Читать книгу Minna von Barnhelm - Г. Э. Лессинг, Gotthold Ephraim Lessing - Страница 14

(Tapahtuu neidin huoneessa.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS

Minna von Barnhelm. Franziska.

NEITI

(aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet hyvin varhain. Aika käy meille pitkäksi.

FRANZISKA.

Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa? Vaunuja, yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja – ei koskaan lakkaa jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta; aivan kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. – Kuppi teetä, armollinen neiti?

NEITI.

Tee ei minulle maistu. —

FRANZISKA.

Minä keitätän omaa suklaatamme.

NEITI.

Keitätä, itsellesi!

FRANZISKA.

Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin itsekseni joisin. – Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. – Meidän täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa aiomme tehdä ensi rynnäkkömme.

NEITI.

Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni antautumisen voimassapitämistä?

FRANZISKA.

Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen johdosta lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään tottunut hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada kunniaa käydä meitä tervehtimässä.

NEITI.

Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä lähetinkin hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden tiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. – Franziska, sydämeni sanoo, että matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. —

FRANZISKA.

Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi uskottava. Sydän puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu olisi yhtä taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja sitten tullut muotiin pitää suut lukossa.

NEITI.

Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!

FRANZISKA.

Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin että alinomaa päästää sydämen sitä tietä valloilleen!

NEITI.

Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? —

FRANZISKA.

En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni pidättyvämpikin. Harvoin puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta sitä useammin siitä, joka itseltä puuttuu.

NEITI.

Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.

FRANZISKA.

Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa mieleen? —

NEITI.

Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin hyvänä? Se soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.

FRANZISKA.

Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?

NEITI.

Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin mies. Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta? Hänellä on mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja jalomielisyys ovat sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.

FRANZISKA.

Mistä hyveistä hän sitten puhuu?

NEITI.

Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.

FRANZISKA.

Tuota vain tahdoinkin kuulla.

NEITI.

Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein säästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo mies on tuhlaaja.

FRANZISKA.

Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein kuullut hänen mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä kohtaan. Mitäpä, jos tuo herra olisi huikentelevainenkin?

NEITI.

Sinua onnetonta! – Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?

FRANZISKA.

Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?

NEITI.

Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden ainoan kerran.

FRANZISKA.

Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi vain korjata kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se turmelee sen hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut. Rauha ei saisi olla niin itsepäinen! – Ja kuinka kauvan onkaan jo rauhaa kestänyt? Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän uutta. – Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita; sillä kellään ei ole mitään kirjoitettavaa.

NEITI.

»Nyt on rauha», kirjoitti hän minulle, »ja minä lähenen toiveitteni täyttymistä». Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle ainoastaan kerran, vain yhden ainoan kerran —

FRANZISKA.

Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten täyttymistä kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa! – Kunpa tuo mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me saisi täällä tietää —

NEITI

(tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?

FRANZISKA.

Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. —

NEITI.

Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi löydät! – Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. – Hänen rykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää, minkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on joutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen maakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat – Joku koputtaa.

FRANZISKA.

Sisään!

TOINEN KOHTAUS

Isäntä. Edelliset.

ISÄNTÄ

(pistäen päänsä esiin). Sallitaanko, armollinen herrasväki? —

FRANZISKA.

Herra isäntämmekö? – Sisään vain kokonaan.

ISÄNTÄ

(kynä korvan takana, kädessä paperilehti ja kirjoituskojeet). Minä tulen, armollinen neiti, toivottamaan teille nöyrimmästi hyvää huomenta, – (Franziskalle) ja myöskin teille, kaunis lapseni —

FRANZISKA.

Kohtelias mies!

NEITI.

Me kiitämme.

FRANZISKA.

Ja toivotamme teillekin hyvää huomenta.

ISÄNTÄ.

Rohkenenko kysyä, miten teidän armonne on levännyt ensimäisen yönsä minun kehnon kattoni alla? —

FRANZISKA.

Katto ei ole niinkään kehno, herra isäntä, mutta vuoteet olisivat voineet olla paremmat.

ISÄNTÄ.

Mitä kuulen? Huonostiko nukuttu? Kenties ylenpalttinen väsymys matkan jälkeen —

NEITI.

Mahdollista kyllä.

ISÄNTÄ.

Tietysti! tietysti! sillä muuten – — jos kuitenkin jokin seikka ei olisi täysin vastannut teidän armonne vaatimuksia, niin suvaitkoon teidän armonne vain käskeä.

FRANZISKA.

