Читать книгу Valkeneva tie - Hilja Haahti - Страница 4

1.

Joen metsänpuoleisella rannalla kirkonkylän länsipäässä kohosi uusi kansakoulu, jonka kirkas ikkunarivi katseli virtailevaa vettä. Uutterat kädet olivat panneet alulle pienen kasvitarhan, ja seinustalle oli istutettu ruusupensaita. Laaja pihamaa oli siisti, tasaiseksi kentäksi raivattu; koivut, lintujen laulupuut, sitä varjostivat siellä täällä. Siinä lasten iloinen parvi juoksi ja löi palloa, jotta riemu raikahti kauvas ympärille metsän hiljaiseen hämärikköön.

Aivan vastapäätä levitteleikse Koivun talon rakennusryhmä kaikessa rikkaudessansa. Navetta oli uusi, kivinen, ja talliin mahtui kymmenen hevosta, vaikka vielä oli muutama pilttuu tyhjänä. — Siksi ne täyttyvät, kunnes Mauri kasvaa, — arveli isä. Ja samalla hän tuumi, että sitte on aika repiä vanha kahdenkertainen päärakennuskin ja kohottaa tilalle toinen uhkeampi.

Mauri oppi viemään hevoset hakaan ja kulkemaan miesten mukana niityllä ja pellolla, vaikka isä usein valitti, että poika on saamaton ja huomaamaton töissä. Helpommin hän omisti aakkoset ja meloi pikku ruuhella joen poikki — ja senjälkeen hän ei missään oleskellut niin mielellänsä kuin vastakkaisen rannan naapurissa. Kotona tuntui melkein yksinäiseltä, vaikka oli isä ja paljo palvelusväkeä. Maurilla ei ollut sisaruksia ensinkään, ja äiti oli kannettu turpeen alle niin varhain, ettei poika häntä muistanutkaan.

Kuinka paljo ihmeellistä aukeni silmälle ja korvalle, ajatukselle ja sydämelle siellä ilmavassa, valoisassa koulusalissa! Opettaja Kotiranta oli suurin henkilö, jonka Mauri tunsi. Hän tiesi ja ymmärsi kaikki. Hän osasi senkin kertoa, miksi ukkonen jyrähtelee ja miksi toiset tähdet paistavat tasaisella valolla ja toiset tuikkien välähtelevät. Ennen oli Maurille sanottu, että Herra Jumala ajaa pilvissä rattailla ja tähdet ovat enkelien silmiä. Mutta vaikka opettaja ei sitä uskonut, uskoi hän paljon suurempaa ja kauniimpaa Jumalasta ja taivaan enkeleistä. Hän avasi raamatun ja luki, ken oli kaikki kappaleet luonut ja yhä ne kutsui nimeltänsä. Ja hän sanoi, että jokaisella lapsella on enkeli, joka varjelee häntä maailman matkalla.

Mauri koetti usein mielessään kuvitella, miltä enkelit mahtoivat näyttää. Kuvissa ne aina olivat hyvin vaaleita ja niillä oli valkoinen puku ja siivet. Mutta hänen mielikuvituksessaan ne väkisinkin saivat ruskean tukan, ja punainen vaatteen väri oli Maurin mielestä kauniimpi ja iloisempi kuin valkoinen. Kotirannan Kyllikillä oli ruskea tukka ja punainen hame, eikä kukaan leikkitoveri ollut niin hyvä ja hauska kuin Kyllikki. Hän puhui välistä melkein yhtä viisaasti kuin itse opettaja, ja Mauri ihasteli, kuinka sievästi ja taitavasti hän lakaisi pihaa ja auttoi äitiänsä. Sitte hän taas toisen kerran osasi juosta ja nauraa hilpeämmin kuin paras veitikka toverijoukossa.

Mauri ymmärsi hyvin, ettei isä voinut olla häneen tyytyväinen. Tiesi hän itsekin olevansa kömpelö kotitoimissa ja muissa käytännön asioissa. Koulusta hän toi hyvät todistukset, mutta siinä sitte olikin kaikki. Ja isä sanoi, ettei koreilla numeroilla taloa hoideta.

Eipä Mauri edes leskistä leikkiessä olisi saanut paikkaansa säilytetyksi, ellei Kyllikki olisi juossut sukkelasti ja ojentanut kättänsä ihan takaa-ajajan silmän sivuitse.

Ah, niitä herttaisia suvisunnuntaita koulun kukkaisella jokitörmällä, kun työt olivat pyhäteloilla ja tuuli kantoi kellojen kaiun leikkivien lasten luo! He istuivat syvälle apilan ja sinikellojen sekaan ja alkoivat kuiskaten laulaa. Kyllikki lauloi kukkasista ja auringosta, ja Maurista oli kaunein virsi "Jo joutui armas aika". Ihan kesken kuului koulutädin ystävällinen ääni huutelevan: — Missä te olette, lapset? Joutukaa kirkkooni — Silloin kiireesti juoksemaan ylös rinnettä. Mennessä Kyllikki kuiskasi: — Tule ensi pyhänä paljon varhemmin! — Ja Mauri tuli, ja aika oli kuitenkin yhtä lyhyt.

2.

Eräänä kesäiltapäivänä Mauri ja Kyllikki istuivat ruuhessa onkimassa. Aurinko kimalteli joen lipattaviin pikku laineisiin, ja lasten silmiä huikaisi; mutta kiinteästi he tähystelivät korkkikohoja, joita särjet ja ahvenenpoikaset nykkivät pinnan alle.

— Katsoppas, minä sain suuren!

— Minulle tuli jo kymmenes!

Aurinko alkoi kallistua länteen päin. Veden lipatus hiljeni hetki hetkeltä, ja joen pinta ja rantojen puut tummenivat.

Kaloja oli ruuhen pohjassa hyvä joukko, mutta uusia ei enää tarttunut onkeen. Lapset seurasivat kohoja välinpitämättömämmin. Pian Mauri kokonaan oli vaipunut iltapilviä katselemaan. Hän ei sanonut mitään; sydämessä vain värähteli kaipaus — unelma — onni — hän ei itsekään tietänyt, mitä se oli. Hän ajatteli kultamaata ja helmiportteja, joista rovasti oli puhunut viime sunnuntaina.

Kyllikki katseli koivikkorantaa, muonamiehen tuvan uuninpiippua hienoine savukierteineen, ja lehmiä, joita Koivun paimen ajoi tietä myöten. Samalla hän piti silmällä onkia.

— Mauri, sinun vapasi! — huudahti hän heleästi.

Mauri kääntyi, ennättäen juuri pelastaa ongenvapansa, joka oli soljumaisillansa veteen. Hämillään hän veti koko ongen veneeseen. Kyllikki myös veti omansa.

— Nyt minä soudan sinut koulun rantaan, — sanoi Mauri.

Silloin he ihmeeksensä huomasivat rantatiellä vieraita kävelijöitä. Kylän puolelta ne tulivat ja astelivat hitaasti, ikäänkuin olisivat kulkeneet vaan kulkeaksensa. Siinä oli parrakas herra, hieno rouva päivänvarjostin kädessänsä, ja tyttönen, jolla oli valkea puku ja vaaleat hiukset hajallaan.

Tyttö huomasi komeita, keltaisia kurjenmiekkoja äyrään alla ja tuli aivan veden rajalle taittamaan muutamia. Lapset katselivat häntä ja hänkin katseli heitä. Sitte hän riensi pois kukkineen ja katosi vanhempiensa seurassa tienmutkaan.

— Keitähän ne olivat? — tuumivat Mauri ja Kyllikki. — Minä jo arvaankin, — muisti Kyllikki kohta. — Tänne on muuttanut uusi tuomari.

