Читать книгу Leeni: Kertomus - Hilda Tihlä - Страница 4
I.
Оглавление1.
Oli pimeä, syksyinen ilta, tuuli riipi irti puiden kuivia oksia ja kellastuneita lehtiä, lunta ja räntää satoi.
Pieneen mökkiin, joka on kyläkunnan laidassa, sopivat hyvin tuulen puuskat ja sen nurkissa soi myrskyn surullinen sävel terävämmin ja vinhemmin, kuin muualla. Myrsky kiertää sen ympäri pyörteissä, raataa sammaltunutta kattoa, rysähyttelee, repii.
Mökissä oli kaksi vanhusta, aviopari.
Mies istuu pankolla, huojuttelee punniten jalkaansa ja katselee isoa, pahkulaista varvastaan. Vaimo rukin ääressä on heittänyt sikseen kehruun ja alkanut hänkin tähystellä yhteen ja samaan paikkaan. Katossa riippuva lamppu heiluu säännöllisesti ja sen pieni tuikuttava liekki ponnistaa voimiaan valaistukseen harmaata huonetta huoneen harmaille asukkaille. —
Vaari kyllästyi varpaansa katselemiseen. Taskustaan kaivoi hän mustan visapääpiipun ja alkoi sitä laitella. Hän oli perinyt piipun isältään ja se jälleen isoisältä, joka oli mainio visapiippujen laittaja. Mutta siihen aikaan olikin vielä visoja, mitä nyt enään. —
Hän vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Pieniä, kuivia haikuja kohoaa ilmaan. Ne nousevat kattoon, muodostuvat ohueksi pilveksi ja haihtuvat. Kotitekosen tupakan haju sulaantuu savustuneiden seinien ja kiukaalla kuivavien puiden ja saappaiden tuoksuun.
Muori on unta estääkseen jälleen alkanut kehrätä. Taajaan ja tasasesti suristen pyörii rukki, tottuneesti, suu lujasti yhteen supistettuna ohjaa muori lankaa kuontalosta rullalle.
— Onpa siellä ilma, vaari äännähti piippuaan kopistaen.
— Ho, hoo!
Muori työnsi rukin syrjään. Emäntänsä äänen kuultuaan loikahti kiukaalta alas suuri, harmaa kissa ja alkoi karkeasti naukua.
— Tahtooko Mirri maitoa? Ai Mirriä, ai!
Maidosta puhuttaessa kissa hyppäsi nurkkahyllyn luo, missä punaseksi maalattu lypsinkiulu oli kumollaan. Muori pudisti tappurat pois sylistään, sytytti kynttilän lyhtyyn ja otti kiulun.
— Nyt mennään, Mirri.
Mutta ovea avatessa löi sisälle tuulta ja tuiskua.
— Ei Mirri saakaan tulla! Ulkona on kylmä, hui, kylmä!
Vaarikin vilkastui. Hän tavotti kissaa syliinsä. Muori hypähti ulos, ettei kissa vain pääsisi isäntänsä kankeista käsistä. —
Ulkona tuuli oli kasannut kosteaa lunta hyhmäksi teille. Purevana ja märkänä tunkeutui ilma vaatteisiin. Helmat kastuivat, kenkiin meni vettä. Vaivoin pysyi muori pystyssä. Navetan ovi oli kovissa telkeissä.
— Mustikkani, piikani, onko lehmälläni ikävä? Täällä tuulee ja pyryää. Minä annan Mustikka-rievulleni jumalanviljaa, ettei ruma pääse ytimiin.
Ei mustikka mitään tiennyt pahasta säästä. Pieni navetta oli kuuma ja tiivis, umpea ilma oli täynnä tuoreiden hakojen tuoksua.
— Tääll' on nurkan vakkasessa Mustikka-poloselle! Syö nyt, että aika kuluisi. Yö on pitkä ja pimiä, ho, hoo!
Muori toi jauhoja ja heiniä, kouhi lehmän alustan ja lypsi maidon.
— Kas niin. Vähä lähti poloseltani, mutta eihän se sinun syysi ole.
Syksy vie maidon lehmäni utareista.
Hän telkesi oven ja kantoi olkilyhteitä eteen, ettei pieninkään ilman henki sisälle pääsisi.
— Vähän antoi Mustikka tänään maitoa, hän tupaan tultuaan sanoi,
Mirri jäi jo ihan ilman! Voi Mirriä, voi!
— Älä usko sitä valehtelijaa, kyllä sillä aina Mirrin osa on, lohdutti vaari.
Pöydän alle kivikuppiin kaadettiin Mirrin osa. Kaapista otti muori pöydälle leipää ja suolavettä ja niin vanhukset alkoivat aterioida ryypäten vuoron jälkeen maitoa tuopista.
Hiljaista ja rauhallista oli Leena-muorin ja Erkki-vaarin elämä ollut omassa mökissä. Tapauksia sattui ylen harvoin, vaiheet eivät ollenkaan vaihdelleet. Kaiken hellyyden ja hoidon esineinä olivat Leenalla lehmä ja kissa, sillä Jumala oli häneltä kieltänyt hänen kohtunsa hedelmän. Elukoiden kuolema taasen oli ainoana surunakin.
Kerran vain oli kissa häneltä kuollut, — sen köyhän vuoden edellä, mutta monen monta kertaa oli Erkin täytynyt lopettaa lehmä särpimiksi. Silloin oli Leenan sydän aina ollut pakahtua ja teurastuksen jälkeen hän viikkokausia oli rauhaton ja näki pahoja unia. Kerrankin, — sitä tapausta hän ei koskaan voinut unohtaa, kun hän keitti erään Omena vainajan sorkista, maksasta ja mahakerroksesta hylsyjä ja työstä väsyneenä pani maata ja nukkui, oli hän olevinaan viheriäisellä kentällä, vaikka oli syksy, niinkuin nytkin. Aurinko paistaa helotti, lintuset lauloivat ja koko keto oli täynnä marjoja ja ihania kukkia. Kun hän siinä katseli, imehteli ja marjoja tuokkoseensa noukki, niin ilmestyipä yht'äkkiä Omena hänen eteensä. Se katsoi niin oudosti suurilla, viisailla silmillään. Soo, Omenani, soo, muori sanoi ja aikoi taputtaa sitä lanteille. Mutta silloinpa lyyhistyy lehmä maahan ja kun hän katsoo, ei sillä olekaan sorkkia, eikä vatsaa. Leena säikähti kuollakseen, heräsi ja kylmä hiki juoksi pitkin selkää. Erkki vain nauroi, kun hän unensa kertoi ja samoin tekivät kaikki muutkin. Eihän elukoilla ole sielua, he sanoivat. Mutta niin se uni sentään vaikutti Erkkiinkin, että jos tappopäivänä siitä hänelle muistutti, alkoi hän kirota, ärjyä ja olla kuin hullu. Siksipä tottuikin Leena vähitellen kätkemään asian sydämeensä. Ei hän siitä sen koomin kenellekään virkkanut. Koetti vain itse puolestaan olla hyvä elukoille sen ajan kuin elivät, ehkäpä Jumala lopusta huolen pitäisi. Siitä oli syntynyt jonkunlainen yhteisyys muorin ja lehmien välille. Kun kesä loppui ja pitkä, pimeä talvi lähestyi, niin yhdessä hän lehmänsä kanssa alkoi uutta kesää odottaa.
Leenan silmiin nousivat vedet. Suolavesi-kuppiinkin tipahti pari kyyneltä. Vaari söi hiljasesti ja meni maata. Muori korjasi pöydän, sammutti lampun ja pyörähti hänkin nukkumaan.
Mökissä syntyi häiritsemätön hiljaisuus. Ulkona vain tuulet ulvoivat.
Kauan eivät vanhukset kuitenkaan saaneet nukkua, kun ovelta alkoi kuulua kiivasta kolkutusta. Leena, joka oli herkempi, kuin hänen miehensä, heräsi heti. Kukahan mahtoikaan olla ovella?
— Erkki, Erkki, siell' on joku ulkona! Erkki, kuuletko sinä!
— Mitä siinä nyt, mörisi Erkki ja nukkui edelleen.
— Herran takia sinua, Erkki, etkö sinä kuule, kun joku jyskyttää ovea?
— Tuulihan siellä käy, — siinä!
— Vai tuuli! Enkö minä ennen ole tuulen jyskettä kuullut? Kuulehan nyt itsekin.
— Sekö siellä nyt tällaisella ilmalla ja tähän aikaan yöstä — —
Kello oli yhdeksän illalla.
— Mene aukasemaan, sittehän näet! Etkö nouse siitä, vaikk' olisi tulen hakija, niin — —
Erkki nousi, otti tulen lamppuun ja meni aukasemaan.
— Aliinahan se vain on. Erkki meni maata, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Tulija oli Leenan sisaren tytär, joka kaksi vuotta sitten oli mennyt kaupunkiin palvelemaan. Hän istahti oven suuhun penkille.
Vieras oli puettu ohkoseen, herraskaiseen kesäpukuun, joka märkyyttään oli likistynyt kiini ruumiiseen. Hän värisi vilusta.
— Aliinako se on, ihastui Leena. Miten sinä, hyvä lapsi, olet tällaiseen ilmaan joutunut? Voi, voi toki! Ja ihan märkänä sitten! Minä panen takkaan valkean ja laitan kuumaa kahvia, muuten sinä saat taudin. Mutta mikä sinua vaivaa, Aliina? Taidat jo olla kipeä. Hyvänen aika, miten sinä olet pahan näköinen. Mikä sinulla on?
