Читать книгу Eeva Aarnio: Kertomus nuorille - Immi Hellén - Страница 4

Sisällysluettelo

Juhlallisena kulki maantie pikkukaupungin tullista sisämaan maisemaa kohden. Tulliportin pielessä istui muinen ahavoitunut ukonkytys, joka kaupungin puolesta vaati viittä penniä jokaiselta ajajalta. Mutta hän oli jo aikoja sitten jättänyt kunniapaikkansa yhtä ahavoituneelle eukolle, joka kojussaan pöytänsä takana seisoen tarjoili leivoksia ja virvoitusvesiä ohitse kulkeville.

Tie oli ensin leveätä kuin itse kaupungin valtakatu ja sitä reunustivat suuret puut, enimmäkseen ikivanhat koivut, mutta siellä täällä oli joku juhlallinen niinipuukin, joka ikäänkuin arvonsa tuntien nosti latvaansa ja ojenteli oksiaan tuulten tuuditettaviksi.

Vähitellen harveni puurivi tiepuolessa ja loppui viimein kokonaan. Tie, joka oli kavennut tavallisen maantien levyiseksi, laski loivaa mäenrinnettä laaksoon, kulki siltaa myöten pienen joen poikki ja kapusi sitten kanervaista vaaran kuvetta huipulle, josta näki kauvas.

Oli kirkas aamu toukokuun lopulla. Rattaat toistensa perästä pyörivät kaupunkia kohti. Istuen kuormillaan hoputtivat maalaisukot hevosiaan juoksuun. Joku hyräili iloisesti ja heilutti tyytyväisenä ohjanmutkaa ilmassa, piti tehdä hyvät kaupat tavaroillaan torilla sinä aamuna. Hevoset hirnahtelivat, voipytyt hyppivät rattaissa ja maitokuskien kiiltävät astiat hölkkyivät runsauttaan tiukasti suljettujen kantten alla. Viimeisenä tulla tuuditteli hyllyvä heinäkuorma. Sen ajaja, veikeän näköinen nuori mies, ei näyttänyt pitävän kiirettä. Huoletonna loikoillen suullaan kuormallaan, rallatti hän lystikseen iloista säveltä ja kääntyi välistä välinpitämättömästi katsomaan rattaan pyörää, joka hankasi heinähäkin kapua.

— Niin kauniita neitiä! sanoi hän heilauttaen lippalakkiaan.

Hän ei malttanut olla hypähtämättä pystyyn katsellakseen taakseen. Siellä näkyi vain kaksi pitkää palmikkoa, toinen tumma, toinen vaalea, jotka valuivat hennoille vartaloille, ja tuulessa liehuvat hatunnauhat.

Käsityksin laskivat tytöt loivaa alamäkeä. He melkein juoksivat tai paremmin liitelivät kuin kevään keijukaiset. Elämänilon nelivaljakko vilisti halki kukkakenttäin ja he istuivat vaunuissa.

Eeva Aarnio painoi poskensa toverinsa tummaan ohimoon, likisti häntä vyötäisiltä ja kuiskasi:

— Ah, kuin on ihanata elää!

Selma katsahti taakseen. Siellä käveli hänen veljensä Väinö, katse maassa, pilvi otsalla.

— Lähtiessä niin iloinen ja taas tuo onneton synkkyys!

Tytöt katsahtivat totisina toisiinsa ja pysähtyivät odottamaan.

Kun Väinö saavutti heidät, tarttui Eeva häntä oikeaan käteen, Selma vasempaan ja niin sitä mentiin ritirinnan tuttua tietä.

— Kolminaisliiton tärkein jäsen jättäytyy jälkeen, torui Selma.

— Paha, paha poika, nuhteli Eeva, ja molemmat hemputtivat he häntä kädestä aikalailla, aivan kuin olisivat tahtoneet ravistaa pois jonkun pahan painajaisen, joka vaivasi heidän hyvää veljeään.

Eeva oli vasta pari päivää sitten palannut Helsingistä oltuaan vuoden musiikkiopistossa harjoittamassa lauluopinnoita. Ja kolminaisliiton piti heti lähteä tavanmukaiselle kevätretkelle.

Nämä kolme olivat aivan kuin sisaruksia, vaikka heitä luonnonjärjestyksen mukaan ei voinut sanoa kaukaisiksikaan sukulaisiksi. He olivat kaiken ikänsä asuneet samassa talossa, tahi paremmin: kaupunginlääkäri Sommer oli asunut kauppaneuvos Aarnion talossa, joka oli aivan kaupungin keskipisteessä, torin ja valtakadun kulmassa. Kun jalka ei vielä oikein kyennyt kantamaan, oli käsikkäin tallusteltu sileällä pihamaalla, oli piehtaroitu puutarhan suvivehreässä ja helteisinä kesäpäivinä nukuttu pitkät unet omenapuitten ja vaahterain varjossa. Ja sitten oli kasvettu suuriksi…

He olivat ennättäneet sillalle ja pysähtyivät aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Äänettöminä nojasivat he kaidetta vastaan. Joki oli tulvillaan ja sen vesi vilisti pienissä pyörteissä ohi heinikkorantain hiljaa solisten mennessään. Pajupensas uneksi rannalla ja tuomi kastoi valkeata kukkaansa pyörteeseen.

— Mitä sinä ajattelet? kuiskasi Selma Eevalle, joka silmät suljettuina näytti tarkasti kuuntelevan jotain.

Eeva ei heti vastannut. Mutta kun he äänettöminä nousivat vaaranrinnettä, kaikui Selman äskeinen kysymys hänen korvissaan ja hän sanoi:

— Mitäkö ajattelen? minä ajattelen että olen kaukana täältä, en oikein tiedä missä. Mutta kaunista siellä on. Kuulen suuren kansanjoukon riemuitsevan ja innostuvan, ja sävelten siivillä nousen huimaavaan korkeuteen…

— Mutta sisimmässäni soipi kumma sävel. Se on tyyni ja koristelematon kuin joen kevätsolina kotilaaksossani. Ja sen vieraan maan loisto ja kunnia ja rikkaus ja maine käy mitättömäksi, kun kuuntelen sitä säveltä. Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta…

Eeva oli puhunut hiljaisella äänellä ja hitaasti aivan kuin hänen olisi siinä kertoessaan pitänyt nähdä ja tuntea kaikki, josta hän puhui. Hän käveli nojaten Selman käsivarteen ja silmät suljettuina ikäänkuin paremmin kuullakseen sisimpänsä ääntä. Leveälierinen hattu oli luisunut niskaan ja vaalea tukka laski laineina ohimoille ympäröiden korkeata otsaa. Piirteet, joita elähytti harvinainen henkevyys, olivat puhtaasti säännölliset. Puhuessa oli hänen kasvoillaan omituinen haaveksiva ilme, joka vilkkaasti vaihteli, niinkuin veretkin nousivat ja pakenivat hänen kasvoillaan.

— Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta — lausui hän uudelleen ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakaaksi ja päättäväiseksi.

Hetki oli omituisen juhlallinen. Tuntui siltä kuin tämä nuori, tuskin kahdeksantoista vuotias tyttö olisi seisonut elämänsä vaikeimman ongelman edessä ja että hänen juuri silloin täytyi ottaa ratkaiseva askel, joka määräisi koko hänen elämänsä suunnan ja vastaiset vaiheet.

Kun Eeva aukasi suuret, haaveilevat silmänsä, kohtasi hän Väinön katseen, ja tämä, joka tarkkaan oli seurannut jokaista hänen sanaansa ja vivahdusta hänen kasvoillaan ja äänessään, sanoi innostuneesti:

— Sinun ajatuksesi ovat kauniit!

Hän oli ollut sanomaisillaan:

— kauniit niinkuin sinä itsekkin — mutta hän huomasi ajoissa, että se olisi kuulunut joutavalta. Niin olisi joku univormuun puettu keikari voinut sanoa teeskentelevälle, tyhjänpäiväiselle tytönhuitukalle, mutta hän — Eevalle!

— Oliko sitäpaitse, — ajatteli hän, — kielessä sanaa, joka likimainkaan olisi voinut kuvata sitä ylevää kauneutta, joka oli Eevalle ominainen, sitä suloa, joka säteili koko hänen olennostaan ja loi hänen ympärilleen ihmeellisen tenhomaailman.

— Tai en oikeastaan voi sanoa että ne ovat ajatuksiani — sanoi Eeva — ne ovat paremminkin kuvia, jotka tietämättäni ja tahtomattani nousevat mieleeni, viipyvät hetken ja poistuvat taas — himmeitä harhakuvia, mutta välistä tuntuvat ne ihmeellisen todellisilta.

Selma kääntyi Väinöön ja kuiskasi salaperäisesti:

— Se on aavistus.

Hän tarkoitti että se oli aavistus jostain suuresta elämäntehtävästä, johon heidän ystävänsä oli kutsuttu ja joka nosti hänet muita ylemmä.

