Читать книгу Luja kuin kuolema - Guy de Maupassant - Страница 4
I.
ОглавлениеPäivä paistoi taiteilijan avaraan työhuoneeseen avonaisesta kattoikkunasta. Tämä oli suuri, loistava ja sininen valoneliö, kirkas aukko sinitaivaan kaikuiseen äänettömyyteen, jossa lenteli kiireesti lintuparvia.
Mutta tuskin päästyään tuohon vakavasti sisustettuun ja verhoilla varustettuun korkeaan huoneeseen, taivaan iloinen valo heikkeni, lieventyi, vaimeni kankailla, hälveni vähitellen oviverhoissa, valaisi tuskin pimeitä nurkkia, joissa yksin kultakehykset vain leimahtivat liekkeihin kuin tulet. Rauha ja onni näyttivät tänne kahlehdituilta, noiden taiteilijain asuntojen rauha, joissa ihmissielu on työskennellyt. Näiden seinien sisässä, joissa ajatus asuu, joissa se kiihkeästi liikkuu ja tyhjenee voimakkaissa ponnistuksissa, näyttää kaikki väsyneeltä, lamautuneelta siitä asti kuin se asettuu lepoon. Kaikki näyttää kuolleelta näiden voimaa pursuavien elämänhetkien jälkeen; ja kaikki lepää, huonekalut, kankaat, kuuluisien henkilöiden keskentekoiset muotokuvat — ikäänkuin koko asunto olisi kärsinyt mestarin väsymyksestä, olisi raatanut hänen kanssaan, ottaen joka päivä osaa hänen aina uudestaan alkaneeseen kamppailuunsa. Epämääräinen, raskas värin, terpentiinin ja tupakan haju täytti huoneen, tarttuen mattoihin ja istuimiin; ja mikään muu häly ei häirinnyt syvää hiljaisuutta kuin avonaisen ikkunan ohi kiitävien pääskysten kimakat ja lyhyet kirkunat, ja kattojen yli tuskin kuuluva Parisin sekava, pitkällinen melu. Ei mikään muu hievahtanut kuin vain aika-ajoittain pieni, sininen savupilvi, joka kohosi kattoa kohti sen paperossin jokaisesta savutuprahduksesta, jonka Olivier Bertin, loikoen sohvallaan, puhalteli verkalleen huuliensa välistä.
Vaipuneena katselemaan kaukaista taivasta hän haki uuden taulun aihetta. Mitä hän aikoi tehdä? Hän ei tietänyt siitä vielä mitään. Hän ei ollut muuten mikään päättäväinen ja itsestään varma taiteilija, vaan levoton, jonka häilyvä innostus epäröi lakkaamatta taiteen kaikkien ilmaisumuotojen välillä. Vaikka hän oli rikas ja kuuluisa sekä oli saanut osakseen kaikki kunnianosoitukset, pysyi hän kuitenkin vielä elämänsä loppupuolella miehenä, joka ei vielä tarkalleen tiedä, mitä ihannetta kohti hän on kulkenut. Hän oli saanut valtion palkinnon Roomassa opiskelua varten, hän oli perinnäistapojen puolustaja, ja monen muun jälkeen suurien historiallisten tapausten esille loitsija; sitten tullen uudenaikaisten suuntien kannattajaksi hän oli maalannut eläimiä, ihmisiä klassillisin muistoin. Älykkäänä, innostuneena, sitkeänä työntekijänä — jolla ihanne aina vaihtui — kiintyneenä taiteeseensa, jonka hän tunsi ihmeellisen hyvin, oli hän saavuttanut kehittyneen hienon makunsa vuoksi huomattavan hyvät tekotapaominaisuudet ja suuren taidon taipuvaisuuden, joka osaksi johtui hänen epäröimisistään ja yrityksistään kaikissa taidelajeissa. Ehkä myöskin ihmisten äkillinen ihastuminen hänen hienoihin, erinomaisiin ja moitteettomiin teoksiinsa oli vaikuttanut hänen luontoonsa estäen sitä olemasta sitä, miksi se oikeastaan olisi voinut tulla. Loistavasta alkumenestyksestä alkaen miellyttämisen halu aina hämmensi häntä ilman että hän itsekään sitä huomasi, muodosteli salaisesti hänen elämänuraansa, heikensi hänen vakaumuksiaan. Tämä miellyttämishalu esiintyi muutoin hänessä kaikissa muodoissa ja oli vaikuttanut paljon hänen maineeseensa.
Hänen rakastettava esiintymisensä, kaikki hänen elintapansa, hänen huolenpitonsa omasta persoonastaan, hänen vanha voiman- ja notkeuden maineensa miekkailijana ja ratsastajana olivat hänen kasvavaan kuuluisuuteensa lisänneet koko joukon tunnettuja pikkuseikkoja. Kleopatran, hänen ensimäisen taulunsa jälkeen, joka ensiksi teki hänet kuuluisaksi, Parisi oli äkkiä hurmaantunut häneen, oli saanut hänet omakseen, juhlinut häntä, ja hänestä oli pian tullut niitä edustavien piirien loistavia taiteilijoita, joita tavataan Bois du Boulognessa, joista salongit kiistelevät ja jotka akatemia ottaa vastaan heidän nuoruudessaan. Hän oli astunut sinne valloittajana, koko kaupungin hyväksymänä.
Kohtalo oli näin johtanut häntä vanhuuden lähestymiseen asti hemmoitellen ja hellitellen.
Siis kauniin päivän vaikutuksen alaisena, jonka hän tunsi ulkona auenneen täyteen kirkkauteensa, hän haki runollista aihetta. Muuten hiukan paperossinsa ja aamiaisensa uuvuttamana hän haaveili, katse ilmaan kohotettuna, tehden taivaan sineen nopeita hahmoluonnoksia, viehättäviä naisia metsän lehtokujaan tai katukäytävälle, rakastavia veden rannalle — kaikenlaisia hienoja helliä kuvitelmia, joihin hänen ajatuksensa halusi pukeutua. Vaihtuvia kuvia näyttäytyi taivaalla, epämääräisinä ja muuttuvina hänen silmänsä kaunistamassa harha-aistimuksessa; ja pääskyset, jotka piirtelivät avaruutta lakkaamatta lentäen kuin ammutut nuolet, näyttivät tahtovan näitä hävittää, pyyhkien niitä pois kuin kynänvedoilla.
Hän ei löytänyt mitään. Kaikki nämä vilahduksella havaitut hahmot muistuttivat jotakin, mitä hän jo oli tehnyt, kaikki näyttäytyneet naiset olivat niiden tyttäriä tai sisaria, jotka hänen taiteilijamielijohteensa oli synnyttänyt; ja vielä epäselvä pelko, joka oli häntä vaivannut jo vuoden ajan, — se pelko, että olisi tyhjentynyt, että olisi käyttänyt aihevarastonsa loppuun, että olisi saanut innoituksensa ehtymään, tuli yhä varmemmaksi nyt antaessaan teoksiensa kulkea henkisen silmänsä ohi, nyt huomatessaan itsensä kykenemättömäksi uudelleen kuvittelemaan mielessään ja keksimään ennen tuntematonta.
Hän nousi veltosti hakeakseen salkuistaan hyljättyjen aiheiden joukosta jotakin, mikä herättäisi hänessä jonkun aatteen.
Yhä puhallellen savua hän alkoi selailla luonnoksia, suunnitelmia, piirustuksia, jotka hän säilytti suljettuina suureen vanhaan kaappiin; sitten kohta kyllästyneenä näihin turhiin hakemisiin, mieli jäsenien kankeuden muuttamana, hän heitti pois paperossin, vihelsi säveltä, joka oli jokamiehen suussa, ja kumartui ottaakseen lattialta ison voimistelupainon, joka oli jäänyt tuolin alle.
Hän siirsi toisella kädellään syrjään esiripun. Tämän takaa paljastui peili, jota hän käytti tyystin tarkastaakseen asentojen täsmällisyyttä, todistaakseen perspektiivit oikeiksi, koetellakseen totuutta. Nyt asettui hän suoraan peilin eteen ja teki liikkeitä katsellen itseään peilistä.
Hän oli ollut kuuluisa taiteilijoiden keskuudessa voimistaan ja seuraelämässä kauneudestaan. Nyt ikä painoi häntä, teki raskaaksi. Hän oli pitkä, leveäharteinen, täysirintainen, ja viime aikoina oli hänen vatsansa alkanut kasvaa kuten vanhoilla voimistelijoilla useinkin, vaikka hän joka päivä jatkoi miekkailemista ja ahkerasti ratsasteli. Pää oli jäänyt huomattavaksi, yhtä kauniiksi kuin ennenkin, vaikka erilaiseksi. Valkeat hiukset, sileät ja lyhyet, tekivät vielä eloisammiksi hänen harmaiden tuuheiden kulmakarvojen alta säkenöivät silmänsä. Hänen lyhyet viiksensä, vanhan sotilaan viikset, olivat säilyneet melkein ruskeina ja antoivat hänen kasvoilleen harvinaisen tarmon ja ylevyyden ilmeen.
Seisten peilin edessä kantapäät yhdessä, ruumis suorana, hän antoi noiden kahden valurautakuulan tehdä kaikki määrätyt liikkeet vahvalihaksisen käsivartensa päässä, jonka rauhallista ja voimakasta liikettä hän seurasi ihailevin katsein. Mutta yhtäkkiä peilin taustassa, jossa kuvastui koko ateljee, esirippu liikahti, sitten ilmestyi näkyviin naisen pää, ei muuta kuin pää, joka häntä katseli.
Ääni hänen takanaan kysyi:
— Onko täällä ketään?
Hän vastasi: — On kyllä — kääntyen ympäri. Sitten heittäen voimistelupainon matolle, hän riensi ovea kohti hiukan liioitellun ketterästi.
Nainen astui sisään vaaleassa puvussa. Käteltyään hän sanoi:
— Te voimistelitte.
