Читать книгу Auskultantin päiväkirja - Ilmari Kianto - Страница 4

Sisällysluettelo

16 p. syyskuuta. Tänään kuuntelin ensimmäisen tuntini Suomenmaan suurimmassa Mallikoulussa ja sattui se tapahtumaan I luokalla; meitä oli siellä penkillä istumassa viisi kappaletta vastaleivottua kandidaattia. Pikkupojat eivät läsnäoloaan paljonkaan arastelleet. Tohtori Pontevan opetus oli selvää ja reipasta; aineena oli suomi, äidinkieli. Ensin oli kielioppia: Mikä on subjekti? — Subjekti on se, josta lauseessa jotakin sanotaan! Oikein! Mikä on lause? — Lause on sanoilla ilmoitettu ajatus! Oikein! Harjula, tiedätkös jonkun lauseen? — Poika juoksee! Tohtori lisäsi: Niin, poika juoksee ja — huutaa. Hän on samalla leikillinen mies tuo opettaja. Sitten oli heillä Maammekirjasta runo luettavana:

Laps Suomen, kasva siinä vaan

Kuin nuori koivu puistossaan,

Ja sille henkes uhraa!

Se oli joku patrioottinen runo, jossa kehoitettiin uhraamaan henkensä isänmaan puolesta. Mitä on uhrata? kysyy opettaja. — Se on samaa kuin antaa, — vastaa kimakasti eräs oppilas. Kuinkas voi henkensä antaa isänmaalle? Kun menee sotaan! vastaa eräs pikkuolento varmasti. "Vanha, turmiollinen lauseparsi!" ajattelen minä itsekseni, olen näet nykyisin lukenut Bertha von Suttnerin valtavan "Aseet pois"!…

Kummallinen tunnelma valtasi sieluni: Minäkinkö tässä nyt muka olen maisteri ja kaikkia noita pikkupoikia viisaampi? Minustako, joka aivan tuollaisena pullukkana tuonoin istuin koulupenkillä, nyt on tuleva samallaisten pikkupoikain herra ja ohjaaja? Suuri erehdys! Olen jokaista noista tuhmempi. Kieliopissa ovat he jokainen minua viisaammat. En tottatosiaan niin tarkoin kuin he osaisi selittää, mikä on nomini tai mikä partikkeli. Minusta koko kielioppi onkin hyvin ikävä ja joutava juttu. Vai onko siitä rahtuakaan hyötyä todelliselle elämälle? Mitähän, jos opettajaksi tultua jättäisi kajoomatta koko kielioppiin? Opettaisi vain runoja ja lauluja ja kertoisi "elämän totuuksia"? Neuvoisi luontoa ja terveydenhoitoa — eikö olisi se paljon tärkeämpää kuin "partikkelit ja noominit"? Varjeleisi nuoret ihmistaimet siitä, mistä omat opettajani minua eivät varjelleet? Jaa, mitähän tästä tullenee…

17:s päivä. Kuuntelin ensi tuntini venäjänkielessä, — aineessa, jossa vakaa aikomukseni on tulla pedagoogiksi. Menin VI:lle luokalle, jossa ilmoituksen mukaan oli venättä sinä tuntina. Kun opetus alkoi, äkkäsin kuuntelevani — kreikkaa. Nousin ylös, kumartelin ja pyytelin anteeksi sekä poistuin kiireesti. Nämät olivatkin kreikanlukijoita, mutta venäjänlukijat olivat eräässä syrjähuoneessa alakerroksessa. Repäsin oven auki ja tapasin itseni kumartamassa venäjänkielen opettajalle kumminkin jättäen esittelyn toiseen kertaan. Aivan oikein: täällähän venättä luettiin. Puhuttiin parhaillaan niin viehättävästä kulttuurimailman asiasta kuin "passiivin partisipin preteeritistä"… "Onnii" ja "Jennii" kajahteli muikeasti vastaani. Selkäpiitäni värisytti ajatellessa että nyt muka olin siinä varsinaisessa elementissäni, jossa elämänleipäni olin ansaitseva! Joka kerta kun opettaja teki kysymyksen, säpsähdin ja pidätin hengitystä; en olisi tiennyt, jos minulle nuo kysymykset olisi tehty. Säikähdin kauheasti, kun muistin että olin maisteri, jolla oli korkein arvosana mainitussa kielessä. Koetin kumminkin näyttää siinä yksin kuuntelijana istuessani varsin asianymmärtäväiseltä. Eräs oppilaista toi kohteliaasti kirjansakin minulle, jotta suvaitseisin mukana seurata. Ja minä olin seuraavinani, loin silloin-tällöin silmälasieni takaa oppineen katseen milloin opettajaan, milloin johonkin oppilaaseen, joka sattui vastaamaan huonosti. Saas nähdä, mikä tästä tulee, sanon vieläkin. Mutta ruokahaluni on ihmeen hyvä. Ja se kai on oiva enne…

19:s päivä. — Kuuntelin toisen tuntini venäjää V:nnellä luokalla. Nähtävästi ei auskultanteista kukaan muu tätä kieltä kuuntele. Päätäni vähän huumasi seuratessani kysymyksiä ja vastauksia. Väsyneenä astuin ulos Normaalilyseosta ja marssin suoraapäätä saunaan. Minulle on sanottu että kuunteleminen enemmän uuvuttaakin kuin itse opettaminen.

20:s päivä. — Kolme tuntia yhteen perään! Kuuntelin syrjäaineina ensin historiantuntia, jolloin puhuttiin Englannin parlamentista, maurilaistaisteluista ja jostakin Henrik Purjehtijasta; sitten myös "uskontoa", jossa puhe oli jostain "saeculum obscurum'ista", himmeästä vuosisadasta — joista kaikista en tietäisi tuontaivaallista. Venäjän tunnilla myös kävin — torkkumassa. Shto budjet, Bozhe moj? — Tänään olen viimeistellyt valmiiksi käsikirjoituksen uuteen runokokoelmaani…

21:nen päivä. — IV luokka, suomea. Tekijän ja olijan nimiä, paikan nimiä… Männikkö, lepikko, päivyt, yöhyt, poikue, pappila… Tässä on kuitenkin ikäänkuin jotain kotimetsän tuoksua, sointuvan kansankieleni sanoja. Tohtorin opetustapa on verrattoman raikasta. Jospa hänen laillaan kerran voisi opettaa! Döbeln Juuttaalla… — Se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot… — Niin, se on mahtava runo, sillä vain pilassa että sotaa ja verityötä ihastellen lauletaan. Mikä on korpraali? kysyy opettaja. — Se on vähän ylempi kuin sotamies! huutaa oppilas tolkussaan. Jaa, se on sama kuin nykyaikainen jefreitteri, jolla on kolme nauhaa, — selittää tohtori. Tässä pikkuasiassa viisaustieteen tohtori kuitenkin erehtyi. Entisenä isänmaanpuolustajana tiedän näet jefreittereillä olevan vain yhden kapean nauhan! — Tunnin loputtua kävelimme tohtorin kanssa rinnan alas rappusia.

— Milloin annatte ensimmäisen harjoitustuntinne?

— Minäkö? En uskalla vielä ajatellakkaan.

— Antakaa pois vain I luokalla, eihän maammekirja ole vaikeaa.

Hymm…

Ystävällinen tohtori erosi minusta komeasti rykäisten. Se oli seitsemäs tuntini. Aamiaisen jälkeen kuuntelin kahdeksannen ja yhdeksännen.

