Читать книгу Napoleon - H. C. Bering Liisberg - Страница 3

Sisällysluettelo

Kotona Korsikassa. — Ranskalaisessa koulussa. — Luutnantti ja filosofi. — Kapteeni Buonaparte. — Unelmat ja todellisuus.

1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren väestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40 vuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista helposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla isänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa vastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen oli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista, ja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia avonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari Paoli, korsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi heidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi sotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että Genua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa liittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti ostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun. 30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan puolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa vuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti luvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui täydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni, kun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin, hänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa korkealla Monte Rotondolla.

Niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet "Saraseeninpään", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan kahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, Carlo Maria Buonaparte. Kauniin ja uljaan vaimonsa, Letitia Ramolinon seurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja ainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta Paolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys hankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla, ja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin välittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista. Siitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva vaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta kotiinsa Ajaccioon.

Oli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei laiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina juhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan huolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien seikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois pyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä, mutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi semmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia. Jumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten perheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen Napoleone.

Pikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman suuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja jäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa riidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että imettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät tässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta lapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän oli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja sentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui hänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli Josef, jota hän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka näköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se usein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara aviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan.

Mutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla piili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa — niitä oli lopulta yksitoista — Napoleone ei koskaan ratkennut itkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua vääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin ja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten näpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta saada häntä pyytämään anteeksi tai — mikä vielä merkillisempää — ilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön väestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen ylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan unhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä ja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä ominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että rangaistuksista.

Hänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä Fesch, rouva Letitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi, mutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin pitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun. Siellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti kestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen puolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että näkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen tyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin sukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui Napoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten:

Napoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta!

[Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.]

Mutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät heidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin monta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa takaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että vastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa hänen puolestaan.

Opetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen kehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset itsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta tahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen näyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa, Mammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen häntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia avustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin kaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella kunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin kirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi Napoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä tulinen viha sen sortajia vastaan.

Hänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa, mutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti rauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle kannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna muukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi Marbeuf, oli usein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat saaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen jäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle Paolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin osaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen edullisinta. Hänen vaimonsa Letitia — Korsikan kaunein nainen — suoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi vakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut sen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo asia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja harkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä ja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton järjestyksen ja säästäväisyyden harrastus.

Nämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo Buonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen pikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa arvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva sai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan säästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo käytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin ja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan jäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona Versaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan pojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän, niinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai kaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen Josef'ille ja Lucien'ille Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti opiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien sydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet.

Kuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin 6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun tämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa ja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin merelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli mahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt kaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset ilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna vanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle.

Kunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä. Ei siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä pitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki oli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan Ajaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja onnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin purjein avaraan maailmaan.

Tammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in kaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja Napoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa aateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli mahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin ranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen pojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän lapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän kutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä aineita ja käännöksiä.

Huhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä koulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies.

Pojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille alttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei ole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä oloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara tahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat silmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu sääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen jälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona lohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten parissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka säälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on elänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee tietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko synnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta luonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa myötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen; lujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat taisteluihin.

Pikku Napoleonessa oli enemmän kulmikkaisuutta kuin monessakaan muussa pojassa; kuohahtava kiivaus ja itsepäisyys, rajaton vapaudentunne, viha pakkoa vastaan, olipa se mitä laatua tahansa, ja lopuksi tulinen himo tulla huomatuksi. Kaikki nämä ominaisuudet hän kodista toi muassaan, mutta täällä, missä hän oli yksin niin monta vastaan, hän pian huomasi, että hänen täytyi olla varuillaan eikä antaa aihetta syytöksiin. Hän oli synkkä, miltei raju, kertoo eräs hänen kumppaninsa Brienne'ssä, itseensä suljettu ikäänkuin hän olisi äsken saapunut erämaasta, ja vain kummastusta ja epäluuloa herätti hänessä muista ihmisistä saamansa ensimäinen vaikutelma. Mutta kun kertojamme lisää, että hän oli kaiken leikin, jopa kaiken lapsellisen ilon vihollinen, emme saa unohtaa, että poika täällä pohjoisessa, kylmässä Champagne'ssa ja kaukana sinisestä merestä poti kotikaipuuta, ikävöitsi etelän hymyilevää taivasta tahi aurinkoista saartansa jyrkkine vuorineen ja syvine laaksoineen, jossa kaikki hänen muistonsa asuivat, ja joka oli hänen innostuneen ja hehkuvan rakkautensa esineenä; että hän tunsi itsensä yksinäiseksi maansa vihollisten ja sortajien parissa. Kaikkea pilkkasivat toiset pojat, hänen kieltänsä, hänen tapojaan, hänen köyhää kodista tuotua pukuaan; hänen aateluuttaan epäiltiin, hänen isäänsä ivattiin alituisesti pojillensa pyytämiensä vapaapaikkojen tähden, ja hänen oma nimensä, jonka hän italiaksi lausui: Napolione, väännettiin liikanimeksi: Paille-au-nez. [Tämä lienee ollut koulukielessä yleinen haaveilijain ja uneksijain nimitys.]

Mutta tätä kaikkea pahempi oli ranskalaisten poikien ylimielinen pälpätys hänen isänmaansa valloittamisesta. Jo lyhyen oleskelunsa aikana Autun'ssä hän oli saanut esimakua siitä, mikä hänellä oli odotettavissa.

"Nuo korsikalais-pelkurit, jotka eivät rohjenneet puolustautua!" huusivat ivaten hänen vihollisensa. "Niin, jospa olisitte tulleet neljä yhtä vastaan", Napoleone vastasi, "ei olisi tapahtunut koskaan antautumista, mutta teitä oli kymmenen yhtä vastaan." Brienne'ssä tuli vielä pahempaa; ei yksistään toverit pilkanneet kaikkea, mikä hänelle oli rakkahinta, vaan opettajienkin, jotka pian huomasivat hänen innostuksensa Paoliin, pälkähti päähän häntä siitä ivata. Itse esimiehen pöydässä, jossa oppilaat vuorotellen aterioitsivat, ruvettiin, kun Napoleone vuorostaan oli kutsuttuna, halveksien puhumaan vapaudensankarista. Hänen nuori maamiehensä, joka joskus toveriansa kohtaan mieluummin käytti nyrkkiään kuin kieltään, antoi nyt, kun hän vieraana istui päämiehensä pöydässä, vastauksen, joka oli arvokkaampi kuin opettajien pila. "Paoli oli suuri mies, hän rakasti maatansa, enkä koskaan anna anteeksi, että isäni, joka oli hänen ajutanttinsa, on myötävaikuttanut Korsikan yhdistämiseksi Ranskaan."

Poika kärsi kaikesta tästä, mutta hän ei masentunut, päin vastoin uhma hänessä yltyi. Hän on varhain kehittynyt, väkevä itsetuntonsa ja tarkka silmänsä sai hänet pian tietoiseksi etevämmyydestään tovereihin verrattuna, ja ärtyisessä ylpeydessään hän — ollen liian köyhä ottaaksensa osaa toisten huveihin — sulkeutui ylhäiseen umpimielisyyteen eläen kaukana heidän lapsellisista ajanvietteistään lukemisissaan ja unelmiensa maailmassa. Oppilaitoksena Brienne ei ollut varsin korkealla asteella, ja kielissä — semminkin latinassa — Napoleone varsin vähän edistyi. Sitä vastoin hän suurella innolla ryhtyi matematikkaan, historiaan ja maantieteeseen, ja jo täällä huomattiin hänen erinomainen kykynsä matematisissa tieteissä. Mutta kun luennot, koulutunnit ja sotilasharjoitukset olivat suoritetut, hän suuntasi askeleensa kirjastosaliin, siellä hän syventyi mielilukuunsa: Plutarkoksen mainioiden miesten elämän kuvauksiin sekä Polybiukseen ja Arrianukseen, jotka erityisellä mieltymyksellä käsittelevät teoksissaan sotia ja perinpohjaisina asiantuntijoina taktiikassa ja sotajohtotaidossa kuvaavat taisteluja Rooman ja Kreikan historian eri aikakausilta.

Kun hän vihdoin tulisesta tiedonhalustaan huolimatta paljoon lukemiseen väsyi, hän vetäytyi omaan sopukkaansa puutarhassa, jossa jokaisella oppilaalla oli oma maakaistaleensa, ja antautui siellä unelmoihinsa. Silloin ajatukset lensivät kuten muuttolinnut kylmistä pohjoismaista etelään lämpöisen auringon luo. Kuinka hän olikaan raatava tullaksensa kyvykkääksi ja sitten joskus palataksensa kotiin ja siellä näyttääksensä, ettei hän ollut aikaansa hukkaan kuluttanut, syödessään nöyryytyksen leipää vieraassa maassa! Tulla toiseksi Paoliksi, koota kotona voimia ja maamiehiänsä johtaen karkoittaa ranskalaiset saaresta, saada se vapaaksi ja itsenäiseksi, siinä hänen mielikuvituksensa päämäärä, jossa isänmaanrakkaus ja oma kunnianhimo niin täydellisesti sulivat yhteen.

Kun Napoleone siten istui puutarhassaan rakentaen tuulentupia, ei ollut hyvä häntä lähestyä. Eräänä juhlailtana, jolloin toverit puuhasivat ilotulituksen valmisteluissa, pieni ruutilaatikko varomattomuuden takia räjähti ilmaan; säikähtyneet pojat pelastuaksensa pötkivät kiireesti pakoon, ja muutamat hädässään hyppäsivät aidan yli Napoleonen puutarhaan, jossa hän tavallisuuden mukaan astuskeli yksin miettiväisenä. Mutta niiden täytyi pian korjata luunsa. Raivostuneena tästä pyhäkön rauhan loukkaamisesta korsikalainen tempasi kuokan ja ryntäsi heitä vastaan, kunnes vihollinen oli karkoitettu ja hän taas oli tyyssijansa valtias.

