Читать книгу Jerin veli - Jack London - Страница 3

Sisällysluettelo

Jo hyvin varhain alkoi opetettujen eläinten katseleminen tuntua minusta vastenmieliseltä. Siihen oli kenties syynä synnynnäinen, sammumaton uteliaisuuteni. Se pilasi minulta senlaatuiset huvitukset, sillä minua halutti nähdä näyttämön taakse päästäkseni selville siitä, miten sellaiset esitykset olivat mahdollisia. Ja se, minkä havaitsin olevan reippaan ja onnistuneen näytännön edellytyksenä, ei ollut kaunista. Tapasin julmuuksia niin hirvittävän määrän, ettei varmaankaan ole ketään täysijärkistä ihmistä, joka ne kerran keksittyään voisi enää koskaan nautinnolla katsella opetettujen eläinten esityksiä.

En ole hentomielinen houkka. Arvostelijat ja hentomieliset kaunosielut pitävät minua päinvastoin oikeana hirviönä, joka hekumoi veressä ja julmuuksissa. Kajoamatta tässä sen enempää maineeseeni — olkoon kullakin siitä oma mielipiteensä — tahdon vain huomauttaa, että olen käynyt kovan elämänkoulun ja nähnyt enemmän petomaisuutta ja julmuutta kuin ihmiset yleensä: laivankanssista ja vankilasta, köyhäinkorttelista ja erämaasta, mestaushuoneesta ja sairaalasta taistelutantereelle ja kenttäsairaalaan asti. Olen nähnyt ihmisiä silvottavan ja rääkättävän kuoliaaksi. Olen nähnyt tylsämielisten joutuvan hirteen, kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa asianajajalle. Olen nähnyt voimakkaitten miesten murtuvan sielultaan ja ruumiiltaan ja toisten tulevan parantumattomiksi, hurjiksi mielipuoliksi kovasta kohtelusta. Olen nähnyt vanhojen ja nuorten — vieläpä pienten lastenkin — kuolevan nälkään. Olen nähnyt miehiä ja naisia piestävän ruoskilla, patukoilla ja nyrkeillä, ja olen nähnyt sarvikuononnahkaisten piiskansiimojen kiertyvän mustien poikien vartalon ympäri, niin että ne joka lyönnillä silpaisivat nahan irti ympäri ruumiin. Mutta kuitenkaan ei ihmisten julmuus ole minua koskaan niin kauhistanut ja järkyttänyt kuin nähdessäni opetettujen eläinten esiintyvän näyttämöllä ja yleisön nauravan ja taputtavan käsiään.

Lujahermoinen ihminen voi mahdollisesti sietää paljonkin tiedotonta ja tahatonta julmuutta ja kidutushalua, johon ajattelemattomuus tai tyhmyys on syynä. Minulla on lujat hermot. Mutta se kylmäverinen, täysin tietoinen ja tahallinen julmuus ja kiduttamishalu, johon ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa kesytettyjen eläinten näytännöistä perustuu, herättää minussa kuvaamatonta inhoa ja kauhistusta. Taiteeksi kehitetty julmuus on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa kesytettyjen eläinten maailmassa.

Vaikka minulla oli lujat hermot ja olin tottunut kieltäymyksiin, julmuuteen ja raakuuteen, huomasin vanhemmaksi tultuani, että vaistomaisesti pakenin eläinnäytäntöjen kauhuja ja nousin paikaltani ja lähdin teatterista heti, kun sellaisen esityksen piti alkaa. Sanon "vaistomaisesti". Tarkoitan sillä, etten silloin vielä tullut ajatelleeksi, että juuri sillä menettelytavalla voitaisiin antaa kuolinisku näille eläinnäytännöille. Minä pelastin vain itseni tuskallisesta näystä.

Mutta ajan oloon olen sen verran oppinut tuntemaan ihmisluonnetta, että ymmärrän, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sietää sellaisia esityksiä, jos hän tietäisi, mikä ääretön julmuus on tehnyt ne mahdollisiksi.

Olen siis kyllin rohkea esittääkseni nyt tässä kolme ehdotusta:

Ensiksikin tulisi kaikkien ihmisten ottaa selkoa siitä, mitä julmuuksia eläinten on aina kestettävä, ennenkuin ne saadaan pakotetuiksi tekemään temppujaan maksavan yleisön huviksi. Toiseksi ehdotan, että kaikki miehet ja naiset, pojat ja tytöt, jotka näin ovat tutustuneet "jalon" eläintenkesytystaidon alkeisiin, liittyisivät työskentelemään paikallisissa ja koko maata käsittävissä eläinsuojeluyhdistyksissä.

Kolmatta ehdotustani minun täytyy ensin hiukan perustella. Kuten sadattuhannet muut ihmiset olen minäkin työskennellyt useilla laupeuden työaloilla, koettaen muodostaa järjestöjä ihmisten kurjuuden ja hädän poistamiseksi. Ei ole helppoa houkutella ihmisiä järjestettyyn toimintaan heidän omaksikaan hyväkseen, ja vielä paljon vaikeampaa se on, jos on kysymyksessä eläinten kurjan tilan parantaminen.

Kaikki me varmaankin itkemme katkeria kyyneleitä ja hikoilemme verta, kun saamme tietää, minkälaiseen välttämättömään julmuuteen eläintenopetus perustuu. Mutta ei edes joka tuhannes meistä liity silti mihinkään yhdistykseen sen estämiseksi tai pyri sanoillaan, teoillaan ja raha-avustuksella tätä julmuutta poistamaan. Siinä on eräs ihmisluonteen heikkouksia. Meidän täytyy myöntää se, kuten myönnämme lämmön ja kylmyyden, esineiden läpinäkymättömyyden ja ikuisen painolain.

Mutta meille muille, joita on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän tuhannesta, jää heikkoudestamme huolimatta toinen keino helposti ilmaista halumme hävittää maailmasta se julmuus, jota eräät meistä harjoittavat toisten huviksi eläimiä kohtaan, jotka sittenkin ovat vain meitä alempia eläimiä maapallon pinnalla. Se on hyvin helppoa. Meidän ei tarvitse ajatellakaan vuosimaksuja tai muita velvollisuuksia. Meidän ei tarvitse ollenkaan ajatella tätä asiaa muulloin kuin silloin, kun teatterissa tai jossakin huvipaikassa esitetään eläinnäytäntöjä. Asiaa sen enempää miettimättä voimme silloin ilmaista paheksumisemme nousemalla paikaltamme ja poistumalla teatterista kävelläksemme hiukan raittiissa ilmassa ja palataksemme sitten, kun eläinesitys on loppunut, katsomaan muuta ohjelmaa. Meidän on vain äänestettävä eläinten kesytys pois kaikista julkisista huvittelupaikoista. Näyttäkää niiden johtajille, etteivät sellaiset esitykset ketään miellytä, ja vielä sinä päivänä, samalla hetkellä, he herkeävät tarjoamasta yleisölle sellaisia huvituksia.

Glen Ellen, Sonoma County, Kalifornia. Joulukuun 8 p:nä 1915.

Jack London.

1.

Mutta Miksi-koira ei purjehtinutkaan koskaan Tulagista Eugénie-laivan villienvartijana. Joka viides viikko höyrylaiva Makambo poikkesi Tulagin satamaan matkallaan Uudesta Guineasta ja Mikronesiasta Australiaan. Ja eräänä iltana, jolloin se tuli satamaan tavallista myöhemmin, kapteeni Kellar unohti Miksin maihin. Sellainen vahinko saattoi helposti tapahtua, sillä kapteeni Kellar palasi vasta puoliyön aikana rantaan käytyään hallituksen asiamiehen bungalolla korkealla mäellä, sillä välin kuin hänen venemiehistönsä oli turhaan etsinyt häntä rannalta ja venevajasta.

Tuntia aikaisemmin, juuri kun Makambon ankkuria nostettiin ja kapteeni Kellar poistui laivalta alahanganpuoleista lautasiltaa pitkin, Miksi oli tullut laivaan eräästä ylähangan ikkuna-aukosta. Tämä johtui siitä, että Miksi oli hyvin kokematon ja toivoi tapaavansa Jerin tällä laivalla, koska se viimeksi oli nähnyt veljensä Ariel-laivalla, ja sitten vielä siitä, että se oli saanut ystävän.

Dag Daughtry oli hovimestarina Makambossa, ja hänen olisi pitänyt ajatella asiaa enemmän, ja hän olisi sitä varmaan ajatellutkin ja menetellyt toisin, ellei hänen omalaatuinen kunnianhimonsa olisi johtanut häntä kiusaukseen. Hän oli lempeä ja iloinen, mutta heikko luonteeltaan, ruumiiltaan hyvin voimakas ja kestävä, ja hänestä kerrottiin, ettei hän kahteenkymmeneen vuoteen ollut kertaakaan lyönyt laimin työtään yhtä vähän kuin päivittäistä kuuden pullon olutannostaan, ei edes — kuten hän itse kehuskeli — Bismarckin saarilla, missä joka olutpulloon oli liuotettu kymmenen graania kiniiniä malarian varalta.

Makambon kapteenilla oli tapana ylpeänä osoittaa matkustajille hovimestariaan ennenkuulumattomana ihmeenä kaikkien hovimestarien joukossa. Dag Daughtry jatkoi työtään alhaalla etukannella ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, mutta pälyi kuitenkin salaa komentosillalle, mistä kapteeni ja matkustajat tarkastelivat häntä, ja hänen rintansa paisui ylpeydestä, sillä hän tiesi kapteenin sanovan: "Katsokaa häntä! Se on Dag Daughtry, aika olutratti. Hän ei ole ollut juovuksissa kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hän tyhjentää kuusi pulloa olutta jokikinen päivä. Sitä ei uskoisi hänet nähdessään, mutta vakuutan, että se on totta. En voi ymmärtää, kuinka mies voi juoda niin paljon. Ihailen häntä. Hän tekee työnsä reippaammin kuin kukaan muu. Minä saisin kaulanpoltetta jo yhdestä ainoasta olutlasista ja kadottaisin tyystin ruokahaluni. Mutta hänelle se näyttää tekevän vain hyvää. Katsokaa häntä! Katsokaa häntä!"

Dag Daughtry osasi ulkoa kapteenin sanat ja oli täynnä ylpeyttä omasta kunnostaan. Hän jatkoi työtään kahta innokkaammin ja aloitti sinä päivänä vielä seitsemännenkin pullon oikein osoittaakseen ihmeellistä kestävyyttään. Se oli omituinen tapa hankkia arvonantoa itselleen, mutta ihmisethän ovat silloin tällöin omituisia, ja Dag Daughtryn mielestä se antoi hänelle olemassaolon oikeutuksen.

