Читать книгу Nirvana: Lemmentarina - Ilmari Kianto - Страница 4

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

1.

Ihana kevät, ihmeitätekevä…

Kuinka kummalliselta kaikki tuntuukaan — ensimmäistä päivää ulkomailla? Ensimmäistä päiväänsä ulkomailla, pienessä ikivanhassa sisämaan kaupungissa, ventovieraan virran rannalla, viettää nyt nuori suomalainen ylioppilas. Ypöyksin hirmuisessa Venäjänmaassa, jonka hämäriä oloja kohtaan hänet jo lapsuudesta saakka on opetettu tuntemaan kammoa ja jonne häntä on neuvottu hyvin varovaisesti matkustamaan, jos kerran matkustaa täytyy. Ja kuitenkin on hän nyt täällä, valtavenäläisten keskellä, venäjänkieli solisee joka-puolelta hänen korviinsa — eikä hänellä kuitenkaan näytä olevan mitään hätää. Ei mitään hätää? — Kuinka kummalliselta kaikki siis tuntuukaan!…

Aurinko paistaa. Sama aurinko kuin isänmaassa Suomessa, joka jäi tuonne jonnekkin, kylmää-uhoavan meren syliin… Vasta toukokuu menossa, mutta täällä jo on täysi kesä, nurmet rehoittavat vienonvihantina, koivujen urvut ovat auki puhjenneet, lämpimästä värisevät hennot lehtiset lipajavat kimmeltäen lenseässä tuulessa. Mistä tuleekaan sellainen tuuli, joka osaa olla noin lenseä? Taivaskin täällä on niin korkea, taivas täällä on niin sininen! Voipiko venäläinenkin taivas olla korkea ja sininen? Voipi, näkyy voivan. Tuomet tuoksahtelevat, syreenit kukkivat kilpaa aitovierillä… sinipunervat, lumivalkoiset… On parhaillaan lauvantai-ilta. Päivän kultainen kiekko katoaa kattoharjojen taa. Vieno hämyhuntu laskeutuu maille… Kas tuossa hän astuu, Suomesta äsken saapunut ylioppilas, saksalaisine asuintoverineen ulos matalasta majasta, jonka kaikki ikkunat ovat aukiheitetyt keväälle. Luostarin kellot soivat hiljaa huomiseen juhlaan. Luostarin? Onko siis mahdollista että niin romantillisia laitoksia vielä on olemassa? Ensi kertaa nuoressa elämässään kuulee suomalainen nuorukainen, kuinka "luostarin kellot soivat" — hänestä se on kerrassaan tarumainen ilmiö. Tuntuu somalta. Niin ihmeelliseltä ja leudolta tuntuu kävellä keikutella vierasta katua, puhdas valkolakki päässänsä… ainoa sellainen seutuvilla! Pehmoinen, kummallisen pehmoinen yö verhoaa puutarhoja, joiden parvekkeilta helähtelee korvaan illanihailijoiden kuiskeita… Katulavitsalla istuu nuori juutalainen, rinnallaan mustakulmainen tyttö; eivät ne ohikulkijoista välitä — Lorenzo ja Jessika.

Emäntä, vapaaherratar Armendorf, ilmaantuu kadulla käveleväin herrain rinnalle avopäin juttelemaan. Todentotta hän on vapaaherratar, vaikka asuukin noin matalassa talossa! Ja he kulkevat sivu naapuritalon, joka on yhtä matala ja jonka ikkunat myös ovat auki ja josta lampun valo kaihtimien takaa hauskasti hohtaa.

Suomalainen katselee, kuuntelee kaikkea ympärillään, uneksivin katsein. Kuni aavistamattomien elämänsatujen kangastuksia heijastelee hänen suurissa, ruskeissa silmissään.

Äkkiä avautuu kulmatalon pieni jalkaportti ja siitä pujahtaa katukäytävälle naisolento. Vapaaherratar kiiruhtaa esittelemään suomalaiselle nuorimman sisarensa. Nuori, venäläisen näköinen neiti alkaa liukkaasti puhutella suomalaista. Tämä pyytää anteeksi ettei vielä osaa outoa kieltä.

— Olkaa huoleti! Pian minä teille opetan venäjänkielen salaisuudet! huudahtaa neito palmikkoaan vallattomasti huiskauttaen ja alkaa tehdä tavanmukaisia kysymyksiä, milloin herra suomalainen on paikkakunnalle saapunut… sekä lausuen hänet tervetulleeksi.

— Me baronessan kanssa odotimme teitä sydänyöhön saakka eilisiltana, — selittää se nuori neiti. — Mutta te ette tullut?

— Ajoin kievariin yöksi… sopertaa ylioppilas, ja hänen tummat, runsaat kiharansa, jotka pursuavat hänen lumivalkoisen lakkinsa alta, somasti häilähtävät…

— Sitten näin teistä untakin yöllä! ilmoittaa nuori venakko salaisesti ihaillen muukalaisen herran kaunista, solakkaa ja kookasta vartaloa ja tavotellen tämän katsetta, mutta suomalainen pitää silmänsä ikäänkuin verhottuina antamatta polttaa outoa naista.

— Vai niin! vastaa hän ainoastaan.

— Saattepa nähdä että meistä tulee pian hyvät tuttavat!

Naapurin utelias neiti lausui kohteliaasti hyvää-yötä, sopotti vielä jotain vapaaherrattaren korvaan ja riensi sitten sukkelasti kotiinsa.

Toiset yhä jatkoivat edestakaisin-kävelyänsä illan kuutamossa.

— Tämä Eljan katu on kaupunkimme paras katu, — selitti vapaaherratar. — Tänne vain kuukin paistaa ja tähdet vilkkuvat. Ah kuinka ihana on ilta!

Hän taittoi aidan ylitse kasvavasta syreenistä rykelmän valkoisia syreeninterttuja.

— Olen kuullut — sanoi vapaaherratar huiskuttaen syreeninterttuja ja niiden suloista tuoksua tunnustellen — että teillä siellä Helsingissä pidetään sopimattomana kunniallisille naisille olla kadulla liikkeessä illoin jälkeen kello 10. Täällä meillä sitä ei pidetä sopimattomana.

— Saapi siis naisten kanssa kävellä läpiyön… huomauttaa ylioppilas ujosti, tapaillen kankeasti venäläisiä sanoja.

— Niin, miksei, jos on mieluinen… naurahtaa vapaaherratar, joka on leski.

Kello kävi todella kahtatoista, kun he palasivat majaansa.

Hyvänsuopa emäntä ehdotti että herrat hyyryläiset — joista saksalainen, asuttuaan hänen luonaan koko talven, aikoi parin päivän perästä matkustaa pois — istahtaisivat pöydän ääreen kilvan etsimään myötätuoduista syreenintertuista viisilehtisiä kukkasia.

Alkoi hiljainen silmätyö lampun ääressä, ruokahuoneessa.

— Halloo, täss'on!

Suomesta saapunut nuorimies se oli, joka ensimmäisenä viisilehtisen löysi.

— Te saatte onnellisen kesän! hymyili vapaaherratar kurkottaen päänsä niin liki suomalaista että hiukset koskivat tämän käteen.

— Dai Boh! sopersi ylioppilas naurahtaen ja onnenkukkaansa tarkastaen niin kiihkeästi että viides terälehti samalla irtausi ja putosi pois.

— Jollen uutta löydä, niin ei ennustuksestanne ole taikaa.

Eikä hän todella löytänytkään "onnellisen kesän" toista syreeninkukkaista, vaikka sitä kuinka tarkoin etsi hyväntuoksuvista tertuista. Toiset löysivät…

He menivät levolle kukin huoneeseensa, mutta heräsivät jonkun tunnin kuluttua ukkosilmaan ja ankaraan vesisateeseen. Suuret raesekaiset pisarat pieksivät rajusti ikkunaruutuja. "Donner-Wetter!" kuului murahdus saksalaisen huoneesta, lautaseinän takaa. "Hospodi pamilui!" huoahti uninen ääni vapaaherrattaren lukitusta kammiosta. Suomesta saapunut nuorimies yksin ei tuntunut mitään sanovan. Hän näki salamain kauniisti leimahtelevan, mutta nukahti pian uudestaan surunsuloisiin kevättunnelmiinsa. Kun hän vihdoin nousi ylös ja läksi kadulle, paistoi taas aurinko lämpimästi ja hänen ympärillään levisi raikas, puhtoinen sunnuntai-aamu, ja kaikki kansa vaelteli pukeutuneena heleävärisiin juhlavaatteisiin.