— Minua palelee, vastasi nainen äänellä, joka ilmasi sellaista vilua, kuin olisivat koko maailman vihurituulet tunkeutuneet hänen ruumiiseensa.
— Menisit kiukaalle, ärähti Erkki puoli-unisena…
— Tottakin! Niin, kiukaalle, siellähän on lämmin.
Mene sinne, lapseni. Tässä on tyyny ja peitto, että on parempi ollaksesi. Minä tuon sinne kahvia.
Nainen meni kiukaalle. Leena puhalsi kytevästä hiilloksesta tulen päretikkuihin.
— Kuinka sinä, Aliina näin myöhään syksyllä olet lähtenyt kaupungista tänne meitä tervehtimään, kyseli muori kahvia touhutessaan. — Täällä on niin ikävää ja pimeää, että olipa hauskaa, kun tulit, että saan puhetoverin. Tuo Erkki ei enään juuri puhele. Usein minä olenkin ajatellut, että mitenkähän se Aliina-riepu siellä suuressa kaupungissa. — — Vaikka mikäpä siellä on ollessa. Toista se on täällä. Tiet tukkoo talvella lumi ja näin syksyisin on rapakkoa vyötäisiin asti. Nyt en laskekaan sinua pois ennenkuin keväällä. Tottahan olet?
Kiukaalta alkoi kuulua valitusta.
— Aliina mikä sinulla on?
— Mene katsomaan, sitäkö siinä tutieraat, vastasi Erkki, joka naisen voihkeesta oli herännyt.
— Sinulla on aina se ärjyminen, mutisi Leena kömpiessään kiukaalle
— — —. Erkki, Erkki, täällä tapahtuu kummia. Lennä heti Melanderin
Heta tänne.
— Hittoko sen nyt tänne poikimaan, tuskitteli Erkki saappaita jalkaan pannessaan.
Kului hetken aikaa.
Kun Erkki vihdoin palasi Hetan kanssa, oli Leena paraillaan käärimässä vasta syntynyttä lasta kapaloihin. Suuret vesihelmet putoilivat muorin silmistä pienokaisen rievuille.
— No, Leena! Vai Saaran esimerkkiä se Leena matkii, ilkkui veitikkamainen kylänkätilö.
— Mene kiukaalle, niin näet. — Leena oli kovin totinen.
Heta meni.
— Herra Jumala sentään, onkohan tämä ihminen kuollut, vai mikä sitä vaivaa.
— Kuoli se, vastasi Leena ja purskahti itkuun.
Erkki säpsähti ja meni kiukaalle.
— Kuollut se on, hänkin todisti.
— Niin se kuoli käsiini, kuin torakka, jatkoi Leena. Ei se monta sanaa ennättänyt sanoa. Katsoi vain niin ihanasti minuun. Väsynyt se oli, polonen, ja rasittunut. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, miten sitten hänen asiansa lienevät eläessään olleetkin. Tuokaa se alas sieltä.
Erkki ja Mari toivat ruumiin alas kiukaalta, Erkki pani vettä kuumiamaan ja Leena haki paraan paitansa ruumista varten.
— Mitenkähän se on siellä maailmalla elänyt, puheli Heta alkaen pestä ruumista. — Ei kait Leena tiedä, olisiko se ollut oikeissa naimisissa, vai — —
— Missä naimisissa se on ollut, vastasi Leena. Ei kai kukaan naitua vaimoa tuossa tilassa, tuollaisiin hepaleisiin puettuna laske syksyräntään kulkemaan. Eihän Jumalakaan sellaista anteeksi antaisi. Yksin kai se on lapsen tehnyt ja jäänyt sitten heittiömeksi. Voi, miten maailma sentään on paha ja kamala. Kunnon tyttö oli Aliina ja kunnon äidin lapsi. Maailmaa minä tästä syytän.
— Muistiko Leena kysyä sen sielun tilaa?
— En.
— Voi, hyvä Jumala, sentään, kun laskeekin syntisen sielun käsistään aivan kuin tahallansa kadotukseen.
— Enhän minä hädissäni ennättänyt sitä ajatella, puolusteli Leena. — Ja kukapa sen tietää, jos kuinkakin oli valmistunut. Ei kai se lystiä tai syntiä mahtanut miettiä, kun puoli-alastomana tällaisessa myrskyssä lasta kantaen tänne tuli.
— Mitä siitä, jos ajatteli tai ei. Mutta entä jos oli syntitaakka niin suuri, ettei voinut nähdä armon ovea sen ylitse. Olisi pitänyt siitä ottaa selvä. Aliinan äidin, Eliisapetti-vainajan sielun autuutta minä myöskin jäin epäilemään.
— Älä nyt! Sisareni oli kovin uskovainen ja vielä viimeisillä hetkillään kuulin hänen kuiskaavan: ilman Jeesust' joudun hukkaan, ilman armoo Jumalan. Minä tohdin antaa vaikka pääni siitä, että Eliisapetti on taivaassa.
— En minä sitä oikein usko, intti Heta, vaikka en minä tuomita tahdo, tuomitkoon Jumala, jos haluaa. Mutta sen vaan sanon sanoakseni, että kuoleman virren veisuuta se ei sietänyt.
— Kai, kun toistakymmentä akkaa kuolevaisen korvan juurella yhteen ääneen vinkuu, niin — — —
— Sanotko sinä kuolemanvirren veisuuta vinkumiseksi, Leena.
— En niin, mutta eihän Eliisapetti teitä veisaamasta kieltänyt.
— Ei se juuri kieltänyt, mutta vähää ennen hengen lähtöä se kieltävästi rypisti ohimoitaan ja huitasi kädellään vaikenemaan.
— Se tahtoi kuolla rauhassa, sanoi Leena.
— Olkoon miten oli, mutta kyllä minä jäin Eliisapetin sielun autuutta epäilemään.
Nyt puuttui jo Erkkikin puheeseen.
— Olkaa jorisematta akat, hän sanoi. Jos Jumala olisi akkojen tapainen sisultaan, niin mikä sitten ihmistä auttaisi. Jumala nyt muka panee h—tiin siitäkin, ettei heikko kuoleva kärsi vanhojen akkojen pillitystä. Se naisten järki on kuin lahonut sian sanko.
— Ja miesten muka sitten on parempi, kinasi Heta. — Enkä minä ole Eliisapettiä tuominnut enempää, kuin hänen tytärtänsäkään, jota tässä pesen. — — — Jaa, jaa! Muistanpa niin hyvin molemmatkin. Eliisapetti suri aina, että mikähän sen Aliinan perii, kun hän kuolee. Kuolema sen peri, Aliinankin, niinkuin se perii meidät kaikki kerran. Tämä elämä on kerrassaan turhanaikaista.
— Niin on, niin se on, säesti Leena. — Kun ajattelen elettyä elämääni, tuntuu, kuin olisin nähnyt unta. Tämä yö on nyt kädessäni, eilistä päivää ei ole missään ja missä lie huominen.
Heta oli vähitellen pessyt ruumiin. Yhdessä Erkin kanssa nostivat he sen laudalle.
Nyt kääntyi kaikkien huomio lapseen.
— Voi toki sentään, puheli Heta, voi toki, miten onkin pirteä lapsi, vaikka äitinsä tullessaan tappoi. Jeesus siunatkoon pientä ihmistä ja johtakoon hänen askeleitaan täällä synnin ja murheen laaksossa. Kyllä osasit tulla pimeään aikaan ja pahalla ilmalla. Mutta Leena ja Erkki! Nähkää, — Herra siunaa ja varjele, — sillä on sininen risti otsassa, ei se kauan elä. Nyt ei meitä muu auta kuin että lapsi pitää kiireesti säätämän Herran pyhään kasteeseen, ettemme vain jäisi senkin sielusta epäröivälle kannalle. Hyi, kuinka selkääni karmii, kun on ruumis ja ristimätön lapsi samassa huoneessa tällaisella ilmalla. Jumala olkoon meille armias! Hyi!
— Mitä tuossa nyt puistuttelet, sanoi Leena. — Parasta on, että jos sen kuolevaksi katsot, niin laitamme sen kiireesti hätäkasteeseen ja teemme vainajalle ristinmerkin.
— Niin, myönsi Hetakin, lapsi on saatava hätäkasteeseen ja pian.
Missä on virsikirja, Leena?
Leena toi virsikirjansa. Heta alkoi kiireesti hakea tarvittavaa paikkaa ja lopulta hän löysikin "hätäkasteen vahvistamisen." Kiireissään eivät vaimot sitä huomanneet. Erkki taasen oli vaipunut syviin mietteisiin.
Leena asetti lapsen Hetan syliin, otti vettä lautaselle, pirahutti sitä lapsen päähän ja kastoi:
— Minä Erkin Leena kastan sinut nimeen isän, pojan ja pyhän hengen.
Senjälkeen hän virsikirjasta katsoen kysyi:
— Onko lapsi kastettu?
— On, vastasi Heta.
— Millä lapsi on kastettu, kysyi Leena ja ojensi kirjaa Hetalle.
— Yhteisellä ja sekottamattomalla vedellä, luki Heta.
— Millä sanoilla lapsi on kastettu?
— Niillä sanoilla, joilla Herramme Jeesus käski kastaa, nimeen isän, pojan, pyhän hengen amen.
— Kuka lapsen kastoi?
— Leena Erkin vaimo, Tuohi-Anania-vainajan tytär.