Raivo, joka noin saattoi vallata pojan, aiheutui hänen tavattomasta hermostumisestaan ja saattoi muuttua suorastaan ruumiilliseksi kivuksi. Jostakin rikkomuksesta järjestysmies eräänä päivänä oli tuominnut hänet pukeutumaan katumuspukuun, jota pahantapaisia oppilaita varten yleensä käytettiin Ranskan kouluissa, ja määräsi, että hänen piti istuman ruokasalin kynnyksellä päivällisateriaansa syömässä. Tuommoinen pilkka oli enemmän kuin mitä ylväs ja kunniastaan arka poika saattoi kestää. Kun katumusaika tuli, hän kaatui kouristuskohtaukseen, sai puistatuksia, rupesi oksentamaan ja pääsi siten tuosta häpäisevästä rangaistuksesta.

Napoleone varmaankaan ei ollut muista oppilaista luonteeltaan miellyttävä, eikä hän kaiketi ollut omiansa hankkimaan itselleen ystäviä. Ainoastaan yhteen toveriin hän näyttää lähemmin liittyneen, Fauvelet de Brienne'en, jolla poikana oli se yhtä suotuisa kuin vaarallinen ominaisuus, että hän osasi miellyttää kaikkia. Napoleonekaan ei voinut olla tuntematta mieltymystä tähän yleisesti pidettyyn poikaan. "Sinusta minä pidän, sinä minua et koskaan ivaa — mutta sinun ranskalaisillesi teen kiusaa mikäli suinkin voin."

Kirje, jonka tuo kaksitoistavuotias poika huhtikuussa 1781 kirjoitti isälleen, kuvaa mitä elävimmin hänen mielentilaansa Brienne'ssä ollessaan:

"Jos te, isäni, tai muut suosijani ette voi antaa minulle tilaisuutta elämään sopivammalla tavalla kumppanieni parissa, pyydän saada palata kotiin mahdollisimman pian. Olen kyllästynyt köyhyydelläni kerskailemaan ja näkemään hävyttömän koulupoikajoukon sitä pilkkaavan, vaikka ainoastaan rahoillaan ovat minua ylempänä; sillä kaikki ne ovat minua ja niitä tunteita, jotka minua elähyttävät, paljoa alempana. Eihän voi olla teidän tarkoituksenne, että poikanne on alituisesti muutamien aatelisnulikoiden pilkkana, jotka kopeina siitä, että voivat itselleen hankkia iloa ja huvitusta, hävyttömästi irvistelevät niille kieltäymyksille, joihin minun täytyy alistua. Ei, isäni, ei! Jos on mahdotonta parantaa asemaani, niin suokaa minun tulla pois täältä, antakaa minun — jos muuta ei ole tarjona — oppia jotakin ammattia, antakaa minun nähdä vertaisiani ympärilläni, niin olen pian oleva niistä kaikista n:o 1! — Päättäkää tästä kuinka epätoivossa olen: mutta toistan vielä, tahdon mieluummin olla ammattilaisista ensimäinen kuin halveksittu ammattilainen opiskelevain parissa."

"Uskokaa minua; tämä kirje ei ole turhamaisen kalliitten huvien halun sanelema, niistä en välitä laisinkaan. Minä vain tunnen tarvetta omata, kuten kumppaninikin, varoja sellaisten hankkimiseen."

Pojan toivomuksia, niin luonnollisia ja selvästi ja arvokkaasti esitettyjä kuin olivatkin, ei voitu toteuttaa. Vastaus kodista kertoi vain huolista ja puutteista ja muistutti, kuinka välttämätöntä oli, että hän mahdollisimman pian voisi asettua omille jaloilleen, ehkäpä tulla kodinkin tueksi.

Lapsenmieli pääsi myös valtaan Napoleonessa, eivätkä kaikki päivät olleet hänelle yhtä synkkiä: ilo omasta edistyksestään, helppoudesta millä hän tietoja itselleen ammensi, rupesi varmaankin varhain häneen valoa luomaan. Myöskin hänen kasvatuksensa puhtaasti sotilaallinen puoli oli hänelle mieluinen, ja on olemassa riittäviä todistuksia siitä, että hänen halunsa ja kykynsä komentoa pitämään varhain ilmeni. Vaikka hän muutoin oli epäystävällisissä suhteissa useimpiin muihin oppilaihin, hän aina oli hyvä kumppani virantoimissa. Jo varsin pienenä kodissa hän oli halveksinut kaikkea, mitä saattoi sanoa kielittelemiseksi. Täälläkin, kun hän oli asuntotarkastajana tai muuten hoiti komentoa ja siis kantoi edesvastuunkin, hän mieluummin kärsi rangaistuksen — tavallisesti arestia — toisen puolesta kuin ilmaisi kumppaninsa. Ne tosiaankaan eivät kiitosta ansaitse siitä, ettei tämmöinen ominaisuus — jota kunniantuntoiset oppilaat muutoin pitävät arvossa — eikä hänen jalo ylevyytensä ja uupumaton ahkeruutensa voineet hänelle tuottaa enemmän myötätuntoisuutta. Hänen suurta lahjakkaisuuttaan ei kauvankaan epäilty. "Olen huomannut kipinän, jota täytyy vaalia mitä suurimmalla huolella", sanoi hänestä sotakoulujen ylitarkastaja Keralio syyskuussa 1783. Kuukausi sen jälkeen muuan toveri, joka tiesi hänen isänsä olevan asianajajana ja oikeuden asessorina, loukkasi häntä sanomalla: "Oh, isäsi on vain kurja poliisimies." Napoleone ja hänen vastustajansa olivat 14 vuotiaita, siis varsinaisen poikaiän jättäneitä; se, mikä 4 vuotta tätä ennen olisi ollut pahanelkinen nulikkakompa, oli nyt solvaus. Ja Napoleone oli Korsikasta, missä jokainen solvaus on verellä puhdistettava. Hän heti lähetti solvaajalle kaksintaisteluvaatimuksen, mutta hänen uskoton sekundanttinsa, joka pelkäsi seurauksia, jätti sen luokan tarkastajalle, ja heti saivat nuo nuoret herrat kömpiä arestiin, Napoleone kuitenkin lievempään vankeuteen kuin hänen vastustajansa. Hänen vanhan suosijansa toimesta, joka satunnaisesti oli läheisyydessä, Napoleone jo toisena päivänä pääsi arestista. Sekä hänen oma miehekäs esiintymisensä tässä tilaisuudessa että arvokkaan kenraalin suojelus hankki hänelle paremman aseman Brienne'ssä kuin tähän saakka. Mutta kaiketikaan hän ei painanut kylliksi mieleensä kenraalin ystävällisiä sanoja hänelle: "Kunnioitan teidän tunteitanne ja ymmärrän esiintymisenne… mutta älkää tästä lähin yhtä helposti kiihtykö, sillä se, joka aluksi hyvällä syyllä suuttuu, lopuksi aina tulistuu ilman syytä".

Napoleonen toivomus päästä meriväkeen ei toteutunut, vaikka ylitarkastaja Keralio kirjoitti hänestä antamaansa todistukseen: hänestä tulee mainio merimies. Meriväkeen tunkeili aina ylenmäärin väkeä, ja hienompia puoltajia ja ylhäisempiä suhteita tarvittiin kuin ne, joita perhe Korsikassa saattoi hankkia. Napoleone päätti sitten mennä tykkiväkeen. Siellä oli tavallisesti parempi ylenemisen toivo kuin muissa aselajeissa, syystä että aatelis-junkkarit niiden suurempien vaatimusten tähden, joita tällä alalla kysyttiin, eivät kovin lukuisasti pyrkineet sinne, ja siellähän hänen matematiset tietonsa tulisivat parhaiten käytetyiksi. Lokakuussa 1784 hän siis lähti Brienne'stä astuaksensa Parisin upseerikouluun. Siihen siirrettiin oppilaita maan kahdestatoista sotakoulusta siten, että ylitarkastaja "kuninkaan oppilaiden", s.o. vapaapaikkoja nauttivien joukosta, valitsi parhaimmat. Napoleone oli yksi niistä viidestä, jotka Keralio valitsi Brienne'stä, ja sangen kiittävällä virallisella todistuksella hän sieltä neljän kumppaninsa kanssa lokakuun 17 p:nä matkusti Parisiin. Mutta Bourienne kertoo, että Brienne'stä lähetettiin toinenkin yksityisempi lausunto Parisin kouluun. Kyllä kai siinä tunnustettiin hänen lahjakkaisuutensa, mutta lisättiin, että hän luonteeltaan oli vallanhimoinen, käskevä ja itsepäinen.

"Minä näin Napoleonen samana päivänä kun hän saapui kaupunkiin, heti hänen astuttuaan vaunuista", kertoi muuan hänen maanmiehensä joitakuita kuukausia myöhemmin; "hänestä näkyi, että hän äsken oli tullut maaseudulta; hän kulki töllöttäen, ikäänkuin hän olisi hukannut nenänsä ja suunsa, helppona saaliina jokaiselle 'moukanpyytäjälle', jos hänellä olisi ollut jotakin taskussa."

Palais-Royal'issa, joka juuri siihen aikaan oli keikailevan Parisin elämän keskustana, Napoleonen huomasi hänen maanmiehensä Demetrius Gomnenos jonka suku oli läheisesti liittynyt hänen omaansa Ajacciossa. Korsikalaisen parissa Napoleone tosin oli avonaisempi ja puheliaampi kuin hän ennen oli ollut; mutta Comnenos, jonka luona hän usein kävi, saattoi sittenkin usein kummastella nuoren vieraansa sulkeutumista ja ärtyisiä tapoja. "Minä pelkään", hän sanoi, "että hänessä on enemmän turhamielisyyttä kuin mikä on hyödyllistä hänen asemassaan ja hänen oloissaan."