* * * * *

Solmu Sortimo Karm, suomalainen ylioppilas, ei ollut koskaan uneksinut että ihminen Venäjänmaassakin saattoi tuntea vapaita, suloisia tunteita sydämmessään. Vaikka hän jo toisena tulopäivänään sai nähdä Neitsyt Maarian kuvaa kannettavan riuvun nenässä ja tuhansien ihmisten hurmaantuneina juoksevan sen perässä, milloin tehden ristinmerkkejä ilmassa, milloin kumartuen suutelemaan likaista maata, niin ei tämä kumma meno häneen tehnyt vastenmielistä vaikutusta. Ja vaikka hän heti ensipäivänä sai kuulla huhuja valtiollisesta joukkovangitsemisesta naapurikaupungissa, niin kuunteli hän sitä ikäänkuin sanomalehtiuutista, mikä muka ei mitenkään häneen koskenut. Olojen syvempään arvostelemiseen ja ymmärtämiseen oli hän vielä liian nuori, ja perineenä germaanilaisperäisen äitinsä puolelta haaveellisen luonteen, katseli kaikkea ympärillään sangen romantillisin silmin. Ja siellä, missä on romantillinen sydän, siellä on myös pehmoinen verho kuivakiskoisen, kaikkipurevan järjen edessä. Pääasia hänelle, luonnoltaan herkälle nuorelle miehelle, oli se että ihmiset täällä Venäjällä olivat niin ystävälliset häntä, tuiki tuntematonta muukalaista kohtaan. Vasta vuorokauden oli hän paikkakunnalla ollut, kun hänet jo kutsuttiin naapuritaloon kaunista sunnuntai-iltaa viettämään. Vapaaherratar Armendorfin äiti, kenraalinleski von Eidmann se hänelle kutsumalipun lähetti. Ja hän meni sinne ja esitettiin perheelle, ja huomasi ihmeeksensä että vaikka perheenjäsenet olivatkin hyvin toisistaan eroavaisia, ne kaikki, ainakin ensi-tutustumalta häntä miellyttivät, toisin sanoen: tuntuivat siedettäviltä. Myös se hänestä tuntui ikäänkuin lupaavalta että perhe tunnusti Lutherin uskontoa, joskohta venäläinen pyhäinkuva kiilsikin salin nurkassa. Olipa siinä talossa tyttäriä, vanhanpiian alkuja! Kuinka monta niitä oikeastaan oli olemassa, siitä ei suomalainen vielä oikein selkoa saanut. Sen hän vain merkille pani että yhden nimi oli Olga, toisen Tatjana, kolmannen Ifigenia, neljännen nimi Nirvana — niin kummalliselta kuin se hänestä kuulestikin. Paitsi vapaaherratar Aleksandraa sanottiin lisäksi Masha nimisen tyttären olevan naimisissa jonkun luutnantin kanssa. Ja kaikkien tyttärien nimiin puhuteltaessa piti liittää isävainajankin Napoleonin nimi. Olga Napoleonovna, joka ylioppilas Karmille jo ensi iltana oli katukäytävällä esitetty, johti heti puheen suomalaisiin kansanlauluihin sekä hämmästytti nuorta suomalaista soittamalla pianolla "Tuoll' on mun kultani…"

— Monsieur Karm! huudahti neito sitten vilkkaasti: — olkaa hyvä ja kääntäkää minulle tämä laulu venäjäksi.

Tatjana Napoleonovna näytti olevan itse iloisuus. Solmu Sortimo Karm ei ennen ollut nähnyt niin reipasta, niin tulista ja niin pontevapuheista naista. Yhtenä heleänä raikuna kävi tämän mustapäisen neidin puhe ja kasku kaskun perästä soljahti hänen suustaan, josta välkähteli terve, lumivalkoinen hammasrivi. Suomen ylioppilas ihmetteli enemmän tätä neitiä itseään kuin hänen vilkkaita kuvauksiaan. Eipä hän ollut uskonut että tuo matala, hiljaisennäköinen maja kätki sisässään niin paljon eloa ja raitista elämänhalua, kuten hänestä tuntui!

— Käyttehän vastakin meillä? kysyttiin suomalaiselta sitten kun hän vieraanvaraisen illallisen jälkeen, emäntänsä ja saksalaisen asuinkumppaninsa seurassa teki lähtöä yömajaansa.

— Tietysti! vastasi tämä osaamatta vielä sen parempia kohteliaisuuksia vieraalla kielellä, mutta itseksensä hän ajatteli: "Käyn, käyn — käskemättäkin."

Seura, joskohta pelkkä naisseura, oli hänestä ollut hupainen.

Jo parin päivän päästä oli ylioppilas Karm parasna miesnä huviretkellä noiden kenraalintytärten kanssa eräälle naisluostarille, jonka kullatut kupoolit ja vihreät katot somasti hohtivat kaukaa ulkopuolelta kaupunkia. Siellä he päivänpaisteisella jokitörmällä iloisesti jutellen istuivat samovaarin ympärillä kevättä ihaellen ja siellä ylioppilas Karm tutustui pariin kolmeen maamieheensä, jotka palvelivat nuorina vapaehtoisina venäläisessä jalkaväen rykmentissä, toivossa — helpommin kuin Suomessa — kerran keikahtaa upseereiksi. Suloisesti uupuneena palasi ylioppilas Karm takaisin ensi-retkeltään ja satumaisesti soivat hänen korvissaan pilveytyneen kevätyön hämäristä venäläisen satakielen sävelet kukkivien sypressien ja tuuheain tammien sisästä.

Hän muisteli nuoruutensa heikkoa ensilemmittyä, jotakin pellavapäistä koulutyttöä, joka hänen lähtiessään Suomesta oli kirjoittanut menevänsä naimisiin opettajansa kanssa…

Jumalankiitos että Solmu Sortimo Karm oli päässyt kielenopinto-matkalle juuri silloin kun tuo viesti hänelle oli lennähtänyt! Kihlausilmoitus oli hänen haaveksivaan sydämmeensä omituisesti koskenut. Mutta täällä, vieraalla maalla, näytti elämä hänen edessään aukenevan täydellisesti uutena, ja se lapsenkipu, mikä hänellä isänmaasta lähtiessä oli ollut, haihtui täällä ystävällisten ihmisten seurassa aivankuin untuva tuuleen. Jumalankiitos että se haihtui! Muutamat tunnottomat naiset näet tahtovat että viattoman nuorukaisenkin pitäisi sydänhaavojaan kannellen ikänsä kärsiä ja pilkkaavat tuollaista untuvanlentoa.

Mahtoi siis riippua kokonaan muista syistä että hän kuitenkin toisinaan oli alakuloinen…

Ensimmäisen huviretken jälkeisenä iltana olivat kenraalinlesken tyttäret sisarensa, vapaaherrattaren luona vieraissa. Oli myös pari vaatimatonta venäläistä herraa, jotka pelasivat korttia vapaaherrattaren kanssa. Silloin-tällöin kajahti pianonsoitto ja Olga Napoleonovna lauloi. Hilpeätä illanviettoa jatkui puoleenyöhön. Olga Napoleonovna se oli, joka kiihkeimmin pyrki pitämään seuraa muukalaiselle Monsieur Karmille, kuten Solmu Sortimoa täällä juhlallisesti nimitettiin.

— Mitä te ajattelette? uteli hän. — Te haaveksitte?

— Kenties, vastasi kiharatukkainen ylioppilas verhotuin silmin, — minä tässä vain mietin omaa elämääni. Olette kai lukenut Turgenjevia?

— En! mamma on kieltänyt… vastasi Olga neiti stipendiaatin suureksi kummastukseksi.

— Turgenjev puhuu joskus liikanaisista ihmisistä, — lausui suomalainen, lisäten puoleksi itsekseen: — Sellainen liikanainen ihminen olen minäkin.

— Mitäs te nyt, monsieur Karm? Te?

— Minä juuri, — väitti toinen, — varsinkin tänä iltana olen sen entistä selvemmin taas tuntenut.

— Te vain luulottelette! huudahti nuori venakko. — Teillä ei sellaiseen ole mitään syytä; teillä on elämä edessänne, te olette nuori, hyvännäköinen, terve, te opiskelette…

— Ei! jospa tietäisitte, neiti… Ette voi aavistaa, missä mielentilassa kotimaani rannoilta läksin, minusta tuntui ja tuntuu vieläkin että menen kuolemaan…

— Hyvä Jumala, kuinka te olette kummallinen! huudahti venäläinen neiti neuvottomana. — Enhän vain minä tässä ole jollakin tavalla syypää että tänä iltana olette surullinen?

— Te ette ole syypää synkkyyteeni, — vastasi suomalainen ylioppilas juhlallisesti, — eikä kukaan muukaan. Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Itse olen syypää elämääni, jota katselen kuin iltaruskoa riutuvan päivän valossa…

— Heretkää!

— Yksilön huokaus iankaikkisuuden käsittämätöntä kohtaloa kohden — sellainen on elämäni. Ei yksilö mailman kaikkeudessa paljon merkitse!

— Te puhutte kuin mikäkin romaanisankari, kauniisti, mutta kamalasti! sanoi Olga Napoleonovna. — Muut suomalaiset herrat, jotka meillä ovat asuneet, ovat olleet hyvin iloluontoista väkeä, — lisäsi hän.

Mutta Solmu Sortimo Karm puheli koko illan alakuloisia asioita.

— Hyvää yötä, neiti, — sanoi hän lopuksi kolkonjuhlallisesti, — kiitän teitä soitostanne ja liikuttavasta romanssista, jonka äsken lauloitte.

— Kuulkaas, monsieur Karm, — opetti Olga Napoleonovna, — kun nyt panette maata, niin ette saa ajatella noin kuten äsken, te ette saa. Heittäkää kaikki syrjään ja nukkukaa rauhallisesti. Uskokaa itsenne — Jeesukselle Kristukselle.

— Hm! hymähti suomalainen nuorimies ikäänkuin säpsähtäen jotakin ja tuo verhottu katse terästyi äkisti ja ruskeat silmät aukenivat suuriksi, polttaviksi ja niissä välähti jotakin ivallista. Viiksenalkujansa purren hän läksi makuukammioonsa.

* * * * *

Voi sinua Solmu Sortimo Karm! kunhan et vielä katuisi että Olga Napoleonovnalle noin avomielisesti tunnelmiasi purat. Kunhan et katuisi, sillä oletko vielä kertaakaan tuota nuorta venakkoa silmiin katsonut? Tai oletko silmiin katsonut hänen muita sisariaan?

