Читать книгу Sandelsin urhea joukko - J. O. Åberg - Страница 3
I.
ОглавлениеEnsimäinen peräytymisretki.
1.
Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella v. 1808 nähtiin yksinäinen hiihtäjä lipuvan aukean lumitasangon poikki, joka erotti Jynkän kylän alastomasta ja kallioisesta Lehtoniemen kärestä, joka on noin neljänneksen ruotsinpeninkulman päässä Kuopion kaupungista etelään. Tältä niemekkeeltä mainittuun kylään tulee suoriimmiten puolen peninkulmaa.
Vaikka hiihtäjä oli pakoitettu käyttämään tätä oikotietä Jynkän kautta, ei hän kuitenkaan olisi ehtinyt suorittaa matkaansa alle kahden tunnin. Syitä tähän viipymiseen oli useampia, mutta seuraavat kaksi olivat vaikuttavimmat. Lumi kantoi huonosti, sillä hangen pinta oli pehmennyt muutamia päiviä ennen kohdanneesta nuoskasta. Sitä paitsi oli nyt raju lumi-pyry, joka lakkaamatta tuiskutti miestä vasten kasvoja. Usein hänen täytyi pysähtyä puhdistamaan tukkansa, kasvonsa ja partansa tahmeasta lumesta, jolla välin sai hieman puhaltaa ja lepuuttaa jäseniään uusien ponnistusten varalle.
Jo aikaiseen aamulla hiihtäjä oli lähtenyt Jynkästä taipaleelle. Hän oli ensin aikonut hiihtää pohjoiseen päin Särkilahteen tervehtimään erästä siellä asuvaa sukulaistaan, mutta puolituntisen matkan taivallettuaan hän luopui tästä aikeestaan kääntyen takaisin Jynkän valkamaan. Täällä lumi oli tasaisempaa. Siinä hiihtäminen sujuili sukkelaan ja kepeästi. Jos tämmöistä jatkuisi pitkin matkaa, hän olisi kohta päässyt kotiinsa ja tämä ajatus ilahdutti tuota vanhaa hiihtäjää, Hiukkaa, seudun sukkelinta suksimiestä, vaikkakin oli jo nähnyt 70 ikävuottansa.
Mutta Hiukan ilo oli aikaista. Hän oli tuskin ehtinyt Lehtoniemen kären jyrkkärantaiselle rinteelle, kun kaksi hallipartaista takkukarvaa pistihe näkyviin rantapensaista. Hiukka häpsähti, sillä hän näki, mitä laatua nuo viholliset olivat, jotka näin äkkiä ilmestyivät hänen tielleen.
— Ahaa, — murahti vanha Hiukka itsekseen ja päästi olaltaan pitkän luodikkonsa, joka oli hänen alituinen seuralaisensa, — luulette kai minusta saavanne makupalan aamutuimaanne, mutta siihen olen liian laiha ja luiseva, senkin syöttiläät. Teistähän se taisi toinen pistellä poskeensa sen Torppa-Antin kuusivuotiaan tytön Mustallalahella. Tietäisin vain kumpi teistä — —.
Hiukka ei saanut lausettaan loppuun. Nälkä kurni susien suolia ja odotus kävi niistä liian pitkäksi. Samassa ne läksivät hölkkimään hiihtäjää kohti, josta mielivät saalista suihinsa. Mutta tarkkaan tähdätty luoti silmänräpäyksessä keperrytti toisen tulijoista kuolijaaksi. Toinen ja kaatunutta suurempi oli vielä jäleliä ja näytti ensi hämmästyksen mentyä ohi kaikista elkeistään päättäen tahtovan hyökätä kostamaan kaatuneen toverinsa puolesta.
— Tulimmaista, — urahti vanha hiihtäjä, — olen unhottanut puukkoni Jynkkään! Tulimmaista! Vai niin, vai tahdot sinäkin kintuillesi… tulee, lempo, kun tuleekin. Pitäisiköhän — — —
Kun luodikko ei ollut ladattu, teki Hiukka käännöksen ja painaltui pakoon. Hän hiihti polveillen Lehtoniemen poikki ja sitte jäälle. Susi seurasi kintereillä, mutta kun hanki huonosti kannatti, hidastutti se paljon suden juoksua, vaan samalla joudutti hiihtäjää hyvän taipaleen edelle.
Kun Hiukka vihdoin pysähtyi, huomasi hän olevansa Lehtoniemen ja Hietasalon saaren keskivälillä, joka sijaitsi kappaleen toista virstaa kaakkoon mainitusta niemestä. Etelässä kohoilivat Lahostensalon lumipeitteiset vaarat, idässä ja Hietasalon lumesta lyyhistyneiden metsien takaa siinti Säynesalon pitkä ranta kapeana viiruna. Pohjoisessa näkyi Kuopionniemen kupeella saariryhmä, jonka muodosti viisi suurempaa ja pienempää saarta ja näiden takana hulmuili kymmenittäin savupatsaita haalavan harmaata taivasta kohden. Siellä oli pieni, sievä Kuopion kaupunki.
Lännestäpäinkin, Lehtoniemen koilliskärestä näkyi sinistä savua keveästi leijailevan ylös pitkinä kierteinä. Tämä näky sai vanhan Hiukan rinnasta nousemaan huokauksen ja huolellisesti luodikkoaan ladaten hän mutisi:
— Somaa se olisi istua sielläkin lieden ääressä sen sijaan kun hapuilla täällä henkensä kaupalla. Tahtoisinpa — — —
Hän ei saanut jatkaa näitä ajatuksiaan. Susi oli jo aivan lähellä: Sen silmistä hehkui raivon tuli ja saaliin himo, kieli retkotti pitkällä avoimesta kidasta ja häikäisevän valkeat hampaat nähtävästi vain odottivat saavansa repiä vanhan hiihtäjän kappaleiksi. Kaamea, korviavihlova ulvonta, jonka susi tuon tuostakin päästi, ilmaisi myöskin sen murha-aikeita.
Hiukka ei ollut koskaan tuntenut pelkoa seistessään silmäkkäin näiden petojen kanssa, joita laumottain kovina pakkastalvina vilisi näillä seuduin. Mutta nyt hän ei voinut vapautua siitä puistuttavasta tunteesta, mikä hänet valtasi kuullessaan suden hurjaa ulvontaa. Hänen onnistui kumminkin ennen pitkää voittaa mielenmalttinsa takaisin, jonka jälkeen hän kohotti luodikon poskelleen. Mistään tietämättä susi juosta laukoi kohti. Kun se oli päässyt muutaman kyynärän päähän saaliistaan välähti luodikosta tulta ja luoti suhahti pedon takkuiseen turkkiin mitään vahinkoa tekemättä.
Huomattuaan ampuneensa harhaan tyyntyi hän vielä entisestään. Hiukka ei ollut ensi kertaa elämässään näin ahtaalla ja senpä vuoksi hän tiesikin, miten menetellä.
Vaikka kohta hän olikin seitsemänkymmenenvuotijas, kuten jo olemme maininneet ja josta ryppyiset kasvot, harmaa tukka ja valkoparta olivat selvinä todisteina, oli tästä huolimatta käsivarsien jänteissä pontta ja voimaa ja rinnassa rohkeutta. Yhtä kylmänä kuin lumikenttä hänen ympärillään hän odotti nälästä ja raivosta ulvovan pedon hyökkäystä. Loikahdus vielä ja se oli hänen edessään.
Jos syrjästäkatsoja etempää olisi nähnyt tätä ottelua, niin hän verratessaan suden ketteryyttä vanhan Hiukan jäykkään vartaloon epäilemättä olisi väittänyt, että viime mainittu joutuisi tappiolle. Mutta semmoinen väitös ei olisi pitänyt paikkaansa.
Vanhan, kokeneen metsästäjän silmä oli tarkka ja monivuotinen hiihto oli terästänyt käsivarret vankoiksi. Kun susi hypätä loikahti hänen päälleen ja terävien kynsien kouristus tuntui ukon ryntäillä, tämä työnnälsi rajusti ja vastustamattomalla voimalla pitkän tuliluikun piipun pedon ammottavaan kitaan. Susi kepertyi henkitoreissa heti hangelle ja Hiukka pani parastaan kohliessaan pedon päätä vuoroin pyssynperällä vuoroin piipulla, kunnes susi heitti henkensä. Sitte ukko hätäilemättä laahasi raadon Lehtoniemelle, etsi sieltä tämän kuolleen toverin ja peitti molemmat lumeen, josta hän käytyään ensin kotonaan levähtämässä noutaisi ne nylettäviksi.
Tavatessamme ensi kerran Hiukan oli hän kotimatkalla Lehtoniemen koilliskärkeen tämän "susisodan" jälkeen. Savu, joka järven toiselta puolen kohoten vei hänen ajatuksensa kotilieden ääreen, alkoi näkyä yhä selvemmin ja selvemmin ja kohtapa hän jo pääsikin hengästyneenä ja väsyksissä mökkipahansa luo, joka sijaitsi aivan niemen kärekkeellä alttiina pohjois-, koillis- ja itätuulille, joiden viimat puhaltelivat tämän laakson yli Kallaveden ulapoilta. Eteläpuolelta oli mökki kahden kallioseinämän suojassa. Yksi pääty olikin toista seinää vasten. Kallioseinien välitse vei kapea polku, ollen ainoana tienä maitse niemeen. Täältä se polveillen Lehtoniemen kallioiden lomitse ulottui hyvän matkaa sitä tietä kohti, joka Kuopiosta vie Heikinniemeen ja täältä Varkauteen, Rantasalmelle ja Savonlinnaan.