— Ja nyt — jatkoi Eeva — nyt minä ilmoitan teille sen, jota en milloinkaan olisi luullut voivani sanoa yhdellekään ihmiselle. Se onkin ainoastaan teille ja tässä ympäristössä — minä elän sävelissä. Mitä se merkitsee? Koetan selittää sen teille. Ei ole ainoatakaan esinettä luonnossa, joka ei tuhansilla kielillä laulaisi minulle ainaista lauluansa hamasta lapsuudestani asti. Ilma, jota hengitän on laulun helinää. Kun kuljen tietä, visertävät ojavieret ja maahan poljetun heinänkorren kuulen kujertavan hyljätyn valitusta. Ja tuulten teitä leijaa luokseni säveliä, joita en ymmärrä. Vaan välistä on kuin minäkin voisin ja minunkin täytyisi laulaa…

Eevan innostus tarttui hänen seuraajiinsakin. Ihaillen katseli Selma häntä ja huudahti:

— Eeva, sinusta tulee vielä jotain suurta!

Eeva joutui hämilleen. Oliko hän kenties kiitellyt ja ylistellyt itseään, ei, niin väärin häntä ei voitu ymmärtää.

— Minustako jotain suurta! Oi, ei milloinkaan, enkä sitä tavoittelekkaan. Jos tietäisitte, mikä ahdistus minut usein valtaa luonnon ja sisimpäni ääniä kuunnellessani. Sillä minä tiedän että sitä, mikä niissä on syvintä, itse perussäveltä, sitä en kykene tajuamaan. Mutta se on olemassa, minä tiedän sen. Ja minusta on kuin pitäisi minun ponnistella kaikki henkeni voimat sitä tajutakseni. Mutta minä pelkään että vaikka ponnistelisin ikäni kaiken, en saa sitä koskaan kuulla. Ja kuitenkin täytyy minun sisäisestä pakosta laulaa, minun täytyy laulaen koettaa tulkita sitä, mitä en milloinkaan ole kuullut — oi, sentähden se onkin niin surkuteltavaa kujerrusta.

— Eeva, sinä olet kovin vaatimaton — vakuutti Selma — kaikki, jotka ovat kuulleet sinun laulavan, ihailevat ääntäsi. Ja, ajatteles mitä sanomalehdissä kerrottiin, kun julkisesti esiinnyit opiston päättäjäisissä — "erityistä huomiota herätti nuori…"

— Voi, säästä minua — rukoili Eeva — et voi aavistaa kuinka se kiusaa minua ja kuinka minua hävettää, itsehän tiedän parhaiten.

He olivat jo ennättäneet kukkulalle, josta näki kauvas, ja istuutuivat siihen tiepuoleen luonnon laatimaan kalliosohvaan.

— Täällä emme ole käyneet ainoatakaan kertaa sinun poissa ollessasi — sanoi Selma.

— Tänne emme milloinkaan tulekkaan ilman sinua — vakuutti Väinö totisesti.

— Voi teitä, rakas sisar ja veli — sanoi Eeva liikutettuna. Ja hän kertoi heille kuinka kovasti hän oli ikävöinyt lapsuutensa tovereita ja kotiseutuaan. Kuinka hyljätty ja yksinäinen hän mielestään oli ollut siinä suuressa, ventovieraassa kaupungissa, mutta täällä, täällä hän oli kotonaan!

Hän hyväili rosoista kallion kylkeä ja ikäänkuin vaistomaisesti kietoutui käsivarsi vieressä olevan nuoren koivun vartaloon. Ja kaukaa siintäviltä vaarain rinteiltä, yli auhtojen ahojen, läpi jylhäin hongikkojen soi tutunomainen sävel — se oli luonnon elämänlaulu.

Ne kolme istuivat ääneti. Kenties olivat he unohtaneet, että he olivat tulleet elämän hyörinästä ja että heidän sinne taas piti palata. Päivä paistoi heihin niinkuin koivuun ja kallioonkin, lauha tuulenhenki heitäkin hyväili, he tunsivat samaa kuin kanervikko ja männynvesa. Saraheinä työnsi elämänhaluista korttaan maasta, nuori leppä oikoili poimuisia lehtiään. Kaikki eli, hengitti ja kasvoi, sammalkin kallion kyljessä. — —

Eeva riuhtasihe ensin irti lumouksesta. Hänen piti heittäytyä kanervikkoon, piti painaa nuori rintansa maaemon povelle ja temmata sylinsä täyteen ruskeata kanervaa. Tuuli sitä oli piessyt, talvi kouristanut, mutta elinvoima sykki senkin suonissa ja sekin tuoksui kevättä.

Siitä vaaran huipulta näki kauvas. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa, välkähti vesiä. Päivänpaisteiset rinteet läikkyivät, varjojen langetessa vastapuolille, hämäriin kätkien, pehmeästi peitellen, hellästi hyväillen.

Sieltä täältä lahden poukamasta tai vaaran kupeelta kohosi savupilvi siintävään ilmaan — sielläkin elettiin, oltiin mukana luonnon kevätriemussa.

Kolminaisliitto jatkoi matkaansa. He kulkivat vielä vähän matkaa maantietä ja poikkesivat sitten metsäpolulle, joka pujottelihe puitten välitse, kulki notkon poikki ja heille tuttua mansikka-ahon laitaa yhä kauvemmas asutuilta mailta. Kiurut soittelivat heidän päänsä päällä, päivänsäteet karkeloivat joka mättäällä ja aho oli valkosenaan mansikankukkaa.

He eivät vielä olleet ennättäneet ahon päähän, kun Väinö, joka kulki edellä, pysähtyi, kääntyi tyttöihin päin, asettui heidän eteensä ja sanoi:

"Päivä pääskyille tulevi, ilo ilman lintusille, ei minulle milloinkana, tule ei päivä polvenansa, ei ilo sinä ikänä."

Tytöt säpsähtivät. Mitä hän tarkoitti? Hänessä oli taipumusta synkkämielisyyteen ja hänen puheensa oli joskus surumielisiä vastaisuuden viittauksia. Näin keväällä tapasi se häntä aina useammin.

Tytöt tarttuivat häntä taas kumpaankin käsipuoleen kuten äsken laskien leikkiä ja loruten aivan kuin lapselle. Pilvi haihtui Väinön otsalta, hän oli taas iloinen ja he kulkivat eteenpäin kevein askelin, kevein mielin sulautuneina luonnon kevätriemuun.

Polku puikkelehti nyt taajassa metsässä. Tuoksui pihkalehdille ja havulle. Varjo lankesi sinne niin synkkänä, että kaste vielä oli säilynyt nuoressa ruohossa. He riisuivat jalkineensa ja antoivat aamukasteen pestä pölyt paljaista jaloistaan. — Metsä yhä synkkeni. Siellä vallitsi jo suuren erämaan rauha. Se viehätti salaisella mahdilla. Teki mieli istahtaa joka mättäälle, puhella joka purolle, vastata joka linnun viserrykseen, mutta heidän matkallaan oli määrä ja piti rientää sinne.

Metsä yhä synkkeni. Hongat yhä suurenivat, kuuset tavoittelivat taivasta. Tuuli huojutteli latvoja, joka oksa yhtyi suureen kuoroon, soitti mukana suurta sinfoniiaa, jonka vertaista ei ole kuultu ihmiskäsin rakennetussa soittosalissa, se oli kaikkien tajuttava ja toi lohdutusta.

Väinö piteli sydänalaansa. Siellä paisui niin kummallisesti. Siellä oli ollut niin kutistunutta, niin onttoa, niin säveletöntä. Ja, oi, kuinka avaraksi se voi laajeta, kuinka paljon sinne mahtui metsän huminaa, säveleitä, kevättä ja nuoruutta, kun ne vain pääsivät vapaasti sinne virtailemaan, kun ei ollut esteitä, ei salpoja, ei sulkuja. Mieli tuntui niin omituisesti heltiävän.

Lapsuudesta asti oli hän ollut taipusa synkkämielisyyteen. Mutta viime keväästä, jolloin hän ei ollut läväissyt ylioppilastutkinnossa, ei hänen elämällään tuntunut olevan tarkoitusta lainkaan. Päivä vaan seurasi yötä, yö päivää. Kunhan aika kului, mitäpä millään väliä. Hän sulkeutui itseensä, vältteli ihmisiä eikä puhunut mitään kotona päiväkausiin.

Tällaista elämänriemua hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Mistä se nyt tulikaan, sisältä vaiko ulkoa? Puutko sitä kuiski hänen korvaansa? Vai tuliko se siitä armaasta olennosta, joka asteli hänen vieressään keveänä kuin aamun keijukainen, sielu täynnä säveleitä ja katse täynnä uskoa.

Väinö pyyhki hikihelmet otsaltaan. Hänessä kävi taistelu, hänessä oli syntymässä jotain uutta.