He eivät vielä ehtineet soutaa pois, ennenkuin vieras tyttö juoksi hätäisenä takaisin, etsien jotakin. — Olen pudottanut solkeni, — sanoi hän, ikäänkuin kutsuaksensa lapsia veneestä apuun.

Ha laskivat rantaan. Kaikki kolme hajoittelivat käsillänsä kurjenmiekkojen korkeita lehtiä ja rinteen pitkää ruohoa, kunnes Mauri riemuiten huusi: — Minä löysin! — Kerranpa hänkin huomasi ja ennätti.

Tuomari rouvineen saapui paikalle juuri kuin Mauri ojensi tytölle hänen pienen, siron hopeasolkensa.

— Kiitä, Margit, — sanoi rouva, ja tuomari taputti Maurin päätä. Poika sai kertoa, kuka hän oli ja kuka hänen toverinsa, mikä rakennus sijaitsi joen takana tuolla metsän syrjässä ja mikä suuri talo tällä puolella koivujen ympäröimänä.

— Nämä ovat miellyttäviä paikkoja, — sanoi tuomari rouvallensa. —

Kyllä meidän kumminkin on paras.

— Tulkaa joskus Tuomarilaan, — pyysi pieni Margit välittömästi. —

Minä en tiedä mitä tekisin, minun on täällä ikävä.

Kyllikki niiasi, mutta Mauri ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.

Valkoinen tyttö oli niin outo ja kaunis ja koko tapahtuma kuin satu.

Sitte tuomarilaiset lähtivät, hän souti Kyllikin koululle, jakoi kalat

ja vei omansa kotiin.

Matkalla kuvakirjan enkelit taas muistuivat hänen mieleensä. Ehkäpä sentään oli oikein, että niiden tukkaa ei ollut maalattu ruskeaksi eikä pukua punaiseksi. Kun tarkemmin ajatteli asiaa, ei Kyllikkiä suinkaan sopinut verrata enkeliin, sillä hän oli ihan oikea tyttö, Maurin jokapäiväinen ystävä. Mutta enkelit ovat hienoja ja ylhäisiä, sellaisia, ettei heitä tohdi koskea, ainoastaan katsella ja ihmetellä. Ne ovat sellaisia kuin tuomarin Margit.

Kummallista vaan — voikohan enkeleillä olla ikävä, ja eivätkö he tiedä, mitä he tekisivät?

3.

Uusi tuomari oli ostanut entiseltä huvilan, jonka nimi oli Sveitsi. Ei koko paikkakunnalla ollutkaan toista niin korkeata mäennyppylää, eikä jokiranta muualta ollut pystykallioinen, niinkuin sen kohdalta. Siellä oli salaperäisiä luolia ja komeroita, ja puistossa kasvoi outoja puita ja suuria, kirjavia kukkasia.

Kun Mauri ja Kyllikki ensi kerran joutuivat sinne, oli heistä kaikki niin merkillistä, että he vaan katselivat. He eivät voineet vapaasti juoksennella, sillä nurmi oli niin hienoa, että siihen tuskin uskalsi astua; ja kun Margit toi esiin kauniit nukkensa, eivät he osanneet niillä leikkiä, sillä he pelkäsivät vahingoittavansa niiden harsopukuja ja hienoja hiuksia.

— Mitä me tekisimme? — toisti Margit vähän kärsimättömästi kysymystä, jota hän jo aamulla oli lausunut niin moneen kertaan, että tuomarinna lopulta lähetti hakemaan leikkitovereita. Margit oli kovin odottanut heitä — mutta nyt näyttikin tulevan pelkkä pettymys.

Maurin mielestä ei ollut tarvis mitään tehdä. Hän oli onnellinen vain katsellessansa. Mutta Kyllikki keksi, että Sveitsin vieressä oli tavallinen hauska lehmihaka, ja hän ehdotti, että siellä ruvettaisiin talosille tai piilosille. Sinne he juoksivat ja sinne haipuivat. Tuomarinna huuteli turhaan lapsia kahville. Koko puutarha oli tyhjä ja äänetön. Hän hätääntyi ja kutsui sisäneitsyen avuksensa. Vihdoin he johtuivat lehmihaan aidan luo ja kuulivat iloisia naurunhelähdyksiä. "Tupa" oli tehty pehmeistä sammalista, Kyllikki keräsi yhä lisää rakennusainetta, Mauri liitti sitä kokoon, ja vieressä kiven kupeella istui Margit, ilman sukkia ja kenkiä, nauraen ja pakinoiden iloisesti kuin västäräkki. Äidin oli ihan mahdoton torua lemmikkiänsä, mutta mielessään hän päätti, ettei moinen meno varsin pian saanut uudistua. Tuomarilan kahvi maistui hyvältä, vaikka Maurille tapahtuikin se häpeä, että hän läikytti kermaa puhtaalle liinalle. Tuttavuus oli nyt kumminkin solmittu, ja kohta leikki sujui puutarhan kalliokomeroissakin.

Ennenkuin pienet vieraat lähtivät pois, saivat he kaiken päätteeksi nähdä ja kuulla jotain perin ihmeellistä. Margit toi ulos viulun — oikein oman viulunsa. Tuomari osasi soittaa, ja hän oli opettanut tyttösellensä.

— Minä soitan vaan harjoituksia, — selitti Margit. — Osaan minä kuitenkin yhden laulun ja polkkatanssin.

Niitä he kuuntelivat ihastuneina, Mauri varsinkin. Hän halusi kuulla samaa monta kertaa uudestaan, kunnes Kyllikki huomasi, että oli aika lähteä pois.

— Tulkaa taas huomenna, — sanoi Margit hyvästiksi.

— Kiitos, — vastasi Kyllikki, — en minä huomenna voi tulla. Meillä leivotaan.

— Mitä siitä? — Margit ei käsittänyt, miksi se Kyllikkiä esti. Hän ei tietänyt kotinsa leipomapäivistä, ennenkuin lämpimäiset olivat pöydällä.

— Äiti on luvannut, että minä saan yksin tehdä piparkakkutaikinan, — ilmoitti Kyllikki innokkaasti.

Margit kääntyi Maurin puoleen.

— Tule sinä sitte. Voithan laittaa valmiiksi sammalmajan, joka jäi kesken.

Mauri ei olisi tietänyt mitään hauskempaa — ellei vaan olisi pitänyt tulla yksin. Ilman Kyllikkiä hän ei rohjennut, ei vaikka.

— No? — sanoi Margit.

Samassa Maurin mieleen johtui, että isä oli puhunut perunamaan perkaamisesta. Jo tänä aamuna Maurin olisi pitänyt mennä perunamaalle, ellei olisi kutsuttu Tuomarilaan. Siinä oli pelastus. Helpotuksesta huoahtaen hän vastasi:

— Meillä perataan perunamaata.

Nyt Margit täyttä totta närkästyi.

— Hyi teitä, — hän sanoi. — Tepä olette kummalliset. Kuinka te voitte mieluummin leipoa ja olla perunamaalla kuin leikkiä minun kanssani?

— Ei se niin ole, — selitti Kyllikki reippaasti. — Meitä tarvitaan. Meillä on työtä. Meistä on hyvin hauska tulla, kun me vaan joudamme. Hyvästi nyt ja kiitoksia!

Margit jäi tuumimaan, lauhtuneena, mutta pahoilla mielin. — Maailma olisi paljon hauskempi, jos ei koskaan kenenkään tarvitsisi tehdä työtä, — oli hänen syvämielinen johtopäätöksensä.

4.

Iltapilvet kulkivat taivaalla, ja silloin Mauri usein vaipui mietteisiin. Mielen täytti outo ikävöiminen. Taivaan kultamaa tuli likelle, ja äidin kaipaus, vaikka ei ollut muistojakaan.