Vaikka jyrkkä siirtyminen hiljaisen Brienne'n luostarimaisesta elämästä eloisaan, meluavaan pääkaupunkiin, joka heti alussa vaikutti valtaavana ja hurmaavana semmoiseenkin luonteeseen kuin Napoleonen, hän kuitenkin pian taas oli entisellään. Kaikki mitä hän oli kestänyt ja kärsinyt Brienne'ssä uudistui Parisissa, mutta kiusallisemmassa muodossa kuin ennen. Taskurahat, jotka eivät olleet koskaan pitkälle riittäneet, hupenivat Parisissa vieläkin pikemmin, ja tuon köyhän vaan ylvään kadetin kärsimykset alkoivat uudestaan. Kadettien piirissä oli, näet, valloillaan ylellisyys, jonka rinnalla Brienne'n keikarien komeus ei ollut puheen arvoinen: lukuisa palvelusväki, mainio keittiö, kalliit hevoset y.m.s. Napoleonea harmitti — hän kun luonteeltaan oli taipuvainen ankaraan kohtuuteen ja yksinkertaisuuteen — että vastaisia sotilaita kasvatettiin niin hemmottelevissa oloissa, ja kun kumppanit suruttomina nauttivat elämää, velkaantuivat eivätkä mitään vakavaa toimittaneet, hän syventyi muinaisajan oppimiseen. Ja samaan aikaan hän tutki oman isänmaansa historiaa. Hän huomasi pian yhtäläisyyskohtia terästettyjen, tyytyväisten maanmiestensä ja mainotien oloissa ja oli töihinsä suuressa määrässä kiintynyt. "Kun Napoleone kävi minun luonani", Comnenos jälestäpäin kertoi, "hän laajasti puhui siitä ylellisyydestä, jota nuoret kadettikoulun herrat pitivät luvallisena. Äskettäin hän perusteellisesti käsitteli kysymystä nuorten mainotien kasvatuksesta ja sen suhteesta entiseen spartalaiseen. Siitä hän aikoi kirjoittaa esityksen, jonka hän antaisi sotaministerille." Käytännöllinen Comnenos ennustaa, että hän sillä vain riitaantuu kumppaniensa kanssa ja hankkii niskaansa pari kaksintaistelua.

Esitys tuli kumminkin kirjoitetuksi 1784 ja aluksi lähetetyksi eräälle Brienne'n koulun esimiehistä. Mutta tuon 15 vuotiaan kadetin mielipiteet upseerin kasvatuksesta siten, että hän pystyisi uhmaamaan vaaroja ja kestämään ponnistuksia niin että hän saavuttaisi sotamiestensä luottamuksen, ilmenivät vasta 24 vuotta myöhemmin, kun hän keisari Napoleonina 1808 julkaisi ohjesäännön ranskalaisia sotakouluja varten. "Kadetti ei saa maksaa enemmän kuin 20 souta päivässä; ne ovat sotamiesten ja käsityöläisten poikia, enkä tahdo niiden tottuvan elämäntapaan, joka heitä vain vahingoittaa."

Parisissa olonsa aikana Napoleon menetti isänsä, joka kuoli Montpellier'ssä helmikuun 24 p. 1785. Se oli hänelle kova isku, ja hän puhuu kirjeessään kotiin surulla "nuoruutensa tuen" menettämisestä. Isän kuolema pakotti sekä kodin että hänen itsensä vieläkin ankarampaan säästäväisyyteen. "Kaikki nämä surut ovat synkistäneet nuoruuteni ja saaneet minut vakavaksi ennen aikojaan", hän jälestäpäin sanoi. Hän kävi yhä suljetummaksi ja kalkerammaksi kuin ennen niitäkin henkilöitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti, ja ärtyisessä ylevyydessään hän pelkäsi jokaista ystävyyden ilmausta. Comnenoksen langon, joka tiesi koulun kadettien puuhaavan jotakin keräyskokousta, johon Napoleonella tavallisuuden mukaan ei ollut varoja ottaa osaa, täytyi — saaduksensa hänet ottamaan sitä varten rahoja — turvautua valheeseen; hän antoi hänelle rahasumman, jonka sanoi saaneensa hänen isältään tämmöistä tapausta varten. "Napoleone loi minuun", näin kertojamme jatkaa, "siksi tutkivan silmäyksen, että se minua melkein säikähytti, ja sanoi: 'Koska nämä rahat ovat isältäni, otan ne vastaan; lainana en olisi niitä ottanut. Äidilläni on kyllin huolia, minun ei sovi niitä lisätä menoilla, semminkään ei semmoisilla, joihin kumppanieni hupsuudet minua pakottavat'."

Tietysti ei monikaan oppinut tuntemaan näin kauniita puolia Napoleonen luonteessa. Toverinsa hän miltei kaikki pelotti seurastaan ivallisuudellaan, esimiehiänsä ja vanhempia henkilöitä hän säikähytti vapailla mielipiteillään, rajun kiihkoisuutensa purkauksilla, rohkeasti moittimalla muutamia laitoksia, puhumalla ivallisella ja repäisevällä sävyllä asioista, joita he olivat tottuneet kunnioittamaan. Heidän korviansa viilsi, kun hän saatuaan moitteet siitä, että hän, kuninkaan varoilla kasvatettu mies, rohkeni arvostella hänen säännöksiänsä, antoi vastaukseksi: "En ole kasvatettu kuninkaan vaan valtion varoilla", tahi kun hän 16 vuotiaana rohkeni sanoa: "Olisinpa minä herra, kyllä pian kävisi toisin". Olisihan voinut haluttaa tämmöiselle nauraa ja pitää sitä poikamaisuutena, mutta hänen katseessaan ja äänessään oli jotakin, joka tukahutti naurun ja herätti sen sijaan katkeruutta.

Kerrotaan, että tämä hänen esiintymistapansa sai aikaan yleisen ja hartaan toivon, että hän mahdollisimman pian ylennettäisiin upseeriksi, jotta hänestä päästäisiin. Itse hän toivoi pian kykenevänsä olemaan ilman avustusta kodista; suvella 1785 hän viidenkymmenen neljän kumppaninsa kanssa, joilla kaikilla oli ollut pitempi valmistusaika kuin hänellä, meni tutkintoon ja suoritti sen 42:sena. Opettajien arvostelut hänestä olivat varsin monenlaiset. Saksalainen herra Bauer piti häntä miltei epattona, koska hän niin vastenmielisesti oppi saksaa. Historian opettaja sitä vastoin kirjoitti hänestä: "Hän on synnyltään ja luonteeltaan korsikalainen, ja hän menee pitkälle, jos onni on myötäinen." Mutta virallinen todistus on varmaankin sattuvin; siinä sanotaan: "Hän on umpimielinen ja ahkera, on aina halukkaampi opintoihin kuin huveihin, ja hänen suurimpana ilonaan on hyvien kirjain lukeminen. Matematikassa ja maantieteessä hänellä on perusteelliset tiedot. Hän on vaitelias, oikullinen ja ylväs, rakastaa yksinäisyyttä ja on tavattoman itsekäs. Paljon puhumatta hän aina antaa täsmälliset vastaukset, on keskusteluissa terävä ja muita etevämpi. Hänen kunnianhimollaan ei ole rajaa."

Kaikista upseerin ilon päivistä on varmaankin iloisin se, jolloin kadetti-röijy vaihdetaan upseeripukuun epoletteineen. Kouluaika on ohi, miekka kalisee kupeella ja koko maailma on avoinna. Tämäkään päivä — syyskuun 1 p. 1785 — ei kumminkaan saanut kulua tuottamatta katkeruutta nuorelle luutnantille, joka hennon ruumiinrakenteensa tähden univormussaan ei näyttänyt kovinkaan mahtipontiselta. Kun hän koko loistossaan saapui Comnenoksen sukulaisten, vierasvaraisten, hänelle aina ystävällisten Permons'ien salonkiin, hänen avarat saappaansa, joiden varret lonkkasivat kovin hoikissa säärissä, herättivät myrskyisen iloisuuden talon tyttärissä eikä Napoleonen kiukku suinkaan lauhtunut, kun hän naurunremahduksien seasta kuuli itseään verrattavan "saapasjalka-kissaan".

* * * * *

Tykistörykmentti La Fére'n, jossa Buonaparten tuli palvella aliluutnanttina, asemapaikka oli Valence, ja lokakuun alussa hän lähti Parisista, kadettikoulutoverinsa Aleksandre de Mazis'in seurassa. Tällä kertaa hänen oli ollut pakko luopua periaatteistaan ja lainata rahaa matkaa varten, muutoin hän ei olisi päässyt liikkeelle; mutta ne eivät riittäneet — ei vaikka niitä matkalla kartutettiinkin — ja loppumatka oli suoritettava jalkaisin.