— Siinäpä se on — sanoi hän itsekseen. — Minä olen menettänyt uskoni elämään ja kaikkeen siihen kauniiseen, jota kerran pidin omanani ja jota luulin voivani toteuttaa. Oo, minä en enää ole mikään lapsi! — Ja minkätähden minä sen menetin? Pienen vastoinkäymisenkö tähden? — kuinka vähäpätöistä! Vai onko minun epäuskollani juurensa syvemmällä. Mutta kenties voi minullekin vielä päivä paistaa, kun vain jaksan uskoa. Niin, ihan varmaan!

Ja hänestä tuntui kuin olisi juuri se hetki ollut käännekohtana, kuin olisi hänen tiensä kuljettuaan rynköä ja louhikkoa ja pimeätä kuilun pohjaa, äkkiä noussut valoisille kukkuloille, jonne näkyi suvivehreä maisema lempeine lehtoineen ja jonne nousi sävel niin kirkas kuin satakielen ääni pohjolan kirkkaana kevätyönä.

Hänet valtasi riemu ja tyttöjen kummastukseksi huudahti hän haltioissaan:

— minä uskon, minä uskon!

Minkätähden hän sitten ei olisi uskonut? Olihan elämä olemassa ja olihan jokainen sen ilmestysmuoto ihana. Tokko hän sitä milloinkaan oli epäillytkään? — Hän olikin vain epäillyt omaa osuuttaan siihen ihanuuteen, — oliko hänessä edes sen käsittäjää, saatikka sitten sen kannattajaa ja kehittäjää?

Mutta nyt hän tunsi ettei hänellä ollut oikeutta epäillä sitäkään. Hän tunsi uutta voimaa virtaavan lamaiseen mieleensä, uutta uskallusta, uutta toivoa. Nyt hän jaksaisi nousta. Hän jaksaisi taistella kuin sankari, lyödä maahan esteet, voittaa vaikeudet. Hän jaksaisi taaskin tavoitella ihanteitaan, sillä ne elivät todellakin vielä. Hän näki niiden nousevan unhotuksen yöstä, jonne hänen uskottomuutensa ne oli karkoittanut. Hän näki niiden nousevan itkenein silmin, surunvoittoinen hymy huulillaan hänen uskottomuutensa tähden, mutta ne nousivat kuitenkin. — —

He olivat kulkeneet vihantain holvikattojen alla, kuin pyhässä pylväskäytävässä, ja heistä tuntui kuin olisi ystävälliset olennot heitä siellä ympäröineet, pilkistelleet puiden runkojen välitse, lähetelleet kirkkaita katseita ja viittoneet valkein kätösin. Ne olivat lapsuuden muistot, sillä he olivat jo lapsina tepastelleet tätä tietä. He olivat juosseet purojen kanssa kilpaa kasteikossa ja leikitelleet aamun tuulten kanssa kukkaisilla mättäillä. —

He tunsivat hyvin sen äkkitaitteen, josta polku nyt lähti jyrkästi alaspäin. Täytyi pidellä kiinni puitten rungoista, ettei menettäisi tasapainoaan. Hetken päästä seisoivat he hengästyneinä ja punakoina ponnistuksesta pienen metsäjärven rannalla. Ei värettä liikkunut sen pinnalla. Tuuli lennellä löyhytteli tuolla korkealla puitten latvoissa, sen siipi ei sattunut tänne. Jyrkkäin rantainsa suojassa oli se kuin uinaileva ajatus. Keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi tiheä metsä. Sen takaa tuprusi harmaa savu ilmaan.

Eeva huikkasi niinkuin paimenilla sillä paikkakunnalla oli tapana huikata kutsuessaan karjaansa laajoilla laitumilla. Hän osasi hyvin jälitellä joka käänteen monimutkaisessa, sanattomassa säveljaksossa, jonka tavallisesti vain paimenet osasivat, ja veti pitkään viimeistä ääntä. Huikkuu alkoi kiertää pitkin rantoja ja tuli takaisin, moninkertaisena mutta yhtä heleänä kuin se oli lähtenytkin. Eevan mielestä se takaisin tullessaan oli paljon kauniimpi, sillä metsä oli matkalla ennättänyt lisätä siihen omia sointujaan.

Ei aikaakaan niin saaren takaa alkoi näkyä käyrä veneen kokka ja kumarat hartiat. Siinä istui nähtävästi vanha ukko, sillä suortuvat, jotka tavallista pitempinä riippuivat huopahatun alta, välkähtelivät auringossa hopealle. Mutta vankasti veti käsi vielä airoa ja kohisten läheni vene rantaa. Väinö otti vastaan, ettei keula kolahtaisi kallioon, ja ketterästi hypähti ukko rantakivelle. He riensivät kaikin ojentamaan hänelle kättään.

— Jumalan terveeks — lausui ukko liikutettuna pusertaen kunkin heidän kättään.

— Sain vielä nähdä teidätkin ja tämän kauniin kesän, vaikka jo luulin tulleen lähdönajan sille pitkälle matkalle, jolta ei enään palata.

— Ooh, onko ukko ollut sairas? kysyivät he kaikin yhteen ääneen.

— Sairastin talvella pitkän ja kovan taudin. Taisin kylmetä syksyllä suo-ojalla. On sitä ennenkin seisottu syysvesissä vyötäisiä myöten, mutta vanhuus jo taitaa ruveta vaivaamaan. Ei otettu vielä — tottapa en ollut vielä valmis.

— Saimme mekin vielä nähdä teidät — sanoi Eeva hivellen ukon karkeata mekonhihaa.

Ukko alkoi kääntää leikiksi.

— Se on sitä meidän muorin muotivaatetta — sanoi hän ja oikasi mekkonsa rintamustaa.

— Ei ole tuotu Turkinmaalta, Saksanmaalta saatettuna, Venäeltä varsinkana, täällä kasvoi kaunihisti kotipellon pehmoisissa. Tääll' on vaate valmistettu, lipsuttu ja loukutettu, kangaspuissa poukutettu. Hyv' on hursti haartajalle, vaate väljä vääntäjälle, kyntäjälle karkeainen, ojatyössä oivallinen.

Ukko pisti mielellään runoksi, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Hän olisi voinut lasketella sitä vaikka kuinka pitkältä puuttumatta sanoja ja sointuja.

— Hyv' on mekko miehen yllä, miesi vieläi parempi!

lisäsi Väinö lyöden ukkoa tuttavallisesti olalle.

— Niin, siihen me kaikin yhdymme — sukasi Selma ujona lomaan. Hän oli aina hieman hämillään ukon seurassa, mutta se tuli vain siitä suuresta kunnioituksesta, jota hän tunsi ukkoa kohtaan.

Eeva jäi mietteisiinsä. Hänkin olisi tahtonut sanoa jotain ukon hurstimekosta, mutta ei löytänyt heti mieleisiään sanoja. Tuossa tuokiossa oli hän valmis. Veitikkamaisesti hymyillen katsahti hän ukkoon ja alkoi lausua:

— miks on mekko mieluisesi, ylen hyvä hurstivaate? Siks on mekko mieluisesi, kun on ystävän tekoa, vaimon viisaan valmistama, ompelema armahaisen.

Ukko siihen heti:

— Oikein osas Eeva-neiti, se sen laittoi laaullisen. Valkas hurstin huhtikuussa keväthangen heittehillä, sulavilla suksen teillä. Se sen leikkas liepsahutti ilman kaavan käyttämättä. — Vaikk' on vanha, vanha muori, mulle on se aina nuori.

Ukon mielestä siinä jo oli lorua kylliksi niin halvasta asiasta kuin työmiehen hurstimekosta, mutta Eeva arveli että tässä maailmassa on loruttu paljon halvemmistakin asioista.

— Kas sitä Eeva-neitiäkin vain minkälaisia laskettelee! No niin, kaikkihan me ollaan sitä samaa alkujuurta, Kalevan sukua suurta. Väinämöisen verta meidän kaikkein suonissa juoksee joku pisara ainakin.

Ukko oli aina ollut hiukan ylpeä suuresta syntyperästään.

— Neitikö yhä, miksi ei pelkkä Eeva, niinkuin olen pyytänyt? Unohdatte aivan sukulaisuutemme. Isä on nyt oikein kirkonkirjoista ottanut selvän siitä, eikä se ole niinkään kaukaista. Eikä hän mistään ole niin ylpeä, kuin siitä että hän polveutuu suorastaan kansasta.

Pienen riidan jälkeen piti ukon nyt käydä perään istumaan. Väinö kävi soutajan paikalle ja molemmat tytöt tuhdolle keskelle venettä. Se oli ukon oma tekemä vene. Ei vuotanut pisaraakaan, sen he tiesivät vanhastaan. Ja sillä oli oma tyylinsä: kaksihanka, kolmilaita, kiperinä kokka, keula, eikä ole mikään seula — se oli ukon oma arvostelu veneestään ja sen tyylinen kuului olevan koko kuikka kulkemaan. Keulassa oli tekijän nimikirjaimet ja vuosiluku kauniisti kaiverrettuna. Airojen ja melan lapioihin oli kirjailtu koristeita. Siinä oli oma runollisuutensa, siinä vanhassa tervatussa veneessä, niinkuin kaikessa muussakin, mikä oli lähtenyt ukon kädestä.