Isä torui hänet pois "vetelehtimästä", sillä hän oli toimen ja käytännön mies. Mauri totteli, mutta ei keksinyt muutakaan tekemistä, ellei suorastaan käsketty johonkin. Hän silloin tavallisesti juoksi jokirantaan ja meloi ylitse.

Kotirannan täti oli niin hyvä kuin oma äiti varmaan olisi ollut. Hän istui ommellen keinulaudalla koivun alla, ja Mauri sai pidellä lankavyyhteä Kyllikin keriessä. Täti silloin kertoi heille kauniita kertomuksia ja opetti lauluja isänmaasta ja kodista Jumalan luona. Siinä Maurin ikävä haihtui, ja pieni sydän lämpeni onnelliseksi.

Vielä joskus Kyllikkiä ja Mauria kutsuttiin Tuomarilaan, vaan ei läheskään niin usein kuin he olivat luulleet. Kirkonkylään asettui kaupunkilaisia kesävieraita, joiden lapsista Margit sai seuraa. Tuomarinnan mielestä se sopi paremmin. Tosin Margit ei heidän parissansa niin vilkkaasti puhellut ja heleästi nauranut, kuin kerran lehmihaassa Koivun pojan ja opettajan Kyllikin kanssa. Mutta ei sillä väliäkään. Tuomarinna pelkäsi maalaistapojen tarttumista; hän tahtoi kasvattaa viehkeän kaunokaisensa suurta maailmaa varten.

— Minä toivoisin, että saisin taas kuulla viulun soivan, — sanoi

Mauri välistä Kyllikille.

— Pyydetään isää soittamaan harmoonia, — vastasi Kyllikki, joka aina kaikkeen keksi neuvon.

Maurin mielestä se ei kuitenkaan ollut ihan samaa. Viulu, Margit ja

Sveitsi-huvila asuivat hänen mielikuvituksessansa yhtä kauniina ja

ihmeellisinä kuin iltataivaan punertavat pilvet, joita hän rakasti.

Mutta pilvet ne olivat lempeät ja hiljaiset eivätkä koskaan sanoneet:

— Hyi teitä, te olette kummallisia.

Tuli sitte taas syksy ja koulutalvi. Työtä tehtiin ahkerasti, ja sillävälin hiihdettiin ja laskettiin mäkeä hehkuvin, punaisin poskin. Margit oli jäänyt yksin kesävieraista, mutta hänellä oli kotiopettajatar, ja hänenkin täytyi lukea läksyjä. Mauria ja Kyllikkiä hän ei paljon tavannut, sillä he myllersivät kansakoululasten suuressa parvessa. Hän pääsi kaupunkiin serkkujansa tervehtimään ja sai taas vuorostaan vieraita. Hän koetti virkata pitsiä, pukea nukkejansa ja lukea äitinsä ruotsinkielisiä kertomuskirjoja, mutta pitkät iltapäivät eivät täyttyneet. Joskus käydessään kävelyllä opettajattaren kanssa hän huokasi syvään, kun iloiset äänet kaikuivat hänen korviinsa kylän yhteisestä kelkkamäestä. Ei hän kuitenkaan sinne tahtonut, tuskinpa olisi päässytkään. Hän päätteli, että maalla on ikävää. Oli paljon hauskempaa, kun isä oli lääninsihteerinä kaupungissa. Margitin oli määrä keväällä pyrkiä kaupungin kouluun, ja se ajatus innostutti häntä lukemaan.

Kaupunki kouluinensa liikkui muissakin mielissä. Mauri kuuli Kotirannan tädin puhuvan, että jos vaan tietäisi hyvän ja halpahintaisen asunnon kaupungissa, pitäisi Kyllikin päästä tyttökouluun. Vaikka heillä ei ollutkaan suuria varoja, arvelivat he hyvin voivansa sen verran säästää, että tytär saisi oppia ja edistyä.

Tämä oli Maurin mielestä lohduton ajatus. Kyllikki kaupunkiin! Hän ei puhunut mitään, hän vaan kulki mietteissänsä ja suri itsekseen. Eihän hän voinut sitäkään toivoa, että Kyllikki jäisi kotiin, sillä lukujen jatkaminen oppikoulussa oli ihaninta, mitä Mauri osasi kuvitella. Sentähden hän joka ilta koetti sydämestänsä rukoilla, että kaupungista löytyisi hyvä ja halpahintainen asunto Kyllikille.

Eräänä aamuna Kyllikki juoksi Mauria vastaan, kertoen että rovastin rouva oli luvannut toimittaa hänet sukulaisensa luo, joka oli vanha, viisas neiti, ja nyt oli lähtö ihan varma. Siinä nyt oli rukouksen kuuleminen! Mutta se koski niin odottamattoman kovasti, että Mauri purskahti itkuun.

Opettaja näki hänen itkevän ja kysyi syytä; Mauri häpesi eikä sanonut.

— Hän itkee sitä, että minä menen kaupunkiin, — selitti Kyllikki hiljaa ja vakavana.

— Sitä minä itken, että minäkin menisin, — oikaisi Mauri kyyneltensä seasta.

Opettajan täytyi tyytyä ylimalkaisiin lohdutuksiin, kunnes hän löysi oikean sanan: — Jumala pitää huolen sinusta, Mauri. Rukoile ja anna hänen johdattaa!

Seuraavana sunnuntai-iltapäivänä hän astui polkua jäätyneen joen poikki Koivulle. Oli pitkä keskustelu isännän huoneessa. Isäntä kuului kiivastuvan, sitte puhuvan maltillisemmin ja sitte taas kiivastuvan. Mistä oli kysymys, sitä ei kukaan tietänyt.

Tänä talvena opettaja ja Koivun isäntä useita kertoja tapasivat toisensa ja keskustelivat. Lopputulos kuultiin eräänä toukokuun päivänä.

— Mauri! — huusi isäntä pojalleen, joka istui tuvan pöydän ääressä, kartta levällään edessänsä.

Poika heräsi kuin unesta, säpsähtäen pystyyn.

— Opettaja sanoo, että hän lähettää tyttönsä syksyllä kouluun kaupunkiin ja että sinäkin olisit siinä ijässä. Kuulut siellä koululla itkeskelevän lukuhaluasi.

Mauri vaikeni, painaen päänsä alas. Hän odotti nuhteita, mutta niitä ei tullutkaan.

— Ei sinun talontoimistasi taida paljon syntyä tällä älyllä, — sanoi isä. — Ehkä on parasta että luet, siksi kuin tavallinen ymmärryksesi kasvaa. Niin opettaja näkyy luulevan.

Mauri seisoi tuijottaen isäänsä. Hän ei voinut uskoa mitä kuuli.

— Mitä sinä nyt töllötät? Etkö tahtoisikaan kaupunkiin?

— Tahtoisin, isä, tahtoisin! — pääsi nyt Maurin huulilta, kun hän ymmärsi, että täysi tosi oli kysymyksessä. Hänen riemunsa oli niin rajaton, että hän olisi juossut syleilemään isäänsä, jos olisi kehdannut.

— Mitäs sitte muuta kuin haen kortteerin ensi torimatkalla, — sanoi isäntä.

Hän oli tehnyt uhrauksen, suuren ja syvältä koskevan. Ei se tuntunut varoissa, mutta se tuntui sydämen pohjassa ja tulevaisuustoiveissa. Isäntä rakasti taloansa ja poikaansa, ja ne molemmat kuuluivat hänen ajatuksissansa erottamatta yhteen. Tietysti ne pysyivät yhtenä edelleenkin — ja kuitenkin tämä uusi asia herätti huolta ja levottomuutta. Ikäväkin tuli poika pahaista, kun se lisäksi oli ainoa.