Hyvä, herra isäntä, hyvä! Emme me kursastelekaan, ja kaikkein vähimmin käy ravintolassa kitsasteleminen. Kylläpähän sanomme, mitä haluamme.

ISÄNTÄ.

Tämän lisäksi tulen samalla – (vetäen kynän esiin korvan takaa).

FRANZISKA.

No? —

ISÄNTÄ.

Epäilemättä teidän armonne jo tuntee poliisilaitoksemme viisaat määräykset —

NEITI.

En laisinkaan, herra isäntä —

ISÄNTÄ.

Meitä isäntiä on kielletty antamasta asuntoa neljääkolmatta tuntia kauvemmaksi kenellekään vieraalle, mitä säätyä ja sukua hän lieneekin, jättämättä asianomaiseen paikkaan kirjallista ilmoitusta hänen nimestään, kotipaikastaan, arvostaan ja siitä, missä asioissa ja kuinka kauvan hän täällä aikoo viipyä, ja niin edespäin.

NEITI.

Hyvä on.

ISÄNTÄ.

Teidän armonne suvainnee siis – (astuen erään pöydän luo ja valmistautuen kirjoittamaan).

NEITI.

Varsin mielelläni. – Nimeni on —

ISÄNTÄ.

Lyhyt silmänräpäys kärsivällisyyttä! (Kirjoittaa.) »Dato, 22:s p. elokuuta a. c. tänne Espanjan Kuninkaaseen saapunut» – Nyt teidän nimenne, armollinen neiti?

NEITI.

Neiti von Barnhelm.

ISÄNTÄ

(kirjoittaa) »von Barnhelm» – Saapuen? mistä, armollinen neiti?

NEITI.

Tiluksiltani Saksista.

ISÄNTÄ

(kirjoittaa) »Tiluksilta Saksista» – Saksista! Kas, kas, Saksista, armollinen neiti? Saksista?

FRANZISKA.

No? miksikäs ei? Ei kai tässä maassa pidetä syntinä, että on Saksista kotoisin?

ISÄNTÄ.

Syntinä! Varjelkoon! sehän olisi sitten aivan uuden uutukainen synti! —

Saksista siis? Kas, kas, Saksista! Se rakas Saksi! – Saksi ei ole

pieni, vaan on siellä useita – kuinka sanoisin? – alueita, maakuntia.

– Poliisilaitoksemme on tuiki tarkka, armollinen neiti. —

NEITI.

Ymmärrän: siis tiluksiltani Thüringistä.

ISÄNTÄ.

Thüringistä! Niin, se on parempi, armollinen neiti, se on täsmällisempää. (Lukee ja kirjoittaa) »Neiti von Barnhelm, saapuen tiluksiltaan Thüringistä, ynnä kamarirouva ja kaksi palvelijaa» —

FRANZISKA.

Kamarirouva? se olen kai minä?

ISÄNTÄ.

Niin, kaunis lapseni.

FRANZISKA.

No, herra isäntä, niinpä pankaa siis kamarirouvan asemasta kamarineitsyt – Kuulin, että poliisilaitos on tuiki tarkka; siitä voisi syntyä väärinkäsitys, josta minua kuulutuksiin pantaessa saattaisi vielä koitua ikävyyksiä. Sillä minä olen todellakin vielä neitsyt ja nimeni on Franziska; sukunimeltä Willig; Franziska Willig. Minäkin olen Thüringistä. Isäni oli mylläri eräällä armollisen neidin maatilalla. Sen nimi on Klein-Rammsdorf. Mylly on nyt veljelläni. Minä tulin hyvin nuorena kartanoon ja minut kasvatettiin yhdessä armollisen neidin kanssa. Me olemme samanikäiset, ensi kynttilänmessunpäivänä yhdenkolmatta vuoden vanhoja. Minä olen oppinut kaiken mitä armollinen neitikin on oppinut. Minua ilahduttaa, jos poliisilaitos tuntee minut perinpohjin.

ISÄNTÄ.

Hyvä, kaunis lapseni, panen tuon muistiini lähempien kyselyjen varalta – Mutta sitten, armollinen neiti, tehtävänne täällä? —

NEITI.

Tehtäväni?

ISÄNTÄ.

Anooko teidän armonne jotakin hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan?

NEITI.

Oi en!

ISÄNTÄ.

Tahi meidän ylimmiltä oikeusvirastoiltamme?

NEITI.

En niiltäkään.

ISÄNTÄ.

Tahi —

NEITI.

En, en Olen täällä yksinomaan omissa asioissani.

