Читать книгу Elämän tarina - Guy de Maupassant - Страница 3

Seuraavana sunnuntaina paronitar ja Jeanne menivät kirkkoon, jonne heitä ajoi hienotuntoinen kunnioitus heidän kirkkoherraansa kohtaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen he jäivät odottamaan häntä pyytääkseen häntä tiistaina tulemaan heille aamiaiselle.

Kirkkoherra tuli sakaristosta erään pitkän, nuoren ja hienon herran seurassa, joka tuttavanomaisesti käveli käsitysten hänen kanssaan. Huomattuaan molemmat naiset kirkkoherra teki kädellään iloista yllätystä osoittavan liikkeen ja huudahti:

– Mikä onnenpotkaus! Sallikaa minun, rouva paronitar ja neiti Jeanne, esitellä teille naapurinne, herra varakreivi de Lamare.

Varakreivi kumarsi, lausui kauan jo halunneensa tulla näiden naisten kanssa tuttavaksi ja ryhtyi heidän kanssaan keskusteluun vaivattomasti kuin hienosti sivistynyt ja seurusteluun tottunut mies ainakin. Hänellä oli senlaatuinen onnellinen ulkomuoto, josta naiset haaveksivat ja joka ei ole vastenmielinen miehillekään. Hänen mustat, kähärät hiuksensa varjostivat hänen sileätä, ruskettunutta otsaansa, ja isot, säännölliset kulmakarvat, jotka näyttivät miltei kuin laitetuilta, tekivät hänen tummat silmänsä, joiden valkuainen vivahti hieman sinertävälle, syviksi ja helläkatseisiksi.

Hänen tiheät ja pitkät silmäripsensä antoivat hänen katseelleen senlaatuisen intohimoisen ilmeen, joka saattaa vierassalin korskean kaunottaren hämille ja panee myöskin palvelijattaren, joka kadulla myssy päässä kantaa koria käsivarrellaan, kääntymään häneen päin.

Tuo katseen hurmaava raukeus saattoi uskomaan ajatustenkin syvyyttä ja antoi erityisen painon hänen pienimmillekin sanoilleen.

Tiheä, kiiltävä ja hieno pari peitti melkein liian jykevää leukaa.

He erosivat sanottuaan toisilleen joukon kohteliaisuuksia.

Herra de Lamare kävi parin päivän kuluttua ensimmäisellä vierailullaan.

Hänen tulonsa sattui juuri siihen aikaan, kun koeteltiin erästä kotitekoista penkkiä, joka samana aamuna oli asetettu ison plataanin juurelle salin ikkunain eteen. Paroni tahtoi, että pantaisiin toinen vastaavalle paikalle lehmuksen juurelle. Äiti taas, joka ei suosinut yhdenmukaista järjestystä, pani vastaan. Kun varakreivin mieltä siitä kysyttiin, niin piti hän paronittaren puolta.

Sitten puhui varakreivi seudusta, jota hän sanoi hyvin "kuvanomaiseksi", ja kertoi yksin kävellessään löytäneensä ihastuttavia näköalapaikkoja. Silloin tällöin, aivan kuin sattumalta, kohtasivat hänen silmänsä Jeannen katseen. Ja Jeannessa herätti omituisen tunteen tuo pikainen, äkkiä pois kääntyvä katse, jossa ilmeni hyväilevää ihastusta ja vilkasta myötätuntoa.

Herra de Lamaren isä, joka edellisenä vuonna oli kuollut, oli sattumalta tuntenut juuri herra de Cultaux'n läheisen ystävän, jonka tytär Jeannen äiti oli, ja tämän tuttavuuden ilmitulo synnytti loppumattoman keskustelun solmituista avioliitoista, päivämääristä ja sukulaissuhteista. Paronitar ponnisteli muistiaan, luetteli eri sukujen nousevia ja laskevia polvia ja kulki eksymättä, erehtymättä läpi noiden sukujen mutkikkaat sokkelot.

– Sanokaahan, varakreivi, oletteko kuullut puhuttavan des Saunoy de Varfleur'ista, jonka vanhin poika Gontean nai neiti de Coursilin, erään Coursil-Courvillen, nuorin poika taas minun serkkuni neiti de la Roche-Aubert'in, joka oli sukua Crisangen kanssa? Herra de Crisange, nähkääs, oli isäni hyvä tuttava ja tunsi siis varmaan myöskin teidän isänne.

– Kyllä, rouva. Eikö hän ollut juuri se herra de Crisange, joka muutti muille maille ja jonka poika teki vararikon?

– Se sama. Hän kosi minun tätiäni, tämän miehen, kreivi d'Éretryn kuoltua, mutta tätini antoi hänelle rukkaset sen tähden, että hän nuuskasi. Tiedättekö, puheen tullen, kuinka Viloise'ien kävi? He muuttivat Tourainesta 1813 paikoilla heitä kohdanneen onnettomuuden tähden asettuakseen Auvergne'en, ja sen koommin en ole heistä mitään kuullut.