Mauri tietystikään ei täysin käsittänyt isän tunteita, mutta jotakin hän vaistomaisesti aavisti niistä. Kiitollisuudessansa hän nyt koetti olla isälleen parempi työapulainen kuin koskaan ennen. Ja hänen lapsenuskollensa tämä oli ratkaiseva vahvistus. Jumala pitää huolen, sanoi opettaja.

Niin hän pääsi lyseoon samalla kertaa kuin Kyllikki tyttökouluun ja

Margit ruotsalaisen yhteiskoulun valmistavalle luokalle.

5.

Ensimmäisinä kouluvuosinansa Mauri asui sekatavarakauppiaan luona, jolta isä osti kaikki tarpeensa kaupungissa käydessään. Kauppias oli aina puodissa, ja rouvalla oli talous ja pienet lapset huolenansa. Mauri vietti enimmän aikansa vierashuoneen nurkassa, johon hänelle oli pöytä asetettu. Hän luki ahkerasti, ja hänestä tuli luokkansa paras oppilas. Toveripiirissä hän ei herättänyt huomiota eikä juuri saavuttanut suosiotakaan, sillä hän oli liian hiljainen ja suljettu. Pojat nauroivat hänen hajamielisyyttänsä voimistelussa ja leikissä, ja hänen yleisenä pilanimenänsä oli "professori Koivulander". Sen sijaan opettajat olivat häneen erittäin mieltyneet. Se tyydytti isäntää, joka muutenkin yhä enemmän tuli vakuutetuksi opettaja Kotirannan neuvon viisaudesta.

Isäntä teki sen huomion, että Mauri loma-ajoilla oli todellakin innokkaampi ja ymmärtäväisempi talon töissä kuin ennen lyseoon menoansa. Hän ei yrittänytkään herrastella eikä laiskotella, vaan pani parastansa, toimiakseen isälle mieliksi. Heidät nähtiin hyvin usein yhdessä. — Niin se kulkee kuin varsa hevosen perässä, — sanoi leski-Matleena, joka oli talon työssä ja ruoassa. — Sen on ollut ikävä kotiin. Mitähän suotta vietiinkään sitä kaupunkiin vierasten joukkoon.

Oikeastaan Maurilla ei ollut koti-ikävää sanan varsinaisessa merkityksessä. Istuessaan lukutyön ääressä hän oli selvästi tietoinen siitä, että tämä, juuri tämä teki hänet onnelliseksi, eikä hän olisi halunnut vaihtaa oloansa entiseen. Mutta siellä sisimmässä, mihin kukaan ei nähnyt, nyyhkytti yksinäisen kaipaus, pyytäen myötätuntoa ja rakkautta. Siinä Matleena oli oikeassa, ettei poika koko suuressa kaupungissa tuntenut ketään omaksi ja likeiseksi. Kauppias vaimoineen sai rahan isännältä, antoi Maurille huoneen ja ruoan, vaan ei kysynyt hänestä sen enempää. Opettajat olivat hänelle ystävällisiä, mutta hän katseli heitä kaukaisella kunnioituksella ja ihailulla, joka kohotti, vaan ei lämmittänyt palelevaa sydäntä. Poikajoukon leikki oli hänelle liian rajua ja meluisaa, eikä tyttötovereita ollut, kuten kotona maalla. Niin, Kyllikki ja Margit, juuri nuo samat leikkitoverit — kyllähän he olivat kaupungissa. Kummallista kuitenkin, miten oli suuri ero siellä ja täällä! Margitin serkkula oli aivan likellä sekatavarakauppaa, ja he kohtasivat toisensa kadulla jotenkin usein. Mauri nosti lakkiansa, Margit nyökkäsi ja meni ohi. Useimmiten oli muita hänen mukanansa, mutta vaikka hän sattui yksinkin kulkemaan, ei hän pysähtynyt puhelemaan Maurille — eikä Mauri tietysti rohjennut ajatellakaan, että hän ensinnä olisi Margitia puhutellut.

Kyllikki asui kaupungin toisessa ääressä, mutta joskus hekin kadulla osuivat vastakkain. Maurista oli hyvin outoa nostaa lakkia Kyllikille. Kotona hänellä tavallisesti ei ollut lakkia päässänsä ensinkään, tai jos olikin, huudettiin lasten kesken vaan "hyvää päivää". Sen he nytkin sanoivat ääneen toisillensa.

— Tule katsomaan, missä minä asun, — sanoi Mauri pysähtyen.

— Tulen, — vastasi Kyllikki iloisesti, kääntyen Maurin mukaan.

Heillä oli silloin oikein hauska puheluhetki kauppiaan vierashuoneessa, mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen.

— Miksi et ole enää tullut minun luokseni? — kysyi Mauri, kun hän seuraavalla kerralla, parin viikon perästä, kohtasi Kyllikin.

— Ethän sinäkään ole tullut meille, — vastasi Kyllikki. Samassa hän helähti nauramaan. — Ajatteles, täti sanoo, että tyttöjen ei sovi käydä poikien luona eikä poikien tulla tyttöjen luo. Olisikohan hän ajanut sinut pois? En minä luule. Tuleppas koettamaan!

Mauri vallan säikähti. Hänkö olisi yrittänyt sellaista? Hän, joka kutsuttunakin ujostellen meni vieraisiin!

Kerran he taas tapasivat toisensa kadulla ja kävelivät yhdessä pitkän aikaa. Heillä oli yltäkyllin puhelemista: koulusta, luvuista, kummankin kodista ja suunnitelmista ensi lupaa varten.

— Professori Koivulander hakkailee! Tiedättekö, professori Koivulander hakkailee tyttökoululaista! — ilkkui pari toveria toisena päivänä välitunnilla.

Veret karahtivat Maurin poskiin. Hän suuttui. Ensi kerran eläissään hän alotti tappelun. Tietysti hän olisi joutunut alakynteen ja saanut kelpo selkäsaunan, ellei järjestystä valvova opettaja olisi ankarasti komentanut meluavaa joukkoa hajalle.

Jo edellisenä iltana Kyllikki kuuli kunniansa. Hänen koulutätinsä, vanhan neiti Pikkaraisen ystävä, vanha neiti Tietäväinen, kiirehti kielimään, että neiti Pikkaraisen turvatti keikkuu kadulla lyseolaisen kanssa.

— Mutta sehän oli Koivun Mauri! — selitti hämmästynyt Kyllikki.

Ei auttanut. Torut hän kumminkin sai, ja ankaran kiellon, ettei toiste käyttäytyisi yhtä sopimattomasti.

Senjälkeen Mauri ja Kyllikki välttivät toisiansa. Kyllikkiä harmitti, ja hän koetti unohtaa koko asian. Hänellä oli monta ystävää, hän oli luokkansa lemmikki. Mutta poika, joka istumistansa istui yksinäisen huoneen nurkassa kirjoineen, ei voinut yhtä helposti lohduttautua.

Oliko ihme, että Mauri näki isän ja kodin aivan uudessa valossa, kun hän kirkkaana talviaamuna ensi kerran palasi kaupungista? Lumi oli häikäisevän puhdas, joen jää kiilteli tuhansina tähtinä, ja tukeva käsivarsi, joka hänet nosti reestä, tuntui sanomattoman turvalliselta. Se tunnelma säilyi lupa-ajasta toiseen, erotuksena vaan, että keväällä oli vieläkin ihanampaa. Maalaispoika oli aivan huumautua sireenien, tuomien ja pihlajien tuoksusta, peippojen laulusta ja käen kukunnasta, joka kaikki oli uutta pitkän poissaolon jälkeen, mutta kuitenkin rakasta ja tuttavaa. Hän oli kiitollinen isälle, jolta hän kaiken oli saanut: koulun ja oman kodin. Mielellänsä hän teki työtä talossa lyhyen loma-ajan, josta kerrallaan oli kysymys. Nuori ruumiskin, nuutuneena paljosta istumisesta, vaati veronsa pelloilla ja niityillä, metsillä ja mailla. Mauri oli kaikkien ihmeeksi reipas ja puuhakas kuin hyvä maamiehen alku. Isä iloitsi ja päätteli mielessänsä: — Vielä hänestä tulee kunnon isäntä tähän Koivulle, oppinut ja toimen mies. Kyllä opettaja tiesi mihin kehoitti.

