Читать книгу Avioliiton ilveily - Gustaf af Geijerstam - Страница 6

Kamreeri Gösta Wickner meni samana iltana kotiinsa sellaisessa mielentilassa, joka läheni kiihkoisaa mielenpurkausta. Tällainen mielentila oli hänelle jokseenkin outo ja hänen täytyi myöntää olevansa kerrassaan tyytymätön itseensä.

Hän veti turkinkauluksen korvilleen, koska oli kylmänpuoleinen ilma ja tuuli alkoi kiidättää irtonaista lunta hänen korviensa ympärillä. Kamreeri kiroili itsekseen, ettei ollut telefonoinut ajuria. Sturekadulla oli ajureita tuhka tiheässä, mutta ne olivat luonnollisesti jo kaikki tilatuita. Luonnollisesti, nythän oli jouluyö! Kamreeri oli kaikkea muuta kuin joulutuulella.

Hän käveli pitkin askelin katua ja tunsi silloin tällöin vastaantulevia tuttavia, mutta vältti tervehtämästä niitä, jottei tarvitseisi pysähtyä toivottamaan heille hauskaa joulua tai hyvää jatkoa. Sillä todellakaan hän ei ollut sellaisella tuulella.

Tultuaan Arsenaalikadulle erään talon luo, veti hän esiin alumiiniavaimensa ja avasi oven. Tuuli riuhtasi sen auki ja löi kovasti jymähtäen kiviseinään. Kamreeri kirosi toisen kerran ääneensä ja riuhtasi sen tarpeettomalla jyrähdyksellä kiinni. Päästyään huoneeseensa sytytti hän lampun ja istahti tuoliin nojautuakseen jatkamaan Heinen lukemista.

Mutta Gösta Wickner oli pois suunniltaan ymmärtääkseen Heinen sukkeluutta. Hän heitti kirjan pöydälle ja vaipui ajatuksiinsa. Ja ensiksikin hän huomasi ettei hän voinut tuntea itseään rauhalliseksi Bobin suhteen.

Bob ei oikeastaan ollut sanonut eikä tehnyt mitään sekaantuakseen noihin ikävyyksiin. Mutta hän ei ollut ollut oma itsensä koko iltana ja hänen ystävyytensä oli niin kiusaavaa. Gösta Wickner katui koko tuhmaa tekoaan ja kysyi itseltään eikö hän jo ollut kyllin vanha pysyäkseen sellaisista erillään.

Gösta Wickner hymyili itselleen ja hänen kasvonsa muuttuivat silloin samalla valoisiksi ja ivallisiksi. Sallia tilapäisen mielialansa masentaa itseään, oli hänen heikkoutensa, josta hän oli usein saanut kärsiä samalla lailla – ennen mailmassa. Nykyään hän oli tullut varmemmaksi itsestään. Ja mitä nyt tapahtui, oli ymmärrettävissä, joskin ylijäämä toisikin muutamia pieniä ikävyyksiä.

Kamreeri vakuutteli itselleen, ettei vielä ollut mitään vaaraa pelättävissä, vaan oli kumminkin joka tapauksessa viisainta pitää silmänsä auki.

Mikä häntä enimmän suututti, oli, että hän tämän kaiken tapahtuessa oli ollut niin sydämellisessä mielentilassa. Varmastikaan hän ei ollut mikään vanha nuorimies. Mutta varsin nuorikaan hän ei suinkaan ollut. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta! No niin, onkos tuo sitten mikään ikä sellaisen vanhan äidin näkökannalta katsottuna, jolla vielä on turvattomia tyttöjä. Mutta tyttöjen näkökannalta näyttäisi olevan hieman nuorempi mieluummin haluttu. Itse luuli hän jo kauvan sitten päässeensä selvyyteen itsestään. Hän huomasi väsymystä rappuja kulkiessaan. Päivällislevostaan hän luopui hyvin vastenmielisesti, eikä hän kauvan vaivannut itseään salaamalla vastenmielisyyttään, jos niin sattui. Ja kuukausi sitten oli hän huomannut, että frakkipukua täytyisi isontaa vatsankohdalta.

Yhä uudestaan ja uudestaan palasi hänen ajatuksiinsa sama kysymys: Kuinka se oli ajateltavissa, että hän oli antanut itsensä viekotella kertomaan tuota vanhaa juttua? Voineekohan olla mahdollista, että se tapahtui vaan senvuoksi, kun Anna rouva näytti niin nuorelta ja tuoreelta valkoisen silkin kaulaa kaunistaessa, ja että hän taputti niin hellästi hänen poskeaan, kun hän suuteli hänen kättään? Olisiko tuo oikeastaan jonkinlainen aihe – . Kadotukseen tuomittu romantiikka, ajatteli Gösta Wickner.

Eikö juuri se – miksikä sitä sanoisin – pieni erehdys, jonka hän oli saanut kärsiä, kun Anna rouva meni Bobin kanssa kihloihin, ole ollut yksi niistä kokemuksista, jotka suurimmaksi osaksi ovat saaneet hänen itselleen luomaan jonkinlaisen kylmähkön elämänfilosofian, jonka aatteissa hän oli monia vuosia oivallisesti elänyt.

Olikohan tämä rakkaus ensinkään koskaan ollut syvä?

Gösta Wicknerin täytyi tunnustaa itselleen, että niin ei ollut asianlaita ollut.

