Читать книгу Jeri - Jack London - Страница 6

Sisällysluettelo

Jeri unohti nyt hetkeksi kokonaan Meringin. Se muisti hyvin, että haukalla oli ollut terävät kynnet ja yhtä terävä nokka. Tuota ilmaapieksävää, ukkosen lailla jyrisevää hirviötä täytyi pitää silmällä. Ja Jeri kyyristyi hyppyä varten ja ponnisteli pysyäkseen pystyssä liukkaalla, kaltevalla kannella, katsoi jäykästi isoonpurjeeseen ja murisi matalalla äänellä sen vähänkin liikahtaessa.

Arangi luovaili kapean salmen koralliriuttojen välitse virkeää pasaatituulta vastaan. Vähän päästä oli tehtävä käännöksiä, niin että isopurje syöksähteli alituisesti Jerin yli kannen toiselta puolelta toiselle äännellen siipien havinaa muistuttavasti, samalla kuin reiviköydet kitisivät ja jalusnuorien väkipyörät räiskivät korviahuumaavasti. Puolikymmentä kertaa Jeri hyppäsi sitä kohti, kun se syöksähti yli kannen, suu avoinna tarttumaan kiinni, ikenet irvissä ja hohtavat pennunhampaat loistaen auringonpaisteessa kuin norsunluuhelmet.

Epäonnistuttuaan jokaisella hyppäyksellä Jeri teki erään johtopäätöksen. Ohimennen on sanottava, että se pääsi siihen vain todellisilla päättelyillä. Jeri oli huomannut isonpurjeen uudistuneista hyökkäyksistä, että vaikka vaara oli sitä monesti uhannut, ei »haukka» sentään ollut voinut vahingoittaa sitä, eipä edes hipaista. Sen tähden, Jeri ajatteli taas tietämättään, se ei ollutkaan niin vaarallinen, kuin miltä aluksi oli tuntunut. Silti oli varminta varoa sitä, vaikka se olikin jo lajiteltu niiden ilmiöiden joukkoon, jotka näyttivät hirmuisilta, mutta eivät sellaisia olleet. Jeri oli oppinut olemaan pelkäämättä tuulen huminaa palmupuissa maatessaan mukavasti plantaasirakennuksen kuistikolla ja hyökkäileviä aaltoja, jotka kohisten muuttuivat viattomaksi vaahdoksi rannalla sen jalkojen juuressa.

Monta kertaa päivän pitkään Jeri ylvään huolettomasti, miltei pilkallisesti nosti päänsä isoapurjetta kohti, kun se teki äkillisiä syöksyjään vinkuvien jalusnuoriensa höltyessä tai kiristyessä. Mutta se ei enää kyyristynyt hypätäkseen sen kimppuun. Se oli heti ottanut oppia uudesta kokemuksestaan.

Selviydyttyään isostapurjeesta Jeri palasi ajatuksineen Meringeen. Mutta enää ei näkynyt Meringeä, ei Timiä, Panua eikä Miksiä; ei mister Hagginia, Derbyä eikä Bobia; ei rantaa eikä maata palmupuineen ja vihreitä rinteitään ikuisesti kohti taivasta kohottavine kaukaisine vuorineen. Katsoipa se laivan oikealta tai vasemmalta puolelta, keulasta tai perältä se aina, kun se hypähti laitaa vasten seisomaan, näki vain kuohuvan ja kohisevan valtameren, joka vyörytti valkoharjaisia laineitaan tuulen suuntaan.

Jos Jerillä olisi ollut silmät kuten ihmisellä lähes pari yardia kantta korkeammalla, ja jos ne lisäksi olisivat olleet merimiehen harjaantuneet silmät, se olisi nähnyt pohjoisessa Ysabelin kapeana juovana ja etelässä sangen selvästi Floridan joka kerta, kun Arangi kaakkoissuunnassa kallistui tuulen alle. Ja jos se olisi voinut käyttää apuna kaukoputkea, jolla kapteeni Van Horn pidensi silmiensä kantomatkaa, se olisi nähnyt idässä Malaitan kaukaiset huiput, joista tuprahteli vaaleanpunaisia pilviä yli taivaanrannan.