— Oletko pitänyt ristillisiä rukouksia?
— Me olemme lukeneet isämeidän ja herransiunauksen, luki Heta jälleen kirjasta.
— Kutka siinä läsnä olivat?
— Ei siinä muita ollut läsnä, vastasi Heta, kuin Leena, Erkki, minä ja lapsi ja kuollut ihmisen ruumis, jota ei voi ottaa lukuun, mutta sanonpahan senkin sanoakseni.
— Mikä lapsen nimi on?
— Voi hyvänen aika Leena, meidän olisi pitänyt antaa kasteessa sille niini!
— Mitähän nyt tehdään, hätäili Leena. — Entä jos kastamme uudestaan.
— Asia voi tulla pilkatuksi, esteli Heta, ja Lastaahan pappi sen kuitenkin paremmin, niin pankoon se nimen. Siunaushan nyt olikin kysymyksessä, eikä nimi ja tokko tuo nimeä tarvitseekaan, ristiotsa?
Leena jatkoi:
— Tiedätkö vahvasti, että niin on tehty, kuin sanotaan?
— Tiedän, vakuutti Heta.
— Ja koska pappi ymmärtää, että niin on tehty, niin sanokoon niiden tykö, jotka läsnäolivat: rakkaat ystävät. — — —
— No nyt on lapsi turvassa, laverteli Heta, kun Leena oli saanut loppuun kaikki pitkät luvut. — Voi pientä miestä, kun jäi ilman nimeä. Näes, pikku mies, me akat olemme niin kovin tottumattomia pyhiin toimituksiin.
— Ei se mikään mies ole, se on tyttö, huomautti Leena.
— Tyttökö se onkin ja minä kun olen pitänyt sitä miehen alkuna. Mikähän siitä tuleekaan maailmaan, kun se on tyttö, vaikka minä pidin sitä poikana. Se on varmaa, ettei se kuole, koska minä sitä mieheksi katsoin.
— Muijat, viedäänpäs tuo ruumis aittaan, ettei se saa mätänemisen siementä täällä kuumuudessa, ehdotti Erkki.
Leena ja Erkki kävivät kiini laudan päihin ja alkoivat kantaa. Heta kulki perässä ja veisasi kuolemanvirttä.
Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Aamurusko valaisi itäistä taivaan rantaa. Maa oli valkoinen ja viimeiset keltalehdet olivat lähteneet koivuista ja pihlajista.
Ruumis asetettiin aittaan ja saattajat palasivat jälleen tupaan.
— Pyysin vainajata jäämään täksi talveksi itselleni puhetoveriksi, mutta tuskin ennätti sanaa kanssani vaihtaa, kun jo lähti, valitti Leena.
— Jättihän se teille hauskuuden, lohdutti Heta, toi teille lapsen vanhojen päivienne ratoksi ja iloksi.
— Niinhän se teki. Kun nyt Jumala vain antaisi elinpäiviä, että sen ennättäisin saada ihmiseksi.
— Saitte nyt tekin oikean hoidettavan, puhui Heta ettei enään tarvitse kissoja, eikä lehmiä jumaloida. Mutta tuskin täällä minua enää tarvitaankaan. Jospa jo lähtisin kotiakin katsomaan. Päiväkin jo kohta alkaa.
— Niin, mitäpä sinulla täällä enää tehdään, vastasi Leena. —
Vaivasi maksan toisten.
— Mitäpä niistä puhutaan. En minä tähänkään asti ole rikastuakseni ruumista pessyt tai orpoa auttanut. Jumala varjelkoon vastedeskin kukkaroani sellaisesta.
— Kyllähän minä sen jo tiesin kysyessänikin, että eihän se
Heta-tällaisesta, mutta kysyinpähän kysyäkseni.
— Eihän kysyjä eksy, kyllähän se tosi, sanoi Heta. — Ja sinäkin, pikku tyttönen, jää lepoon ja rauhaan.
Heta teki ristinmerkin lapsen ylitse ja poistui. —
Kun vanhukset jälleen olivat kahden, nousi Erkki ylös sängystä, johon hän oli aikonut käydä nukkumaan, kaivoi verkalleen hiilen piippuunsa tuhan alta ja kysyi:
— Luuletko sinä Leena että Aliina kuuli sen minun sanani?
Leena hoiteli par'aikaa lasta.
— Mitä sinä sitten sanoit erinomaista?
— Että sekö sen tänne poikimaan — — —
— Enhän minäkään semmoista kuullut ja tokko sinä — — —
— Kyllä minä sanoin, mutta mistä minä tiesin, että se kuolee ja kun väsytti, — taikka laiskistutti, mitäpä siitä koristelen, niin — — —. Kuolevalla on tarkat korvat, kyllä kai sen kuuli.
— Jos lie kuullut.
— Leena, jos Jumala meille ikää ja voimaa suo, niin pidetään Aliinan lasta, kuin silmäteräämme.
— Ja kasvattakaamme häntä kutituksessa ja herran nuhteessa, lisäsi
Leena.
Erkki istahti pankolle ja alkoi vakavan näköisenä poltella. Syntyi pitkä hiljaisuus.
— Nyt olisi jo aika mennä levolle ja olisi jo aika yläälläkin olla, alkoi vihdoin Erkki, jota hiljaisuus alkoi torkuttaa. — Pistän minä sentään vielä hetkeksi kyljelleni ja sitten pitää mennä pappilaan hautaa ja siunausta hommaamaan.
— Ja ehkä olisi paras viedä lapsikin kasteelle, ehdotti Leena.
— Mitä joutavia! Lapsi on kastettu ja sillä hyvä. Jääköön lämpösempään aikaan.
— Mutta nimi?
— Voihan sitä kutsua, vaikka Leenaksi, kunnes paremman nimen saa.
— Olkoon sitten niin, myönsi muori. — Nyt minä menen lypsämään kaimalle maitoa ja sitten minäkin nukun.
Kissa, joka yöllisten tapauksien aikana tuskin oli silmiään aukaissut, loikahti esiin ja alkoi vaatia maito-osaansa.
— Nyt on Mirri saanut tasaajan maidolle. Mitä nyt sanot, nauroi
Leena.
— Ole huoleta, lohdutti Erkki jälleen, kyllä ei sinun osaasi kosketa. — — —
* * * * *
Aamu on tullut. Aurinko paistaa kylmän kirkkaana ja valaisee autioita, valkeata maata. Mutta välinpitämättömänä ottaa maa vastaan kesäistä ystäväänsä. Jäähtynyt on elämän antajan ja luonnon väli.
Mökissä, missä kokonaisen ihmis-ijän on vallinnut hiljaisuus ja rauha, on yhtenä yönä tapahtunut paljon. On loppunut pettynyt elämä, — ken tietää mitä kärsimyksiä se oli itseensä kätkenyt. Syksyn myrskyistä on lepoon päässyt nuori, hylätty äiti ja uusi ihmissielu on alkanut maallisen vaelluksensa.
Päivän tullessa on mökissä kuitenkin yhtä hiljaista, kuin ennenkin. Aitassa nukkuu nuori äiti ikuista untaan. Tuvassa vanhukset öisen rasituksen jälkeen ovat uneen vaipuneet. Leenan vieressä nukkuu pieni vastasyntynyt.
2.
Aartolahden kylä, jonka laidassa Erkin ja Leenan mökki sijaitsi, oli paljon jälellä muusta maailmasta. Syynä siihen oli se, että kylä on kaukana liike- ja kulkupaikoista, suurten, metsäisten vuorten keskellä.
Kaikestaan oli kylässä noin 50 asumusta, taloja ja tölliä. Ihmiset tunsivat hyvin toisensa ja olivat niin toisiinsa kiintyneet, että vaikea oli Kallea Matista erottaa. Liikanimiä ei käytetty. Talolliset kutsuttiin talon mukaan, piikoja ja renkejä sen talon nimellä, missä kulloinkin palvelivat. Naineen miehen ristimänimeen liitettiin vaimon nimi ja samoin vaimolle miehen nimi, joten Leenaa kutsuttiin Erkin Leenaksi ja Erkkiä Leenan Erkiksi.
Talot ja töllit eivät kuitenkaan olleet aivan lähetysten. Ihmiset, niin yhtäläisiä kuin olivatkin, pysyivät siitä syystä keskenään jonkun verran vieraina. Ja kun lasten suurin ansio oli ujous, livistivät he piiloon, jos naapurin isäntä sattui lähestymään.
Huomattavin tapaus, jota vieläkin mielihyvin kerrottiin, oli sekin jo sattunut lähemmäksi sata vuotta sitten, sodan aikana. Ryssä oli silloin houkutellut eräästä talosta nuoren, punaposkisen emännän ja vienyt hänet mukanaan kauas Venäjälle. Tapaus oli niin painunut siveiden ja uskollisuutta rakastavien ihmisten mieliin, ettei aikakaan voinut sitä unohdukseen saattaa.
Harva kyläläisistä oli käynyt oman pitäjän kirkon tuolla puolen ja joka maailmalle lähti, se sinne myöskin jäi. Maailman kulkijan maine ei ketään viehättänyt, sillä se oli samaa, kuin portto tai varas. Se tuli siitä, että harva enää maailmalla pysyi samana vaatimattomana, yksinkertaisena ja siveänä ihmisenä, jollaisena omaisten kesken oli pakko pysyä. Yleinen usko olikin, että oman kylän ulkopuolella olivat viettelykset ja kadotuksen paulat.