– Minä luulen, rouva, että vanha markiisi kuoli pudottuaan hevosen selästä ja että hän jätti jälkeensä yhden tyttären, joka oli naimisissa erään englantilaisen kanssa, ja toisen joka oli naimisissa erään Bassollen kanssa, joka kuuluu olleen rikas liikemies ja hänet vietelleen.

Näin ilmestyivät lapsuudessa kuullut ja vanhempien sukulaisten keskusteluista muistiin jääneet nimet uudelleen esille. Ja näiden perheenjäsenten naimiset muuttuivat heidän ajatuksissaan suuriksi, tärkeiksi tapahtumiksi. He puhuivat ihmisistä, joita eivät olleet koskaan nähneet, ikäänkuin olisivat heidät hyvin tunteneet, ja nämä ihmiset omalla tahollaan puhuivat vuorostaan heistä samalla lailla; ja he tunsivat kaukaakin toinen toisensa tuttaviksi, melkeinpä ystäviksi, milt'ei sukulaisiksi pelkästään siitä, että kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan, samaan säätyyn, ja että yhtäläistä verta vuoti heidän suonissaan.

Paroni, joka luonteeltaan oli kokolailla ujo ja jonka kasvatus ei soveltunut lainkaan hänen säätynsä henkilöiden maailmankatsomukseen, ei tuntenut lainkaan sen paikkakunnan perheitä. Sen tähden tiedusteli hän niistä varakreiviltä.

Herra de Lamare vastasi:

– Oi, näillä seuduin ei ole paljon aatelisia.

Ja sen hän sanoi semmoisella äänellä kuin jos olisi selittänyt, että siellä oli hyvin vähän jäniksiä. Sitten antoi hän niistä tarkempia tietoja. Kolme perhettä ainoastaan siellä asui jotensakin rajoitetulla alalla: markiisi de Coutelier, joka oli jonkinlainen Normandie'n aateliston päämies, sitten varakreivi ja varakreivitär de Briseville, jotka olivat erinomaisen hienoa väkeä, mutta elivät hyvin erillään muista, ja lopuksi kreivi de Fourville, omituinen umpimielinen pökkelö, jonka sanottiin kiusaavan vaimoansa kuoliaaksi ja joka eleli metsästäjänä hovissaan de la Vrillettessä, joka oli rakennettu keskelle lammikkoa.

Muutamat nousukkaat, jotka tunkeutuivat heidän joukkoonsa, olivat ostaneet siellä täällä tiluksia itselleen. Niitä ei varakreivi tuntenut lainkaan.

Hän hyvästeli, ja viimeisen katseensa loi hän Jeanneen aivankuin olisi erikoisemmin, sydämellisemmin ja hellemmin hyvästellyt häntä.

Paronittaren mielestä oli varakreivi viehättävä ja erittäin "comme il faut". Isä sanoi siihen:

– Kyllä, tosiaankin, hän on oikein hyvin kasvatettu nuori mies.

Hänet kutsuttiin päivälliselle seuraavalla viikolla, ja sitten kävi hän säännöllisesti talossa.

Hän tuli useimmiten noin neljän aikaan jälkeen puolenpäivän, tapasi äidin "kujanteessa" ja tarjosi hänelle käsivartensa "jaloittelemista" varten. Kun Jeanne oli kotosalla talutti hän paronitarta toiselta puolelta, ja kaikki kolme astuivat hiljakseen yhdessä kujannetta pitkin päästä toiseen, edestakaisin, lakkaamatta. Varakreivi ei puhutellut ollenkaan nuorta tyttöä, mutta hänen silmänsä, jotka olivat kuin mustaa samettia, kohtasivat usein Jeannen silmät, jotka olivat kuin siniset helo-piikivet.

Usein kävelivät he yhdessä paronin kanssa Yport'iin.

Eräänä iltana heidän ollessaan merenrannalla tuli ukko Lastique heidän luokseen ja ottamatta hampaistaan piippua, jonka poissaolo olisi hämmästyttänyt kenties enemmän kuin jos hän olisi ollut ilman nenää, sanoi:

– Tällä tuulella, herra paroni, sopisi huomenna mennä vaikka Étretat'han asti ja palata sieltä samalla vaivalla.

Jeanne löi kätensä yhteen:

– Niin, isä, etkö tahdo?

Paroni kääntyi herra Lamaren puoleen:

– Tuletteko mukaan, varakreivi? Menemme sinne syömään aamiaista.

Ja samassa oli matka ratkaistu.

Päivän noustessa oli Jeanne jo jaloillaan. Hän sai odottaa isäänsä, joka pukeutui hitaammin, ja sitten lähtivät he matkalle kasteen vielä ollessa maassa, kulkien ensin ahon poikki ja sitten läpi metsän, joka kaikui jo lintujen laulusta. Varakreivi ja ukko Lastique istuivat siellä köysikelan päällä odottamassa.