Pantuaan suksensa pieneen lautavajaan ja puisteltuaan enimmät lumet päältään avasi Hiukka varovasti tuvan oven ja astui sisään, jolloin hän kuuli iloisen huudahduksen:
— Nyt ei ole mitään hätää, äiti! Iso-isä on kotona! —
Nämä sanat lausui vereväposkinen, kuudentoista vaiheilla oleva reipas poika. Hän kumarsi ensin vanhalle hiihtäjälle ja vilkaisi sitte pimeään nurkkaan, josta kuuluva kahina ilmaisi, että siellä oli joku. Poika jatkoi:
— Käykää, iso-isä, lieden ääreen lämmittelemään! Se lienee hyvin tarpeeseen. —
— Kylläpä onkin, — tuumi vanhus, pyyhkäsi märät suortuvat otsaltaan ja suori sormillaan niin hyvin kuin voi lumesta märkää, rinnoille saakka ulottuvaa partaansa. — No, kyllä sitä on ollut monta mutkaa matkalla Jynkästä tänne, mutta kun niistä on hyvin suoriutunut, unohtaa ne mielellään, varsinkin kun Tapiolan emäntä tänään on ollut tavallista suopeampi. —
Ukko Hiukka, kuten melkein kaikki siihen aikaan, oli hyvin taika-uskoinen ja rukoili mielellään korkeampia jumaluusvoimia, varsinkin vanhoja pakanallisia, joita hän piti erinomaisen suuressa arvossa. Usko näiden vanhojen jumalien olemassaoloon, vaikka kristinopin valon olisi luullut poistaneen kaiken henkisen pimeyden, eli vielä kansassa esiintyen monessa muodossa. Varsinkin ilmeni tämä siten, että rukoiltiin tarpeen tullen näiden apua tahi että loitsuissa ja manauksissa mainittiin näiden nimiä. Ja se, joka meidän rientoilevan sivistyksen aikakaudellamme tutkii kansamme entiselämää, huomaa kohta, ettei tuo vanha pakanallinen peru kansan tavoissa, joka niissä on säilynyt satujen, laulujen ja tarujen kautta, ole vieläkään kokonaan lähtenyt.
— Niin, Mielikki on ollut minulle varsin suopea, — toisti vanha Hiukka istuutuessaan karkeatekoiselle penkille roihuavan lieden ääreen ja sukien partaansa tyytyväisin mielin, koska viimeinkin oli päässyt nauttimaan mökkinsä lämpöä ja rauhaa.
— Mitä sitte on tapahtunut, isä? — kysyi samassa eräs nainen, joka nyt astui esiin nurkasta ja ystävällisesti tervehti vanhusta. — Oletteko nähneet hallipartoja? —
— Olen, — virkkoi Hiukka. — Olen kaatanut kaksi sutta. Aika petoja ne olivatkin. Toinen sai hyvin äksyn lopun, mutta kun olin unhottanut puukkoni Jynkkään, oli toinen vähällä pistellä minut poskeensa. —
Ja sitten Hiukka kertoi seikkailun juurta jaksain alusta loppuun. Hänen lopetettuaan virkkoi Onni:
— Olisinpa minä ollut mukana! —
— Herra varjelkoon! — ehätti väliin Nella, Onnin äiti ja ukko Hiukan tytär. — Vähäkö siinä vielä oli, että kolme sutta viime talvena raatelivat isäsi. Pitäisikö sinunkin — — —
— Mikä on tapahtunut, antaa sen olla sillään, mitä siitä enää puhua, — keskeytti ukko Hiukka kädellään viitaten. — Tuonen neito on ottanut Pekan haltuunsa ja Tuonelan tuvassa on elo ehompaa kun täällä, se on varma, se. —
Roihuava liesi sai ukko Hiukan jälleen hilpeälle mielelle. Lämmiteltyään perin pohjin kohmettuneita jäseniään hän nousi ylös, taputti Onnin vaaleakutrista päätä ja sanoi:
— Lähdetäänpäs nyt hakemaan hallipartoja. —
— Isä, isä, viettekö todellakin pojan mukaanne tuommoiseen jumalan ilmaan? — hätäili Nella pelästyneenä.
Ukko Hiukka ällistyi.
— Otan pojan mukaani, — toisti hän äänellä, jossa selvästi kuulosti suutahtamista. — Ei kait Onni ole enää mikään maitoparta vai mitä, poika? Pelottaako sinua, jos lunta tupruaa silmiisi? —
— Ei toki, iso-isä, — vastasi reipas poika, — antakaa minun vain lähteä mukaan. No, no, äitiseni, älkää nyt suuttuko, — jatkoi hän sivellen hellästi äitinsä poskea. — Tarvitseehan isoisä apua susia kantaessa ja — — —
— Minä menen sinun edestäsi, — keskeytti Nella, — ja — — —
— Ee, ei, siitä ei tule mitään, — tokasi ukko Hiukka pikaisesti. — Sinä jäät kotiin ja pidät huolta talosta. Kas niin, Onni, laita nyt joutuin itsesi kuntoon. —
Nella tiesi aivan hyvin, ettei isä koskaan peruuttanut sanojaan eikä muuttanut mielipidettään, jonka kerran oli päähänsä saanut. Hän ei sen tähden virkannut enää mitään, vaan alkoi sen sijaan askarrella lieden ääressä.
Tässä asiassa piti sentään vanhuskin Nellan puolta, sillä poika oli hänenkin silmäteränsä, jota hän ei tahtonut kadottaa pelkän varomattomuuden tähden.
Tunnin verran tämän jälkeen oli sudet onnellisesti tuotu pieneen lautavajaan. Nylkeminen sai jäädä seuraavaksi päiväksi, sillä ukko Hiukka oli väsynyt sekä pitkästä matkasta että ottelusta petojen kanssa jäällä.
Tapansa mukaan hän ei kuitenkaan voinut nukkua ennenkuin oli kertonut tyttärelleen ja tämän pojalle jotain entismuistoistaan, jotka joko olivat hänen omia elämiään tai olivat yhteydessä hänen perheensä kanssa varhaisemmalta tahi myöhemmältä ajalta. Edellisenä iltana hän oli alkanut kerroskella isosta vihasta Kaarle XII:nen aikana, jolloin venäläiset mitä julmimmalla tavalla samoilivat kautta Suomen. Mutta ennen kuin hän ehti lopettaa kertomuksensa tästä tapauksista niin rikkaasta ajasta, oli uni käynyt niin kiusoittavaksi, että hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa sillä erää.
Kun sudet oli saatu säilöön ja yksinkertainen iltaruoka syöty, sytytti Hiukka piippunysänsä palamaan, asetti jalkansa pankkoa vasten ja alkoi kertoa kivekkäistä, joita eräs hänen esi-isistäänkin oli ollut. Nämä rohkeat sissit oleskelivat Kivennavan pitäjän suurissa metsissä. Täällä he omin päin ja tavallisesti hyvällä menestyksellä kävivät seikkailurikasta partiosotaa venäläisiä vastaan mainitun ison vihan aikoina ja vielä sen jälkeenkin.
Kivennavan kievaritalo varsinkin oli näiden uskalikkojen pesäpaikkana. He eivät kammoneet mitään vaivoja eivätkä keinoja, kun oli kysymyksessä vahingonteko venäläisille. Suurilla saloilla, pitkin mutkikkaita metsä- ja vuoripolkuja, joilla ja järvillä he samoilivat yöt päivät. Olivatpa vielä niinkin uhkarohkeita, että pari kertaa tunkeutuivat ryöstäen ja polttaen Pietarin kaupungin lähistölle, jota äskettäin oli ruvettu perustamaan ja joka viimein kohosi Inkerinmaan soista, sitten kun muutama satatuhatta ihmistä oli kaatunut ikään kuin tämän Pietari Suuren jättiläistyön perustukseksi.
Ukko Hiukka puhui näistä kivekkäistä aina suurella ihastuksella, johon liittyi myöskin oikeutettua ylpeyttä mainitessaan kuulijoilleen, että eräs hänen esi-isistään, vankkavoimainen Antti, oli aikoinaan ollut rohkeimpia uroita tässä sissijoukossa, jossa suomalaiset ominaisuudet, voima, kestävyys, taipumattomuus, itsepäisyys, julmuus ja kostonhalu olivat kehittyneet huippuunsa. Hän voi väsymättä puhua tästä tuntimääriä.
Niinpä nytkin. Kerran toisensa perästä oli uni pyrkinyt painamaan Hiukan silmiä kiinni, mutta vanhus joka kerran osasi väistää tämän kutsumattoman hyökkääjän kokeet. Ilta oli jo kulunut melkein puoleen yöhön, kun hän lopetti kertomuksensa näillä sanoilla:
— Niin, kunhan ei edelleenkään kivekkäitä Suomesta puuttuisi, jos sota sattuisi syttymään! —
Vanhus oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan sanotuksi, kun kiivas koputus oveen ilmaisi, että joku pyrki sisään.