Ei Olga Napoleonovnasta sinun sydänkumppaniksesi ole, siihen on se tyttö liian kevytkenkäinen, vaikka Jumalasta puhuukin… naimakiihko hänessä vain hehkuu, siksi hän alati sinua piirittää ottaen lupauksia kävelyretkille, joihin sinä houkka suostut. Elä vielä päiviä muutamia seurassaan ja kuuntele tuon tytön imeliä rupatuksia kaikista naimauutisista, jotka yksin hän tietää, ja katso sitten ympärillesi: eikö sinulla todella ole jalompia ystäviä venäläisten satakielten kaupungissa? On, on ihan varmaan! On sinulla täällä ystävä ylevä, joka sinua ei piirittämällä lähesty, vaan joka hiljaisin silmin liikkeitäsi seuraa ja syvästi mietiskellen tutkistelee sinun nuorten kasvojesi ilmeitä joka-kerta kun valkoinen suomalaislakkisi hänen akkunansa alitse vilahtaa. Ei hän sinun kaunista lakkiasi katsele, ei sen kultaista lyyryä, ei edes sinun tummia kihariasi eikä kookasta vartaloasi katsele, vaan sinua itseäsi hän katselee nähdäksensä mitä kaikkea sydämmesi pohjalla piilee, tuon sinun vielä turmeltumattoman sydämmesi pohjalla…

Nirvana on hänen nimensä, etkö sinä jo heti alussa sitä aavistanut, kun tuon matalan majan kynnyksen yli astuit? Nirvana Napoleonovna, kookas, komea nainen, siveänylpeä neitsyt, uhkearintainen, uhkeatukkainen, jalo-otsainen Olympon jumalatar, syvänvälkähteleväsilmäinen pyhä olento! Etkö sinä, muukalainen nuorukainen, heti ensi-iltanasi tuntenut tämän ruhtinattaren hivelevää katsetta kasvoillasi, etkö pannut merkille että hän sanojesi soinnuista salaa laski sinun siveellistä arvoasi ja vertaili sinua lukemattomiin kosijoihinsa? Kosijoihinsa? Niin, sillä Nirvana von Eidmannilla on ollut paljon kosijoita ja uusia tulee, eikä hän vielä tähän päivään asti ainoallekkaan miehelle syvän ystävyytensä aarrearkkua ole avannut. Sinuun, suomalaiseen nuorukaiseen, uneksivasilmäiseen, tummakiharaiseen hän ensi kertaa elämässään silmänsä loi, kuten ihmeelliseen olentoon vastakkaisesta sukupuolesta, jonka Jumala on luonut. Katso! Ei hän sinua piiritä, ei hän sinua kiehdo, ei hän sinua pyydystä eikä kerjäten rukoile, kuten joku muu. Hän vain katsoo sinuun, rauhallisesti ja puhtaasti katsoo, ja lauhkeasti…ja kuitenkin hän katsoo sinuun kuni äiti lapseensa osanottavasti sen kaikkiin temmellyksiin. Nirvana on hänen nimensä — kummallinen nimi, joka sinua oudostuttaa salauskonnollisella värähdyksellään, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta naisen nimeksi, varsinkin sen naisen nimeksi, josta sinä, Solmu Sortimo, pitää voisit. Ja kuitenkin on hänen nimensä Nirvana, yksinkertaisesti ja paljonmerkitsevästi, hullunkurisesti ja samalla kertaa syvämietteisesti — Nirvana.

Niin! Ensi kertaa nuoressa elämässään tapasi ylioppilas Karm naisen, joka pilkulleen tiesi, mikä ja minkälainen hän, nuori muukalainen herra, oikeastaan oli. Sepä seikka se kai niin valtavasti hämmästytti kokematonta miestä.

Tämä nainen toi tietonsa esiin lempeällä vakavuudella, sellaisella, joka osoitti hänen erinomaisesti tuntevan mailman hyvät ja pahat puolet — hän tunsi ihmiset, hän tunsi myös niinsanotut kummalliset ihmiset. Hänellä ei ollut tuota pintapuolista, ainoastaan ulkonaista korusivistystä, vaan hänellä oli jotakin harvinaista, itsenäistä, ylpeän sydämmen syvää sivistystä.

Ikänsä kaiken oli Solmu Sortimo muistava hiljaista, pehmeää kevätyötä, jona hän tuon naisen rinnalla teki ensimmäisen kävelyretkensä ympäri ikivanhaa kaupunkia, ja Nirvana Napoleonintytär hänelle jutteli elämän asioita, satakielen laulellessa himmeässä lehdikossa! Hän tunsi tuota naista kohtaan kiitollisuutta, kunnioitusta, luottamusta ja tunsi oman sielunsa voivan jalostua hänen jaloudestaan, jalorotuisuudestaan. Mikä iäisyyden lempeys asui hänen sinivivahtavissa silmissään, mikä elämän arvokkaisuus koko hänen korkeassa vartalossaan — kuningatar hän oli, mutta kuningatar, joka ei äkkiä hurmannut, vaan joka asteettain herätti syvää hyvyyden tunnetta rinnassa, riutuneessakin.

"Jospa hän olisi minun äitini!" ajatteli ylioppilas Karm sinä samana yönä istuessaan valveilla matalassa majassaan, akkuna avoinna päin puutarhaa. Ja hänen hienohipiäisillä kasvoillaan leikitsivät sielun kaikki mielialat ikäänkuin ilman herkät sävyt Suomen pitkinä kesäpäivinä.

Solmu Sortimo jäi tuntikausiksi kuuntelemaan satakielen yhtäjaksoista laulua, jollaista ei koskaan ollut kotimaassaan kuullut. Sen ääni vivahti parissa kohdin yörastaan säveliin siellä kaukana Pohjolassa, mutta saturikkaampaa ja hehkuvampaa oli tämä laulu, joka soi venäläisen kevätyön hämärissä. Mitä ja mistä puheli satakieli, sitä ei hän tiennyt, sitä kuunnellessaan tuli hän vain omituiseen tunnelmaan… sellaiseen tunnelmaan että elämä, jossa hän, yksilö Solmu Sortimo, toimi ja eli, ei ollutkaan sitä, miksi hän sitä luuli, vaan jotakin aivan toista… Satakielen säveliä kuunnellessa aukeni hänen sielunsa aavistelemaan jotakin niin puhdasta ja kaunista kuin sinitaivas, jotakin niin raikasta kuin viileä vesihelmikaste lämpöisen kesäyön varhaisena aamuna, kun aurinko parhaillaan nousee ja ihmiset vielä nukkuvat syvää untansa… Ne olivat rakkauden, sopusoinnun säveliä, ne pyrkivät sulattamaan hänen rintansa, jospa nuorenkin, jäitä, ne käskivät unhoittamaan nuorukaisvuosien sumut ja pukemaan päälle häikäisevän iäisyyshetken kirkkaan vaipan… Siinä satakielen laulussa oli kohta, jossa ikäänkuin joku kirkastettu olento, sävelet huulillaan, antoi raikkaan suudelman armaalleen puhtaassa hurmauksessa heti kiiruhtaen jatkamaan laulua onnestaan olla rakastettu ja saada itse yhä, yhä kiihkeämmin rakastaa.

— — Solmu Sortimo Karm? Idylliseksi näytti hänen elämänsä muodostuvan vieraalla maalla, jokainen ilta oli hänelle kullanmurunen muistojen maljassa. Kas tuossa hän taas istuu naapuritalon pienessä puutarhassa suuren kastanjan siimeksessä, ja suopeat kenraalintyttäret häntä huvittelevat kaikenlaisilla arvuutusleikeillä: — kahdesta ratsastajasta, jotka löivät omituisen vedon, herroista ja orjista, jotka matkustivat yli joen, kaalista, jota pukki ei saanut syödä j.m.s. Ja sitten Olinkka neiti laulaa mustalaisromanssin "Älä sure ystäväni", laulaa sen vallan tunteellisesti. Ja sisar Tatjanan silmät ne salamoivat veitikkamaisesti, hän on panevinaan toimeen kaksintaistelun suomalaisen ritarin kanssa ja miekkailee Solmu Sortimon kävelykepillä, ja tuprunaan viskelevät hänen punaiset huulensa leikillisyyksiä ja nauru raikuu korkealle ilmaan — ja niin ihmeen lämmin on sää ja iltatähdet vienosti vilkuttavat ja heidän yllänsä tuuhea kastanja levittelee lehviään ja edessään sinipunervat korukukat hohtavat kuin hiilet ahjossa… Jo joutuu yö ja satakieli alottaa laulelonsa korkeassa lehdossa… Mutta missä on Nirvana, ihmeellisin kaikista? Kas tuossa hän tulee kuni kuningatar pitkin valkeanhiekoitettua käytävää ja sisaret hänet nähdessään korjaavat jäähtyneen samovaarin pöydältä ja poistuvat kunnioittavasti puutarhasta. Ujo olet sinä Solmu Sortimo, ujo kuin huonosti kasvatettu lapsi, et osaa muuta kuin yksinkertaista suomalaista paimenluikkuasi puhaltaa, kun kuningattaresi sinua lähestyy.

— Monsieur Solmu Sortimo, sanoo kuningatar, — onko teillä muita veljiä, jotka noin soittelevat?

— On minulla pari veljeä, vaan eivät ne näin soittele.

— Soittavatko sisarenne?

— Eivät nekään soita.

— Ettekös olekkin nuorin kaikista?

— Nuorin olen.

— Kas niin, monsieur Solmu Sortimo, tiesinhän minä että te olette nuorin.

— Kuinkas te sen tiesitte? huudahtaa Solmu Sortimo hämmästyneenä.

— Näin sen jo päältäpäin, — vastaa hymyillen Nirvana Napoleonovna. — Ja sen minä myös tiesin että äitinne teitä hellii enemmän kuin muita lapsia…

— Kuinka te senkin…? Jospa se ei olekkaan totta…

— Silmät ovat sielun peili! vastaa rauhallisesti Nirvana.

— Niin, mutta minä en sitä usko. Ei se aina liene totta.