Hän ponnisteli kaikella tarmollaan ja koko sielullaan ylläpitääkseen maineensa kuuden pullon miehenä. Senvuoksi hän vapaa-aikoinaan kaupusteli kilpikonnanluisia kampoja ja hiuskoristeita ja oli sangen taitava varastamaan muiden ihmisten koiria. Jonkunhan täytyi maksaa päivittäiset kuusi pulloa, jotka kolmellakymmenellä kerrottuina tekivät jo sievoisen summan kuukaudessa. Koska se "joku" oli juuri Dag Daughtry itse, hän katsoi tarpeelliseksi toimittaa Miksin laivalle lastiaukon kautta.

Miksi oli sinä iltana kuljeskellut Tulagin rannalla Eugénien valaanpyyntivenettä haikaillen, ja siellä se tapasi tanakan, lyhyen, harmaatukkaisen hovimestarin. Heistä tuli hyvin pian ystävät, sillä Miksi oli vielä yhtä iloluonteinen kuin pentuna ollessaan. Se oli paljon seuraarakastavampi ja sävyisämpi kuin Jeri huolimatta siitä, että se oli tuntenut hyvin vähän valkoihoisia. Sen ensimmäiset tutut olivat herra Haggin, Derby ja Bob Meringella, sitten se oli tutustunut kapteeni Kellariin ja hänen perämieheensä Eugénie-laivassa ja vihdoin Harley Kennaniin ja Arielin päällystöön. Se oli huomannut heidän kaikkien olevan erilaisia ja paljon miellyttävämpiä kuin mustaihoisten laumat, joita se oli tottunut halveksimaan ja kohtelemaan äreästi.

Ja Dag Daughtry tuntui olevan samanlainen kuin muutkin valkoihoiset, sitä osoitti jo hänen ensimmäinen iloinen tervehdyksensä: "Hei, sinä valkoisen miehen koira, mitä sinä teet täällä mustien maassa?" Miksin vastaus oli hillitty ja ylpeän arvokas, mutta uteliaasti kohoavat korvat ja iloisesti loistavat silmät puhuivat toista kieltä. Dag Daughtrylta ei jäänyt mitään huomaamatta — hän oli koiraintuntija — hänen tarkastellessaan Miksiä lyhtyjen valossa, joita mustat pojat pitelivät lastauspaikalla.

Hovimestari oli heti selvillä kahdesta seikasta: Miksi oli iloinen, sävyisäluonteinen koira, ja se oli arvokas koira. Sitten hovimestari vilkaisi ympärilleen. Ketään ei ollut näkemässä. Sillä hetkellä oli läsnä vain mustaihoisia, ja nekin katsoivat merelle, mistä lähenevä aironloiske kehotti niitä olemaan valmiina vastaanottamaan lastivenettä. Oikealla puolen, toisen lyhdyn valossa, seisoivat hallituksen asiamiehen apulainen ja Makambon talouspäällikkö kiihkeästi riitelemässä jostakin rahtikirjan virheestä.

Hovimestari katsahti vielä kerran Miksiin ja teki sitten päätöksensä. Hän kääntyi ja kulki kappaleen matkaa rantaa pitkin pois lyhtyjen valopiiristä. Sadan metrin päässä hän istuutui hietikolle odottamaan.

"Se on ainakin kahdenkymmenen punnan arvoinen", hän mutisi itsekseen. "Ellen saa kymmentä puntaa aivan ilmaiseksi ja vielä kiitoksia kaupan päälle, niin olen totta vie aika poropeukalo enkä osaa erottaa ajokoiraa vinttikoirasta — niin, kymmenen puntaa missä Sydneyn kapakassa tahansa."

Ja hän muutti ne kymmenen puntaa mielessään olutpulloiksi. Se oli mahtava, ihana näky, houkutteleva kuin olutpanimo.

Hietikossa kahisevat nopeat askeleet ja hiljainen nuuskiminen saivat hänet heristämään korviaan. Sitä hän juuri oli toivonut. Koira oli heti mieltynyt häneen ja seurannut jäljestä.

Dag Daughtry tiesi, miten koiria oli kohdeltava. Sen Miksi sai kohta kokea, kun mies ojensi kätensä ja tarttui sitä puoleksi poskeen, puoleksi irtonaiseen niskanahkaan. Tämä liike ei ollut ollenkaan pelottava, mutta ei myöskään varovainen tai arka. Se oli reipas ja itsetietoinen ja herätti luottamusta Miksissä. Se oli karski, mutta ei loukkaava, rohkea, mutta ei tunkeileva. Miksistä tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, että tämä aivan vieras ihminen ravisteli sitä niin tuttavallisesti, samalla kun hyvänsävyinen ääni mutisi: "Se on oikein. Tule sinä vain tänne. Etpä tiedä, mikä onni sinua vielä odottaa."

Miksi ei ollut vielä milloinkaan tavannut ihmistä, johon se olisi heti ensimmäisestä hetkestä niin mieltynyt. Ja Dag Daughtry tiesi, vaistosta ehkä, kuinka koiria oli kohdeltava. Hän ei ollut luonnostaan raaka. Hän ei ollut koskaan liian ystävällinen eikä liian tyly. Hän ei nytkään tyrkyttänyt Miksille ystävyyttään. Hän oli hyvin varovainen lähentely-yrityksissään. Hän oli tuskin tarttunut Miksiin, kun hän jo päästi sen irti ja näytti sen kokonaan unohtavan.

Hän ryhtyi sytyttämään piippuaan ja käytti siihen useita tulitikkuja, ikäänkuin tuuli olisi ne sammuttanut. Mutta sillä välin kun ne paloivat aivan hänen sormiinsa saakka ja hän oli voimakkaasti imevinään piippuaan, tutkivat hänen terävät, pienet siniset silmänsä tuuheiden harmaiden kulmien alta Miksiä hyvin tarkoin. Ja Miksi katseli tarkkaavasti vierasta, joka tuntui siitä niin tutulta.

Miksi oli kovin pettynyt, kun ihastuttava kaksijalkainen jumala näytti sen aivan unohtaneen. Koettipa se hieroa tuttavuutta pyytämällä häntä leikkimään: se nosti äkkiä etukäpälänsä maasta ja laski ne jälleen alas kauemmas eteenpäin, taivuttaen ruumiinsa niin alas, että rinta melkein kosketti hiekkaan, ja samalla se heilutti iloisesti leikattua häntätöpykkäänsä ja päästi lyhyen, kehottavan haukunnan. Mutta mies pysyi välinpitämättömänä ja imeskeli veltosti piippuaan pimeässä.

Tuskin koskaan on harkitumpi keimailu salannut kavalampaa petosyritystä kuin nyt keski-ikäisen, kuuden pullon hovimestarin lähennellessä Miksiä. Kun Miksi, jota miehen välinpitämättömyys loukkasi, kääntyi kuin poistuakseen, äännähti hovimestari sille jörösti:

"Tule tänne, koira, tule tänne."

Dag Daughtry myhäili hyvillään, kun Miksi tuli hänen luokseen ja nuuski innokkaasti hänen housunlahkeitaan. Ja mies käytti tilaisuutta tarkastellakseen koiraa. Hän tuprutteli sauhuja piipustaan ja antoi katseensa liukua pitkin koiran hyvinmuodostunutta vartaloa.

"Komea koira, kerrassaan hieno koira", hän sanoi hyväksyvästi ääneensä. "Kuule, saisit palkinnon missä koiranäyttelyssä tahansa satamakaupungeissa ja nauharuusukkeita rintasi täyteen. Ainoa vika sinussa on tuo ryppyinen korva, mutta sen minä melkein voisin itsekin oikaista. Eläinlääkäri tekee sen milloin tahansa."

Huolettomin elein hän tarttui Miksin korvaan ja alkoi sormenpäillään hyväillen hieroa sitä aivan juuresta, ihan siitä, mistä korva ulkoni kiinteästä päänahasta. Ja Miksi oli mielissään. Ei milloinkaan vielä ihmiskäsi ollut sillä tavoin muokannut sen korvaa kuitenkaan kipeää tekemättä. Sormet aiheuttivat vain niin voimakasta ruumiillista nautintoa, että Miksi kiemurteli hyväntunteesta.

Sitten mies veti korvaa, niin että se liukui hitaasti hänen sormiensa lomitse, ja korvanjuurta kutitti niin ihanasti. Mies otti vuoroin toisen, vuoroin toisen korvan ja puheli hiljaa koko ajan. Sanoja Miksi ei ymmärtänyt, mutta siltä tuntui, että mies puhui sille.

"Pää on hyvänmuotoinen", mutisi Dag Daughtry sivellen ensin koiran päätä ja sytyttäen sitten tulitikun. "Eikä yhtään ryppyä, komeat, voimakkaat leuat ja aivan tarpeeksi pyöreät posket."

Hän pisti sormensa Miksin suuhun ja koetti lujia, tasaisia hampaita, mittasi vatsan ja rinnan leveyden ja kohotti yhtä jalkaa. Uuden tulitikun valossa hän tutki sitten kaikki neljä jalkaa.

"Musta, pikimusta — jokikinen kynsi", sanoi Daughtry, "parempia jalkoja ei koiralla voi olla, tarpeeksi kaarevat ja lyhyet, mutta ei liian lyhyet varpaat. Sinun isäsi ja äitisi ovat varmaankin saaneet monta nauharuusuketta aikoinaan."

Miksi alkoi käydä levottomaksi, kun tarkastuksesta ei tuntunut tulevan loppua, mutta silloin Daughtrykin äkkiä keskeytti ja otti Miksin hännän noidansormiensa väliin, tutki hännän juuressa olevia lihaksia, paineli ja puristeli viimeistä selkänikamaa ja pyöritteli häntää aivan häpeämättömän tuttavallisesti. Mutta Miksi oli haltioissaan ja painoi takapuoltaan hyväileviä sormia vastaan. Sitten mies painoi äkkiä kätensä sen kylkiin puolittain mahan alle ja nosti sen kohoksi maasta. Mutta ennenkuin Miksi ennätti edes hämmästyä, se oli jälleen jaloillaan.

"Kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän … varmasti painat yli kaksikymmentäviisi naulaa nyt, siitä lyön vaikka vetoa, ja painat kolmekymmentä täysikasvuisena", puheli Dag Daughtry. "No niin, monet koirankasvattajat ovat sitä mieltä, että kolmekymmentä on maksimipaino, ja aina siinä voi harjoittelulla laihtua muutaman naulan. Sinulla on erinomainen ruumis, kyllin notkea kilpajuoksuun ja kyllin raskas tappeluun, ja sinun jalkasi ovat aivan virheettömät."