— Niin, minä keikailin ja pöyhistelin ja annoin yllättää itseni.
Nainen hymyili ja jatkoi:
— Ovenvartijanne huone oli tyhjä, ja kun tiedän teidän olevan yksin tähän aikaan, astuin sisään ilmoittamatta mitään tulostani.
Bertin katseli häntä.
— Peijakas, kuinka te olette kaunis. Mikä aistikkuus!
— Niin, minulla on uusi puku. Onko se mielestänne sievä?
— Ihastuttava, erittäin sopusointuinen. Ah, voidaanpa sanoa, että nykyään on vivahdusaistia.
Bertin kulki naisen ympäri, taputteli kangasta, muutteli sormiensa päillä poimujen järjestystä kuten ihminen ainakin, joka ymmärtää pukuasioita yhtä hyvin kuin ompelija, käytettyään koko elämänsä ajan, taiteilijan ajatuksensa ja atleetin lihaksensa kuvatakseen siveltimien hienolla sudilla vaihtelevia ja hienonhienoja muoteja, tuodakseen ilmi naisen suloa, joka on suljettu ja kätketty sametti- ja silkkivarustuksiin ja pitsien lumon alle.
Vihdoin hän selitti:
— Se on hyvin onnistunut. Se sopii teille erittäin mainiosti.
Nainen antoi ihailla itseään, tyytyväisenä siihen, että oli sievä ja miellytti taiteilijaa.
Ei kovin nuorena, mutta vielä kauniina, ei kovin pitkäkasvuisena, jotenkin rotevana, verevänä, kasvoissa tuo helakka väri, joka antaa neljänkymmenen vuotisen iholle kypsyyden vivahduksen, hän näytti olevan noita ruusuja, jotka puhkeavat puhkeamistaan uusiin kukkiin, kunnes liiaksi kukkineina surkastuvat yhdessä tunnissa.
Hän säilytti vaaleiden hiuksiensa alla noiden parisittarien pirteän ja nuorekkaan sulon, jotka eivät vanhene, joilla on itsessään hämmästyttävä elinvoima, tyhjentymätön vastustusvarasto, ja jotka kaksikymmentä vuotta pysyvät samanlaisina, hävittämättöminä ja voitonriemuisina, huolehtien ennen kaikkea ruumiistaan ja säästäen terveyttään.
Nainen kohotti harsoansa ja nurisi:
— No, eikö minua suudellakaan?
— Olen tupakoinut — sanoi Bertin.
Nainen virkkoi: — Hyi. — Sitten ojentaen huuliaan. Sitä pahempi.
Ja heidän suunsa kohtasivat toisensa.
Bertin otti pois hänen päivävarjonsa ja riisui häneltä kevätkävelytakin ripein ja varmoin, tähän perhetemppuun tottunein liikkein. Kun nainen sitten istuutui sohvalle, kysyi taiteilija osanottavaisesti:
— Miehenne voi hyvin?
— Erittäin hyvin, hän puhunee kai juuri tällä hetkellä edustajakamarissa.
— Ah! mistä sitten?
— Epäilemättä juurikkaista ja naurisöljystä, kuten aina.
Hänen miehensä, kreivi de Guilleroy, Euren edustaja oli ottanut erikoisalakseen kaikki maanviljelyskysymykset.
Mutta huomattuaan eräässä nurkassa luonnoksen, jota hän ei tuntenut, nainen kulki ateljeen poikki kysyen:
— Mikäs tämä on?
— Eräs pastellimaalaus, jonka olen aloittanut, ruhtinatar de
Pontèven kuva.
— Te tiedätte — sanoi kreivitär vakavasti, että jos te uudestaan ryhdytte tekemään naisten muotokuvia, minä tulen sulkemaan teidän ateljeenne. Tiedän liian hyvin, mihin se johtaa — tuo työ.
— Oh! virkkoi taiteilija, ei tehdä toista kertaa Anyn muotokuvaa.
— Toivon sitä kernaasti.
Hän tarkasteli aloitettua pastellia kuten nainen ainakin, joka ymmärtää taidekysymyksiä. Hän eteni, lähestyi, suojasi silmiään kädellään, haki paikan, josta luonnos oli parhaiten valaistu, sitten hän selitti olevansa tyytyväinen siihen.
— Se on aika hyvä. Teille onnistuu pastelli erittäin hyvin.
— Niinkö arvelette?
— Niin, se on arkaluontoista taidetta, jossa tarvitaan paljon hienostunutta aistia. Se ei ole tehty maalaustaiteen tuhruksia varten.
Jo kaksitoista vuotta oli kreivitär kiihoittanut Bertinin taipumusta hienostuneeseen taiteeseen, vastustanut hänen palaamistaan yksinkertaiseen todellisuuteen, ja ylhäisön hienoudenmietteillään hän oli hellävaroin ajanut Bertiniä vähän maneerimaiseen ja teennäiseen sulouden ihanteeseen.
Kreivitär kysyi:
— Minkälainen hän on, tuo ruhtinatar?
Bertinin täytyi selittää tuhansia kaikenlaisia yksityisseikkoja, joista naisten mustasukkainen ja kekseliäs uteliaisuus pitää, kulkien vaatetushuomioista ja huomautuksista aina ajatuksiin hänen henkisistä kyvyistään ja ominaisuuksistaan.
Ja yhtäkkiä kreivitär kysyi:
— Keimaileeko hän kanssanne?
Bertin nauroi ja vannoi, ettei sellaista tapahtunut. Silloin asettaen molemmat kätensä taiteilijan olkapäille, kreivitär katseli häntä tarkasti silmiin. Kuulusteluninto saattoi väräjämään pyöreän silmäterän sinisessä iriksessä, jossa oli tuskin huomattavia mustia pilkkuja kuin kirjoitusmustetahroja.
Kreivitär kuiskaili uudestaan:
— Onko aivan totta, ettei hän keimaile?
— Oh, on aivan totta. Kreivitär lisäsi:
— Olen muuten rauhallinen. Te ette tule rakastamaan ketään muuta kuin minua nyt. Toisiin nähden se on lopussa. On liian myöhäistä, ystävä parkani.
Bertiniä hipaisi tuo kevyt vilunväristys, joka koskettaa vakaantuneessa iässä olevien ihmisten sydämiä, kun heille puhutaan heidän iästään ja hän mutisi:
— Tänään, huomenna, samoin kuin eilen, ei ole ollut eikä tule olemaan ketään muuta minun elämässäni kuin te, Any.
Kreivitär tarttui silloin hänen käsivarteensa ja kääntyen takaisin sohvalle päin asetti hänet istumaan siihen viereensä.
— Mitä te ajattelitte?
— Haen taulun aihetta.
— Mitä sitten?
— En tiedä, koska haen.
— Mitä olette tehnyt näinä päivinä?
Bertinin täytyi kertoa hänelle keitä vieraita hänellä oli käynyt, kaikki päivälliset ja illalliset, keskustelut ja juorut. Heitä huvitti muuten molempia kaikki nämä ylhäisen seurapiirin mitättömät perheasiat. Pienet kilpakosiskelut, tunnetut tai epäillyt suhteet, tuhat kertaa toistetut ja tuhat kertaa kuullut arvostelut samoista henkilöistä, samoista tapahtumista ja samoista mielipiteistä, tempasivat mukanansa ja upottivat heidän henkensä siihen sekavaan ja levottomaan virtaan, jota kutsutaan parisilaiselämäksi. Tuntien kaikki ihmiset kaikissa seurapiireissä, Bertin taiteilijana, jolle kaikki ovet olivat avoinna, kreivitär vanhoillisen edustajan komeana vaimona, olivat harjaantuneet tuossa hienossa, jokapäiväisessä, rakastettavan pahansuovassa, hyödyttömän henkevässä, yleisesti suositussa ranskalaisen juttelun taidossa, joka tuottaa erikoisen ja hyvin kadehditun maineen niille, joiden kieli helposti taipuu tähän panettelevaan lörpöttelyyn.
— Milloin tulette meille päivällisille? — kysyi kreivitär äkkiä.
— Milloin vain haluatte. Ilmoittakaa vastaanottopäivänne.
— Perjantaina. Luokseni tulevat herttuatar de Mortemain, sekä Carbelle't ja Musadieu juhlimaan pikku tyttäreni paluuta, joka tapahtuu tänä iltana. Mutta älkää sanoko sitä kenellekään. Se on salaisuus.
— Oh, tietysti tulen. Olen ihastunut uudestaan tapaamaan Annetten.
En olekaan nähnyt häntä kolmeen vuoteen.
— Niin, se on totta! Kolmeen vuoteen! Annette, jota ensin oli kasvatettu Parisissa, vanhempiensa luona, oli tullut isoäitinsä, rouva Paradinin, viimeisen ja intohimoisen hellyyden esineeksi. Tämä melkein sokea vanha rouva asui koko vuoden vävynsä maatilalla, Roncièresin hovissa, Euressä. Vähitellen vanhus oli pitänyt lapsen yhä kauemmin luonaan, ja kun Guilleroyt viettivät melkein puolet elämästään tällä tilalla, johon heitä kutsuivat kaikenlaiset edut ja harrastukset — sekä maanviljelys että vaaliasioita koskevat — niin lopulta ei tyttöstä kuin aika ajottain tuotu Parisiin. Hän itse muuten piti vapaata ja liikkuvaa maaelämää luostarimaista kaupunkilaiselämää parempana.
Kolmeen vuoteen hän ei ollut tullut käymään Parisissa yhtään kertaa, koska kreivitär mieluummin piti hänet sieltä kaukana, ettei herättäisi hänessä toisenlaista elämänkäsitystä ja halua ennen sitä aikaa, jolloin hän oli määrätty astumaan seuraelämään. Rouva de Guilleroy oli hankkinut hänelle sinne maalle kaksi hyvin etevää opettajatarta, ja kävi yhä useammin itse tervehtimässä äitiään ja tyttöstään. Annetten oleskelu hovissa oli sitä paitsi käynyt melkein tarpeelliseksi vanhan isoäidin siellä olon vuoksi.