— Vai ei ole totta… Puhutaan sitten muusta. Miksi ette tänäpäivänä kertaakaan ole kulkenut talomme ohitse?

Suloisesti syytetty ei tiedä, miten päästä kysymyksestä. Hän hipaisee kädellään kiharoita valkean lakkinsa reunalta.

— Te varmaan kirjoittelette runoja?

— Minä! Minäkö?… huudahtaa suomalainen punehtivin poskin. —

Kuinka te…? Onko — kukaan teille juorunnut että minä ensinkään…?

— Kuulkaa herra Karm: se joka ihmisten seurassa saavuttaa vähän huomiota — niinkuin te — se tavallisesti kotonaan pukee ajatuksensa ja tunne-elämänsä joko kirjeiden, runojen tai romaanien muotoon…

— Tietäjätär te olette — tiedätte kaikki…! sopertaa nuorimies ylen onnellisena.

Nirvana Napoleonintytär hymähtää hyväntahtoisesti, ylevänylpeästi…

— — "Kummallinen mailmankolkka tämä Venäjän arokaupunki!" ajattelee ylioppilas Karm seuraavana päivänä istuessaan teepöydässä ja kuunnellessaan emäntänsä jutteluita. "Romantillisuus ja rosvous täällä yhtyvät jännittäväksi elämänilmiöksi."

Vapaaherratar näet oli hänelle ilmaissut mitä näinä öinä oli tapahtunut naapuritalossa, hänen äitinsä ja sisartensa asunnossa. Aamuyöllä, kun kaikki sikeimmin nukkuivat, oli hiipinyt mies, parrakas paholainen, kenraalinlesken matalaan ikkunaan, vilahuttanut suurta puukkoaan ja kadonnut silmänräpäyksessä, kun heräävät naiset päästivät huudon. Aamun valjettua oli saatu tietää että lähellä asuvalta kellosepältä oli kadonnut kultakello ikkunalta ja pistetty kuoliaaksi vartijakoira. Selvittiin säikäyksestä, aika kului rauhallisesti yli toisen vuorokauden. Jälleen on yö hiljainen ja kaikki nukkuvat. Mutta kas: taas hätkähtää lesken perhe outoon rapinaan: sama partasuu-ryöväri on vääntänyt ikkunan auki suurella puukollaan, työntänyt paksut, tummat kaihtimet syrjään ja tirkistää nyt makaaviin pahanpäiväisesti säikäyttäen vanhan kenraalinlesken, joka ensimmäisenä herää — huuto ja parku — ryöväri luikkii taas matkoihinsa ehtimättä kalleuksia siepata, mutta kas: kun aamulla asiat tarkoin tutkitaan, huomataan kaikkien kauhuksi että poissa on — kenraalinlesken toinen kenkä. Mikä hirveä häväistys, mikä skandaali! Ja Venäjän poliisi on kerrassaan kykenemätön hankkimaan takaisin kenraalittaren toista kenkää. — Mikä siveetön tapahtuma!

— Ihanko te tosia kerrotte? pani ylioppilas Karm, jota huvitti vapaaherrattaren vilkas kuvaustaito.

— Jei Bohu! vakuutti tämä ja jutteli lisää. — Koko talossa vallitsi mitä hirvein jännitys ja pelko. Olga Napoleonovna oli tänään päivän tullen ollut kadulla näkevinään saman yömurtajan — punainen paita päällä, patalakki takaraivolla — ei ole uskaltanut poliisille epäluuloaan ilmaista. Olinkka neiti pelkää että ryöväri vielä kolmannen kerran tulee ja hänet, joka likinnä ikkunaa makaa ja sikeästi nukkuu, tappaa. Kuvitelkaa mielessänne: tappaa! Olinkka ei sentähden ensinkään tahdo mennä levolle tulevaksi yöksi, vaan uhkaa pihavartijan kanssa vahtia yläkerroksessa, johon kesäasukkaat vielä eivät ole saapuneet. Pihavartija varustautuu pyssyllä…

Vapaaherratar siunaili ja lausui vielä kerran kirouksensa siitä että kenraalinlesken vanha kenkä oli joutunut venäläisen rosvon uhriksi, mikä hänestä oli miltei anarkistin teko.

Mutta mitä sanoo Nirvana Napoleonintytär rosvoista?

Solmu Sortimo pistäysi uteliaana naapuritaloon. Siellä istui Nirvana neiti kookkaana ja komeana työnsä ääressä — tässä talossa nimittäin tehtiin ahkerasti työtä — ja otti hänet vastaan lempeänrauhallisesti. Nuorimies johti puheen yön tapahtumiin, joista vapaaherratar oli tehnyt niin suuren numeron, vaan Nirvana neiti kuittasi ne parilla sanalla ruveten puhumaan itämaisista legendoista sekä "Tuhannen ja yhden yön tarinoista". Mutta hilpeä Tatjana neiti tuli kuin tuuliaispää sisään ja valtasi puheenvuoron.

— Monsieur Karm! huusi hän. — Varokaa ettei teidän matkarahojanne ensi yönä ryöstetä!

Ja hän alkoi vilkkaasti kertoa kaikista murtovarkauksista sekä murhista, joita tässä vanhassa kaupungissa joka-vuosi oli tapahtunut, vaan joita viranomaiset aniharvoin penkoivat, koska nähtävästi toisinaan olivat salaliitossa varkaiden kanssa.

Ylioppilas Karm poistui von Eidmannin perheestä pää täynnä rosvojuttuja ja mielikuvitus kiihoitettuna. Vielä kun hän oli portilla menossa, huusi Olinkka neiti hänen jälkeensä:

— Muistakaa herra Karm rukoilla Jumalaa että Hän pelastaisi meidät rosvoilta ja murhaajilta!

— Kyllä, kyllä, — vastasi suomalainen, — mutta uskooko neiti että rosvojen ja murhaajain sielunelämä hiuskarvan verrankaan voi muuttua minun, yksilön, tunnelmain johdosta?

— Älkää pilkatko!

Ylioppilas Karm nosti lakkiaan ja tahtoi mennä, mutta Olinkka neiti pidätti häntä yhä ja tullen likemmäksi alkoi katukäytävällä jutella seisoen avopäin hänen vieressään.

— Rukous auttaa joka-asiassa, selitteli hän. — Jos en minä joka päivä lue aamu- ja iltarukoustani, niin on minun kovin paha olla. Ja mamma sairastaa joka-kerta, kun jätän rukoilematta. Enkö ole teille vielä kertonut että se jumalanäidin kuva, jota säilytetään meidän kaupunkimme luostarissa, kerran pelasti kansan ruttotaudista, kun sen kuvan ääressä rukoiltiin!

— Niinkö te neiti ihan uskotte kuin kansakin? Tehän olette luteerilainen? huomautti suomalainen.

— Niin, kyllä minut on kastettu evankelisluterilaiseen uskoon, vaan meillä on niin harvoin kirkonmenoja. Minä olen lapsuudesta-pitäen käynyt oikeauskoisten kirkossa. Ja uskon minä varmasti että se jumalanäidin kuva, joka on meidän kaupungissa, voi pelastaa vaikka mistä.

— Taikauskoa! tokasi suomalainen murhaavasti, nosti vielä kerran lakkiaan, niin että kiharat häilähtivät, ja kääntyi asuntoonsa.

Solmu Sortimo Karm tuli makuuhuoneeseensa ja nykäsi säppiin ikkunat, jotka hän siihen asti oli öiksi heittänyt auki. Kumartui myös kurkistamaan sänkynsä alle — tämä lapsuuden heikkous häntä itseäänkin toisinaan kiusasi. Satakieli liverteli entiseen tapaansa puutarhassa… Hän virui vuoteellaan, mutta nukkumisesta ei mitään tullut. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan jotakin ääntä ja rupesi pelkäämään. Joku hiipi ja rapisteli seinän takana. Hän nosti päätään vuoteesta ja jähmettyi kuuntelemaan. Taas kuului hiipimistä ja rapinaa. Kylmät väristykset ruumiissaan hypähti hän pystyyn ja kohotti ikkunankaihdinta. Jumalankiitos, se olikin vain juutalaisnaapurin lihava koira, joka siellä nuuskiskeli ikkunan alla. Hän sukelsi takaisin vuoteeseensa, mutta ei saanut rauhaa ennenkuin oli noussut kiskaisemaan puukkonsa ulos tupesta ja piilottanut sen päänaluksensa alle. Yö oli pimeä, satakielen ääni oli vaijennut, mutta hän makasi yhä henkeänsä pidätellen. Mikä se rapisi katon rajassa aivankuin sisäänpyrkien? Kuka kirahti, kuka sähähti niin kummallisesti? Yö oli noiduttu — nukkuminen tuiki tukalaa. Aamun tultua sai hän tietää että hänen huoneensa nurkalla oli naakan pesä. Eivät muutkaan olleet häävisti nukkuneet. Naapurin Olinkka neiti oli mennyt levolle vasta kello neljältä, vapaaherratar Aleksandra vasta kuudelta ja nyt hänen päätänsä armottomasti särki. "Booshe moi — tätä elämää!" huokasi emäntä aamuröijysillään istuen teepöydässä. Rosvoa ei kukaan ollut nähnyt, mutta asiantuntijat väittivät niitä vielä tulevan.

Päivä kallistui taas iltaan. Herttaisen, rosvoromantillisen naapuritalon ikkunalaudalla istuskeli Solmu Sortimo jutellen noiden ystävällisten kenraalintytärten kanssa. Nirvanaa ei hän saanut kanssansa hävetylle, mutta iloinen Tatjana neiti pyrähti hänen toverikseen ja he tekivät kierroksen kierroksen perästä ympäri talon suurempaa puutarhaa. Satakieli lauleli jossakin etäällä ja vielä etäämpää huutaa huikautteli yöpöllö. Taivas oli pilvetön, tähtiä välkähteli kuni hopealankoja sametilla, ilma oli pehmoinen ja lämmin — tshudnaja, mjahkaja pagooda, kuten Tatjana neiti sanoi.