Mutta nykyhetkestä Jeri oli aivan selvillä. Se oli varhain oppinut hetken rautaisen lain ja ottamaan mieluummin vastaan sen, mikä silloin oli kuin tavoittelemaan aivan muita, kaukaisia päämääriä. Meri oli. Maata ei enää ollut. Arangi oli ja se elämä, mikä myllersi sen kannella. Ja Jeri ryhtyi ottamaan selkoa siitä, mikä oli, toisin sanoen: tutkimaan uutta ympäristöään sopeutuakseen siihen.

Sen ensimmäinen löytö oli ihastuttava — ysabelilainen viidakkokoiran pentu, jonka eräs Meringeltä palaava villi oli ottanut mukaansa Malaitalle. Ne olivat samanikäisiä, mutta ne olivat saaneet erilaisen kasvatuksen. Villikoira oli se, mikä oli: villi koira. Sillä oli aina korvat luimussa ja häntä koipien välissä, se pelkäsi alituisesti onnettomuuksia ja pahoinpitelyä, oli aina arka ja ärtyinen, irvisti iskun uhatessa, niin että nuoret kulmahampaat välkkyivät, mutta mateli lyönnin sattuessa, ulvoi pelkoaan ja tuskaansa ja oli aina valmis petolliseen hyökkäykseen, kun vain saattoi toivoa menestyvänsä ja säästävänsä nahkansa.

Villikoira oli varttuneempi kuin Jeri, kookkaampi ja ilkeydessään ovelampi, mutta Jeri oli aatelismies, jalorotuinen ja urhoollinen. Villikoira oli yhtä ankaran valinnan tulos, mutta valinta ei ollut samanlainen. Viidakkoesi-isät, joista se polveutui, olivat jääneet elämään arkuutensa ansiosta. Ne eivät olleet koskaan ehdoin tahdoin tapelleet ylivoimaa vastaan. Avoimesti ne eivät olleet koskaan hyökänneet, ellei saalis ollut heikko ja avuton. Sen sijaan, että olisivat osoittaneet rohkeutta, ne olivat aina pelänneet, pakoilleet ja varoneet vaaraa. Luonto oli valinnut ne sokeasti julmassa ja kurjassa ympäristössä, missä elämän voittopalkinto oli saavutettavissa pääasiassa viekkaalla varovaisuudella ja äärimmäisen vaaran sattuessa epätoivoisella puolustautumisella.

Mutta Jeri oli rakkauden ja rohkeuden valitsema. Ihmiset, jotka kerran hämärässä muinaisuudessa olivat ottaneet villin koiran ja tehneet sen sellaiseksi, että se vastasi heidän tarkoituksiaan, ihannettaan ja toiveitaan, olivat harkitusti ja tietoisesti valinneet senkin esivanhemmat. Valittu koira ei saanut koskaan taistella niin kuin rotta nurkassa, sillä se ei saanut milloinkaan rotan tavoin piiloutua nurkkaan. Pakenemista ei saanut ajatella. Ihmiset olivat muinaisuudessa hylänneet sellaiset koirat, jotka olivat paenneet. Ne eivät olleet päässeet Jerin esivanhemmiksi. Koirat, jotka oli valittu Jerin esivanhemmiksi, olivat olleet luonteeltaan urhoollisia, pystypäisiä ja hyökkääviä. Ne syöksyivät epäröimättä kohti vaaraa, taistelivat ja kuolivat, mutta eivät koskaan väistyneet. Ja lajin jatkuvuuden kautta Jeri oli sellainen kuin Panu oli ollut ennen häntä ja Panun esi-isät olivat olleet ammoisista ajoista alkaen.