22:s päivä. — Latinaa 8—9 II luokka.

Nominatiivi Puella, suomeksi tyttö.

Genitiivi Puellae — tytön.

Datiivi Puellae — tytölle.

Akkusatiivi Puellam — tyttöä.

Vokatiivi Puella! — oi tyttö!

Ablatiivi Puella — tytöltä, tytön kautta jms.

Mitenkäs kuuluu pluraalin datiivi? Armas?

Armas: Puellis — tytön.

Opettaja (kiivaasti): Mihinkä kysymykseen vastaa datiivi?

Hän, Armas onneton, ei sitä tietänyt!

— Tule minun luokseni kello 6! karjasi opettaja: — kun kerran on koulussa, niin täytyy oppia!

Taivutettiin myös Incola sanaa.

— Toivo, miten kuuluu monikon genitiivi?

— Incola… Opettajan keppi paukahti pöytään: — kello 6 minun luoks…

— Incolarum! kajahti samalla Toivon vastaus. Se pulpahti samalla silmänräpäyksellä kun rangaistus määrättiin. Sillä kertaa vältti siis poika rangaistuksen, mutta auta armias: kohta sai hänet opettaja kiinni siitä ettei poika oikein tiennyt mihin asti oli läksyä. — Kello 6 minun luokseni Armaan kanssa! huusi ankara ludimagister. — Ja tuo päiväkirja mukanasi! Saat puolen tunnin arestin siitä ettet tiennyt läksyä…

Toivo parka koetti turhaan sopertaa ettei hänellä viime kerralla ollut ollut kirjaa ja että sentähden… Mutta tuomio oli lausuttu. Toivo purskahti hiljaiseen itkuun eikä koko lopputuntina voinut mielenliikutukseltaan seurata mukana, kun uutta läksyä valmistettiin. — Tämän, kaiketi ihan jokapäiväisen tragikomedian latinantunnilla näin minä, auskultantti, "ja olen sen valmis valallani todeksi todistamaan".

23:s päivä. — Tänään kuten eilenkin olen istunut koulussa kaikki viisi tuntia, mutta kyllämaar tuntuukin niissä kappaleissa, joilla istutaan. Välitunneilla käyn ympäristössä kävelemässä ja hengittämässä ulkoilmaa. Muutamilla tunneilla olen koettanut päässäni sommitella runontapaista, — mahdotonta! Jos vain tietäisin että opettajaksi-antautuminen vahingoittaa runollista tuotantoa tai vie hiiteen mielialat ja tunnelmat, niin hetipaikalla hylkäisin niin kuivakiskoisen alan. Kuinka saisi tietää? Missä on kohtalon sormi? Illalla palasin asuntooni paratiisillisesta paikasta. Tunteeni olivat kukkuroillaan kultaa. Niitä oli niin paljon että oli mahdoton niistä sulattaa riemunrunoa. En ole sepittänyt ainoatakaan runoa senjälkeen kun auskulteeraamaan rupesin. Mitä tämä merkinnee? Hyväjumala!

24:s päivä. — Eilenillalla kun kävelin runoilija Tantus Kvantuksen kanssa Aleksanterilla, tuli vastaamme parvi koulupoikia, jotka nostivat minulle lakkia. Tietenkään en kerennyt vastaamaan tervehdykseen. Toverini onnitteli minua leikillisesti (ja luultavasti sala-ivalla): Pitääköhän minun elää se päivä, jolloin olen näkevä sinut lehtorina? Pudistin päätäni ja huokasin: "jospa tietäisit!" Mutta sitten käänsin asian leikiksi.

— Koulupojat nostavat minulle lakkia, ha, ha!

— Tietääpäs sen: runoilija Kannelrinnalle!

— Eivät he tiedä salanimeäni?

— Tietävät kyllä, siitä saat olla patentti.

— Arvelet kai että pitäisi jo "stormikin" ostaa?

— Tietenkin! vieläpä kaksi kappaletta, joita pidät päällekkäin: toista runoilijamaineesi merkiksi — toista maisteri-arvosi tulkiksi!

— Kiitos neuvosta, eiköhän kuitenkin yhteisen runoilijasynnin johdosta ostettaisi yhteinen torni, jota vuorotellen kallossa kanneltaisiin?

— Enpä suostu, — sanoi Tantus Kvantus ja ojensi järeän kätensä hyvästiksi.

* * * * *

Tänään olin syrjäaineena seuraamassa voimisteluakin. Ruumiin kauniiksitekeminen ja "mens sana in corpore sano" — on sentään luontoa lähempi kuin mensa-sanan taivutus latinantunnilla! — Viidennellä tunnilla olin myös saksankieltä kuuntelemassa. Sama iänikuinen juttu kuin muissakin kielissä:

Das Mädchen,

Des Mädchens,

Dem Mädchen…

Jos tyttöjä itsiäänkin tässä murheen laaksossa yhtä paljon taivutettaisiin kuin tyttö-nimeä kaikissa kouluissa ja kaikissa kielissä, niin kyllämaar kerran mailmassa saisimme kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin taipuvaisia vaimoja. Sillä muokassa siinä on tyttö-riepu hulivilipoikain hampaissa!

26:s päivä. — Latinan tunnilla II luokalla:

Opettaja: Sinullahan on veli, joka on maisteri?

Oppilas: Niin.

Opettaja: Sinun pitää pyytää että hän lukee sinun kanssasi kotona, en minä jouda täällä sinun kanssasi äkseeraamaan! Sinähän et tiedä mikä on subjekti, mikä predikaatti lauseessa, sinä vain laskettelet sanoja ulkoa kuin papukaija. Sinun ei olisi pitänyt päästä tälle luokalle! Vaan kun kerran olet sille otettu, niin täytyyhän sinun nyt sillä pysyä, mutta muistakkin että täytyy myös lukea ja ajatella. — No, sinä siellä, missä sinun kirjasi on, koska kurkistat toisen kirjaan?

— Minun kirjastani on juuri tämä lehti poissa!

Vai niin. No, mitä sinä siellä, etkö tiedä mitä taurus sana merkitsee?

— Minä olin maalla sunnuntaina!

— Vai niin — sentähden et muka tiedä läksyäsi. Eikö silläkin, joka käy maalla, ole velvollisuutensa?

Oppilas (ujosti): O-on…

Hyvät ihmiset, luuletteko nyt että 10-vuotias poika täysin tajuaa, mikä on velvollisuus?

27:s päivä. — Uskonto-tunti IV luokalla. Puhuttiin Kristuksesta Getseemanessa, kuinka hän yöllä rukoili, kuinka hän rupesi vapisemaan ja kauhistumaan…

— Miksi hän niin kauhistui?

— Hän pelkäsi kuolemaa.

— Niin, sillä kuolema on jotakin kauheaa.

Mitä kuolema oikeastaan on? — Oppilas ei tiedä, vaan opettaja itse selittää: — Se on ikuista kulumista, alituista voimien vähenemistä, alituista ruumiin koneiston rappeutumista. "Morior, dum orior": minä kuolen kasvaissani — sanoivat jo vanhat viisaat Roomalaiset. — Missäs on Vanhan Testamentin mukaan ihmisen sielu?

— Se on hänen veressään.

— Tässä sanotaan että Jeesus hikoili verta. Kuinka se on selitettävä?