6.

Kotiin tultuansa Mauri aluksi vierasti kansakoulua, kunnes ystävällinen täti tuli Koivulta hakemaan "poikaansa". Pian hän sitte pääsikin ennalleen opettajan ja tädin parissa. Mutta vanha tuttavallinen toverisuhde Kyllikkiin ei oikein ottanut palataksensa. Opettaja ei sitä ihmetellyt, hän hymyili vaimollensa: — Tuommoinen aika on kaikilla kasvavilla pojilla!

Hämilliset ajatukset hälvenivät vähitellen, vaikka vieraantumista kesti edelleen. Kaupungissa Mauri ja Kyllikki eivät vastakaan seurustelleet keskenänsä. Kotona he usein joutuivat yhteen läheisen naapuruuden tähden, mutta he eivät etsineet toisiansa entisinä erottamattomina ystävinä.

Kotipitäjässä ei ollut säätyläisnuorisoa nimeksikään, ellei sattunut kesävieraita. Rovasti ja nimismies olivat vanhoja, kappalainen äsken nainut ja kunnanlääkärin virka vasta kyseessä. Kirkonkylästä ei ollut ketään lähetetty kaupunkiin opiskelemaan ennen Mauria ja Kyllikkiä. Niin ollen he nykyään olivat sivistyneintä lomaseuraa Tuomarilan tyttärelle, jos huvitusta oli lähitienoilta hankittava.

Kyllikki ei juuri viihtynyt Margitin parissa. Hän piti paljon enemmän entisistä kansakoulutovereistansa, nuorista tytöistä, jotka askarsivat kotitaloissansa tai palvelivat lapsenhoitajina ja työapulaisina, mikä missäkin. Näiden luona hän liikkui päivänsäteen lailla, oli vapaa ja luonnollinen ja tunsi orjuutusta, jos piti olla hieno. Margit käytti päivänvarjoa ja käsineitä, Kyllikki antoi ihonsa paahtua ruskeaksi, ja sukat ja kengät olivat hänelle ylellisyyttä muulloin kuin pyhinä.

Toisin oli Maurin laita. Kyllä hänkin kotona eli luonnon vapaudessa ja kulki työtamineissa, mutta pyhäpuku ei häntä rasittanut, sillä likaantuminen oli hänelle tosiaankin maatyön vastenmielisin puoli. Hän oli aina hyvin tyytyväinen saadessaan ottaa yllensä siistit, sileät vaatteet, jotka kylän räätäli parhaan taitonsa mukaan oli tehnyt. Tuomarilaan mennessänsä hän vielä lisäksi pani kaulaansa valkoisen kauluksen, jonka kiilto oli emännöitsijän ylpeys, ja kaupungista ostetun silkkisolmukkeen. Hän näytti niin sievältä ja suloiselta pehmeine kiharahiuksineen ja kirkkaine sinisilmineen, että häneen voi mieltyä ken tahansa. Tuomarinna sanoi miehellensä, että rikkaiden talollisten pojat ovat toisenlaisia kuin tavalliset nousukkaat. Mauri Koivu on oikein hieno poika, kaino käytökseltään ja muuten ymmärtäväinen. Häntä voisi luulla vaikkapa sivistyneeksi, jos hän vaan osaisi ruotsia.

— Tahtoisiko Margit soittaa? — oli Maurin säännöllinen pyyntö joka vierailulla.

Margit teki sen mielellään. Hän oli paljon edistynyt, eikä maalla ollut mitään kuulijakuntaa. Tuntui hauskalta sekin, että joku ihaili, muistuttamatta epäpuhtaista sävelistä, niinkuin isän oli tapana. Eikä Mauri vaatinut vaihtelevaa ohjelmaakaan. Hän kuunteli yhtä innokkaasti lauluja, tansseja ja sonatiineja, samaa vaikka kymmeneen kertaan.

Kerran sateisena kesäpäivänä oli muutamia nuoria koossa Tuomarilassa. Oli kylän kesävieraita, lisäksi Kyllikki ja Mauri. Kun keila, kroketti ja tennis eivät käyneet päinsä, piti keksiä sisäleikkejä. Joku ehdotti, että kaikille jaettaisiin tyhjiä paperipalasia. Yhden tuli lausua kysymys, toiset kirjoittivat muutetulla käsialalla vastauksen kukin omalle lapullensa; sitte laput sekoitettiin ja luettiin ääneen, eikä vastaajia saanut arvailla.

"Kuka on paras ystäväsi?" ilmoitettiin ensimmäinen kysymys.

Papereissa oli nimiä kaikenlaisia. Oli hyvin suuri kiusaus ruveta arvaamaan, mikä oli kunkin oma. Tuomari ja hänen rouvansa olivat myös kuuntelemassa. Heitä huvitti nuorten seura.

Mauri kirjoitti paperiinsa: "Luulen, ettei minulla ole yhtään ystävää."

Seuraava kysymys kuului: "Mistä pidät kaikkein enimmän? Luettele muutamia asioita."

Vastausten lukeminen herätti suurta hilpeyttä. Mikä piti karamelleista, matkoista ja jännittävistä kertomuksista, mikä tanssista, krokettipelistä, hevosista ja vaaleista puvuista. Joku järkevä harrasti koulua, keittämistä ja puutarhanhoitoa; sen Mauri mielessään arvasi Kyllikiksi. Mikähän oli Margitin paperi? Mauri ihmetteli, että sen täytyi löytyä noiden toisten joukosta, sillä nehän olivat merkillisen joutavia. Jospa Margit ja useimmat muut olivatkin vaan laskeneet leikkiä? Hän itse viattomuudessaan oli pannut koko sydämensä paperille. Hän oli uskaltanut, koska kenenkään ei ollut lupa ääneen arvata kirjoittajia.

"Koulussa minä pidän suomenkielestä ja latinankielestä. Ulkona pidän monivärisistä pilvistä. Kun muistelen entisiä, pidän kaikkein enimmän siitä ajasta, jolloin olin pieni lapsi ja leikin hyvän ystävän kanssa joen rannalla sunnuntaisin. Nyt minä pidän Margitin soitosta. Kun ajattelen tulevia asioita, toivon sitä, jota en koskaan ole nähnyt. Minä pidän raamatun kahdesta viimeisestä luvusta."

Tuomari ja rouva katsoivat, toisiinsa. — Mikä merkillinen paperi — ja merkillinen poika, — sanoivat heidän ilmeensä.

Margit liehui ja veikisteli Maurin ympärillä ja soitti hänelle entistä halukkaammin. Mutta Kyllikki oli sinä iltana vakava ja vähän alakuloinen.

— Voimmehan me yhä olla yhdessä sunnuntaisin, — sanoi hän kotiin mennessä, luoden ruskeat silmänsä avomielisesti Mauriin.

— Voimmeko? — kysyi Mauri.

— Jos sinä vaan tulet.

— Oletko sinä sitte samanlainen — ihan samanlainen kuin ennen?

— Minä olen nyt iso tyttö, — sanoi Kyllikki nauraen. — Ystäviä voimme olla kuitenkin.