Vene lähti hiljaa liukumaan eteenpäin. Oikein silmiä huikasi kaikki se kirkkaus, joka säteili heitä vastaan joka taholta. Loisti yllä ja loisti alla, rannat puineen, pensaineen, kivineen, kallioineen, kaikki näytti sulavan siihen samaiseen väriloistoon.

Kun he äsken katselivat alas vaaralta, näkivät he kaiken tämän kauneuden loitompaa. Nyt he olivat sen keskessä, se ikäänkuin otti omakseen.

— Onko täällä aina näin kaunista? sai Eeva sanotuksi kääntyen ukkoon.

— Miksi sen kukin arvannee, toisinaan on pilvessäkin ja se on taas kaunista omalla tavallaan.

— Hyvä ukko, laskekaa aivan läheltä saarta — pyytelivät tytöt.

— Väinö, anna airojen levätä.

Kuinka se ranta siinä oli herttainen. Nuoret koivut seisoivat salaperäisinä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa muulle metsälle:

— Mepä tiedämme jotain, mutta emme sano, se on salaisuus.

Haapa paistoi punaiselle pelkästä uteliaisuudesta, mutta mänty myhäili moisille lapsellisuuksille. Pihlaja koetti peitellä omaa salaisuuttaan: sillä oli nuoret umput paisumassa lehväin alla ja se aikoi jonakin kirkkaana aamuna hämmästyttää kaikkia puita ja rantaa pukeutumalla valkeisiin. — Muuten näyttivät kaikki puut alati utelevan vedenkalvolta:

— Mitä pidät meistä, olemmeko mielestäsi kyllin kauniita?

Mutta pajupensas oli turhamaisin kaikista. Ei kukaan koko saarella ollut niin vaaleanvehreissä kuin se, ja se oli kaalannut kauvaksi veteen paremmin nähdäkseen kuvaisensa.

Ukko alkoi jo hiljalleen meloskella eteenpäin.

— Eeva-muorin kahvit siellä kohta kiehuu kuiviin, kun niin kauvan viivytellään.

— Arvasitteko ketä täältä oli tulossa? uteli Eeva.

— Kyllä se kuultiin, ei ole täällä toisilla paimenilla niin ehjää äänen juoksua.

Näin mieleistään äänensä arvostelua Eeva ei milloinkaan ennen ollut kuullut. "Toisilla paimenilla", ooh, se oikein tuntui hyvältä sydänjuuriin. Ollakkin täällä paimenena! Voisiko ajatella mitään runollisempaa? Huikata karjaansa yksin laajoilla laitumilla, syödä mättäitten marjoja, juoda metsän lähteistä ja nukkua yönsä tuoksuvassa heinässä jollain ylisellä, jonne hatarasta katosta pilkkisi taivaan tähdet ja kirkas kuu!

Vene lähti liikkeelle saaren suojasta ja pian tuli heille näkyviin vähäinen mökki vastaisella rannalla. Lieneekö taiteilija konsaan siveltimellään loihtinut esiin mitään runollisempaa kuin oli se matala maja ympäristöineen. Ranta oli siltä kohdalta lakeampaa, vietti vain vähäisen vedenpintaa kohden. Metsä oli vetänyt vehreätä lievettään vähän ylöspäin antaakseen tilaa pienille peltotilkuille, jotka levittivät vihantia sarkojaan pitkin rannikkoa. Niitten keskitse kulki polku rakennusta kohden, jonka takana kohosi tumma havumetsä ikäänkuin vartijana ja samalla suojana pohjoisia tuulia vastaan. Päätypuolella ja pihamaassa kasvoi lehtipuita ja pensaita, mutta ikäänkuin kaikkien niitten valtijana oli mökin nurkkauksella mahtava koivu. Se oli niin suuri että pieni maja näytti melkein katoavan sen vihantain lehväin runsauteen, joka peitti suurimman osan kattoa ja muodosti miellyttävän verhon tuvan ikkunan yläruudun eteen. Kaikki tämä oli siksi lähellä rantaa, että vedenkalvo loi kuvaisen siitä.

Sitä kuvaa olisi tahtonut katsella kauvan.

— Hyvä Väinö, anna airojen levätä — pyyteli Eeva sama haaveellinen ilme kasvoillaan, kuin aamulla tiellä. Väinö luki hänen katseestaan:

— Levätköön henkemme tässä ihanuudessa, levätköön se tässä levossa, kirkastukoon tässä kirkkaudessa.

— Oi niin, hän kuuntelee säveleitä, joita muut eivät kuule, hän kätkee ne sydämmensä pohjaan, ja kerran, kerran hän ne sieltä laulaa maailmaan kaikkien kuultaviksi — sillä hän on niitä valituita!

— Kas, Eeva-muori huiskuttaa huiviaan rannalla! huudahti Selma herättäen heidät haaveilusta ja he rupesivat kaikin huiskuttamaan hänelle vastaan.

Oi sitä vanhusta! Siellä hän seisoi sunnuntaiasussaan — hän oli siis pukeutunut tulokasten tähden — huivin oli hän temmannut harmailta hapsiltaan huiskuttaakseen heille. Mutta mistä oli hän ottanut sen ylevän ryhdin, sen hienostuneen olotavan, joka jo kaukaa katsoen näytti olevan hänelle ominainen?

He olivat jo aivan lähellä rantaa ja oi, kuinka paljon lempeyttä säteili heitä vastaan vanhan mummon kurttuisista kasvoista, joista katseli lapsen viattomat silmät!

Vilpitön oli se ilo ja ystävyys, jolla tervehdykset lausuttiin pitkän erossaolon jälkeen. Mutta ennenkun lähdettiin nousemaan majaa kohden, piti kolminaisliiton uudistaa lapsuutensa muistoja kaalaamalla kirkkaassa vedessä hiekkarannikolla. Valkea hiekka oli käynyt hienoille aalloille — siinä oli illan laine lepattanut, siihen väsähtänyt, siihen vaimentunut, ja siinä se nukkui vieläkin nähden unta rantaäyrään kukkasista.

He istuivat pihassa tuomen alla.

— Tiesipä tuomikin milloin piti kukkaan puhjeta, eilen se vielä uinaili umpuissaan — sanoi Eeva-muori mielihyvällä katsellen kukkeata ihmisryhmää, joka hänen mielestään niin hyvin sopi yhteen kukkivan tuomen kanssa.

— Nyt, nyt kukkii tuomi, huomenna taivaan tuulet jo karistavat maahan sen hempeyden — lausui ukko miettiväisen näköisenä. Nuoret ymmärsivät niin hyvin mitä hän tarkoitti, hän oli pannut erityisen painon jokaiselle sanalle ja hänen silmänsä näyttivät katselevan jonnekkin kauvas.

— Et usko kevättä viehkeää, et muotoa ihaninta, sun henkes ainaista ikävää ei tyydytä paljas pinta. Sä katsot luotujen juurehen, sä uskot henkehen suurehen ja palvelet korkehinta. —

hyräili hän itsekseen.

He arvasivat että ukko itse oli sepittänyt säkeet ja että hän niissä lauloi oman henkensä ainaisesta ikävästä. Sitä he eivät milloinkaan ennen olleet tulleet ajatelleeksi ja se antoi heille aihetta paljoon aprikoimiseen.

Ukon täytyi tälläkin kertaa kertoa heille se sama tarina, jonka he olivat kuulleet jo monasti ennen, nimittäin kertomus siitä kuinka hän ensin oli löytänyt tämän mökkinsä paikan, kuinka hän samottuaan soita ja maita kontti selässä, kirves olalla eräänä syyskesän iltana ensikerran oli seisonut juuri siinä paikassa, missä mökki nyt sijaitsi. Siinä oli heti tuntunut niin tutunomaiselta, puut olivat tuntuneet puhuvan hänelle, jylhät rannat siinä sivuilla tuntuivat kohonneen niin korkeiksi suojellakseen sitä matalampaa rantaa ja kuu oli juuri luonut lempeätä valoaan yksinäisen metsäjärven rauhalliseen pintaan. Hänen päätöksensä oli heti ollut valmis. Tuossa tuokiossa oli kontti ollut kuusen juurella ja kirves lennättelemässä lastuja harmaan hongan kyljestä. Piti heti kaataa yksi sen paikan entisistä haltijoista ikäänkuin voitonmerkiksi.

— Minä olin nuori silloin — sanoi ukko — oikaisten kumarata selkäänsä — veret poltti suonissa ja käsivarsi halusi taistelua.