Tämä iloinen neiti jutteli kovin häpeävänsä että herra Karm hänen vaatteukselleen muka nauroi. Oli näet tullut heittäneeksi ylleen vain jonkunlaisen hunnun.

— Älkää luulko, monsieur Karm, ettei minulla ole parempaa päälleni pantavaa! huudahti hän vilkkaasti. — Arvatkaapas, montako pukua minulla riippuu komeroissani?

— No? sanoi suomalainen.

— Viisikymmentä-seitsemän! ilmoitti toinen ilosta räiskyvin silmin.

— Tehän olette kapitalisti, Tatjana Napoleonovna! arveli suomalainen.

— Mitä se on — kapitalisti? kysyi toinen välkkyvin hampain.

— Semmoinen ihminen, jolla on liikoja tavaroita.

Tatjana nauroi.

"Tuon naisen kanssa voi keskustelu olla hyvinkin vireää, mutta luullakseni ei koskaan mitään tärkeämpää", arvosteli itseksensä ylioppilas Karm, mielessänsä vertaillen Tatjana neitiä Nirvanaan. Ikäänkuin aavistaen toisen häntä arvioivan, alkoi Tatjana selittää että hänen laitansa oli "aivankuin Simsonin": senjälkeen kun hän kuumetaudissa maattuaan oli ollut pakoitettu leikkauttamaan runsaat hiuksensa — jotka olivat ulottuneet polviin saakka — olivat hänen voimansa hävinneet.

— Sielunko vai ruumiin? kysäsi kavaljeeri.

— Ei sielun…

— Luulen teissä sentään vieläkin olevan annoksen Simsonia! sanoi ylioppilas leikillisesti.

— Minäpä tiedän yhden suuren salaisuuden: teillä on huomisaamuna rendez-vous! lipsahutti Tatjana Napoleonovna kostoksi.

— — —

Niin todella olikin, mutta Solmu Sortimon hämmästykseksi ei kohtauksen asettajaa löytynyt silloin kun kohtaaja juhlallisena tunkeusi kaupungin suureen, hämärään puistoon.

Vasta iltapäivällä hän tapasi Nirvanan.

Miksi ette tullut? tiedusti Nirvana Napoleonovna tutkivasti.

Minä olin siellä! vastasi suomalainen yhtä syyttävän-juhlallisesti.

— Ei! te ette ollut! sanoi komea nainen lempeännuhtelevasti.

— Minä olin! väitti yhä toinen.

Molemmat katsoivat toisiaan silmiin.

— Kello 9?

— Ei — kello 10.

— Siinäpä se.

— Anteeksi! Sanat yhdeksän ja kymmenen ovat venäjänkielessä siksi samantyyliset että muukalainen helposti hairahtuu. Menin kohtaukseen kello 10.

— Ja kello 9 siis vielä laiskottelitte vuoteessa? Sanokaa suoraan ettette tahtonut. Tämä on ensi kerta elämässä, jolloin minua loukattiin!

— Minäkö en olisi tahtonut? kivahti nuorimies kiivaasti. — Te luulette minusta ihan päinvastaista. Mutta se minun täytyy tunnustaa että hieman epäilin että te vain leikillä olitte suvainnut määrätä kohtauksen kanssani!

— Miksi niin ajattelitte?

—… Mutta antakaa nyt toki anteeksi!

— En anna! sanoi Nirvana Napoleonovna äänellä, josta toinen ei saanut selvää, oliko se leikkiä vai täyttä totta. — Jos olisin teidät, petturin, tavannut kahta tuntia myöhemmin siitä kun ette tullut, niin olisi meistä tullut viholliset ikiajoiksi.

— Miten niin?

— Olen siksi tulinen luonnoltani.

— Minä ymmärrän teidät, Nirvana Napoleonovna!

Silloin vasta lauhtui ylpeän naisen mieli ja hän loi hienonhivelevän ystävänkatseen suomalaiseen nuorukaiseen. Tämän ruskeat, suuret silmät katsoivat polttavasti ylös uhkearintaiseen naiseen.

— Opettakaa minua rakastamaan ihmisiä, niin tulen onnelliseksi, — sanoo hetken kuluttua Solmu Sortimo.

— Kolme vuotta aikaisemmin se olisi onnistunut — ei enää, — vastaa

Nirvana merkitsevästi.

— Miksei enää?

— Siksi että minäkin jo olen elämään väsähtänyt…

— Sitäpä en uskoisi?

— Niin se kuitenkin on…

Ja hän, tuo ylpeä, huoahtaa.

— Harvinaista kuitenkin on että naiset elämään väsyvät — miehet tavallisesti… tietää suomalainen.

— Miehet väsyvät elämään siitä syystä että ovat sitä liiaksi nauttineet, — sanoo Nirvana.

— Ettekö luule olevan sellaisia, jotka eivät ole nauttineet elämästään ja kuitenkin ovat kyllästyneet?

— Saattaahan sellaistakin joskus olla.

He ovat hetken vaiti, sitten sanoo ylioppilas:

— Minun luontoni riippuu ympäristöstäni.

— Niin on useimpien laita, vastaa nainen. — Mitenkä nykyinen ympäristönne teihin vaikuttaa?

— En sano. Miksi kysytte?

— Kaiketi on minulla oikeus kysyä, koska kerran itse otatte asian puheeksi?

— Niin, saatanhan sanoa. Minuun tämä ympäristö vaikuttaa edullisesti. Toivon täällä hiukan paranevani.

— Hiukanko vain?

— Kenties paljonkin, en vielä tiedä.

— Mutta minä sanon teille, monsieur Solmu Sortimo, että te olette täällä muuttuva entisestänne paljon, paljon, täydellisestikin paremmaksi.

— Kuinka rohkenette niin arvata ja vakuuttaa?

— Sentähden vain että tiedän. Täällä te paranette, mutta taas

Suomeen palattuanne —?!

Nirvana Napoleonovna huoahti.

— Olette ensimmäinen nainen, joka minua kokolailla tuntee, virkkoi ylioppilas ikäänkuin joku romaanin salaperäinen sankari. — Te muistatte kuinka ensi tutustumalta sanoin että näette ihmisen läpi. En tahdo kieltää: te olette ihmeellisin sieluntuntija, mitä tähän asti olen kohdannut, mutta älkää panko pahaksenne, jos sittenkin uskallan epäillä, tunnetteko minua vielä perinpohjin. Mitä te minusta oikeastaan tiedätte?

— Olen jo ennen kuvannut teidän luonteenne. Enempää en tahdo sanoa.

Te kyllä itse jo tiedätte, mitä minäkin tiedän…

Taas oli hetken vaitioloa kummaltakin puolelta.

— Nirvana Napoleonovna, pidättekö minua normaalina? kysyi ylioppilas.

— En! Normaali-ihmisenä pidetään sitä, joka seurassa aina on samallainen, aina iloinen, ei koskaan surullinen. Se, joka sureksii, on epänormaali.

— Niin, tiedänhän itsekkin että olen epänormaali, — saneli toinen synkistyen. — Enkä ainoastaan sitä, vaan senkin että olen likellä mielipuolta. Tuntuu usein kuin tulisin hulluksi ja sitä ikäänkuin odotankin…

— On vaarallista ajatella noin, herra Karm. Jos sitä alituisesti hautoo, voi todella niin käydä. Heittäkää luotanne moiset mietteet!

— Miten heittää? Joka-hetki tunnen, kuinka olen erilainen kuin muut ja naurettava. Tunnen vallan hyvin itseni, vaikka ette näy uskovan. Jokaista sanaani, jokaista tekoani, jokaista liikettäni minä jälestäpäin ajattelen, ja tiedän aina, mitä mikin oli, miltä se näytti muista, miltä kuului ja mitä he tunsivat tai mitä ajattelivat minusta…

— Aina te vain itseänne ajattelette! Te rakastatte vain itseänne. Te ette muista välitä. Ette koetakkaan tehdä muiden elämää iloiseksi — aina vain oma itseys teillä on etunenässä!

— 30 —

— Shto djeelatj! [Mitä tehdä!] vastasi suomalainen venäläisen pessimistin tapaan. — Rakastaa? sehän on samaa kuin uhrautua toisten hyväksi. Siinä on elämän kultainen sääntö kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mutta minulle se on liian vaikea sääntö toteltavaksi.

Eivät siitä sen enempää puhuneet tällä kertaa.

— Monsieur Karm, tahdotteko näyttää valokuvanne, jotka teillä ihan varmasti ovat povitaskussanne? sanoi sitten Nirvana Napoleonovna.

— Kas, kas, senkin te arvaatte. Voinhan näyttää, vaikka ovatkin epäonnistuneita… en ole niissä enää näköiseni.

— Milloin viimeksi olette otattanut? tiedusti toinen, hieno veitikka silmänurkassaan.

— Suomesta lähtiessä…

— Ja luulette jo muuttuneenne? Toisin sanoen: kaunistuneenne?

— No, no… mutisi nuorimies ja työnsi naisen käteen häveliäästi punastuen ensin yhden sitten toisen ja lopuksi kolmannen valokuvan. Nirvana katseli niitä jokaista tyynesti tutkien.

— Haluaisin teiltä valokuvan, vaikka en itse voi sijaan antaa, sanoi hän.

— Miksikä ette?

— Siksi etten koskaan ole valokuvaajalla käynyt.

Silmät suurina katsahti Solmu Sortimo uhkeaan naiseen, joka ennen hänen saapumistaan oli sanonut olleensa Pietarissakin.