On säilynyt eräs Buonaparten kirje sedälleen Fesch'ille Brienne'ssä olon ajalta, merkillisenä todistuksena hänen erinomaisesta kehityksestään ja varhaisesta kypsyydestään. Hän siinä neuvoo vanhinta veljeänsä Josefia olemaan siirtymättä hengellisestä säädystä sotilassäätyyn. "Hän tietysti haluaa jalkaväkeen! Hyvä, minä ymmärrän, hän ei tahdo ryhtyä työhön vaan kuluttaa katukiviä päivät päästään. Ja mitä on tuommoinen jalka-sotamiesraukka? Vetelehtijä kolme neljäsosaa elämästään." Buonaparte sai pian kokea, ettei yksin jalkaväen upseereilla ollut liiaksi aikaa linna-palveluksessa; tykistössäkin palveleva saattoi, kun vaan halua oli, kuluttaa katukiviä pitkin päivää. Näyttää siltä, että hän luutnantti-aikansa alussa tunsi tarvetta heittää hiiteen entisen spartalaisen kieltäymyksen ja lämmitellä hiukan nuoruuden kultaisessa auringon-paisteessa. Hänhän oli täällä uusissa oloissa, koulusta vapaana ja kaukana kirvelevistä muistoista. Niinpä hänen alussa nähdäänkin entistä enemmän ottavan osaa seuraelämään. Ja asuntopaikassaan, vanhan neiti Bon'in luona, hän antautui ennen tuntemattomaan nautintoon, romaanien lukemiseen, jopa hän itsekin rupesi romaaninkirjoittajaksi. "Romaanien lukeminen minua suuresti miellytti", hän myöhemmin kertoi, "koetin itse kirjoittaa ja annoin täten mielikuvitukseni vapaasti lentää. Tietoni ja kokemukseni sekaantuivat mielikuvien lentoon, ja minua usein huvitti uneksia, mitatakseni heti sen jälkeen unelmani järjen mittapuulla. Siirryin ajatuksissa ihanteiden maailmaan ja tutkin missä suhteessa se erosi todellisesta elämästä."

Haaveilla, uneksia, keinua mielikuvituksen virrassa, onhan se miellyttävää useimmille siinä ijässä, jolloin elämä on edessä ja maailma näyttää olevan avoinna. Mutta kun mielikuvitus on voimakas, se tavallisesti riistää tahdolta vallan, ja haaveilija, uneksija tai intoilija harvoin saa lujaa asemaa todellisuudessa. Toisin oli Buonaparten; hänen mielikuvituselämänsä oli varhain tavattomassa määrässä kehittynyt. Jo koulussa muuan opettaja hänestä lausui näkevänsä hänen suuremmoisissa liiallisuuksissaan tulivuoren hehkuttamaa graniittia: tämä raju mielikuvitus ilmenee taas hänen romaaneissaan ja värikkäässä, intohimoisessa kielessään, mutta se ei koskaan käy hillittömäksi eikä eksy tieltä, sillä sitä suistaa kylmät, selvät, aprikoivat aivot.

Eikä Buonaparte pysähtynyt romaanien lukemiseen ja uneksimiseen. Mittapuuta, jonka hän sovitti haaveiluihinsa — tietoja ja kokemuksia — oli aina parannettava. Hän käytti sentähden olinaikansa Valence'ssa perinpohjaisiin opintoihin, ja ne saivat määrätyn suunnan, sillä yhä häntä elähytti ainoastaan yksi ajatus: esiintyä synnyinsaarensa vapauttajana. Viha Ranskaa vastaan leimuaa muuttumattomana hänen mielessään. Se purkautuu esille hänen korsikalaisissa romaaneissaan, se on pohjasäveleenä hänen Korsikan historiassaan, jota hän yhä jatkaa. Sen vuoksi hän tutkii sotatieteitä, luo suunnitelmia saaren puolustamiseksi, linnotusten rakentamiseksi j.m.s., ja tutkimalla valistusajan filosofiaa hän valmistautuu johtajaksi ja lainsäätäjäksi.

Ja näiden opintojen kautta Buonapartesta, jota ei mitkään siteet kiinnittäneet Ranskaan ja jolla ei ollut vähääkään tuota perinnöllistä, melkeinpä uskonnollista kuningasvallan kunnioitusta, tuli vielä enemmän sen suuren vallankumouksen suosija, joka oli ovella.

Hänellä sitä paitsi ei ollut mitään menetettävää vanhojen olojen kukistuessa, mutta kaikki voitettavissa, sillä ylenemisen toiveet olivat hänelle nykyisissä oloissa hämärät. Suvun vanha hyväntekijä kenraali Marbeuf oli kuollut; lähellä loppuaan oli varakas setäkin, joka oli häntä ja kotia Ajacciossa avustanut; korkeammat upseeripaikat varattiin yksinomaan rikkaiden ja ylhäisten perheiden pojille tai semmoisille, joilla oli suosijoita; eikä tulevaisuus, joka päättyisi korkeintaan kapteenin arvolla, ollut houkutteleva. Pelkkä "vallankumous"-sana sisälsi lupauksen siitä, että vihdoin päästään pitkien aikojen vääryyksistä ja hävitetään ne etuoikeudet, joita varakkaammat luokat nauttivat ainoastaan alempain luokkien kustannuksella. Tietystikin Buonaparte toiveikkaalla ilolla tervehti uutta aikaa; olihan hän vuosi sitä ennen poikana kirjoittanut isälleen: "Antakaa minun päästä vertaisteni pariin ja ennen pitkää olen kaikista niistä ensimäinen!"

Mutta nuoren luutnantin radikaaliset mielipiteet kyllä suurensivat hänen ja hänen kumppaniensa välisen juovan, he kun kuuluivat vanhaan ranskalaiseen aateliin ja olivat monilla vahvoilla siteillä kiinnitetyt olevaan järjestykseen. Niiden kesken syntyi usein kinastuksia; yksi semmoinen kerran loppui siihen, että jotkut ärtyneet rykmentin upseerit viskasivat hänet Rhône-jokeen. Suhde siis ei ollut ystävällinen; hän seurusteli sentähden enimmiten virkamiesten ja porvarillisessa asemassa olevien henkilöiden kanssa, jotka hautoivat samoja toiveita ja odottivat uudelta ajalta samaa kuin hänkin. Hän kuitenkin pian palasi entiseen yksinäisyyteensä, alkoi taas entisen kohtuullisen elämäntapansa kaikessa ankaruudessaan, söi ainoastaan kerran päivässä ja tyytyi muutamien tuntien lepoon. Mutta yhtä uupumattomasti hän tekee työtä, ja samalla kun hän hankkii tietoja hän kirjoittaa romaaneja ja filosofisia tutkielmia, joista toivoi saavansa jonkunverran tuloja.

Siihen aikaan kautta koko Europan kävi haaveksivan tunteellisuuden puuska, joka erityisesti tarttui nuorisoon ja jonka kuvaavin ilmaus ja parhain edistäjä oli Goethen kuuluisa kirja "Nuoren Wertherin kärsimykset". Vaikka onkin suuri erotus germanilaisen ja romanilaisen luonteessa ja temperamentissa, tämä kirja kuitenkin valtavasti vaikutti Buonaparteen, ja yhä uudestaan hän sen luki. Sen vaikutus ilmeneekin varsin selvästi hänen päiväkirjassaan. Hän on elämään kyllästynyt, olemassaolo on hänelle taakka. "Kun olen aina yksin, ihmistenkin parissa, menen kotiini antautuakseni unelmiini ja raskasmielisyyteeni. Minkä ympärillä pyörivät synkät ajatukseni tänään? Ne miettivät kuolemaa. Ja kuitenkin on elämässäni vasta aamurusko ja saatan toivoa eläväni kauan vielä. Mihin ryhdyn tässä maailmassa? Eikö ole parempi — kun minun kuitenkin täytyy joskus kuolla — itse tehdä loppu päivistäni? Jos olisin vanha mies, taipuisin aikalaisteni ennakkoluulojen edessä ja odottaisin hiljaisena kuoleman tuloa; mutta kun ei mikään tuota minulle iloa, kun alku on pelkkiä onnettomuuksia, miksi kestäisin elämää, jossa ei minulle mikään onnistu? Kuinka kauvas ovatkaan ihmiset joutuneet luonnosta! Kuinka pelkureita, halpamielisiä, matelevia ne ovatkaan! Elämä on minulle tuska, sillä en tunne mitään iloa, ja kaikki minulle tuottaa vain tuskaa: se on minulle taakka! koska ihmiset, joiden parissa elän ja joiden parissa luultavasti tulen aina elämään, ovat tavoiltaan aivan toisenlaisia kuin minä, niinkuin kuun valo eroaa auringon valosta."

Näihin yleisluontoisiin alakuloisen mielen purkauksiin tuli lisäksi korsikalaisen suru oman asemansa johdosta Ranskassa. Usein saavat sanat deklamatorisen soinnun, kuten hänen kirjottaessaan loma-ajan toivossa: "Minkä näytelmän saanenkaan nähdä isänmaassani! Maanmieheni, kahleisiin taottuina, suutelevat vapisten sitä kättä, joka heitä sortaa. Ne eivät enään ole niitä uljaita korsikalaisia, joita sankari elähytti maineellaan, eivät enään tyrannien, velttouden ja hovimatelijain vihollisia! Kun ei ole enään olemassa isänmaata, on kunnon kansalaisen kuoltava." Mutta usein ilmenee tosi, syvä tunne näiden opittujen puheenpartten rinnalla. "Isänmaani kuva sen nykyisessä tilassa ja kykenemättömyyteni muuttamaan sitä on minulle syynä paeta maailmasta, jossa velvollisuuteni on kiitellä ihmisiä, joita hyvettä seuraten pitäisi vihata." Ja kysymys, joka häntä kaikista enimmän tuskastuttaa, on tämä: "Miltä tulen näyttämään kodissani, mitä kieltä olen puhuva?" Sillä hän oli ollut kauvan poissa kodista ja — ainakin osaksi — unhottanut äidinkielensä.