Niinpä Jeri kohdattuaan villikoiran, joka oli arasti ahtautunut isonmaston ja kajuutan kattoikkunan muodostamaan tuulensuojaiseen sopukkaan, ei huolinut harkita, oliko toinen isompi ja voimakkaampi kuin se itse. Se tiesi ainoastaan, että se oli vanha vihollinen, villikoira, joka ei ollut päässyt ihmisen lieden ääreen. Päästäen rajun ilonulvahduksen, mikä herätti kapteeni Van Hornin kaikkikuulevain korvain ja kaikkinäkeväin silmäin huomion, Jeri teki hyökkäyksen. Villi penikka ponnahti jaloilleen ja yritti pakoon hämmästyttävän nopeasti, mutta Jeri oli ennättänyt tavoittaa sen, ja ne kieriskelivät yhdessä kaltevalla kannella. Ja vaikka villipenikka kieriskellessään tunsi terävien hampaiden pistoksia, se vastaan panematta vain murisi vuoroin ja vuoroin nyyhkytti ja vikisi pelosta, tuskasta ja alistuvasta nöyryydestä.

Ja Jeri oli ritari, mikä tahtoo sanoa, että se oli hieno koira. Se oli niin valittu. Koska toinen ei vastustellut, oli surkea, vaikeroi ja heittäytyi avuttomaksi sen edessä, se luopui hyökkäyksestä ja kömpi pois suojapuolen valureiästä, johon oli vihollisineen vierinyt kaikenlaisen kaman sekamelskaan. Se ei tehnyt sitä ajatellen. Se menetteli niin, koska oli sellainen kuin oli. Se kapusi ylös keinuvaa kantta ja oli erinomaisen tyytyväinen tuntiessaan villikoiran turkin hajun suussaan ja kuullessaan kapteeni Van Hornin ylistyshuudot, joiden tarkoituksen se tajusi: »Hyvin tehty, Jeri! Sinä olet aarre, Jeri! Siinä vasta koira!» Kun Jeri hitaasti jatkoi matkaansa, täytyi myöntää, että se näytti tuntevan oman arvonsa. Sen käynti oli hiukan jäykkää, ja sen yliolkaiset silmäykset vikisevään villikoiraan puhuivat selvästi: »Hyvä, olenpa antanut sinulle kylliksi tällä kertaa. Osaat varmaankin pysyä poissa tieltäni tämän jälkeen.»

Jeri jatkoi tutkimuksiaan uudessa pienessä maailmassaan, joka ei ollut milloinkaan levossa, vaan aina kohoili, kallisteli ja keikkui meren aaltoilevalla pinnalla. Siellä olivat Meringeltä palaavat mustaihoiset. Se tunnusteli niitä kaikkia ja sai osakseen vihaisia silmäyksiä ja mutinaa, mihin se vastasi uhkaavalla murinalla. Se oli tottunut kulkemaan neljällä jalallaan ylpeästi niiden ohitse, vaikka ne olivat kaksijalkaisia, sillä se oli elänyt ja liikkunut aina suuren kaksijalkaisen, kaksilahkeisen jumalan, mister Hagginin suojeluksessa.

Lisäksi siellä oli outoja mustaihoisia, jotka palasivat Pennduffrylta ja »Tuhannen laivan lahdelta». Se koetti oppia tuntemaan ne kaikki. Sille saattoi joskus tulevaisuudessa olla tarpeellista tuntea ne. Tosin se ei ajatellut sitä. Se vain keräsi tietoja ympäristöstään eikä ollenkaan huolehtinut huomisesta.

Keräten omalla tavallaan tietoa se nopeasti käsitti, että aivan samoin kuin plantaasin päärakennuksessa palvelevat mustaihoiset olivat erilaisia kuin peltotöissä olevat, oli Arangillakin ryhmä mustaihoisia, jotka olivat erilaisia kuin paluumatkalla olevat. Se oli laivan miehistö. Ne viisitoista mustaihoista, jotka kuuluivat siihen, liittyivät lähemmin kapteeni Van Horniin kuin toiset. Ne tuntuivat välittömämmin kuuluvan hänelle ja Arangiin. Ne työskentelivät hänen käskyjensä alaisina, ohjasivat laivaa, vetivät ja hinasivat köysiä, nostivat ylähangan puolelta vettä kannelle ja hankasivat sitä luudilla.