— Minä menen avaamaan, — huudahti Onni jättäen nopeasti paikkansa, joka hänellä oli isoisän polvien välissä. Mutta ennenkuin ravakka poika oli ehtinyt ovelle, pidätti äiti hänet menemästä huudahtaen:
— Älä mene, Onni! Siellä saattaa olla joku paha-aikeinen ihminen. —
— Jokohan, — puuttui ukko Hiukka puheeseen luoden karskin katseen lavitsan yläpuolella riippuvaan pitkäpiippuiseen tuliluikkuunsa, — niinkö luulet, Nella? No, voinhan sitte minäkin ottaa vieraat vastaan asianmukaisella tervehdyksellä. Mutta, — jatkoi hän, kun jyskytystä ei jatkunut ainoastaan oveen vaan pikku ikkunaankin, — minun luullakseni siellä on matkamiehiä, jotka tarvitsevat kattoa päänsä päälle. Ja silloin en voisi puhtaalla omallatunnolla seistä Herran edessä suorana tuomiopäivänä, jos sulkisin heiltä oven. Avaa vain, Onni. —
Poika riensi heti täyttämään vanhuksen käskyä eikä kulunut montaa minuuttia, kun kaksi mieshenkilöä yltä alta lumessa ilmaantui kynnykselle. Kun he olivat saaneet puhdistetuksi lumen pois tamineistaan, tunsi ukko Hiukka harmaista Savon jääkäri-univormuista viheriöine hihansuineen ja saman värisine rintoineen, mitä he olivat miehiään. Raskaat päähineet olivat painuneet päähän silmiä myöten ja vasta hyvän aikaa sommiteltuaan sotilaiden viimein onnistui vapautua niiden rasittavasta painosta. Kun tämä oli tehty, äännähti kookkain tulijoista koputellen lunta jaloistaan:
— Hyvää iltaa! —
— Kiitoksia, — vastasi Hiukka. — Jumala suokoon meille hyvän yönkin! —
— Niin, — arveli toinen sotilas, joka oli edellistä vähän pienempi, — kyllähän tässä tulisi hyvä yö, jos annatte meille suojaa, mihin päänsä kallistaisi. —
— Herra varjelkoon, — tuumi hiihtäjävanhus ja lyödä roppasi kättä kummallekin jääkärille, — ei koskaan vielä ole kielletty suojaa minun majassani keltään kelpo ihmiseltä saatikka soturilta. Nella, onko sinulla vielä puuroa jälellä?
— Ei ole, isä. Oletteko unhottaneet, että tyhjensimme vadin jo eilen, — virkkoi Nella hieman hämillään, jolloin hänen salavihkainen katseensa keksi jotain miellyttävää pitemmän sotilaan rotevassa vartalossa ja avoimissa, rehellisissä kasvoissa. Hän huomasi, että sotilaalla oli tieto hänen miehensä kuolemasta. — Kalaa, voita, läskiä ja leipää kyllä on vielä jälellä ja luulen varmaan, että jokunen tilkka viinaakin on tallella, Meneppäs, Onni, katsomaan pulloa, sitä kuninkaan pulloa. —
Pitkän etsimisen perästä löysi poika uuninkolosta viinapullon, jonka kupeessa oli Kustaa III:n nimikirjoitus. Tätä lämmittävää nestettä oli vielä jälellä ja kun Savon jääkärit huomasivat sen, kirkastuivat heidän kasvonsa mielihyvästä. Vaatimaton ateria maistui hyvälle ja kun puolenyön hetki oli paraiksi tullut, nukkuivat kaikki jo sikeässä unessa.
2.
Onnin äidin uni oli kuitenkin levotonta. Hänestä tuntui kuin jokin onnettomuus olisi tullut sotilaiden mukana heidän mökkiinsä. Oltuaan valveilla hyvän aikaa ja rauhattomana kuunneltuaan öisen myrskyn ulvontaa sekä lumen tuiverrusta ikkunalasia vasten hän nousi ylös, puki nopeasti vaatteet päälleen, hankasi päretikulla ikkunasta jäähileet, mitkä yöllä olivat siihen kertyneet ja loi tähysteleviä katseita pitkin kolkkoa lumikenttää.
Alussa hän ei nähnyt muuta kuin lumen pyörteitä, mutta kauan ei hänen tarvinnut seistä ikkunan ääressä, jonka saumoista tuulen henki työntyi sisään ja rupesi kylmämään hänen jäseniään, kun hän huomasi pitkin lumista jäälakeutta likenevän miesjoukon Kuopiosta päin.
Ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että liikkuvat olivat ihmisiä, sillä hän huomasi niiden joukossa myöskin hevosia, herätti hän paikalla Hiukan ja kertoi tälle huomioistaan.
Vanhus kavahti ravakasti pystyyn ja asettui Nellan paikalle ikkunan ääreen.
— Sotaväkeä, — sanoi hän hetken kuluttua, — ja nyt voin minä ymmärtää, että vanhan Setälän sanat toissa päivänä erotessamme Heikinniemessä jotain merkitsivät. Hän tuli silloin juuri Varkaudesta, missä oli kuullut kummallisia huhuja vainonajan lähenemisestä. En tahtonut sitä silloin uskoa, mutta nyt huomaan… —
— Jumala meitä varjelkoon! — keskeytti Nella vaaleten. — Pitääkö meidän nytkin nähdä ison vihan hirmupäiviä, jolloin… —
— Eikö mitä, — tokaisi Hiukka vuorostaan keskeyttäen. — Kuka sen tietää, vaikka suotta pelottelisivat. Eiväthän nuo sotilaatkaan sanoneet eilen illalla mitään! —
— Mutta jospa se sittenkin olisi totta, — väitti Nella vavisten.
Ukko Hiukan ei tarvinnut paljoa miettiä, vastatessaan:
— Siinä tapauksessa on jokaisen, joka aseita kykenee käyttämään, velvollisuus olla miestä, missä tarvitaan ja taistella horjumatta maan ja kuninkaan edestä. —
Hiukan puhuessa näitä mieheviä sanoja liikahti nurkassa vuota, jonka alla Onni nukkui. Kuustoistavuotias pisti varovasti päänsä vuodan alta esiin paraiksi niin paljon, että voi mukavasti kuunnella iso-isänsä sanoja. Ja mitä enemmän tämä puhui, sitä säteilevämmiksi muuttuivat Onnin silmät.
— Herra Jumala, isä, ettehän suinkaan ajattele, että Onnikin… —
Äidistä tuntui tuskalliselta. Hän ei voinut jatkaa lausetta loppuun, vaan sen sijaan heitti merkitsevän katseen poikaansa, joka samassa aika sukkelaan vetäisi päänsä takaisin vuodan alle.
— En luule, että pojalla on halua sotilaan ammattiin, — sanoi Hiukka ja raapi korvallistaan, — mutta minä voin… —
Äänekäs aivastus kuului samassa sieltä puolen tupaa, missä sotilaat makasivat. He olivat havahtuneet. Kun vanha hiihtomies kysyi, mitä väkeä jäällä oli liikkeessä, tuli pitempi sotilas tämän kuultuaan ikkunan ääreen ja katsottuaan ulos sanoi hän heti paikalla toiselle toverilleen, joka vielä oli jäänyt lojumaan:
— Ylös, Kärki, nyt! Ne ovat täällä. —
Kun Onni huomasi, että kaikki olivat tuvassa nousseet jalkeille, riensi hänkin pukemaan päälleen ja kun se oli tehty työntihe hän äitinsä ja iso-isänsä väliin jäisen ikkunan ääreen katselemaan marssivaa joukkuetta.
— Ahah, tässä on siis kiire käskemässä, — virkkoi Kärki ja muutaman minuutin kuluttua oli hänkin tamineissaan.
— Mutta, — sanoi Hiukka, joka tähän saakka kummastellen oli katsellut sotilaiden puuhaa ja kuullut heidän hämäriä vihjauksiaan, — minun mielestäni teidän pitäisi esiintyä suorina minua kohtaan, jollei muun tähden, niin ainakin siitä syystä, että teitä on kohdeltu täällä hyvin. Syttyykö sota todellakin maassa? —
Tämän kuultuaan Onnikin käänsi katseensa jäällä liikkuvista joukoista molempiin sotilaihin.
— Niin, — vastasi näistä pitempi alussa vähän hämillään Hinkan nuhtelevien sanojen johdosta, mutta kohta jälleen reipastuen; — niin, se on totta. Meillä ei ollut sydäntä sanoa sitä teille eilen illalla, mutta aikomuksemme oli kuitenkin kertoa siitä nyt, sen voi Kärki todistaa, — lopetti puhuja kääntyen toveriinsa.
— Kokko puhuu totta, — vakuutti Kärki.
— Emme tahtoneet häiritä hyvää yörauhaanne. —
— Mutta miksi sitte olette tulleet ennen noita? — kysyi Nella hieman epäilevästi ja osotti jäälle.
— Siksi, että tahdoimme katsastaa, olisivatko ne pitkänuttuja, — vastasi Kokko.