— Hän oli niin kovassa tuskassa ja ahdistuksessa että veri seisahtui ja pusertui ulos hikihuokosista.

— Mikä hänet vihdoin rohkaisi?

Opettaja sai taaskin itse ammentaa vastauksen omasta tietopussistaan.

— Se, kun enkeli häntä puhutteli, luvaten tällaisen kuoleman merkityksen: kuinka miljoonat ihmiset ja niiden takana taas uudet miljoonat tämän kuoleman voiton ja kärsimyksen johdosta saisivat lohdutuksen ja ikuisen autuuden… j.n.e.

28:s päivä. — Olin taas I luokalla, suomentamilla. Noista pikkupojista pidän! Siellä lehahtaa aina vastaan luonnon raikkaus ja lapsellisuus. Oikein tunnen nuortuvani, kun katselen poikasten kasvoja. Mikähän tulevaisuus piilee tuonkin, vielä niin miellyttävän muodon takana, minkähänlaiseksi ovat mailman olot ja kohtalon tuulet tuon nuoren taimen kerran kehittävät? Eiköhän vain tuosta vilkkaasta naskalista tule taiteilija tai tuossa vesassa piile tuleva runoilija? Tuosta tulee etevä tiedemies, tuosta kuuluisa urheilija, tuosta vakavasta paisuu kerran oikeauskoinen pappi! Tuossa taas on ilmeinen tyyppi "pienehköstä, paksuhkosta, pyöreähköstä", tulevasta valtion virkamiehestä, miniatyyri siitä, jonka Juhani Aho meille niin mainiosti on esittänyt! Kas vaan tuota kaksinkertaiseksi pullistuvaa leukaa, kas tuota nenän-nypykkää, joka niin pehmeänä painuu pyöreiden poskien sisään. Ja tuosta taas tulee — hutilus ja heittiö… voi pikkuraukkaa, jos se sen itse aavistaisi nyt, niin se lapsen sydämellä sitä itkisi! Mutta tuo tuossa: hänessä on jotain surkeaa ja kamalaa, koko hänen persoonansa näyttää olevan surullinen todistus niiden rikoksista, jotka hänet ovat mailmaan saattaneet. Lapsi parka! Syyttä saa hän kärsiä isäinsä pahat teot…

Iltapäivällä. — Tänään oli auskultanttien ensimmäinen kokous, jonka oli kutsunut kokoon "opetusasiain ministeri". Istuttiin opettajain huoneessa suuren pöydän ääressä. "Ministeri" saapui rehtorin seuraamana ja lausui lyhyessä puheessa meidät tervetulleiksi toivottaen menestystä (luultavasti sanoja, joita aina tällaisissa tilaisuuksissa puhutaan). Hän puhui hengästyneesti ja hermostuneesti eikä hänen puheensa mitään erikoista vaikutusta tehnyt. Kirjoitti kaikkien nimet listaansa. Jokaisen piti nimensä kuullessaan vastata, kuunteliko ensimmäistä vai toista lukukautta. Harmillista, kuinka minussa koulupojasta saakka on ahdistava tunne rinnassa aina kun tiedän lähestyvän sellaisen hetken, jolloin on persoonallisuutensa ilmaiseminen suuren joukon kuullen.

Kandidaatti A——!

— Ens… ensimmäistä, sopersin vuorollani ja kumarsin kuin unessa, tuntien samalla itseäni silmättävän joka-suunnalta (en näet ole tuttu juuri kenenkään kanssa). Kuulesti että opetusasiain herra lausui nimeni hiukan erilaisella äänenpainolla kuin muiden nimiä. Oliko se hänelle jotenkin tuttu tai vilahduttiko se mieleensä jonkun muiston, en uskalla sanoa. Minusta vain tuntui…

Sitten valittiin esitelmänpitäjät Spencerin kasvatusopille. Uusikkoja ei onneksi vielä pyydetty. Kumarruksia, äänettömiä, kömpelöitä… ja kokous loppui. Loppuillan kävelin toverien seurassa kuutamossa.

29:s päivä. — Tänään pistäysin erään matematiikan maisterin kolleegakokeita kuulemassa. Siellä hän käydä heippasi kuin mikäkin tuulimylly luokan edessä; tuulimyllyllä oli yllänsä hännystakki ja säärissä kovin pitkälahkeiset housut… Alkutunnilla esitti hän opetustansa selvästi ja täsmällisesti, mutta lopulla hätäysi ja hämmensi asiat tuhannen tuppuraan. Kuuntelemassa tätä tragikomediaa istui puolen tusinaa auskultantteja sekä täysi sarja syvämietteisiä yliopettajia, joiden parvesta koko lopputunnin kuului pahaa-ennustavaa murinaa ja puoliääneen-puhumista. Tuulimyllyä, joka lakkaamatta levottomasti sätkytti siipiään, en tässä asemassaan ensinkään kadehtinut! Opetusta en muistanut kuunnella, katseeni olivat koko ajan kiintyneinä tuulimyllyn tuskaiseen liikkeeseen. Ainakin kolmesti katsoi hän kelloansa eikä se kelvoton koskaan näyttänyt olevan tarpeeksi paljon. Viimein kilahti koulun sähkökello; sen sointi mahtoi kokeilijan korvissa kuulua enkelien laululta.

— Pari tuntia kuuntelin taas venäjänkielen opetusta. Ne ovat totisesti ikävimpiä tunteja! Opettaja on vähän unelias, vähän laiska ja olemukseltaan — peräti epäintresantti. Näen selvään ettei häntä niin respekteerata kuin muita opettajia. Hän tekee venäjänkielen oppilaille vastenmieliseksi; hän suutahtaa usein, mutta ei suuttumuksellaan mitään voita. Oppilailla näyttää olevan yleensä aivan huonot perustukset koko kielessä. On kuin raskas ilma vallitseisi aina näillä venäjäntunneilla…

Ja tässä vihatussa kielessä minä muka pyrin opettajaksi? Herrajumala sentään! Mutta minusta tuntuu, kun kuuntelen toisten opetusta, että voisihan sen tehdä ainakin yhtä hauskaksi kuin muutkin aineet, ehkä hauskimmaksikin kaikista opetusaineista. Miten? Ottaisi koko opetuksen ikäänkuin leikin kannalta! Pitäisi oppilasten kanssa yhtäpuolta: haukkuisi venäjänkieltä senkin sikakieleksi, asettuisi oppilasten kannalle… ja kuitenkin esittäisi samalla tämän kielen rikkaudet, tätä kieltä puhuvan kansan sielukkuuden, vapaustaistelun, tämän kielen kirjallisuuden ihanuudet, runollisen voiman… kieli kuin kieli, vapautukaamme ennakkoluuloista. "Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme vain Suomalaisia!" Soikoon vaan tämä Arvidssonin huuto sieluissamme, mutta kuolemaa ei meille tuota venäjänkielen oppiminen.