Aivan samoin kuin Jeri oli oppinut mister Hagginilta, että sen täytyi olla suvaitsevaisempi talossa asuvia mustaihoisia kuin niitä peltotöissä olevia kohtaan, jotka tunkeutuivat piha-aitaukseen sisäpuolelle, se oppi kapteeni Van Hornilta, että sen täytyi olla suvaitsevaisempi laivan miehistöä kuin palaavia mustaihoisia kohtaan. Näitä se saattoi kohdella kovemmin kuin ensinmainituita. Niin kauan kuin kapteeni Van Horn ei tahtonut laivansa miehistöä hätyytettävän, oli Jerin velvollisuus jättää se tekemättä. Toiselta puolen se ei hetkeksikään unohtanut olevansa valkoisen jumalan koira. Vaikka se ei saanut hätyyttää erikoisasemassa olevia mustaihoisia, se kieltäytyi kuitenkin ystävystymästä niiden kanssa. Se piti niitä silmällä. Yhtä etuoikeutettuja mustaihoisia kuin nämä se oli nähnyt mister Hagginin asettavan riviin ja ruoskivan. Niillä oli oma tärkeä tehtävänsä, ja oli pidettävä huolta siitä, että ne tekivät kunnolla työnsä. Se myönsi niille olemisen oikeuden, mutta ei tunnustanut niitä vertaisikseen. Se saattoi korkeintaan osoittaa niille alentuvaa kohteliaisuutta.

Jeri tutki läpikotaisin laivan keittiön, mikä olikin yksinkertainen tehtävä, sillä se käsitti vain avoimella kannella olevan pienen liesipahasen, joka oli alttiina tuulelle, sateelle ja myrskylle ja jonka ääressä keskellä sakeaa savua kaksi mustaihoista kalisteli kattiloita ja valmisti ruokaa laivan kahdeksallekymmenelle hengelle.

Sitten sen huomio kiintyi laivamiehistön omituiseen puuhaan. Arangin laitaan ruuvattiin pystysuoria tankoja ja niihin kiinnitettiin piikkilankoja ympäri laivan. Vain viidentoista tuuman levyinen kulkuaukko jätettiin erääseen kohtaan. Jeri käsitti kiinnittämättä siihen ohimenevääkään ajatusta, että ne olivat varovaisuustoimenpiteitä. Niin kauan kuin se muisti, se oli aina elänyt mustaihoisten puolelta vaanivan vaaran varjossa. Meringen plantaasilla vähälukuiset valkoiset miehet olivat katsoneet karsaasti monilukuisiin mustaihoisiin, jotka ahersivat heidän hyväkseen ja olivat heidän omaisuuttaan. Arkihuoneessa, missä oli ruokapöytä, biljardipöytä ja fonografi, seisoi pyssyteline, ja jokaisessa makuuhuoneessa, jokaisen vuoteen vieressä oli helposti saatavissa revolvereja ja pyssyjä. Niin ikään mister Hagginilla, Derbyllä ja Bobilla oli aina ollut revolveri vyössä, kun he lähtivät talosta mustaihoisten joukkoon.

Jeri tiesi, että ne kovaääniset esineet olivat hävityksen ja kuoleman välikappaleita. Se oli nähnyt niillä surmattavan eläviä olentoja, kuten villisikoja, vuohia, lintuja ja krokotiileja. Sellaisten esineiden avulla valkoiset jumalat surmasivat eläviä olentoja paikallaan seisten niin kaukaa kuin halusivat. Jos se tahtoi surmata jonkun, sen itsensä täytyi kulkea välimatka päästäkseen uhrinsa luo. Se oli erilainen. Se oli rajoitettu. Rajoittamattomille, kaksijalkaisille, valkoisille jumalille kaikki mahdottomatkin asiat olivat mahdollisia. Kaukaa surmatessaan he osasivat jollakin tavoin pidentää kynsiään ja hampaitaan. Jeri hyväksyi sen miettimättä ja olematta tietoinen hyväksymisestään, aivan samoin kuin se hyväksyi kaiken muun salaperäisen sitä ympäröivässä maailmassa.

Jeri oli kerran nähnyt mister Hagginin kylvävän kuolemaa kaukaa toisellakin kovaäänisellä tavalla. Jeri oli nähnyt hänen kuistilta heittävän räjähtäviä dynamiittiputkia mustaihoisten kirkuvaan parveen. Nämä olivat tulleet jostakin muualta pitkillä, mustilla sotakanooteilla, joiden terävät keulat olivat koristellut leikkauksilla ja simpukankuorilla, ja vetäneet veneensä rantaan aivan plantaasin päärakennuksen alle.