— Täällä ei semmoisia ole, — urahti Hiukka jyrkästi.
— Sitä parempi, — arveli Kärki. — Mutta ei niiden pitäisi kauan viipyäkään. —
Ukko Hiukka kynsäsi mietiskelevästi korvallistaan. Hän ei tiennyt oikein, mitä uskoa. Viimein hän kysäsi osottaen joukkoon päin, joka tällä välin oli ehtinyt kappaleen lähemmä:
— Pysähtyvätkö ne tänne? —
— Eivät, vastasi Kokko.
— Mihinkä sitte? —
— Jynkkään. Ne ovat Kivimäen ja Sulkavan komppaniat. Heidän mukanaan on muutamia rakuunoita ja yksi kolminaulainen tykki. Heidän on määrä pysähtyä Jynkässä. Eilen puolenpäivän aikaan saapui koko Savon brigaadi Kuopioon. —
— No sen verran sitä tietää, mitä ympärillä tapahtuu! — huudahti
Nella hämmästyneenä käsiään lyöden.
— Niinpä niin, — tuumi ukko Hiukka puolestaan, — ikävää kyllä on kuulla, että vihollinen taas on maassa, mutta parempi kuitenkin tietää asia kuin olla siitä tietämätön. Luuletko syntyvän täällä tappelun? —
— Ei se mahdotontakaan ole, — vastasi Kärki. — Ryssä on tulossa jo
Mikkelistä tänne päin. —
— Kummallista, — puuttui puheeseen Onni, joka tähän saakka oli vain tarkasti kuunnellut, mutta nyt ei enää voinut hillitä kieltään. — Miksi ette ole sitä ajaneet tiehensä? —
Tämä vaatimaton kysymys, niin viaton kuin se muuten olikin, sai molemmat sotilaat niin hämille, etteivät saaneet sanaa suusta. Pojan kysymyksessä piili liian masentava totuus ja samalla terävä, joskin tietämättä lausuttu arvostelu ruotsalaisen ylipäällikön toimintatavasta hänen käytettävikseen uskottujen joukkojen suhteen.
Hiukka sitä vastoin sai tästä hyvän aiheen katkaistakseen äänettömyyden.
— Kas, kas, on siinä pojassa jo miehen alkua, — virkkoi hän. — Onni on ihan isänsä poika. Nähkääs siinä miehessä oli pontta ja varjele jos joutui sitä kokemaan. —
Sotilailla ei ollut enää aikaa viipyä. Sydämmellisesti käteltyään ja kiitettyään vierasvaraisuudesta mökin väkeä he erosivat. Tuskin olivat he ehtineet lautakujalle saakka, ennenkuin seisahtuivat kuuntelemaan. Mökiltä päin kuului läähöttämistä.
Onni juosta kipasee perässä, että lumi savuna ryöppysi ympärillä.
— Onko mitä asiaa? — kysyi Kokko ja katseli mielihyvällä pojan vereviä, pirteitä poskia.
— On. Tahdon kysyä teiltä, enkö minäkin voisi päästä sotilaaksi! —
Sotilaat vaihtoivat pari lämmintä katsetta, jonka jälkeen Kokko sanoi:
— Sitä emme me voi päättää. Kysy äidiltäsi ja iso-isältäsi. —
Onnin pää painui alas. Kasvoilla kuvastui surumielisyyden leima, joka väkisinkin herätti sotilaissa myötätuntoisuutta.
— No, no, poika, — lohdutti Kokko tarttuen Onnin kainaloon, — älä ole pahoillasi. Tulee se sinunkin aikasi. Pysy nyt vielä jonkun aikaa siellä vanhuksiesi turvissa, niin kyllä sitte pääset sotilaaksi. —
Nämä sanat tyynnyttivät Onnia hieman.
— Kiitos, kiitos, — lausui hän ja tumma puna sävähti hänen kasvoilleen. — Jynkässä ehkä tapaamme. Tien sinne kyllä löydän.
Näin sanottuaan hän riensi takasin yhtä ravakasti kuin oli tullutkin.
Koko aamupuolen päivää kulki Onni omissa mietteissään ovesta ulos ja takasin sisään näyttäen niin omituiselta, ettei ukko Hiukka malttanut viimein olla kysymättä.
— Mikä sinulla, poika, oikeastaan on? Oletko sairas? —
Äiti, joka istui nurkkapuolella mökkiä kehräämässä, pysähdytti samassa rukkinsa pyörimästä ja silmäili poikaansa levottomin katsein.
Ukko Hiukan täytyi toistaa kysymyksensä ja silloin vasta Onni vastasi:
— Minä tahdon sotilaaksi. —
Hiukalta, joka oli vuolemassa luudan vartta, sillä hänen talvitoimenaan oli luutien myyminen Kuopiossa, missä hän monivuotisella kaupallaan oli saavuttanut parhaiden luutien valmistajan maineen, jonka johdosta hänen ansionsa oli verrattain hyvä menoihin nähden, putosi luudan varsi käsistä ja hämmästyksestä pisti veitsenterällä peukaloonsa. Nellakin oli yhtä hämmästynyt, mutta lisäksi vielä niin pelästynyt, että polvi sattui rukkiin, josta se rymisten kaatui lattialle ja vanha pyörä meni kappaleiksi.
— Sinä sotilaaksi! — ärähti Hiukka ja mittasi nuhtelevin katsein tyttärensä pojan keskenkasvuista vartaloa. — Sinä sotilaaksi! Johan nyt jotain! Ensin kai sinun pitää oppia niin paljon, että jaksat edes kohottaa kivääriä. —
Mitään vastaamatta kiipesi Onni vikkelästi sängyn päälle, jonka kohdalla iso-isän luodikko seinällä riippui, sillä hän oli vielä liian lyhyt varreltaan voidakseen lattiasta käsin siihen tarttua. Hyppäsi sitte yhtä vikkelästi alas ja alkoi aika kevyesti heiluttaa luodikkoa ilmassa. Sitte teki reippaasti kaikki käsitemput itse kovalla äänellä lausuen komentosanat.
Hiukka ja Nella vaihtoivat ihmetteleviä ja hämmästystä ilmaisevia katsetta. Hyvään aikaan he eivät kyenneet saamaan sanaa suustaan, jolla aikaa Onni marssi ja teki temppujaan, että hiki valui pitkin otsaa.
Viimein Hiukka virkkoi vähän leppeämmin:
— Kuka sinulle on opettanut tuota kaikkea? Sinähän teit temput tottuneen sotilaan tavoin. —
— Siikalahden Rujo-ukko, — vastasi Onni reippaasti.
— Ahaa, nytpä ymmärrän, mikä sinua on niin usein sinne lennättänyt Tuo vanha rahjus on jo kahta vaille yhdeksänkymmentä, mutt'ei oo vielä sittenkään unhottanut sotilastemppuja, vaikka päälle päätteeksi miehellä ei ole jäseniä jälellä kuin toinen käsi ja jalan puolikas. Mutta ethän ole vasta kuin kuusioista vuotias! —
— Niin, iso-isä, kuusioista ja puolivuotta lisäksi, — vastasi Onni painavasti. — Mutta mitä se siihen kuuluu, miten vanha olen, kunhan osaan ampua ja marssia! —
Tämän puhelun kestäessä ukko Hiukan ja hänen tyttärensä pojan kesken muuttuivat Nellan kasvot yhä kalpeammiksi ja kun Onni oli lausunut viime sanat, vei äiti molemmat kätensä rajusti sykkivälle sydämmelleen. Kun Onni huomasi äitinsä liikutuksen, heitti hän pyssyn sänkyyn ja riensi tämän luo.
— Äiti, äiti, älkää vihastuko, — pyyteli hän ja kietoi kätensä äidin kaulaan, — minä tiedän, ettei siitä vaaraa tule. Me tahdomme tuota pikaa ajaa ryssän tiehensä ja sitte saamme olla levossa ja rauhassa. Rujo-ukolla on usein tapana sanoa, ettei Suomi koskaan pääse rauhaan, elleivät ryssät saa niin kovasti selkäänsä, etteivät enää uskalla pistää nenäänsä tänne. Ja miksi en minä saisi olla muiden mukana ajamassa heitä pois? —
Äiti raukka ei voinut muuta kuin hymyillä poikansa intomielelle. Mutta tuo hymy kylpi kyyneleissä, sillä suuret vesihelmet vierivät pitkin hänen poskiaan. Tuona hetkenä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen rinnassaan. Nyt kävi toteen hänen yöllinen aavistuksensakin, että sotilaiden tulo merkitseisi jotain onnettomuutta, sillä suurin onnettomuus hänestä oli kadottaa ainoa lapsensa, jonka hän oli tuskalla synnyttänyt ja lukemattomat kerrat vuodattanut kyyneleitä hänen tähtensä. Nellalla oli tämä poika ainoa lapsi ja sen edestä hän olisi uhrannut tuhannen omaa elämäänsä, jos olisi voinut.