Ennen aikaa Olivier meni joka vuosi viettämään kuusi viikkoa tai kaksi kuukautta Roncièressä, mutta kolmena viimeisenä vuonna oli reumatismi vienyt hänet kaukaisiin kylpylaitoksiin, jotka olivat siihen määrään elvyttäneet hänen rakkauttaan Parisiin, ettei hän enää voinut jättää sitä sinne palattuaan.
Nuoren tytön ei oikeastaan olisi pitänyt palata ennen kuin syksyllä, mutta hänen isänsä oli yhtäkkiä suunnitellut hänelle avioliiton, ja kutsui sen vuoksi hänet heti Parisiin, että hän tapaisi kohta sen, jonka isä oli määrännyt hänelle sulhaseksi, markiisi de Forandelin. Tämä tuuma oli muuten pidetty hyvin salassa ja ainoastaan Olivier Bertinille oli kreivitär uskonut tämän salaisuuden.
Niinpä Bertin kysyikin:
— Siis miehenne ajatus on varmasti päätetty toteuttaa.
— On, ja luulenpa, että se on onnellinen ajatus. Sitten he puhuivat muista asioista.
Kreivitär palasi maalaustaiteeseen ja tahtoi saada hänet tekemään Kristuksen kuvan. Bertin vastusteli, arvellen niitä olevan jo kyllin maailmassa; mutta kreivitär piti itsepäisesti puoliansa ja tuskastui.
— Oi, jos minä osaisin piirustaa, näyttäisin teille ajatukseni; se olisi hyvin uusi, hyvin rohkea. Kristusta otetaan juuri alas ristiltä ja mies, joka on irroittanut hänen kätensä, päästää irti koko yläruumiin. Se putoaa ja kaatuu ihmisjoukon päälle, joka kohottaa käsivartensa ottaakseen sen vastaan ja kannattaakseen sitä. Käsitättekö oikein?
Kyllä, Bertin käsitti sen; pitipä hän aatetta omintakeisenakin, mutta hän puolestaan oli innostunut vain uudenaikaiseen taiteeseen, ja kun hänen ystävättärensä loikoi sohvalla, toinen jalka hienon kengän peittämänä riippuen ilmassa, ja synnyttäen melkein läpinäkyvän sukan läpi aistimuksen lihasta, hän huudahti:
— Kuulkaahan, kas tuossa on jotain maalattavaa, kas siinä on elämää: naisen jalka hameen reunassa! Siihen voi asettaa kaikkea: totuutta, kaipuuta, runoutta. Ei mikään ole sirompaa, sievempää kuin naisen jalka, ja mikä salaperäisyys sitten: tuon kankaan alle kätketty, sinne hävinnyt ja aavisteltu sääri!
Istuuduttuaan maahan turkkilaiseen tapaan hän tarttui kenkään ja sieppasi sen pois, ja jalka, päästyään ulos nahkakotelostaan, liikkui edestakaisin kuin pieni rauhaton eläin, joka on hämmästynyt siitä, että se on päästetty vapaaksi.
Bertin toisti:
— Onpa se hieno, aivan erikoinen ja aineellinen, aineellisempi kuin käsi. Näyttäkää kätenne, Any.
Kreivittärellä oli pitkät hansikkaat, jotka ulottuivat kyynärpäähän saakka. Riisuakseen niistä toisen, hän tarttui siihen yläreunasta ja antoi sen liukua nopeasti käärien sitä nylettävän käärmeennahan tavoin. Käsivarsi tuli esiin kalpeana, lihavana, pyöreänä ja riisuttuna niin nopeasti, että se herätti täydellisen ja rohkean alastomuuden ajatuksen.
Sitten hän ojensi käden antaen sen riippua ranteen päässä. Sormukset kimaltelivat hänen sormissaan; ja ruusunpunaiset kynnet, hyvin pitkät ja hoikat näyttivät lemmenpihdeiltä, jotka olivat kasvaneet tämän naisen kämmenen päähän.
Olivier Bertin kosketteli kättä hellävaroin, yhä ihaillen sitä. Hän pani nuo sormet liikkumaan kuin lihasta tehdyt leikkikalut ja sanoi:
— Mikä lystikäs esine! Mikä lystikäs esine! Mikä soma pieni ruumiinjäsen, älykäs ja taitava, joka toimittaa kaikkia mitä halutaan: kirjoja, pitsejä, taloja, pyramiideja, vetureja, leivoksia, tai hyväilyjä, joka on vielä sen paras tehtävä.
Hän otti pois sormukset yksitellen, ja kun vihkimäsormus, sileä, kultainen, putosi vuorostaan, hän jupisi hymyillen:
— Laki. Tervehtikäämme.
— Tyhmeliini, — virkahti kreivitär hiukan pahastuneena.
Bertinillä oli aina halu tehdä pilaa, tuo ranskalainen taipumus liittää ivallinen muoto vakavimpiin tunteisiin; ja usein hän teki kreivittären surulliseksi tahtomattaan, ja osaamatta käsittää naisten tekemiä hienon hienoja eroituksia asioiden välillä ja pystymättä vetämään pyhitettyjen alueiden rajoja, kuten hän itse sanoi. Kreivitär suuttui erittäin joka kerta kuin taiteilija puhui tuttavallisen lörpöttelevään tapaansa heidän niin kauan jo kestäneestä suhteestaan, jonka Bertin vakuutti olevan yhdeksännentoista vuosisadan rakkauden kauneimpana esimerkkinä.
— Tehän viette meidät, minut ja Annetten vernissajaisiin — eikö niin?
— Tietysti.
Sitten kreivitär kyseli yhtä ja toista parhaista tauluista ensi näyttelyssä, jonka avajaisten piti tapahtuman parin viikon kuluttua.
Mutta yhtäkkiä, ehkä muistaen jonkun asian, jonka oli unhoittanut toimittaa, hän virkkoi:
— Kas niin, antakaas minulle kenkäni. Lähden pois. Bertin leikitteli haaveksien kevyellä jalkineella käännellen ja väännellen sitä hajamielisesti käsissään.
Hän kumartui, suuteli jalkaa, joka näytti riippuvan hameen ja maton välillä ja joka ei liikkunut, hiukan ilman kangistamana, sitten hän asetti kengän siihen; rouva de Guilleroy nousi ja meni pöydän luo, jossa oli huiskin haiskin papereita, avonaisia kirjeitä, vanhoja ja vasta saapuneita mustetolpon vieressä, jossa vanha muste oli kuivunut.
Hän tarkasteli kaikkea uteliain katsein, kosketteli lehtiä, kohotteli niitä nähdäkseen niiden alle.
Bertin lähestyi häntä sanoen:
— Te aiotte sekoittaa minun epäjärjestystäni. Vastaamatta kreivitär kysyi:
— Kuka on se herra, joka tahtoo ostaa "Kylpeviä naisia."
— Amerikkalainen, jota en tunne.
— Oletteko sopineet "Katulaulajattaren" hinnasta?
— Olen. Kymmenen tuhatta.
— Siinä teitte oikein. Se oli kyllä sievä, mutta ei mikään erikoinen. Hyvästi, rakas.
Hän ojensi sitten poskensa, jota Bertin hipaisi rauhallisella suutelolla ja katosi oviverhon taa sanottuaan puoliääneen:
— Perjantaina kello kahdeksan. En tahdo, että saatatte minua kotiin.
Tiedätte sen hyvin. Hyvästi.
Kreivittären lähdettyä Bertin sytytti ensin paperossin ja alkoi sitten kävellä taas hitain askelin ateljeessaan. Koko tämän suhteen menneisyys levisi hänen henkisten silmiensä eteen. Hän muisteli kauan sitten hälvenneitä yksityiskohtia, haki niitä uudestaan esiin ja asetti ne peräkkäin toistensa yhteyteen; häntä huvitti yksin ajella takaa näitä muistoja.
Hänen mieleensä johtui selvästi se aika, jolloin hän juuri oli kohonnut tähdeksi taiteellisen Parisin taivaalle, jolloin maalarit olivat anastaneet yleisön koko suosion ja kansoittivat kokonaisen kaupunginosan komeat talot, jotka he olivat vallanneet muutamin siveltimen vedoin.
Bertin oli, palattuaan Roomasta vuonna 1864, ollut muutamia vuosia ilman menestystä ja mainetta; sitten yhtäkkiä, v. 1868, hän asetti näytteille "Kleopatransa" ja muutamien päivien kuluttua ylistivät häntä pilviin saakka arvostelu ja yleisö.
Vuonna 1872, sadon jälkeen, sittenkuin Henri Regnaultin kuolema oli muodostunut hänen ammattitovereilleen jonkinlaiseksi maineen astinlaudaksi, "Jocaste", rohkea aihe, siirsi Bertinin uskalikkojen joukkoon, vaikka sen viisaasti omintakeinen tekotapa hankki sille akateemikkojen hyväksymisen. Vuonna 1873 ensimäinen kunniaraha asetti hänet ulkopuolelle kilpailun. Sen sai hän taulullaan "Algerin juutalaisnainen," jonka hän toi mukanansa eräältä matkalta Afrikkaan; ja Salian ruhtinattaren muotokuva vuonna 1874 aikaansai, että häntä hienossa maailmassa pidettiin aikansa ensimäisenä muotokuvamaalaajana. Siitä hetkestä alkaen hän tuli parisittaren ja parisittarien suosimaksi maalariksi, heidän sulonsa, ruumiin muotojensa ja luontonsa taitavimmaksi ja nerokkaimmaksi tulkitsijaksi. Muutamien kuukausien kuluttua kaikki Parisin huomattavassa asemassa olevat naiset kilpailivat suosiosta saada teettää muotokuvansa hänellä. Häntä oli vaikea saada suostumaan ja hän otti suuren maksun työstään.