"Niin, herra Hau-hau, painosi on edullinen ja taitava koiralääkäri voi kyllä siistiä tuon korvan. Uskon Sydneyssä olevan ainakin kaksisataa henkilöä, jotka tuossa paikassa hellittäisivät kaksikymmentä puntaa saadakseen sinut."

Mutta jottei Miksi nyt vain olisi niin typerä, että alkaisi pitää itseään kovin tärkeänä, Daughtry suoristautui, sytytti piippunsa ja näytti aivan unohtavan koiran. Sen sijaan, että olisi kerjännyt itse ystävyyttä, hän tahtoi saada Miksin tekemään aloitteen.

Ja Miksi tekikin sen. Se painoi kylkensä Daughtryn polveen, raapi käpälällään Daughtryn kättä ja pyysi lisää korvanhierontaa ja hännänpyöritystä. Mutta Daughtry tarttuikin sen leukaan ja käänteli sen päätä hitaasti edestakaisin.

"Kenen koira sinä olet? Ehkä jonkin mustaihoisen, eikä se ole oikein. Ehkä on mustaihoinen sinut varastanut; se olisi kamalaa. Ajattelehan, mihin kauheihin kohtaloihin koirat voivat joutua. Se on synti ja häpeä. Ei kukaan valkoinen mies voi sallia, että mustaihoinen omistaa sinunlaisesi koiran, ja tässä on valkoinen mies, joka ainakaan ei sitä salli. Jopa nyt jotakin! Mustaihoinen omistaisi sinut, mustaihoinen, joka ei tiedä, miten sinua on kasvatettava! Tietenkin on mustaihoinen varastanut sinut. Jos saisin hänet nyt käsiini, niin kyllä hänet pehmittäisin, sen totisesti tekisin. Ajatella, että mustaihoinen komentaisi sinua hyppäämään ja kantamaan tavaroitaan! Ei, herra Hau-hau, sitä et saa enää koskaan tehdä. Sinä tulet minun kanssani, eikä minun tarvinne sitä kahdesti pyytää."

Dag Daughtry nousi ja läksi kävelemään pitkin rantaa. Miksi katsoi hänen jälkeensä, mutta ei seurannut. Se olisi kovin mielellään mennyt mukaan, mutta mies ei ollut sitä kutsunut. Vihdoin Daughtry maiskautti huuliaan hyvin hiljaa. Ääni oli niin heikko, että hän itse sitä tuskin kuuli. Eikä ainoakaan ihminen olisi kuullut sitä sinne, missä Miksi oli, mutta Miksi kuuli sen ja syöksyi ihastuneena hänen jälkeensä.

2.

Dag Daughtry kuljeskeli edelleen pitkin rantaa, ja Miksi seurasi aivan hänen kintereillään tai hyppi riemuiten hänen ympärillään joka kerta, kun hän uudisti tuon maiskuttavan äänen. Hän pysähtyi ulkopuolelle lyhtyjen valopiiriä, missä mustat haamut purkivat tavaroita veneistä ja hallituksen asiamiehen apulainen ja Makambon talouspäällikkö yhä riitelivät rahtikirjasta. Kun Miksi tahtoi mennä kauemmas, pysäytti mies sen tuolla omituisella, melkein kuulumattomalla äänellä.

Sillä Daughtry ei suinkaan halunnut, että hänet nähtäisiin koiranvarastamishommissa, ja mietti, miten voisi kenenkään huomaamatta päästä laivalle. Hän pysytteli loitolla lyhdyistä ja kulki edelleen rantaa pitkin kylälle päin. Kuten hän oli otaksunut, kaikki työkelpoiset miehet olivat satamassa lastaustöissä. Ruohomajat näyttivät olevan kaikki autioina, mutta vihdoin kuului yhdestä kimeä vanhuksen ääni huutavan:

"Mitä nimi?"

"Laivalta ollaan", hän vastasi. "Anna poikasi viedä minut sinne kanootilla, niin saat kaksi tupakkalehteä."

"Sinu anta viisi ja viisi lehti minu itse tulla souta", tuli vastaukseksi.

"Annan viisi lehteä", tinki kuuden pullon hovimestari. "Jos sinulle ei kelpaa viisi lehteä, niin saat mennä helvettiin."

Hiljaisuus.

"Kelpaako sinulle viisi lehteä?" Daughtry jatkoi kurkistaen pimeään majaan.

"Kelpaa minu", kuului pimeästä, ja ruumis, joka tuota ääntä hallitsi, lähestyi niin kummallisella kolinalla, että Daughtry sytytti tulitikun nähdäkseen tulijan.

Hänen edessään seisoi tihrusilmäinen vanhus kainalosauvan varassa. Tämän silmät olivat puoliksi kaihinpeittämät, ja se, mitä niistä vielä näkyi, kiilui iljettävän punaisena. Hänen likainen tukkansa törrötti tuuheina harmaina tupsuina. Hänen ihonsa oli arpinen, ryppyinen ja hilseen peittämä, se oli sinipunaista, pinnalla ohut harmaja peite, joka näytti maalilta, mutta oli kuitenkin ukon omaa nahkaa.

Spitaalinsyömä vanhus, Daughtry ajatteli vilkaisten nopeasti ukon käsiin ja jalkoihin nähdäkseen, montako varvas- ja sorminiveltä häneltä puuttui. Mutta ne olivat kaikki paikoillaan; sensijaan toinen jalka oli puolisäärestä poikki.

"Missä on jalkasi?" Daughtry sanoi viitaten katkenneeseen jalkaan.

"Suuri hai, se jalka sen sisässä", irvisteli ukko avaten inhottavan hampaattoman kitansa.

"Minu olla hyvin vanha", vaikeroi yksijalkainen Metusalemi. "Hyvin pitkä aika minu ei saanu tupakka. Suuri valkea herra anta minu lehti heti, minu pian, pian souta laivalle."

"Mutta ellen annakaan lehteä heti?" kysyi hovimestari kärsimättömästi.

Vanhus kääntyi vastaamatta, heilautti jalantynkäänsä ja alkoi keppinsä varassa hyppiä majaan.

"Hyvä on", Daughtry huudahti. "Saat heti lehden."

Hän pisti käden taskuunsa ottaakseen sieltä tuota Salomonin saarten vaihtorahaa ja irrotti tupakkakääröstä yhden litistetyn lehden. Vanhus loisti kuin aurinko ojentaessaan halukkaasti kätensä lehteä ottamaan. Hän päästi vuoroin hiljaisia kuhertavia ääniä, vuoroin lyhyitä, kimeitä voivotteluja, puoleksi riemuiten, puoleksi toraillen. Hän otti korvalehdessään olevasta reiästä mustan piippunysän ja muserteli vapisevin sormin sen koppaan huonon virginiatupakan lehteä. Painettuaan piipunsisustaa vielä peukalollaan hän heittäytyi äkkiä maahan kainalosauva vieressään ja ainoa jalka allaan niin, että hän näytti aivan jalattomalta. Pienestä, kookoskuiduista letitetystä pussista, joka riippui hänen sisäänpainuneella rinnallaan, hän otti piikiveä, terästä ja taulaa, ja kärsimättömänä odottavan hovimestarin tarjotessa tulitikkulaatikkoa ukko iski tulta, sytytti taulan, puhalsi sen paremmin palamaan ja sytytti sillä piippunsa.

Ensimmäisen sauhun vedettyään hän herkesi valittamasta ja näytti rauhoittuvan, ja Daughtry, joka uteliaana seurasi hänen puuhiaan, näki, kuinka hänen kätensä ja riippuvat huulensa lakkasivat vapisemasta, sylkeä ei valunut enää suupielistä, ja kipeiden, tulehtuneiden silmien katse rauhoittui.

Mitä näkyjä vanhus seuraavan hiljaisuuden aikana lie nähnyt, sitä Daughtry ei käynyt arvailemaan. Hänen mieltään kiinnitti liiaksi toinen näky: likainen, autio, pieni huone jossakin köyhäintalossa, ja siellä ukko, joka kovin paljon muistutti häntä itseään, valitti ja vaikeroi suu kuolaa valuen, kun ei saanut tupakanhiventäkään piippunysäänsä eikä — voi kauhua — kulaustakaan olutta, saati sitten kuutta litraa.

Miksi, joka piipun himmeän hehkun valossa tarkasteli molempia ukkoja, joista toinen kyyrötti pimeässä, toinen seisoi, ei käsittänyt ollenkaan vanhuuden tragiikkaa, vaan tiesi ainoastaan, ja sen sitä varmemmin, kuinka tavattoman rakastettava oli tuo kaksijalkainen jumala, joka oli noidansormillaan voittanut sen sydämen korvien, hännäntyven ja selkärangan välityksellä.

Kun savipiippu oli palanut loppuun, nousi vanha saarelainen kainalosauvansa varassa tavattoman nopeasti pystyyn ja nilkutti rannalle. Daughtryn täytyi työntää apuna pientä kanoottia hietikolta veteen. Se oli puunrungosta koverrettu ja yhtä vanha ja rapistunut kuin sen omistajakin. Päästäkseen kanoottiin sitä kaatamatta Daughtryn täytyi kahlata veteen, niin että toinen jalka kastui nilkkaa, toinen polvea myöten. Vanhus keikautti itsensä kanoottiin laidan yli niin nopeasti, että se saavutti tasapainonsa juuri ollessaan kaatumaisillaan.

Miksi jäi rannalle ja odotti kutsua; se epäröi vielä. Dag Daughtry maiskutti huulillaan niin hiljaa, ettei vanhus kuullut sitä, ja Miksi otti pitkän loikkauksen hietikolta ja pääsi kanoottiin karvaakaan kastelematta. Astuen Daughtryn olkapäälle se hyppäsi veneen pohjalle. Daughtry maiskutti uudelleen, ja Miksi kääntyi häneen päin, istuutui ja laski päänsä hovimestarin polvelle.

"Luulenpa voivani vannoa vaikka viiden raamatun päällä, että sinä seurasit minua omasta halustasi", hän sanoi kuiskaten Miksin korvaan. "Nopeasti, nopeasti", hän komensi sitten. Vanhus pisti tottelevaisena melansa veteen ja alkoi meloa. Kanootti mutkitteli sinne tänne, mutta kulki kumminkin siihen suuntaan, missä sarja pilkottavia valoja osoitti Makambon olevan. Mutta vanhus oli kovin heikko, hän ähki ja puhki ponnistuksesta ja keskeytti usein soutunsa. Hovimestari otti kärsimättömänä melan häneltä ja ryhtyi itse melomaan.