30:s päivä. — Taas suomentunnilla I luokalla. Noihin pikkupoikiin ei koskaan kyllästy. On kummallista nähdä, kuinka he vähitellen oppivat niitä vieraskielisiä sanoja, jotka koulusivistykseen kuuluvat. Kuinka ihmeellisiltä heistä tuntuneekaan ensi kuulemalta sanat semmoiset kuin nominatiivi, genetiivi? Hyvin harvakseen, tavuu-tavuulta lausuvat he esimerkiksi: ak… kuu… sa… tiivi, samalla ikäänkuin unohtuen kummastelemaan että mikähän merkillinen tiedon välikappale tämäkin lienee. Komitatiivia sanoi muuan hyvin tolkussaan kominatiiviksi, ensin kotvanaikaa kotkotettuaan ko… ko… ko… Toinen viisauden vesa yhtä totisena lausui passiivi, kun tarkoitti abessiivia. Vai passiivi! huudahti opettaja naurahtaen. Kyllä sitä vielä passiiviinkin kerran mailmassa tullaan.

Pluraali se vasta on kaikista kiusallisin sana! Siitä tulla puljahtaa väkistenkin "purlaari", "prulaari", "pruraali", vaikka singulariksen osaa jokainen sinkauttaa. — Mutta kaikki tämä aivoihin ahtaminen väkipakolla: eikö se oikeastaan ole jotain luonnotonta, eikö siinä ole jotakin surullista? Miksi on elämämme sivistys tehty niin pikkumaiseksi, että se vaatii noita pikkuisia aivoja välttämättä imemään sisäänsä komitatiivit ja instruktiivit, noominit ja partikkelit? Eikö se ole jollakin tavoin nurinperäistä ja naurettavaa?

3 p. lokakuuta. — Aamutunnit ovat raikkaimmat kuunneltavat. Historian tunnilla sain kuulla sen vanhan tarinan Romuluksesta ja Reemuksesta, jotka muka susimamma imetti. Semmoiset jutut historian lehdillä ovat pojille keitaita Saharan aavikossa. Toisen tunnin istuin luonnontieteellisessä kuulimossa maantiedettä seuraamassa II luokalla. "Huopari" ukko on mainio opettaja! Siellä tulvahti vastaan koko elävän luonnon esitys. "Suomea peittää metsävyöhyke pääasiallisesti mäntyjä ja kuusia. Metsikköinä tavataan koivuja, haapoja, tuomia, pihlajia, leppiä. Tervasleppä kasvaa vain Etelä-Suomessa, harmaa leppä ulottuu hyvinkin pohjoiseen. Kataja kasvaa yli Suomen, mutta on Lounais-Suomessa aivan erilainen kuin pohjoisessa! edellisessä on se suora ja sorea, tuuhea puu; keski- ja pohjois-Suomessa alenee se pensaaksi; Lapissa se ryömii ujona ja lyhytoksaisena aivan pitkin maata, pitkin kaljua tunturia. Siellä Lapin tuntureilla on omituinen, surkastunut kasvullisuus. Tunturin juurella kasvaa mäntyjä ja kuusia; kun kiivetään ylemmäs, kasvaa pieniä koivuja; kun siitä taas ylemmäs kohotaan, kasvaa vain vaivaiskoivuja ja pienenpieniä pajupensaita, jotka keskikesän aikana vain hiukkasen työntävät vihantia vesojaan maan sisästä ilmaan, kuni arastellen; mutta kun siitä yhä ylemmäs kavutaan, ei kasva enää mitään muuta kuin vähän sammalia ja leviä autiolla tunturilla. Jos nuo tunturit olisivat jonkunverran korkeammat, kohtaisimme vähänpäässä jo ikuisen lumen. — Mutta Suomea koskettaa heikosti myös n.s. tammivyöhyke. Tammia on Etelä-Suomessa ennenaikaan kasvanut runsaammin, nyt ne ovat vähenemässä. Niiden mukana kasvaa muitakin jalompia puulajeja: vaahtera, jalava, saarni, niinipuu eli lehmus, jota siellä-täällä tavataan vielä Iisalmellakin asti ja Kallaveden saaristossa, sekä hevoskastanja, jota on täällä esplanaadeilla Helsingissä ja joka on erinomaisen kaunis puu ja kukkii kesäkuun alulla. Pieni pyökkipuun taimi on täällä vanhan kirkon puistossa, kaakkoiskulmassa. Pyökkejä muuten ovat enimmäkseen esim. Tanskan ja Espanjan metsät". — Puhuttiin myös ilmastosta. "Etelä-Ranskassa on keskilämpö sydäntalvella 4 astetta, Pariisissa 2 astetta. Adrianmeren rannalla on sydäntalvi niin lauhkea että puut eivät pudota lehtiään, vaan seisovat vihantina läpi vuoden. Mutta kun mennään sisemmä maahan, vuoristoon, jossa joet kaivautuvat maanalitse kalkkivuorien läpi, niin siellä kohtaa meitä kova pakkanen. Saksan kylmimmät seudut ovat Preussin järvimaat, lämpimin seutu on Reinin laakso". — "Eläinmailma on myös eri vyöhykkeissä. Lapin tuntureilla elää sieltä etelään tulematta valkoinen lintu, pulmunen. Siellä Lapin metsissä ne asuvat tilhitkin, jotka jonkunverran Pohjoissuomessakin esiintyvät. Siellä tuntureilla, joilla kasvaa pieniä, kauniita kukkasia, ne parveilevat sopulit. Siellä se on peura ja hirvi; petoeläimistä on siellä ahma ja naali, joka joskus tulee etelämpäänkin, jolloin sitä luullaan 'valkeaksi ketuksi'. Siellä myös murmeli nukkuu yhdeksän kuukautta vuodessa tainnuksissa… y.m." — Suloinen asia olisi voida opastaa nuoria poikasia luonnon merkillisyyksiä tuntemaan. Tämmöinen aine olisi oikea runollinen aine!

— — —

6:s päivä. Päiväkirja on vaijennut pari vuorokautta. Sillä, välin on auskultantille tapahtunut jotakin odottamatonta. Uusi runokokoelmani, josta minulla salassa oli niin hyvät toiveet, se hyljätty, koko sen henki häväisty, kaikki arvo ja ansio kielletty — oi jumala! "Emme ole katsoneet olevan syytä niiden julkaisemiseen" niinhän siinä seisoo tuossa kamalassa kirjeessä. Näinkö surkeasti siis runoilijaurani katkesi? Kaikki saavat sen tietää että kokoelmani on hyljätty, minua osoitellaan sormella: "tuokin se luuli olevansa jotain, nyt sillä on töppöset kääntyneet taivasta kohden!" Näin tunsin, silloin kun isku sattui. Ja vieläkin vapisen siitä iskusta. Näyttää siltä kuin kohtalo pakoittaisi minut vasten luontoakin antautumaan pedagoogin uralle. Olen ollut kovassa surussa yhtäperää kaksi vuorokautta. Sitä viihdyttääkseni olen harhaillut yksikseni… virstottain ulkopuolella kaupunkia iltakuutamossa. Ei ole hellittänyt. En ole tahtonut mennä kenenkään tuttavan luo, olen päättänyt yksin tämän iskun kestää ja salata kärsimykseni. Ehkä se vähitellen haihtuu ja alan tottua… Oi jumala, miten minua rankaiset… pahoista töistäni!

— — Tänään minulle normaalilyseossa ensikertaa tarjoiltiin tuntia, mutta koska se oli ruotsinkielessä, en rohjennut sitä oikein vastaanottaa. Pikkuinen, vilkas poika juoksi jälkeeni välitunnilla lakki kourassa: "Opettaja! opettaja! tuleekos opettaja meille ruotsinkieleen täksi tunniksi?" huusi hän hehkuvin silmin. "He kutsuvat minua opettajaksi, vaikka en sekuntiakaan vielä siinä virassa ole ollut!" — En! vastasin teeskennellyllä arvokkaisuudella; — teille tulee eräs toinen maisteri K. — Näinä päivinä olen alakuloisena istunut lyseossa huonosti seuraten opetusta.