Hyväiltyään hetken aikaa vapisevin käsin Onnin pellavakiharoita, isän perintöä, sanoi hän kääntyen Hiukkaan:
— Mitä me nyt teemme, isä? —
Vanhus vaipui mietteihinsä hyväksi aikaa, Sitte hän sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelemista:
— Nukutaanhan ensin asian aluksi. Se sietää harkkimista. —
* * * * *
Vaikka Onnille olisi luvattu silkkaa mettä ja hunajaa, ei hän olisi voinut ummistaa silmää tänä yönä. Tuhansia kuvia väikkyi hänen silmissään ja kerran toisensa perästä hän nousi ylös vuoteeltaan katsomaan, eikö päivä alkaisi sarastaa.
Nuoruudessa ovat veret kuumimmillaan. Tuskiinpa löytynee ketään, joka ei olisi tätä kokenut. Silloin aivan kuin kärsii odottaessaan jotain, jota mielellään tahtoo. Tunnit kuluivat niin velton hitaasti; mieli palaa ja ikävöi ja kun viimein toivottu hetki lyö, niin tuskin voi hillitä itseään.
Näin oli Onninkin laita. Minkä vastauksen äiti ja iso-isä antaisivat päivän noustua?
Nauraisivatko hänelle, ivaisivat häntä? Sulkisivat päälle päätteeksi pimeään karsinaan, joka jo lapsena kammotti häntä niin kovin, että hän heti tukahdutti rajun kyynelvirran ja lakkasi huutamasta kohta, kun vain äiti tai iso-isä uhkailivat sulkea hänet sinne. Tätä ajatellessa hän puristi vihoissaan nyrkkiä ja hänen jäykkä suomalainen luonteensa sanoi hänelle useammankin kerran, mitä silloin tekisi.
Viimein alkoi heikko päivän sarastus kajastaa Patoniemen ja Vaajasalon saaren tummien metsien takaa. Ei lumen hiuentakaan putoillut. Ilma oli kirkas ja että ulkona oli kirmeä pakkanen, sen huomasi Onni ikkunaruutuun kertyneestä paksusta jääkuoresta, josta hän sai hengityksellään sulatetuksi parhaiksi niin paljon, että voi nähdä ulos.
Vielä vähemmin kuin taannoin voi hän nyt käydä nukkumaan. Hän puki nyt päälleen niin huolellisesti kuin voi ja hiipi ulos huoneesta äidin ja iso-isän kuulematta. Suoraa päätä hän ohjasi askeleensa lautakojulle, missä silmät ensinnä sattuivat suksiin, jotka hän itse oli valmistanut ukko Hiukan johdolla. Miten halukkain katsein hän silmäili noita liukkaita suksiaan! Niin, hän tunsi tuona hetkenä tahtovansa antaa vaikka puolet elämästään, jos olisi niillä voinut nyt sujuilla Jynkkään, tuonne toivottuun paikkaan.
Syvistä mielimietteistään herätti hänet äkkiä huuto, joka tuli Jynkästä päin. Ja kohta hän saikin nähdä, miten lumi alkoi tupruta parissa kohden korkeiden honkien välissä. Samassa hän huomasi kaksi sutta, jotka laukoivat täyttä karkua jälessä muutamia pyssymiehiä suksilla. Sudet tulla ryöppysivät suoraan kojua kohden.
Onni teki nopean päätöksen. Muutamilla hyppäyksillä oli hän jälleen tuvan edessä, syöksyi sisään välittämättä, että äitinsä ja iso-isä olisivat siitä heränneet, tarttui latingissa olevaan luodikkoon, joka jollain tavoin oli jäänyt nurkkaan pihtipielen oikealle puolelle ja kiiruhti takasin ulos. Hän ehti juuri paraaseen aikaan tähdätäkseen etukynnessä koikkivaa sutta. Pamahdus kuului ja pitkähäntä teki muutamia pyörähdyksiä lumessa, kavahti uudelleen pystyyn koettaen päästä pakoon, mutta kaatui takaisin lumeen. Onnin luodikon lauetessa pamahti toinenkin ja se oli etumaisen hiihtäjän tuliluikusta. Toinenkin susi oikasi koipensa hangelle.
Nella ja Hiukka olivat heränneet laukauksien johdosta. Melkein puolialastomina syöksähtivät he ulkosalle ja hämmästyivät sanomattomasti nähdessään Onnin kahden metsästäjän parissa. Luullen, että jotain pahaa olisi tapahtunut tai tapahtuisi hänen pojalleen, riensi Nella parkuen joukkueen luo, vaikka pakkanen oli tavattoman pureva.
— Ei mitään hätää, äiti, — vastasi Onni äitinsä nuhteisiin. — Nämä ovat vain ystäviä; entä tuo sitte! —
Näin sanoen hän osotti ammuttua sutta.
Samassa tali Hiukkakin saapuville ja nähtyään pyssyn tyttärenpoikansa käsissä hän virkkoi:
— Eihän tuo vain ole sinun työtäsi, poika? —
— On se, hän juuri on sen tehnyt, — vastasi toinen hiihtäjistä. —
Poika on omin käsin kaatanut pedon. —
Vanhan Hiukan kasvot muuttuivat ja luoden tyttärenpoikaansa ylpeän katseen hän huudahti:
— Sitä poikaa! — Mutta itsekseen hän ajatteli: tulee siitä vekarasta sotamies kun tuleekin, saapahan nähdä.
Pari tuntia tämän jälkeen sai Nella taistella elämänsä tuskallisimman taistelun. Se oli kamppailua äidinrakkauden ja isänmaanrakkauden välillä. Viimemainittu pääsi viimein voitolle.
Kun Onni sitte oli valmiina pyssy selässä ja sukset jalassa seuraamaan
Jynkkään palaavia hiihtomiehiä, syleili Nella häntä nyyhkien:
— Ole aina, sanoi hän, — kelpo sotilas, poikani. Vältä aina huonoa seuraa ja pidä Jumala aina silmiesi edessä, niin saat nähdä, että sinun hyvin käy. —
— Niin, jos äitisi neuvoa tottelet, teet siinä oikein, — vakuutti vanha Hiukka liikutettuna ja kun viimeinenkin varjo tyttärenpojasta ja tämän seuralaisista oli kadonnut Jynkän metsän syvyyteen, virkkoi hän uudelleen:
— Sitä poikaa! Minusta tuntuu, että hänestä tulee kelpo sotilas, kunhan vain elää saa. —
3.
Eräänä päivänä tammikuun alussa v. 1808 sai n.k. Savon brigaadin päällikkö Jean Adam Cronstedt käskyn ylipäälliköltä koota niin pian kuin mahdollista joukkonsa Mikkeliin, jossa oli yhteinen kokouspaikka.
Savon jääkärirykmentissä palveleva luutnantti J.J. Burman lähetettiin hetipaikalla viemään sanaa tästä käskystä määräpaikkoihin ja jo tammikuun 8 päivänä oli Savon jääkärirykmentti, joka oli ollut hajallaan ympäri maata, koottu kokouspaikkaan. Siinä oli silloin 1,100 miestä.
Joukko, joka ennen pitkää kokoontui Mikkeliin ja jota nimitettiin Savon brigaadiksi, käsitti 3,738 miestä seuraavasti. [Katso J.J. Burmanin Muistiinpanoja, toinen osa. Kertomus Savon Brigaadin liikkeistä 1808 ja 1809 sodassa.]
Savon kevyt jalkaväkirykmentti, ruotuväkeä……. 900 miestä
Savon kevyt jalkaväkirykmentti, varaväkeä…….. 400 "
Karjalan rakuunia, ruotuväkeä……………….. 250 "
Karjalan rakuunia, varaväkeä………………… 125 "
Savon jalkaväkirykmentti, värvättyjä…………. 1,200 "
Brigaadin tykistökomppania, värvätty…………. 183 "
Karjalan jääkäriä………………………….. 600 "
Vapaehtoinen komppania tykkiväestöä varten……. 80 "
3,738 miestä
Tänä vuonna talvi oli purevan kylmä. Sen pakkaset olivat kiintäneet umpijäähän koko Itä-Suomen mahtavan vesialan, Saimaan vesistön.
Tämän johdosta venäläisetkin voivat sekä suuremmalla varmuudella että nopeudella tehdä hyökkäyksensä Savoon. Siihen ryhdyttiinkin viideltä eri taholta, jotka ovat puoliympyrässä Saimaan rantojen seuduilla Mikkelin kaupungista itään. Nämä paikat olivat lounaasta käsin lukien: Mäntyharju, Kristiina, Puumala, Sulkava ja Rantasalmi.
Savon brigaadin ottaessa haltuunsa sille määrätyt paikat Mikkelissä ja sen ympärillä saapui sanoma, että venäläiset olivat 30-tuhantisella miesjoukolla hyökänneet maahan Keltisen ja Ahvenkosken kautta sekä että pienempiä kahakoita ja tappeluita oli tapahtunut Orimattilassa, Koskenkylässä, Loviisassa ja Kuuskoskella.
Nytkös Mikkelin seuduilla elämää ja intoa syntyi, sillä kaikkien mieli paloi halusta päästä tappelemaan vihatun vihollisen kanssa. Kapteeni von Fieandt, joka brigaadin ensi kertaa saapuessa yhtymäpaikkaan oli lähetetty Helsinkiin hakemaan sieltä niin paljo kelvollisia kiväärejä kuin mahdollista, saapui myöskin paikalle tavaroineen. Kun vihollinen jo tällöin oli ehtinyt niin pitkälle, että uhkasi jo Hämeenlinnaa, oli von Fieandt pakoitettu tekemään pitkän kierroksen ensin mainitulle paikalle ja sitte Kangasniemelle pohjoispuolelle Mikkeliä.