Kaksi muuta merimiestä auttoi heitä lähtemään. Hartioillaan laitoja painaen lykkäsivät he venettä kaikin voimin ja saivat sen vaivoin liikkumaan eteenpäin kivilaituria myöten. Lastique pani silloin rasvattuja teloja emäpuun alle, asettui paikalleen ja alkoi pitkään venytetyllä äänellä laulaa: "Hiiiiop", jonka mukaan miesten yhteisesti oli ponnistettava voimiaan.

Kun sitten olivat vierulle päässeet, sai vene yht'äkkiä vauhdin, soljui pyöreitä mukulakiviä myöten alas, raapaisten niitä aivan kuin olisi vaatetta reväisty, ja pysähtyi seisomaan veden vaahtoavaan laitaan. Kaikki kävivät sitten istumaan teljoille, ja ne kaksi merimiestä, jotka jäivät maihin, survasivat veneen vesille.

Heikko, tasainen tuuli, joka puhalsi mereltä päin, kareili sen pintaa. Purje nostettiin ylös, se alkoi pullistua ja vene lähti tasaisesti kulkemaan aaltojen hiljaa sitä keinuttaessa.

Ensin purjehdittiin ulommas rannasta. Kaukana silmänsiintämättömissä painui taivaanranta alas ja yhtyi valtamereen. Maan puolella oikealla loi korkea rantakallio juurelleen suuren varjon, ja päivänpaisteiset nurmivierut muodostivat siihen paikoitellen lovia. Tuolta takaa, Fécamp'in valkoisen rantalaiturin päästä, kohosi ruskeita hattaroita, tuolla taas edessä omituisen näköinen, pyöristynyt ja päivänläpäisemä kallio näytti äärettömän isolta norsulta, joka upotti kärsänsä aaltoihin. Se oli Étretat'n pieni satama.

Jeanne, joka piteli kädellään veneenlaidasta ja jota aallokon kiikunta huimasi, katsella tuijotti kaukaisuuteen, ja hänestä tuntui kuin vain kolme seikkaa koko luomakunnassa olisi ollut todella kaunista: valo, avaruus ja vesi.

Kukaan ei puhunut mitään. Ukko Lastique, joka piteli peräsintä ja purjeköyttä, otti silloin tällöin kulauksen pullosta, joka hänellä oli kätkettynä penkin alle, poltellen levähtämättä piippunysäänsä, joka ei näyttänyt koskaan sammuvan. Hänen piipustaan lähti lakkaamatta ohut sininen savujuova, samalla kertaa kuin aivan samanlainen tuli ulos hänen suupielestään. Eikä kertaakaan kukaan nähnyt ukon uudelleen sytyttävän tahi täyttävän tupakalla piipunpesäänsä, joka oli mustaa mustempi. Toisinaan otti hän sen suustaan kouraansa ja ruiskahutti samalta puolelta, josta savu oli lähtenyt, mereen pitkän, ruskean sylkysuihkun.

Paroni, joka istui keulapuolella, piti silmällä purjetta toimittaen kansimiehen tehtäviä. Jeanne ja varakreivi istuivat vierekkäin hiukan hämillään kumpainenkin. Outo voima veti toisiinsa heidän katseensa, jotka he loivat ylös samalla hetkellä, aivankuin yhteinen tunne olisi sitä vaatinut, sillä heidän välillään liiteli jo tuo vieno ja epämääräinen hellä tunne, joka niin helposti syntyy kahden nuoren välille, kun poika ei ole ruma ja tyttö on kaunis. He tunsivat itsensä onnellisiksi istuessaan vieretysten, kenties siksi, että he ajattelivat toinen toisiaan.

Aurinko kohosi taivaanlaelle ikäänkuin katsellakseen korkeammalta sen alla leviävää merta, joka kuin veikistellen samalla alkoi verhoutua hienoon usvaan, auringon säteiden huntuun. Tämä sumu oli kuulakkaa, matalalla liitelevää, kullanhohtoista, se ei peittänyt mitään, mutta vaimensi vienosti etäisyyttä. Silloin päivänkehrä lennätti liekkejään ja alkoi sulattaa hohtavaa sumupilveä, ja sen päästyä täyteen voimaansa hälveni huntu ja haihtui pois, ja sileänä kuin peili kajasteli meri päivän valossa.

Hurmaantuneena kuiskasi Jeanne:

– Kuinka kaunista!

Ja varakreivi vastasi:

– Niin, se on kaunista!

Näin herätti tämän aamun heleä kirkkaus ikäänkuin vastakaiun heidän sydämissään.

Yht'äkkiä tulivat näkyviin Étretat'n suuret kaaret, jotka kuin kaksi kallion jalkaa astuvat mereen ja ovat niin korkeat, että alukset voivat purjehtia niiden väliseen holviin; edellisen edessä kohosi vielä valkoinen ja terävä kallion kärki.

Laskettiin maihin, ja sillä välin kuin paroni, joka ensimmäiseksi hyppäsi veneestä, piteli sitä köydestä kiinni, otti varakreivi Jeannen syliinsä ja nosti hänet kuivin jaloin maalle. Sitten kulkivat he vieretysten kovaa kivikkorantaa myöten ylös heidän sydäntensä sykkiessä tästä pikaisesta halailusta, ja yht'äkkiä kuulivat he ukko Lastiquen sanovan paronille:

– Minun mielestäni olisi tuo koko sievä pari yhtä kaikki.