Jeri oli nähnyt valkoisten jumalien käyttävän niin monia varokeinoja, että siitä asiaa ajattelematta oli luonnollista, että tämän uivan maailman piikkilanka-aita oli merkkinä aina uhkaavasta vaarasta. Onnettomuus ja kuolema häilyi alituisesti pään päällä ja vaani tilaisuutta hyökätäkseen elämän kimppuun ja tuhotakseen sen. Elämän piti olla hyvin varuillaan säilyäkseen — sen lain Jeri oli oppinut siitä vähäisestä, minkä se elämästä tiesi.

Tarkastellessaan piikkilangan kiinnittämistä Jerille sattui uusi seikkailu: se tapasi Lerumien, Meringeltä palaavan mustaihoisen, jonka Timi oli tänä aamuna kaatanut kantamuksineen veteen venheen vierelle. Tapaaminen sattui kattoikkunan oikealla puolella, jonka sivulla Lerumie seisoi, katseli halpahintaiseen taskupeiliin ja kampasi kähäräistä tukkaansa omatekoisella puukammalla.

Jeri tuskin vilkaisikaan Lerumieen juosta paapertaessaan perämies Borckmanin luo, joka laivan perällä valvoi piikkilangan kiinnittämistä tukitankoihin. Mutta Lerumie otettuaan syrjäsilmäyksellä selville, ettei hänen jalkansa tekoa huomata, potkaisi nelijalkaisen vihollisensa poikaa. Hänen paljas jalkansa osui Jerin vastaleikatun hännän arkaan päähän, ja tuskallinen häväistys sai Jerin silmänräpäyksessä pois suunniltaan.

Peräkannen vasemmalla puolella seisova kapteeni Van Horn, joka tarkkasi tuulen voimaa purjeissa ja mustan ruorimiehen taitamatonta ohjaamista, ei ollut nähnyt Jeriä välissä olevan kattoikkunan tähden. Mutta hänen katseensa havaitsi Lerumien olkapään liikkeen, joka osoitti villin pysyttelevän yhdellä jalalla, sillä aikaa kuin toinen jalka potkaisi. Ja siitä, mitä sitten tapahtui, hän sai tukea johtopäätökselleen.

Jerin kiljunta sen sätkytellessä selällään, hyökätessä ja iskiessä hampaillaan sokeasti ympärilleen ilmaisi todellista kiukustuneen koiranpennun raivoa. Se naarmutti mustaihoisen jalkaa ja nilkkaa, mutta sai kesken hyppyään toisen potkun ja luisui kallistunutta kantta myöten valureikiä kohti jätettyään mustaihoisen nahkaan neulanterävien penikanhampaittensa piirtämän koristeen. Yhä parkuen raivosta se kiipesi takaisin jyrkkää puista mäkeä.

Lerumie havaitsi jälleen syrjään vilkaistuaan, että hänet oli huomattu ja ettei hänen ollut hyvä mennä äärimmäisyyksiin. Hän pakeni pitkin ikkunan sivua pujahtaakseen alas kajuutan ovesta, mutta Jerin terävät hampaat tarttuivat hänen pohkeeseensa. Jeri piti otteestaan kiinni kuin sokea, mustaihoinen kompasteli ja kaatui, ja kun tuulenpuuska samassa purjeita pingoittaen kallisti laivaa, paiskautui Lerumie, joka turhaan koetti päästä jaloilleen, piikkilanka-aitaa vasten alahangan puolelle. Kannella kihisevä villijoukko kirkui ilosta, mutta Jeri, jonka raivo ei ollut talttunut, vaikka varsinainen vastustaja oli lyöty, luuli olevansa mustaihoisten naurun esineenä, hyökkäsi näiden kimppuun ja iski hampaineen minkä ennätti pakenevien jalkojen vilinään. Mustaihoiset syöksyivät päistikkaa alas kajuutan ja skanssin portaita, juoksivat kokkapuulle tai kiipesivät köysiin, minne jäivät kyyhöttämään kuin jättiläislinnut. Lopuksi kannella ei ollut muita kuin Jeri ja laivamiehistö, sillä siihen kuuluvat se oli jo oppinut tuntemaan. Kapteeni Van Horn osoitti haltioituneena suosiotaan, kutsui Jerin luokseen ja taputteli sitä ihastellen. Sitten kapteeni kääntyi matkustajiensa puoleen:

»Hei lurjukset! Teroittakaa nyt korvianne! Tämä koira on minun. Eräs teistä, mustat roistot, pahoinpiteli tätä kelpo koiraa, mutta tuhat tulimmaista se mies joutuu tekemisiin minun kanssani. Pitäkää huoli jaloistanne ja varokaa koskemasta minun koiraani! Ymmärrättekö?»

Ja matkustajat, jotka yhä kiikkuivat orsillaan ja köysissä mustia silmiään pyöritellen ja tirskuttaen toisilleen, hyväksyivät valkoisen miehen lain. Ei Lerumiekaan, jota piikkilanka oli pahanlaisesti raadellut, uhkaillut edes silmillään, saati sanoillaan. Sen sijaan hän hieroi toveriensa täyttä kurkkua nauraessa ja kapteenin silmien ilveilevästi välkkyessä hellävaroen sormillaan naarmujaan ja mutisi: »Sepä olla piru koira!»

Jeri ei ollut lainkaan ilkeä. Timin ja Panun tapaan se oli kiukkuinen ja peloton, ne olivat sen perinnöllisiä ominaisuuksia. Ja kuten Timistä ja Panusta, oli mustaihoisten metsästäminen siitä ihastuttavaa, mikä taas johtui kasvatuksesta. Varhaisimmasta lapsuudestaan asti se oli siihen totutettu. Mustaihoiset olivat mustaihoisia, mutta valkoiset miehet olivat jumalia, ja juuri valkoiset jumalat olivat opettaneet sen hätyyttämään mustaihoisia ja pitämään näitä alhaisina. Koko maailmaa ohjasi valkoisen miehen käsi. Mustaihoiset — eikö se aina ollut nähnyt niiden olevan pakotettuja pysymään alhaisessa asemassaan? Sehän oli nähnyt valkoisten jumalien useita kertoja köyttävän niitä palmupuihin Meringen pihamaalla ja suomivan niiden selät verisiksi. Ei ollut siis ihme, että jalorotuinen irlantilainen terrieri, joka itse eli valkoisen jumalan hellässä hoivassa, katseli alkuasukkaita valkoisen jumalan silmillä ja käyttäytyi näitä kohtaan tavalla, mikä ansaitsi valkoisen jumalan kiitoksen.

Sinä päivänä ei Jeri levännyt. Kaikki Arangilla oli uutta ja outoa, ja se oli niin täpö täynnä, että siinä lakkaamatta sattui kiihoittavia tapauksia. Jerillä oli toinenkin kahakka villikoiran kanssa, joka väijyksistä hyökkäsi petollisesti sivusta sen kimppuun. Mustaihoisten tavaralaatikot oli pinottu niin säännöttömästi, että kahden alimpana olevan laatikon väliin oli jäänyt pieni rako. Kun Jeri kapteenin kutsumana kulki siitä ohi, hyppäsi villikoira raosta, raapaisi terävillä pennunhampaillaan Jerin keltaista, samettista nahkaa ja loikkasi takaisin koloonsa.

Jerin kiukku kuohahti uudelleen. Se hyväksyi kyllä sivustahyökkäyksen. Miksi ja se olivat usein leikkineet sitä, tosin vain leikkineet. Mutta taistelusta peräytyminen soti Jerin tapoja ja luonnetta vastaan. Pyhän vihan vallassa se hyökkäsi koloon vihollisen perässä. Mutta villikoira olikin tällä kertaa nurkassa, missä sillä oli kaikki edut puolellaan. Koloon tunkeutuessaan Jeri löi päänsä yläpuolella olevaan laatikkoon ja tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kuonossaan ärisevän villikoiran hampaat.