Kun hän nyt näin oli muodissa ja teki vierailuja hienoon seurapiiriin kuuluvana henkilönä, hän huomasi eräänä päivänä astuessaan herttuatar de Mortemainin taloon täyteen surupukuun puetun nuoren naisen, joka juuri läksi sieltä. Tämä kohtaus käytävässä huikaisi hänet kuin soma sulouden ja hienostuneisuuden ilmestys.
Kysyttyään hänen nimeään hän sai kuulla että henkilö oli kreivitär de Guilleroy, normandilaisen maalaisaatelismiehen, agronoomin ja kansanedustajan vaimo, että hän oli surupuvussa miehensä isän kuoleman vuoksi ja että hän oli henkevä ja ihailtu ja että kaikki hakivat hänen seuraansa.
Hän sanoi heti, vielä tämän ilmestyksen vaikutuksen vallassa, joka oli viehättänyt hänen taiteilijasilmäänsä:
— Kas, siinäpä olisi yksi, jonka muotokuvan tekisin mielelläni.
Nämä sanat toistettiin seuraavana päivänä nuorelle naiselle; ja Bertin sai vielä samana iltana sinertävän, epämääräiseltä hajuvedeltä tuoksuvan lipun, johon säännöllisen pienellä, hiukan vasemmalta oikeaan nousevalla käsialalla oli kirjoitettu:
"Arvoisa herra!
— Herttuatar de Mortemain lähtee juuri luotani ja vakuuttaa minulle, että te olisitte halukas, minun hahmoni mallinanne, tekemään yhden mestariteoksianne. Uskoisin sen hyvin mielelläni teidän käytettäväksenne, jos olisin varma, ettette ole vain laskenut leikkiä ja että te näette minussa jotain, joka voisi tulla teidän kuvaamaksenne ja ihannoimaksenne.
Uskokaa, arv. herra, minun kunnioittavimpiin tunteisiini.
Anne de Guilleroy."
Bertin vastasi kysyen, milloin hän voisi esittäytyä kreivittärelle, ja hänet kutsuttiin aivan yksinkertaisesti aamiaiselle seuraavana maanantaina.
Kreivi de Guilleroy asui ensimäisessä kerroksessa bulevardi Malhesherbes'n varrella suuressa ja loisteliaassa uudenaikaisessa talossa. Kuljettuaan avaran, valkean ja kullanvärisen vierashuoneen läpi, jossa oli puukehyksiset siniset silkkiverhot pyydettiin taiteilijaa astumaan jonkinlaiseen naistenhuoneeseen, joka oli verhottu Vatteaun tapaan, viimevuosisadan kirkkain ja sievistelevin värein, hienoine vivahduksineen ja siroine aiheineen, jotka näyttivät rakkaudesta haaveilevien työmiesten keksimiltä, piirustamilta ja valmistamilta.
Hän oli juuri istuutunut, kun kreivitär ilmestyi. Hän käveli niin kevyesti, ettei Bertin ollut ollenkaan kuullut hänen tulemistaan viereisen huoneen läpi, ja tämä hämmästyi senvuoksi nähdessään yhtäkkiä rouva de Guilleroyn edessään. Kreivitär ojensi Bertinille kätensä tuttavalliseen tapaan.
— On siis totta — virkkoi hän -, että tahdotte mielellänne tehdä muotokuvani.
— Olisin siitä hyvin onnellinen, arvoisa rouva.
Hänen musta, tiukka pukunsa teki hänet hyvin solakaksi, aivan nuoren, mutta kuitenkin vakavannäköiseksi, mikä oli ristiriidassa hänen hymyilevän, vaaleiden hiuksien kokonaan valaiseman päänsä kanssa. Kreivi astui huoneeseen pitäen kädestä pientä kuusivuotista tyttöä.
Rouva de Guilleroy esitti: — Mieheni.
Hän oli lyhytkasvuinen, viiksetön mies, jonka posket olivat sisäänpäin painuneet ja lyhyeksiajellun parransängen tummentamat.
Hän oli hiukan papin tai näyttelijän näköinen, hänellä oli pitkät, alas niskaan ulettuvat hiukset, kohteliaat tavat ja suun ympärillä kaksi suurta kellonmuotoista poskilta leukaan laskeutuvaa ryppyä, nähtävästi hänen ahkeran julkisuudessa puhumisensa uurtamat.
Kreivi kiitti maalaria lukuisin kohteliain lausein, mikä ilmaisi puhujaa. Jo kauan oli hänellä ollut halu teettää vaimonsa kuva, ja varmasti olisi hän valinnut herra Olivier Bertinin, jollei olisi pelännyt saavansa kieltävää vastausta, sillä hän tiesi, kuinka paljon taiteilijaa ahdistettiin pyynnöillä.
Sovittiin siis monin kohteliaisuuksin puolelta ja toiselta, että kreivi seuraavasta päivästä alkaen toisi vaimonsa ateljeehen. Hän tahtoi kuitenkin mielellään tietää — täyden surupuvun vuoksi, jota hänen vaimonsa käytti — haluaisiko taiteilija mieluummin odottaa, mutta Bertin selitti tahtovansa kankaalle siirtää ensiksi saamansa vaikutelman ja tuon suuren vastakohdan: niin elävän, hienon ja kultaisen tukan alla loistavan pään ja puvun kovin ankaran mustan värin.
Kreivitär tuli siis seuraavana päivänä miehineen ja seuraavina päivinä pikku tyttönsä kanssa, joka asetettiin istumaan kuvakirjalla täytetyn pöydän ääreen.
Olivier Bertin osoittautui tapansa mukaan hyvin varovaiseksi. Ylhäisön naiset tekivät hänet vähän levottomaksi, sillä hän ei tuntenut heitä ollenkaan. Hän kuvitteli heitä samaan aikaan oveliksi ja typeriksi, teeskentelijöiksi ja vaarallisiksi, turhanpäiväisiksi ja haitallisiksi. Hänellä oli ollut puolihienoston naisten kanssa lyhytaikaisia seikkailuja, joista hän sai kiittää mainettaan, hauskaa luonnettaan, komeata atleetinvartaloaan ja tarmokasta, tummaa ulkonäköään. Hän antoi siis näille naisille etusijan ja rakasti heidän mukanaan vapaata käyttäytymistä ja lavertelua, tottunut kun oli itsekin ateljee- ja kulissipiirien kevyihin, lystikkäisiin ja iloisiin seurustelutapoihin. Hän kävi hienossa maailmassa kunniansa vuoksi eikä sydämensä tähden, hän viihtyi siellä turhamaisuudesta, otti siellä vastaan onnitteluja ja tilauksia, esiintyi mahtaillen imartelevien kauniiden naisten edessä milloinkaan heitä mielistelemättä. Kun hän ei ylhäisön naisten läheisyydessään ollenkaan tohtinut laskea rohkeata pilaa tai käyttää voimakkaasti höystettyjä sanoja, niin piti hän heitä turhankainoina ja hänellä tunnustettiin yleensä olevan hieno käytös. Joka kerta kun joku heistä oli tullut hänen luokseen kuvattavaksi, oli hän tuntenut, huolimatta niistä yrityksistä, joita nainen teki häntä miellyttääkseen, tuon rodun eriluontoisuuden, joka estää sekoittamasta taiteilijoita ja hienostoa keskenään, vaikka he joutuvatkin tekemisiin toistensa kanssa. Hymyilyjen ja ihailun takaa, mikä naisissa on aina hiukan teennäistä, hän aavisti sellaisen olennon epäselvän henkisen pidättyväisyyden, joka luulee olevansa parempaa ainesta. Siitä johtui hänessä pieni ylpeyden vivahdus, kunnioittavammat, melkein ylimieliset tavat, ja ruhtinaiden ja ruhtinattarien vertaisenaan kohteleman nousukkaan teeskennellyn turhamaisuuden rinnalla miehen itsetietoisuus, joka saa kiittää älyänsä samanlaisesta asemasta kuin se, jonka toiset saavat syntymällään. Sanottiin hänestä hieman kummastellen: "Hän on äärettömän hyvin kasvatettu!" Tämä kummastus, joka häntä mairitteli, loukkasi häntä samalla, sillä se ilmaisi rajat.
Maalarin tahallinen ja juhlallinen vakavuus vaivasi hiukan rouva de Guilleroyta, joka ei keksinyt mitään sanottavaa tälle niin kylmälle miehelle, jota pidettiin yleisesti henkevänä.
Asetettuaan tyttärensä paikalleen, hän tuli istumaan aloitetun luonnoksen vieressä olevaan nojatuoliin ja koetteli kaikin voimin taiteilijan kehoituksen mukaan saada ilmettä kasvoihinsa.
Neljännen istuntoerän puolivälissä Bertin lakkasi yhtäkkiä maalaamasta ja kysyi:
— Mikä teitä huvittaa enimmän elämässä?
Kreivitär tuli hämilleen.
— Enpä tiedä! Miksi tämä kysymys.
— Tarvitsen noihin silmiin onnekasta ilmettä, enkä ole sitä vielä nähnyt.
— No hyvä, koettakaa saada minut puhumaan, pidän paljon juttelemisesta.
— Oletteko iloinen?
— Hyvin iloinen.
— Jutelkaamme, rouva.
Bertin oli sanonut "jutelkaamme" hyvin vakavalla äänensävyllä; sitten ryhtyen uudestaan maalaamaan, hän koetti keskustella muutamista aiheista hakien jotain kohtaa, jossa heidän henkensä kohtaisivat toisensa. He alkoivat vaihtamalla huomioitaan tuntemistaan henkilöistä, sitten he puhuivat itsestään, mikä on hupaisin ja mieltäkiinnittävin kaikista jutteluista.