Mitä tämä sitten oikeastaan oli kaikkityyni?

Hän oli vaan mieltynyt tyttöön. Niin paljon siinä oli todellakin totta. Hän tuli samoihin seurapiireihin kuin Anna, he tulivat hyviksi ystäviksi ja hän oli tosiaankin toisinaan ajatellut, että jos joku voisi saada hänet taivutetuksi vaihtamaan nuorenmiehen-elämänsä – hm! – tuohon toiseen, niin se olisi Anna. Hän oli iloinen, kaunis ja reipas. Ja senlisäksi näytti hän niin puhtaalta. Gösta Wickner ei voinut löytää kuvaavampaa sanaa, joka olisi hänestä paremmin sopinut.

Mutta sitten kun tuli toinen ja hän tunsi itsensä jääneeksi – oliko se sitten niin erittäin paljon maksanut hänelle, tyytyä kohtaloonsa? Gösta Wickner muisteli ja muisti erään kauniin kevät-illan, jolloin hän, tuntien elämänsä arvottomaksi, tummissa ajatuksissaan kuljeskeli Hagapuistossa. Mutta vaikka hän kuinkakin muisteli, hän ei voinut itseltään salata, että se ilta oikeastaan oli ollut ainoa. Alussa voi kylläkin tapahtua joskus, että hän tahtomattaan vavahti hieman nähdessään vastakihlautuneiden onnesta säteilevät kasvot. Mutta hän oli tottunut siihen, niinkuin kaikkeen tottuu lopulta, ja hän oli huomattuaan heidän keskinäisen mieltymyksensä toisiinsa, muuttunut heille myötätuntoiseksi. Sitten oli hän hieman ivallisesti viisastellut, että vaimo, joka näytti luodun vain kodin onnelle, oikeastaan ei ollutkaan mikään vaimo hänelle. Viime lopuksi hän oli päättänyt päästä heidän molempien ystäväksi ja heidän kotinsa oli varmalla tavalla tullut hänelle välttämättömäksi.

Kuinka monta kertaa hän olikaan senjälkeen itselleen sanonut, että hän oikeastaan sittenkin oli onnellisin heistä molemmista kilpakosijoista! Kenestäkään välittämättä, riippumattomana on hän ollut kyllin kyvykäs täyttämään tehtäväänsä ja edistymään virkaurallaan, jonka päämaalia hän ei koskaan päästänyt tähtäimestään. Vallan unelmat kuohuivat Gösta Wicknerin aivoissa ja sellaisille ei avioliitto suinkaan ole vastuksena, vaan arvatenkin rakkaus. Hänen romantinen luonteensa viekotteli hänen himojaan hetkeksi kiihkeästi kaipaamaan kotia, juuri sellaista kuin Bobin. Mutta kuinkas olikaan, hän oli saanutkin sen. Aivan vapaasti oli hän saanut kodin, jonne hän voi tulla ja mennä milloin tahtoi, ja jossa hänen pieninkin vastoinkäymisensä tai ilonsa alinomaan sai myötätuntoisuutta osakseen ja tuli huomatuksi. Hänen ei tarvinnut huolehtia tästä kodista. Se oli siellä aina. Hänen ei tarvinnut uhrata mitään sen hoitoon eikä huolehtia sen kunnossa pidosta, ja se oli hänen kumminkin. Hän piti molemmista, talon herrasta ja rouvasta. Hän viihtyi heidän seurassaan paremmin kuin muitten tuttaviensa kanssa.

Mikä oikeastaan oli muuttunut?

Gösta Wickner oli sellainen mies, joka oli tottunut olemaan suora itseään kohtaan. Sitä hän oli nytkin. Hän sanoi itselleen vapaasti ja avoimesti, että jos hän nyt voisi saada vaihtaa, ottaa ystävänsä paikan ja jättää ehken toisinaan hieman sisällyksettömän nuorenmiehenelämän, niin hän ei tahtoisi. Hän oli tässä tapauksessa aivan varma asiastaan. Hän ei tahtoisi ottaa huolekseen mitään velvollisuuksia, jotka häiritsisivät hänen elämäänsä rauhallisessa, säännöllisessä ja jokseenkin hauskassa kulussaan. Hän ei tahtoisi sitä.

Hän näki sen niin selvänä kuin kirjasta ja vieläkin epäselvemmäksi hänelle kävi, mikä oli synnyttänyt hänessä aiheetonta avosydämisyyttä.

Mutta mitä enemmän hän tuumaili, sitä enemmän alkoi hän tuntea epämääräistä rauhattomuutta sielussaan. Ilmestyi jotain tuohon itsekkääseen, kylmään haasteluun, joka ei tyydyttänyt häntä. Oli ehkä koko hänen elämässään jotain, joka ei ollut niinkuin piti olla.

"Vai niin", sanoi Gösta Wickner itsekseen. "Alanko nytkin tuumailemaan elämästä?"

Samassa hän nousi äkkiä ylös, hänen kasvonsa kirkastuivat ja rauhoittuivat ikäänkuin hän olisi päässyt selvyyteen päätöksestään.

"Jos näytelmään ilmenisi jotain herkkätunteisuutta", ajatteli hän, "niin saanhan minä yhdellä eli toisella tekosyyllä katkaista tuttavuuteni molempien kanssa."

Senjälkeen hän otti jälleen Heinen ja luki suurella mielihyvällä

Harzimatkasta kiitetyn rakkausepisodin.