Siellä ei saattanut päästä kiinni villikoiraan, ei ollut tilaisuutta syöksyä koko sydämellään ja koko painollaan sen kimppuun. Jeri saattoi vain ryömiä ja kiemurrella eteenpäin, ja terävät hampaat tekivät joka hetki tenää. Se olisi sittenkin lopulta löylyttänyt vihollisensa, ellei Borckman ohikulkiessaan olisi vetänyt sitä takajalasta pois. Taas kuului kapteeni Van Hornin kutsu, ja Jeri juosta hölkytteli tottelevaisesti peräkannelle.

Ateria oli juuri katettu kannelle mesaanipurjeen suojaan, ja Jeri, joka istui molempien valkoisten miesten välissä, sai sekin osuutensa. Se oli jo pannut merkille, että näistä kahdesta kapteeni oli korkeampi jumala ja antoi määräyksiä, joita toinen totteli. Perämies taas antoi määräyksiä mustaihoisille, mutta ei koskaan kapteenille. Kun Jerissä sen lisäksi oli kehittymässä mieltymys kapteenia kohtaan, niin se kyyristyi lähelle tätä. Kun se pisti kuononsa kapteenin lautaselle, nuhdeltiin sitä lempeästi. Mutta kerran, kun se vain nuuski perämiehen höyryävää teekuppia, se sai tämän likaisesta etusormesta näpsäyksen kuonoonsa. Perämies ei myöskään antanut sille ruokaa.

Kapteeni Van Horn antoi sille ensin kulhollisen säilykekermaan keitettyä kauraryynivelliä, johon oli sirotellut kukkurapäälusikallisen sokeria. Sen jälkeen hän tuon tuostakin antoi voileivänpalasia ja paistettua kalaa, jonka hän ensin huolellisesti puhdisti ruodoista.

Jerin rakastama mister Haggin ei ollut milloinkaan syöttänyt sitä pöydästä ruoka-aikoina, ja Jeri oli suunniltaan ilosta tämän ihastuttavan elämyksen johdosta. Ja nuori kun oli, se salli kiihkon saada itsessään vallan, niin että se pian aivan ahdisti kapteenia saadakseen lisää kala- ja voileipämurusia. Kerran se haukahtikin vaatimuksensa. Tämä antoi kapteenille aatteen ryhtyä heti opettamaan sille »puhetaitoa».

Viidessä minuutissa se oli oppinut puhumaan hillitysti ja äännähtämään vain kerran — hiljaisen, pehmeän, kulkusen kilahdusta muistuttavan yksitavuisen haukahduksen. Näinä viitenä ensimmäisenä kouluminuuttina se oppi selvästi erottamaan käskyn »istu» käskystä »pane maata», ja senkin se oppi, että sen täytyi aina istua puhuessaan, puhua hypähtämättä tai liikahtamatta istuvasta asennostaan ja sitten odottaa, kunnes ruokapala sille annettiin.

Edelleen: sen sanasto oli kasvanut kolmella sanalla. Aina tästä alkaen »puhua» merkitsi sille puhumista ja »istu» merkitsi »istu» eikä »pane maata». Kolmas lisä sen sanastoon oli »kapteeni». Tällä nimellä se oli kuullut perämiehen aina puhuttelevan kapteeni Van Hornia. Ja samoin kuin Jeri tietää, että nimi »Miksi» tarkoitti Miksiä eikä Timiä, Panua tai sitä itseään, se tiesi myös, että kapteeni oli tämän uivan, uuden maailman kaksijalkaisen, valkoisen isännän nimi.

»Se ei ole pelkkä koira», sanoi Van Horn perämiehelle. »Noiden ruskeiden silmien takana on aivan varmasti ihmisen aivot. Se on kuusi kuukautta vanha. Jos kuuden vuoden ikäinen poika oppisi viidessä minuutissa kaiken sen, minkä Jeri äsken, hän olisi ihmelapsi. Mutta mitäpä eroa, Herra paratkoon, lieneekään ihmisen ja koiran aivojen välillä. Jos koira menettelee ihmisen tavoin, täytyy sen ajatellakin ihmisen lailla.»