Puolimatkassa ukko herkesi ähkimästä, nyökkäsi Miksiä kohti ja sanoi:

"Se koira olla suuren valkean herran kuunarilla. — Te anta minu kymmenen lehti tupakka", hän lisäsi hetkisen kuluttua nähdäkseen, mitä hänen ilmoituksensa oli vaikuttanut.

"Annan sinulle melalla kalloon", vastasi Daughtry nauraen.

"Kuunarin valkoinen herra on minun hyvä ystäväni. Hän on juuri Makambossa. Vien koiran hänen luokseen Makamboon."

Ukko ei sanonut enää mitään, ja vaikka hän eli vielä monta vuotta, ei hän koskaan puhunut siitä keskiyöllä kulkijasta, joka vei Miksin. Nähdessään ja kuullessaan, mikä elämä nousi rannalla myöhemmin yöllä, kun kapteeni Kellar pani koko Tulagin ylösalaisin Miksiä etsiessään, yksijalkainen ukko pysyi visusti hiljaa. Mikä hän oli rakentaakseen riitaa vieraiden valkoisten herrojen kesken, jotka tulivat ja menivät, retkeilivät ja hallitsivat kaikkialla mielensä mukaan?

Tässä ukko ei ollenkaan poikennut muusta heimostaan, tummaihoisesta melanesialaisesta rodusta. Valkoiset toimivat outojen ja käsittämättömien tarkoitusperien mukaan. He muodostivat kokonaan toisen maailman, olivat ylempiä olentoja ja elivät elämänsä korkeammalla tasolla, missä ei tapahtunut mitään mustaihoisten mielestä todellista ja luonnollista, ja valkoiset herrat liikkuivat kuin unikuvat, kuin varjot maailmankaikkeuden suurella, salaperäisellä taustalla.

Koska laskusilta oli alahangan puolella, kiersi Dag Daughtry ylähangan puolelle ja pysäytti kanootin avoimen luukun kohdalle.

"Kwaque!" hän huusi hiljaa kerran, kahdesti.

Toisella kerralla aukkoon ilmestyi pää, joka kurkisti alas ja sanoi kimeällä äänellä:

"Minu otta vastaan, herra."

"Ota koira vastaan", hovimestari kuiskasi. "Sulje se hyttiin ja odota minua. Pidä varasi! Nyt!"

Hovimestari tarttui nopeasti Miksiin, nosti sen ylös, jätti sen käsiin, jotka ojentautuivat laivan rautaisesta kyljestä, ja souti sitten avonaiselle lastiaukolle. Hän pisti kätensä tupakkakukkaroonsa, ojensi kimpun irtonaisia lehtiä ukolle ja sysäsi kanootin menemään ollenkaan ajattelematta, pääsisikö sen avuton soutaja milloinkaan maihin.

Vanhus antoi melansa levätä eikä katsahtanutkaan mahtavaan höyrylaivaan kanootin liukuessa sen kylkeä pitkin takaisin pimeään. Hän oli kokonaan keskittynyt sen suuren tupakka-aarteen laskemiseen, mikä oli tipahtanut hänen syliinsä. Viisi oli äärimmäinen luku, minkä hän tunsi. Kun hän oli laskenut viiteen, hän alkoi alusta ja laski taas viiteen. Niitä oli kaikkiaan kolme viittä ja näiden lisäksi vielä kaksi lehteä, ja niin hän sai lopultakin yhtä varman käsityksen lehtien luvusta kuin valkea mies määrittelemällä ne yhdellä ainoalla luvulla seitsemäksitoista.

Se oli paljon enemmän kuin hän ahneudessaan oli toivonut. Mutta hän ei hämmästynyt. Valkoisten miesten teot eivät häntä hämmästyttäneet. Jos siinä olisi ollut kaksi nauhaa seitsemäntoista sijasta, ei hän olisi sitäkään ihmetellyt. Koska valkoisten miesten kaikki teot olivat hämmästyttäviä, ei mustaihoinen voinut niitä enää hämmästyä, paitsi ehkä silloin, kun hän joskus ihmeekseen pystyi jonkun teon käsittämään.

Meloen, ähkien, leväten, unohtaen valkoisten miesten varjomaailman, tajuamatta muuta todellisuutta kuin Tulagi-vuoren mustan harjanteen, joka piirtyi rauhallisesti välkkyvää tähtitaivasta vasten, meren ja kanootin, jota hän niin suurella vaivalla kuljetti, oman heikkenevän voimansa ja kuoleman, joka siitä viimein oli tekevä lopun, vanhus meloi hitaasti rantaan.

3.

Lyhyen ilmamatkansa jälkeen Miksi pysähtyi näkymättömiin käsiin; ne nostivat sen kapean metallikehyksen läpi valaistuun huoneeseen, missä se katseli ympärilleen Jeriä etsien. Mutta Jeri makasi sillä hetkellä Villa Kennanin vuoteen vieressä Arielin keinuvalla kannella. Takanaan Melanesian saaret ja suoraan keulan edessä Uusi Guinea tämä hieno alus kiiti yksitoista solmuväliänsä pasaatituulen ajamana, ja laidan valurei'issä sihisi ja loiski, kun ne ryyppäsivät merivettä. — Jerin sijaan, jonka se oli viimeksi nähnyt jossakin laivassa, Miksi näki nyt edessään Kwaquen.

Kwaquen? Niin, Kwaque oli Kwaque, olio, joka hyvin vähän oli muiden ihmisten kaltainen. Lieneekö elämänvirrassa koskaan ajelehtinut omituisempaa hylkyä. Ihmisten tavallisen laskutavan mukaan hän oli seitsentoistavuotias, mutta sadat vuodet olivat painaneet leimansa laihoihin kasvoihin, ryppyiselle otsalle, sisäänpainuneille poskille ja syvällä kiiluviin silmiin. Ohuet, hontelot jalat, joissa näytti olevan vain luut velton nahan peitossa eikä ollut lihaksista merkkiäkään, kannattivat paksua yläruumista. Suurta, esiintyöntyvää vatsaa tukivat tanakat lanteet, ja hartiat olivat leveät kuin Herkuleella. Mutta sivulta katsoen olkapäät ja rinta olivat aivan litteät. Tällä osalla pojan ruumista näytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta. Käsivarret olivat yhtä ohuet kuin sääretkin, ja Miksistä näytti poika ensinäkemältä isomahaiselta mustalta hämähäkiltä.

Kwaque pukeutui nopeasti, veti päälleen purjekankaiset housut ja mekon, jotka olivat pitkäaikaisesta käytöstä sekä liassa että risoina. Kaksi vasemman käden sormea oli aina riepuun käärittyinä, ja ammattimies olisi tästä kohta tehnyt johtopäätöksen, että hän oli spitaalinen. Vaikka hän oli Dag Daughtryn omaisuutta yhtä varmasti, kuin jos tällä olisi ollut kuitti siitä, että oli ostanut pojan, ei omistaja kuitenkaan tietänyt, että tuossa omituisessa tylsähermoisessa oliossa ilmeni niin kamalan taudin oireita.

Daughtryn omistusoikeudella poikaan oli jokseenkin löyhät perusteet. Kuningas Wilhelmin maassa, joka kuuluu Amiraliteetti-saariin, Kwaque oli juossut suoraan Daughtryn syliin spitaaleineen kaikkineen. Kun hovimestari kuljeskeli alkuasukasten teitä ja polkuja viidakon reunassa lähellä rantaa — hän teki usein niin nähdäkseen, eikö sattuisi eteen jotakin saalista — hän oli tavannut Kwaquen. Ja hän sai viimeisellä hetkellä pojan käsiinsä.

Kahden hyvin nopeajalkaisen, tulessa karaistuilla keihäillä varustetun nuorukaisen ajamana Kwaque oli ravannut uskomattoman nopeasti hämähäkin jaloillaan, vaipunut aivan näännyksissä Daughtryn jalkoihin ja katsonut häneen rukoilevin silmin kuin metsän eläin, joka pakenee koiria. Daughtry oli sekaantunut asiaan jokseenkin väkivaltaisella tavalla, sillä hänellä oli terveellinen basillikauhu, ja kun nopeajalkaiset nuoret miehet uhkasivat lävistää hänet keihäillään, hän tarttui toisen keihääseen ja löi toisen tainnoksiin iskemällä häntä leukapieleen. Hetkistä myöhemmin makasi sekin, jonka keihäästä hän oli saanut otteen, pyörtyneenä.

Vanha hovimestari ei tyytynyt ainoastaan keihäisiin. Pelastetun Kwaquen yhä valittaen ja vaikeroiden vakuuttaessa kiitollisuuttaan hänen jalkojensa juuressa hän ryhtyi ryöstämään alastomia nuorukaisia. Vaatteita näillä ei ollut sipalettakaan päällään, mutta molempien kaulasta hän irrotti pyöriäisvalaan hampaista tehdyn kaulanauhan, jollaisen kauppahinta oli punta kullassa. Toisen alastoman nuorukaisen kiharasta tukasta hän veti käsitekoisen, hienopiisen kamman, jonka korkea yläosa oli koristettu helmiäisupotuksilla, ja sen hän möi Sydneyssä kahdeksasta shillingistä. Luiset ja kilpikonnankuoriset nenä- ja korvakoristeet hän myös anasti, samoin omituisen helmiäisestä tehdyn rintakoristeen, josta voi saada viisitoista shillinkiä missä tahansa. Keihäistä hän sai matkailijoilta viisi shillinkiä kappaleelta Port Moresbyssa. — Köyhän hovimestarin ei totisesti ole helppo säilyttää kuuden pullon mainettaan! Kun hän kääntyi jättääkseen nuo nopeajalkaiset nuoret miehet, jotka toinnuttuaan tähyilivät häntä kirkkain, aroin villieläimensilmin, seurasi Kwaque häntä niin lähellä, että astui hänen kantapäilleen ja sai hänet kompastumaan. Hän sälytti sentähden saaliinsa Kwaquelle ja antoi tämän kulkea edellään rantaan. Ja koko matkan höyrylaivalle hän irvisteli ja hymyili itsekseen katsellessaan saalistaan ja Kwaquea, joka heilui holtittomana sinne tänne ravatessaan eteenpäin kuin tynnyri keppien varassa.

Laivassa — se sattui olemaan Cockspur — Daughtry houkutteli kapteenin merkitsemään Kwaquen luetteloihin keittiöapulaiseksi kymmenen shillingin kuukausipalkalla. Hän sai myös kuulla Kwaquen tarinan.