Kolmenkymmenenknuden asteen pakkasessa täytyi Savon brigaadin seista aseissa koko yö helmikuun 25 ja 26 päivän välillä, koska se joka hetki odotti venäläisten hyökkäystä.
Mikäpä muu se tuona aikana piti vireillä rohkeutta miehissä, ellei isänmaanrakkaus ja viha viholliseen! Ei koskaan rakkaus synnyinmaahan ole ollut niin uhrautuva, niin voimakas, kuin tässä isänmaamme viime taistelussa olemassa olonsa puolesta. Ei koskaan ennen ole suomalainen voima, sitkeys ja kestävyys osottautuneet paremmin näkyviin kuin noina öinä, jolloin pakkanen oli jäädyttää kaikki jäsenet. Tosin toimitettiin toista sataa miestä sairashuoneisiin, mutta muut olivat kuitenkin reippaita ja iloisia rohkaisten toisiaan sanoin ja teoin uskaltamaan kaikki synnyinmaan edestä.
Sitten kun brigaadin johtaja muutamia kertoja oli turhaan tarjonnut mieslukuisammalle viholliselle tilaisuutta taisteluun, alkoi hän, koska oli käsketty ainoastaan peräytymään, pitkän peräytymisretken Haukivuoren kautta Pieksämäelle Ouluun vievän tien varrella. Perin uupuneet sotilaat saivat täällä muutaman tunnin levon, joka olikin hyvin tarpeen. Tämän levähdyksen aikana tuli äkkiä varma tieto, että 2,000 venäläistä oli hyökännyt maahan Sulkavan seuduilla ja oli siis brigaadin selkäpuolella. Toinen tuhannen miehen suuruinen vihollisjoukko oli tunkeutunut Savonlinnasta Joroisiin ja oli ainoastaan noin kolmen peninkulman päässä.
Sitten kun useampia osastoja oli lähetetty eri tahoille ja kuormasto lähtenyt matkalle, poltettiin kaikki Varkaudessa olevat varat, etteivät ne olisi joutuneet vihollisen saaliiksi. Kenraali Tutshkow, joka johti vihollislaumoja, oli nyt lähennyt suomalaisia noin kahdeksan virstan välimatkan päähän.
Maaliskuun 11 päivänä tapahtui pieni kahakka Leppävirralla, missä 1,500 miestä komentava eversti Wlastow oli vähällä joutua suomalaisten saarroksiin. Mutta kun Cronstedt kielsi panemasta toimeen saarrosliikkeitä, pelastui Wlastow perikadosta.
Näin jatkettiin taas marssia pohjoiseen Vehmaismäelle. Pakkanen ja pyry vaikeuttivat liikkeitä, niin että vasta iltamyöhällä väsyneet suomalaiset pataljoonat ehtivät mainittuun paikkaan.
Maaliskuun keskivaiheilla saavuttiin viimeinkin Kuopioon, missä
Karjalan rakuunat olivat brigaadia vastassa.
Voidakseen jossain määrin salata Savon brigaadin leiripaikkaa kaupungissa ja sen ympärillä määrättiin kapteeni J.Z. Duncker, tuo sankari, josta Runeberg niin ihanasti laulaa runossaan "Heinäkuun viides päivä", asettumaan Jynkkään, joka sijaitsee kolmen neljännes peninkulman päässä Kuopiosta etelään.
Tälle leiripaikalle Kokko ja Kärki olivat juuri menossa, kun yö heidät yllätti, niin että heidän täytyi etsiä suojaa vanhan Hiukan mökissä Lehtoniemen käressä.
Kun he sitte palasivat Jynkkään, oli heillä, niinkuin tiedämme, Onni mukanaan.
4.
Perin väsyneenä kiivaasta hiihtämisestä kyynärän syvyisessä lumessa, joka paikoin oli niin pehmeätä, ettei suksia voinut ollenkaan käyttää, saapui Onni viimein seuralaisineen Jynkän kylään, missä kenttävahdisto oli nuotiolla.
Kapteeni Duncker oli juuri käymässä urhojensa luona, kun hänen silmiinsä pisti Onni, joka miehevin katsein tähysteli ympärilleen ja tyynenä otti vastaan ne hymyilevät silmäykset, jotka häntä kaikkialla kohtasivat.
— Minkä poikapuitukan te olette tänne saaneet? — kysyi hän Kokolta.
— Onko hänet lumesta löydetty? —
Kokko teki juurta jaksain selkoa omasta ja toverinsa vierailusta ukko
Hiukan mökissä.
— Soo, — virkkoi kapteeni Duncker ja tarkasteli nyt poikaa aivan toisin katsein. — Sinä kai olet miestä mielestäsi, vai mitä? —
— Antakaa minun vain koettaa, niin saanette kai nähdä, onko poikapuitukasta mihinkään, — vastasi Onni närkästyneenä kapteenin antamasta ivallisesta nimityksestä.
Duncker hymyili Onnin vastatessa ja taputtaen tätä olkapäähän hän sanoi:
— Koska Kokko ja Kärki ovat ottaneet sinut huostaansa, niin saathan olla heidän mukanaan. —
Ilta kului reippaassa keskustelussa ja ilon rähäkässä. Onni istui enimmäkseen ääneti ja kuunteli. Olihan hän ensi kertaa sotilaiden parissa. Erilaiset puvut, aseet ja sotamiesten melu tekivät häneen tavattoman vaikutuksen. Korvissa suhisi ja tuntui toisinaan päätäkin huimaavan.
Kärki, joka jo hyvän aikaa oli silmäillyt häntä, kumartui lähelle hänen korvaansa ja kuiskasi:
— Ei nyt vielä ole myöhäistä palata kotiin. Ajattele tarkoin asiaa, sillä huomenna ei se enää voisi käydä päinsä. —
Onni säpsähti aivan kuin käärmeen pistosta ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen ajatellessa, että Kärki oli oivaltanut hänen mietteensä. Mutta kohta hän sai malttinsa takasin ja vastasi:
— Ei, minä en tahdo takasin kotiin! Äiti ja iso-isä nauraisivat minut pahanpäiväiseksi. Minä jään tänne! —
— Mutta sinähän näyt olevan uninen. Käy tuohon olkikuvolle pitkällesi, parempaa vuodetta ei täällä ole. —
Onni ei antanut käskeä itseään kahta kertaa. Kohta hän nukkuikin yhtä makeasti kuin kotonaan, vaikkei tiennyt seuraavan päivän vaiheista mitään.
Niin pian kun Kokko ja Kärki olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että Onni oli unen helmoissa, alkoivat he pitää puhetta rohkeasta pojasta. Lyhyen keskustelun jälkeen he päättivät suojella häntä taisteluissa parhaansa mukaan. Tämän jälkeen paneutuivat hekin nauttimaan niukkaa, mutta tarpeellista lepoa.
Tupa, jossa Onni ja hänen isälliset huolenpitäjänsä olivat maanneet, oli kylän päässä ja autio. Onni, joka oli häiritsemättä nukkunut koko yön, heräsi aamun sarastaessa. Alussa hän ei oikein muistanut, missä oli, mutta viimein pääsi selville ja kavahti ylös.
Hänen ravakasta liikkeestään heräsi Kokkokin ja nousi rynkämäisilleen.
— Lempoko sinun sisääsi on tunkenut vai mikä, kun et malta nukkua, poika, — huusi hän unenpöpperössä. — Eikö sinun mielestäsi… —
Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä rummun pärrytystä kuului samassa ulkoa.
— Vai niin, sitäkö se onkin, — virkkoi Kokko ja antoi Kärelle semmoisen tuustin kylkeen, että tämä vierähti pari kertaa ympäri lattialla. — No sitte lienee tässä parasta joutua, koska luultavasti saanee tänään jotain tekemistä. —
Viimeisiä sanoja lausuessaan loi hän merkitsevän katseen Onniin nähdäkseen, mitä ne vaikuttaisivat häneen.
Onni huomasi katseen ja niin outo tunne kuin hänen olentonsa läpi virtasikin, koetti hän kuitenkin väkisin tekeytyä levolliseksi, mikä hänelle onnistuikin.
Asettuessaan paikoilleen riviin ottivat Kokko ja Kärki Onnin väliinsä.
— Nyt se alkaa, poika, — sanoi ensimainittu ja osottaessaan erästä etelästä päin lähenevää tummaa riviä hän lisäsi:
— Tiedätkö, mitä tuo merkitsee? —
— Ryssiä ne kai lienevät, — vastasi Onni pakotetulla tyyneydellä, sillä niin rohkea kuin hän olikin, ei hän voinut estää nousemasta sitä outoa tunnetta, joka valtaa ensi kertaa taisteluun aikovan.
— Tiedätkö poika, että se on verivihollisemme, — virkkoi Kärki. — Pidä nyt vain kieli kohdallaan suussasi, niin ei ole hädän hiventäkään. —
Onni puri hammasta ja lupasi itse mielessään, että hän tekisi kaikki, mikä oli hänen voimassaan, etteivät hänen suojelijansa voisi saada mitään moitteen aihetta hänen suhteensa.
