Отрывок из книги
Heinrich Mann
Julkaisija – Good Press, 2021
.....
Wiebel oli sen ansainnut. Sillä Wiebel edusti loistavimmin yhdistyksen kunniaa, missä myöskin Diederichin kunnialla ja koko velvollisuudentunnolla oli juurensa. Hän otteli kenen kanssa tahansa Uusteutonian puolesta. Hän oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sillä hänen kerrottiin kerta löylyttäneen erästä Vindoborussia-yhdistyksen jäsentä! Hänellä oli myöskin sukulainen, joka palveli keisari Franz Josephin toisessa kaartin krenatöörirykmentissä; ja niin usein kuin Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella mielessään, miltä Wiebel olisi näyttänyt kaartinupseerin uniformussa; mutta sellaista ylevyyttä oli mahdoton keksiä. Kun hän sitten eräänä päivänä tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista, niin Wiebel seisoi eräässä kadun kulmassa erään pataljoonan kirjanpitäjän kanssa. Ei mitään erehdystä: Se oli kirjanpitäjä — ja kun Wiebel näki heidän tulevan, niin hän käänsi heille selkänsä. He kääntyivät myöskin ja menivät tiehensä tiukkaan ja äänettömästi, katsahtamatta toisiinsa, tekemättä mitään huomautusta. Kumpikin arvasi, että naapuri oli myöskin huomannut kirjanpitäjän ja Wiebelin yhdennäköisyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tietäneet asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi tärkeä asia, että osasivat vaieta ja unhoittaa sen, minkä olivat keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekivät kumarruksensa muiden mukana yhtä mairittelevasti kuin ennenkin.
Diederich oli jo oppinut itsehillintää, muotojen varteenottamista, saanut yhdistyksen henkeä ja harrastusta korkeamman tavoitteluun. Säälien ja vastenmieltä tuntien hän ajatteli sitä harhailevan villin kurjaa olemusta, mikä hän aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli järjestystä ja velvollisuudentuntoa tullut hänen elämäänsä. Tarkoin sovittuina hetkinä ilmestyi hän Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin ja aamutuikulle. Iltapäiväkiertely johti juomaseuraan; ja jokainen askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja keskinäistä kunnioitusta noudattaen, mistä ei puuttunut miellyttävää karskeutta. Eräs opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli tähän asti ollut vain virallisessa kanssakäymisessä, törmäsi kerran yhteen hänen kanssaan käymälän edustalla, ja vaikka heistä kumpikaan ei oikein voinut enää suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut astua sisään ensimäisenä. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia — kunnes äkkiä hädän pakottamina syöksyivät oven läpi, kahden karjun tavoin, niin että heidän olkaluunsa ruskuivat. Tästä sai alkunsa ystävyys. Jouduttuaan kerran lähemmäksi toisiaan inhimillisessä tilassa, he lähestyivät toisiaan myöskin virallisessa juomapöydässä, joivat veljenmaljat ja nimittivät toisiaan "lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".
.....