Koko juttu oli koskenut sikaa. Nuo nopeajalkaiset nuoret miehet olivat veljeksiä ja asuivat naapurikylässä, ja sika oli ollut heidän, kertoi Kwaque kamalalla Etelämeren englannilla. Hän, Kwaque, ei ollut koskaan nähnyt sitä sikaa. Hän ei ollut tietänyt sitä olevan olemassakaan, ennenkuin se kuoli. Nuoret miehet olivat pitäneet paljon siasta. Entä sitten? Eihän se liikuttanut Kwaquea, joka yhtä vähän tiesi heidän rakkaudestaan sikaa kohtaan kuin itse elukastakaan.

Hän väitti ensimmäisen kerran kuulleensa siitä, kun kylässä alettiin jutella, että sika oli kuollut ja että jonkun oli nyt kuoltava sovitukseksi. Se oli aivan oikein, selitti Kwaque kummeksivalle hovimestarille. Niin oli tapa. Kun lempisika kuoli, meni sen omistaja ja tappoi jonkun, kenet tahansa. Tietenkin oli parasta tappaa se, joka taioillaan oli tehnyt sian sairaaksi. Mutta jos häntä ei saatu kiinni, pääsi joku muu hengestään. Kwaque oli siis joutunut sovitusuhriksi.

Dag Daughtry aloitti jo seitsemännen pullon juttua kuunnellessaan, niin hänen mielensä oli vallannut tuo satumainen tarina viidakosta, missä ihmiset tappoivat tuntemattoman ihmisen kuolleen sian tähden.

Vakoilijat — kertoi Kwaque — ilmoittivat surevien sianomistajien olevan tulossa, ja koko kylän väki pakeni viidakkoihin ja kiipesi puihin — kaikki, paitsi Kwaque, joka ei osannut kiivetä.

"Tosi sana", sanoi Kwaque, "minu ei teke se sika sairas".

"Varmasti", väitti Daughtry, "sinä noiduit sen sian sairaaksi. Sinä näytät itse pirulta. Sinä teet kaikki, jotka sinut näkevät, sairaiksi. Sinä teet minutkin aivan sairaaksi."

Siitä lähtien hovimestari aina kuudetta pulloa tyhjentäessään illalla ennen maatamenoa kutsui Kwaquen kertomaan juttuaan. Se palautti hänen mieleensä lapsuuden, jolloin hän oli kiihottanut mielikuvitustaan kertomuksilla villeistä ihmissyöjistä ja uneksinut itse sellaisia kerran omin silmin näkevänsä. Ja tässä hän nyt oli, hän sanoi virnistellen itsekseen, ja hänellä oli orjana oikea ihmissyöjä.

Kwaque oli orja yhtä varmasti kuin jos Dag Daughtry olisi hänet orjahuutokaupasta ostanut. Aina kun hovimestari siirtyi uuteen toimeen jollakin Burns Philp -linjan laivalla, hän asetti ehdoksi, että Kwaque saisi seurata mukana kymmenen shillingin palkalla. Kwaquella ei ollut siihen mitään sanomista. Vaikka häntä olisi haluttanut paetakin jossakin Australian satamassa, ei Daughtryn olisi tarvinnut häntä etsiä. Australian "aivan valkoinen" politiikka huolehti siitä. Ei ainoakaan tummaihoinen, olipa sitten malaji, japanilainen tai polynesialainen, saanut astua maihin jättämättä hallitukselle sadan punnan käteistä takuuta.

Eikä Kwaque halunnutkaan paeta, kun Makambo poikkesi johonkin saareen. Kuningas Wilhelmin maa, ainoa maa, jota hänen jalkansa olivat astuneet, oli mittapuu, jonka mukaan hän arvosteli kaikkia muita saaria. Ja koska Kuningas Wilhelmin maassa syötiin ihmisiä, hän uskoi, että kaikkialla muuallakin käytettiin samaa ruokaa.

Mitä Kuningas Wilhelmin maahan tulee, oli Makambon tapana poiketa sinne joka kymmenes viikko, kuten Cockspur sitä ennen, ja kauhein uhkaus, millä Daughtry voi Kwaquea pelotella, oli maihinjättäminen sille paikalle, missä nopeajalkaiset nuoret miehet yhä surivat sikaansa. Ja nämä olivat todellakin ottaneet tavakseen Makambon joka käynnillä soudella laivan ympärillä ja irvistellä kamalasti Kwaquelle, joka puolestaan irvisteli heille laivan laidan yli. Daughtry yllytti vain tätä kohteliaisuuksien vaihtoa säikyttääkseen pojan niin, ettei tämä milloinkaan toivoisikaan pääsevänsä takaisin syntymäkyläänsä.

Kwaque ei lisäksi ollenkaan halunnut jättää herraansa, joka oli aina sävyisä ja oikeudenmukainen eikä koskaan kohottanut kättään häntä vastaan. Kun oli selviytynyt meritaudista eikä sitten enää astunut jalallaan maalle, jottei saisi sitä uudelleen, Kwaque huomasi joutuneensa oikeaan paratiisiin. Hänen ei enää tarvinnut surra sitä, ettei kyennyt kiipeämään puuhun, koska häntä ei enää mikään vaara uhannut. Hän sai ruokaa säännöllisesti, ja millaista ruokaa sitten! Ei kukaan hänen kylässään olisi osannut uneksiakaan sellaisista herkuista, joita hän alinomaa sai syödä. Niinpä hän jokseenkin helposti selviytyi pienestä koti-ikävän kohtauksesta ja oli pian onnellisin ihminen, joka koskaan on meriä purjehtinut.

Kwaque se nosti Miksin lastiaukosta Dag Daughtryn hyttiin ja jäi odottamaan, että isäntä itse tulisi sisään alahangan puolelta. — Tarkasteltuaan nopeasti huonetta ja nuuskittuaan makuupaikkaa ja sen alustaa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Jeri ollut siellä, Miksi alkoi tutkia Kwaquea.

Kwaque koetti olla ystävällinen. Hän päästi kurkustaan kaakottavan äänen osoittaakseen ystävyyttään, mutta Miksi vain murisi julkealle mustaihoiselle, joka oli uskaltanut koskea siihen — Miksi oli oppinut, että sellainen oli loukkaus — ja vieläpä uskalsi puhua sille, joka seurusteli ainoastaan valkoisten jumalien kanssa.

Kwaque vastasi koiran murinaan typerästi irvistelemällä ja läheni ovea ollakseen valmiina avaamaan sen herralleen. Mutta heti kun hän nosti jalkaansa, hyökkäsi Miksi hänen kimppuunsa. Kwaque laski heti jalkansa takaisin, ja Miksi rauhoittui, mutta vartioi häntä valppaana. Mitä se tiesi tuosta pojasta muuta, kuin että se oli musta, ja kaikkia mustia oli valkoisen herran poissaollessa vartioitava hyvin tarkoin. Kwaque koetti siirtää jalkaansa hitaasti pitkin lattiaa, mutta Miksi havaitsi juonen ja teki murinallaan siitä heti lopun.

Silloin tuli Daughtry, ja ihaillessaan Miksiä kirkkaassa sähkövalossa hän ymmärsi heti tilanteen.

"Kwaque, kulje kaksi kolme askelta", hän käski koettaakseen, oliko arvannut oikein.

Kauhistunut katse, jonka Kwaque suuntasi Miksiin, oli jo kyllin vakuuttava, mutta hovimestari piti itsepäisesti kiinni käskystään. Kwaque totteli vastahakoisesti, mutta oli kohottanut jalkaansa tuskin tuuman verran, kun Miksi oli hänen kimpussaan. Jalka pysähtyi kuin olisi siihen paikkaan kivettynyt, Miksin kulkiessa uhkaavaa puolikierrosta pojan edessä.

"Nyt olet totisesti naulattu kiinni lattiaan", Daughtry virnisteli.

"Onpa se koira villienvartija."

"Hei, Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa jääkaapista", hän huusi sitten käskevästi.

Kwaque loi herraansa rukoilevan katseen eikä liikahtanut paikaltaan.

Kun käsky toistettiin, vaikutti se yhtä vähän.

"Tuhat tulimmaista", karjui hovimestari, "ellet heti hae olutta, lyön sinut mäsäksi. Ellet heti hae olutta, ajan sinut maihin Kuningas Wilhelmin maassa."

"Ei minu voi", Kwaque mutisi arkana, "koiran silmä liika paljo katso minu päälle. Minu ei tahto se koira kai-kai minu."

"Pelkäätkö sinä tuota koiraa?"

"Tosi sana, minu liika paljo pelkä se koira."

Dag Daughtry oli ihastunut. Mutta hän oli myös janoinen käytyään maissa eikä tahtonut enää jännittää tilannetta.

"Hei, ressu", hän sanoi Miksille. "Se on kiltti mies. Ymmärräthän?

Hyvin kiltti."

Miksi heilautti häntäänsä ja luimisti korviaan osoittaakseen, että koetti ymmärtää. Kun hovimestari taputti poikaa olalle, meni Miksi nuuskimaan molempia jalkoja, joita se äsken oli pitänyt lattiaan naulittuina.

"Mene", käski Daughtry. "Mene hitaasti", hän varoitti, mutta neuvo oli tarpeeton.

Miksi pörhisti niskakarvansa, mutta salli pojan astua ensimmäisen varovan askeleen. Toisella askeleella Miksi jo katsahti Daughtryyn ollakseen varma asiasta.

"Hyvä on", oli rauhoittava vastaus. "Se on minun mieheni. Se on kiltti mies."

Miksi hymyili silmillään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja kääntyi, teeskennellen olevansa aivan välinpitämätön koko mustasta pojasta, tarkastelemaan lattialla olevaa avonaista laatikkoa, jossa oli kilpikonnan kilpiä, pyöräsahoja ja hiekkapaperia.

"Ja nyt", mutisi Dag Daughtry tärkeänä, nojautuen pullo kädessä taaksepäin tuolissaan, sillä välin kun Kwaque polvillaan lattialla avasi hänen kenkiään, "ja nyt on sinulle, herra Haukku, keksittävä nimi, josta on kunniaa sekä sinun hienolle rodullesi että minun keksimiskyvylleni".

4.

Täysikasvuiset irlantilaiset terrierit eivät ole ainoastaan erikoisen rohkeita, viisaita ja uskollisia, vaan myös hyvin kylmäverisiä ja hillittyjä. Ne eivät hevillä kadota tasapainoaan, ne tuntevat herransa äänen ja tottelevat sitä meluisimmankin tappelun telmeessä, eivätkä ne koskaan raivoa niin mielettömästi kuin esimerkiksi foxterrierit usein tekevät.