Kaikki tämä levottomuus, kahtalaisen asemansa tuskallinen tunne, ollessaan samalla hehkuva korsikalainen patriootti ja ranskalainen soturi, itse vihollisen armeijassa palveleva, haihtui niiden surullisten tietojen johdosta, joita hän sai kodin taloudellisista huolista: itse rouva Letitia oli rohkeutensa menettämäisillään ja pyysi poikaansa kotiin. Buonaparten terveys, jota ei suinkaan ollut vahvistanut hänen spartalainen elämäntapansa ja väsymätön työteliäisyytensä, saattoi sekin tehdä kotonakäynnin suotavaksi, ja tammikuussa 1787 hän vihdoin sai virkaloman ja luvan matkustaa Korsikaan.

Epäilemättä niiden voimakasten tunteiden muisto, joita hänessä liikkui tämän ensimäisen kotonakäynnin aikana, antoi jälestäpäin keisarille aihetta hurmaantunein sanoin puhua kotimaan viehätyksestä. "Kaikki on siellä parempaa; vaikka olisin ollut suletuin silmin, olisi maaperän lemu jo riittänyt antamaan tiedon siitä, missä olin. En ole sitä missään muualla tavannut. Näen itseni taas ensi vuosissani, ensimäisessä rakkaudessani; tapaan itseni siellä taas nuoruudessani, jyrkkien kuilujen keskellä kiipeämässä korkeille vuorenhuipuille ja vaeltamassa ahtaita solia ja syviä laaksoja, kaikkialla nauttien vierasvaraisuuden kunnianosotuksia ja riemuja."

Olo Korsikassa toi terveyttä hänen vereensä ja terveyttä hänen ajatuksiinsa. Hän kiertelee kautta saaren, kuulee uudestaan silminnäkijäin kertomuksia vapaussodan taisteluista, tutkii seudut ja saavuttaa tässä rosoisessa kalliomaassa erinomaisen varmuuden paikallissuhteiden arvostelemisessa ja sellaisten paikkain keksimisessä, jotka taistelussa saattoivat olla tärkeitä. Mutta tämän ja vastaistenkin kodissa käyntien suurin merkitys oli hänelle siinä, että ne verestivät hänen lapsuutensa puoleksi haihtuneet vaikutelmat, joita hänessä olivat herättäneet ensimäiset, voimakkaat, välittömät opetukset tässä villissä saaressa, jossa lain ja oikeuden käsitteet olivat miltei tuntemattomat, jossa vallitsivat loppumattomat, veriset kostosodat, jossa itse talonpoika auransa kurjessa kulki pyssy selässään ja jossa teeskentelyä ja viekkautta ylistettiin samanlaisin ylevin puheenparsin kuin oikeamielisyyttä ja miehuutta. Kun vallankumous todenteolla syttyi, muuttaen ranskalaiset villeiksi, oli lyönyt se hetki, jolloin Buonaparte sai käyttää Korsikastn saamaansa opetusta.

Oltuansa neljänneksen toista vuotta kotona hän palasi rykmenttiinsä, eikä nyt enään ollut aikaa unelmiin. Vanhempia upseereja syrjäyttämällä hänelle uskottiin, hänen tunnetun taitonsa tähden, kaikenlaisia sotilaallisia tehtäviä. Sitä paitsi hän oli ahkerasti kirjallisissa töissä. Yhdessä hänen päiväkirjoistaan tältä ajalta on luonnos tutkimukseen kuningasvallasta. Tässä tekeleessä hän muun muassa sanoo tahtovansa yksityiskohdin käsitellä sitä anastettua valtaa, jota kahdentoista Euroopan monarkian kuninkailla on ilo nauttia. "Niissä ei ole monta, jotka eivät ansaitsisi tulla viralta pois."

Mutta kaikista enimmän hänen ajatuksensa liikkuivat Korsikasta saaduissa vaikutelmissa. Kun Napoleone ennen unelmissaan oli nähnyt itsensä sinä, joka kokoaa maanmiehensä ympärilleen ja kukistaa muukalaisten vallan, hänen haaveilunsa olivat olleet enimmäkseen utuisia, epäselviä, mutta silti suuresti houkuttelevia. Hän oli nyt pitkän saaressa olonsa aikana huomannut, kuinka helppo olisi saada se liittymään vallankumoukseen, joka ennen kaikkea ajoi vapauden asiaa. Ja hän oli siellä tavannut suuren kansallisen puolueen, joka jo liittymisessä vapauden innokkaisiin puolestapuhujiin mannermaalla näki parhaimman tien itsehallinnon ja suuremman tai pienemmän riippumattomuuden saavuttamiseen saarelle. Sillä Buonapartessa — kuten vähitellen Korsikan kansallismielisissäkin — nuorekas, hehkuva viha Ranskan kansaa vastaan muuttui kypsyneemmän miehen vihaksi vanhaa ranskalaista hallitusjärjestelmää vastaan kaikkine mielivallan ja vääryyden mahdollisuuksineen, aatelis- ja virkavaltoineen. Lisäksi kyti useimmissa kansalaisissa alituinen pelko Genuan vallan palauttamisesta, sillä Korsika oli ainoastaan toistaiseksi luovutettu panttina Ranskalle, ja kuinka suuri viha Ranskan ylivaltaa vastaan oli ollutkaan ja monessa paikkakunnassa vielä oli, se sittenkään ei ollut mitään verrattuna raivoon perivihollista Genuaa vastaan.

Omituisen taitavasti Buonapartet olivat aina ymmärtäneet liittyä siihen puolueeseen, jolla näytti olevan parhaat kortit käsissä. Hyväntekijänsä, konservativisen, kuningasmielisen kreivi Marbeufin kuoltua he kerrassaan liittyivät radikaalis-kansallisiin. Emme tiedä, oliko Buonapartelle mieskohtaisesti raskasta puolueensa mukana liittyä niin läheisesti henkilöihin, jotka kuuluivat siihen kansaan, jota hän pari vuotta sitten oli sanonut pitävän vihata "hyvettä seuraten". Mutta inhimilliset tunteet ovat usein varsin monimutkaiset; ylevimmätkin saattavat joskus olla läheisessä yhteydessä itsekkäimpien ja omaetuisimpien kanssa. Ja Buonaparten isänmaanrakkaus oli omaa lajiaan. Se ei ollut — kuten Paolin — uhrautuvaa, kieltäyvää laatua. Hän, jossa oli ihmeellisellä tavalla ruumistuneina syntymäsaarensa ja sen väestön luonne ja omituisuudet, hurja intohimo ja raju kunnianpyynti kylmän, viekkaan oman edun arvioimisen ohessa ja jossa jo poikavuosina oli huomattu rajaton itserakkaus ja itsekkäisyys, oli ajatuksissaan ja unelmissaan yhdistänyt itsensä ja isänmaansa yhdeksi ja samaksi. Hän sitä rakasti, koska se oli Hänen. Korsikan itsenäisyys oli hänestä sama kuin hänen oma itsenäisyytensä. On syytä uskoa, että Korsikan kohtalo oli Buonapartelle jotensakin yhdentekevä sitten kun hänen suhteensa saareen katkesivat, kun ei hänestä tullut sitä, joka oli sen tulevaisuutta johtava.

Mutta hänen haaveilevat ajatuksensa lensivät varmaan silloin jo pientä saarta ulommaksi: "Jos voisit nähdä sieluni pohjaan", hän kerran sanoi muutamalle ystävälleen, "jos voisit lukea sieltä, mikä minun sisintäni hallitsee, niin sanoisit minua hulluksi, jopa mielisairaaksi. En tahdo sitä sinulle kertoa, sillä tuskin uskallan sitä itselleni tunnustaa." Varmaankaan hän ei Korsikan hallitsemista noin tyystin tahtonut salata; se ajatus oli hänessä yhteinen saaren monen muun kunnianhimoisen nuorukaisen kanssa. Mutta entä jos hän, italialainen, joka oli Ranskalle kerrassaan vieras, hän, josta Paoli oli sanonut: "Sinussa, Napoleone, ei ole mitään uudenaikaista, sinä olet kokonaan valettu klassilliseen kaavaan", — entä jos hän veisi kipinän vallankumouksellisesta Ranskasta Italiaan, saisi sen nousemaan herrojansa vastaan, tekisi sen vapaaksi ja voimakkaaksi ja kohottaisi vanhan Rooman maailman valtijaaksi! Hänelle, Cesarin hengen lapselle, semmoinen mielikuva ei tosiaan ollut jättimäisempi kuin se, jonka hän sittemmin toteutti.

* * * * *

Kun Parisissa heinäkuun 14 p:nä 1789 Bastilji oli kukistunut, toistuivat kaikkialla maaseudulla pääkaupungin näytelmät. Aatelislinnoja vallattiin, jyväaittoja ryöstettiin ja hälytyskellot soivat kaikkialla. Sotaväenosastoja lähetettiin asemapaikoiltaan rauhaa ja järjestystä palauttamaan, mutta monessa paikassa sotamiehet kieltäysivät tottelemasta, ja luutnantti Buonaparten tunteet sotilaana varmaankin näillä komennusretkillä usein joutuivat ristiriitaan hänen tunteittensa kanssa korsikalaisena ja aateliston vihollisena. Kauvan hän kuitenkaan ei saanut tutkia, kuinka meteleitä saadaan aikaan ja kuinka niitä parhaiten kukistetaan, sillä kun saapui tieto kansalliskokouksen keskusteluista yöllä elokuun 4 päivää vasten — jolloin Ranskan koko yhteiskuntarakennus kerrassa kumottiin — aateliston etuoikeuksien lakkauttamisesta, kaikkien yhdenvertaisuudesta lain edessä y.m.s., niin oli kuin maa polttaisi hänen jalkojensa alla. Nyt oli tullut toiminnan hetki, nyt oli taottava, sillä rauta oli kuuma. Levottomasta ajasta huolimatta Buonaparte pyysi virkalomaa, sai sen ja oli syyskuun alussa 1789 taas Ajacciossa.