7:s päivä. — Kyllä näen että olen kiirastulen kintereillä. Olin näet kuuntelemassa erästä toisen nuoren kokelaan pitämää harjoitustuntia (latinassa) sekä sitä seuraavaa kritiikkiä. Rehtorinkansliassa tapahtui arvostelu, siellä istui nojatuoleissa suuren pöydän ympärillä, paitsi tunninantajaa, kielten yliopettaja, Rector magnificus, ynnä kolme auskultanttia, allekirjoittanut siihen luettuna. Toimituksen alotti yliopettaja kehoittaen tunninantajaa itseään ensin tekemään huomautuksia omasta antamastaan tunnista, mainiten puoleksi leikillä kaiken kritiikin lähtevän siitä perustuksesta että "kaikki on inhimillistä". Minä olin luullut tunnin käyneen loistavasti, mutta kummakseni sainkin kuulla, kuinka kaikenmokomista pikkuseikoista osattiin huomauttaa. Vieläpä molemmat auskultantantti-toverini osasivat tehdä monenmoisia muistutuksia. Kun yliopettaja minultakin kysyi, oliko minulla jotain muistutettavaa, vastasin vain että mitäpä tietäisi se, joka on outo näihin asioihin ja varsinkin koska aine oli minulle syrjäaine. "Minusta tunninantaja esiintyi varmana ja reippaana" sanoin — itse epävarmalla ja pelokkaalla äänellä. Nyt ryhtyi itse Pater Scholae arvostelemaan. Paljon hän puhui ja selvästi näki että sillä miehellä oli syvät tiedot, suuret kokemukset, tarkka silmä ja herkät korvat. Hänen puhetapansa on ystävällistä, hienoksihiottua, mutta säälimätöntä. Kumminkin oli hän yleensä tyytyväinen ja myönsi että tunninantaja jo oli "melkoinen pedagoogi". Tätä kritiikkiä kuullessani ajattelin kauhulla ja vapistuksella, miten itseni käy. Varmaan minun käy hullusti, minulle nauretaan, irvistellään, tietämättömyyksiäni pilkataan ja kummeksitaan? Mitä silloin teen? Ilmoitanko avomielisesti että olenkin pintapuolisin ja kehnoin kandidaatti, mitä koskaan on auringon alla ilmestynyt, sanonko etten tutkintoluvuista ole tietänytkään enkä ymmärtänytkään hölynpölyä? Ja lausunko samalla että minusta kaikki tuhmuuteni kuitenkin on pikkuseikka elämässä ja että on aivan yhdentekevää, mitä herrat minusta ajattelevat? Lahjattomuus ei ole häpeä! Elämän onni ja sisällys on ulkopuolella näitä koulun temppuja. Sanonko silloin heille kaiken tämän vasten naamaa?

11 päivä lokakuuta. — Ensimmäinen opetustunti elämässäni! Jo monta tuntia ennen tunsin ahdistavan painon rinnassani. Oli kuin keuhkot eivät olisi saaneet tarpeeksi ilmaa, vaikka hengitin syvään ja varustausin… Tohtori, joka vapaaehtoisesi tuntinsa minulle luovutti, istui kuuntelemassa; huoneessa oli sitäpaitsi pari auskultanttia. Kello oli kilissyt viimeisen kerran, täytyi työntyä sisään, täytyi astua opettajan korkealle valtaistuimelle, täytyi kirjoittaa nimensä päiväkirjaan — käteni vapisi niin että tuskin sain sen tehdyksi. Säikähdin hetipaikalla omaa asemaani. Herra-jumala nähköön: minäkö tässä olen? Mitä taivaannimessä aijon tässä toimittaa? Olisin huutanut kauhistuksesta, jos olisin tohtinut…

Jännittävä hiljaisuus!

Katsahdin luokkaan ja huomasin sen hämmästyksekseni vielä — seisomassa. Minunko siis piti käskeä heidän istua?… Istukaa alas! kuulin itseni sanovan, mutta ääni kumahti varmaankin kuin parahdus maan alta.

Taas jännittävä hiljaisuus! — murhaava silentium!… Minun täytyy avata suuni ja lausua, — ei kysyä jotakin…

Ja minä alotin:

— Mitä ymmärretään sanojen taivutuksella?

Näin käsiä, pieniä poikain käsiä epävarmasti nousevan ilmaan: varmaankin minua oudosteltiin? Kumarruin katsomaan oppilasluetteloon, tokasin sieltä umpimähkää nimen.

Kuulin kysymykseeni jotakin vastattavan.

— Oliko se oikein? kuulin itseni kovalla, kolkolla äänellä kysyvän; silmäys paperiin — nimen huudahdus - kysytty näytti ällistyneeltä (varmaankin hän siltä näytti)… minä kysyin uudestaan, tai en minä, vaan joku ääni minusta… kaikki oli kuin savun peitossa… tyynny, tyynny! neuvoi joku rohkeampi sävel sisässäni — ja minä koetin parastani. Kysymyksiä ja vastauksia sateli: nomini — singulaari — deklinatsiooni — taivutetaan sana aalto eri sijoissa!… Vielä kerran, sinä siellä… ja vielä kerran… ja vieläkin kerran… Kiusallinen paussi… Ottakaa kieliopit esille… N. N. jatkaa. Ensi kerraksi saatte lisää kolme sijaa… Pankaa kirjat pois… Osaatteko kertoa maammekirjasta kappaleen "Suomen maakunnat"? N. N. alottaa! Lisää… ja lisää… entä sitten?… no, pysähdy… luetaan läpi kaikki alusta… kovemmalla äänellä!… reippaasti eteenpäin… Sinä luet jotenkin huonosti… Tietävätkö kaikki, mikä on räme?

— Se on semmoinen vetinen paikka, jossa on paljon roskia! tiesi helsinkiläinen koulupoika.

— Ei siinä roskia ole! kuulen itseni oikaisevan: — räme on yleensä suo, pienempi ja ehkä mättäikömpi kuin tavallinen suo — mene tiedä maanmittarin määrittelyitä… Kuulen itseni lukevan ääneen eteenpäin uutta läksyä: "Viimein tuli vanha, yksitotinen karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle: kyllä huomaan aina kovin myöhään tulevani: mutta herkut viimeisinä, Vaikka lyhty kädessä halki maamme etsisit…" j.n.e. — Yksitotinen! Mitä se on? —

— Se on samaa kuin yksimielinen!

— Ei ole, se on vakava, hätäilemätön… Katsahdin kelloon, se osoitti viittä vaille kolmea. Vielä pari kysymystä, kirjasta luettamista… ja kello kilahti — kohta kilahti se toisen kerran ja sen kilistessä kuulin itseni sanovan: "Te saatte nyt lukea uudestaan koko kappaleen alusta loppuun, mutta lukekaakin niin hyvin että osaatte kertoa…"

Tapasin itseni kohta koridoorissa, tohtori tuli luokseni ja sanoi rykäisten:

— Se oli nyt kai teidän ensi tuntinne? No niin, kyllähän sitä siihen tapaan… vaan päävika opetuksessanne oli nyt se ettette katsonut luokkaan, kyllä opettajan tulee katsoa luokkaan… ja ne paussit… no, se on tottumattomuudessa… kyllä te teitte yleensä hyviä kysymyksiä… mutta olisi saattanut kysellä enemmän esimerkiksi karhuntappajasta ja antaa poikain itsiensä selittää, mitä mikin tiesi. Antakaa nyt vain harjoitustunti yhteenmenoon.