Miksi ei ollut ollenkaan hermostunut, vaikka se oli pikaisempi ja kiihkeämpi kuin Jeri-veljensä, ja sen isä ja äiti olivat vakava vanha pari siihen verrattuina. Täysikasvuisena Miksi oli paljon leikkisämpi ja meluisampi kuin Jeri. Sen kuuma luonne oli aina valmis kuohahtamaan vähimmästäkin yllykkeestä, ja myöhemmin se sai tilaisuuden osoittaa, kuinka se leikissä kykeni uuvuttamaan nuoren penikan. Sanalla sanoen, Miksi oli iloinen sielu.

Käytän vartavasten sanaa "sielu". Mitä ihmissielu lopultakin lienee — havaintokykyä, mukautumista, yksilöllisyyttä, itsetietoisuutta — tätä kaikkea vaikeasti määriteltävää oli Miksissä. Sen sielu erosi vain kehitykseltään ihmissieluista, mutta sillä oli kaikki ihmissielun ominaisuudet. Se kykeni rakkauteen, suruun, iloon, vihaan, ylpeyteen, itsetietoisuuteen, mielialan vaihteluihin. Ihmissielun kolme pääominaisuutta ovat muisti, tahto ja ymmärrys, ja muistia, tahtoa ja ymmärrystä oli Miksissäkin.

Kuten ihminen sekin oli viiden aistinsa avulla kosketuksissa ulkomaailman kanssa. Nämä kosketukset synnyttivät siinä kuten ihmisissäkin tajuntaa. Ja nämä tajutut ilmiöt aiheuttivat aivankuin ihmisellä sielunliikkeitä. Niinikään se osasi kuten ihminen ymmärtää, ja nämä havainnot synnyttivät siinä käsitteitä — ei tietenkään niin laajakantoisia ja syvällisiä kuin ihmissielussa, mutta käsitteitä joka tapauksessa.

Hiukan rajoittaakseni tätä ihmiselle "nöyryyttävää" yhtäläisyyttä elämän korkeimpiin ilmauksiin nähden voin ehkä myöntää, ettei Miksin tajunta ollut yhtä selkeä kuin ihmisen, jos esimerkiksi vertaa neulanpistoa sen käpälään ja neulanpistoa ihmiskäteen. Myönnän myös, että ajatus, jonka tietoisuus sen sielussa synnytti, oli hämärämpi, muodottomampi kuin ihmisen ajatus. Vielä myönnän, ettei Miksi milloinkaan, vaikka olisi elänyt miljoonia elinkausia, olisi voinut todistaa yhtään Euklideen väitettä tai ratkaista neljännen asteen yhtälöä. Mutta se tiesi hetkeäkään epäilemättä, että kolme jalkaa oli enemmän kuin kaksi ja että kymmenen koiraa oli paljon pelottavampi vastustajajoukko kuin kaksi koiraa.

Mutta sitä en myönnä, ettei Miksi olisi voinut rakastaa yhtä hellästi, rajattomasti, epäitsekkäästi, mielettömästi ja uhrautuvaisesti kuin ihminen. Se rakasti niin — ei sen tähden, että se oli Miksi, vaan siksi, että se oli koira.

Miksi oli rakastanut kapteeni Kellaria enemmän kuin omaa elämäänsä. Ja kun aika kului ja se varmistui siitä, että kapteeni Kellar oli auttamattomasti kadonnut samoinkuin Meringe ja Salomonin saaret, se alkoi aivan yhtä rajattomasti rakastaa kuuden pullon hovimestaria, joka niin hyvin ymmärsi koiria ja osasi niin vastustamattomasti maiskuttaa. Kwaquen laita oli toisin, sillä Kwaque oli musta. Kwaque oli Miksistä vain tarvekalu, joka välttämättömästi kuului ympäristöön, Dag Daughtryn kotieläin.

Mutta Miksi ei tiennyt uutta jumalaansa Dag Daughtryksi. Kwaque nimitti häntä "massaksi", mutta Miksi oli kuullut mustaihoisten sillä tavoin nimittävän muitakin valkeita miehiä. Monet mustaihoiset olivat sanoneet kapteeni Kellaria "massaksi". Kapteeni Duncan nimitti Daughtryä "hovimestariksi". Miksi sattui kuulemaan hänen, alipäällystön ja matkustajien käyttävän samaa nimitystä; siis Miksille sen jumalan nimi oli "hovimestari"; sillä nimellä se aina tunsi hänet ja ajatteli häntä.

Sitten tuli kysymys sen omasta nimestä. Seuraavana iltana sen tulon jälkeen Dag Daughtry keskusteli sen kanssa tästä seikasta. Miksi istui hänen edessään kuono Daughtryn polvella. Sen silmät laajenivat ja loistivat innosta, se höristeli korviaan kuunnellakseen, ja häntätöpykkä pieksi innokkaasti lattiaa.

"Niin ovat nyt asiat, poikaseni", sanoi hovimestari. "Sinun isäsi ja äitisi olivat irlantilaisia. Älä kiellä sitä, lurjus…"

Iloisen ja ystävällisen äänen kiihottamana Miksi heilutti ihastuneena koko ruumistaan ja takoi hännällään lattiaa kahta innokkaammin. Se ei tietysti ymmärtänyt sanaakaan, mutta se vaistosi puheen takana olevan jotakin, ja se jokin antoi sanasarjalle sen salaperäisen viehätyksen, mikä oli kaikilla valkoisilla jumalilla.

"Et saa koskaan hävetä vanhempiasi. Ja muista, että meidän Herramme rakastaa irlantilaisia. — Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa olutta jääkaapista! Ja sinun pitkästä kuonostasikin näkee, että olet irlantilainen. (Miksin häntä rummutti kuin iltahuutoon.) Älä koetakaan pyrkiä minun suosiooni. Onpa hyvä, että tunnen sinun nöyrän imartelevat tapasi. Minun sydämeni on voittamaton, se sinun tulee tietää. Se on aivan liian kauan uinut oluessa jokikinen päivä. Olen varastanut sinut myydäkseni sinut jälleen enkä suinkaan siksi, että mieltyisin sinuun. Olisin ehkä ennen maailmassa voinut sinusta pitää, mutta se oli ennenkuin oluesta ja minusta tuli tuttavat. Möisin sinut heti kahdellakymmenellä punnalla, jos sattuisi tilaisuus. Enkä minä aio mieltyä sinuun, tiedä se.

"Mitä minun pitikään äsken sanoa, kun sinä mielistelylläsi keskeytit minut…"

Hän keskeytti puheensa asettaakseen suulleen avatun pullon, jonka Kwaque ojensi hänelle. Hän huokasi, kuivasi huulensa käsiselällä ja jatkoi:

"On se hullua, poikaseni, tämä typerä oluenjuonti. Kwaque, tuo ikivanha apina, joka tuossa seisoo ja irvistelee, on minun orjani. Mutta minä itse olen oluen orja … pulloröykkiöiden, pullovuorien, jotka pian hukuttavat koko laivan. Kadehdin tosiaan sinua, joka istut siinä niin tyytyväisenä ja jonka sisuksia alkoholi ei koskaan ole saastuttanut. Minä käsken sinua nyt, ja se, joka maksaa minulle kaksikymmentä puntaa, saa käskeä sinua sitten. Mutta sittenkin olet sinä, ressu rukka, vapaampi kuin minä."

Hän tyhjensi pullon, heitti sen Kwaquelle ja viittasi tätä avaamaan toisen.

"Sinulle on nyt annettava nimi, eikä se ole helppo asia. Irlantilainen sen tietenkin pitäisi olla, mutta mikä? Pai? Niin, pudista vain päätäsi, siinä teet oikein. Se ei kuulosta yhtään hienolta. Sinuahan voitaisiin luulla rakkikoiraksi. Beti menisi mukiin, mutta se on liian tyttömäinen, poikaseni. Ja poikahan sinä olet. Siinä se onkin. Aprikoidaanpa!"

Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja ojentautui ottamaan toista pulloa. Hän joi ja mietti, ja joi taasen.

"Nyt olen sen keksinyt", hän ilmoitti sitten juhlallisesti. "Kill on kaunis nimi, ja sinä saat olla Kill. Miellyttääkö se teidän ylhäisyyttänne? Komea se on, kilahtava kuin aatelisherran tai … tai rikkaan oluenpanijan. Monta oluenpanijaa minä totisesti olenkin rikastuttanut."

Hän joi pullon tyhjäksi, tarttui äkkiä Miksin poskiin, kumartui eteenpäin ja "hieroi nokkaa" sen kanssa. Kun hän sitten yhtä äkkiä päästi Miksin, katsoi tämä loistavin silmin jumalansa kasvoihin. Sielu, yksilöllisyys, jotakin henkistä loisti sen koiransilmissä, ja se oli jo täynnä uskollista rakkautta harmaatukkaista jumalaa kohtaan, jonka puhetta se ei ymmärtänyt, mutta jonka ääni niin käsittämättömän suloisesti vetosi sen sydämeen.

"Hei, Kwaque!"

Kwaque, joka istua kyyrötti lattialla jalat ristissä allaan, heitti hetkiseksi kilpikonnanluisen kamman kiilloittamisen ja katsoi herraansa valmiina kuulemaan käskyjä ja täyttämään ne.

"Kwaque, nyt sinä tiedät koiran nimen. Iske se nimi nyt päänuppiisi. Sinä sanot koiraa aina Kill'iksi. Ymmärrätkö? Jos sen unohdat, halkaisen kallosi. Kill —, kuuletko? Kill, Kill."

Sillä välin kun Kwaque veti häneltä kengät ja auttoi häntä riisuutumaan, katseli Dag Daughtry Miksiä unisin silmin.

"Nyt olen sen keksinyt, poikaseni", hän sanoi nousten ja kömpien makuulavitsansa luo. "Olen keksinyt nimen sinulle — ja saanut selville sinun luonteesi: vilkas mutta taipuisa. Se sopii sinulle erinomaisesti…"

"Vilkas, mutta taipuisa, sellainen juuri olet", hän mutisi yhä Kwaquen auttaessa häntä vuoteeseen.

Kwaque ryhtyi jälleen kiillottamaan. Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten kuulumattomia sanoja, ja kulmat mietinnästä rypyssä hän kääntyi vihdoin hovimestariin päin:

"Massa, mikä nimi se koira?"

"Kill, sinä pörröpäinen ihmissyöjä", mutisi Daughtry unisella äänellä.

"Kwaque, sinä musta verenjuoja, juokse hakemaan pullo jääkaapista."

"Ei, massa", vikisi musta poika pälyen, olisiko mitään heittoasetta herran ulottuvilla. "Kuusi pulloa jo juotu."

Hovimestarin ainoa vastaus oli kuorsaus.