— Enpä olisi uskonut ettei teillä ole kuvaa itsestänne! huudahti hän.

— Mutta lupaattehan vielä valokuvautua minun vuokseni? lisäsi hän.

Nirvana Napoleonovna ei antanut vastausta.

— Soittakaa jotakin surumielistä nyt! pyysi hän sitten herra

Karmilta.

Tämä otti huilunsa, mutta selitti ettei koskaan muista ainoatakaan surumielistä säveltä, kun joku sellaista sydämmensä pohjasta pyytää.

— Soittakaa siis iloista! komensi toinen nauraen.

— Riita kahtia, — sanoi Solmu Sortimo ja alkoi puhaltaa suomalaisia kansanlauluja, joista Nirvana piti.

— Näkemään asti, — sanoi hän vihdoin nousten ja ojensi kätensä.

— Näkemään asti — moneksi päivää! vastasi Nirvana hiljaisella äänellä ja antoi lämpimän kätensä hiukan viivähtää nuoren miehen kädessä.

Solmu Sortimo meni eikä voinut saada sydämmestään ääntä, jolla ystävä oli kuiskannut: "moneksi päivää". Mitä toinen sillä lienee tarkoittanut?

Koko yön hän muisteli vähäpätöisimpiäkin sanavaihtojaan Nirvanan kanssa.

Muistan hänen sanoneen että siitä tilasta, missä nyt olen, voin sekä huonontua että parantua, sekä alentua että ylentyä. Mitä hän minusta sitten oikeastaan tietää? Hän lukee sieluni liikkeet silmistäni, monta kertaa hän ne jo on arvannut. "Mitä te vastikään ajattelitte?" noin oli hän häntä säpsäyttänyt. Ja kun ei toinen ollut suostunut selittämään, oli hän lisännyt: "Minä näin mitä te ajattelitte eikä näköni pettänyt"… "Oletteko ennen ollut naisseurassa?" oli Nirvana myös udellut. "En paljon" oli hänen täytynyt tunnustaa.

"Eikö teille kukaan syrjäinen ennen ole huomauttanut että te rakastatte vain itseänne?" oli Nirvana taas kysynyt. "Ehkä monikin on huomauttanut" oli hän vastannut. "Se ei ole totta" oli Nirvana väittänyt: "minä olen ensimmäinen".

Kaikkia näitä sanavaihtoja muisteli Solmu Sortimo yövuoteellaan, unhoittaen rosvot ja murhaajat ja Olga Napoleonovnalle antamansa leikillisen lupauksen talon vartioimisesta. Se ääni, jolla Nirvana Napoleonovna oli puhunut, ja varsinkin silmien ilmeet olivat niin merkilliset ettei hän ikinä niitä saisi mielestään. Mitähän taisteluita ja kokemuksia piilikään tuon jalonkaarevan kreikkalais-otsan takana, mitä kärsimyksiä ja mitä hyvyyden voittoja noiden muinaisgermaanisesti sinervien silmien sisässä?

Hän, Nirvana Napoleonovna, oli syntynyt Kaukaasian rantamilla, siellä jossain, missä Mustanmeren lämpöiset, siniset aallot hopeaharjaisina syöksyvät pauhaten Kasbekin timanttihohtoisia lumihuippuja kohden, mutta murtuen raukenevat kaistaleelle, jossa viinirypäle ja ikuinen ruusupensas kasvavat. Neljävuotias oli hän ollut, kun perhe läpi kalmukkien arojen läksi muuttamaan Novotsherkaskin kaupunkia kohti, mutta jo siltä iältä oli hänen muistiinsa painunut hämäriä kuvia. He — niin oli Nirvana kertonut — ajoivat uljaalla kolmivaljakolla vaeltaen kuni Israelin-lapset Punaisenmeren poikki, se eroitus vain oli että molemminpuolin kohosi seinänä etelämaan pitkä ruoho, joka takertui vaunujen pyöriin ja melkein peitti hevoset umpipäihin. Siellä oli laumoittain villejä vuohia, joiden liikkuvat selät aroilla muodostivat aivankuin lainehtivan meren. Ja siellä jossain oli uiskennellut valkoisia joutsenia ja meressä oli kihissyt sellainen kalanpaljous, että kun rannalta kepin paiskasi sekaan, se kulki kalojen seljässä "kuin kahveli perunavadissa" ja lapset ja aikaiset ammensivat kaloja kaksinkäsin rannalle. Kahdeksanvuotiaana tyttösenä hän niiltä seuduilta oli tuotu Vähä-Venäjälle sekä sieltä vihdoin Suur-Venäjälle. Ja nyt oli hän antanut itsensä haudata tähän pieneen Pohjois-Venäjän rosvokaupunkiin, jossa oli puolensataa kirkkoa, mutta ei ainoatakaan sanomalehteä, henkisen elämän merkkiä. Miksi oli hän tänne jäänyt? — sepä oli kysymys. Ja miksikä hän, ikäihminen, täyskehittynyt ylimysnainen, antautui sisällisiin suhteisiin muukalaisen, porvarisukuisen ylioppilaan kanssa? Oliko se vain alentumista, vai tekikö hän sen ainoastaan oppiaksensa tuntemaan yhden lajin lisää ihmisistä, joita hän jo ennestään niin hyvin tunsi? Miksikä hän eilen oli kysynyt, ymmärsikö toinen häntä nyt paremmin kuin ensikerroilla tavatessa? Mitä hän oli tarkoittanut kysyessään, oliko toiselle yhdentekevää, jos hänellä, Nirvanalla, esimerkiksi huomenna on kovin ikävä? Miksikä hän tuontuostakin oli laskenut rinnastaan, tuosta täyteläisestä rinnastaan, lyhyen huokauksen, jota kuullessa toinen oli vavahtanut ja saanut halun heittäytyä hänen helmoihinsa…?

Kaikkiin näihin mielihauteisiinsa ylioppilas Karm vihdoin nukahti.

2.

Piknik! Piknik! kaikui suomalaisen kieli opiskelijan korvissa, kun hän seuraavana aamuna astui emäntänsä ruokahuoneeseen.

— Monsieur Karm, tottakai tulette huviretkelle?

— Tuleeko Nirvana Napoleonovna myös? kysyi puhuteltu haukotellen.

— Ei, hänellä on kiireellisiä töitä, mutta menkäämme me. Tulettehan, rakastettava herra?

Hullu hän oli kun läksi, vastoin sydämmensä halua! Huviretki oli hänestä sangen ikävä.

Heillä oli niin toi sellainen luonnonaisti kuin suomalaisilla. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli oikea kirkas vesi, mikä oikea joki, mikä oikea metsä, mikä puhdas nurmikko, mikä siisti kylä! Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä olivat vuoret ja laaksot, saaret ja salmet, tai mitä oli oikea venhe, oikea soutu ja oikea purjehtiminen!

— Teitä ei täällä mikään miellytä! huomautettiinkin hänelle, herra

Karmille.

— Aina minua kumminkin miellyttää puhdas ja raikas Jumalan luonto, — vastasi Solmu Sortimo jättäen sanomatta että lika ja loka ja pahat hajut häntä suorastaan iljettivät.

Ihania muistoja tosiaan! ajatteli hän itseksensä. Suloisesti väsynyt herrasseurue istua hekottaa nälkäisin vatsoin lankkuläjän päällä — ympäristössä, johon kuuluu pahanpäiväisiä hökkeleitä, kaakattavia hanhia ja kanoja, kansainvälisesti tyhmiä vasikoita, muutamia tusinoita laukkaavia porsaita sekä liuta puolialastomia likakinttuisia lapsi-riepuja! Ja kaikkialla tunkionomainen siivo ja mädän löyhkä, joka johtuu tiesi mistä. Ja tässä sitten pitäisi näyttää muka iloista ja ylen tyytyväistä kavaljeeri-naamaa?

Retki ei tuntunut olevan mieleen myöskään Solmu Sortimon maamiestovereille, eräille Länsi-Suomesta kotoisin oleville vapaehtoisille ylioppilassotamiehille, joilla omien sanojensa mukaan tänään oli määrätty salaiset kohtaukset: toisella nuoren everstinrouvan kanssa, toisella jonkun rakastettavan apteekkarinrouvan kanssa, joista he avomielisesti kertoilivat Solmu Sortimolle, ilmaisten asiat tietenkin kielellä, jota mukana olevat venäjänkieliset neidit eivät ymmärtäneet.

Solmu Sortimoa iljetti ja hän häpesi maamiestensä puolesta. Yhtäkkiä hän, kohottaen ylpeästi kiharaista päätään, kysyä tokasi:

— Sanokaapa minulle rehellisesti, isänmaanpuolustajat, millaista oikeastaan on elämänne täällä Venäjällä, noiden — porttojenne kanssa?

Vapaehtoiset katsahtivat häneen kummastellen, mutta kohta virkkoi toinen häikäilemättä:

— Helvetin hauskaa!

— Ihanko totta? sanoi Solmu Sortimo ontolla äänellä.

Toinen vapaehtoisista vastasi samaan nuottiin:

— Tottakai sinäkin, helsinkiläinen herrasmies, myönnät että naisista — tässä pirun ikävässä — on hetkellistä huvia?

Ja he pitivät Solmu Sortimoa teeskentelijänä, joka tekeytyi pyhemmäksi kuin olikaan. "He ovat nyt sillä kehitysasteella" arvosteli ylioppilas Karm suutuksissaan palatessaan hälisevässä seurassa takaisin kaupunkiin. "He eivät parempaa kaipaa!"