Ja hän erosi minusta kuten ennenkin komeasti rykäisten ja pontevasti päätään keikauttaen.

Vähän alakuloisena ja ristiriitaisessa mielentilassa astuskelin päivällispaikkaani. "Minustako opettajaksi?"…

12 p. lokakuuta. — Ja tänään oli kuin olikin ensimmäinen harjoitustuntini (s.o. virallinen tunti). Samalla luokalla ja samassa aineessa, missä eilen sain vapaehtoisen tunnin. Illalla maatapannessani sen olin päättänyt ottaa, kävi miten kävi. Aamulla 8-aikaan kiiruhdin koululle ja ilmoitin asian Rehtorille. Rector magnificus suostui, mutta pyysi erityistä ohjelmaa. Tunti oli oleva jo kello 12. Kiiruhdin kotiin, tempasin paperiarkin. Tahdotteko kuulla tämän ohjelman?

Ohjelma harjoitustunniksi suomenkielessä suomal. normaalilys. I luok.

Tunnin alussa kuulustellaan kielioppia:

a) kuulustellaan läksynä-olevat uudet sijat: inessiivi, elatiivi, illatiivi.

b) annetaan luetella kaikki tähänasti-opitut 12 sijaa.

Taivutetaan joku nomini opituissa sijoissa. Tämä suoritetaan siten että opettaja ensin itse lausuu sijan nimen ja yksi oppilas erältään vastaa yhden sijamuodon kerrallaan. Sitten käypi opettaja saman sanan taivutuksen läpi päinvastaisessa järjestyksessä: lausuen itse jonkun muodon ja tiedustelee muotoa vastaavan sijan nimeä.

c) opettaja valmistaa uudeksi läksyksi seuraavat kolme sijaa: adessiivi, ablatiivi, allatiivi.

Senjälkeen annetaan oppilaiden kertoa maammekirjasta kappale "Suomen maakunnat", joka on heillä kotiläksynä. Kun tämä on tehty, ryhtyy opettaja valmistamaan uutta kappaletta: "Lapinmaan tunturit". Se tapahtuu seuraavassa järjestyksessä:

a) opettaja lukee ääneen osan kerrallaan;

b) kyselee luetun ymmärtämistä tiedustellen mahdollisesti oudompien sanojen merkitystä ja itse niitä selitellen; sallii oppilaan omin sanoin kertoa mitä tämä milloinkin jostakin esilletulevasta asiasta omasta kokemuksestaan tuntee.

c) lopuksi antaa oppilaiden vuorostaan lukea kirjasta täten selvitetyn kappaleen.

Tällaista menettelytapaa jatkuu tunnin loppuun saakka.

Helsingissä 12 p. lokak. 1898.

N. N. fil. kand.

* * * * *

Eikös tämä kuulesta aito-pedagoogimaiselta ainakin näin keltanokkasiltaan?

Ennen virallista esiintymistäni olin tietenkin kuin tulisilla hiilillä. Vuoroin vilkasin kielioppiin, vuoroin heittäysin maammekirjan kimppuun: aivoni tekivät salaperäistä työtä. Kuulin hengessä itseni jo siellä kyselemässä, puhumassa, selittelemässä, kuulin selvästi millä äänenpainolla mikin kysymys tehtäisiin. Kertomuskappale vilisi täynnä salaisia, yksistään minulle ymmärrettäviä merkkejä. Päivälehti oli jo varhain aamulla kannettu ovelleni, mutta minä olin sen paiskannut avaamattomana nurkkaan: "tässä ei nyt sovi aivojansa sekoittaa semmoisilla!" Aamiaista syödessä vapisin eikä ruoka maistunut. Kiiruhdin Espikselle kävelemään, pitihän tietysti saada ilmaa keuhkoihinsa. Lähestyessäni Kappelia, kuulin torvisoiton säveleitä ja näin suunnattoman ihmisjoukon vyöryvän kaartinkasarmia kohti. Kun kävelyltäni palasin, sain kuulla että uusi kenraalikuvernööri juuri oli saapunut maahan ja ottanut siunauksen kirkossa. Vai niin, mutta tällä pojalla on tärkeämpääkin ajattelemista kuin jotakin Bobrikoffia! Tulin kamariini, luin muutamia kertoja läpi oppilasluettelon, heittäysin sohvalle seljälleni, nousin taas ylös, veri tuntui syöksyvän päähän, söin omenan, muutin kuivat sukat, otin hiukan bromia, huuhdoin kurkkuni oroolilla, kävelin edestakaisin huoneessa oppilasluettelo kourassa, olin jo olevinani luokan edessä, rykäsin ja alotin: "meillä on nyt tänään puheena suomenkielen sijat… mitkä uudet sijat olette täksi päiväksi oppineet?"…

Kello osoitti 13 minuuttia vaille 12. Kokosin kirjani — läksin. Siellä oli auskultantteja jo koolla, luultavasti tulevat kuuntelemaan — oi jospa piru heidät veisi!

— Teillähän on nyt harjoitustunti?

— Onhan minulla…

Tiesiväthän ne juutakset sen kysymättäkin, olinhan ollut pakotettu aamulla naulaamaan mustalle taululle ilmoituksen.

Jo kilisi kello — hornan kello — se kutsui miestä tuliseen pätsiin. Ja minä menin edellä ja puolitusinaa pikkupiruja (s.o. auskultantteja) seurasi perässä; aivan kintereilläni tulla luikki se pää- (noh, te arvaatte). Nimeni kirjoittaminen kävi nyt vakavammin kuin eilen, mutta vapisin minä nytkin. Uskalsin katsahtaa kuuntelijoihini. Opetukseni alkoi kovalla ja kuuluvalla äänellä; tunsin kohta saavani varmuutta enemmän; en peljännyt, menin luokan eteenkin, istahdin ikkunallekkin. Ja äänessä pysyin koko ajan. Lopputunnin istuin pöydän ääressä. Tänään katselin luokkaa silmiin. Tästä ne siis minua eivät voisi tänään huomauttaa, ajattelin. Oppilaitakin tunsin paremmin, olin laatinut jonkunlaisen pulpettien pohjapiirustuksen. Tunti riensi raittiisti. En ehtinyt niin paljon valmistaa uutta läksyä kuin olin toivonut. Puhuin koskenlaskusta Lapinmaassa. Tiesinhän minä, miten koskenlaskussa menetellään, tiesin, miltä näyttää, miltä tuntuu kosken kuohu, pyörteet ja aaltojen pauhu. Tämähän oli oikeastaan minulle kiitollinen ala. Kello kilahti, kilahti toistamiseen — minun täytyi lopettaa… Kritiikki seurasi heti, se kesti runsaasti tunnin. Paljon minua huomautettiin, erinäisiä kyselytapoja neuvottiin välttämään, "paraita metoodeja" esiteltiin… olin ollut pari kertaa kuulinma hajamielinenkin, en ollut huomannut, kun eräs sanoi "ellatiivi" pro: elatiivi ja "taloa" pro: metsää. Kieliopin uusi läksy olisi ollut havainnollisemmin valmistettava, isoa mustaa taulua olisi pitänyt käyttää, siihen olisi kuulinma pitänyt kirjoittaa "pikkaraisia" lauseita, joissa uudet sijat olisivat esiintyneet ja sanoa sitten että "tämä se nyt on se sija, jota kutsutaan adessiiviksi" j.n.e. Kun porosta oli kysymys, olisi kuulinma pitänyt hankkia poron kuva, jota olisi näyttänyt luokalle. (Lemmostako minä sen hankin?) Kun Ivalonjoesta ja Inarista oli kysymys, olisi välttämättä pitänyt olla Lapinmaan kartta esillä. Ynnä muuta, y.m., y.m. Herra yliopettaja myönsi että opetus oli käynyt selvästi ja katkeamatta, sujuvasti, jopa väliin vilkkaastikin. Hän neuvoi kaikinmokomin ottamaan yhteenmenoon toisenkin harjoitustunnin samalla asteella ja samassa aineessa.