Musta poika kumartui jälleen kampaa kiillottamaan — sormet spitaalin jäykistäminä ja otsanahassa tuskin huomattava paksunnus — saman taudin oire — ja hänen huulensa liikkuivat mumisten: "Kill … Kill … Kill…"

5.

Muutamiin päiviin Miksi ei nähnyt muita ihmisiä kuin hovimestarin ja Kwaquen. Sitä pidettiin hovimestarin hyttiin suljettuna. Kukaan muu ei tiennyt, että se oli laivassa, ja Dag Daughtry, joka oli täysin selvillä siitä, että oli varastanut valkoisen miehen koiran, toivoi voivansa salata sen laivassaolon ja kenenkään huomaamatta viedä sen maihin Makambon tultua Sydneyhin.

Hovimestari huomasi pian, kuinka tavattoman oppivainen Miksi oli. Kerran syöttäessään Miksiä — toimitus tapahtui aina mitä suurinta varovaisuutta noudattaen — hovimestari sattui antamaan sille kananluun. Kaksi oppituntia vain — mikäli niitä voinee niin nimittää, sillä ne pidettiin viiden minuutin kuluessa ja kestivät tuskin puolta minuuttia kumpikin —, ja Miksi ymmärsi, että ainoastaan ovinurkassa oli lupa syödä kananluita. Kun Miksi senjälkeen sai luun, se vei sen aina käskemättä ovinurkkaan.

Ja olihan se aivan luonnollista. Sillä oli kyllin ymmärrystä käsittääkseen, mitä hovimestari toivoi sen tekevän, ja kyllin sydäntä, niin että palveleminen oli sille onnea. Hovimestari oli hyvä jumala, joka ilmaisi rakkautensa äänellään, huulillaan, taputuksillaan ja "nokan antamisella". Palvelevaisuus kehittyy aina rakkauden maaperässä, ja niin oli Miksinkin laita. Jos hovimestari olisi käskenyt sen jättää kananluun, kun se oli vienyt sen nurkkaan, se olisi totellut ja jättänyt luun siihen. Sellainen on koiran tapa; se on ainoa eläin, joka iloisesti ja nurkumatta luopuu ruoastaan ja lähtee innokkaana seuraamaan tai palvelemaan rakasta herraansa.

Kaikki vapaahetkensä — milloin ei nukkunut — Dag Daughtry vietti vangitun Miksin luona, joka oli pian oppinut olemaan ulvomatta ja haukkumatta. Niinä hetkinä Miksi oppi paljon uusia asioita. Daughtry huomasi, että se ymmärsi jo yksityisiä sanoja, kuten "Ei", "Kyllä", "Tule" ja "Pane maata", ja hän meni askelta pitemmälle ja opetti sille: "Mene ja pane maata makuulavalle", "Ryömi lavitsan alle", tai "Nouda kenkä", "Nouda kaksi kenkää". Ja melkein vaivatta se oppi lukemaan iltarukouksen, näyttelemään kuollutta, "kääntymään haudassaan", istumaan ja polttamaan tupakkaa hattu päässä, nousemaan takajaloilleen, jopa kävelemään niillä.

Sitten tuli leikki "Saat etkä saa". Daughtry asetti herkullisen ja houkuttelevan liha- tai juustokappaleen lavitsan reunalle, aivan Miksin nenän eteen, ja sanoi pelkästään: "Sinä et saa." Silloin Miksi ei koskenut ruokaan, ennenkuin kuuli odotetun: "Sinä saat." Kun "Sinä et saa" vielä oli voimassa, voi Daughtry lähteä hytistä ja viipyä poissa puoli tuntia tai vaikkapa kuusi tuntia, ja takaisin tullessaan hän löysi lihapalan paikoiltaan ja Miksin mahdollisesti nukkumasta makuulavitsan viereisestä nurkasta, minne sille oli laadittu makuusija. Kerran, kun leikki oli vielä uutta, hovimestari oli poistunut huoneesta. Miksin levoton kuono oli tuskin tuuman päässä kielletystä herkusta, ja kun Kwaque leikillään kumartui ottamaan lihapalasta, hän sai silmänräpäyksessä haavan käteensä Miksin hampaista.

Miksi ei halunnut ainoatakaan niistä tempuista, joita se niin mielellään teki hovimestarille, tehdä Kwaquen käskystä, vaikkei tämä ollutkaan ilkeä eikä paha. Miksi oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti oppinut erottamaan mustat miehet valkoisista. Mustat olivat aina valkoisten palvelijoita, sen se kokemuksesta tiesi, ja niitä aina epäiltiin, ne olivat aina valmiit ilkeyksiin, niitä täytyi tarkasti vartioida. Koiran ensimmäinen velvollisuus oli palvella valkoista herraansa pitämällä valppaasti silmällä kaikkia mustaihoisia, joita oli lähistöllä.

Miksi salli kuitenkin Kwaquen palvella sitä, antaa ruokaa, vettä jne., aluksi ainoastaan silloin, kun hovimestari oli poissa tehtäviään hoitamassa, mutta myöhemmin milloin tahansa. Asiaa sen enempää ajattelematta se ymmärsi, että tekipä Kwaque sen hyväksi mitä tahansa, antoipa sille mitä ruokia tahansa, se ei tullut Kwaquelta, vaan Kwaquen isännältä, joka samalla oli senkin isäntä. Mutta Kwaque ei kantanut kaunaa Miksille, ja isännän etu oli hänelle niin tärkeä — olihan isäntä pelastanut hänen henkensä tuona kauheana päivänä Kuningas Wilhelmin maassa, kun surevat sianomistajat ajoivat häntä takaa — että hän rakasti Miksiä herransa tähden. Kun hän näki, että isäntä mieltyi Miksiin, alkoi hänkin vilpittömästi pitää Miksistä — jokseenkin samalla tavalla kuin hän jumaloi kaikkea, mikä oli hovimestarin omaa, kenkiä, joita hän kiillotti, vaatteita, joita hän harjasi ja pesi, tai kuutta olutpulloa, jotka hän joka päivä asetti jääkaappiin herraansa varten.

Tosiaankin Kwaquella ei ollut mitään isännän ominaisuuksia, ja Miksi oli luonnostaan ylimys. Rakkaudesta Miksi palveli hovimestaria, mutta mustalle pörröpäälle se oli äreä. Kwaque oli selvästi orjaluonne; mutta Miksissä oli yhtä vähän orjaa kuin Pohjois-Amerikan intiaaneissa, joita turhaan koetettiin käyttää orjina Kuuban plantaaseilla. Tämä ei ollut Kwaquen oma vika eikä Miksin oma avu. Miksin esi-isiltään perimä luonne, jota ihmiset olivat vuosisatojen kuluessa kehittäneet huolellisella kasvatuksella, oli ennen kaikkea tulinen ja uskollinen. Ja tulisuus ja uskollisuus yhdessä kehittävät aina ylpeyttä. Mutta ylpeyttä ei voi olla olemassa ilman kunniantuntoa eikä kunniantuntoa taas ilman itsehillintää. Miksin suurin ennätys Daughtryn oppilaana alkupäivinä hytissä oli se, että se oppi laskemaan viiteen. Mutta tämä kysyikin monen tunnin työn huolimatta koiran tavattoman terävästä älystä. Sillä ensin sen täytyi oppia numeroiden nimet, sitten nähdä silmillään ja erottaa aivoissaan yksi esine ja kaikki esineryhmät aina viiteen saakka ja kolmanneksi saattaa tietoisuudessaan esine tai esineryhmä yhteyteen sitä vastaavan numeron nimen kanssa, sellaisena kuin hovimestari sen lausui.

Opetuksessa Dag Daughtry käytti apuna purjelangalla kiedottuja paperipalloja. Hän heitti kaikki viisi palloa makuulavan alle ja käski Miksin noutaa kolme niistä, ja palloja, jotka Miksi haki ja toi hänen käteensä, ei ollut kaksi eikä neljä, vaan täsmälleen kolme. Kun Daughtry heitti kolme palloa lavan alle ja pyysi neljää, toi Miksi ensin ne kolme, haki turhaan neljättä, tanssi sitten hovimestarin ympärillä häntäänsä heiluttaen, hyppäsi vihdoin makuulavalle ja veti neljännen esiin patjan alta tai lakanoiden välistä.

Samoin oli muiden esineiden laita. Aina viiteen saakka Miksi sai selvän pyydettyjen esineiden luvusta, olipa sitten kysymys kengistä, paidoista tai tyynynpäällisistä. Miksin ja vanhan tulagilaisen villin välillä, jotka molemmat osasivat laskea viiteen, oli välimatka pienempi kuin villin ja Daughtryn, joka osasi sekä kertoa että jakaa. Ja matemaattisten tietojen mukaan arvostellen ero oli vielä suurempi Dag Daughtryn ja kapteeni Duncanin välillä, joka laskutaidollaan ohjasi Makamboa. Ja kaikkein suurin matemaattinen ero oli kapteeni Duncanin ja tähtientutkijan välillä, joka kartoitti taivasta ja purjehti tuhansia miljoonia penikulmia tähdestä toiseen ja heitti kapteeni Duncanille almuja omasta suuresta tietoaarteestaan, jotta tämä voi päivästä päivään tietää, missä kohden valtamerta Makambo oli.

Yhdessä ainoassa asiassa Kwaque voi vaikuttaa Miksiin. Kwaquella oli huuliharppu, ja kun hän väsyi Makambon elämään ja orjan asemaansa, hän pakeni Kuningas Wilhelmin maahan pistämällä tuon yksinkertaisen soittokoneen leukojensa väliin ja houkuttelemalla siitä esiin omituisia säveliä, ja kun Kwaque näin kohosi ajan ja paikan yläpuolelle, Miksi lauloi — tai oikeammin ulvoi mukana, mutta sen ulvonta oli yhtä sulavaa ja pehmeää kuin Jerin. Miksi ei olisi tahtonut ulvoa, mutta sen elimistö oli sellainen, että se vastasi soitannon ärsytykseen aivan yhtä tahattomasti kuin eri aineet vaikuttavat toisiinsa kemiallisessa kokeessa.

Niin kauan kuin Miksi oli piilossa hovimestarin hytissä, sen ääni ei saanut kuulua sieltä, ja Kwaquen täytyi soittaa huuliharppuaan keittiön kuumuudessa. Mutta tätä ei jatkunut kauan, sillä — johtuiko se sitten vain sokeasta sattumasta vai oliko se kirjoitettuna kohtalon kirjaan ennenkuin maailma luotiin — Miksi joutui seikkailuun, joka vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan sen omaan kohtaloon, vaan myös Kwaquen ja Daughtryn, määräsipä suorastaan heidän kuolin- ja hautapaikkansa.