— Sinusta olisi pitänyt tulla sotamies — oli isälläni tapana sanoa. Ja itse uskoin, että olisin jaksanut taistella vaikka koko maailmaa vastaan.

Ei milloinkaan voisi hän unhottaa, millä jyminällä ja pauhulla se vanha honka kaatui siihen hänen kirveensä iskuista. Kaatuessaan murskasi se monta pienempää puuta, ja kun sen lakkapää latva vaipui maahan ja tyvi kirposi kannosta, oli kuulunut kuin huokaus, haikea ja syvä, ja kaiun kantamana palasi se huokaus takaisin tuhansina huokauksina, sillä koko seutu tuntui yhtyneen siihen. Siitä nuoresta miehestä oli tuntunut melkein siltä kuin hän olisi tehnyt jonkun ilkityön, mutta vanhasta hongasta tuli sittemmin kolme vankkaa hirttä hänen tupansa seinään.

Kaadettuaan puun oli hän käynyt pitkälleen sen viereen, mätäs päänsä alla. Hän oli heti ollut kuin omalla pohjalla, melkein kuin omassa tuvassaan, sillä hän oli varma asiastaan — isäntä oli antanut hänelle luvan valita minkä paikan tahansa sillä alueella torpanmaaksi. Hänellä oli ollut aikomus nukahtaa siinä yösydäntä, mutta uni pakeni häntä. Mielikuvitus teki joutuisaa työtään, loihti esiin olemattomia kuutamoyössä. Siinä kohosi uuden asunnon valkeat seinät, katto kaartui, räystäs remusi, ikkuna iloitsi, savu hulmusi uuninpiipusta. Vieressä vihersi pellon sarka. Vilja aaltoili tuulessa, tähkäpäät paisuivat — se oli kaikki hänen, hänen omaansa, hänen hikensä ja vaivansa hedelmää. Voima paisutti hänen käsivarttaan, teki mieli hypätä pystyyn ja aloittaa heti.

Silloin kuului kimakka vihellys, kuului toinen, kuului kolmas. Vuoriko sieltä lähti vierimään hänen päällensä, vai peikkonsako se vain lähetti pelottelemaan yksinäistä uinailijaa? Maa vapisi hänen allaan, tanner tömisi, kalliot kumisivat. Sitten kuului selvät askeleet ja totisesti, ne lähenivät häntä. Ne tulivat suoraa päätä häntä kohden, ne olivat jo aivan lähellä. Hän oli aina ollut rohkea ja uljas, mutta veri tuntui jäähtyvän hänen suonissaan, kun puitten välistä irvisteli häntä vastaan hirviö sellainen, jonka vertaista hän ei ollut nähnyt, vai liekö se vasta ollut sen varjo, kuutamon suurentama. Hän hapuili kirvestään, mutta ei löytänyt. Täytyi heittäytyä pitkälleen ja tekeytyä kuolleeksi. Hän kuuli nyt sen temmeltävän aivan vierellään. Se oli täydessä raivossa: hihkasi ja paukutteli yhteen kämmeniä, kieritteli kiviä ja katkoi puita, tömisti maata jaloillaan ja karjui niin että metsä raikui. Nuori mies makasi suullaan ja koetti pidättää hengitystään. Ei aikaakaan niin hän tunsi karvaisen kuonon niskassaan. Se huohotti kuumaa hengitystä. Se nuuski tarkoin niskan ja pään, hartiat, koko selkäpuolen ja jalat. Se koetti kuonollaan kääntää sitä kuollutta miestä, mutta luopui yrityksestään — mitäpä kuolleesta, se ei ole vaarallinen vihamies. Nähtävästi oli se kuullut hongan kaatumisen ja tullut ottamaan selvää uudesta naapuristaan, kenties taistellakseen sen kanssa elämästä ja kuolemasta.

Nuori mies hengitti taas. Hän eli siis todellakin vielä. Hirviö alkoi poistua. Hän katsoi sitä varovaisesti näreen takaa. Nyt se oli hänen konttinsa kimpussa. Tutki sen tarkoin sisältä ja päältä, piteli kämmenissään, heitti ilmaan ja otti kiinni kuin pallon. Reikäleipä kieri maahan kontista. Sen se sieppasi suuhunsa ja lähti leipä hampaissa lönkyttämään sinnepäin mistä oli tullutkin, mutta nähtävästi paljon leppyisempänä kuin tullessaan.

Viisainta olisi ehkä ollut nousta heti ja livistää tiehensä peikkojen pesästä, mutta kuin taikaiskun lyömänä, kuin salaisen voiman pitelemänä täytyi hänen jäädä siihen pitkälleen koko yöksi. Hänen täytyi jäädä siihen katselemaan kuinka kuu tyynesti teki kaartaan tummalla laella, kuinka tähti toisensa perästä viritti valonsa yön taivaalle, aamun sarastaessa sammuakseen suuremman valon tieltä. Hänen täytyi jäädä siihen vavistakseen itseänsä voimakkaamman edessä, sillä se yö oli hänen elämänsä merkillisin.

Metsän takaisesta suosta tuli yön kylmät usvat hiiviskellen. Ne asettuivat puitten oksiin riippumaan, ne paneutuivat kerros kerrokselta paksuna peitteenä järven pinnalle, ne laskivat kylmän liepeensä nuoren miehen polttaville ohimoille, ne ahdistivat hänen rintaansa kuin painajainen ja sulkivat häneltä tien tähtitaivaaseen. Missä oli nyt hänen käsivarttensa suuri voima? Sinä yönä hänelle selvisi, että se maa, jonka päällä hän makasi, oli se taistelutanner, jolla hänen sotaiset urostyönsä olivat suoritettavat, että hänen siinä oli saatava voitto voimakkaista vihollisista tai kunnialla kaaduttava.

Yhä raskaampina lankesivat yön usvat, vuorten onkalot kaikuivat huuhkainten huutoa ja petojen temmellystä, mutta hän ei kuunnellut niitä. Se tuska, joka väänteli hänen kasvonsa piirteitä ja tärisytti koko hänen ruumistaan, oli sisällistä laatua. Nuori mies taisteli sinä yönä ensimmäistä kertaa Jumalansa kanssa.

Ja aamun sarastaessa, kun usvat hälvenivät ja tie tähtitaivaaseen taas oli avoinna, teki hän sotilasvalansa. Hän teki sen vapaasta tahdosta, kenenkään vaatimatta. Hän teki sen vain itselleen ja sille, jonka hän tunsi olevan ihmistä voimakkaamman. Hän teki sen kädet ristissä rinnallaan ja katse tähdättynä aamun koita kohden. — —

Sitten meni hän laskemaan mökkinsä perustusta. — Sen nuoren miehen palvelusaika on jo kohta päättynyt eikä hän tiedä onko hän aina jaksanut pysyä uskollisena lupaukselleen.

Ukko oli puhunut tyynesti ja hitaasti ja omituinen kirkastettu ilme kasvoissaan. He eivät ennen olleet nähneet häntä sellaisena. Eivätkä he myöskään ennen olleet kuulleet sen merkillisen yön loppukohtausta. Ukko oli ehkä tähän asti pitänyt heitä liian lapsellisina ymmärtämään sitä. Kertomus oli aina ennen päättynyt siihen, kun karhu lähti lönkyttämään pois reikäleipä suussa ja silloin he kaikin olivat vetäneet helpotuksen henkäyksen, sillä jokainen heistä oli tuntenut sen karvaisen kuonon niskassaan.

Punastuen tunnusti Eeva nyt, että hän isoon tyttöön asti oli luullut siinä puhutun todellisesta vuoren peikosta, ukko kun ei milloinkaan ollut maininnut petoa oikealta nimeltään. — —

— Kuinkas kauppaneuvos ja rouva voivat? — uteli ukko — en ole jaksanut käydä kaupungissa koko talvena.

— Kas kun unohdin aivan — sanoi Eeva — hyvin paljon terveisiä heiltä. Isä sanoo oikein kaivanneensa teitä talven kuluessa, tiedättehän että kuulutte hänen ystäviinsä. Ja äiti vakuutti etteivät viime talviset matikat maistuneet suolta eikä maalta, kun eivät olleet kotoisin teidän apajoistanne.

— Sielläpä ne on matikat ja muut minulta onnekseen elelleet Hietajärven jäitten alla, mutta ovatpahan sitten sitä suurempia ensi talvena.

— Ja äiti käski vieläkin kiittämään teitä puuvillakankaasta, joka on hänen ihastuksensa — sanoi Eeva kääntyen mummoon — ja siihen kiitokseen minäkin yhdyn. Äiti sanoo teitä hovikankurikseen. Nähkääs vain uutta pukuani, tunnettehan oman käsialanne. En viihdy missään niin hyvin kuin tässä.

Ja hän heilahtihe ympäriinsä mummon edessä vaaleansinisessä kotileningissään, jonka alta hento vartalo näytti vieläkin nuorteammalta kuin muuten.