Aartolahti oli jälellä ei ainoastaan suuresta maailmasta vaan vieläpä omasta, vilkkaasta kirkon kylästäänkin, jossa edistysriennot jo tekivät tavatonta alaa. Kirkonkylässä oli seurahuone, soitto- ja laulu-seura ja kirjalainasto. Edistyksen ja valistuksen etunenässä oli siellä Severolan isäntä, pitäjän rikkain mies, jonka isä oli tukkimetsillä rikastunut. Aartolahdella kuiskailtiin edesmenneen, vanhan Severolan joutuneen kadotukseen, kun hän oli tehnyt paljon suuria syntejä. Kunnon aartolahtelaiset eivät lainkaan käsittäneet nykyaikaista afäärioikeutta, vaan pitivät vääryytenä sitä, että Severola oli metsäkylistä parilla kohuilla tuhansilla ostellut puita ja sitten myynyt niitä monien satojen tuhansien arvosta. Luulivat moisesta joutuvan kadotukseen.
Kirkonkylän asukkaat pitivät aartolahtelaisia auttamattomina pöllöinä, joihin ei mikään pystynyt. Olivat joskus koettaneet valistaa heitä. Kerrankin oli Severola sisarineen, veljineen ja muun valistuneen väen kanssa pitäneet sivistyttävän iltaman kylässä. Olivat kertoneet, minkälaisia esi-isät olivat olleet. Kertoilivat edesmenneen Suomen kansan suurista urostöistä ja mahtavista sodista, joissa peloton talonpoika oli taistellut vihollisia vastaan. Puhe kummastutti suuresti metsäkylän asukkaita, sillä he pelkäsivät äärettömästi sotaa. Jo poikina he kaikessa toveruudessaan saman ikäisten tyttöjen kanssa olivat suunnitelleet, mihin olisi paras piiloutua, jos vihollinen sattuisi tulemaan. Vanhat olivat kertoneet kuulleensa vanhemmiltaan, miten sota-aikana joukottani piilouduttiin vuorten luoliin, ettei vihollinen löytäisi. Nyt kertoivat kirkonkyläläiset, etteivät esi-isät ollenkaan pelänneet, vaan uljaina taistelivat edestä rakkaan synnyinmaan. Pelottomuuteen kehottivat heitäkin. Sitten lauloivat omituisilla kurkku-äänillä. Kun toinen lauloi kimeästi, veti toinen romeaan ja kolmas vikisi. Tanssivatkin keskenään ja lupasivat toistekin tulla. —
Yhdessä suhteessa kirkonkyläläiset sentään erehtyivät. He pitivät metsäkylän asukkaita tyhmempinä, kuin ne todellisesti olivat. Joskaan eivät kyläläiset suurta huomiota panneet toistensa omituisuuksille, oli heillä sitä tarkempi silmä vieraan heikkouksille. Ja usein he nauroivat vieraittensa tyhmälle herruudelle. —
Jumalaan he uskoivat vahvasti. Ilman hänen sallimustaan ei mitään voinut tapahtua. Kuitenkin tehtiin paljon taikoja ehkäisemään pahoja sallimuksia. Varsinkin keväisin, kun lehmät laitumille laskettiin ja syksyisin, jolloin ne jälleen suljettiin navettaan, olivat pahat vallat voimakkaita. Samoin suurten juhlien aikoina. Siksipä olikin taikojen teko silloin ylen tarpeellinen. Sauna ja riihi olivat pyhiä paikkoja. Kuitenkin asuskeli pahahenki mielellään kummassakin. Rohkeana pidettiin sitä, joka lauantai-iltana uskalsi yksinään saunaan jäädä. Silloin oli aina nyletyksi tulemisen vaara lähellä tai joku muu hirmu. Riihi oli vielä vaarallisempi ja siellä pidettiin tavallisesti ruumiitakin ennen hautaamista. Jumala kyllä suojeli ja varjeli ihmistä kaikesta pahasta ja häneen kyllä uskottiin ja luotettiin, mutta haltijoita, tonttuja ja paholaisia täytyi kuitenkin pelätä. Niin olikin Aartolahden asukkaiden uskonto pakanuuden ja kristinuskon sekotusta, jossa pakanuus kuitenkin oli silmiin pistävintä.
Kylän huomattavimmat henkilöt olivat Puusniekka-Juonas laiskuutensa takia ja Puhjun-Suutari, joka alituiseen pureskeli peukaloansa. Melanderin Heta ja Sauna-Tihta kilpailivat kätilö-toimestaan, — Heta oli yleensä voiton puolella vilkkaan kielensä takia. Muutto-Jussi oli maailman paras lusikoiden tekijä. Vierun Nikki ajatteli ääneensä. Nyyperin Liisa oli hullu kerjuu-akka, josta lapset paljon pitivät, hän kun osasi puhua ihmeellisiä asioita. Hän oli nuorena ollut maailmalla, kulkenut hattu päässä, käynyt Pietarissa ja nähnyt keisarin.
Sellaisia olivat Leenan ja Erkin merkittävin ystäväpiiri.
Kun kuolemantapaus sattui, otti koko kylä osaa suruun. Olihan jälleen yksi, jonka jokainen tunsi ja jonka ominaisuudet olivat käyneet rakkaiksi, ainaisesti poistunut. Ja kun uusi ihminen syntyi, iloitsivat jälleen kaikki, eikä kukaan saanut rauhaa ennen, kuin oli nähnyt uuden tulokkaan ja saanut sanoa, kenenkä näköinen hän oli.
Nyt oli Leenan ja Erkin mökillä sattunut kuolema ja syntyminen yht'aikaa. Eliisapetin Aliina oli maailmalta tullut synnyttämään ja kuolemaan. Siinä oli paljon puheen aihetta. Olihan jälleen saatu todistus maailman kavaluudesta.
— Oli se siunattu asia yhtä kaikki, että se toi sen tänne hyvien ihmisten liuostaan, arveli Heta ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin.
Mutta senkin oli Jumala niin sallinut. Ilman taivaan isän tahtoa ei hiuskarvakaan päästämme putoa, todisti Jumalan sanakin.
Kummalliseen, salaperäiseen hämärään jäi Aliinan muisto. Hän oli ollut miltei lapsi lähtiessään kotiseuduiltaan. Toisilla ihmisillä on jo syntymästään asti into ja halu surman suuhun. Niin oli hänelläkin ollut. Jo pienenä oli hän pelannut herrasväkeä, puhunut ruotsia muka ja hokenut kaupungeista ja kaduista. Tuskin sitten oli korvan taus kuivunut kun jo lähti — — —.
Olisi ollut syytä soimata mokomaa, mutta levätköön rauhassa, kun kerran rauhassa oli kuollutkin. — —
Syksy on loppunut ja talvi tullut, sellainen pitkä, valkoinen, valoton ja eloton talvi, joka sydänmailla synnyttää aavemaisia utukuvia valoa kaipaaviin ihmissieluihin, — joka luo omintakeista hengen elämää, suurta, korkeaa, syvää ja kummaa, — joka tuntee tuntemattomia salaisuuksia. Mitä tietääkään sähkövalossa kasvatettu ihminen siitä elämästä, joka piilee tähtien kasvattaman povessa! Kun tuhannet tähdet peittävät tai vaan, kun revontulet loimuavat ja lumiset puiden oksat säteilevät, tai kun kuolema kulkee hirmumyrskynä ja tempaa salaperäiseen olemassa-oloon rakkaimman, silloin syntyy ihmissielussa taidetta ja tietoa, niin sanomatonta ja pulppuavaa, ettei se mahdu muotoihin, eikä rajoihin. Mutta se elämä on kätketty viisailta.
Tähän ympäristöön oli Aliina tuonut siemenen suuresta maailmasta.
3.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Eliisapetin Aliina syksyisenä yönä synnytti tyttären Erkin ja Leenan mökissä.
Kylä on samanlainen, kuin silloinkin, samanlaisia ovat ihmiset ja tavat.
Leena ja Erkki ovat käyneet kymmentä vuotta vanhemmiksi, samoin pieni Leena. Kissa on ikäloppu ja mukailee enimmäkseen kiukaalla. Lehmä ei enään ole elossa, vaan on tämä nykyinen silloisen tyttären tytär.
Pikku-Leena, joksi Aliinan tytärtä kutsutaan on hiukan erilainen, kuin kylän muut lapset.
Tuo tumma ihon väri, lieneekö se tullut siitä, että jäi niin huonolle kasteelle, tunnustelevat kyläläiset. Pappi näet, piti Hetan ja Leenamuorin kastetta täysin pätevänä, eikä ottanut sitä uudistaakseen. Merkitsi vain kirjaan nimen Leena, Aliinan tytär, äpärä.
Vai olisikohan Aliina-vainaja maailmalla yhtynyt mustaan, kukapa sen tietää.
Muorilla oli kuitenkin se usko, että hätiköimiskaste oli syynä lapsen mustuuteen. Usein hän siitä puhui, enemmän vain ollakseen varma lapsen sielun tilasta, kuin muuten.
— Vaikka oletkin noin musta, sanoi hän, ei se mitään tekisi, jos vaan voisit pitää sielusi valkosena.
Sieluni valkosena, ihmetteli lapsi. Mitenkähän se käy päinsä, sillä entisten puheitten mukaan pitäisi sielun olla näkymätön. Kun pikku-Leena oli harvapuheinen ja vaitelias, jäivät asiat tavallisesti hänen omien mielikuvitustensa haltuun.