— Sopisihan itsensä niittää työnsä hedelmät, lausui hän. — Ja sopisi nyt koettaa ottaa neuvoista vaarin… Jäin epäilevälle kannalle. Kumarsimme ja läksimme eri suuntiin. Antaudunko pedagoogiksi, en vieläkään tiedä; minulla on niin surulliset tunteet; saattavathan temput olla hyviäkin, mutta vapaus on poissa, poissa…

P.S. — Eilenillalla luin siskoni kirjeestä seuraavat sanat: "Tule vain pedagoogiksi, ethän sinä kuitenkaan voine elää paljaalla runoilemisella? Ja jotta runoella voisit, niin eläähän sinun täytyy!" — Onhan se loogillinen neuvo nuorelta tytöltä, joka paraikaa lueskelee ylioppilaaksi. Ja hän jatkaa samaan äänilajiin, kuvaillen kuinka voin tulevaisuudessa… kasvattaa nuorisoa, istuttaa siihen vakavia aatteita, kylvää innostusta ja rakkautta nuoriin mieliin… edistää… kehittää… Se kaikki ei estäne sinua Nuoren Suomen kannelta "helkyttämästä, runoutta palvelemasta!…" Ja sitten seuraa lämmin kehoitus ja varoitus: "Älä velikulta hylkää sitä vaikutusalaa, minkä opettajan virka tarjoo! Jos nuorisolla on opettaja, joka isänmaataan rakastaa ja sen runoutta harrastaa, niin on se sama nuoriso seuraava esimerkkiä ja varttuva isänmaalliseksi ja runolliseksi kansaksi."

Ovathan ne taivaallisen koreita sanoja. Mutta sitten tulee viimeinen lauselma, joka on kuin kylmää vettä niskaan: "Hilppa se aina on uneksinut että saisivat sinut Jatkoon — venäjänkielen opettajaksi!"

Kiitos siukku-kulta, kyllä ymmärrän, mutta, mutta — —?

— — — — —

28 p. Lokak. — Monta päivää ja yötä olen elellyt runomailmoissa muistamatta normaalilyseota. Minulta taitaa sittenkin tulla runovihko jouluksi! Olen verrattain raittiilla mielellä ja hyvissä voimissa. Terveyden oireita lienee ihmisessä että hetkellisesti voi nauttia omasta itsestäänkin. Muutamia päiviä takaisinpäin olin tosin kovin surkeassa tilassa. Elämäni häilyy valoisan hyvyyden ja mustan syvyyden vaiheilla…

1 p. marraskuuta. — Tohtori Ponteva oli minua pyytänyt ottamaan suomenkielen tuntinsa III luokalla. Tuntui jotenkin vapaalta ja helpolta astua luokan eteen, kun ei ollut ketään kuuntelemassa. Kieliopista selitin heille t:n vaihtumiset s:ksi i:n edellä valaisten näitä intresantteja juttuja kirjoittamalla mustalle taululle esimerkkejä erään metoodin mukaan, jota muistin yliopistossa nähneeni. Mutta poikanaskalit eivät vain istuneet siivolla niinkuin harjoitustunnilla; siellä noustiin ylös, huudettiin ja viuhdottiin viitaten: "opettaja! opettaja!" Hiljaa pojat! täytyi minun aina vähäväliä karjaista kuten vanhan koulupirun. Tuskin oli kello kilahtanut, kun kaikki ryntäsivät opettaja-pöydän ääreen lukeakseen päiväkirjasta, kuka se heillä oli ollut opettajana. "Kylläpä te olette aika velikultia!" naurahdin poistuessani luokalta.

3:s päivä. — Sataa ja tuulee tuimasti. Sateensuojaa on ollut mahdoton pitää levällään kadulla kulkiessa. Raskas pimeys on vallinnut koko päivän sisällä ja ulkona. Tämmöisessä säässä — josta muutoin tavattomasti pidän — astelin päivällä koululle ja annoin ensimäisen venäjänkielen tuntini (ei harjoitustuntina) V luokalla. Minua suvaitsisi arvostella saman aineen varsinainen opettaja, tuo punapartainen pienenläntä mies, jolla on rasvaiset silmät ja venäläinen akka. Tietämättä suomentunneistani otaksui hän että tämä oli ensimmäinen tunti elämässäni ja nähtävästi siitä syystä esiintyi jotenkin isällisenä neuvonantajana huomauttaen m.m. että olisi ollut esiintyminen reippaampana luokan edessä — huomautus, jonka tahtoisin viskata juuri hänen omaa naamaansa vasten. Myönnän kyllä että en ollut mikään reipas tällä tunnilla, mutta sen teinkin tahallani — erityisistä syistä. Lausui hän sitten tuo "punapartainen tataari" muutamia kiittäviäkin puolia opetuksessani… Minusta tuntuu venäjänkielen opettajaksi tulo tällä hetkellä kerrassaan plöröltä. En mieti sinne enkä tänne. Piru vieköön kaiken pikkumaisuuden!…