6.

Seikkailu, joka muutti Miksin koko tulevaisuuden, tapahtui, kun Miksi hyvin ilmeisellä tavalla ilmoitti kaikkien tiedoksi läsnäolonsa Makambossa. Se johtui suurimmaksi osaksi Kwaquen huolimattomuudesta, sillä hän poistui hytistä sulkematta huolellisesti ovea. Makambon keinuessa ovi heilui edestakaisin, lennähti väliin aivan auki ja paiskautui taas kiinni, mutta ei niin kovasti, että olisi mennyt lukkoon.

Miksi astui matalan kynnyksen yli viattomassa aikomuksessa tutkistella vain kaikkein lähintä ympäristöä. Mutta tuskin se oli päässyt ulos, kun kaikkia entisiä kovempi heilahdus löi oven lukkoon. Miksi tahtoi palata heti takaisin. Tottelemisvaisto oli siinä voimakas, se halusi sydämestään täyttää herransa tahdon, ja näiden päivien arestista se ymmärsi tai aavisti tai arvasi, sen enempää ajattelematta, että hovimestari tahtoi sen pysyvän hytissä.

Se istui kauan suljetun oven takana, katsellen sitä odottavasti, mutta oli liian viisas haukkuakseen tai puhuakseen kuolleelle esineelle. Se oli varhaisimman penikkakasvatuksensa aikana oppinut, että ainoastaan eläviin olentoihin voi vaikuttaa rukouksilla tai uhkauksilla ja että jos jotkut odottamattomat esineet liikkuivat, kuten ovi äsken, ne eivät liikkuneet omasta voimastaan ja olivat kuuroja kaikille elämän äänille. — Väliin se juoksi hytin edessä olevaan kapeaan eteiseen ja katseli pitkään käytävään, joka sieltä vei laivan perään.

Näin se teki ainakin tunnin ajan ja palasi aina jälleen ovelle, joka ei vain tahtonut aueta. Sitten se teki keksinnön. Koska ovi ei tahtonut aueta eikä hovimestaria eikä Kwaquea kuulunut palaavaksi, sen oli lähdettävä heitä etsimään. Päästyään tästä selville se lähti vähääkään empimättä juoksemaan pitkin pitkää käytävää. Kun se kääntyi kulmasta, missä käytävä päättyi, se tuli kapeiden portaitten suulle. Monien muiden hajujen joukosta se tunsi Kwaquen ja hovimestarin ja tiesi, että he olivat kulkeneet siitä.

Se juoksi ylös portaita välikannelle ja alkoi kohdata matkustajia. Koska ne olivat kaikki valkeita jumalia, ei sillä ollut mitään sitä vastaan, että ne puhuttelivat sitä, mutta se ei jäänyt sinne, vaan juoksi avoimelle kannelle, jossa useita parempiosaisia jumalia loikoili kansituoleissaan. Ei sielläkään ollut Kwaquea eikä hovimestaria. Se osui kapean, jyrkän portaan luo ja saapui yläkannelle. Siellä istui suuren aurinkoteltan alla paljon jumalia — enemmän kuin se oli koko elämässään yhteensä nähnyt.

Yläkansi päättyi samassa tasossa olevaan komennussiltaan. Kun Miksi ravasi ohjaushytin ympäri varjon puolelle, se kohtasi kohtalonsa, sillä kapteeni Duncanilla oli paitsi kahta foxterrieriä laivalla mukanaan iso persialainen kissa, jolla oli kokonainen lauma poikasia. Kissa oli valinnut ohjaushytin asuinpaikakseen, ja kapteeni Duncan antoi sen olla siellä, antoipa sinne vielä laatikon poikasia varten ja uhkasi ruorimiehiä maailman kaikilla kamaluuksilla, jos he nykäisisivätkään pentuja.

Mutta Miksi ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Ja iso persialainen kissa huomasi sen tulon, ennenkuin Miksi tiesi, että kissaa oli olemassakaan. Se näki kissan ensimmäisen kerran, kun tämä syöksyi ohjaushytin avoimesta ovesta hyökätäkseen sen kimppuun. Samassa kun huomasi äkillisen vaaran, ehtimättä käsittää, mikä se oikeastaan oli, Miksi hyppäsi syrjään ja pelastui. Miksin kannalta katsoen hyökkäys oli aivan aiheeton. Miksi tuijotti hyökkääjään niskakarvat pystyssä ja huomasi, että se oli kissa, mutta samassa kissa jo hyökkäsi uudelleen, häntä paksuna kuin tukeva miehen käsivarsi ja koko otus pelkkinä kynsinä ja rätisevänä raivona.

Tämä oli jo liikaa itseään ainakin hiukan kunnioittavasta irlantilaisesta terrieristä. Miksin viha kuohahti samassa hetkessä kun kissa hyökkäsi uudelleen, ja se hypähti sivulle välttääkseen kissan kynsiä ja karkasi sitten sen kimppuun, iski hampaansa sen selkään, kun se vielä oli ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kissa makasi potkien kannella selkäranka taittuneena.

Mutta Miksille tämä oli vasta alkua. Se kuuli lähestyvien vihollisten kimeän haukunnan, mutta ei ennättänyt kyllin nopeasti pyörähtää sitä kohti. Sen kimppuun oli hyökännyt sivusta kaksi täysikasvuista foxterrieriä, ja se kierähti kannelle. Molemmat foxterrierit olivat, ohimennen sanoen, tulleet kauan sitten Makambolle pieninä pentuina Dag Daughtryn takintaskuissa. — Daughtry oli tapansa mukaan "omistanut" ne Sydneyn satamasta ja myynyt kapteeni Duncanille guineasta kappaleen.

Mutta Miksi kimposi pystyyn, ja nyt se oli suuttunut toden teolla. Sen päälle aivan satamalla satoi koiria ja kissoja, eikä se ollut ollenkaan tahtonut rakentaa riitaa eikä ollut edes huomannut vihollisiaan, ennenkuin ne sokean raivokkaasti hyökkäsivät sen kimppuun. Ja kohta kun Miksi pääsi jaloilleen, ne olivat jälleen sen turkissa. Toisen hampaat kalahtivat Miksin hampaisiin, ja molemmat saivat huulensa verille, ja pienempi koira perääntyi. Toisen onnistui hyökätä Miksin kylkeen ja viiltää siihen hampaillaan verihaava. Salamannopealla, melkein suonenvetoisella ruumiinnykäyksellä Miksi vapautui vihollisestaan, jolla oli suu täynnä karvoja, ja iski samalla hampaansa sen korvaan, niin että hammasrivit kalahtivat yhteen. Päästäen kovan ulinan foxterrieri heittäytyi taaksepäin niin äkkiä, että korva repeytyi riekaleiksi.

Toinen foxterrieri oli jälleen Miksin kimpussa, ja Miksi pyörähti juuri ympäri kohdatakseen sen, kun sitä vastaan tehtiin uusi ja yhtä odottamaton hyökkäys. Tällä kertaa siinä oli kapteeni Duncan, joka aivan raivostui nähdessään pahoinpidellyn kissansa. Hänen jalkansa sattui Miksiä suoraan rinnan alle, niin että siltä salpautui henki ja se lensi ilmaan ja pudota muksahti raskaasti kyljelleen. Molemmat foxterrierit olivat jälleen sen kimpussa ja saivat kitansa täyteen suoria kankeita karvoja iskiessään hampaansa siihen. Vielä maaten kyljellään Miksi iski hampaansa toisen jalkaan, niin että foxterrieri ulvoi tuskasta ja vetäytyi pois kolmella jalalla pitäen koholla toista etujalkaansa, jonka luut Miksin hampaat olivat melkein murskanneet.

Kahdesti Miksi puri toista nelijalkaista vastustajaansa ja ajoi sitä sitten ympyrässä edellään, kapteeni Duncanin ajaessa sitä itseään. Miksi saavutti koiran ja iski takaapäin sen niskaan. Pysähtyessään niin äkkiä kovasta vauhdista foxterrieri kierrähti kumoon. Samassa tuli kapteeni Duncanin toinen potku sellaisella voimalla, että Miksin hampaat tunkeutuivat koiran niskanahkaan.

Nyt Miksi kääntyi kapteenia vastaan. Mitäpä siitä, vaikka hän oli valkea jumala! Raivostuneena niin monien vihollisten monista hyökkäyksistä Miksi, joka aivan rauhassa oli lähtenyt etsimään Kwaquea ja hovimestaria, ei joutanut ajattelemaan. Ja olihan jumala sille sitäpaitsi aivan vieras — Miksi ei ollut häntä kertaakaan ennen nähnyt.

Alussa Miksi oli murissut ja haukkunut. Mutta jumalan hätyyttäminen oli vakavampi asia, eikä se päästänyt ääntäkään, kun se ponnahti kohti jalkaa, joka uhkasi uudella potkulla. Kuten äsken kissan kanssa taistellessaan se ei nytkään hyökännyt suoraan. Se vältti potkun sivuhyppäyksellä ja antoi sitten nopean iskun hampaillaan. Sellaisen taistelutavan se oli oppinut tapellessaan mustaihoisten kanssa Meringessä ja Eugéniessä, ja se oli milloin onnistunut milloin epäonnistunut. Sen hampaat osuivat valkeaan liinaiseen housunlahkeeseen. Tämä nykäys sai vanhan merikarhun tasapainosta. Hän oli vähällä kaatua suulleen, mutta sai kuitenkin suurella vaivalla sen estetyksi, kompastui Miksiin, joka oli valmiina uudelleen iskemään, horjahti ja istuutui kannelle nopeammin kuin olisi tahtonut.

On epätietoista, kuinka kauan hän muuten olisi siinä istunut ilmaa haukkoen, sillä nyt hän ponnahti ylös niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin pääsi sen tähden, että Miksi oli iskenyt hampaansa hänen olkapäähänsä. Miksi ei tavoittanut enää kapteenin pohjetta kapteenin noustua, mutta repi rikki hänen toisen lahkeensa ja sai sellaisen potkun, että lensi metrin korkeuteen, kiepahti siellä puoleksi ympäri ja putosi selälleen kannelle.

Tähän saakka kapteeni oli käynyt mitä katkerinta hyökkäyssotaa, ja hän aikoi jatkaa sitä yhä, kun Miksi pääsi jälleen jaloilleen ja tähtäsi uuden hyökkäyksen, mutta ei jalkaan eikä reiteen enää, vaan suoraan kurkkuun. Se ei päässyt niin ylös, mutta se pureutui kiinni liehuvaan mustaan kaulaliinaan ja raastoi sen pudotessaan riekaleiksi.