Hän oli syntynyt myrskyisenä, pimeänä yönä, oli muori kertonut. Hänen äitinsä oli tullut kaukaa, suuresta maailmasta häntä tänne mummon luokse synnyttämään. Mitähän varten äiti sen oli tehnyt? Miksi ei se voinut synnyttää häntä siellä? — Ja Leena kuvitteli suuren maailman hyvin suureksi. Puut ulottuivat siellä taivaaseen asti, kivet olivat vuoria, mättäät äyräitä, järvet rajattomia ja rannattomia, kuu ja aurinko täyttivät koko taivaan. Äiti oli tullut tänne, koska suuri maailma oli niin hirveän paha ja vaarallinen. Ehkä olivat käärmeet, sudet ja sisiliskot siellä suunnattoman suuria. Ehk'ei äiti uskaltanut jättää häntä sinne, olisivat syöneet. Ehkä oli suuri käärme äitiäkin purrut. — Tuolla taivaan reunan alla, mihin aurinko iltasin punasena laskeutuu, siellä kai se on, se pelottava, kummallinen seutu.
Pikku-Leena oli tunteellinen ja haaveileva. Hän kuvitteli elämää kaikkialle. Porstuan ovi, joka ilkeästi narahteli, oli vanha ja sairas, hänen tuli sitä sääli, tuskin hennoi koskea siihen, Aidan seiväspari oli pariskunta ja yksinäisellä piha-pihlajalla oli ikävä metsään, laistensa seuraan. Vanha kissa odotteli kuolemaa, sitä samaa, joka äidinkin vei. —
Minkähänlainen oli kuolema? Kuolema vie ihmiset taivaaseen. Mummu toivoi pääsevänsä taivaaseen, mutta pelkäsi kuolemaa. Kuolema oli häjy ja ruma, joka varmaankin teki pahaa ja piiskasi taivaaseen viedessään. Äidinkin oli kuolema vienyt, mutta mummo ei tiennyt, oliko äiti taivaassa. Äiti oli tehnyt paljon syntiä ja Melanderin Heta sanoi hänenkin, pikku-Leenan, olevan synnin hedelmän. Ehkä olikin kuolema vienyt äidin kadotukseen, jossa oli pahoja henkiä ja tulta.
Mutta jahka minä kuolen, kuvitteli Leena, niin minä rukoilen oikein kovasti Jumalaa, että se ottaisi äidin ylös taivaaseen. Mutta entä jos Jumala ei huoli minustakaan, kun minä en ole valkea, enkä kaunis, vaan niin hirveän musta ja ruma, enkä edes oikein kastettukaan? Entä jos Jumala panee minutkin kadotukseen?
Jos hän sen tekee, niin ensin minä rukoilen hyvin kauniisti: ota rakas Jumala äiti ja minut täältä pois taivaaseen! Ja jos hän ei tee sitä, niin sitten minä suutun, näytän nyrkkiä ja kiroan. —
Omista ajatuksistaan Leena väliin niin vimmastui, että riehui, kirkui ja kiroili ääneensä. Jos muori sattui näkemään lapsen sellaisessa mielentilassa, säikähti hän pahanpäiväiseksi ja piti sitä kadotuksen merkkinä.
Enimmäkseen olivat pikku-Leenan kuvitelmat surullisia. Jos hän joskus sattui haaveilemaan olevansa valkosiipinen enkeli taivaan korkeasta talosta tahi metsän sinipiika, ei se kauan häntä viehättänyt. Rintaan nousi kummallinen pallo, joka vaati itkua särkyäkseen. Silloin täytyi olla olevinaan pieni, yksinäinen lapsi, jonka metsänhaltija on ryöstänyt, tai joka on eksynyt suureen metsään, missä pitää viettää pimeä yö.
Eniten pelkäsi pikku-Leena riihtä, saunaa ja rajaa. Niskalan riihi oli kauhun paikka kaikille lapsille, sillä kerran, sata vuotta sitten, oli paholainen siellä tappanut isännän. Isäntä oli ollut suuri juoppo, tuskin päivääkään oli ollut selvänä. Hän oli juovuspäissään mennyt kuumaan riiheen makaamaan ja toisena päivänä hänet löydettiin karreksi palaneena. Piru oli hänet polttanut, sillä jos se olisi ollut oikea tuli, olisivat kai vaatteetkin olleet tuhkana. Nyt olivat vaatteet ehjät, ruumis vain oli palanut. Riihi oli Erkin mökiltä kyläkuntaan vievän polun varrella. Väliin oli pikku-Leena sivu kulkiessaan kuullut riihestä omituista sähinää, aivan kuin olisi siellä ollut kissoja. Ne olivat varmaankin piruja, päätteli Leena ja pelastaakseen hätiköiden kastettua sieluaan hän juoksi, minkä ennätti.
Aartolahdella ei vielä ollut käsitystä sääty-erosta. Talollinen ei varakkaisuudessaan ollut paljoakaan mökkiläistä edellä. Tiedot, tavat, työ ja ruoka oli kaikilla yhtäläistä. Suuret herrat asuivat suuressa maailmassa, eikä heidän vaikutuksensa tänne ulettunut. Ainoastaan eräs rappeutunut insinööri oli osunut paikkakunnalle. Hän edusti säätyluokkaa ja koetti kykynsä mukaan tehdä selkoa puoliherrain elämästä. Tulos oli, että nuoret, siveät naiset pelkäsivät herroja enemmän, kuin vihasia elukoita. Mutta rovasti, joka asui kirkonkylässä, oli ankara herra ja kaikilla oli suuri kunnioitus häntä kohtaan. Hän oli luja mies, vaatelias saamisissaan ja sanassa. Voi sitä, joka kinkereillä ei ollut selvillä sakramenteista ja uskonkappaleista!
Tyyni ja vapaa oli aartolahtelaisten omatunto pitkin vuotta. Ulkoapäin tulevat murheet, taudit ja muut sellaiset eivät päässeet sinne tunnon sisimpään sopukkaan. Mutta kinkerien edellä tuppasi mieli rikollisen levottomaksi. Täytyi itse kunkin tunnustaa, että sana oli tullut laiminlyödyksi. Ei ollut tullut pidetyksi Jumalaa aina silmien edessä. Vaimot varsinkin olivat kovin huolissaan sielujen tilasta kinkerien edellä. Kirjat piti aina olla saatavilla, että tuon tuostakin, töiden lomassa sai niihin vilkaista. Tulipa pistäydyttyä rakasta rovastiakin tervehtimässä.
Pappila sijaitsi kirkon vieressä, ihanan koivumetsän keskellä. Päärakennukseen poikkesi maantieltä leveä santainen tie, jota tuuheat rivissä seisovat koivut varjostivat. Maantielle asti näkyi pappilan mahtava, lasinen porstua, moniväriset kukkaset ja suuret jättiläisruusut portin pielissä. Tämä teki metsäkyläläisiin juhlallisen vaikutuksen. Oikein pelotti lähestyä. Tiekin oli niin armottoman suora ja sileä ja pappilasta voivat koko ajan nähdä tulijan. Jalka tuppasi ilkeästi töpsähtämään, vaikk'ei sen tiellä ollut suurta sannan jyvää. Nöyriä olivat kuitenkin pappilan väet. Ruustinna ei paheksunut antimia, otti vastaan ja kiitti, ryökynätkin tervehtivät, puhuivat mammansa kanssa ruotsia, eivätkä ollenkaan olleet ylpeitä. Rovasti itse oli kotonaankin ankaran näköinen, niinkuin herranpalvelijan sopii. Ei se paljoa naurahdellut, eikä puhunut. Mutta muisti sillä oli verraton. Lukusijoilla se muisti kesäisenkin luona käynnin ja piti sitä ihmiselle otollisena asiana. Jokainen jonka varat myönsivät, muistikin syyskesällä rakasta rovastia.
Leena ja Erkki kuuluivat niihin, jotka eivät käyneet rovastia tervehtimässä. Pikku-Leena oli jo kymmenvuotias, mutta ei osannut lukea, ei ollut käynyt kinkereillä, eikä kirkossa. Edelliseen oli syynä huono pää, jälkimäiseen kengättömyys.
Eikä pikku-Leena ollut vielä nähnyt rovastia.
Muori oli kuitenkin jo paljon puhunut kirkosta, jossa rovasti saamaa jumalansanaa ja siten oli hän lapsen sydämeen sytyttänyt halun, — halun saada nähdä kirkkoa, rovastia, jumalansanaa. Niistä oli pikku-Leenan sieluun syntynyt ihmeellisiä kuvia. —
Rovasti, kuvitteli hän, on valkonen, hattarapäinen, leimahteleva, romahteleva. Kirkko on kirkas ja salamoiva ja Jumalan sana kuin pitkäisen tuli. Muori kutsui ukkosen tulta pitkäisen tuleksi ja luki kirjasta, että Jumalan sana on, kuin pitkäisen tuli. Jumala ja kirkko olivat yhtä ja samaa. Vaari ja muori pelkäsivät rovastia ja Pikku-Leena pelkäsi ukkosta, — Jumalan voimaa. Kirkossa se tarttuu kinttuihin, jos vain sinne paljain jaloin uskaltaa.
Taivaassa oli sentään toista. Siellä ei tarvitse pelätä Jumalan ilmaa, vaikka se joskus iskisikin, sillä siellä ei, näet, tarvinnut pelätä kuolemaa.