Siellä kaikki toistaiseksi oli ollut rauhallista; mutta tuskin Buonaparte oli saapunut kotiin, kun jo levottomuus alkoi. Vapauskokardi otettiin esiin; muodostettiin vallankumouksellisia klubeja ja komiteoita, ja nuori luutnantti, "samalla kertaa kaupungin tribuunina, puhujana ja reformaattorina", oli kaikkialla läsnä; hänen uupumaton toimintansa sai kaikki kapinaan ja sähköitti koko Ajaccion. Mutta vuoristolaisilta ja sisämaasta ei kuulunut mitään apua, ja ranskalainen komendantti sai tulen tukahutetuksi. Buonaparte laati pitkän valituskirjeen kansalliskokoukselle, jossa hän syytti konservativisia vallanpitäjiä monista mielivaltaisuuksista ja koetti puolustaa hankkeita saaren liittämiseksi vallankumoukseen. Siten virallisesti esiintyen yhtenä vallankumouksen johtajana nuori luutnantti antautui suurille vaaroille alttiiksi — eihän kukaan tiennyt mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan —, ja sentähden hänelle oli äärettömän tärkeä tapaus, että Korsika — Genuan vastalauseesta huolimatta — maakuntana yhdistettiin Ranskaan. Vaikka hän olisikin mieluummin nähnyt, että saari vielä olisi joksikin ajaksi jäänyt epävarmaan asemaansa, hän kuitenkin aluksi saavutti sen, ettei hänen vallankumouksellinen esiintymisensä ja julkinen sotilasvelvollisuuksiensa laiminlyöminen kansalliskokouksessa saanut varsin ankaraa tuomiota.

Mutta samalla suotiin anteeksianto kaikille vapaussodassa Ranskaa vastaan olleille, jotka oli karkoitettu saaresta. Heinäkuussa 1790 Paoli, oltuansa 21 vuotta maanpaossa, palasi riemuitsevien maanmiestensä pariin ja valittiin pian sen jälkeen presidentiksi uuteen kuvernementinneuvostoon. Hän ei siis astunut ensimäiselle sijalle ainoastaan maanmiestensä vaalin perusteella, vaan lisäksi Ranska vahvisti vaalin; sillä itse hallituskin piti tuota vanhaa vapaudensankaria parhaana rauhan ja järjestyksen takaajana kaukaisella saarella. Ja niin kauan kuin kuningasvalta pysyi, hän luuli isänmaansa parhaiten turvatuksi lujasti Ranskan kuningaskuntaan liittyneenä. Olihan se nyt saavuttanut kaikki ne vapauden edut, joiden puolesta hän nuoruudessaan oli taistellut. "Muutoin", hän kirjoitti muutamalle ystävälleen, "saarelta joko riistetään vapaus tai se myydään tahi valloittaa sen sortaja."

Kun vanha isänmaanystävä kirjoitti nämä sanat tammikuussa 1790, hän ei aavistanut, että vaarallisin niistä "kunnianhimoisista nuorukaisista", jommoisia Korsikassa aina oli runsaasti ja jotka kaikki koettivat tunkeutua esille ja asettua hänen sijallensa, oli hänen vanhan ystävänsä ja asekumppaninsa Carlo Buonaparteu poika. Aluksi nuori luutnantti näytti sileimmän puolensa; hän pyrki sangen hartaasti Paolin suosioon. Olihan tämä sitä paitsi vanha; tieteellisesti kehittyneenä upseerina Buonaparte saattoi toivoa saavansa hyvin vapaat kädet; vihdoin oli kyllä tuleva aika, jolloin hänen ei enään tarvinnut kulkea Paolin nimileiman alla, vaan voi seisoa omilla jaloillaan.

Mutta luutnantti Buonaparte osasi odottamisen taidon, hän oli toistaiseksi asettanut päämääräkseen päästä Korsikan kansalliskaartin päälliköksi, hän kun varmasti toivoi, että semmoinen muodostettaisiin täällä kuten Ranskan muissakin maakunnissa. Siten hän tuntuvasti ylenisi ja saisi suuremmat tulot; paljoa tärkeämpää oli sentään se, että hän siten saisi aina olla saapuvilla kotimaan näyttämöllä valmiina suorittamaan osansa heti sopivan hetken tullessa. Kansalliskaartin muodostamisen käskyä kuitenkaan ei ollut vielä tullut Parisista, ja nuoren luutnantin täytyi, vaikka vastenmielisestikin, 1791 palata linnaväkeensä.

Tästä lyhyestä olosta rykmentissä on olemassa myöhemmältä ajalta itse Buonaparten lausunto. "En astunut koskaan jalallani kahvilaan enkä koskaan ollut mukana seuraelämässä; söin kuivaa leipää ja harjasin itse vaatteeni, jotta ne kestäisivät kauvemmin. Etten olisi rikkana rokassa kumppanieni parissa, elin kuin karhu kammiossani aina yksinäni ja seurustelin yksinomaan kirjojeni kanssa, jotka siihen aikaan olivat ainoana ilonani." Kun hän suurella vaivalla oli saanut säästöön parisen markkaa, hänen ensimäinen käyntinsä suuntautui kirjakaupan akkunaan, jossa hän kauan himoitsevin katsein tarkasti noita kalliita aarteita ennenkuin valitsi ostoksensa. Vaikka hän kesäkuun alussa ylennettiin yliluutnantiksi ja siten sai korkeamman palkan, olivat raha-asiat aina tiukalla, sillä tavattomasti kehittynyt perhetunne oli saanut hänen ottamaan kotoa mukaansa nuoremman veljensä Lucien'in ja kasvattamaan häntä omalla kustannuksellaan. Teoksellaan "Keinoista saada ihmiset onnellisiksi" hän toivoi saavansa Lyon'in akatemian palkinnen; toivo ei toteutunut, eikä tämä enemmän kuin muutkaan hänen filosofisista kirjoituksistaan tuottanut hänelle rahallista tuloa.

Vaikka Buonaparte ennen alakuloisina hetkinä oli antautunut haaveiluihin ja unelmiin, hän nyt tuntui olevan semmoisiin varsin vähän halukas. Eräs kirjoitus rakkaudesta todistaa kuinka kaukana hän nyt oli haaveiluista. "Minäkin kerran olin rakastunut", hän kirjoittaa, "ja se on vielä niin tuoreessa muistossa, ettei minun tarvitse ruveta metafysillisiin selityksiin rakkaudesta ja sen olemuksesta, selityksiin, jotka ainoastaan hämmentävät käsitteitä. Minä kiellän siltä olemisen oikeuden ja vielä enemmän, minä pidän sitä vahingollisena sekä yhteiskunnalle että yksityiselle, sanalla sanoen, uskon että rakkaus saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja että olisi jumalallinen hyvätyö vapauttaa ihmiskunta siitä."

Eihän ollutkaan aika eikä paikka sovelias haaveiluille. Rhônelaakson ja sen lähiseutujen väestö oli ilmi tulessa vallankumouksen puolesta, ja Buonaparte oli tässä innokkaasti osallisena. "Etelän veri vierii Rhônen vauhdilla suonissani", hän kirjeessä lausui. Hän oli sihteerinä "valtiosäännön ystäväin" klubissa, joka oli likeisissä väleissä Parisin jakobinein kanssa, ja suosi yleensä samoja mielipiteitä kuin tämä äärimäisyyteen menevä puolue, jonka tarmo häntä, kaiken epäselvyyden ja puolinaisuuden halveksijaa, suuresti miellytti. Sitä paitsi oli hänelle omien suunnitelmiensa vuoksi tärkeätä että hajaannus Ranskassa leveni mahdollisimman laajalle. Kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen kesäkuussa 1791 ruvettiin pelkäämään ulkomaiden sekaantumista asioihin ja kostoretkeä emigranttien puolelta, joiden pääkortteeri oli Koblenzissa. Kun maa oli sisällisen eripuraisuuden ja kapinan tähden heikontunut ja ulkoapäin Euroopan suurvaltain uhkaama, saattoi ehkä tulla se hetki, jolloin kunnianhimoinen, tilaisuutta vaaniva luutnantti saisi viskata pois naamarin, toteuttaa lapsuutensa unelmat ja vapauttaa isänmaansa, tietysti oman valtikkansa turvin.

Kuinka vähän Ranskan edut juuri tällöin merkitsivät Buonapartelle Korsikan etujen rinnalla, näkyy selvästi siitä, että hän syyskuussa 1791, huolimatta uhkaavista enteistä ja vaikka sotaministeri niiden johdosta oli jyrkästi kieltänyt antamasta lomaa upseereille, hankki itselleen enemmän tai vähemmän tavattomin keinoin kolmen kuukauden loman ja lokakuun alussa oli taas Ajacciossa. Sillä vihdoin oli nyt tapahtunut se, mitä hän oli toivonut ja vaanien odottanut: yleisen kansalliskaartin muodostaminen. Korsikaa varten määrättiin neljä pataljoonaa. Upseeripaikat saivat sotajoukot itse täyttää vaalin kautta, ja Buonapartelle oli nyt pääasia tulla päälliköksi valituksi. Tässä vaalitaistelussa, jossa hänen omat etunsa niin suuressa määrässä olivat kyseessä, hänen käskevä luonteensa vasta esiintyy täydessä valossaan. Vanha setä oli kuollut vähän hänen saapumisensa jälkeen, ja hän tuli heti itse perheen pääksi. "Kaikkien täytyi ehdottomasti totella, arvata hänen salaisimmatkin toiveensa. Vähinkin vastustus voi saada hänet raivoon." Erään vastaehdokkaansa, joka oli pilkannut hänen mitätöntä muotoaan, hän oli, niin kerrotaan, ollut tappamaisillaan. Kuullessaan mainittavan hänen nimeänsäkään, Buonaparte muutti väriään. Mutta niin vallanhimoinen ja loukkaava kuin hän ajoittain olikin, hän saattoi, milloin vain niin soveltui, olla yhtä kohtelias ja rakastettava. Hänen ensi nuoruutensa ajoilta puhutaan jo hänen ihmeellisistä silmistään, jotka saattoivat salamoida kylmästi ja terävästi kuin miekka ja saada uljaimmatkin, jopa vallankumouksen rajupäätkin vapisemaan; mutta puhuttiin myös hänen hienosta suustaan ja hymyilystään, jolla hän osasi hurmata jokaisen, jonka halusi voittaa puolelleen.