— Onpahan kuin tuossa — naurahti mummo — nyt sopisi kenties sanoa: varsi se vaatteen kaunistaa.

Heillä oli niin paljon puheltavaa Eeva-muorin kanssa ja niin paljon katselemista siinä ylt'ympärillä. Kaikki oli niin tuttua lapsuuden ajoista asti ja kaikki oli niin ihmeellisesti ennallaan ja kuitenkin oli siinä joka kerran oma viehättävä uutuutensa. Se oli erityinen pieni, runollinen maailmansa, ikäänkuin erillään kaikesta muusta. Mikä siinä sitten oli erikoisempaa kuin muualla, sitä he eivät voineet selittää. Se vain oli varma, että nurmi siinä pienessä pihamaassa tuntui vihannammalta kuin muualla, tuomenterttu valkeammalta ja taivas siltä kohden kuulakammalta. Oli kuin joka esine, joka puu olisi puhunut ihmiskorvalle tajuttavaa kieltä. Halkopino vajan pielessä laski leikkiä lastukkaan kanssa viimevuotisista lumista, joita he kumpikin kauvan olivat salaa säilyttäneet allaan, mutta jotka nyt kuitenkin soljuivat viileinä virtoina maan kamaran alla kenenkään tietämättä. Lehmitarha maahan levitettyine lehvineen houkutteli istahtamaan aituukselle katselemaan mummon askareita. Ja ukon suorat pellonojat ilmaisivat oivallisesti tekijänsä luonteen. Juuri näin, ei mutkaa, ei koukkua, suoraan ja rehellisesti.

Eeva-muori uskoi heille että ne pellonojat olivat miltei ainoa asia, josta ukko tunsi ylpeyttä tässä maailmassa, ne ja syntyperä. —

Kolminaisliitto oli hajaantunut, mikä minnekkin. Väinö oli lähtenyt katiskaa kokemaan ukon kanssa.

Selma istui suuren koivun juurella lyöden arpaa saraheinillä. Hän oli niin syventynyt tehtäväänsä, että näytti kokonaan unohtaneen ympäristönsä.

Mutta Eeva oli hiipinyt tupaan. Kuinka kaikki sielläkin oli ennallaan. Lattiasta, laesta, joka sopesta hohti sama puhtaus kuin ennenkin. Valkaistu takkauuni hahlaimineen täytti oviloukon, leveät rahit kiersivät seiniä, perällä oli pöytä, istuimet ympärillä ja keskellä peräseinää oli tuvan merkillisin huonekalu, suuri, ukon oma tekemä seinäkello. Siihen kuului siniseksi maalattu kellokaappi, joka ylettyi katon rajasta lattiaan asti, ja valkea taulu. Kaapin etupuoleen oli maalattu keltaisia tähtiä ja kummallisia koukeroita ja siitä oli ukko kerran opettanut heille tähtitiedettä. Siinä oli aurinko keskellä, kaikki kiertotähdet ratoineen ympärillä, pohjantähti ja ridanseula, kukin määrätyllä etäisyydellään auringosta ja määrätyssä asennossa kunakin eri vuodenaikana. Ukko oli sanonut, että se kello osoitti ajan kulun yhtä tarkasti kuin aurinko, eikä sitä tarvinnut vetää kuin kerran viikossa.

Eeva-muori oli kerran uskonut heille suurena salaisuutena, että ukko saatuaan tämän kellon valmiiksi mietiskelee toista, jota ei tarvitsisi vetää milloinkaan, vaan joka kerran käymään pantuna kävisi seisahtumatta maailman loppuun asti. Eeva-muori oli luullut tietävänsä, että ukko mietiskelee sitä melkein aina. Se ainakin oli varma, että hän usein yölläkin nousee tekemään laskujaan eikä häntä silloin saa häiritä.

Ja tämä kello oli ukon mielestä siihen uuteen verrattuna vain pahanpäiväinen rämppä, ei paljon parempi lehmänkelloa.

Mutta Eevan mielestä tämä vanhakin oli sangen merkillinen kello. Sehän oli melkein kuin ihminen? Äskenkin, kun hän tuli tupaan, oli hän ollut tervehtimäisillään sitä aivan kuin ihmistä ja hän melkein odotti, että se alkaisi puhumaan.

Eikö se sitten puhunut? Eikö sen naksutus kuulunut lakkaamatta, öin päivin, kesin talvin, ja eivätkö ihmiset hyvin ymmärtäneet sen kieltä? — Pisara pisaralta, hetki hetkeltä yhä eteenpäin, ei seisahdusta, ei sulkua ja niin on oleva aina. Hetkien laskijat vain vaihtuvat, viipyvät hetkisen ja häipyvät pois kuin varjot, ja niin on oleva aina, ei seisahdusta ei sulkua.

Ja kun se sinikaappinen kello kokonaisen tunnin vaellettua pois ikuista tietään, korottaa äänensä ilmaistakseen sen ihmisille, kuinka lempeästi, kuinka hellävaraa soi sen ääni silloin, aivan kuin se säälisi ihmistenlapsia, jotka laskevat sen lyönnit.

Vai helähteleekö se kenties niin hellävaraa vain tässä tuvassa, jossa sen lyöntiä laskee kaksi vanhaa, joiden elämänhetket jo on helpot lukea. —

Kellosta siirtyvät hänen silmänsä ukon sorvuutuoliin ja mummon rukkiin, jotka oli siirretty uuninloukkoon odottamaan talven pitkiä puhteita. Hän sai niin selvänä eteensä sellaisen talvi-illan salomaan tuvassa. Sorvuutuoli surisee, lastut lentää, rukinpyörä hyrrää. He ovat reippaita kuin nuoret. Mitä se haittaa, että pyryilma kasvattaa korkeata kinosta seinän takana, että tuuli tuivertaa lehdetöntä koivua ja lyö sen jäisiä oksia ikkunaan, että metsää ja maata siinä ympärillä peittää pimento. Heidän lietensä tuli voisi valaista synkimmänkin yön ja kesän hengettäret ovat asettuneet heidän yksinäiseen majaansa.

Tuvassa oli kuitenkin esine, joka ensi käynnistä asti enin oli kiinnittänyt Eevan huomion ja sen esineen tähden hän nytkin oli hiipinyt sinne yksin ja salaa saadakseen olla kahden sen kanssa ja kuitenkin oli hän heittänyt sen seurustelun viimeiseksi.

Vasemmalla sivuseinällä uunin ja suuren seinäkaapin välissä oli pieni komero, se oli ikäänkuin pieni pyhättö, johon vanhukset näkyivät keränneen ne tavaransa, jotka olivat heille rakkaimmat ja kalliimmat. Siinä oli ensinkin nelisnurkkainen pöytä, jolle oli asetettu monenmoista tavaraa. Muun muassa oli siinä kirjoitusneuvot — ukko oli jo ikämieheksi elettyään itse opetellut kirjoitustaidon. Sitten oli siinä kaikellaisia vanhoja muistoja, isien isiltä perittyjä, jotka hyvin olisivat puolustaneet paikkansa jonkun kansantieteellisen museon kokoelmissa. Siinä oli muun muassa monenmoisia kivikauden aseita ja työkauja, kummallisen näköisiä ruostuneita solkia ja muita metallikapineita, joilla kullakin oli oma historiansa. Siinä oli tulukset, joilla ukon isä vanhalle hyvälle tavalle uskollisena kuolemaansa asti oli iskenyt tulta piippuunsa, vaikka tulitikutkin lopulla hänen ikäänsä jo olivat käytännössä.

Pöydän vieressä oli hylly, jossa oli talon kirjasto. Se ei ollut suuren suuri, muutamia nidoksia vain, mutta niitä oli viljelty sitä ahkerammin. Siinä oli paitse raamattua ja useita muita hartauskirjoja, joista monet olivat sangen vanhoja, Kalevala ja Kanteletar, jotka niiden kerääjä itse oli lahjoittanut ukon isälle. Sillä häneltä hän oli saanut monta pitkää runoa, jotka jo olivat unohtuneet sen aikuiselta kansalta.

Mutta seinällä näitten tavarain yläpuolella riippui hirvensarven haarassa Suomen soitin kantele, ja sen eteen pysähtyi Eeva. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Eeva-muori oli saanut sen perinnöksi isoäidiltään, joka oli opettanut hänet soittamaankin sitä, ja hän taas oli perinyt sen äidiltään, joka aikoinaan oli ollut kuuluisa kanteleen soittaja. Niin se oli kulkenut tyttäreltä tyttärelle miespolvesta miespolveen, eikä kenkään tietänyt sen ikää ja tuntematon oli sen tekijä. Koppa oli vanhuuttaan mustunut. Kenties sen tumma väri myöskin oli muistona savupirttien seiniltä, joilla se entisaikoina oli riippunut. Mutta kielet olivat hohtavan kirkkaat ja helkkyivät hopealle, milloin Eeva-muorin sormet niitä koskettivat.