11 päivä. — Piru vieköön koko pedagoogiksi tulemiseni! Eilen annoin harjoitustunnin venäjänkielen alalla ja menihän tuo verrattain hyvin, ainakin metoodia yliopettaja paljon kehui (havainnollinen metoodi), mutta kun tänään annoin samassa aineessa ja samalla luokalla toisen harjoitustunnin, niin mitäs tapahtuikaan? Tapahtui se että melkein heti tunnin alettua äkisti koko ajatuskyky katkesi — ja kun sen huomasin, kauhistuin itsekkin niin perinpohjin että teki mieli hiidenhamppua rynnätä ulos luokalta ja jättää kaikki skandaaliani nauramaan. Kumminkin pidätti minua joku tuntematon, tuhma voima paikoillani ja jäin siis sopertamaan ja hapuilemaan kuni hukkuva. Ja tajutessani että tämän tunnin onnen aurinko oli ikuisesti minulta laskenut, masentui mieleni niin, että en viitsinyt tehdä sitäkään, mitä olisin voinut tehdä, pysyinhän kuitenkin äänessä koko tunnin, ja annoin tuiskuna sadella kysymyksiä pojille, jotka näyttivät vähän kylmemmiltä kuin eilen. Esitettävänäni oli venäjän bytj-verbin preteeriti-muodot ja merkitykset ja sitä varten otin vertauksia suomen, ruotsin ja latinan kielistä — nähtävästi tahtoen rohkeasti näyttää syväoppisuuteni. Mutta ylpeys käy aina lankeemuksen edellä ja naurettava erehdys sattui minulle, kun väitin että latinan "kirja" sana on yksikön nominatiivissa muka librum eikä liber, vaikka oppilaat sen itse oikein tiesivät. (Jos ei olisi ollut kuulijoita, ei tätäkään lapsusta olisi tapahtunut). Turhaan muistin silloin saaneeni laudaaturin latinankielessä ylioppilastutkinnossa 6 vuotta takaperin. Epäilin kyllä erehtyneeni ja tunsin että myrkyllistä sihinää oli ilmassa (mikä tuli kuulijain penkiltä) mutta kaikki oli jo myöhäistä. Kun tunti loppui, ajattelin karjaista Tshort vozjmi! — ja opettaa se oppilaillekkin. Olihan minulla ollut vallan selvä ohjelma mielessäni, mutta näin nyt kohtalo minua rankaisi. Tosin ei sovi toivoa että nuori kandidaatti, joka samana päivänä juuri lukee korehtuuria uuteen runovihkoonsa, samalla voisi olla onnistunut pedagoogi! Kritiikissä en hiiskunut paljon muuta kuin että tuntini tiettävästi oli "mennyt penkin alle". Pari auskultanttia, jotka olivat kuuntelemassa, sanoivat kumminkin ettei tuntini "aivan päinhongikkoon" mennyt. "Punapartainen tataari" antoi sitten minulle "neuvoja" — herra yliopettaja ei koko komediaan huolinut sekaantua, olihan siksi hieno. No niin, ei näy sopivan yhteen harjoitustunnit ja lyyrillinen runous. — —

15 p. marrask. — Kun tänään kello 1 menin venäjäntunnille VII:nnelle luokalle, kuunnellakseni 90:nnen tuntini, tapasin kummastuksekseni tuon inhoittavan ryssänopettajan puettuna pitkään mustaan lievetakkiin ja puhumassa silkkaa venättä oppilaille, mitä en tähänasti muista kuulleeni millään luokalla. Tunti oli loppumaisillaan, kun kuulin sotilaskannusten kilinää alhaalta, kilinä katkesi hetkeksi, mutta sitten sen taas selvästi erotin, kas — nyt se lähestyi, lähestyi… Venäjänkielen opettaja ei näyttänyt kuulevan mitään. Mutta minä kuulin ja ymmärsin. Jonkun sekunnin kuluttua astuikin — kenraalikuvernööri Bobrikoff muutamain muiden nappiherrain seurassa luokalle. Entisenä sotilaana ajattelin että "kukahan meistä nyt huutaa smirnaa?" mutta samassa älysin ettei minun tarvinnut muuta kuin nousta ylös kuuntelijapenkiltä ja luovuttaa paikkani sapeliherroille. Jäin seisomaan luokan uunia vasten. Kenraalikuvernööri istahti alas ja puhutteli istualtaan punapartaista opettajaa, joka oli ponnahtanut seisomaan ja karahtanut kasvoiltaan veripunaiseksi. Tietysti keskustelu kävi venäjäksi. Korkea herra kysyi, mitä oppilaat ovat lukeneet ja pyysi jatkamaan. Ryssänopettaja alkoi nyt kysellä juuri samoja kysymyksiä, mitä olin kuullut hänen pänttäävän tunnin alussa:

Kto napisal etu poovjestj?

Vastaus: Graf Ljef Nikolajevitsh Tolstoi.

Kto geroi etoi poovjesti?

Vastaus: Shilin… j.n.e.

Ja koska oppilaat olivat valmistetut ikäänkuin papukaijat, osasivat he tietenkin lyhyesti jätkyttää tarvittavat vastaukset. Näin kului vain pari kolme minuuttia ja samalla kello soi. Kenraalikuvernööri lausui nyt istualtaan: davoljno — jo riittää! Ja kääntyen opettajaan sanoi olevansa hyvin tyytyväinen siihen mitä oli kuullut sekä käski adjutanttinsa (mustapartaisen parooni von Kothenin) tulkita hänen "tunteensa". "Venäjäksi eivät ymmärrä", kuulesti minusta adjutantti mutisevan.

— No, sanokaa se heille heidän kielellään! komensi Bobrikoff.

Adjutantti sopersi huonolla suomenkielellä ja ikäänkuin häpeissään että täytyi tällä kielellä esiintyä:

— Kenraalkuvernöri tahto sanoa että hän on teiden kanssa hyvin tytyväinen!

Yksi oppilas, joka ei ollut viitannut, oli herättänyt hänen ylhäisyytensä huomion, ja Bobrikoff alkoi tiedustaa, eikö tämä mitään osaakkaan.

— Hän on hyvin heikko, hyvin heikko oppilas! kuulin ryssänopettajan selittävän (oppilasparka istui kalpeana ja häpeissään — vähemmästäkin!).

— Millä kielellä te täällä opetatte venäjää! kysyi Bobrikoff.

… En saanut selvää, nakkasiko opettaja tässä paikassa hätävalheen vai ei.

— Niin, on nimittäin hyvä, kun aineen opetus käypi venäjäksi! sanoi kenraalikuvernööri. — Te tietysti puhutte venäjää?

— Puhun — ja myös suomea ja ruotsia, vastasi opettaja sangen lipevästi.

Kenraalikuvernööri oli noussut ylös ja teki lähtöä. Hän kääntyi nyt luokan puoleen ja sanoi mahtavasti:

Zshelaaju vam uspjeeha! sekä pyysi sitten tulkin kautta että ne, jotka hänen sanansa ymmärsivät, nostakoot kätensä ylös.

Ei ainoatakaan kättä noussut!

Opettaja vähän hätääntyi ja koetti turhaan tingata oppilaita arvaamaan.

— Onhan meillä ollut "djeelatj uspjeehi", huusi hän.

— No, sanokaa se heille suomeksi! komensi Bobrikoff kiusaantuneena.

— Kenraalikuvernööri toivoo että te edistyisitte! änkytti opettaja turkinpunaisena ja hämillään ollen, nähtävästi keksimättä parempaa käännöstä.

Oppilaat näyttivät hölmistyneiltä… Kannukset alkoivat kilistä ja seurue poistui — eikä enää koskaan tullut takaisin.

19 p. — Viimeaikoina olen vastenmielisesti käynyt koululla. Nuo vaaditut 100 tuntia ovat jo ansioluettelossani…

21 p. — Uskonnon tunti I luokalla.

Opettaja: Noo, mitäs olette täksi päivää lukeneet?

Oppilas: Iisakista ja hänen pojistaan.

Toinen oppilas (huutaa samalla): Minulta putosi nappi puserosta!

Opettaja: Vai putosi sinulta nappi. No ota se ylös! — minä näen sen jo tänne asti, mihin se pyöri… Mitä se tietää että Rebekka oli hedelmätön?

Oppilas (terveesti): Että hänellä ei ollut sikiöitä!

Paussi.

— Noo, minkälaisia poikia olivat nämät veljekset?

Oppilas: Jakob oli sivistyneempi kuin Esau. Esau oli kömpelömpi ja karvaisempi.

Opettaja: Jaa, se Jakob oli oikea mammanpoika… Mutta mitä se esikoinen on? Lintuko vai kala, vai mikä se on?

Oppilas Lindholm vastaa: Se on — keitetty lammas!

Yleinen nauru.