On olemassa todistuksia siitä, että Buonaparte sekä julkisesti että salaisesti käytti kaikki suuret lahjansa sotamiesten suosioon päästäksensä, ja tuloksena oli, että hän vaalissa saavutti kauvan ikävöidyn tarkoituksensa, tuli everstiluutnantiksi ja Korsikan kansalliskaartin päälliköksi. Tosin hänen vielä täytyi antaa osa vallasta eversti Quenzalle; mutta kun tämä oli kerrassaan mitätön mies, saattoi Buonaparte pitää itseään johtavana päällikkönä. Semmoisen valitun, innostuneesti tehtäväänsä antautuneen sotajoukon etunenässä — siihen kuului enimmäkseen uljaita, kestäviä vuoristolaisia — hän nyt, tarkoin tuntien saaren, kehittyneenä sotilaana, erinomaisella taitavuudellaan, tarmollaan ja kestävyydellään saattoi vankalla pohjalla seurata edelleen suunnitelmiansa.

Hän ei kuitenkaan ollut päässyt perille ilman uhrauksia. Tammikuun 1 p:nä 1792 hänen loma-aikansa loppui: helmikuun 6 p:nä hänen nimensä, syystä että hän laittomasti oli ollut poissa, pyyhittiin Ranskan armeijan luetteloista; mutta puuhatessaan kiihkeästi Korsika-asioissaan, hän ei joutanut siitä välittämään. Hänen täytyi takoa raudan kuumana ollessa; jos hän pääsisi Ajaccion ja sen linnan herraksi ja onnistuisi itse esiintymällä ja vallankumouksen edistämisen varjolla saamaan aikaan levottomuuksia ja meteleitä saaren ranskalaisia viranomaisia vastaan, oli sen vapauttaminen helppo ja luonnollinen asia, eikä Ranska, joka nyt oli taistelemassa puolta Euroopaa vastaan, voisi ilman suuria vaikeuksia valloittaa saarta uudestaan.

Pääsiäisen aikaan 1792 puhkesi kauvan valmisteltu kapina tuimana katutaisteluna Ajacciossa kaupungin asujanten ja kansalliskaartin välillä. Buonaparte riensi miehittämään kaupungin tärkeimmät sotilasasemat ja ryhtyi suorastaan piirittämään linnaa, joka oli ranskalaisten linjajoukkojen hallussa; näiden joukossa oli paljo korsikalaisia alkuasukkaita, jotka olivat Buonaparten puolella. Tämä tapahtui tietysti vallankumouksen nimessä ja "isänmaan pelastamiseksi". Mutta viime tingassa saapui hallituksen komissario, jonka Paoli oli lähettänyt saatuaan tiedon kapinasta. Ja pelkällä Paolin nimellä oli semmoinen kaiku, että järjestys ja rauha heti palasi. Mutta kunnianhimoinen everstiluutnantti sai Paolilta — joka vihdoin oli päässyt hänestä selville — virkaeron ja toukokuussa 1792 me hänet taas tapaamme kuohuvassa Parisissa ilman tointa, ilman tulevaisuutta, ilman tuloja.

* * * * *

"Olen tullut siihen vakaumukseen", kirjoitti Ranskan sotaministeri Ajaccion linnan päällikölle heinäkuun 8 p:nä, "ettei olisi voitu menetellä maltillisemmin ja vireämmin kuin te olette toimineet niin epäsuotuisissa ja tukalissa oloissa; niinikään olen vakuutettu, että Buonaparte ja Quenza ovat menetelleet kovin moitittavasti, ja ettei ole salattavissa, missä määrin he ovat syypäät joukkojensa epäjärjestyksiin ja laittomuuksiin."

Entisissä oloissa Buonapartea olisi uhannut sotaoikeuden tuomio; uuden valtiosäännön mukaan hän kuitenkin oli asetettava siviilioikeuden eteen; mutta ennenkuin eri virastot kerkesivät "vaihtaa kirjeitä" asiasta, tapahtui seikkoja, jotka kaatoivat kumoon valtaistuimen ja ministerituolit ja paljon muuta.

Buonaparte oli äkkiä syössyt alas unelmiensa huipuilta. Nöyryytys ja väärät laskelmat kirventelivät hänen mieltään, ja nyt enemmän kuin koskaan oli hänelle mieskohtaisesti ainoa pelastuksen keino, että puhdas rahvaan valta pääsisi musertamaan kaikki olevat olot. Hän oli itse filosofisissa kirjoitelmissaan kirjoittanut siitä, kuinka "kalpeat kunnianhimoiset" intohimojen päästessä riehumaan sieppaavat vallan käsiinsä, ja tällä lauselmalla varmaankin ajatellut itseänsä. Miksi hänen suunnitelmansa nyt muodostuivatkaan, yksi asia ainakin oli selvä: kalastaminen oli tapahtuva vallankumouksen sameassa vedessä.

Parisissa hän vietti jotensakin tyhjäntoimittajan elämää ystävänsä Bourienne'n kanssa, jonka hän uudelleen oli tavannut. He tekivät suunnitelmia, aikoivat ostaa rivin rakennuksen alaisia taloja vuokratakseen ne, puuhasivat päästäksensä jälleen armeijaan ja hautoivat monia muita ajatuksia, joista ennen kaikkea piti koituman jokapäiväinen leipä. Sillä niukalla olivat rahat. Bourienne, joka oli sentään vähä varakkaampi, sai yleensä maksaa päivälliset, milloin niitä oli saatavissa, ja vihdoin vaelsi Buonaparten kello panttilainaajalle.

Kesäkuun 20 p. oli määrätty kansalliseksi juhlapäiväksi. Se oli pallo-huoneessa vannotun valan kolmas vuosipäivä, ja kansan piti "istuttaman toukokuun puita" vapauden kunniaksi. Ystävykset olivat päättäneet yhtyä ruokalassa St. Honoré'n varrella lähellä Palais Royal'ia. Ulos tullessaan he näkivät kadulla olevan täyden kapinan. Ryysyinen joukkio, jonka Buonaparte vikkelällä silmäyksellään arvosteli 5-6,000 mieheksi, mitä naurettavimmilla ja hullunkurisimmilla aseilla varustettuna, kulki laulaen päivän suosittua laulua: Ça ira! Ça ira! kohti Tuillerioita. Suuttumus radikaalisen ministeriön kukistumisesta oli saanut tämän kummallisen sotajoukon liikkeelle. Se tuli suoraan lakiasäätävästä kokouksesta, jossa se uhaten oli esittänyt valituksensa ja sieltä lähtenyt Santerre'n johtamana Tuillerioita kohti.

Ça ira! Ça ira!

"Mennään tuon roistojoukkion muassa", sanoi Buonaparte lyhyesti; hän odotti vakavata yhteentörmäystä, mutta huomasi suureksi hämmästyksekseen, että linnan portit rauhallisesti aukenivat ja että joukkio esteettömästi vyöri linnaan. "Tuskin voin", sanoo Bourienne, "kuvata hänen harmiaan ja hämmästystään nähdessään millä heikkoudella ja pitkämielisyydellä kohdeltiin tätä roskaväen parvea." Mutta kun eräässä suuressa akkuna-aukossa nähtiin kuninkaan istuvan tuolilla pöydän päällä, asettavan päähänsä punaisen jakobinilakin, joka hänelle kurotettiin keihään kärjessä, ja sillä tapaa sitte esiintyvän ulvovan rahvaan edessä, jota oli sisällä ja akkunan ulkopuolella, niin se jo Buonapartesta tuntui liian paksulta. "Mikä narri!" hän huudahti italian kielellä. "Kuinka on voitu päästää tuo roska-joukko sisään? Olisi pitänyt tykkipatterilla luutia pois 4-500; loput saisivat kyllä koivet allensa!"