Jumalankiitos että hän, kaiken pahan vastapainoksi, illan himmetessä sai tavata Nirvana Napoleonovnan, istua naapurimajan akkunalaudalla kuuntelemassa lempeänvakavia sanoja, joita pienen kammion sisästä suloisesti hivellen lenteli hänen korviinsa. Epäonnistuneesta huviretkestä ei puhuttu halkaistua sanaa, sitävastoin kaikesta muusta. Solmu Sortimo tunsi hengittävänsä helpommin ja ilma hänen ympärillään tuoksui puhtaalta.

— Mitä kukkia teillä on povellanne? kysyi sitten Nirvana.

— Yöneilikka ja orjanruusun silmikko, — tiesi Solmu Sortimo, joka erikoisesti oli ottanut tutkiakseen sanakirjoista kasvien venäläiset nimitykset.

— Tiedättekö että siinäkin selvästi ilmenee teidän luonteenne, kun noin käytätte kukkia rinnassanne? hymyili ystävä.

— Olen aina pitänyt kukista… sopersi nuorimies.

— Te rakastatte pitää kukkia rinnassanne, — sanoi Nirvana, — ja teitä ne hyvin kaunistavatkin, mutta rakastatteko myös kukkien hoitoa ja kasvatusta?

— Ennen poikasena kastelin ryytimaata poutapäivinä.

— Ettekö ole istutellut?

— Olen joskus istuttanut puita, pihlajia… muisti Solmu Sortimo.

— Ja kaikkiko ovat juurtuneet?

— Eikös mitä — yksi kymmenestä.

He naurahtivat molemmat.

— Kertokaa nyt minulle jotakin hyvin hauskaa, virkkoi sitten lempeä ääni huoneesta, joka pimenemistään pimeni.

— Oletteko kuullut, millainen kummitus minua viime yönä taas säikäytti? sanoi Solmu Sortimo hyväntuulisesti. — Istun, istun pöytäni ääressä, lampun valossa ja kirjoitan, kirjoitan. Yhtäkkiä hyppää joku möhkäle sisään akkunasta, joka oli auki. Hypätä pomahtaa suoraan nenäni alle. Todellinen venäläinen pikkupiru! ajattelen niinä hiukan tyrmistyneenä ja koppaan kiinni ja viskaan vauhdilla takaisin ulkonaiseen pimeyteen. Mutta tuskin kerkeän istahtaa pöytäni ääreen, kun se taas kopsahtaa sisään ja hurjin, tulenvälkkyvin silmin minuun tirkistää. Ruumis pörröinen ja tuhkanharmaa! Minä tarraan siihen taas kiinni ja lennätän pellolle. Odotan kolmatta hyökkäystä, kuten sadussa konsanaan. Mutta pikkupirua ei enää kuulukkaan.

— Kissako se oli? kysyi Nirvana hymyillen ja sanoi sitten: — Tiedättekö, herra Karm, että tuo on varsin kummallinen ilmaus teille, sillä harvinaista on että outo kissa hyppää sisään valaistuun huoneeseen. Täällä Venäjällä se merkitsee että löydätte jonkun kätkön — aarteen. Olkaa varma että se käy toteen.

— En ole taikauskoinen, arveli Solmu Sortimo.

— Kohta on juhannus, — jatkoi Nirvana.

— Juhannusyönä Suomessakin sinisen liekin sanotaan palavan aarrehautojen päällä.

— Mutta tiedättekös, kenelle löytäminen onnistuu? Meillä täällä on semmoinen usko että jos juhannusyönä tapaa kukkivan sananjalan ja sen taittaa, niin voipi löytää maan kaikki aarteet. Mitäs tekisitte, jos tulisitte rikkaaksi?

— Liiat lahjoittaisin köyhille.

— Minäpä luulen että teistä tulisi saituri ja lisäksi laiskuri, — ahdisti Nirvana.

— Ainakin matkusteleisin, — puolusti toinen.

— Ja naisitte neekeritytön ja pitäisitte häntä orjattarena? pilkkasi yhä Nirvana.

— Mistä te tuommoista päähänne saatte? En minä ketään orjaksi tahdo, selitti suomalainen loukkaantumisen rajoilla.

— Mutta tiedättehän etteivät neekerittäret muuten voi elää, elleivät ole herrojensa orjia? kehitteli yhä toinen.

— Miksi luulette että juuri neekeritytön naisin? huudahti Solmu

Sortimo tosissaan. Jumala varjelkoon minua mustista naisista!

Nirvana Napoleonovna nauroi sydämmensä pohjasta tälle nuoren miehen vakavalle vastaväitökselle.

Ja kun tämä palasi asuntoonsa, niin hän taas alkoi aprikoida: "Mitä hän minusta oikeastaan ajattelee — tuo, jolle enemmän kuin kellekkään muulle jo olen sielunelämääni paljastanut? Mahdotonta on ajatella että hän, minua vanhempi nainen, mitenkään minusta haaveileisi. Vai onko hän todella niin jalosydämminen että tahtoo tällaista, hetkien häilyvää lasta, jalostaa? Miksikä hän tahtoi tietää, mitä eilisiltana hänen luotaan palattua kammiossani mietin? ja miksikä sanoi että jollei ajatuksiaan muuten muista, on parasta kirjoittaa ne paperille? Kuka hän oikeastaan on?…"

Synkällä päällä heräsi hän aamulla, ollen sellaisella tuulella että tahtoi lyödä pirstaleiksi sekä itsensä että muut, koko mailman, auringon, kuun ja tähdet… Mutta hän ymmärsi kuitenkin että moinen sieluntila oli jotakin satunnaista, mikä ehkä aiheutui vieraan seudun tukehduttavasta ilmanalasta ja suolaisista höyryistä, jotka paksuina työntyivät hänen keuhkoihinsa. Jasmiinit kukkivat parhaillaan ja niiden huumaavalla tuoksulla koetti hän unhoittaa jotakin, joka häntä vaivasi. Mutta häntä kiusasi lisäksi se mitä hän tänään vapaaherratar-emännältään sattui kuulemaan ruotsalaisesta luutnantista, joka näinä päivinä oli matkustanut pois paikkakunnalta ja lähtiessään koettanut suudella — Nirvana Napoleonovnaa! Tosin ainoastaan koettanut. Mutta millä oikeudella se lenkkasääri oli juljennut lähestyä pyhäkköä, johon ei epäjumalia-palvelevilla pakanoilla saanut olla osaa ei arpaa?… Kuinka salaisesti harmissaan mahtoikaan olla Nirvana Napoleonovna, joka ei tuosta joutavasta yllätyksestä ollut iljennyt sanaakaan hänelle, Solmu Sortimolle, hiiskua?…

Ylioppilas Karm oli koko päivän ärtyisellä tuulella ja syyteli epäkohteliaisuuksia eräälle pietarilaiselle laulajattarelle, neiti Grosnajalle, joka näinä päivinä oli ilmestynyt naapuritalon autioon yläkerrokseen ja pyrähteli sieltä, tuontuostakin pulskannäköistä suomalaista ylioppilasta liehakoimaan — Olinkka neidin sanomattomaksi kateudeksi. Se oli pikimustatukkainen, sysisilmäinen, tummaihoinen, roomalaisnenäinen pieni naikkonen, jonka käytös oli oikullinen ja vapaasti vallaton kuten ainakin suurkaupungin tusinataiteilijalla ja jonka kirkuva nauru ja äkillinen itkuunheltyminen ilmaisi vuoroin viatonta lasta, vuoroin suurkaupungin turmelukseensa surkastuvaa varieté-nukkea. Tämä Pietarin kesähyttynen kahisi kauttaaltaan silkkiä ja hänen tukkansa yössä hehkui tulipunainen valheruusu, jonka saattoi nähdä yhtä monen virstan päähän kuin hänen keltaisen päivänvarjostimensa, jota hän alati tanssitti käsivarrellaan. Hänen keinotekoisesti pullistetuilla rinnoillaan roikkui mustanruskea lornjetti, jonka hän joka-toinen minuutti arvokkaasti komensi kotkannenälleen, tutkien milloin vastaantulevaa lehmää, milloin sivumarssivaa siistipukuisempaa upseeria. Koko hänen olemuksensa, hameensa ja rimssunsa höyrysivät väkevästi monenlaisia hajuvesiä.

— Minua iljettävät teidän hajuvetenne, — morkkasi ylioppilas Karm.

— Nevan vettäkin mieluummin haistelen!

— Yous êtes très ingénu, monsieur! nauroi naikkonen suuttumatta.

— Tuo teidän ranskanne myös on luonnotonta. Venakkohan te olette?

— Du bist wie eine Blume, so schön und hold und rein! laulahti pietarilainen ja kurotti leikillä kättään muka silitelläkseen kavaljeerinsa hiuksia.

— Elkää koskeko minuun! kivahti tämä väistäen.

— Te olette oikea tsuhna! letkautti laulajatar, mutta sitä sanaa ei hänen olisi pitänyt leikilläkään sanoa, sillä nyt leimahti Solmu Sortimo täyteensä pyhää patrioottista vihaa ja alkoi sekä kansatieteellisesti että historiallisesti todistella, mikä Suomen kansa oli ja missä se asui ja kuinka pietarilaiset tekivät hävyttömästi siinä että toisinaan todella sekoittivat käsitteet suomalaisista ja jostakin tuuterilaisesta issikkaheimosta, jonka barbarisuuteen he itse olivat syypäät.

— Te olette hyvä ja rehellinen lapsi! korjasi silloin Pietarin naikkonen ja tarjosi kohteliaasti käsivartensa.

— Njee hatshuu! En tahdo! sanoi suomalainen aivankuin huutia koiralle ja jätti daaminsa, jonka nauru vielä kauvan kaikui hänen korviinsa.

Hän oli vihoissaan itselleen koomillisesta kinastelustaan ihmisen kanssa, jota ei tuntenut.