Ihan salassa ajateltuna ei se taivaassa olo sentään ollut ollenkaan hauskaa. Ihme vain, että vaari ja muori sinne niin toivoivat. Eihän siellä ole kukkasia, ei pehmeätä nurmikkoa, ei lehmää, eikä kissaa. Ei siellä syödä, eikä juoda. Joulunakaan ei siellä saisi pannukakkua, ei veskunareemiä. Ei siellä ole linnun pesiä, ei juolukoita, ei mansikoita, eikä nauriita. Jumala varmaankin lukee joka päivä Luteeruksen postillaa ja toisten pitää kädet ristissä kuunnella. Ei saanut nauraa, eikä torkkua. Mitähän Jumala tekisi, jos joltakin pääsi nauru juuri silloin, kun hän sanoo: jeesus-ristus. Varmaankin heittäisi se sellaisen alas taivaasta, tahi ehkä tappaisi. Sitten pitää siellä kaiken päivää kävellä palmun oksa kädessä ja laulaa rumia, pitkiä virsiä. Voi, miten se oli ikävää!
Oli siellä sentään parempi olo, kuin kadotuksessa, jossa on tulinen pätsi, johon kaikki pahat ihmiset joutuvat. Eläimet eivät joudu kumpaisenkaan paikkaan. Vierun pässi on vihanen ja samoin on Kolisevan härkä, mutta vaikka ne puskisivat kuoliaaksi itse insinöörin, niin eivät ne sittekään joutuisi kadotukseen. Mutta niillä ei ollutkaan sielua. Pikku-Leenalla oli sielu, vaikk'ei rovasti ollutkaan sitä kastanut. Varmaankin rovasti ensin salamoi ja sitten kastaa ja sitten sielu tulee valkoseksi. Muori ja Heta olivat kastaneet pikku-Leenan, mutta mistähän ne olisivat saaneet jumalansanaa? Tai ehk'ei niillä muuta jumalansanaa ollutkaan, kuin katkismus ja virsikirja. Kastaisikohan rovasti paremmin, jos pyytäisi?
Jokelan vainion takana asui muuan vanha eukko, joka ei ollut lukenut itseään ripille. Häntä kutsuttiin ruunan kummiksi ja hän oli osaton Jeesuksen ruumiista ja verestä, eikä koskaan pääse taivaaseen. Se on pakana ristityssä maailmassa. Tämä pakana on musta ja kummallisia asioita hänestä kerrottiin. Sanottiin itse pahanhengen seurustelevan hänen kanssansa. Pikku-Leena ajatteli usein vanhusta ja tunsi häntä kohtaan jonkunlaista heimolaisuuden tunnetta, joka samalla viehätti ja hirvitti. Teki mieli käydä tervehtimässä, mutta ei tohtinut ja tiekin oli pitkä yli metsän ja Jokelan vainion.
Eräänä päivänä hän pyysi vaaria kanssansa ruunankummin mökille.
— Mitä siellä olisi tekemistä, vaari kysyi.
— Nähtäisiin piruja!
— Ei niitä siellä näe, hymähti vaari. — En ainakaan minä ole niitä nähnyt muualla, kuin omassa povessani.
— Jos et sinä olekaan nähnyt, ehätti muori sanomaan, niin ovathan muut nähneet. Akosen emäntä ja Aapelin Tilta ovat nähneet paholaisen istuvan pankolla. Akkunasta näkivät, kun ohi kulkivat.
— En ihmettele, sanoi vaari, vaikka itse pääp—le sellaiselle näkyisi, joka toisen akkunasta sisään kurkistelee. Akat ovat aina niin joutavia.
— Jaa, sinulla on aina sitä konin puhetta. Mitä pahaa akat ovat sinulle tehneet?
— No, eivät juuri hyvääkään.
— Vaari, kysyi pikku-Leena, joka oli tottunut pitämään vaarin puhetta suuremmassa arvossa, kuin muorin, tuleekohan minustakin akka, kun suureksi kasvan.
— Tulee, jos Jumala sen niin on sallinut.
Jumala, aina vain Jumala. Ensi kerran tunsi tyttönen halua nousta Jumalan sallimusta vastaan. Tarvitsiko hänen tulla joutavaksi akaksi, jos Jumala niin sallii, vaikk'ei hän itse tahtoisikaan. Hänen täytyisi tulla tuntemaan Jumala ja piru saadakseen tietää, mitä ne oikeastaan olivat. Hänen täytyisi päästä kirkkoon ja ruunankummin mökille. Tai ehkä näyttäisi vaari niitä povestaan.
— Ei, lapseni, paholaisen tapana ei ole näytellä itseään, vastasi vaari lapsen pyyntöön. — Se liikkuu hiljaa ja huomaamatta.
Vaari siis ei ollut nähnyt sitä, vaikka sanoi. Ehkä se piti kirppuja piruina tahi hyttysiä — — —. Ruunankummin mökille oli päästävä, mutta miten?
— Tappaako se ruunankummi ihmisiä, hän muorilta kysyi.
Muori oli niissä asioissa viisaampi, kuin vaari.
— Ei se ihmisiä tapa, miksi sitä kysyt?
— Eikö pahahenki houkuttele sitä tappamaan?
— Tuuletko sillä olevan niin suurta valtaa ristityn ihmisen yli.
— En, mutta onko paholaisella valta sellaisen ihmisen yli, jonka muori ja Heta ovat ristineet.
— Ei, vastasi muori, jos ristittäessä on käytetty oikeata jumalansanaa.
— Oliko Hetalla ja mummulla oikeata jumalansanaa minua ristiessään?
— Oli, hyvä lapsi.
— Mistä te sitä saitte?
— Oletkos siinä, katkasi muori, joka luuli lapsen piloillaan utelevan.
Pirulla siis ei ollut mitään valtaa ristityn yli, mutta ruunankummin jäi sillä oli valta, kun se ei ollut ripillä käynyt. Pikku-Leenan tuli ikävä yksinäistä vanhusta, jonka yli pirulla oli ainainen valta.
4.
Suvi, tuo kylmän ja pimeän pohjolan lyhyt antimien aika, joka hetkeksi puhkeaa esiin jättiläisten jää- ja lumivuorien alta, antaa talven lapsille uutta eloa. Pitkäksi aikaa ei ravinnon ja kukkien aarre-aitta ole avattuna. Pian, pian pitää ottaa osansa, ennenkuin hymyilevä maa jälleen peittyy…
Harmaassa mullassa on tapahtunut ihmeitä. Tuhannet ja jälleen tuhannet olennot ovat saaneet alkunsa sen helmasta, ilo, rakkaus ja kauneus ovat täyttäneet maailman. Taivas on lämmin, sen ranta vaihtelee kuumia värejä. Yksitoikkoisen viiman sijasta soivat metsien laulut.
Unohtaa ihminenkin pitkän, pimeän talven. Haaveellinen kummitusluonto on muuttunut, kadonnut, käynyt todelliseksi, eikä kukaan muista tonttuja, eikä noitia eläneenkään. Riihi on jumalanviljan puimispaikka, eikä pahojen henkien pesä. Kesä on tappanut taika-uskon ja ihmisrinta riemuitsee.
Pikku-Leenalle toi yhdestoista kesä paljon uutta, mutta paljon se veikin. Hän sai nähdä rovastin ja ruunankummin.
Lapsi puhui niin usein haluavansa päästä kirkkoon, ettei muori enään voinut jättää vaaria rauhaan, ennenkuin se ostaisi kengät pikku-Leenalle.
— Mitä se kesällä kengillä tekee, kysyi vaari, kun se talvenkin on tallukoilla toimeen tullut?
— Mutta kun lapsi haluaa kirkkoon. Ethän toki aikone estää lapsen halua jumalansanan perään?
— Lapsi tahtoo kirkkoon ja kirkosta kotiin, mitäpä sen haluista!
— Älä, mies kulta, estä lasta pääsemästä sinne, mihin sinun tulisi häntä kehottaa.
— Menköön tääppäissä.
— Tääppäissä kirkkoon!
Lapsi joutuisi sinun kitsautesi takia naurun alaiseksi Herran huoneessa! Oletpa sinäkin mies!
— No, olkoon nyt sitten! Saanhan tuota tilata kengät, että pääsee, jos se sitten mitä jumalansanasta käsittää.
Niin sai Pikku-Leena kengät ja pääsi kirkkoon.
Jo anivarhain sunnuntai-aamuna oli Leena valveilla. Ruoka ei maittanut ja rauhattomuus tuppasi saamaan vallan. Leena oli aina ihaillut salamoita, mutta pelännyt ukkosta, — jolla oli tappava voima. Kirkossa ei ollut kukaan koskaan kuollut. Kengillä oli sellainen tenhovoima jumalansanaan. Ilkeiltä ne tuntuivat jalassa. Painoivat isoja varpaita ja likistivät kantapäitä, vaikka suuruuttaan louskuivat. Muori oli penennyt suutarin tekemään sellaiset kengät, että Leena voisi niitä käyttää vielä viidenkintoista vanhana.
— Syö nyt, että jaksat, käski muori vähää ennen lähtöä. — Ettei heti parin askeleen päästä tarvitse eväisiin kajota!
— Ei minun ole nälkä.
— Syö, vaikk'ei maistuisikaan, että jaksat!
Leena haukkasi pari kertaa, mutta syönnistä ei tullut mitään, pala takertui kurkkuun.
Porstuan ovi narahti niin surkeasti vaarin sitä teljetessä. Kissa jäi rappusille köyrysiinsä ja mökin akkunasta kuvastuivat sateenkaaren kaikki värit. Pihamaa jäi autioksi ja veräjän puut pistettiin pitkälle…
Metsän poikki tultiin isolle valtamaantielle.