Mitä kaikkea se olisikaan voinut kertoa!

Eeva seurasi kanteleen vaiheita hämärässä muinaisuudessa. Hän kuuli sen soivan Sammon sodasta voittajana palaavain riemullisella retkellä, hän kuuli sen helkkyvän Pohjolan häissä, karkelon käydessä sileällä sillalla ja Väinämön laulun lakehen nousten. Taas itki sen kielet katoa neidon, kuoloa kovaa ihanan immen.

Niin, se oli soittanut surussa ja ilossa, se mustunut kannel.

Pohjolan kesäöinä oli sen helkettä kaikuneet lempeät lehdot ja hongikot jylhät. Ja kun se talvi-illan iloksi oli viritetty soimaan ihmisten asunnossa, oli savupirtin seinä kasvanut korkeammaksi, laki kohonnut ja lattia laajennut.

Kuinka paljon se olisikaan voinut kertoa!

Hän katseli sitä yhä, väsymättömästi ja hartaasti. — Vaiti, eikö sen kieli värähtänyt? eikö kuulunut kuin hiljaista soiton helinää, ja kaihoa, kaihoa soi se sävel.

— Mitä kaihoat sinä vanha kannel? Kaihoatko nuoruuttasi, ammoin kadonnutta, jolloin koppasi vielä oli valkea? Loistoaikaasiko kaihoat, jolloin sinua riemusaatossa kannettiin juhlasta juhlaan, jolloin suuret sankarit sinua heijailivat voimakkailla käsivarsillaan ja ihanat immet koskettelivat kieliäsi?

— Oi, sinä vanha kannel! harvoin saat sinä enään kuulla oman äänesi. Vanhan mummon vapiseva käsi vain joskus liikuttelee kieliäsi, muuten olet mykkänä, sinä monikielinen!

— Ja kuitenkin voisit sinä vielä nostaa ilon ylimmilleen nuorten kisoissa, suurten sankarien povella voisit sinä vielä riemusta remahdella ja sun soittos voisi vielä helkkyä niin ihanasti, että sitä kummissaan kuuntelisi kaikki. Sillä sinä olet nuori ja siinä on sun mahtisi. Koppasi vain on mustennut, mutta soinnussasi asuu ikuisen kevään mahti, joka ei konsaan voi vanheta eikä kuolla. Ja sinä olet luotu soimaan murheessa ja ilossa. — Mutta sinä olet niin ääneti, niin ääneti!

Eeva kuvitteli siirtyneensä muutaman satasen vuotta taaksepäin ajassa. Hän tahtoi sen päivän olla vieraisilla muinaissuomalaisten luona, eikä mikään siinä ympäristössä häirinnyt hänen mielikuviaan. Ei edes sekään, kun Eeva-muori alkoi huikkailla kokoon vieraitaan päivällisaterialle, joka oli nautittava pihamaan varjokkaimmassa paikassa suuren pihlajapensaan suojassa. Siihen oli kannettu jykevä honkapöytä, joka oli peitetty hohtavan valkealla palttinaliinalla, mummon omaa tekoa. Jokaista varten oli puulautanen ja puulusikka. Ukon mielestä oli hyvä tulla omillaan toimeen. Kalamiehet olivat saaneet katiskasta suuren hauvin, ja siitä oli muori kodassa valmistanut oivallisen kalakeiton. Pöydällä oli vielä puhdasta rukiista leipää, vasta kirnuttua voita, suuri puinen viilikehlo, jonka laidasta itsekukin söi lusikallaan, sekä kaljahaarikka. Kaikki erinomaisen maukasta.

Ei auttanut mikään, isännän täytyi itsensä istua kunniapaikalle pöydän päähän, ja emäntä, joka vain olisi tahtonut sivulta katsella ja tarjoilla vierailleen, otettiin väkisin mukaan. Eeva myhäili itsekseen. Kaikkihan oli niinkuin ollakkin piti. Eikö kunnianarvoista ukkoa siinä pöydän päässä olisi voinut luulla miksi Kalevalan sankariksi tahansa! Hänkin oli nyt pukeutunut sunnuntai-asuunsa vierasten kunniaksi, joka seikka ihan liikutti nuoria.

— Täällä käy niin harvoin vieraita, varsinkaan kaupunkilaisia, että tuntuu oikein juhlalliselta — sanoi ukko halkaisten hauvin pään, jonka hän oli nostanut lautaselleen. Ei aikaakaan niin hän jo heilautteli pitkää leukaluuta näppiensä välissä ja laususkeli verkalleen:

"Kuss' on koppa kanteletta?

Hauvin suuren leukaluusta."

Eeva heläytti iloisen naurun. Sepä vasta oivallisesti kävi hänen ohjelmaansa! — Ja mummo siinä vieressä lempeine kasvoineen, joka itsensä unohtaen vain piti huolta muista, eikö hän ollut kaikkien äitien esikuva, sekä muinaisten että nykyisten. Mutta Eevan silmissä hän oli niitä muinaisia. Ja kun hän hitaasti huojutti vartaloaan edestakaisin, luuli Eeva hänen muistelevan jotain vanhaa runoa ja juuri olevan aikeessa ruveta laulamaan.

Ei puuttunut siinä puhetta pöytäkunnalta, laskettiin leikkiä ja toimettiin totisia. Pöydästä noustessa naureskeli mummo:

— Tämmöisiä herkkuja sitä näin metsämökissä vieraille tarjotaan.

— Herkkuja ne meistä todenperästä onkin — sanoi Selma.

— Eipä vain olekkaan hätää näitten herkkuin ääressä — sanoi ukko laskien leveän kämmenensä honkapöydän laidalle — mutta on sitä tältä pöydältä syöty petäjäistäkin.

— Se oli siihen aikaan, kun halla tuli metsän takaisesta suosta ja jääti joka tähkän heilimöivässä pellossa.

— Ja kun kontio joskus kaatoi ainoan lehmän — lisäsi mummo — niin ei ollut aina särpimestäkään tietoa.

Mutta ne olivat jo kaikki voitettuja aikoja, ja kaiketi olivat ne olleet tarpeen ajallaan, että he nyt sitä paremmin ymmärtäisivät antaa arvon hyville päiville. Niin vain, ei ollut heillä mitään valittamista.

Nuoret katselivat heitä liikutuksissaan. Siinähän heillä noissa vanhuksissa oli edessään ikäänkuin koko Suomen kansa — kovasti koeteltu, mutta lannistumaton, sitkeä kuin suopetäjä, aina yhtä uskollinen ja mieli täynnä vastaisuuden luottamusta.

Ja heidän siinä istuessaan tuumaillen menneitä ja tulevia, tuli kevätkäkönen lentää lekutellen ja istahti sen suuren koivun latvaan, joka kasvoi mökin nurkkauksella. Siinä alkoi se kukkua helkytellä sydämmensä pohjasta ja toinen käki vastasi sen kukuntaan toiselta rannalta, jostain sieltä lahden takaa.

— Osasipa taaskin mielipaikkaansa — sanoi ukko — sen varalta se siihen heitettiinkin.

Ja hän alkoi maanitella sitä vanhan runon sanoilla:

Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele, kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni, rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni!

Ja hän lisäsi samaan henkäykseen:

Vielä kukkuos käkönen kahden vanhan vierahille, yksinäisten ystäville, kuku ehjä elon onni, aamu armas, päivä kirkas, illan taivas tähtösihin — sulhot sorjat neitosille pojalle impi ihana!

Eikä Eevan mielikuvasta enään puuttunut mitään todellisuudessa. —

Iltapuoleen vei ukko vieraansa katsomaan suoviljelystään. Silloin hän oli oikein innostuksissaan. Sillä suuren metsäntakaisen suon kuivaaminen oli hänen mieliajatuksiaan.

— Nostaa hallan koko seutuun. Monta toukoa on tuhonnut, viljaa vienyt, säälittä ahmii nälkäiseen kitaansa, mutta sen valta on voitettavissa — puhui ukko heidän seistessään laajan suon reunalla, joka kasvoi matalaa mäntyä, vaivaiskoivua ja karhunsammalta.

— Mutta minkä sille yksi mies mahtaa? Sen kimpussa pitäisi olla kokonainen kirkkokansa. Kolmattakymmentä vuotta olen mynkinyt tätä kuin myyrä, ja alkaissani luulin ennen iltaa pääseväni laidasta laitaan. Päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot lankeevat raskaina, enkä ole vielä ennättänyt puolitiehenkään.