Jos Buonapartea harmitti se leväperäisyys ja myöntyväisyys, jolla kuninkaan käskystä kohdeltiin väkijoukkoa, niin kyllä hänellä siihen oli syynsäkin. Tuommoisen kokoonhaalitun hillittömän joukkion tunkeileminen jo itsessään loukkasi hänen järjestystä ja kuria vaativaa luonnettaan. Mutta hänellä oli sillä hetkellä yhteisiä harrastuksia tämän joukon kanssa, josta hän muutoin välitti viis. Niistä maltillisista ministereistä, jotka Ludvig XVI kesäkuun 13 p:nä oli valinnut ympärillensä radikaalisten sijoille, mikä juuri oli saanutkin metelin aikaan, Buonaparten täytyi erityisesti pelätä kovin kuningasmielistä sotaministeriä, joka, kuten yllä mainitusta kirjeestä kesäkuun 8 p:ltä selviää, ei aikonut niinkään helposti unohtaa hänen kummallista menettelyänsä Korsikassa. Metelin — tuon siveellisen purkauksen, kuten sitä sanottiin — tarkoituksena oli pakoittaa kuningas ottamaan radikaalinen, "patriotinen" ministeriö, eikä mikään soveltunut paremmin Buonaparten toiveisiin. Semmoinen olisi taipuvaisempi katsomaan sormien lomitse Korsikan tapauksia, jotka hän aina saattoi esittää vallankumouksen eduksi toimeenpannuiksi; sitäpaitsi hänellä oli ystäviä ja suosijoita radikaalien leirissä; hänelle siis ei ollut mikään mieluisempaa kuin radikaalisen puolueen valtaan-pääsy. Se tiesi entisten syntien anteeksiantoa ja lupauksia tulevaisuuden varalle. Kuninkaan vetelyys, joka nosti Buonaparten raivoon, sai myrskyn toistaiseksi laantumaan, ja virasta eroitetun upseerin tulevaisuus oli yhä yhtä synkkä. Mutta elokuun 10 p:nä samosi uusi, pelottavampi kansanjoukko kuninkaallista linnaa kohden. Se oli etukaupunkien väestöä, mutta tällä kertaa lisättynä marseillelaisilla sekä etelästä, Rhône-laaksosta saapuneilla, jossa Buonaparte hyvin tunnettiin. Sveitsiläiskaarti surmattiin, linna valloitettiin rynnäköllä, mutta kuningas oli jo poistunut sieltä ja etsinyt suojaa lakiasäätävältä kokoukselta. Buonaparte, joka koko elinaikansa osasi niin mainiosti käyttää draamallisia keinoja, sanoi jälestäpäin: "Jos kuningas olisi esiintynyt ratsain, voitto olisi ollut hänen. Ei koskaan", hän kertoi, "millään taistelutantereella ole ruumiskasat näyttäneet minusta niin suurilta kuin nähdessäni nuo kaatuneet sveitsiläiset, lieneekö sen sitte aiheuttanut paikan ahtaus vai se, että olin ensikertalainen semmoista näkemässä." Edelleen hän kertoo — ja siitä näkyy millä järkähtämättömällä tyyneydellä hän oli tutkinut asemaa päivänä, jolloin kaikki ranskalaiset Parisissa olivat rajuimmassa kapinassa — että hän kaikissa yleisissä paikoissa herätti huomiota, että häneen luotiin vihamielisiä, epäluuloisia katseita, ja itse hän selittää tämän aiheutuneen siitä, että hänen kasvonsa näyttivät tyynemmiltä kuin useimpien muiden. Tämä tietää, toisin sanoen, ettei vallankumous tälle harkitsevalle korsikalaiselle merkinnyt mitään; niitä ihanteita, jotka hurmasivat tuhansittain ranskalaisia ja joiden puolesta he uskon rohkeudella menivät kuolemaan, ei ollut hänellä. "Hän oli vallankumouksen ulkopuolella, ja sentähden hän saattoi kohota sen yläpuolelle."

Kuningasvallan kukistuminen elokuun 10 p:nä ja uuden radikaalisen ministeristön asettaminen, johon muiden muassa kuului matematikko Monge, yksi Buonaparten entisiä hänelle suopeita opettajia, auttoi hänet onnen portaille. Jo seuraavana päivänä hän kirjoitti eräälle sedälleen: "älkää enään huolehtiko veljenpojistanne; kyllä ne menestyvät". Elokuun 30 p:nä hän uudestaan kirjoitettiin luetteloihin upseerina, vieläpä nimitettiin kapteeniksi.

Keväällä olivat Ludvig XVI:nen ministerit pakoittaneet hänen julistamaan sodan Preussille ja Itävallalle. Levottomuudet Preussissa, hovin tukala tila ja emigranttien kiihoitukset jouduttivat mainittujen valtojen sota-varustuksia. Braunschweigin Ferdinand samosi sotajoukoin Ranskan koillista rajaa vastaan ja julistuskirjalla heinäkuun 25 p:ltä uhkasi hävittää Parisin maan tasalle, jos kuninkaaseen hiuskarvaankaan kosketaan. Kenraali Dumouriez lähetettiin sotajoukon kera Mosel-virran luo vihollista torjumaan ja äsken kapteeniksi ylennetty Buonaparte siirrettiin erääseen Dumouriez'n prikaatin rykmenttiin.

Mutta kapteeni Buonapartella oli sillä hetkellä aivan toiset harrastukset kuin taisteleminen Ranskan puolesta. Ollessaan nyt vallanpitäjien yhteydessä ja uudestaan upseeriksi päästyään hän saattoi taas olla pelissä mukana. Oli vain hankittava tilaisuus jälleen hiipiä Korsikaan. Ja se tulikin pian. Elokuussa uusi hallitus lakkautti kaikki kuninkaalliset kasvatuslaitokset, ja Buonaparten sisar Elisa, joka oli sijoitettu St. Cyr'iin, oli nyt yht'äkkiä koditonna. Näin levottomana aikana oli ihan luonnollinen asia, että veli saattoi sisarensa kotiin; ja varmaankin hämmennys ja höllyys kaikissa oloissa vaikutti sen, ettei Buonaparte joutunut syytteeseen, vaikka hän jätti rykmenttinsä oman onnensa nojaan ja viipyi kotisaaressaan kolme neljännesvuotta, kesäkuuhun 1793.

Tässä mainittakoon vain lyhyesti, että Buonaparte heti kotiin palattuaan koetti kaikin mokomin korvata edellisenä keväänä kärsimänsä tappion. Taas sama juonittelu: hän esiintyi näennäisesti Ranskan etujen kiihkeimpänä puoltajana, todellisuudessa työskennellessään omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Viekkaasti laskemalla hän ja veljekset Arena, jotka nekin kuuluivat "hurjan kunnianhimoisiin", osasivat saadaksensa Paolin epäillyksi Parisissa käyttää hyväkseen hänen muuttunutta suhdettaan kansalliskonventtiin kuninkaan teloittamisen jälkeen. Hirmuhallitus pääkaupungissa näytti vanhasta kenraalista paljo huonommin takaavan hänen kotisaarensa vapautta ja rauhallisuutta kuin rajaton kuningasvalta, ja kaikkia niitä, jotka näinä päivinä eivät olleet konventin puolella, syytettiin heti sen vastustamisesta.

Mutta Buonaparten kaksoispeli ei voinut ajan pitkään jatkua tulematta ilmi. Maaliskuussa 1793 tunnettu historioitsija ja maantieteilijä Volney, joka suuresti harrasti Korsikan asioita ja oli tutkinut oloja tarkoin, kirjoitti sanomalehtiin saaren tilasta, ja hän lopettaa erään kirjoituksensa lausumalla: "Täytyy myöntää, että isänmaanystäviksi tekeytyneet (Buonaparte y.m.) ovat käyttäneet väärin Ranskan kansan arvoa ja ehkä vieläkin sitä väärin käyttävät tyytymättömyyden lisäämiseksi." Siis Parisissakin huomattiin vääräksi se, että Buonaparte oli Korsikassa nostanut Ranskan lipun. Mutta Volneyn julkinen lausunto ei vaikuttanut mitään, sillä Buonapartella oli hartaana auttajana konventissa vaikutusvaltainen maanmiehensä Salicetti, joka itse kuului Paolin vihamiehiin. Vihdoin konventti näiden alituisten ilmiantojen johdosta käski vangita Paolin huhtikuun 2 p:nä 1793. Mutta tässä "kunnianhimoiset" ampuivat yli maalin. Sillä nyt tapahtui mitä ei kukaan aavistanut. Kun levisi huhu, että vanhan kansansankarin persoonallinen vapaus oli uhattu, kaikki riita ja eripuraisuus saarella katosi; Arena-veljesten ja Buonaparten y.m. kiihoittamat asujamet unhottivat keskinäisen riitansa ja ryhmittyivät varsin valtavana joukkona vanhan johtajansa ympärille. Toukokuun 27 p:nä julisti Paolin kokoonkutsuma kansallisneuvosto Arena-veljekset syypäiksi kavallukseen; Buonaparten perheestä langetettiin se tuomio, ettei Korsikan kansan arvo sallinut sen olla missään tekemisissä Buonapartein kanssa; sentähden se "jätettiin katumaan ja julkisesti häpeämään".

Napoleone oli siis omaistensa kanssa lain turvaa vailla omassa maassaan; perheen tilat oli annettu muiden saaliiksi; sai olla iloinen, että henkensä sai pitää. Toisin oli käynyt kuin hän nuoruudessaan oli uneksinut. Nyt ei ollut enään muuta neuvoa kuin heittäytyä kokonaan ranskalaisten syliin. Hän tuli koko saaren tykistön komentajaksi, yritti ranskalaisen sotajoukon johtajana päästä Ajaccion linnan isännäksi ja teki hyökkäyksen kaupunkiin vastapäätä satamaa olevilta "Verisaarilta", mutta kaikki turhaan. Paolin valta oli liian suuri, ja kesäkuussa täytyi Buonaparten perheineen pakolaisena lähteä isänmaastaan.

Mutta kun keisari Napoleon 22 vuotta myöhemmin kahlehdittiin St. Helenaan, oli hän joutunut korsikalaisen koston, vendettan, uhriksi. Vanha perhevihollinen Pozzo di Borgo se oli saanut häneltä riistetyksi Paolin suosion, arvannut hänen aikeensa ja ehkäissyt hänen suunnitelmansa. Tämä mies seisoi nyt siinä, missä Buonaparte kerran oli uneksinut seisovansa: voittajana Paolin rinnalla. Kolme vuotta tämän jälkeen täytyi hänen Buonaparten vainoamana paeta mannermaalle. Siellä hän antautui palvelemaan venäläisenä diplomaattina ja oli siinä asemassa varsinaisena yllyttäjänä kaikissa Napoleonia vastaan suunnatuissa yrityksissä. Ja hän se 1812 vuoden jälkeen kutoi kaikki sen verkon langat, johon keisarin pää kiedottiin. Korsikalainen Pozzo di Borgo ei suonut itselleen lepoa ennen kuin hänen verivihollisensa oli kahlehdittu valtameren kalliosaareen.