Vaari otti Pikku-Leenan kädestä. Hän oli juhlallisen ja nuoren näköinen. Muori kulki hiljaa perässä kantaen eväsvakkaa ja kenkänyyttiä. Muori oli ikäänkuin kokoon kutistunut, sen pää oli kallellaan ja silmät haikeina, itkevinä.
Maantie oli valkeaa santaa, sileä ja leveä.
— Mitä nuo ovat, kysyi Pikku-Leena virstantolppia.
— Ne näyttävät tien pituutta, vastasi vaari.
— Kuinka pitkä tämä tie on?
— Se on niin pitkä, ettei sen pituutta tiedä muut, kuin Jumala.
Jokaisesta pitäjästä se vain jatkuu eteenpäin.
Leena tuli ensikerran ajatelleeksi pituutta. Tämä tie on niin pitkä, että se jatkuu aina, aina, aina. —
— Mutta mitähän siellä on, johon tämä tie loppuu?
— Siellä on maailman loppu, sanoi vaari.
— Minkälainen se on?
— Kukapa siellä lienee käynyt?
— Sen pitäjän ihmiset, jotka asuvat siinä reunalla.
— Olkaa höpisemätä, yhtyi muori. — Valmistakaa itseänne Herran sanaa vastaan ottamaan.
Matkaa oli kirkko-aukean laitaan penikulma. Tien varsilla kasvoi kuusia, jotka muodostelivat tasaisia havuseiniä tai avautuivat aukoiksi päästäen katseen tunkeutumaan syvälle tuoksuavaan siimekseen. Seutu oli vuorista. Korkeammilta mäiltä näkyi välkkyviä järviä, vihannoivia saaria ja niemiä. Niemien tuolla puolen jälleen vesiä ja niiden takana kaukaisia kukkuloita.
— Tuolla näkyy jo Herran huone.
Muori viittasi kädellään.
Leenan sydän hytkähti.
— Missä, missä se on?
— Tuolla! — Muori osotti vaaleanpunaista, ympyriäistä, tornikattoista rakennusta, joka kaukaa näkyi sinertävän metsän laidasta.
Leenaa alkoi itkettää ja jälleen muistui mieleen, miten oudosti porstuan ovi oli narahtanut. Hän olisi tahtonut olla kotona, aina kotona, siellä oli niin hauskaa, ei siellä ollut teitä, jotka johtavat maailman loppuun, eikä Herran sanaa, joka lyö kinttuihin. Siellä olivat vain Mirri, Mustikki, pihlaja ja nurmikko, jotka nyt olivat aivan yksin. Aurinko varmaankin paistoi sisään, kärpäset surisivat akkunassa, mutta — olikohan siellä nyt niin? Naksuttikohan kellokin seinällä, vaikkei ketään ollut kuulemassa — — —? Entä jos tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, niin olisikohan tätä maailmaa — — —? Lapsen valtasi sanomaton tyhjyyden ja olemattomuuden tunne. — Entä jos kaikki olikin unta? Leena katseli ympärilleen ja huomasi, että pimeys ja olemattomuus olivat hänen selkänsä takana — — —. Ja kun minä kuolen, ajatteli hän, niin onkohan sitten enään mitään? On, hän suunnitteli, kyllä sittenkin on, mutta minua ei enään ole ja minä en enään näe ja tuo pieni, ympyriäinen valo, joka on kasvojen edessä, pimenee ainiaaksi ja kaikkialla ympärilläni on, niinkuin selkäni takanakin — — —. Maantie on pitkä, niin pitkä, että se jatkuu maailman loppuun asti. Mitähän siellä on? Siellä on taivaan katto varmaankin hyvin matalalla. Tässä se on korkea. Kah! Tässähän onkin taivaan katto korkein ja tässä on kirkko — — —
Muori keskeytti hänen haaveilunsa, oltiin tultu kirkonkylän laitaan.
Siinä syötiin evästä ja pantiin kengät jalkaan. Kirkkoa ei näkynyt.
— Missä kirkko on, Leena kysyi.
— Se on tuon metsän takana, sanoi muori. Mutta kun tullaan kirkolle, niin älä vilu ympärillesi. Katsele kirkossa koko ajan pappiin ja Herraan Jeesukseen, joka on alttaritaulussa. Kuuntele tarkoin, mitä pappi sanoo ja kätke tyysti sydämeesi. Jumala tietää, mitä sinä ensikerran kirkossa ollessasi olet ajatellut. Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin.
— Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin, hoo, hoo, toisti vaari. Pikku-Leenaa ihmetytti vaarin huokaus, sillä vaarin ei ollut tapana huokailla.
Ihmisiä kulki suurissa joukoissa pitkin tietä ja pian sekaantuivat hekin joukkoon. Kirkkomäki oli mustanaan kansaa. Vaari erkani heistä ja meni miesten kanssa juttelemaan.
Oltiin päästy kirkkopihaan. Etäältä oli kirkko Leenasta näyttänyt suurelta ja mahtavalta, mutta oli pienentynyt, jota lähemmäksi oli tultu.
Nyt näin vierestä katsoen se olikin vain hiukan tavallista isompi puurakennus, jonka päällä oli toinen, vähän pienempi, jota muori kutsui tapuliksi. Tuoko se siis oli Herran huone. Leena oli pettynyt ja tunsi katkeruutta koko kirkkoa kohtaan. Pilvet, joissa ukkonen käy, olivat toki toista.
Portailla otti muori tyttöä kädestä kiini ja varotti olemaan hiljaa. Sitten hän aukasi oven ja Leena seisoi harmaassa, kolkossa huoneessa, jossa ei ollut muuta, kuin penkkejä. Muori lähti varpaillaan kulkemaan pitkin käytävää. Hänen kenkänsä narisivat niin, että kirkko kaikui. Leenan kengät kolisivat. Se oli jotakin! Tuntui hauskalta, kun suuri huone vastasi jokaiseen askeleeseen ja unehuttaen kaiken muun, tömähytteli Leena täysin voimin lattiaa uusilla kengillään. Muori ravisti häntä ja katsoi vihasesti silmiin. — Jyrinä ehkä olikin sitä pahan ilman alkua! Leena käveli hiljaa. Kirkosta ei kuulunut muuta, kuin yskimistä ja hiljaista suhinaa.
He istuivat penkkiin keskelle? kirkkoa. Muori painoi päänsä ja kuiskasi Leenan tekemään samoin. Kumarassa ollessaan muori hiljaa kysyi:
— Näitkö Jeesuksen kuvaa alttarilla?
— En, vastasi Leena yhtä hiljaa. — Missä se on?
Varovasti nosti muori päätään ja vilkasi ympärilleen. Leena luuli voivansa tehdä samoin, mutta muori esti sen:
— Ei saa vilkua Herran temppelissä. Katso tuonne, siellä on Herramme
Jeesus Kristus.
Nyt Leena huomasi alttaritaulun, mutta ei tiennyt, mitä olisi ajatellut moisesta Jeesuksesta. Laiha, ruma, pitkäjalkainen mies, jonka kaula oli likanen ja kädet harallaan. Ei sillä ollut edes vaatteita, raiti vain yli olan. Ehkä se ei tahtonut ottaa muita vaatteita taivaaseen, kuin tuon raidin, jonka voi viskasta alas taivaan luukusta. —
Silloin alkoi kuulua hiljaista, valittavaa säveltä.
Kirkko, jonka satumainen mahtavuus jo oli ollut kokonaan kadota Leenan mielikuvituksesta, sai takaisin entisen loistonsa. Seinät laajenivat, katto kävi korkeaksi, ilman täytti suloinen lämpö.
Urkujen sävel kasvoi, koveni ja täytti vihdoin koko huoneen. Ihmiset nousivat seisomaan ja alkoivat veisata. Leenan valtasi suuri, ennen tuntematon juhlatunne. Tuntui, kuin olisi rinnasta irtaantunut lintujen laulu ja kärpästen surina ja sijalle tullut yksi ainoa autuas sävel, joka uhkasi repiä, musertaa, mutta joka kuitenkin kokosi ja ehjensi. Hänen teki mielensä vaipua polvilleen, itkeä ja rukoilla. —
Jeesus oli sävelten kaikuessa muuttunut, puhdistunut. Sen kädet olivat ojennetut ihmisille, raiti hulmusi tuulessa. — — Alttari muuttui siniseksi Leenan silmissä, Jeesus liiteleväksi, kauniiksi. Se hymyili hänelle — — —
Soitto vaikeni. Samassa alkoi kuulua venyvä, tärisevä miehen ääni. Muori nykäsi Leenaa hihasta ja osotti sormellaan seinässä olevaa, pytyn muotoista hyllyä ja kuiskasi:
— Katso tuolla on rovasti. Kuuntele tarkoin, mitä se sanoo.
Pytyssä seisoi roikkuvaposkinen, pulleasilmäinen mies. Venyvä ääni oli hänen. Sieltä tuli aivan samoja sanoja, kuin mitä muori ja vaari joka pyhä kotona lukivat. Pappi puhui kauan ja Leenaa alkoi nukuttaa. Koko saarnasta hän ei muuta saanut mieleensä, kuin muorin nipistelyt. — —
Jumala- ja taivas-käsite sai Leenan ensimäisen kirkkomatkan jälkeen aivan toisen muodon. Korkea, lavea, huikaisevan kirkas taivas muuttui suureksi, saviseinäiseksi huoneeksi, jossa oli paljon kuluneita, maalaamattomia penkkejä. Jyrisevästä, kiukkuisesta ja ankarasta Jumalasta oli tullut vanha, lihava, pulleasilmäinen mies. Jumalansana oli tavallista nukuttavaa lukua.