Aamiainen, joka syötiin pienessä ravintolassa rannikolla, oli ihastuttava. Meri oli turruttanut heidän kielensä ja ajatuksensa ja tehnyt heidät vaiteliaiksi. Ruokapöydässä he kävivät puheliaiksi ja lavertelivat kuin vapaiksi päässeet koululaiset.

Tavallisimmatkin asiat synnyttivät heissä ääretöntä iloa.

Pöytään käydessään kätki ukko Lastique hattuunsa vielä savuavan piippunsa, mikä herätti naurua. Kärpänen, jota varmaan houkutteli ukon punainen nenä, yritti useita kertoja istuutua siihen. Ja kun ukko oli ajanut sen pois, ollen liian hidas saadakseen sen kiinni, lensi se istumaan ikkunauutimelle, johon sen toiset toverit jo olivat tahroja jättäneet, ja näkyi sieltä innokkaasti vaanivan äijän hehkuvaa nokkaa eikä jättänyt sitä rauhaan, ennenkuin palasi siihen uudelleen.

Joka kerta kun kärpänen tuli takaisin, syntyi kova nauru, ja kun ukko suutuksissaan kärpäsen kosketuksesta mutisi: "Sekös on hiton itsepäinen!", niin Jeanne ja varakreivi melkein itkivät naurusta, vääntelivät itseään ja olivat tukehtua painaessaan suuliinaa suulleen, etteivät oikein huutaisi. Kun kahvi oli juotu, sanoi Jeanne:

– Emmekö menisi hiukan kävelemään.

Varakreivi nousi paikaltaan, mutta paroni halusi mieluummin levähtää päivänpaisteessa rannalla ja sanoi:

– Menkää, lapsukaiset, tapaatte minut täältä tunnin kuluttua.

He kulkivat muutamain suoraan riviin rakennettujen mökkien ohitse, ja sivuutettuaan pienen kartanon, joka muistutti suurenpuoleista moisiota, saapuivat he soikeaan, puuttomaan laaksoon.

Merimatka oli kiikunnallaan raukaissut heitä ja järkyttänyt heidän tavallisen tasapainonsa, suolainen meri-ilma oli heissä synnyttänyt nälän, aamiainen oli sitten huumannut heidät ja iloisuus jännittänyt heidän hermonsa. He tunsivat nyt olevansa vallattomia ja heidät valtasi halu lähteä huimaa vauhtia juoksemaan. Jeannen korvissa humisi, ja uudet, nopeasti, vaihtuvat tunnelmat sokaisivat hänet kokonaan.

Aurinko paahtoi heidän päällänsä. Molemmin puolin tietä kasvoi kypsä vilja, tähkäpäät kuumuudesta painuksissa. Heinäsirkat, joita oli vehnän, rukiin ja ruohon korret täpöisen täynnä, sirkuttelivat kimakalla, korvia huumaavalla äänellään minkä jaksoivat.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut hehkuvan taivaan alla, jonka sini kajasteli kellahtavalta ikäänkuin se olisi ollut yht'äkkiä muuttumaisillaan punaiseksi kuin metalli, jota tulessa kuumennetaan.

Huomattuaan etäämpänä oikealla pienen metsän poikkesivat he sinne. Kahden rinteen väliä kulki siellä kapea kujanne suurien puitten suojassa, jonka lehvien läpi ei päivä päässyt paistamaan. Homeiselta tuntuva viileys tuulahti sieltä heitä vastaan, semmoinen kostea ilma, joka värisyttää ihoa ja tunkee syvälle keuhkoihin. Ruoho ei siellä kasvanut ilman valoa ja raitista ilmaa, sammal vain peitti maankamaran.

He astuivat sinne. Jeanne sanoi:

– Tuonnehan voimme hiukan istahtaa.

Siellä oli kaksi vanhaa, lahonnutta puuta ja niitten lomitse pääsi sille kohtaa päivän valo tulvimaan, niin että maa oli lämmin ja ruohoa hiukan kasvanut, ja sen seassa kasvoi pieniä valkoisia kukkia, niin hentoja kuin sumu. Perhosia, muurahaisia, äärettömän suuria hyttysiä, jotka olivat aivan kuin luurankoja, tuhansia lentäviä hyönteisiä, leppäterttuja, punaisia ja täplikkäitä, ja muita kaikenvärisiä sarvipäisiä kovakuoriaisia kuhisemalla kuhisi tässä valaistussa ja lämpimässä kaivossa, joka oli syntynyt tuohon mädänneitten lehvien kylmään rotkoon.

He istuutuivat sinne niin, että heidän päänsä olivat varjossa ja jalkansa päivänpaisteessa. He katselivat tuota vireätä elämää, jonka auringonsäde synnyttää, ja ihastuneena huudahti Jeanne:

– Kuinka täällä on hyvä olla! Kuinka ihanaa onkaan maalla! On hetkiä, jolloin tahtoisin olla kärpänen tahi perhonen kätkeytyäkseni kukkasiin.

