Читать книгу Herra Oblomov - Иван Александрович Гончаров - Страница 4

Lähes vuosisatanen on vierähtänyt siitä, kun syntyi se mies, joka "Oblomovin" kirjoitti, ja tasan viisikymmentä vuotta on kulunut ajasta, jolloin kirjailija tämän nimisen romaaninsa valmiiksi sai.

Jos Venäjän kirjallista yleisöä huvittaisi merkitä "Oblomovin" puolvuosisatainen olemassaolo, niin juuri näihin aikoihin sen siis olisi tuota riemujuhlaa viettäminen. Sellainen sentään tuskin tulee kysymykseen. Ivan Gontsharovin "Oblomovin" olemassa-olo näet pikemminkin antaisi aihetta jonkunlaiseen surujuhlaan, jollaisia optimistinen muotimailma ei erikoisesti suosi.

Yleinen juhla jää kai siis viettämättä.

Hauska sattuma on, että "Herra Oblomov" tämän juhlimattoman jubileuminsa päivänä pukeutuu suomalaiseen vieraspukuun ja tekee sydämmellisen kömpelön ensikäyntinsä vähääkään välittämättä siitä että on myöhästynyt. Se, joka tuntee sankarimme sisäisen luonteen, oivaltaa kyllä tämän viivähtämisen syyt. Helposti olisi voinut käydä niinkin ettei "Herra Oblomov" ikinä olisi lähtenyt vaivaloiselle ulkomaa-matkalle epäluuloisten suomalaisten luo. Kerran Ruotsissa pistäydyttyään — romaani näet on lyhennellen käännetty ruotsiksikin — hän varmaan olisi pitänyt velvollisuutensa siihen päättyneenä, ellemme puoliväkisin olisi pakottaneet häntä yövuoteestaan nousemaan. Kiitos kustantajalle, että tämä nouseminen käy päinsä, 6,5 vuotta sen jälkeen kun suomalainen vaatetus jo oli valmiina.

Ivan Gontsharovin romaani "Oblomov" on yksi mailman kirjallisuuden merkkiluomia. Se on niin väkevä ihmisluonteen värimaalaus, että vielä tänä päivänä Venäjän etevimmät kirjallisuuden tutkijat tuontuostakin palaavat puhumaan oblomovilaisesta kansalliskulttuuri-tyypistä ja ylipäänsä "oblomovilaisuuden" omituisesta psykologiasta. Tuskinpa missään muussa maassa kuin Venäjällä olisi voinutkaan syntyä tämän laatuista leveätä sielunelämän eristelmää. Eikä mikään muu valtakunta kieroine yhteiskunta-oloineen ole voinut aiheuttaa siinä määrin hemmotellun "herran" tyyppiä kuin Venäjän valtakunta noine ylimyksellisine, omituisella tavalla kodikkaine maaorjuuksineen, jonka henkiset vaikutteet ulottuvat niin ihmeen syvälle kaikkeen venäläiseen klassilliseen kaunokirjallisuuteen. Siinä maassa, missä runoilija Gogolin murhe-iva on viileskellyt turmeltuneen virkamiesluokan omiatuntoja, siinä maassa on myös täytynyt syntyä ehyt ja puolueeton tutkistelma siitä, millainen tuon isiltäperittyjen lakien ja tapojen turvissa käämeröivän venäläisen herrasmiehen koko elämä kaikkine kiroineen ja sydänkultineen oikeastaan on ollut.

Tällainen kokonaispiirteinen tutkistelma on Gontsharovin "Oblomov".

Lukija naureskelee tuolle nahjusmaisuuden perikuvalle, tuolle venäläiselle sänkysankarille, joka aina vain loikoo ja loikoo, aina vain aikoo ja aikoo, saamatta mitään tärkeätä aikaan, mutta samalla lukija aavistelee syitä, miten järkevä ihminen voi sellaiseksikin rampautua, vieläpä tuntee osanottoa tuota sydämmellistä surkeutta kohtaan. Tekisi tietenkin mieli antaa aimo potkut mokomanlaisen herruuden imelälle ilmestykselle, mutta samalla ymmärtääkin että Oblomov paran täytyy olla juuri sellainen, jollaisena hänet meille on esitetty, ja että tuo ilmestys on täydellisesti aikansa ja kansansa taiteellinen irviluoma, jota ei mikään mahti mailmassa voi siveellisesti kurittaa eikä korottaa. Ja lukija jää hämmästyneenä ihmettelemään sen itsepuolustelun näennäistä oikeutusta, jonka kirjan sankari palvelijalleen Sakariiakselle lausuu seuraavin paljastavin sanoin: "Oletko minun nähnyt lattioita lakaisevan tai työtä tekevän? Oletko minun nähnyt niukasti syövän, häh? Olenko minä laihan tai surkean näköinen? Puuttuuko minulta jotakin — mitäh? Luulenpa että on kyllin tarjoomista ja tekemistä sillä, jolle se kuuluu. En ikipäivinä ole tarvinnut itse vetää sukkia jalkoihini, jumalankiitos! Minäkö mokomissa touhuamaan ja minkä vuoksi?… Ja kenelle minä tätä tässä puhun? Etkö se ole sinä, joka minun perässäni lapsuudesta saakka olet laukannut? Kyllä sinä sen varsin hyvin tiedät ja olet nähnyt että minä olen hellästi kasvatettu, etten koskaan ole tarvinnut kärsiä en kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta, etten ole työskennellyt leipää ansaitakseni enkä ylipäänsä karkeisiin toimiin puuttunut."