Kenraali Tutskow hyökkäsi parhaillaan neljällä tuhannella miehellä Savon brigaadin kimppuun Jynkässä. Mutta tällä olikin Duncker päällikkönä ja muuta se ei tarvinnut, selvitäkseen leikistä.
Paksun lumen tähden eivät venäläiset voineet edetä niin nopeaan, kuin Tutshkow oli otaksunut. Hän ei luullut tulevansa kohtaamaan niin lujaa vastarintaa, kuin hän todella tapasi ja vasta puolenpäivän aikaan onnistui hänen savolaisten murhaavan jääkäritulen tähden ajaa nämä jäälle Jynkän kylän pohjoispuolelle.
— No, — kysyi Kokko pysähtyessään tälle uudelle paikalle, — mitenkäs sinun laitasi on, Onni? —
— Hyvin, — vastasi tämä ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Kyllähän alussa luotien vinha viuhe ja vonkuminen korvissani tuntui oudolta, mutta sitte ei enää. Nyt en pelkää yhtään! — lisäsi hän terhakasti. Vanhatkin sotilaat katsoivat häneen ihmeissään.
— Olet vasta alussa, — huomautti Kärki. — Odotahan kun päästään miesmiestä vastaan. Silloin on tanssi toisellaista. —
Onni ei vastannut tähän mitään, mutta itsekseen hänen täytyi myöntää, että Kärki oli oikeassa.
Kenttävahdisto oli tuskin ehtinyt järjestyä uudella asemallaan, kun osa vihollisen ratsuväkeä, kasakkoja ja Grodnon husaareja, nähtiin lähenevän aikeessa hyökkäykseen.
Kun Onni huomasi tämän, tunsi hän miehuutensa masenevan. Tuommoista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän ei voinut estää itsestään pelon tunnetta nähdessään noiden vaahtoa valuvien hevosten tupruttelevan löyhää lunta, joka ryöppysi yhtenä pilvenä joukon ympärillä. Hän oli nyt Kokon ja Kären kanssa kapteeni Malmin joukossa, joka oli vasempana siipenä erään jyrkän, lumipeitteisen kallion suojassa. Onnin silmät etsivät hänen suojelijoidensa katsetta, mutta he eivät nähneet häntä, vaan ainoastaan vihollisen.
— Kuudenkymmenen askeleen päästä ensi kerran, muistakaa se, pojat, — neuvoi päällikkö. — Ensimmäinen rivi aluksi ja sitte muut tarpeen mukaan. —
Vihollisparvi läheni. Onni, joka oli hiipinyt Kokon taa, näki selvään kasakkojen parrakkaat kasvot. Nyt ei pojan kannattanut kerskua, se hänen täytyi itsessään myöntää.
— Ampukaa! — komensi viimein kapteeni Malm. Luodikoista pamahti yht'aikaa ja kaksikymmentä hepoa piehtaroi ratsastajineen lumessa, joka samassa punertui niiden verestä.
— Hyvin, pojat, — virkkoi Malm. — Se tervehdys teki tarkoitetun vaikutuksen. —
Asianlaita olikin niin. Odottamatta uutta samallaista tervehdystä toisesta savolaisten rivistä, teki vihollisparvi liikkeen sivulle hyökätäkseen muiden siipien kimppuun, Mutta kun siltäkin puolen vastaanotto oli yhtä tyly, täytyi sen viimein rientää pakoon.
— Se oli ensimmäinen mälli, se, — murahti Kokko. — Mutta, — jatkoi hän ympärilleen katsoen, — missä poika on? Jokohan nyt… ahaa, sielläkös sinä selän takana! Niin, niin, — jatkoi hän taputtaen Onnia ystävällisesti päähän, kun huomasi, että hänen sanansa saivat pojan hämilleen, — vastahan olet ensi kertaa tulessa eikä kukaan voi kummastella, jos vähän housut lepattavat, kun olet vielä niin nuori. Olen nähnyt isojen ikämiestenkin vapisevan kuin haavanlehti tämmöisessä tapauksessa. —
Nämä ystävälliset sanat saivat Onnin jälleen reippaalle mielin. Hän puri hammasta ja päätti vasta kerralla olla rohkeampi.
Ja tätä kertaa ei tarvinnut kotvan odottaakaan. Kiihkeän vastarinnan ärsyttämänä lähetti Tutshkow esiin neljä kahdeksan naulaista tykkiä, jotka syöksivät savolaisiin kartessia aivan kuin sateena.
Nyt kävi Onnin vielä pahemmin. Eräs kartessin siru tappoi miehen hänen takanaan temmaistuaan ensin hänen oman hattunsa ja repien sen riekaleiksi. Ilkeä sähäjäminen ja kova ilmavirta, jotka syntyivät kartessin lentäessä, saivat aikaan, että Onni otti aika kuperkeikan, jolloin hänen kiväärinsä singahti hyvän matkaa kädestä.
— Herra varjelkoon, ei toki poika lie haavoittunut, — huusi Kokko juosten äimistyneen Onnin luo ja otti hänet käsivarsilleen.
— Sitä se tekee, kun ottaa lapsia sotaan, — irvisteli muuan lähellä oleva sotilas.
— Suusi kiinni! — ärjäsi Kärki. — Minkähän lainen itse lienet ollut ensi kertaa tulessa ollessasi! —
Kärki oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan huuliltaan, kun singahti särkynyt kartessi ja vei ivaajan korvan mennessään sekä hurahutti miehen suin päin hankeen. Kovasti parkuen karkasi mies jälleen pystyyn ja juosta loikki tiehensä.
Onni oli tällä välin taasen vetristynyt entiselleen ja kun Duncker toisen kerran rynnisti jäälle, ei vanhan hiihtäjän tyttärenpoikaa ollenkaan pelottanut luodit eivätkä kartessit, joita tavan takaa satoi joukkoon.
Kun taistelu oli kuumimmillaan ja muutamia savolaisista jo oli kaatunut, eivät Kokko ja Kärki enää voineet vaimentaa haluaan päästä käsirysyyn vihollisen kanssa. Muutamia jääkäriä mukanaan he riensivät Dunckerin luo. Kokko alkoi:
— Kapteeni, tämä ei käy ollenkaan päinsä. Antakaa meidän pistimet tanassa käydä päälle ja ottaa vihollisen jykevät tykit, jotka meitä vahingoittavat. Ratsuväkeä ja jalkamiehiä emme pelkää. —
Kapteeni Duncker katsoi puhujaan terävästi, mutta nähdessään toistenkin sotilaiden olevan samaa mieltä, vastasi hän:
— Sen te, pojat, kyllä saisitte tehdä, ellei vihollinen olisi niin paljoa mieslukuisampi meitä. Nyt se on mahdotonta, —
Kun vielä kaksi ratsuväen hyökkäystä oli lyöty takasin, täytyi Dunckerin peräytyä. Marssi suunnattiin nyt kaupunkia kohden niin tavattoman hyvässä järjestyksessä, että itse kenraali Tutshkowkin ylempänä mainitun Burmanin sanojen mukaan oli muka sanonut upseereilleen, että heidän tulisi suomalaisten mestarillisesta peräytymysretkestä oppia samaa taitoa. Kuopiosta jatkui peräytymisretki jään poikki Toivalaan, joka on Kallaveden itäisellä rannalla vastapäätä Kuopiota. Koko Savon brigaadi oli edeltä päin peräytynyt tänne.
5.
Hiestä melkein märkänä juoksi Onni suoraan Kokon luo, ennenkuin tämä oli ehtinyt panna tavaransa kuntoon.
— Antakaa minulle kivääri ja univormu! — huusi nuorukainen. — Nyt tahdon toden teolla sotamieheksi! —
Kapteeni Malm, joka samassa kulki ohi, tarttui Onnin käsivarteen ja sanoi hymähtäen:
— Olet vielä liian nuori, poika! —
— Empä olekaan, — vastasi Onni ja katsoi reippaasti kapteenin silmiin. — Nyt olen jo tullut tuntemaan sodan tapoja. —
— Olkoon menneeksi, saat koettaa. Kenties et sitte enää olekaan niin mieletön, kun saat nähdä enemmän. —
Tunti tämän jälkeen astui Onni, puettuna jokseenkin väljään Savon jääkärin univormuun, siihen telttiin, missä Kokko ja Kärki asustivat. Pojan silmistä loisti ylpeys ja hän koetti näyttäidä niin mahtavan näköiseltä kuin voi, sanoessaan:
— Nyt olen sotamies! —
Sekä Kokko että Kärki olivat alussa kohdelleet suojattiansa enemmän pilan sekaisella leikillä, mutta kun he nyt näkivät hänen täysissä tosissaan ryhtyvän toimeensa, syleilivät he häntä liikutettuina, jolloin Kokko sanoi:
— Me olemme tähän saakka tehneet sinusta pilaa, mutta hävetä saa nyt se, joka vielä sitä tekee. —
Marssittuaan kappaleen viidettäkymmentä peninkulmaa, joka vei kolme viikkoa ja jonka aikana myötäänsä kesti pikku sotaa, saapui Savon brigaadi kuukauden loppupuolella Ranssillaan. Täältä marssi eversti Sandels jääkärien kanssa Raaheen, jota vastoin muu osa brigaadia sijoittui Ouluun saadakseen levätä vaivoistaan.