He puhelivat itsestään, tavoistaan, mielihaluistaan tuolla hiljaisella, hellällä äänellä, jolla ihminen kertoo sydämensä salaisuuksia. Varakreivi sanoi jo kyllästyneensä seuraelämään ja väsyneensä sen turhanpäiväisyyteen, se kun oli aina yhtä ja samaa. Ei koskaan siinä tavannut mitään todellista, mitään vilpitöntä.

Seuraelämä! Sitä olisi Jeanne puolestaan tahtonut oppia tuntemaan, mutta hän oli edeltäkäsin vakuutettu siitä, ettei se kuitenkaan ollut maaelämän veroista.

Ja kuta enemmän heidän sydämensä lähenivät toisiaan, sitä enemmän nimittivät he toisiaan juhlallisesti "herraksi ja neidiksi", ja sitä enemmän hymyilivät ja yhtyivät heidän katseensa. Ja heistä tuntui, että heissä heräsi uudenlaatuinen hyvyys, laajempi hellyyden tunne, mielenkiinto tuhansiin esineihin, joista eivät koskaan ennen olleet välittäneet vähääkään.

He palasivat takaisin. Mutta sillä välin oli paroni mennyt jalkaisin Chambre-aux-Demoiselles'iin saakka, joka oli eräs rotko ylhäällä kallion huipulla. Ja he odottivat hänen paluutaan ravintolassa.

Paroni tuli takaisin vasta viiden aikaan iltasella tehtyään pitkän kävelymatkan rannikkoa pitkin.

Sitten noustiin jälleen veneeseen. Tuuli oli myötäinen, mutta heikko, ja vene kulki verkalleen. Tuulenhenki kävi vitkain ja lämpimin puhalluksin ja pullisti hetkiseksi vain purjeita, jotka velttoina roikkuivat mastojen varassa. Sinertävä meri näytti kuolleelta ja kuumuutensa tyhjentänyt aurinko läheni hiljalleen kiertomatkansa loppua.

Meri-ilma turrutti jälleen mielet ja pani kaikki vaikenemaan.

Vihdoin sanoi Jeanne:

– Minun tekisi kovin mieli matkustaa.

Varakreivi jatkoi:

– Niin, mutta on ikävä matkustaa yksin. Täytyy olla ainakin toinen mukana voidakseen keskustella saamistaan vaikutelmista.

Jeanne mietti:

– Se on totta, mutta minä kävelen kuitenkin mielelläni yksin. On niin ihanaa haaveksia aivan yksinään.

Varakreivi katsoi häneen pitkään:

– Voi sitä haaveksia kahdenkin.

Jeanne loi silmänsä maahan. Oliko tuo jonkinlainen vihjaus? Kenties. Hän katseli taivaanrantaa aivankuin nähdäkseen kauemmas. Sitten hän sanoi verkkaisella äänellä:

– Tahtoisin käydä Italiassa … ja Kreikassa, voi niin, Kreikassa … ja Korsikassa. Siellä on varmaan kovin jylhää ja kaunista!

Varakreivi suosi enemmän Sveitsiä alppimajoineen ja järvineen.

Jeanne sanoi:

– Ei, minua miellyttävät enemmän aivan uudet maat, niinkuin Korsika tahi hyvin vanhat ja muistorikkaat maat, niinkuin Kreikka. Mahtaa olla ihanaa nähdä jälkiä niistä kansoista, joista lapsina olemme lukeneet historiassa, nähdä paikat, joissa on suuria tapahtumia ollut.

Varakreivi, joka oli vähemmän kiihkomielinen, lausui:

– Minua houkuttelee Englanti kovin. Se on maa, jossa voi oppia paljon.

Näin he kävivät läpi koko maailman keskustellen jokaisen maan viehättäväisyyksistä, maapallon navoista aina päiväntasaajaan saakka, innostuneesti puhuen kuvittelemistaan seuduista ja muutamien kansojen, niinkuin kiinalaisten ja lappalaisten, uskomattomista elintavoista, mutta tulivat lopulta sittenkin siihen päätökseen, että maailman ihanin maa on Ranska, jossa ilman-ala on lauhkea, kesät viileät, talvet lauhat, maaperä rikas, metsät vihannat, suuret virrat tyynet ja jossa kukoistavat kuvaamataiteet semmoisina, ettei moista ole nähty missään Ateenan suurten vuosisatojen ajoilta asti.

Sitten he vaikenivat.

Aurinko oli jo matalalla ja näytti veripunaiselta. Leveä valojuova, silmiä huikaiseva tie kulki vedenpintaa pitkin valtameren ääriltä veneen vanaveteen asti.