Seuraavana päivänä taas tavatessaan toisensa he tunsivat jo vapaammin seurustelevansa keskenään, ja nähdessään miellyttävänsä ja huvittavansa kreivitärtä, alkoi Bertin kertoa yksityisseikkoja taiteilijaelämästään, tarinoiden vapaasti muistojaan kuvittelurikkain, henkevin kääntein, mikä hänelle oli ominaista.
Rouva de Guilleroyta, joka oli tottunut salonkikirjailijoiden huolitellen laadittuihin hengentuotteisiin, hämmästytti tämä vähän lystikäs lennokkuus, joka sanoi asiat suoraan valaisten niitä ivalla, ja kohta hän vastasi samaan äänilajiin, hienon ja rohkean viehättävästi.
Viikossa kreivitär oli voittanut ja huumannut taiteilijan hyvällä tuulellaan, suoruudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Tämä oli kokonaan unhoittanut ennakkoluulonsa hienoston naisia kohtaan, ja olisi mielellään vakuuttanut, että heissä yksin on viehätysvoimaa ja eloisuutta. Yhä jatkaen työtään seisoen kankaan edessä, välistä taas peräytyen siitä muutamia askeleita ja uudestaan sitä lähestyen taistelevan miehen liikkein, Bertin antoi tuttavallisten ajatustensa soljua, aivan kuin hän olisi tuntenut jo kauan tämän sievän, vaaleaverisen ja mustapukuisen naisen, auringon ja surun yhdistelmän, joka istui hänen edessään, joka nauroi kuunnellessaan häntä ja vastasi hänelle niin vilkkaasti, että joka hetki menetti istunta-asentonsa.
Milloin Bertin eteni hänestä, sulki yhden silmänsä, kumartui havaitakseen paremmin mallinsa sen kokonaisuudessa, milloin hän lähestyi sitä aivan liki pannakseen muistiinsa sen kasvojen pienimmät vivahdukset, nopeimmin vaihtuvat ilmeet, ja voidakseen siepata sekä ilmaista sen, mitä naisen kasvoissa on muuta kuin ulkonäköä, siinä ilmenevän ihanteellisen kauneuden, tuon jonkinlaisen käsittämättömän heijastuksen, tuon jokaiselle naiselle ominaisen sisimmän ja peloittavan sulon, mikä vaikuttaa, että toinen mies mielettömästi häneen rakastuu, toinen ei. Eräänä iltapäivänä pikku tyttö asettui seisomaan kankaan eteen ja kysyi lapsen suurella vakavuudella:
— Sehän on äiti, eikö olekin?
Maalari otti hänet syliinsä suudellakseen häntä, sillä tämä lapsen luonnollinen tunnustus hänen teoksensa yhdennäköisyydestä mairitteli häntä.
Toisena päivänä, kun tyttönen näytti hyvin rauhalliselta, kuultiin hänen yhtäkkiä selittävän hiljaisella surullisella äänellä:
— Äiti; minun on ikävä.
Ja maalaria liikutti siihen määrin tämä ensimmäinen valitus, että hän seuraavana päivänä tuotatti ateljeehen kokonaisen varaston leikkikaluja.
Pikku Annette asetti ne hämmästyneenä, tyytyväisenä ja aina harkitsevana — varsin huolellisesti järjestykseen ottaakseen ne esille toisen toisensa jälkeen hetken halun mukaan. Tämän lahjan saamisesta asti hän piti maalarista niinkuin lapset pitävät, tuolla eläimellisellä ja hyväilevällä ystävyydellä, joka tekee heidät niin kilteiksi ja rakastettaviksi.
Rouva de Guilleroy mieltyi mallina istumiseen. Hän oli kovin joutilas sinä talvena, kun hänellä oli suruaika; koska siis hän ei voinut ottaa osaa seuraelämään eikä juhliin, sulki hän tähän ateljeehen koko elämänsä huolet.
Hän kohosi hienon maailman ylimpiin piireihin, häntä haluttiin kaikkialle varsinkin sen vuoksi, että hän oli sievä ja henkevä, ja hän näki monen miehen mielistelevän itseään kadottamatta ainoatakaan kertaa sydämensä rauhaa, sydämen, joka oli yhtä järkevä kuin hänen henkensä.
Hän oli kuitenkin keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli hyökkäävää ja varovaista laatua, joka ei koskaan edennyt liian kauas. Kehuskelevat arvostelut häntä miellyttivät, herännyt lemmenkaipuu häntä mairitteli, kunhan vain hän voi näyttää olevansa niistä tietämättä, ja kun hän oli tuntenut koko illan saaneensa jossain salongissa olla, tämän imartelevan ja ylistelevän suitsutuksen esineenä, hän nukkui hyvin kuten ainakin nainen, joka on täyttänyt tehtävänsä maan päällä. Tämä elämä, jota oli jo kestänyt seitsemän vuotta ilman että se väsytti häntä taikka olisi tuntunut hänestä yksitoikkoiselta, koska hän oli ihastunut tähän ylhäisen seuraelämän lakkaamattomaan, häälyvään levottomuuteen, saattoi hänet kuitenkin toisinaan toivomaan jotain muuta. Hänen ympäristönsä miehet, politikoivat asianajajat, rahamiehet tai toimettomat klubiherrat huvittivat häntä hiukan kuten näyttelijät; eikä hän ottanut heitä liian vakavalta kannalta, vaikka hän pitikin arvossa heidän toimiaan, virkojaan ja kunnianimiään.
Maalari miellytti häntä ensiksi kaiken sen vuoksi, mitä tässä miehessä oli uutta hänelle. Hänellä oli hauskaa ateljeessa, hän sai nauraa sydämensä pohjasta, hän tunsi itsensä henkeväksi ja hän oli Bertinille kiitollinen siitä huvista, jonka hänelle tuotti tämä mallina istunta. Taiteilija miellytti häntä myöskin, koska hän oli kaunis, voimakas ja kuuluisa mies; ei yksikään nainen, vaikka he niin väittävät, ole näet välinpitämätön ruumiilliseen kauneuteen ja maineeseen nähden. Samalla kuin kreivitärtä mairitteli se tieto, että tämä asiantuntija oli huomannut hänet ja hän puolestaan oli halukas arvostelemaan Bertiniä edullisesti, oli kreivitär huomannut hänessä myös vilkkaan ja kehittyneen ajatuksen, hienotunteisuutta, mielikuvitusta, todellisen älynviehätyksen ja väririkkaan puheen, joka näytti valaisevan sitä, mitä hänen naissielunsa pyrki ilmituomaan.
Läheinen tuttavuus syntyi pian heidän välilleen, ja se käden puristus, jolla he toisiaan tervehtivät kreivittären astuessa huoneeseen, näytti sisältävän jotakin heidän sydämestään, päivä päivältä kasvavassa määrässä.
Sitten edeltäpäin mitään suunnittelematta ja tekemättä mitään harkittua päätöstä, kreivitär tunsi itsessään kasvavan luonnollisen viehättämisen halun ja tämä halu voitti. Hän ei ollut mitään edeltäpäin valmistanut tai sommitellut; hän oli vain mielistelevä tavallista viehättävämmällä tavalla, niinkuin ollaan vaistomaisesti miestä kohtaan, joka teitä miellyttää enemmän kuin toiset; ja hän asetti kaikkiin tapoihinsa hänen kanssaan seurustellessaan, katseihinsa ja hymyilyihinsä tuota viekoittelevaa hurmausta, jota levittää ympärilleen nainen, jossa on herännyt rakastetuksi tulemisen tarve.
Hän puhui taiteilijalle mairittelevia sanoja, jotka merkitsivät: "Olette minusta miellyttävän näköinen", ja hän antoi Bertinille tilaisuuden jutella kauan näyttääkseen tälle tarkkaavaisesti häntä kuuntelemalla, kuinka suurta mielenkiintoa taiteilija hänessä herätti. Bertin lakkasi maalaamasta, istuutui hänen viereensä ja tuossa hengen liikakiihtymyksessä, jonka miellyttämisen huumaus synnyttää, taiteilijalla oli voimakkaita runouden, lystikkäiden päähänpistojen ja filosofian purkauksia — aina eri päivien mukaan.
Rouva de Guilleroysta oli hauskaa, kun Bertin oli iloinen; kun tämä oli syvämietteinen, koetteli hän seurata tämän ajatuksien kulkua, aina siinä onnistumatta; ja kun kreivitär ajatteli jotain muuta, näytti hän kuitenkin kuuntelevan Bertiniä sen näköisenä kuin olisi hän hyvin tätä ymmärtänyt, ja siinä määrin nauttinut tästä taiteilijan mietteisiin osalliseksi pääsemisestä, että Bertin haltioitui nähdessään hänen kuuntelevan, liikutettuna siitä että oli löytänyt hienon, avoimen ja oppivan sielun, johon ajatus lankesi kuin jyvä.
Muotokuva edistyi ja näytti onnistuvan varsin hyvin, kun maalari oli päässyt siihen tunnetilaan, joka hänelle oli tarpeellinen, saadakseen selville mallinsa kaikki hyvät ominaisuudet ja ilmaistakseen ne hehkuvan vakuuttavasti, mikä juuri on aitotaiteilijain innostusta.
Kumartuneena mallinsa puoleen, vaanien kaikkia hänen kasvojensa vavahduksia, kaikkia hänen ihonsa värivivahduksia, kaikkia hipiän varjoja, silmien ilmeitä ja läpikuultavuutta, — hänen kasvonpiirteidensä kaikki salaisuudet, hän oli niin mallinsa kyllästyttämä kuin sieni veden; ja siirtäessään kankaalle tätä häntä itseään mykertävän ihanuuden ilmausta, jonka hänen katseensa kokosi, ja joka virtasi kuin aalto hänen ajatuksestaan siveltimeen, oli hän koko ajan siitä huumautunut, päihtynyt, aivan kuin hän olisi juonut naisen suloa.
Kreivitär tunsi Bertinin rakastuvan itseensä, hän nautti tästä leikistä, tästä yhä varmemmaksi käyvästä voitosta, ja innostui itsekin siihen.