Näin tämä itsepuolustus kuuluu ja lukija menee eteenpäin mielessään moitiskellen ainoastaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka ovat voineet moisen liikajäsenen kasvattaa ja työttömyyden etuoikeudella kruunata.

Oblomov on itäeurooppalaisen herraselämän äärimmäinen ilmenemismuoto, slaavilaisen kapitalistisen porvarisyhteiskunnan siittämä sikiö, pahnan pohjimainen, pessimistisen aito venäläisen saamattomuuden kilparitari; Oblomov on yhtaikaa itsekäs laiskuri ja itseänsä häpeävä raukka, hän on rauhan suloinen filosoofi, joka haaveilee sellaista mukavaa, kauniiksi kangistunutta mailmaa, jota ei olemassa ole muualla kuin hänen omassa rikkaassa mielikuvituksessaan, ja jonka olemattomuudesta hän itsekin on tietoinen sekä siitä kärsii, josta kärsimyksestä sitten johtuu alituinen hengen sisäinen verenvuoto, alituinen mailman marttyyripainajainen.

"Hedelmätön pyrkimys toimeliaisuuteen, itsetunto että miehestä olisi voinut paljon tulla, mutta ei tule mitään", kuten kriitikko Dobroljubov siitä tyypistä sattuvasti on lausunut.

Onko tuollainen ihmisilmiö vieläkin olemassa? kysyy kai moni suomalainen romaaniin tutustuttuaan. Vastatkaamme varovaisesti: ei ehkä niin täyteläisen pyöreänä kuin tässä kirjassa on kerrottuna, mutta on kuitenkin. Ilja Iljitshin hempeä haahmo kummittelee vieläkin venäläisessä yhteiskunnassa ja oblomovilaisuuden vienoja vilahduksia vilisee venäläinen sivistyselämä täpötäynnä. Kirjallisuus niitä kyllin kuvastelee. Taipumus laiskanidylliseen elämän hapuilemiseen, oman onnensa hautomiseen ja rasvaisen rauhan hellään nautintoon näyttää olevan varsin huomattava ilme venäläisten hyvien ihmisten piirissä. Ei edes vallankumouksen liikkeeseen loitsiva jyryvoima tähän päivään asti ole kyennyt perinjuurin hävittämään oblomovilaisuuden kaikkia perintökiroja. Isä "Oblomov" on näin ollen kaikkien nykypäiväisienkin venäläisten oblomovilaisten syvien syntyjen evankeliumi, voisipa sanoa "kabbala" — salainen viisaus.

Tokkohan meillä suomalaisilla lienee jotakin Oblomovin kaltaista sivistysihmisen tyyppiä? Eipä suinkaan ja sen parempi meille ettei ole! Mutta se, että me romaania lukiessamme niin hyvin ymmärrämme tuon tunteellisen laiskajaakon elämän ja harmiksemme joskus löydämme vastaavia oireita itsessämme, se kai merkitsee sitä että kuitenkin kaikitenkin olemme jossakin suhteessa samankaltaisten perintökirojen alaiset kuin tuo suuri naapurikansa, vaikka kuinka uhmamielisesti muka pyrimme eroon kaikesta yhteenkuuluvaisuudesta.

Että iänikuinen, pitkäveteinen romaani vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua pystyy singahuttelemaan kirveleviä kipunoitaan eri kansallisuuksien sydämmiin, se ilmiö taas parhaiten osoittanee, missä määrin yleisinhimillinen sielun kuvastin tämä kirja on.

Sockenbacka 7 p. marrask. 1908.