Читать книгу Tuliliemen tuttavana - Jack London - Страница 8

Sisällysluettelo

Mutta nopeasti läheni se aika, jolloin saavuttaisin todellisen kokemukseni Tuliliemeen nähden. Kun olin neljäntoista-vuotias ja pääni oli täpösen täynnä kaiken maailman matkaseikkailuja kaukaisilta meriltä ja vieraista maista, purjehdin pienellä senterboordiveneellä San Franciscon lahdella ja Oaklandin vuonolla. Mieleni teki päästä merille. Halusin joutua pois yksitoikkoisuudesta. Olin voimakas, kukoistava nuorukainen, vertani poltti seikkailunhalu ja romanttinen kaipuu ja mielessä väikkyi haaveita hurjasta elämästä hurjien miesten maailmassa. Vähänpä minä aavistin, että niin hyvin loimet kuin kuteetkin tässä maailmassa olivat alkoholiin kastetut.

Kun eräänä päivänä parhaillani nostin purjeita, tapasin Scottyn. Tämä oli tavallista kehittyneempi seitsentoista-vuotias nuorukainen, ja hän kertoi minulle karanneensa Australiassa eräästä englantilaisesta laivasta, missä oli palvellut jungmannina. Hän oli työskennellyt toisessa laivassa San Franciscoon päästäkseen ja tuumaili nyt pyrkiä johonkin valaanpyyntialukseen. Virran toisella puolen, pyyntialusten lähistöllä, sijaitsi Idler. Sen katsastusmies oli harpuuninheittäjä, joka aikoi tehdä seuraavan matkansa valaanpyytäjä Bonanzan mukana. Kuljettaisinko hänet, Scottyn, veneessäni sinne, jotta hän saisi puhutella harpuuninheittäjää?

Kuljettaisinko? Kuinka monta huhua ja juttua Olinkaan kuullut Idlerista, joka oli saapunut Sandwichsaarilta, minne se oli salaa kuljettanut opiumia. Ja harpuuninheittäjä, joka oli katsastusmies: kuinka monesti olinkaan nähnyt hänet ja kadehtinut hänen vapauttaan. Hänen ei tarvinnut koskaan erota merestä. Hän nukkui jok'ikinen yö laivalla, kun taas minun oli kiltisti lähteminen maihin ja nukkuminen kotosalla. Harpuuninheittäjä oli vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen (ja vain hänen omista sanoistaan tiesin hänet harpuuninheittäjäksi). Mutta minulle hän oli ollut aivan liian ylhäinen henkilö, jotta olisin rohjennut häntä puhutella, kun risteilin jahdin ympärillä kaihoisan välimatkan päässä. Kuljettaisinko Scottyn, karanneen jungmannin, veneessäni harpuuninheittäjän luo salakuljettaja-laivalle? Niin että kuljettaisinko!

Meidän huudellessamme harpuuninheittäjä kohosi kannelle ja kehotti meitä nousemaan alukseen. Tahdoin osoittautua aito merimieheksi ja ohjailin venettäni, jotta se ei hankaisi jahdin valkoista maalausta, annoin sen liukua peräpuoleen pitkästä köydestä, jonka kiinnitin kahdella huolimattomalla puolisolmulla. Me lähdimme kannen alle. Nyt näin ensimäisen kerran laivan sisustan. Seinillä riippuvat vaatteet haisivat homeelta. Mutta mitäpä siitä? Siinähän oli aito merivarusteet, korderoilla vuorattuja nahkaliivejä, sinisiä nuttuja luotsikankaasta, sadelakkeja, merisaappaita ja öljytakkeja. Kaikkialla näkyi, kuinka tarkoin tila oli käytetty — kapeita makuukojuja, kääntöpöytiä ja kaappeja oli kerrassaan uskomattomissa paikoissa. Tuossa oli tarkistuskompassi, lyhtyjä tasapainorenkaineen, siniselkäisiä merikortteja huolimattomasti kokoon käärittyinä ja loukkoon heitettyinä, merkkilippuja aakkosjärjestyksessä ja merimiehenharppi laudoitukseen pistettynä pitelemässä kiinni almanakkaa. Vihdoinkin tunsin eläväni. Täällä istuin nyt ensi kertaa oikeassa laivassa, tovereina harpuuninheittäjä ja karannut englantilainen merimies, joka sanoi olevansa Scotty nimeltään.

Osoittaakseen olevansa miehiä yhdeksäntoista-vuotias harpuuninheittäjä ja seitsentoista-vuotias jungmanni kaikkein ensinnä menettelivät miesten tavoin. Harpuuninheittäjän mielestä lasi väkevää maistuisi hyvältä, ja Scotty poimi taskuistaan muutamia pikkurahoja. Sitten harpuuninheittäjä lähti pullo mukanaan erääseen salakapakkaan, sillä niillä tienoin ei ollut laillisia kapakoita. Me joimme tuota halpaa rapakaljaa juomalaseista. Enkö muka olisi yhtä reipas kuin harpuuninheittäjä ja merimies? Nämä olivat miehiä, sen ilmaisi heidän tapansa juoda. Juominen oli miehuuden merkki. Ja niin minäkin join heidän kerallaan, lasin toisensa perästä, topakasti ja haikailematta, vaikka tuo viheliäinen moska ei vetänyt laisinkaan vertoja nekulle tai "kanuunankuulalle". Oikein minua pöyristytti niellessäni, mutta luonnollisesti koetin salata sitä.