He erosivat kättä lyöden. Siihen murtui ensimmäisten kouluvuosien luoma jää.

7.

Kyllikillä oli koulunkäynnistään jäljellä viidennen luokan loppukevät ja kuudes, ylin luokka, kun hän sai sanoman isänsä kuolemasta. Opettaja Kotiranta oli vilustunut lukusilla, sairastunut keuhkokuumeeseen ja temmattu pois niin odottamatta, ettei Kyllikki edes kotiin ehtinyt, ennenkuin kaikki oli ohitse.

Hän oli hurskas mies ja oli Herrassa nukkunut turvallisesti. Mutta oi kuinka onkaan kuolema haikea vieras jälkeenjääneille! Kaksin verroin haikea, jos se riistettyänsä puolison ja isän vielä riistää kodinkin ja jokapäiväisen leivän.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä äiti ja tytär seisoivat joen kaltaalla kahdenkesken. Huoneissa oli tuntunut liian tyhjältä. Täällä oli Jumalan luonto, sama ilon ja murheen aikana.

Äidin katse liukui pitkin joen harmahtavaa, hyhmäistä pintaa. Niin oli raskas hänen sydämensäkin.

— Äiti, — sanoi Kyllikki silloin, — jos meidän täytyy täältä muuttaa, niin me muutamme takaisin vielä. Minä tulen opettajaksi isän kouluun. Älä sure, äiti.

Kesken huoliansa äiti hymyili hellästi. Hänen sydäntänsä liikutti nuoren tyttären huolenpito ja auttamisen halu. Kuitenkin hän vastasi: — Siihen on pitkä aika, Kyllikki. Ja millä minä sinut koulutan?

Nopeaan ja neuvokkaana tyttö virkkoi: — Voimmehan asettua kaupunkiin ja ottaa täysihoitolaisia yhtä hyvin kuin neiti Pikkarainen.

Ehdotus ei ollut mahdoton; äiti hämmästyi siitä, sanoen ainoastaan: — Isän oli tapana muistuttaa kaikissa vaikeuksissa, että Jumala pitää huolen. Me joudumme nyt koetteelle, lapseni, jaksammeko uskoa sen.

Kyllikki vaikeni, mutta hän tunsi sisimmässään, ettei hän epäillyt hetkeäkään. Hän, viisitoistavuotias, oli kuin kasvanut päätänsä pitemmäksi. Hän oli äidin turvaksi pantu isän sijaan.

Jo toisena päivänä Kyllikin täytyi palata kouluun. Silloin Mauri ensi kerran avasi neiti Pikkaraisen oven. Hän tuli tyynesti ja ujostelematta, sillä nyt hänen täytyi tulla.

Maurin nähdessään Kyllikki puhkesi kyyneliin. Hän oli hyvin vähän itkenyt kotona. Kaikki teljetyt sulut pääsivät nyt valloilleen, ja Maurin kyyneleet vuotivat mukana.

He eivät puhuneet toisillensa juuri mitään, mutta tuntui niin hyvältä ja lohdulliselta. Sitte Mauri nousi lähtemään ja mennessään ojensi Kyllikille kortin.

— Tämän minä toin sinulle.

Siihen oli kirjoitettu Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta: "Siellä on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä."

— Sehän on ihmeellinen lause, — sanoi Kyllikki miettiväisenä. — Älä mene vielä, Mauri! Sinä olet varmaan ajatellut taivasta enemmän kuin minä. Luuletko, ettei isä nukukaan, että hän nytkin palvelee?

— En tiedä varmaan, nytkö vai vasta kerran, — sanoi Mauri epäröiden. — Kyllä minä paljon ajattelen näitä. Se on kaikki ihmeellisen kaunista, vaikka sitä ei osaa käsittää.

— Minä olen ajatellut jokapäiväisiä selviä asioita, — sanoi Kyllikki.

— Minä koettaisin nyt täällä palvella Jumalaa.

Mauri puolestaan sai siitä miettimistä. Ei hän lähtenytkään, vaan istuutui uudestaan, ja Kyllikki rupesi kertomaan suunnitelmiansa.

— Sinne tulee kansakoululle uusi opettaja — ajatteles — meillä ei olekaan kotia enää. — Kyllikki taisteli kyyneliä vastaan. — Sitte en enää koskaan saa joella soudella enkä poimia sinikelloja rannalta enkä katsella, kun teidän karja tulee kotiin — enkä — enkä —

Oliko se mahdollista? Niin pitkälle Maurin ajatus ei vielä ollut kulkenut. Niin, tietysti sinne piti tulla uusi opettaja.

— Minä koetan olla tyytyväinen ja reipas, sillä sitä varmaan Jumala tahtoo. Ehdottelin äidille, että hän muuttaisi tänne kaupunkiin ja me pitäisimme täysihoitolaisia.

— Silloin minä heti muutan kauppiaalta sinun äitisi luo, — sanoi

Mauri päättäväisesti.

Kyllikin kasvot kirkastuivat.

— Kuinka hyvä sinä olet! Uskotko isäsi suostuvan? Ja etkö luulekin, että äiti saa muita myös? Sitte me voisimme tulla toimeen yhden vuoden.

— Entä mitä yhden vuoden päästä?

— En tiedä… Kyllikki mietti. — Sinä jäät äidin luo, ja kaikki ne toiset, jotka ensi syksynä tulevat meille. Minä rupean johonkin työhön, kunnes pääsen seminaariin. Sitte — sitte pyydän sinun isältäsi ja muilta kansakoulun johtokuntalaisilta: "Ottakaa minut apuopettajaksi isäni kouluun!" Minä kuvittelen, että he ottavat. Isä sanoi aina, että meidän koulumme kasvaa. Kun koulut kasvavat, ei yksi opettaja riitä — vai mitä luulet, Mauri? Minä palaan kotiin ja tuon äidin sinne, ja sitte kaikki on taas ennallansa.

Samassa hän muisti, että mennyt kuitenkin oli poissa, ja surullinen ilme palasi hänen vilkkaisiin kasvoihinsa. Mutta Maurin valtasi kokonaan Kyllikin takaisintulon kuva, ja hän lohdutteli itseänsä ja ystäväänsä: — Sittehän sinä taas poimit sinikelloja ja soutelet ja näet meidän karjamme kartanolla… Kyllikki, toivotaan, että aika kuluu pian!

8.

Rouva Kotirannan täysihoitola oli suosituin koko kaupungissa. Hän osasi järjestää vaatimattoman asunnon hauskaksi ja miellyttäväksi, keitti maukasta, yksinkertaista ruokaa ja tuli toimeen halvoilla maksuilla, tarjoten sen kaiken ohella nuorisolle äidillisen sydämen ymmärtämystä ja herttaisuutta. Siellä Mauri oli onnellinen, ja Kyllikki kukoisti heleimpänä kukkana nuorten joukossa.

Mauri oli hiukan rasittunut. Hän oli kesällä lukenut luokan yli, eikä hän nyt jaksanut istua työpöydän ääressä yhtä keskeymättä kuin ennen. Kuinka ikävä hänen olisikaan tullut yksinäisyydessänsä sekatavarakauppiaan luona! Täällä kodin hellä hoiva ja likeisen toveripiirin seura oli hänelle uutta maailmaa, jossa jokainen lepohetki muodostui juhlaksi.