Venäläiset eivät kuitenkaan jättäneet Klingsporin armeijaa hetkeksikään rauhaan. Heidän aikomuksensa oli joko vangita se tai tunkea yhä kauemma pohjoiseen, jossa se menehtyisi nälkään ja kinoksiin.
Tämä suunnitelma ei ollut juuri pahimpia, mutta onneksi oli sitä vastassa jäntevä Adlercreutz. Seurauksena tästä olivatkin voitot Siikajoella 18 päivänä huhtikuuta 1808 ja Revonlahdella saman kuun 27 päivänä.
Kun ruotsalais-suomalainen armeija kokoontui Limingan pitäjään Oulun ja Siikajoen välillä, muodostettiin täällä erityinen brigaadi, joka sai nimen "Suomen viides brigaadi." Kotvan etsittiin tälle sopivaa päällikköä ja viimein se löydettiinkin eversti Juhana August Sandelsissa, joka oli Savon jääkärirykmentin päällikkö.
Soveliaampaa henkilöä tuskin olisi voinutkaan valita johtamaan sitä retkeä, jolle uusi brigaadi määrättiin.
Tämä brigaadi (viides brigaadi) oli edellä mainitun J.J. Burmanin mukaan muodostettu seuraavista joukoista:
Länsipohjan rykmentin pohjoispataljoona……… 511 miestä
Pohjanmaan rykmentin pohjoispataljoona………. 393 "
Savon jääkärirykmentin henkivartiopataljoona…. 253 "
Kajaanin pataljoona……………………….. 335 "
Vaasan uusi rykmentti……………………… 657 "
Oulun pataljoona………………………….. 274 "
Kapteeni Brummerin venemiespataljoona……….. 357 "
Armeijan laivaston vapaehtoisia…………….. 72 "
Yksi eskadroona Karjalan rakuunia………….., 88 "
Neljä kuuden naulan ja neljä kolmen naulan
tykkiä tarpeineen………………………. 57 "
Yhteensä 2,997 miestä
Mutta näistä 2,997 miehestä eivät kaikki olleet mukana tuolla mainehikkaalla Sandelsin voittoretkellä Venäjää vastaan, Vaasan uuden rykmentin aivan äskettäin muodostettujen joukkojen, Oulun pataljoonan ja merisotilaiden täytyi jäädä paikoilleen Ouluun, sillä näiltä puuttui tarpeellista harjoitusta. Vasta sitte kun tämä oli saavutettu, sai niitä käyttää suoranaiseen palvelukseen. Tämän kautta tuli viidenteen brigaadiin 1,500 miehen vaiheille.
Vähän matkaa Oulun eteläpuolella on Oulunsalon kirkko ja kirkonkylä.
Tänne oli viides brigaadi leiriytynyt päällikköään odottamaan.
Oli aamu huhtikuun 29 päivänä 1808. Aurinko säteili lämpimänä ja loihti keväisestä maasta esiin pikku kukkia toinen toisensa jälkeen. Kaikki näytti luonnossa niin tyyneltä, rauhaisalta. Kaino puro liritti reipasta vauhtia kivien lomissa. Linnut lauloivat suloisia huomenhymnejään ja niiltä paikoin, minne aurinko tuskin koskaan pääsi heittämään lämpöä sädehtivää valoaan, kimmelsi kovan talven jätteitä, jäätä ja lunta. Mutta kohta olivat nämäkin Puhurin vallan merkit sulavat joko valuen alas maan sisään tai juosten ouruina yhtyäkseen suurempiin pääreitteihin.
Eräällä nurmen terää tekevällä hautakummulla Oulunsalon pienessä, kauniissa kalmistossa istuivat Kokko ja Kärki keskustellen. He olivat aivan retken alusta pitäen kuuluneet Savon jääkärirykmentin henkivartiopataljoonaan ja olivat nyt toista kertaa pääsemäisillään marssimaan niiden seutujen kautta, jotka heidän äsken oli täytynyt jättää ahdistavalle viholliselle.
Senpä tähden he syvästi surkutellen ajattelivatkin alkavaa retkeä.
Heidän parhaillaan täydessä toimessa ilmaistessaan toisilleen huolensa ja toiveensa tuli Onni saapuville. Kokko huomasi hänet ensin ja huudahti:
— Mikä sinun päähäsi on pistänyt, poika? Sinunhan piti pysyä kokonainen kuukaus Oulussa äkseeraamassa ja nyt… —
— En voinut kärsiä sitä, — keskeytti Onni. — Ja sitä paitsi osaan temput. Tahdon seurata teidän mukananne kotiseudulleni katsomaan äitiä ja iso-isää. —
— Vai niin, jo tuli kotiin ikävä, — tokasi Kärki vähän pisteliäästi.
— Niin, niin, johan sen arvasikin. —
— Siinä erehdytte, isä Kärki, — vastasi Onni kiemauttaen ylväästi päätään. — Minäkin tahdon puolestani olla ajamassa ryssiä pois kotiseudulta. —
— No, siitä sinä voit kysyä tuolta, joka tuolla ratsastaa tänne, — huomautti Kokko viitaten erääseen upeaan ratsastajaan, joka upseeriensa ympäröimänä lennätti hautausmaata kohti.
Valkean ratsun selässä istuva mies oli Juhana August Sandels. Mukanaan oli hänellä uhkea everstiluutnantti Fahlander ja majuri Lagerberg Länsipohjan rykmentistä sekä molemmat ajutanttinsa C.G. Wallgren, Savon jääkärijoukon luutnantti ja Daniel von Fieandt, Karjalan jääkärijoukon luutnantti.
Muutamilla räväköillä hypyillä pääsi Onni kapealle, kirkon ohi vievälle tielle. Pojan tulo tapahtui niin äkkiodottamatta, että Sandelsin ratsu säikähtäen hypähti sivulle ja oli vähällä nakata selässä-istujan maahan.
— Mitä nyt? Mitä sinä kujeilet! — kivahti Fahlander ja ohjasi ratsunsa suoraan Onnia kohti.
Tällä välin olivat Kokko ja Kärki rientäneet kirkkomaan aidalle, jonka takaa he utelijaina kurkistivat nähdäkseen, mitä tapahtuisi.
— Tahdon puhella kenraalin kanssa, — virkkoi Onni hieman peloissaan äskeisen häiriön johdosta.
Sandels oli saanut juoksijansa tyyntymään. Viivyttelemättä hän ratsasti
Onnin eteen, kiinnitti suuret silmänsä tähän ja sanoi:
— Min' oon nähnyt sinut ennenkin, poika! —
— Kyllä, Toivalassa, — vastasi poika katsoen terävästi kenraalia silmiin.
Tämmöiset reimat vastaukset miellyttivät Sandelsia samoin kuin henkilötkin, jotka silmää räpäyttämättä voivat katsoa häntä suoraan kasvoihin. Hän sanoi sen tähden:
— Mitä tahdot? Anna tulla joutuin, sillä minulla on kiire! —
— Minut on lähetetty Ouluun oppimaan sotatemppuja, jotka osaan jo entuudestaan, — vastasi Onni harmistuneena. — Siikalahden Rujo-ukko opetti minulle sen taidon jo toista vuotta sitte. Nyt tahdon seurata Kokon ja Karen mukana ja… —
— No, no, hyv' on! — keskeytti Sandels, jolloin hänen totinen katseensa hieman kirkastui. — Mistä olet kotoisin? —
— Lehtoniemen kärestä. Iso-isä on nopein hiihtäjä Kuopion seuduilla. —
— Vanhako olet? —
— Kuudentoista, seitsemännellätoista. —
Kenraali mietti hetkisen, jonka jälkeen sanoi:
— Olkoon menneeksi! — Saat seurata mukana. Hae Kokko ja Kärki käsiisi ja laittaudu kuntoon. Lähtö tapahtuu kohta. —
Niin sanoen Sandels pyöräytti heponsa ympäri ja kiisi pois. Hän ehti kuitenkin kuulla Onnin huutavan täyttä voimiaan:
— Hurraa, hurraa! Nyt saan minäkin osaltani olla ryssiä hutkimassa! Ja sitte, — jatkoi hän itsekseen rientäen huimaa vauhtia kirkkomaalle takasin ystäviensä luo, — sitte pääsen käymään kotona tervehtimässä äitiä ja isoisää ja näyttämässä että olen sittenkin kelvannut sotamieheksi. —
Ja riemuissaan tästä viukoili hän pitkin askelin lumisella hautausmaalla pysähtyen viimein sille hautakumpareelle, jonne Kokko ja Kärki olivat ehättäneet hekin päästäkseen joutumasta kiinni uteliaisuudestaan.
Kun Sandels oli päässyt muutamia kyynäriä siltä paikalta, jossa Onni seisoi, sanoi hän taapäin käännähtäen:
— Jos minulla olisi kymmenen tuhatta tuommoista sotamiestä kuin tuo poika, niin kahden kuukauden kuluttua tottavieköön julistaisin rauhan Pietarissa! —