Mutta nuoret ihmettelivät sitä alaa, joka siinä oli valmiiksi ojitettuna, voisi sanoa kanavoituna, sillä leveinä kuin kanavat kulkivat ojat poikki suon leikellen sen suoriksi saroiksi ja ne olivat sangen syvät ja reunojaan myöten täynnä ruskeata suovettä. Saroilta oli puut kaadettu ja suuret juurakkeet väännetty maasta sekä kannettu rovioihin. Sammaleiset mättäät olivat kuivat kuin tuhka. Ei olisi tarvinnut muuta kuin antaa kulon kulkea, niin siinä olisi ollut valmis viljamaa. Mutta ukko ei joutanut katsahtamaan taakseen, hänen silmänsä tähysti suon toista laitaa, mutta loitolla oli se vielä ja vanhus alkoi aavistaa, että sinne hän ei ehtisi milloinkaan.

— Enemmän sitä pitäisi olla, en ole saanut aikaan enempää minä vähäväkinen. Saavat sitten jatkaa toiset nuoremmat. Sainpahan minäkin piirtää vähäpätöisen puumerkkini kotimaan kamaraan. Muuta en ole voinutkaan osaltani tehdä sen hyväksi, ja päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot tummeta.

— Ukko on kunnialla suorittanut päivätyönsä — sanoi Eeva ja loi häneen kiitollisen katseen — hän on piirtänyt kauniin puumerkin kotimaansa kamaraan.

Ja kolminaisliitto muisteli usein jälkeenkinpäin sitä kaunista päivätyötä, jonka ukko oli suorittanut. Hän oli tehnyt sen aivan hiljaa, nostamatta vähääkään melua ja hän oli antanut itsensä kokonaan alttiiksi. Hänen ponnistuksiaan oli katselleet ainoastaan korpikuuset ja suopetäjät. Ja kun hän kerran laskisi väsyneen päänsä viimeiseen lepoon, nousisivat unhotuksen kukat hänen haudalleen eikä jälkimaailma milloinkaan mainitsisi hänen nimeään. —

He istuivat taas pihamaalla majan edustalla ja katselivat kaiholla kuinka nopeasti aurinko teki kaartaan länttä kohden lyhentäen heidän viivyntäaikaansa. Sillä he olisivat tahtoneet jäädä sinne vaikka taloksi.

— Tämä — virkkoi Väinö totisesti — tämä on sitä todellista elämää, jota ihminen maailman alusta asti on määrätty elämään, minä tunnen sen. Me kaupunkilaiset vietämme valhe-elämää. Me nielemme pölyn kuivilta kaduilta, me täytämme mielemme turhuudella ja meidän ruumiimme kuihtuu luonnollisen liikkeen puutteessa. Mitä kääpiöitä meistä kasvaakaan näihin raittiisiin luonnonlapsiin nähden! Täällä, tässä ympäristössä minäkin vielä voisin elpyä elämään ja voisin toimittaa jotain hyödyllistä.

Mikä heitä sitten estäisi muuttamasta tänne? Eivätkö he voisi tulla jo huomispäivänä? Ei kukaan heistä kaivannut kaupunkia ja he rupesivat kaikin tosissaan tuumaamaan muuttoansa salomaan mökkiin ainakin kesäksi nyt ensin ja sitten kerran vastaisuudessa kokonaan. Kotiväki varmaankaan ei panisi vastaan. Olivathan Eevan vanhemmat ihastuneet ikihyväksi siellä käydessään toissa kesänä. Ja olihan heillä jo katsottuna huvilanpaikkakin Hietajärven rannalla, aivan lähellä mökkiä.

Ukko ja mummo kuuntelivat heitä hymyssä suin.

— Eiköhän kävisi sentään ikäväksi pitkän päälle, kun on tottunut toisellaiseen — he arvelivat.

Mutta nuoret vakuuttivat, että juuri tällaisesta he pitävät, että tämä tavaksi tullut kevätretki oli heidän hauskin päivänsä koko vuodessa ja että he ajatuksissaan elivät sen yhä uudelleen ja uudelleen.

Sitten muistelivat he ensimmäistä käyntiään siellä. Kuinka he vielä ollessaan koulun alaluokilla kerran olivat lähteneet tänne kasvien keruuretkelle, eksyneet tuntemattomassa metsässä, pelänneet susia ja karhuja, juosseet väsyksiinsä asti ja viimein osuneet tämän saman järven rannalle, joka nyt oli heille niin tuttu ja rakas. Nääntyneinä olivat he istuneet rannalle itkemään ja siitä oli ukko, joka juuri sattui olemaan rysiään kokemassa, korjannut heidät veneeseensä ja lähtenyt viemään kotiansa "mummon syötellä ja juotella", kuten hänen sanansa olivat sattuneet.

Perille päästyä ei mummo ollut heittänytkään heitä vähille syöttämisille ja juottamisille, oli vielä pannut evästäkin matkan varalle ja käskenyt tulemaan toistekin. Mutta kun hän päälle päätteeksi oli ottanut vanhan kanteleen hirvensarven haarasta ja soitellut heille kauneimmat laulunsa — silloin oli heistä tullut ainaiset ystävät, joita ei voisi eroittaa muu kuin kuolema.

— No voittehan tulla ja ottaa haltuunne koko hovin sitten, kun aika meistä vanhoista jättää — tuumaili ukko — voitte uusia kauppakirjat isännän kanssa. Eipähän menisi silloin ihan vieraalle.

— Niin, eipähän meillä olekkaan omia lapsia, joitten eteen raataa.

Kesäasuntona tää ainakin menisi mukiin, kun rakentaisi vähän lisää.

Mutta nuoret selittivät, että he tahtoivat tulla sinne jo ukon ja mummon eläessä, muuten heidän aina olisi ikävä vanhoja ystäviään. Voisihan vähän jatkaa rakennusta, että saisi kamarin tai tuvan lisää. Ja he innostuivat jo tuumaamaan, minnepäin sitä jatkaisi ja innostuksissaan unhottivat he, etteivät he vielä olleet oman kohtalonsa määrääjiä.

Kenties olisivat he unhottaneet lähteä kotiinkin, ellei mummo vanhalle hyvälle tavalle uskollisena olisi tullut tuvasta kantele käsivarrella ja istuutunut valkean tuomen alle virittämään sen kieliä. He kerääntyivät kaikin siihen ympärille, mutta mieliala oli muuttunut surulliseksi, sillä he tiesivät soiton olevan jäähyväisiksi.

Tottuneella kädellä kiersi mummo kanteleen nauloja, pingoitti toista kieltä, hellitti toista, siitä lähti oikea ääni, siitä väärä — hänellä oli vielä sangen tarkka korva. Tuota pikaa sai hän siitä koko ääniasteikon selvänä ja puhtaana, ei kuulunut soraääntä lainkaan. Sitten alkoi hän soitella, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin ja viimein varmasti, niin että kajahteli mustennut koppa, sen ihanan suvivirren säveltä, jonka hän ennenkin oli soittanut lähdönhetkenä. Ja kanteleen säestämänä veisasi Eeva kirkkaalla äänellään:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…"

Näin kanteleen säestämänä he veisasivat koko virren.

Mutta ennenkun he olivat ennättäneet loppuun, oli koko seurue yhtynyt säveleeseen. Ukkokin, hattukulu kädessään, veisasi sydämmensä pohjasta värisevällä äänellään nuorten mukana suvivirren ihanaa säveltä. — — "Sä Saaronin kaunis kukka, kukoistus laaksoissa…"

Ja kun viimeinen ääni oli kajahtanut heidän huuliltaan ja kanteleen kieli oli lakannut heläjämästä, soi suvivirsi vielä yhtä ihanana luonnossa siinä ympärillä.

Ja tuomen valkea terttu vavahteli salaisesta onnesta, ikäänkuin se ei olisi tiennytkään, että taivaan tuulet jo huomenna karistavat maahan sen hempeyden. —

Molemmat vanhukset lähtivät saattamaan heitä järven poikki. Sinne he näkivät mökin häipyvän saaren taakse. Se jäi sinne iltaruskoon ja auringon kultaan ja sen ikkuna, jonka yläreunaa peitti vehreä varjostin, vilkutti heille jäähyväisiään aivan kuin kirkas tähti, joka olisi tahtonut valaista heidän tietään halki elämän.

Hyvästi heiteltäessä ei tuhlattu paljon sanoja. Väinö, joka enimmäkseen oli ollut ääneti, mietteisiinsä vaipuneena, sanoi puistellessaan ukon kättä:

— Se nuori mies, joka vietti ihmeellisen yön paljaan taivaan alla, on toteuttanut ihanteensa, sillä hän uskoi itseensä.

Sitten alkoivat he notkeina kuin oravat kavuta jyrkännettä pian saadakseen kiinni polkunsa päästä, sillä heillä oli pitkä matka kaupunkiin.

Päästyään ylös kääntyivät he vielä kerran katsomaan taakseen. Mummo oli taaskin temmannut huivin päästään huiskuttaakseen heille. Ukko seisoi hattukulu kädessään, kasvot kuvastaen sisällistä kirkkautta, kun hän huusi sinne ylös ikäänkuin vastaukseksi Väinön äskeisiin sanoihin:

— Se nuori mies uskoi Jumalaan ja itseensä.