Opettajan rouva oli ollut satojen lapsukaisten rakkaana "koulutätinä" maalla. Nyt hänellä, paitsi omaa tytärtänsä, oli hoidossansa yhdeksän nuorta, sekä poikia että tyttöjä. Riittipä siinä parvessa iloa, eloa ja moninaisia harrastuksia. — Läksyt ensin! — se oli tädin horjumaton vaatimus. Muuten hän mielellänsä oli kaikessa mukana. Vieraisille ja kokouksiin hän ani harvoin suostui menemään iltasin. Illat kuuluivat hänen nuorillensa. Hän sytytti ruokasalin lampun ja istuutui sen ääreen parsimaan joukkonsa sukkia, jotka olivat tulleet pesusta kantapäät hajanaisina. Piankin ovea naputettiin, askeleet hiipivät hänen luokseen, ja joku ujo tyttönen pyrki valittamaan huoltansa tai toinen kertomaan "hauskaa". Pienemmistä muuan tarvitsi apua läksyihin, toinen neuvoa vaatteittensa hoitoon. Joskus taas oli kaikilla aikaa. He ryntäsivät ruokasaliin ja pyysivät saada leikkiä. — Täti, arvoitusleikkiä! Kivikuntaa, kasvikuntaa… Täti, pojat voimistelisivat tänä iltana! Me tytöt myöskin! Saammeko pingoittaa nuoran ja hypätä yli? — Sattuipa, että hän silloin hymyillen näytti sukkakasaa. — Minä arvelisin tarvitsevani apulaisia. Jos kukin teistä parsii oman parinsa, on pöydällä kohta kymmenen paria vähemmän. Sitte leikkikää ja voimistelkaa mielin määrin!

"Parsimisillat" eivät suinkaan olleet ikävimpiä, ei edes pojistakaan, jotka ensin hämillään yrittivät tehdä tenän. Täti ja tytöt opettivat, naurettiin ja laskettiin leikkiä, ja tuota pikaa he kehuivat päässeensä mestareiksi. Sen puolesta tädin ei enää olisi tarvinnut parsia ainoatakaan sukkaparia — mutta usein hän parsi kuitenkin, varsinkin ahkeralle Maurille, joka ilmankin istui kumarassa liian paljon. Kun Mauri laatikostaan löysi tädin rakkauden jäljet, tunsi hän kiitollisin sydämin ikäänkuin henkäyksen äidin huolenpidosta, jota hän ei tietoisesti koskaan ollut kokenut.

Vanhemmat koululaiset halusivat väliin keskustella. He istuivat vakavina, valitsivat puheenjohtajan ja ehdottivat kysymyksiä. Kyllikin piti koulun konventissa alustaa keskustelu raittiusasiasta, ja kotipiirissä ensin kuultiin ja arvosteltiin hänen esitelmänsä. Mauri puhui itsekasvatuksesta innostavan kirjan johdolla, jonka hän äskettäin oli lukenut. He olivat kumpikin täynnä tulta ja intoa. Tällaiset olivat "heidän iltojansa". Mutta muutamat kyllästyivät ja tahtoivat tanssia. Se oli tädin vaikein koettelemus, kun vielä surun haava vuoti verta omassa sydämessä. Hän hillitsi tunteensa ja vastasi levollisesti: — Niin, tänään keskustellaan ja ensi viikolla voitte kerran tanssia.

Ne eivät olleet mitään tanssiaisia; sellaisia ei Kotirannan asuntolassa koskaan pidetty. Omat nuoret kertyivät kokoon arkipuvuissansa kirjojen äärestä, tuoden joskus vieraankin toverin mukaansa. Tunti, korkeintaan puolentoista, eikä usein — se oli sääntö.

Margit, joka tänä talvena oli erinomaisen halukas Kyllikkiä tapaamaan, osui kerran hänen luoksensa tanssi-iltana. Hän, maailmalla tottunut, oli Kotirannan täysihoitolaisten mielestä erikoinen ja ihmeellinen, ikäänkuin keijukainen tai prinsessa. Kuinka hän leijaili kauniisti! Pojat kumarsivat hänelle, ja tytöt pyysivät: — Tule minun kanssani! — Ja minun!

Sitte Kyllikki ja Mauri kutsuttiin vastavierailulle Margitin serkkulaan. Siellä oli oikeat tanssiaiset. Tytöt olivat vaaleissa puvuissa, istuivat pitkin seiniä ja tanssivat ainoastaan poikien kanssa. Kyllikki arveli itsekseen, että tämmöinen oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Mauri puolestaan viihtyi omalla tavallansa. Tanssit olivat vaikeita, hienoja ja uudenaikaisia; hän sai ilokseen syrjästä katsella, koska hän harvoja osasi. Koko sali oli hohtava, kirjava, läikehtivä niinkuin kukkameri, ja Margit oli niin kaunis, että yksin häneen olisi voinut katsoa koko illan.

— Oh, kuinka joutavaa! — sanoi Kyllikki kotona. — Arvaatteko, mitä he lörpöttelivät? Eräs meidänkoululainen kysyi, miksi en ollut näin hienoihin kutsuihin kähertänyt tukkaani, ja toinen sanoi, että minun muka ei olisi pitänyt tulla mustassa hameessa ja valkeassa puserossa, koska suruvuoteni on lopussa. Pojat ne solkkasivat sekavalla suomenkielellä: Mikä vahinko, neiti, että te ette osaa tätä ja sitä ja tiesi mitä… Tanssikoulua he suosittelivat minulle. Ei kiitos! Minulla on parempaakin tehtävää.

Kerran Mauri pyysi Margitia Kotirantalaisten keskusteluiltaan. Oli kysymys työn siunauksesta. Täti oli ehdotellut aineen, ja tovereista vanhin, ylioppilaskokelas lyseon kahdeksannelta, pohjusti sen monisanaisella, taidokkaalla esityksellä.

Kyllikki pyysi puheenvuoroa.

— Me elämme tehdäksemme työtä, — sanoi hän. — Muistatteko Maammekirjan kertomusta Autiosta ja Päiviöstä? Meidän tulee jättää jälkeemme parempaa kuin se, minkä otimme vastaan.

— Kyllä on helppo tehdä työtä, jos saa valita mieluisen alan, — sanoi Mauri. — Tahtomme ja velvollisuudentuntomme karaistuu, jos teemme ikävääkin työtä.

— Jos parsimme sukkia, — tokaisi ääni joukosta.

— Hiljaa, ei saa ilvehtiä!

— Hauskaa työtähän se onkin — vallankin kun pistää sormiinsa…

Täti, puheenjohtaja, koputti pöytään. Mauri jatkoi, kysyen:

— Luuletteko, että ihminen voi olla onnellinen, jos hän kokonaan joutuu väärälle uralle? Minä ymmärrän, että hän voi tulla lujaluonteiseksi ja kärsivälliseksi, mutta voiko hän saada aikaan mitään kunnollista?

— Mikä on väärä ura? Mistä sen huomaa? — kysyi eräs tytöistä.

— Esimerkiksi… Mauri mietti, epäröi ja sanoi äkkiä: — Esimerkiksi jos minä haluaisin tiedemieheksi ja minun pitäisi jäädä taloa hoitamaan.

— Minkätähden sinun sitä pitäisi?

— En minä sanokaan, että niin käy, mutta jos.

— Väärän alan tuntee siitä, että haluaisi toista ja kumminkin tekee toista, — selitti eräs poika viisaan näköisenä. — Semmoista sattuu paljon.

— En tiedä — minä uskon, että sen tuntee sisässään, — puuttui Kyllikki innokkaasti puheeseen. — Mutta se ei ole oikein. Jokaisen tulee seurata taipumustansa, sillä ei Jumala suinkaan tahdo meitä väärälle alalle. Ei hän meiltä iloamme ryöstä.