ISÄNTÄ.

Aivan niin, armollinen neiti, mutta millä nimellä käyvät nämä omat asianne?

NEITI.

Niitä sanotaan – Franziska, luulenpa, että meitä kuulustellaan.

FRANZISKA.

Herra isäntä, ei suinkaan poliisilaitos voi vaatia tietoonsa naisen salaisuuksia?

ISÄNTÄ.

Totta kai, kaunis lapseni; poliisilaitos tahtoo tietää kaikki ja erittäinkin juuri salaisuudet.

FRANZISKA.

No niin, armollinen neiti, mitä on tehtävä? – Kuulkaa siis, herra isäntä – mutta jääköön tämä kaikin mokomin vain meidän ja poliisin tiedoksi! —

NEITI.

Mitähän tuo hupakko nyt hänelle sanoo?

FRANZISKA.

Me olemme tulleet kaapataksemme kuninkaalta erään upseerin —

ISÄNTÄ.

Mitä? kuinka? Lapsi! lapsi!

FRANZISKA.

Tahi salliaksemme tuon upseerin kaapata meidät. Kumpikin vetää yksiin.

NEITI.

Franziska, oletko mieletön? – Herra isäntä, tämä nenäkäs olento pitää teitä pilkkanaan. —

ISÄNTÄ.

Älkäähän toki! Minun vähäpätöisyydestäni saa hän tosin laskea leikkiä niin paljon kuin haluaa, mutta korkeasta poliisilaitoksesta —

NEITI.

Tiedättekö mitä, herra isäntä? – Minä en tiedä, miten menetellä tässä asiassa. Ehkäpä voisitte jättää koko kirjoittamisen, kunnes enoni saapuu. Sanoin teille jo eilen, minkätähden hän ei tullut yhtä matkaa minun kanssani. Hänen vaununsa joutuivat epäkuntoon kahden peninkulman päässä täältä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että tämä sattuma veisi minulta yhden yön levon. Minun täytyi siis rientää edeltä. Hän voi saapua tänne viimeistään vuorokautta myöhemmin.

ISÄNTÄ.

No niin, armollinen neiti, odottakaamme siis häntä.

NEITI.

Hän osannee paremmin vastata kysymyksiinne. Hän tietänee, kenelle ja mihin määrin hänen on paljastettava itsensä; mitä hänen on ilmoitettava asioistaan ja mitä hän niistä saa vaikenemalla sivuuttaa.

ISÄNTÄ.

Sitä parempi! Totisesti, totisesti ei voi nuorelta tytöltä (katsoen merkitsevästi Franziskaan) vaatia, että hän vakavaa asiaa vakavien ihmisten kanssa vakavasti käsittelisi —

NEITI.

Ja enoni huoneet kai ovat jo kunnossa, herra isäntä?

ISÄNTÄ.

Täydellisesti, armollinen neiti, täydellisesti, paitsi yksi —

FRANZISKA.

Josta teidän kenties taas täytyy häätää joku kunnon mies?

ISÄNTÄ.

Saksilaiset kamarineitsyet, armollinen neiti, ovat kaiketi hyvin sääliväisiä.

NEITI.

Niinpä niin, herra isäntä, siinä ette tehnyt kauniisti. Mieluummin olisitte voinut olla ottamatta meitä vastaan.

ISÄNTÄ.

Kuinka niin, armollinen neiti, kuinka niin?

NEITI.

Olen kuullut, että se upseeri, joka meidän tähtemme häädettiin —

ISÄNTÄ.

Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.

NEITI.

Vaikkapa vain!

ISÄNTÄ.

Joka vetelee viimeisiä virsiään. —

NEITI.

Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.

ISÄNTÄ.

Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.

NEITI.

Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.

ISÄNTÄ.

Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. —

NEITI.

Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.

ISÄNTÄ.

Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan eläneet. Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi sotaa ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä sillä, mikä on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja majatalot heitä täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin nähden. Tämän kanssa olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka hänellä tosin ei ollutkaan enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä rahanarvoista, ja pari kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä saattanut antaa hänen täällä majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko. – Apropos, armollinen neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien arvoa? —

NEITI.

En erityisesti.

ISÄNTÄ.

Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? – Minäpä näytän teille erään sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä on tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän sitä katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin samanlainen kuin minun sormukseni. – Oo! katsokaa, katsokaa toki! (Ottaessaan sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä hehku, tuo keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.

NEITI

(katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus —

ISÄNTÄ.