Nirvanan seuraan ilkesi hän vasta seuraavana päivänä ja läksi häntä saattamaan jonnekkin menopaikkaan, suuren kaupunginpuiston taakse. Siellä ilmestyi heidän rinnalleen eräs herrasmies, joka Solmu Sortimon mielestä kovin tyhmin naamoin tervehti hänen saatettavaansa. Esitettiin hänellekkin — tohtori Simberg, nähtävästi venäläistynyt juutalainen.

— Tekö se olette, jonka soittokoneen näin von Eidmannilla?

— Kyllä siellä on minun soittokoneeni, — sanoi suomalainen vähän kylmästi.

— Se on soma laitos! sanoi juutalainen tohtori. — Kuinka sitä suomeksi sanotaan?

— Paimenluikku.

— Poimen? Sehän on kreikankieltä, — analyseerasi tohtori. — Ettekö opettaisi minutkin sitä soittamaan?

Solmu Sortimo antoi epämääräisen vastauksen mutisten ettei hän itsekään ollut mikään ammattisoittaja, vaan puhalteli toisinaan vain kotitarpeeksi.

Illalla hän taas istui matalalla akkunalaudalla, mutta Nirvana jostakin syystä ei hänen kanssaan joutanut seurustelemaan, toisinaan vain katsoi ovelta ja vakuutti mielellään kuuntelevansa huilunsoittoa. Sitten pyrähti sinne myös mainittu Pietarin laulajatar ja helähytti taidokkaan italialaisen kappaleen pianon säestyksellä, saaden kaikki haltioihinsa. Solmu Sortimo oli tällävälin jäänyt istumaan etuhuoneen nurkkaan, jonne Nirvana laulun tauottua tuli häntä etsimään:

— Miksi ette virka mitään, te — suomalainen kivi?

— Eivät kivet kilju ellei niitä kiljuteta! vastasi Solmu Sortimo loukkaantuneesti.

"Jos minulle sanotaan että olen kylmä, niin tulen yhä kylmemmäksi" arvosteli hän itsekseen. "Leikillä hän sen tietenkin sanoo. Mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli."

Hän lausui jäykät hyvästit Nirvana Napoleonovnalle, palasi kammioonsa ja tuskitteli: "Nytkö yhtäkkiä kylmä kivi putosi väliimme? Nytkö jo hieno suhteemme on särkymässä?" Mutta heti hän myös ajatteli perään: "Nirvanalla on täysi syy sanoa minua kivenkovaksi olennoksi — juro juuraskanto olen!"

— Monsieur Karm, älkää vielä menkö nukkumaan! kuuli hän samalla iloisen äänen ikkunansa alta. Solmu Sortimo hyppäsi alas ikkunasta ja läksi takaisin naapurin puutarhaan kävelemään. Se oli Tatjana neiti, joka välttämättä tahtoi hänelle jotakin puhua ja oli lehahtanut avopäin häntä hakemaan. Asia, josta Tatjana puhui, ei koskenut Solmu Sortimoa. Monsieur Karmia tarvittiin vain välittäjänä Tatjana neidin ja suomalaisen vapaehtoisen Tärkkisen välillä, joka juuri oli matkustanut junkkarikouluun Moskovaan.

— Ja kirjoittakaa Karl Karlovitshille että olisi hyvin, hyvin hauska saada kuulla hänen elämästään siellä uudessa paikassa ja lähettäkää hänelle tämä painettu jasmiinin kukkanen!

— Kyllä, kyllä kai, — sanoi Solmu Sortimo.

— Teettehän sen, rakastettava herra Karm? ja Tatjana neiti puristi lämpimästi "välittäjän" kättä ja katsoi hilpeästi silmiin.

— Kyllä, kyllä… mutisi toinen ja läksi — —

— Minä olen unissakävelijä, lunaatikko, — puheli hän kolme päivää myöhemmin tavatessaan Nirvana Napoleonovnan.

— Voidaan parantaa, — neuvoi ystävä, — levittäkää kylmään veteen kastettu lakana vuoteenne viereen lattialle, niin heräätte ettekä pääse edemmäksi.

— En ole sellainen unissakävijä. Minä kävelen unissa sekä päivät että yöt, tälläkin hetkellä olen unikävelyllä teidän luonanne.

— Hoo, te laskette leikkiä, armollinen herra?

— Unissakävelijä olen! väitti Solmu Sortimo. — Unissa nytkin puhun ja unissa vielä näen uusia unia, unta unen sisään, unta on kaikki alusta loppuun ja milloin unestani herään, en tiedä — tokko ikinä…

Semmoiset olivat tuon Suomesta kotoisin olevan nuorenmiehen puhelut kevätkuulla vieraassa maassa, naisten seurassa.

— — —

Kesäkuu oli tullut, sesonki alkoi — tämä pieni vanha rosvokaupunki, joka talvella oli kovin tyhjä ja hiljainen, muuttui kesän tullen melkoiseksi kylpypaikaksi, jonka suolaisille lammikoille ja mineraalirapakoille saapui ihmisiä kaikilta suunnilta, varsinkin Pietarin ja Moskovan seuduilta.

Kylpykausi avattiin isiltäperityn tavan mukaan hartailla malitvoilla ja paljainpäin kuuntelemalla keisarihymniä. Ja merkiksi että todella oli saavuttu veden ihmeitätekevää jumalaa palvelemaan, vapautettiin suihkulähteen sulku, ja iloisesti poristen ja pärskyen läksi suihku kohoamaan taivasta kohden sekä täytti pian pyöreän altaan reunojaan myöden vihertävällä vedellä.

Suureen kylpypuistoon oli äkkiä tullut vilkasta liikettä, soittoa ja kuhinaa — vieläpä teatterikin ynnä valokuvaamo. Ravintolalasien helinä sointui hyvin yhteen punahousuisen kenraalinahjuksen kannusten kilinän kanssa, ja jonkun keikailevan ylimysylioppilaan sininen lakinponta ja kiiltävät univormunapit paistoivat hauskasti kilpaa kirjavahameisten naisten tulipunaisten päivänvarjostimien kanssa. Ja pietarilaisten hajuvesien väkevä löyhkä — se sekaantui imelänihanasti ilmassa tuulahteleviin kedonkukkien tuoksuihin… Todellisten venäläisten todellinen kesä oli koittanut! —?

Mitäpä kaikki tämä muurahaiskeon kuhina kuului häneen, suomalaiseen ylioppilaaseen? Hän oli nähtävästi vielä liian kehittymätön tutkiaksensa venäläisten sisäistä elämää, jonka hän kuitenkin aavisti olemassa olevan hyvinkin tunnerikkaana ja sisällökkäänä. Toistaiseksi näki hän sen vain päältäpäin, mutta kohdisti tunnetutkimuksensa ainoastaan niihin yksityisiin henkilöihin, jotka heti alussa hänen eteensä olivat sattuneet. Niistä ei hän luopunut, vaikka tilava puisto vilisi täynnänsä viehättävän-näköistä väkeä.

Teatteri? Sinnehän tietenkin heti piti mentämän, sen verran muotihulluutta tarttui häneenkin sesongin aljettua, sillä von Eidmannin neidit hänet juoksuttivat pääsylippuja ostamaan. Ja hän, Solmu Sortimo, meni teatteriin Nirvana Napoleonovnan sekä tuon pietarilaisen naisen seurassa, mutta sanomattomasti häntä koko ensi-ilta kiusasi, eikä hän muukalaisena, sitäpaitsi oudosta näytelmästä imenyt itseensä mitään sisällisesti ravitsevaa. Keskiyön aikaan pimeässä tulivat he takaisin sieltä, ja yövuoteellaan heittelehtien ja huokaillen tunsi Solmu Sortimo että ensimmäinen näkemänsä venäläinen näytelmä oli hänen hermostoonsa vaikuttanut pahasti.

— Te olette kadottanut jotakin! sanoi hänelle lempeäntutkivasti

Nirvana, kun hän seuraavana iltana astui hänen eteensä.

— Mitäpä olisin minä kadottanut? koetti tämä väistää.

— Olette kadottanut — kyllä tiedän — olette kadottanut sielunne hyvän hengen. Vielä eilen olitte parempi…

Vuorokaudet kuluivat tuoden mielenvaihteloa.

Eräänä päivänä huomasi Solmu Sortimo taas olevansa huviretkellä venäläisten naisten kanssa. Se oli retki niinnimitettyyn Vapahtajankirkon kylään. Perille tultua hajausi seurue, toiset riensivät samovaaria lainaamaan, toiset kukkasia poimimaan. Mennäksensä hänkin jonnekkin, astui ylioppilas Karm sisään sievännäköiseen puukirkkoon luullen tulevansa typötyhjään temppeliin. Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun hän sisälle tultuaan huomasi laulajatar-naisen siellä yksikseen — polvilleen langenneena pyhäinkuvien eteen. Siinä hän, tuo iloinen veitikka, hiljaa sopotti rukousta, hievahtamatta, kuni patsas. Solmu Sortimon teki mieli jotakin sanoa — jotakin ivaavaa — mutta ei hän mitään sanonut. Hän hiipi hiljaa ulos ja meni virran rannalle istumaan, riisui jalkineensa, laski paljaat jalkansa jokeen ja istui siinä muistellen Suomea. Oli lauvantaipäivä ja sauna täälläkin näkyi lämpiävän aivankuin hänen kotimaassaan. Mutta se ei ollut samallainen sauna eikä siinä osattu kylpeä tuoreilla koivuvastoilla, joiden löylytuoksu suomalaiselle niin on rakas… "No, nämät nyt ovat pikku-asioita" ajattelee Solmu Sortimo sitten huudettuna teetä juomaan ystävälliseen seuraan, joka hänestä piti liikuttavan hellää huolta.