Ensimäkien kirkkomatka teki tuntuvan vaurion tytön kirkkaaseen ja ehjään haave- ja tunne-elämään. Porstuan ovi ja pihapihlaja eivät enään saaneet elämää ja kissastakin oli tullut tavallinen, naukuva eläin.
5.
Ei ollut Leena silloin enään aivan kokonaan mielikuvitusten vanki, kun hän kauniina heinäkuun päivänä ohjasi kulkunsa niin, että saapui ruunankummin mökille.
Mökki oli ison, tervaskantosen ahon laidassa, eikä sen ympärillä ollut mitään koristeita. Suuri humalisto seinällä ja ympyriäinen perunamaa olivat ainoat, jotka muistuttivat ihmisasuntoa.
Leena oli jo kokonaan unohtanut tarun, joka seurasi ruunankummia, mutta nyt, ollessaan aivan yksin oudolla, pahamaineisella paikalla se hirveänä todellisuutena tuli hänen mieleensä. Hän, pieni, kymmenvuotias tyttö seisoi turvatonna rappeutuneen hökkelin luona ja ainoastaan musta, jykevätekoinen ovi erotti häntä pahasta hengestä, jolla oli sarvet. — — —
Hän alkoi katsella ympärilleen, — — ei apua missään. Aho oli armottoman näköinen ja metsä odotti. — — —
Hiljaa hän aikoi hiipiä pois, mutta mökin jykevä ovi aukeni samassa ja pieni, ruskeasilmäinen eukko kysyi iloisesti, miksi ei pikku tyttö tullut sisälle.
Leena ihastui nähdessään täällä ihmisen ja sanoi pelkäävänsä ruunankummin pirua.
— Ei se syö, sanoi nainen synkästi naurahtaen. — Se on kytketty!
Tule sisälle!
— Entä ruunankummi, epäröi Leena.
— Sekin on pihdissä, tule nyt!
Nainen vei Leenan pieneen kauniiseen tupaan, missä akkunalla kasvoi tulipunanen kukonharja ja palssami. Iso, keltanen kissa istui pankolla. Leenan nähtyään se hyökkäsi kiukaalle.
— Se oli nyt se paholainen, nauroi eukko, ja minä olen ruunankummi.
— Ettehän te ole, kuin oikea ihminen ja eihän tuo ollut, kuin keltanen kissa, ihmetteli Leena.
— Niin onkin, mutta kenenkä tyttö sinä olet?
— Minä olen Leenan ja Erkin tyttö ja äitini on kuollut.
— Vai niin, vai sinä se olet. Äitisikin kävi usein täällä. Et ole ollenkaan äitisi näköinen. Se oli kaunis — — Vaan mitäpä siitä, kyllä kiusaus rumankin löytää.
Leena ei tiennyt, mitä sanoa ja vaiti-olokin tuntui pahalta. Olisi tahtonut sanoa jotakin, kun kerran oli kylään tullut. Asiata hapuroiden tuli hänen mieleensä jälleen paholainen, jonka piti asua täällä.
— Muori sanoi, että täällä on piru, mutta vaari ei usko.
— Miehet eivät juuri uskokaan akkain loruja, vastasi nainen ja muuttui jälleen synkäksi. — Tulitko sinä näkemään ruunankummin pirua?
— Tulin, vastasi Leena rehellisesti.
— Se katosi, hyvä lapsi, sinun tänne tullessasi. Näes, sinulle oli sanottu, että täällä asuu pahahenki ja sinä uskoit sen, siksipä asuikin se täällä sinun kohdaltasi. Nyt, kun itse olet täällä, etkä ole mitään sellaista nähnyt, vieläkö uskot sitä?
— En minä sitä ole oikein uskonutkaan, kun vaari — — —
— Niin. Sinun muorillasi taasen on elävä pahahenki, tietämättömyyden synkeä saatana ja hän asettaa sen asumaan tänne, lähimmäisensä yksinäiseen majaan. Vaikka ei hän ole ainoa, joka niin uskoo. —
Puhe tuntui Leenasta oudolta. Se oli aivan toisenlaista, kuin muorin, vaarin ja niiden vierasten, joita joskus kävi Erkin mökillä ja vanhus itsekin oli toisenlainen, kuin muut eukot. Leenaa milt'ei kadutti, että oli puhunutkaan pirusta. Ja aivankuin valon säde kulki hänen päänsä lävitse ajatus, ettei Jumalaa, eikä pahoja henkiä ehkä olekaan. Vaari ei usko, ruunankummi ei usko, muori vain ja akat — — —
— Onko Jumalaa ja — ja — pirua, hän epäröiden kysyi.
Vanhus tarttui molemmin käsin kiini Leenan poskiin, nosti pään ylös ja katsoi silmiin.
— Joko sinua epäilyttää, lapsi? Älä huoli uskoa mitään, jota epäilet?
— Mutta jos epäily on samaa, kuin epä-usko?
— Samaa kai se lienee.
— Muori sanoo siitä joutuvan kadotukseen.
— Hän uskoo niin. Näes, mikä sinun nimesi olikaan?
— Pikku-Leena.
— Näes, pikku-Leena, on olemassa ihmisiä, jotka eivät lainkaan epäile, kun on kysymys helvetistä, perkeleestä ja piinasta. He uskovat mielellään pahaa ja heidän ajatuksensa rypee ilkeydessä. Lähimmäisistään uskovat he vain pahaa ja etsivät pahoja henkiä lähimmäistensä povesta, kuvittelevat paholaisen asuvan lähimmäisensä majassa ja — niinkuin he uskovat, niin heille tapahtuu. Siitä, että sellaisia ihmisiä on niin paljon, johtuu, että maailmassa on niin paljon piruja ja näiden pirujen asunto on helvetti. Itseään varjelevat sellaiset ihmiset kirkossa käynnillä ja herranehtoollisella.
— Minä olen, sanoi Leena, kerran käynyt kirkossa, mutta ei siellä ollut Jumalaa. Onkohan sitä ollenkaan?
— Sinulla sitä ei vielä ole, kultaseni, koska kyselet sen olemassa oloa. Jos todellakin Jumalaa tarvitset, niin kyllä hän itsensä sinulle ilmottaa. Jos et tarvitse, on turhaa vaivaa tiedustella, onko häntä, vai ei. Ihmiset ovat yleensä varmoja, että Jumala on. He ovat asettaneet hänet tuonne ylös taivaaseen ja lähettävät rukouksen nimellä määritelmiä, miten Jumalan on meneteltävä heidän ja heidän lähimmäistensä kanssa. Ei, hyvä lapsi, ei Jumalaa kirkossa tavata, enempää kuin pahaa henkeäkään täällä. Raamattu sanoo, että Jumala on henki ja asuu kaikkialla ja häntä pitää hengessä lähestyä.
— Oletteko te nähneet Jumalaa?
— En. —
Vanhus vaipui mietteisiin. Ei, ei hän ollut nähnyt Jumalaa — vai oliko kesä-illoin, kun aurinko oli mailleen mennyt, kun metsän asukkaat olivat käyneet levolle, kun kaikki oli tyyntä ja rauhaisaa, — oliko hän silloin ehkä nähnytkin Jumalan? Tai kun syksyn raivoisat tuulet vonkuivat nurkissa ja hän oli yksin, niin yksin ja hyljättynä kohtalon kanssa, joka hänet oli tänne saattanut, — joka oli antanut hänen juoda pettymysten ja katkeruuksien kalliin pohjia myöten ja sitten erottanut ihmisistä, — oliko hän silloin nähnyt Jumalan? Ei! Ei ollut hän nähnyt muuta, kuin oman itsensä yksinäisenä, hyljättynä. Ja nyt hän kuitenkin oli neuvonut lapselle, miten Jumalaa lähestytään. Hän oli niinkuin muutkin, jotka tarkalleen tuntevat Jumalan ajatukset ja luonteen. Sellainen hän ei saisi olla.
— Leena, en minä sentään tiedäkään, onko Jumala henki ja miten häntä lähestytään. Minusta tuntuu, kuin olisi koko elämä unta. Eilinen päivä on kadonnut ja jos jotakin erinomaista eilen tapahtui, niin se vain hämäränä varjona meitä seuraa, kaikki muu on kadonnut. Tämä päivä on huomenna, kuten eilinenkin oli tänään ja huomenna, — onko sellaista olemassakaan? Nyt juuri, tällä hetkellä, ei rahtuakaan edellepäin! Seuraavaa silmänräpäystäkään ei ole olemassa. Kuka minä olen, minkälainen on muotoni, tai ääneni? Olenko hyvä vai paha? Sano minulle, lapsi, kuka minä olen?
— Te olette ruunankummi, vastasi Leena pelokkaana.
Vanhus säpsähti. Hän oli kertonut lapselle salaisimpia ajatuksiaan ja lapsi oli hänelle vastannut, niinkuin ihmiset vastaavat.
— Ihmiset kutsuvat minua ruunankummiksi siitä syystä, etten ole käynyt herranehtoollisella. Pastori sen nimen minulle antoi. Muuten on nimeni Anni. Näes, ruunankummi on haukkumanimi. Kutsu minua Anni-tädiksi.
— Anni-täti, toisti Leena.