Tuulen viimeiset henkäykset laimenivat, kareet katosivat veden pinnalta ja purje punotti liikkumattomana. Rajaton tyven tuntui hyydyttäneen avaruuden, luoneen hiljaisuuden tähän luonnonaineiden kohtaukseen, sillä välin kun meri, tuo ääretön morsian, levittäen taivaan alla hohtoaan ja kostean povensa, odotti tulisulhoaan syliinsä. Ja se riennätti vaipumistaan sinne, hehkuen syleilemisen halusta, saavutti sen vihdoin, ja vähitellen meri nieli sen.

Silloin tuulahti taivaanrannalta viileä ilmanhenki, ja väristys röyhelsi meren liikkuvan poven, aivan kuin sen nielemä taivaankappale olisi päästänyt ilmoille helpoituksen huokauksen.

Hämärä oli lyhyt, yö levisi tähtien täyttäessä taivaan kannen. Ukko Lastique tarttui airoihin ja meri näytti tulikiveä säihkyvän. Jeanne ja varakreivi katselivat rinnan tuota välkkyvää valoa, jonka vene jätti jälkeensä. He tuskin ajattelivatkaan enää, tuijottivat vain epämääräisesti eteensä, hengittäen illan ilmaa suloisen mielihyväntunteen valtaamina. Ja nojatessaan toista kättään penkkiin Jeanne tunsi naapurinsa sormen kuin sattumalta painuvan sen päälle, mutta hän ei hievahtanutkaan, ollen yhtä hämmästynyt kuin onnellinen tästä kevyestä kosketuksesta.

Tultuaan iltasella kotiinsa huoneeseensa valtasi hänet semmoinen omituinen mielenliikutus ja herpautuminen, että hänen teki mieli ruveta itkemään. Hän katseli pöytäkelloaan ja hänestä tuntui, että sen pieni muurahainen oli kuin sykkivä sydän, että se oli oleva koko hänen elämänsä todistaja, oli seuraava hänen ilojaan ja surujaan vilkkaalla, säännöllisellä tikutuksellaan, ja hän pysäytti tuon kultaisen hyönteisen painaakseen suudelman sen siiville. Hän oli valmis suutelemaan ketä tahansa. Hän muisti kätkeneensä laatikon pohjalle vanhan nuken, haki sen esille ja ihastui sen jälleen nähdessään, aivan kuin olisi tavannut jonkun rakkaan ystävättären; ja puristaen leluaan rintaansa vasten hän tuhlasi tulisia suudelmia sen maalatuille poskille ja käherretylle tukalle.

Pidellessään sitä sylissään vaipui hän mietteisiinsä.

Oliko tämä mies nyt oleva hänen puolisonsa, se, jonka tuhannet salaiset äänet olivat hänelle ennustaneet ja jonka Kaitselmus, ylevä ja suopea, oli hänen tiellensä tuonut? Sekö oli häntä varten luotu olento, jolle hän oli elämänsä antava? Hekö olivat ne edeltäpäin toisilleen määrätyt, joiden tunteiden tuli yhtyä, liittyä toisiinsa, eroittamatta sekaantua toisiinsa ja siittää rakkauden?

Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut tämmöistä koko olemuksensa rajua innostusta, hurjaa hurmiota ja valtavaa tunteiden nousua, jonka hän luuli rakkaudeksi. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän alkoi rakastaa, sillä toisinaan oli hän aivan kuin herpaantunut tuota miestä ajatellessaan, ja häntä hän ajatteli lakkaamatta. Hänen läsnäolonsa sai hänen sydämensä liikkeelle niin, että hän punastui ja kalpeni kohdatessaan hänen katseensa, ja värisi kuullessaan hänen äänensä.

Hän nukkui hyvin vähän sinä yönä.

Ja päivä päivältä hänet valtasi valtaamistaan tuo levoton halu saada rakastaa. Hän tiedusteli sitä itseltään lakkaamatta, tiedusteli sitä myöskin voikukilta, pilviltä ja rahoilta, joita heitteli ilmaan.

Niinpä sitten eräänä iltana hänen isänsä sanoi hänelle:

– Somista itsesi huomenn'aamuna!

– Miksi niin, isä? – kysyi hän.

– Se on salaisuus, – vastasi isä.

Ja kun Jeanne seuraavana aamuna tuli alas virkeänä vaaleaan pukuunsa puettuna, näki hän salin pöydän täynnä makeislaatikoita ja eräällä tuolilla äärettömän ison kukkavihkon.

Pihalle ilmestyivät vaunut, joissa oli kilpi: "Lerat, kondiittori Fécamp'issa. Valmistetaan hääaterioita". Ja kokkipojan avustamana veti Ludivine vaunun perällä olevasta ovesta esille joukon isoja, latteita koreja, jotka levittivät hyvänhajuista tuoksua.