Jokin aivan outo tunne antoi hänen olemukselleen uuden vireen, herätti hänessä salaista riemua. Kuullessaan puhuttavan Bertinistä hänen sydämensä sykki vähän nopeammin, ja häntä halutti sanoa, — tämä haju on kuitenkin niitä, jotka eivät koskaan kohoa huulille saakka: "Hän on rakastunut minuun?" Hän oli tyytyväinen, kun taiteilijan lahjoja kehuttiin, ja vielä enemmän ehkä, kun häntä pidettiin kauniina. Kun hän ajatteli Bertiniä, aivan yksin, ilman tungettelevia häiritsijöitä, hän kuvitteli todellakin saaneensa hyvän ystävän, joka aina tyytyisi sydämelliseen kädenpuristukseen.
Maalari taas usein keskellä työtänsä asetti äkkiä värilautasen jakkaralleen, meni ottamaan syliinsä pikku Annetten, ja hellästi suuteli häntä silmille tai hiuksille katsellen äitiä ikäänkuin sanoakseen: "Teitä minä suutelen enkä lasta tällä tavalla."
Silloin tällöin, muuten, rouva de Guilleroy ei tuonutkaan enää lasta mukanaan vaan tuli yksin. Niinä päivinä ei ollenkaan tehty työtä, juteltiin sensijaan sitä enemmän.
Kreivitär myöhästyi eräänä iltapäivänä. Oli kylmä päivä helmikuun lopussa.
Olivier oli palannut aikaisin, kuten hän nyt teki joka kerta kun kreivittären piti tulla, sillä hän toivoi aina tämän saapuvan ennen määräaikaa. Häntä odotellessaan taiteilija asteli edes takaisin ja poltteli tupakkaa ja kyseli itseltään — hämmästyen huomatessaan tekevänsä tätä sadannen kerran viikon kuluessa: "Olenkohan rakastunut?" Hän ei siitä mitään tietänyt koska hän ei vielä milloinkaan ollut toden teolla sitä ollut. Hänellä oli ollut hyvin voimakkaita tunnepuuskia, vieläpä kyllin pitkiäkin, mutta koskaan ei hän niitä ollut pitänyt rakkautena. Tänään hän ihmetteli sitä, mitä tunsi itsessään.
Rakastiko hän kreivitärtä? Varmasti, sillä hän ei tuntenut mitään himoa tätä kohtaan, koska hän ei koskaan ollut ajatellutkaan mahdollisuutta saada omistaa häntä. Tähän saakka oli himo hänet heti vallannut, kun joku nainen oli häntä miellyttänyt, saattaen hänet ojentamaan kätensä tätä kohti aivan kuin poimiakseen hedelmän ilman että tämän himon poissaolo tai läsnäolo olisi koskaan syvästi häirinnyt hänen sisäistä ajatustaan.
Kreivittäreen nähden oli himo tuskin hipaissutkaan häntä, ja näytti se piiloutuvan toisen voimakkaamman tunteen taakse, vielä hämärän ja tuskin heränneen. Olivier oli uskonut rakkauden alkavan haaveilla ja runollisilla haltioitumisilla. Se mitä hän tunsi näytti päinvastoin johtuvan sellaisesta olemuksen kuohunnasta, jota ei tuskin voinut määritellä, enemmän ruumiillisesta kuin henkisestä. Hän oli hermostunut, levoton, kiihtynyt, kuten ollaan jonkun taudin meissä itäessä. Mutta ei mitään tuskallista kuitenkaan liittynyt tähän veren kuumeeseen, joka myös myllersi tartunnallaan hänen ajatuksiaan. Hän tiesi varsin hyvin tämän mielenkuohun aiheutuvan rouva de Guilleroysta, hänen paluunsa odottamisesta. Hän ei tuntenut heittäytyvänsä tätä kohti olemuksensa koko voimalla, vaan hän tunsi tämän aina olevan läsnä itsessään ikäänkuin kreivitär ei olisikaan poistunut; kreivitär oli lähtiessään jättänyt hänelle jotain itsestään, jotain hienon hienoa ja sanoin ilmaisematonta. Mitä? Oliko tämä rakkautta? Nyt hän syventyi omaan sydämeensä nähdäkseen ja ymmärtääkseen. Hän huomasi rouva de Guilleroyn viehättäväksi, mutta hän ei vastannut sitä naisihanteen tyyppiä, jonka Olivier'n sokea toivomus oli luonut. Jokainen mies, joka tavoittelee lempeä, on edeltäpäin kuvitellut mielessään sen naisen henkiset hyvät ominaisuudet ja ruumiilliset edut, joka häntä tulisi hurmaamaan, ja rouva de Guilleroy — vaikka hän miellyttikin Bertiniä suuresti — ei näyttänyt hänestä olevan se nainen.
Mutta miksikä kreivitär sitten näin kiehtoi häntä enemmän kuin muut naiset, erilaisella, lakkaamattomalla tavalla?
Oliko hän aivan yksinkertaisesti joutunut tämän keimailijan asettamaan ansaan, jonka hän oli jo kauan vainunnut ja käsittänyt, ja kreivittären sotaliikkeiden saartamana tullut sen erikoisen hurmauksen vaikutuksen alaiseksi, jonka antaa naisille miellyttämisen halu.
Bertin käveli, istuutui, läksi uudestaan liikkeelle, sytytti paperosseja ja heitti ne kohta taas kädestään; ja joku hetki hän katseli seinäkellonsa viisaria, joka kulki tavallista määräaikaa kohti verkalleen ja järkähtämättömän säännöllisin askelin.
Useita kertoja jo hän oli ollut kahden vaiheilla, kohottaako kynnen näppäyksellä noita kahta liikkuvaa kultaviisaria peittävää lasikupua, ja lykätäkö sormenpäällä isoaviisaria määrättyyn numeroon saakka, jonka se saavutti niin hitaasti.
Hänestä tuntui, ettei muuta tarvittaisikaan kuin ovi jo aukenisi ja odotettu ilmestyisi tämän kepposen pettämänä ja kutsumana. Sitten hän oli alkanut hymyillä tälle itsepäiselle ja järjettömän lapselliselle halulleen.
Vihdoin teki hän itselleen kysymyksen: "Voinko tulla hänen rakastajakseen?" Tämä ajatus näytti hänestä oudolta, vähän mahdolliselta toteuttaa, ja tuskin ollenkaan tavoiteltavalta niiden selkkausten vuoksi, jotka se voisi aiheuttaa hänen elämässään.
Kuitenkin tämä nainen miellytti häntä suuresti ja hän päätteli:
"Totta tosiaan, olenpa joutunut kummalliseen tilanteeseen."
Seinäkello löi, ja tämä häly sai hänet säpsähtämään, järkyttäen hänen hermojaan enemmän kuin hänen mieltään. Hän odotti kreivitärtä sillä kärsimättömyydellä, jota viipyminen lisää joka sekunti. Rouva de Guilleroy oli aina täsmällinen; siis viimeistään kymmenen minuutin kuluttua hän astuisi sisään. Kun kymmenen minuuttia oli mennyt tunsi Bertin itsensä huolestuneeksi kuin murheen lähestyessä, sitten harmistuneeksi siitä, että hän odottaessaan menetti aikaansa, senjälkeen hän käsitti äkkiä, että jollei rouva de Guilleroy tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä. Mitä tekisi hän? Odottaisiko häntä? Ei — hän lähtisi ulos, niin että jos kreivitär ehkä vielä tulisi kovin myöhästyneenä, hän löytäisi ateljeen tyhjänä.
Hän lähtisi ulos, mutta milloin? Minkä toimintavapauden hän jättäisi rouva de Guilleroylle? Eikö olisi parempi jäädä ja tehdä tälle muutamin kohteliain ja kylmin sanoin ymmärrettäväksi, ettei hän, Bertin, ollut niitä, joita pannaan odottamaan? Ja jollei hän tulisikaan? Silloin saapuisi kai kirje, kortti, palvelija tai kaupunginlähetti? Jollei kreivitärtä kuuluisi, mitä hän tekisi? Silloin olisi päivä hukassa, hän ei voisi enää teeskennellä. Ja silloin? Silloin hän lähtisi tiedustelemaan, miten kreivitär voi, sillä hän kaipasi nähdä tätä.
Niin, — oli totta, että hän kaipasi nähdä rouva de Guilleroyta — ja tämä toive oli syvä, vaivaava ja ahdistava. Mitä se oli? Rakkauttako? Mutta hän ei tuntenut innostusta ajatuksissaan, ei kiihkoa aisteissaan eikä haaveiluja mielessään todetessaan, että, jollei kreivitär sinä päivänä tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä.
Ulko-oven kello soi pienen talon käytävään, Olivier Bertin tunsi huohottavansa liikutuksesta, sitten itsensä niin iloiseksi, että teki pyörähdyksen ilmassa heittäen paperossinsa menemään.
Rouva de Guilleroy astui sisään; hän oli yksin.
Bertin rohkaisi heti mielensä.
— Tiedättekö, mitä kysyin itseltäni, teitä odottaessani.
— Enpä tosiaan, en voi tietää.
— Kysyin, olinko rakastunut teihin.
— Rakastunut minuun! Te tulette hulluksi!
Mutta kreivitär hymyili ja hänen hymynsä sanoi: "Se on hauskaa, olen erittäin tyytyväinen." Hän jatkoi:
— Kuulkaahan, te ette puhu totta; miksi laskette tällaista leikkiä?
Bertin vastasi:
— Tarkoitan päinvastoin täyttä totta. En vakuuta teille olevani rakastunut teihin, vaan kysyn itseltäni, enkö ole siksi tulemaisillani.
— Mikä saattaa teidät niin ajattelemaan?
— Minun levottomuuteni teidän poissaollessanne, onnellisuuden tunteeni teidän saapuessanne.
Kreivitär istuutui.