— Joskus estetään, mitä me hartaimmin olemme halunneet, — sanoi täti, katsellen hellin silmin nuorta parveansa, jolle elämän pettymykset vielä olivat vieraat. — Joku haluaisi lukea, eikä hänellä ole varoja. Toinen toivoisi ruumiilliseen työhön, mutta terveys murtuu. Jumalan ajatukset ovat korkeammat meidän ajatuksiamme. Emme me aina joudu väärälle uralle, vaikka oma tahtomme ei tapahdu. Jumala johtaa varmasti siten, että voimme tehdä työtä siunauksessa. Mutta pahempi on, että monet ihmiset kulkevat oman mielensä mukaan eivätkä suostu Jumalan teihin.

— Tuleeko meidän siis seurata taipumuksiamme vai eikö? — kysyi Mauri hiljaa, huomattavalla jännityksellä.

— Tulee, ellemme siten sodi Jumalan tahtoa vastaan.

Margit peitti pienellä kädellänsä haukotuksen. Nuoremmat lapset liikehtivät levottomasti. Oikealla hetkellä teetarjotin lopetti juhlallisuuden.

Vasta Margitin lähdettyä Maurin mieleen johtui, että hän ei ensinkään ollut ottanut osaa keskusteluun. — Hän on hyvin hienotunteinen, — ajatteli Mauri. — Hän ei tahtonut, koska hän oli vieraana.

Itse hän valvoi pitkän aikaa, miettien illan kysymystä. Nuori sydän pyysi palavasti: — Jumala, anna minun seurata taipumustani ilman esteitä! Anna minun tulla tiedemieheksi! Eiköhän se olekin sinun tahtosi? En voi sitä tietää — mutta johdata minut oikealle alalle!

9.

— Minä valitsin tummanpunaisen ruusun!

— Minä vaalean!

— Minulla on kieloja, pelkkiä kieloja!

— Ovathan nämäkin kauniit, täti? Ne ovat vaan tulppaaneja, mutta ne ovat oikein iloisia ja heleitä.

Inka, Impi, Aili ja Kaarina, kaikki Kotirannan täysihoitolan tytöt pyörivät tädin ympärillä, näytellen kukkavihkoja, joita he olivat ostaneet Maurille. Hän oli tänään lähtevä Helsinkiin suorittamaan ylioppilastutkintoansa toisten nuorten toverien parvessa.

Kyllikki seisoi ikkunan luona. Ikkunalla oli kaksi kukkaruukkua. Kummassakin kasvoi ruusu, kumpaankin oli puhjennut vaaleanpunainen kukka. Hän iloitsi sydämessään, sillä ne olivat raikkaimmat ja ihanimmat kaikista. Koko kevään hän oli hoitanut niitä, ja ne olivat ymmärtäneet hänen sanattoman toiveensa.

Kun kaikki olivat huoneesta poistuneet, taittoi hän molemmat ruusut.

Vieläkö pari puolipuhjennutta lisäksi? Ei, nämä kaksi vaan.

Eron hetki oli käsissä. Nyt lähti Mauri, pian hän itsekin, toinen etelään, toinen pohjoiseen. Kotirannan täysihoitola oli täällä tehnyt tehtävänsä. Äiti seurasi tytärtänsä seminaarikaupunkiin, pystyttääksensä sinne uuden kodin.

Kyllikki tunsi mielessänsä ilon ja kaihon sekoitusta. Viime vuosi oli hänelle ollut varsin vaikea. Koulunkäyntinsä päätyttyä hän oli päässyt valvomaan pormestarin lasten läksynlukua. Lapset olivat huonopäisiä, laiskoja ja hemmoteltuja; Kyllikki koetti parastansa, mutta sai niukat tulokset ja paljon mielipahaa. Monta kertaa hän muisti Maurin sanat: "Tahto ja velvollisuudentunto karaistuu, jos teemme ikävää työtä." Hän oppi lujemmin luottamaan Jumalaan ja kiinteämmin liittymään häneen. Opettajaksi hän halusi kaikesta huolimatta; siksi hän nyt iloitsi, nähdessään tien avoimena. Hän uskoi varmasti: Se on minun alani, minun oma oikea alani! Pormestarin lapset olivat hänelle kuin ruusupensaan okaita. Ei hän niiden tähden tahtonut jättää odottavia ruusuja poimimatta.

Niin, ruusut… Kyllikki katseli hetken uneksien niitä kukkasia, joita hän piteli kädessänsä. Lapsuusaika oli ollut ihana. Pian hänen tuli sanoa jäähyväiset kotiseudulle ja entisille muistoille. Pianko? Ah, tänään.

Maurin mukana lähti paras osa hänen lapsuuttansa.

Oven takaa kuului ääniä ja hälinää.

— Ota tämä!

— Odota, minä panen sen neuloilla kiinni!

— Me kukitamme sinut jo kotona. Saatpa nähdä, ei kukaan tule asemalle niin koreana kuin sinä.

Äänet haipuivat, askeleet kajahtivat, ja Mauri yksin astui sisälle.

— Nyt minun on aika lähteä, Kyllikki.

Tyttö läheni hänen luoksensa ja kiinnitti ruusut entisen kukkapaljouden lisäksi.

— Nämä eivät ole ostettuja, ne ovat omia ruusujani.

— Kiitos, Kyllikki. — Sitte Mauri ojensi kätensä. — Sinä et näe, kun palajan valkolakkisena.

— En, silloin olemme jo poissa.

— Täti on ollut niinkuin oma äitini ja sinä niinkuin sisko. Sinä olet ollut paras toverini ja ystäväni.

— Niin sinäkin minun.

— Kirjoitammeko toisillemme?

— Kyllä minä vastaan, jos sinä kirjoitat.

Mauri puristi Kyllikin kättä. — Hyvästi siis, Jumalan haltuun!

— Jumalan haltuun. Onnea sinulle.

Mauri ajoi tädin kanssa asemalle. Kaikki asuintoverit menivät yhdessä kävellen saattamaan, mutta Kyllikki viivytteli. Hän oli jo jättänyt jäähyväisensä. Miksi hän sekoittaisi muiston muilla turhilla puheilla? Hän halusi kulkea yksin ja saapua juuri ennen junan lähtöä.

Kyllikki joutui parahiksi näkemään, miten hento, notkea vartalo kevyesti pujottausi vaunujen välisillan eteen ja pieni, siro käsi ojensi Maurille keltaisia ruusuja. Margit hymyili, nyökkäsi ja vetäytyi pois.

Saiko Kyllikki silmäyksen, ja hänellekö Maurin liina liehahti viime hetkessä? Ei hän tietänyt. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle, ja riemu säteili välisillalla seisovien nuorten silmistä.

"Suomalaisten poikien" vaunu meni ohi, ja seuraavassa välikössä seisoivat ruotsalaiset, sekä pojat että tytöt. Junan kulkiessa Kyllikki ehti huomata, että he olivat kukissa yltä päältä. Monella pojalla oli myöskin keltaisia ruusuja, jotka helakasti hohtivat toisten keskeltä.

Asemalta palatessa Kotirannan nuoret sattuivat kadunkulmauksessa ristikkäin Margitin ja hänen tovereittensa kanssa. Ruotsalaisilla tytöillä oli kullakin pieni kori käsivarrellansa. He tervehtivät ja menivät omaan suuntaansa.

— Tiedätkö, Kyllikki, — alkoivat Inka, Impi ja Kaarina kilvan kertoa. — Heillä oli korit täynnä kukkia, kun he tulivat asemalle. Joka korissa oli vaan yhtä väriä.

— Mistä he lienevätkin saaneet niin paljon ruusuja? Me juoksimme kahteen kauppaan, ennenkuin saimme yhtään.

— Ehkä he ovat tilanneet Helsingistä.

— He antavat korikaupalla, mutta me annamme vaan lähimmille tovereille ja niille joista pidämme.

— Niin, — ajatteli Kyllikki. — Vaan niille joista pidämme.