Sitten saapui varakreivi de Lamare. Hänen housunsa olivat siloisiksi silitetyt ja pingoitetut sirojen kiiltonahkakenkien alle, jotka verhosivat hänen pientä jalkaansa. Hänen pitkän, mustan, vyötäisistä kavennetun takkinsa rinnuksesta näkyi koristeilla reunustettu kauluri, ja hieno, moneen kertaan ympäri kaulan kierretty kaulaliina pakoitti hänen pitämään pystyssä kaunista, tummaa päätänsä, josta loisti ylevä arvokkuus. Hänen ulkomuotonsa oli toisenlainen kuin tavallisesti. Siinä oli tuota erikoista sävyä, jonka juhlapuku äkkiä antaa tutuimmillekin kasvoille. Hämmästyneenä katseli Jeanne häntä aivankuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa, ja varakreivi näytti hänestä valtavan hienolta herralta, ylimykseltä kiireestä kantapäähän saakka.

Hän kumarsi ja kysyi hymyillen:

– No kummi-kumppani, oletteko valmis?

Jeanne mutisi vastaukseksi:

– Mitä nyt? Mitä on tekeillä?

– Sen saat kohta tietää, sanoi paroni.

Avovaunut ajoivat esille ja rouva Adélaïde tuli alas huoneestaan juhlapukuisena Rosalien taluttamana, joka ällistyi niin herra de Lamare'n hienon olemuksen nähtyään, että äiti oikein kuiskasi:

– Kuulkaas, varakreivi, luulenpa, että sisäkkömme on teihin oikein ihastunut.

Varakreivi punastui korviaan myöten, mutta ei ollut sitä kuulevinaan, ja siepaten ison kukkavihkon hän ojensi sen Jeannelle. Tämä otti sen vastaan vieläkin enemmän hämillään. Ja kaikki neljä nousivat vaunuihin, jolloin Ludivine, joka toi paronittarelle vahvikkeeksi kupin kylmää lihalientä, lausui:

– Todenperään, rouva, nämä on ihan kuin häät.

Vaunuista astuttiin ulos lähellä Yport'ia, ja sitä mukaa kuin kuljettiin kylän läpi, ilmestyivät merimiehet uusissa tamineissa asuntojensa eteen, nostivat lakkiaan, kättelivät paronia ja seurasivat heidän perässään kuin jotakin juhlakulkuetta ainakin.

Varakreivi oli tarjonnut käsivartensa Jeannelle ja astui hänen kanssaan muitten edellä.

Kirkon kohdalle tultua pysähdyttiin ja suuri hopearisti tuli esille kuoripojan pystyssä pitelemänä, hänen käydessään toisen, punaisiin ja valkoisiin puetun pojan edellä, joka kantoi vihkivesiastiaa, mihin kasteltiin pirskoitinta.

Sitten seurasi kolme vanhaa laulajaa, joista yksi oli ontuva, sitten pasuunanpuhaltaja ja vihdoin pappi, joka pönäkkänä pullisteli ristillä koristeltua kultaista messukaapuaan. Hän tervehti hymyillen ja päätään nyökäyttäen, ja seurasi silmät puoleksi suljettuina, huulillaan rukousta sopotellen, myssy painettuna syvälle nenään saakka, esikuntaansa, suunnaten matkansa meren rannalle.

Siellä odotteli kansanjoukko uuden purjeveneen vieressä, joka oli köynnöksillä koristeltu. Masto, purjeet ja köydet olivat somistetut pitkillä, liehuvilla nauhoilla, ja veneen nimi, Jeanne, oli maalattu kultakirjaimilla sen perään.

Ukko Lastique, joka oli tämän, paronin rahoilla rakennetun veneen omistaja, astui saattueen eteen, ja yhdellä haavaa paljastivat kaikki miehet päänsä samalla kun jono jumalisia naisia, jotka olivat verhotut väljiin, heidän hartioiltaan suurin laskoksin riippuviin mustiin viittoihin, polvistui piiriin ristin ympärille.

Pappi asettui molempien kuoripoikien väliin veneen toiseen pääpuoleen, toiseen taas ne kolme laulajaa, jotka tahraisissa valkoisissa puvuissaan seisoen, leuat sängellä, tuijottaen virsikirjaansa, juhlallisesti kajahuttivat minkä kurkusta pääsi veisuaan kirkkaaseen aamu-ilmaan.

Joka kerta, kun he vetivät henkeään, jatkoi pasuunanpuhaltaja yksin mylvimistään, ja hänen pienet harmaat silmänsä katosivat kokonaan hänen pullistuneitten poskiensa peittoon. Jopa hänen otsanahkansakin ja kaulansa näyttivät lihasta irtaantuvan, siihen määrin turposi hän puhaltaessaan soittokonettaan.

Liikkumattomana, kuulakkaana näytti meri ottavan osaa näihin veneen ristiäisiin, tuskin kuuluvasti loiskahtaen rantahiekkaan ja hivellen sitä sormenkorkuisilla vähäisillä läikähdyksillä. Ja suuret valkoiset lokit liitelivät, siivet levällään, kaarrellen taivaan siinnossa, edeten ja palaten jälleen, yli tuon polvistuneen kansanjoukon, aivankuin katsoakseen, mitä siellä alhaalla oli tekeillä.