— Oi! Älkää huoliko niin vähästä. Niinkauan kuin nukutte hyvin ja syötte ruokahalulla, ei ole vaaraa.
Bertin alkoi nauraa.
— Ja jos menetän unen ja ruokahalun?
— Ilmoittakaa minulle.
— Mitä te sitten teette?
— Annan teidän parantua rauhassa.
— Kiitoksia paljon.
Ja rakkaudenaiheesta he sirosanaisesti pakinoivat koko iltapäivän.
Samoin kävi seuraavina päivinä. Suostuen tähän hänen mielestään
henkevään ja arvottomaan hassutteluun rouva de Guilleroy kysyi
Bertiniltä hyväntuulisena astuessaan huoneeseen:
— Mitenkä voi rakkautenne tänään?
Ja taiteilija selitti hänelle vakavan leikillisessä äänilajissa koko tautinsa kehityksen, koko syntyvän ja kasvavan hellyyden sisäisen, jatkuvan ja sydäntä vellovan vaivan. Hän esitteli sielunsa liikkeet pikkumaisen tarkasti, tunti tunnilta, aina heidän eroamisestaan asti edellisenä päivänä, luentoja pitävän opettajan keveäniloisella tavalla; kreivitär kuunteli huvitettuna, hiukan liikutettuna ja levottomana tätä tarinaa, aivankuin lukua kirjasta, jonka sankarittarena hän oli. Kun Bertin oli luetellut kohteliaasti ja luontevasti kaikki huolet, joiden uhrina hän oli, hänen äänensä aika ajoittain alkoi väristä ilmaistessaan sanoin tai vain äänenvaihteluin hänen sydämensä kärsimyksiä.
Ja yhä kreivitär kyseli häneltä, värähdellen uteliaisuudesta, silmät häneen kiinnitettyinä, korva halukkaana kuulemaan näitä asioita, jotka tosin hiukan tekivät levottomaksi, mutta joita oli ihanaa kuunnella.
Toisinaan Bertin tullessaan hänen luokseen oikaistakseen asentoa, tarttui hänen käteensä ja yritti sitä suudella. Nopsalla liikkeellä kreivitär tempasi sormensa hänen huuliltaan ja rypistäen vähän kulmakarvojaan sanoi:
— Kas niin, työskennelkää.
Taiteilija ryhtyi taas työhön, mutta tuskin viisi minuuttia oli kulunut, kun rouva de Guilleroy teki hänelle kysymyksen johtaakseen hänet taitavasti takaisin siihen ainoaan aineeseen, joka kiinnitti heidän molempien mieliä.
Sydämessään tunsi kreivitär nyt syntyvän pelkoja. Hän tahtoi kyllä olla rakastettu, mutta ei liiaksi. Varmana siitä, ettei hän itse tulisi viekoitelluksi menemään liian kauas, hän pelkäsi antaa Bertininkään tässä seikkailussa tehdä sitä, sillä silloin hän menettäisi tämän, koska olisi pakoitettu saattamaan hänet epätoivoon oltuaan häntä rohkaisevinaan. Jos hänen kuitenkin olisi täytynyt luopua tästä hellästä ja sirosanoin tulkitusta ystävyydestä, tästä yhä vuolaasti virtaavasta keskustelusta, joka vieritti esiin lemmenhiukkasia kuin kultahietaa täynnä oleva puro kultajyviä, olisi se koskenut häneen yhtä kipeästi kuin jos häntä olisi raadeltu.
Kun hän lähti kotoaan mennäkseen maalarin ateljeehen, täytti hänet ilonailahdus, voimakas ja lämmin, ja se teki hänet keveäksi ja hilpeäksi. Kun hän tarttui kädellään Olivier'n asunnon ovikelloon, sykki hänen sydämensä kärsimättömyydestä, ja portaiden matto oli pehmein mitä hänen jalkansa koskaan olivat koskettaneet.
Mutta ennen pitkää Bertin tuli synkäksi, vähän hermostuneeksi, usein ärtyisäksi. Hän osasi kyllä kohta hillitä kärsimättömyyskohtauksiansa, mutta ne uudistuivat yhä useammin.
Eräänä päivänä kreivittären juuri astuttua huoneeseen, Bertin istuutui hänen viereensä sen sijaan, että olisi ryhtynyt maalaamaan ja sanoi hänelle:
— Hyvä rouva, ette voi enää olla tietämättä, ettei se ole mitään pilaa, ja että rakastan teitä mielettömästi.
Hämillään näistä alkusanoista ja nähdessään pelätyn ratkaisun lähestyvän, kreivitär koetti pysähdyttää häntä, mutta taiteilija ei kuunnellut enää. Tunnetulva purkautui hänen täyttyneestä sydämestään, ja rouva de Guilleroyn täytyi kuunnella häntä kalpeana, vapisevana, tuskaisena. Bertin puhui kauan, pyytämättä mitään, hellästi, kaihomielisesti, epätoivoisen alistuvasti; kreivitär antoi hänen tarttua käsiinsä ja pitää ne omissaan. Taiteilija oli polvistunut rouva de Guilleroyn huomaamatta, ja haltioitunein katsein hän rukoili tätä säästämään häntä kärsimyksiltä. Miltä kärsimyksiltä? Kreivitär ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, kauhean tuskan tylsyttämänä, nähdessään Bertinin kärsivän, ja tämä tuska oli melkein onnea. Äkkiä hän näki kyyneliä Bertinin silmissä ja tuli siitä niin liikutetuksi, että sanoi: "Oi!" valmiina suutelemaan häntä niinkuin suudellaan itkeviä lapsia. Taiteilija toisti hyvin hiljaisella äänellä: "Näettekö, minä kärsin liiaksi," ja yhtäkkiä tämä toisen tuska voitti kreivittären, kyyneleet tarttuivat häneen, hän alkoi nyyhkyttää, hermot lamautuneina, käsivarret vapisevina, valmiina aukenemaan.
Kun kreivitär yhtäkkiä tunsi Bertinin sulkevan hänet syliinsä ja intohimoisesti suutelevan häntä huulille, tahtoi hän huutaa, taistella vastaan, lykätä hänet luotaan, mutta hän arveli heti olevansa hukassa, sillä hän myöntyi vastustellessaan, hän antautui vastaan ponnistellessaan, hän puristi Bertinin lujasti rintaansa vasten huutaen: "Ei, ei, minä en tahdo."
Sitten hän hetkisen oli vallan suunniltaan, kasvot käsiä vasten painettuina, mutta yhtäkkiä hän nousi, sieppasi matolle pudonneen hattunsa, pani sen päähänsä ja riensi ulos huolimatta Olivier'esta, joka rukoillen pidätti häntä hameesta.
Heti kun hän oli kadulla, häntä halutti istuutua katukäytävän reunalle, niin hän tunsi olevansa uuvuksissa, aivankuin hänen jalkansa olisivat olleet poikki. Ajuri ajoi ohi, hän kutsui sen ja sanoi: "Ajakaa hiljaa, viekää minua mihin haluatte." Hän vetäytyi ajoneuvoihin, sulki oven, lyykistyi perimmäiseen nurkkaan ja tunsi olevansa yksin eteenkohotettujen lasien takana, yksin ajatellakseen.
Muutamien minuuttien aikana ei hän tajunnut muuta kuin pyörien tärinää ja katukuoppien aiheuttamia nytkähdyksiä. Hän katseli taloja, jalkamiehiä, muita ajureita, raitiovaunuja tyhjin silmin, jotka eivät nähneet mitään; hän ei ajatellut myöskään mitään, ikäänkuin hän olisi myöntänyt itselleen jonkinmoista lykkäysaikaa, ennenkuin uskalsi ajatella sitä mitä oli tapahtunut.
Sitten, koska hänellä oli vilkas äly, joka ei mitenkään ollut veltostunut, hän sanoi itsekseen: "Kas niin, olen siis langennut nainen". Ja joitakuita minuutteja hän vielä oli mielenliikutuksen vallassa, varmana siitä, että onnettomuus, jota ei voinut korjata, oli tapahtunut, kauhistuneena kuin katolta pudonnut ihminen, joka ei hievahda paikaltaan arvellen, että hänen jalkansa ovat poikki, ja uskaltamatta sitä todeta.
Mutta sen sijaan, että olisi joutunut suunniltaan tämän odotetun ja yllätyksenä pelätyn tuskan vuoksi, hänen sydämensä pysyi, päästyään tästä ratkaisevasta kohtauksesta, tyynenä ja rauhallisena; se löi hitaasti, hiljaa tämän lankeemuksen jälkeen, jonka masentamana hänen mielensä oli, eikä se ollenkaan näyttänyt ottavan osaa hänen sielunsa kauhistukseen.
Rouva de Guilleroy toisti, aivankuin kuullakseen sen ja tullakseen siitä vakuutetuksi: "Olen siis langennut nainen." Ei mikään kaiku hänen ruumiissaan vastannut tähän omantunnon valitukseen.
Hän antoi heilahtelevien vaunujen jonkun aikaa tuuditella itseään, siirtäen hiukan tuonnemmaksi mietiskelyn, johonka hänen olisi ryhdyttävä tämän julman tilanteen johdosta. Ei, hän ei enää kärsinyt. Hän pelkäsi vain ajatella, siinä kaikki, pelkäsi saada tietää, ymmärtää ja harkita; mutta hänestä tuntui päinvastoin, että siinä himmeässä ja tutkimattomassa olemuksessa, jonka muodostaa meidän vaistojemme ja halujemme lakkaamaton taistelu, vallitsi rauha, joka ei näyttänyt todenmukaiselta.
Kun tätä omituista lepoa oli kestänyt ehkä puoli tuntia ja kreivitär vihdoin käsitti ettei epätoivo, jonka piti tulla, saapunutkaan, hän karisti itsestään tämän horrostilan ja mutisi: "Tämäpä on hassua, en ole enää juuri ollenkaan suruissani."