Vihdoin päättyi laulu kovaääniseen ameneen, jota venytettiin viiden minuutin ajan, ja puurosuisella äänellä popotti pappi muutamia latinalaisia sanoja, joista ei voinut erottaa muuta kuin heleät lopputavut. Sitten kiersi hän ympäri veneen pirskoittaen sitä pyhällä vedellä ja alkoi lopuksi sopottaa: "Rukoilkaamme!", asettuen nyt veneen laidan ääreen isä- ja äiti-kummin eteen, jotka seisoivat hievahtamatta käsi kädessä.

Nuori mies osasi edelleen pitää kauniit kasvonsa arvokkaan vakavina, mutta neitonen, jota mielenliikutus äkkiä kuristi kurkusta, menetti voimansa ja alkoi väristä niin, että hampaat löivät loukkua suussa. Se, josta hän jo jonkun ajan oli unelmoinut, oli nyt yht'äkkiä mielikuvasta muuttumaisillaan tositapahtumaksi. Oli puhuttu häistä, siinä oli jo läsnä pappikin siunaamassa ja kuoro lauloi juhlapuvussa rukouksia. Eiköpä juuri häntä nyt vihittykin?

Eikö hänen sormissaan värähdelleet hermot ja eikö hänen sydämensä hurmaus suonia myöten siirtynyt hänen naapurinsa sydämeen? Käsittiköhän tämä, arvasikohan hän, olikohan hänetkin samalla lailla vallannut lemmenhuume? Tai tiesiköhän hän ehkä kokemuksesta, ettei yksikään nainen voinut häntä vastustaa? Ja Jeanne huomasi yhtäkkiä, että tuo mies puristi hänen kättään, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja kovemmin. Ja kasvojen värähtämättä, kenenkään havaitsematta, sanoi mies, niin, varmasti sanoi hän aivan selvään:

– Oi, Jeanne, jos tahdotte, niin ovat nämä meidän kihlajaisemme?

Jeanne kumarsi hitaasti alas päätään, mikä saattoi olla myöntymisen merkki. Ja pappi, joka vielä pirskoitti vihkivettä, sirotti muutaman pisaran heidänkin sormilleen.

Toimitus oli lopussa. Vaimoväki nousi seisoalleen. Palaus tapahtui epäjärjestyksessä. Poikien kantama risti oli nyt menettänyt arvonsa. Se riensi nopeasti pois horjuen oikealle ja vasemmalle tahi kallistuen eteenpäin niin, että oli kaatua nenälleen. Pappi, joka oli lopettanut rukoilemisen, laukkasi perässä. Laulajat ja pasuunanpuhaltaja olivat livistäneet tiehensä oikotietä saadakseen pikemmin puvun yltään ja merimiehet kiirehtivät ryhmittäin pois. Sama ajatus, joka tuntui heidän päässään ruuanhajulta, riennätti heidän askeleitaan, sai syljen vuotamaan heidän suustansa ja tunkeutui vatsanpohjaan asti, jonka se pani voimakkaasti kurisemaan.

Heille oli valmistettu Peuples'issa hyvä aamiainen.

Iso pöytä oli kannettu pihalle omenapuitten juurelle. Kuusikymmentä henkeä kävi sen ääreen istumaan. Siinä oli merimiehiä ja talonpoikia. Molemmin puolin paronitarta, joka asettui keskelle, istuivat molemmat papit, Yport'in ja Peuples'in. Vastapäätä istui paroni, jonka vieressä olivat kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Tämä oli jo iäkäs maalaisnainen, joka nyökäytteli päätään tervehdykseksi joka puolelle. Hänellä oli hyvin kapeat kasvot, jotka olivat ahdetut isoon normandilaiseen myssyyn ja näyttivät oikealta valkoiselta kananpäältä pyöreine, aina hämmästyneine silmineen. Ja hän söikin nopeasti, pienin paloin, aivan kuin olisi nokkinut nenällään ruokaa lautaselta.

Jeanne, joka istui isäkummin vieressä, harhaili onnenmailla. Hän ei nähnyt, ei tietänyt enää mitään, oli vaiti vain, pää ilosta aivan sekaisin.

Hän kysyi vieruskumppaniltaan:

– Mikä onkaan ristimänimenne!

– Julien, vastasi toinen. – Ettekö sitä tietänyt?

Jeanne ei siihen sanonut mitään, ajatteli vain:

– Kuinka usein tulenkaan lausumaan sen nimen!

Kun ateria oli syöty, jätettiin väki pihaan ja siirryttiin toiselle puolen kartanorakennusta. Paronitar kävi paroniin nojaten "jaloittelemaan", ja heitä seurasivat molemmat papit. Jeanne ja Julien kävelivät metsikköön asti ja astuivat sen ruohoa kasvaville poluille. Yht'äkkiä tarttui Julien Jeannen käteen ja kysyi:

– Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni?

Jeanne kumarsi jälleen alas päänsä. Ja kun Julien sopersi:

– Vastatkaa, minä rukoilen!

Niin loi Jeanne hiljaa silmänsä häneen. Ja hän luki vastauksen tytön katseesta.