Silloin hän alkoi moittia itseään. Viha syttyi hänessä hänen omaa sokeuttaan ja heikkouttaan vastaan. Kuinka hän ei ollut aavistanut tätä? Kuinka ei hän ollut käsittänyt, että tämän taistelun hetki oli tuleva, että tämä mies miellytti häntä kyllin tehdäkseen hänet veltoksi ja että mitä vilpittömimpiinkin sydämiin puhaltaa joskus himo kuin tuulenpuuska, joka vie tahdon mukanaan.
Näin kovasti itseään moitittuaan ja halveksittuaan, kreivitär kysyi itseltään kauhistuneena, mitä nyt tulisi tapahtumaan.
Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli katkaista heti suhteensa maalariin ja olla häntä enää milloinkaan näkemättä.
Tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen, kun tuhannet syyt ilmestyivät heti sitä vastustamaan.
Kuinka selittäisi hän tämän riitautumisen? Mitä sanoisi miehelleen? Eikö epäluulon alaiseksi joutunutta totuutta kuiskailla ja levitellä kaikkialle?
Eikö ollut parempi näennäisesti päästäkseen pälkähästä näytellä Olivier Bertiniin itseensä nähden välinpitämättömyyden ja unhoituksen teeskentelevää komediaa ja osoittaa tälle, että hän oli poistanut olemattomiin tämän minuutin muistostaan ja elämästään?
Mutta voisiko hän sitä? Olisiko hänellä rohkeutta ilmestyä taiteilijan luo, olla muistamatta mitään, katsella häntä närkästyneen ja hämmästyneen näköisenä ja sanoa: "Mitä te minusta tahdotte?" miehelle, jonka pikaisesta ja väkivaltaisesta tunnepurkauksesta hän oli tullut osalliseksi.
Hän harkitsi kauan eikä kuitenkaan tehnyt toista päätöstä, koska ei mikään muu ratkaisu näyttänyt hänestä mahdolliselta.
Hän menisi taiteilijan luo seuraavana päivänä — rohkeasti — ja tekisi tälle heti ymmärrettäväksi, mitä hän tahtoi, mitä hän vaati häneltä. Ei koskaan yksikään sana, ainoakaan viittaus, ainoakaan katse saanut muistuttaa hänelle tätä häpeää.
Kärsittyänsä — sillä hän kai myös kärsi — Bertin tyytyisi varmasti kohtaloonsa, rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, ja pysyisi vastedes samana, jona hän siihen saakka oli ollut.
Tämän uuden päätöksen tehtyänsä kreivitär antoi ajurille osoitteensa ja palasi kotiin syvän alakuloisuuden vallassa; hän halusi vain mennä lepäämään, olla ketään näkemättä, nukkua ja unhoittaa. Hän sulkeutui huoneeseensa ja pysyi siellä päivälliseen saakka loikoen leposohvallaan velttona ja untelona tahtomatta enää vaivata mieltään tällä vaaroja pursuavalla ajatuksella.
Hän meni määrätyllä hetkellä ruokasaliin, hämmästyneenä siitä, että oli niin rauhallinen ja odotti miestään tavallisen näköisenä. Tämä tuli kantaen sylissään pikku tyttöä: kreivitär puristi miehensä kättä ja suuteli lasta tuntematta mitään ahdistavaa tuskaa.
Herra de Guilleroy tiedusteli, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi välinpitämättömästi istuneensa mallina kuten joka päivä.
— Ja onko muotokuva kaunis? sanoi kreivi.
— Siitä tulee aika hyvä.
Kreivi puhui taas asioista, joita hän mielellään kertoi syödessään, edustajakamarin istunnosta ja tavaroiden väärentämistä koskevasta lakiehdotuksesta.
Tämä lavertelu, jota kreivitär tavallisesti sieti hyvin, kiihoitti häntä nyt, saattoi hänet katselemaan tarkkaavaisemmin tuota jokapäiväistä miestä ja korupuhujaa, jota huvittivat nuo asiat; mutta hän hymyili kuunnellessaan miestänsä ja vastasi ystävällisesti, vieläpä herttaisemmin ja ihastuneempana kuin tavallisesti näihin tyhjänpäiväisyyksiin. Hän ajatteli katsellessaan kreiviä: "Olen pettänyt hänet. Hän on minun mieheni, olen pettänyt hänet. Eikös se ole omituista, ei mikään enää voi estää sitä, ei mikään voi tehdä sitä tekemättömäksi. Olen sulkenut silmäni. Olen taipunut muutamien sekuntien aikana, ainoastaan muutamien sekuntien, suutelemaan toista miestä, ja minä en ole enää kunniallinen vaimo. Muutamat sekunnit minun elämässäni, muutamat sekunnit, joita ei voi poistaa, ovat tuottaneet minulle tämän vakavan, lyhyen, pienen teon, jota ei voi enää korjata, rikoksen, kaikkein häpeällisimmän vaimolle… ja minä en tunne ollenkaan epätoivoa. Jos minulle olisi sanottu sitä eilen, niin en olisi sitä uskonut. Jos minulle olisi sitä vakuutettu, olisin kohta ajatellut kauheita omantunnontuskia, joiden raatelemana minun pitäisi olla tänään. Ja minulla ei ole niitä juuri ollenkaan." Herra de Guilleroy läksi ulos päivällisen jälkeen, niinkuin hän teki melkein joka päivä.
Silloin rouva otti syliinsä pikku tytön ja itki häntä suudellessaan; hän itki vilpittömiä kyyneleitä, omantunnonkyyneleitä, ei ollenkaan sydämen.
Mutta hän ei nukkunut ollenkaan.
Huoneensa pimeydessä hän vaivasi itseänsä yhä edelleen vaaroilla, joita hänelle voi aiheuttaa maalarin käytös; ja hän pelkäsi seuraavan päivän tapaamista sekä sitä, mitä hänen pitäisi sanoa taiteilijalle katsoessaan häntä kasvoihin.
Hän nousi aikaisin ylös, jäi loikomaan lepotuoliinsa koko aamupäiväksi, ponnistellen kaikki voimansa arvatakseen mitä hänen oli pelättävä, mitä hänen olisi vastattava, sekä ollakseen valmis kaikkien yllätyksien varalta.
Hän läksi aikaiseen liikkeelle harkitakseen asiaa vielä kulkiessaan.
Bertin ei ollenkaan odottanut häntä ja kyseli itseltään jo eilisestä alkaen, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä kreivittäreen nähden.
Tämän poislähdön, tämän paon jälkeen, jota Bertin ei ollut uskaltanut vastustaa, hän oli jäänyt yksin kotiin kuullen vielä, vaikka kreivitär jo oli kaukana, hänen askeliensa kaiun, hänen hameensa kahinan ja kiinnipaiskatun oven rämähdyksen.
Hän jäi seisomaan täynnä hehkuvaa, syvää, kuohuvaa iloa. Hän oli siis vallannut kreivittären! Se oli tapahtunut heidän kesken! Oliko se mahdollista? Tämän riemuvoiton vaikuttaman hämmästyksen jälkeen Bertin nautti siitä, ja paremmin pienissä erin omistaakseen tämän nautinnon, hän istuutui, melkein kävi pitkälleen sohvalle, jossa hän oli syleillyt kreivitärtä.
Hän jäi siihen kauaksi aikaa sen ajatuksen täyttämänä, että kreivitär oli hänen rakastajattarensa ja että heidän välillään, tämän naisen, jota hän niin suuresti oli halunnut, ja hänen, oli solmiutunut muutamissa hetkissä se salainen side, joka kiinnittää kaksi olentoa toisiinsa. Hän säilytti yhä vielä ruumiissaan väräjävänä voimakkaan muiston tuosta pikaisesta hetkestä, jolloin heidän huulensa olivat kohdanneet toisensa ja jolloin heidän ruumiinsa olivat yhtyneet vavahtaakseen yhdestä suuresta elämän värähdyksestä.
Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos sinä iltana, kyllikseen nauttiakseen tästä ajatuksesta; hän meni aikaiseen nukkumaan kokonaan väräjävänä onnesta.
Seuraavana aamuna, tuskin vielä heränneenä, hän jo kysyi itseltään: "Mitä minun tulee tehdä?" Jollekin ilotytölle, jollekin näyttelijättärelle hän olisi lähettänyt kukkia taikkapa koristeen; mutta nyt hän oli aivan ymmällä ja kiusaantunut tämän uuden tilanteen johdosta.
Epäilemättä täytyi kirjoittaa… Mutta mitä? Hän töhersi, raapi, repi ja alkoi uudestaan kaksikymmentä kirjettä, jotka näyttivät kaikki hänestä loukkaavilta, innoittavilta, naurettavilta.
Hän tahtoi hienostunein ja viehättävin sanoin ilmaista sielunsa kiitollisuuden, hurjan hellyytensä innostuksen, sekä tarjota loppumatonta uskollisuutta; mutta hän ei keksinyt näitä intohimoisia ja vivahdusrikkaita asioita ilmituodakseen muita kuin tuttuja lauseparsia, jokapäiväisiä, kömpelöitä ja poikamaisia käänteitä.
Hän luopui siis kirjoittamisajatuksesta ja päätti lähteä katsomaan häntä, heti kun malli-istuntotunti olisi kulunut, siliä hän ajatteli, ettei kreivitär tulisikaan.
Sulkeutuen silloin ateljeehensa hän hurmautui muotokuvan edessä, häntä hiveli halu huulillansa kosketella maalausta, johonka jotakin kreivittärestä oli kiinnitetty, ja aika-ajoittain hän katseli ikkunasta kadulle. Kaikki kaukaa näkyvät hameet aiheuttivat hänelle sydämentykytystä. Kaksikymmentä kertaa hän luuli tuntevansa kreivittären, kun sitten hänen kreivittäreksi luulemansa nainen oli mennyt ohi, hän istuutui hetkeksi alakuloisena kuin pettymyksen jälkeen.