Pullo täytettiin useita kertoja iltapäivän kuluessa. Kaiken kaikkiaan minulla oli kaksikymmentä senttiä, mutta minä löin ne pöytään miehen lailla, vaikka salaisesti napisinkin ajatellessani, kuinka paljon makeisia olisin voinut niillä saada. Whisky nousi meille kaikille päähän, ja harpuuninheittäjä ja Scotty lavertelivat suulaasti Kap Hornin myrskyistä, La Platan edustan pamperotuulista, märsypurjetuulesta, Tyvenen valtameren rajusäistä ja napajäiden keskellä murskautuneista valaanpyyntilaivoista.

"Jäävedessä ei voi uida", selitti harpuuninheittäjä minulle. "Siinä käpristyy vallan kokoon ja painuu pohjaan minuutin kuluttua. Jos valas iskee veneen murskaksi, täytyy koettaa päästä vatsalleen airon poikitse, niin että saattaa pysyä pinnalla, vaikka ruumista kouristaakin."

"Tietysti", minä vastasin kiitollisena nyökäten ja niin varmalla äänellä, ettei käynyt epäileminenkään, etten minäkin kerran vuorostani joutuisi pyytämään valaita ja uiskentelemaan airon varassa jäämerellä. Painoin hänen ilmoituksensa lujasti muistiini ja rekisteröin sen aivoihin, missä se on tallella vielä tänäkin päivänä.

Mutta alussa minulla ei ollut paljoakaan sanottavaa. Herranen aika, olinhan vasta neljäntoista-vuotias enkä ollut kertaakaan elämässäni käynyt ulkona valtamerellä. Saatoin vain kuunnella noita molempia merikarhuja ja osoittaa miehevyyttäni pysyttelemällä juonnissa heidän tasallaan.

Whisky pääsi minussa voitolle. Scottyn ja harpuuninheittäjän puhelu tulvehti laivan kajuutan ja minun aivojeni kautta kuin raikkaan tuulen voimakkaat henkäykset, ja mielikuvituksessani elin jo vastaisia vuosia, jolloin tuhansissa seikkailuissa heittelehtisin hurjassa, hullussa, ihanassa maailmassa.

Me päästimme kaikki siteet irralleen. Vierauden tunne toisiamme kohtaan katosi. Tuntui siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme jo vuosikausia, ja me vannoimme, että aina vastaisuudessakin pysyisimme yhdessä. Harpuuninheittäjä kertoi onnettomuuksista ja asioista, joiden ei pitänyt joutua toisten korviin. Scotty surkutteli itkien Edinburghiin jäänyttä vanhaa, köyhää äitiään — tämä oli aatelisnainen, hän väitti — joka nyt eli peräti niukoissa oloissa sen vuoksi, että oli luovuttanut melkein kaiken omaisuutensa eräälle laivanvarustajalle, jotta hän — poika — saisi jonkinlaisena vapaaehtoisena oppia merimiehen ammattia ja pääsisi päälliköksi ja hienoksi mieheksi kokematta tavallista kovaa koulua. Nyt äiti oli aivan epätoivoissaan siitä, että hän oli karannut Australiassa ja pestautunut tavalliseksi jungmanniksi keulapuolelle. Ja Scotty saattoi todistaa sanansa. Hän otti taskustaan äidin viime kirjeen ja kasteli sitä kyynelillään lukiessaan sen meille ääneen. Harpuuninheittäjä ja minä itkimme hänen kerallaan ja vannoimme, että kaikki kolme lähtisimme valaslaiva Bonanzaan, ansaitsisimme rahaa kuin roskaa ja suuntaisimme sitten matkamme Edinburghiin laskeaksemme yhteisen omaisuutemme tuon kiltin rouvan helmaan.

Ja sikäli kuin Tuliliemi kiihotti aivojani, pehmitti arkuuteni, sulatti pois ujouteni ja alkoi puhua minun kauttani, kanssani ja minun laillani, kuten kasvatti-kaksoisveljeni ja toinen minä, korotin minäkin ääntäni osoittautuakseni mieheksi, joka myöskin oli ollut mukana yhdessä ja toisessa. Kerskailin laveasti, kuinka olin avoimessa veneessäni purjehtinut San Franciscon lahden poikki möyryävässä lounaistuulessa, niin että yksinpä kuunarienkin miehistö oli epäillyt, tokko onnistuisin yrityksessäni. Edelleen puhuin — tai sen teki Tuliliemi, sillä se oli samantekevää — että tosin Scotty saattoi olla oiva merimies ulapalla, mutta jos oli purjehdittava pienessä veneessä, niin kyllä minä vain hänestä voiton vein.

Ja parasta oli se, että kerskailuni todellakin piti paikkansa. Jos olisin ollut tajuissani, en kuitenkaan olisi missään tapauksessa uskaltanut sanoa Scottylle totuutta. Mutta Tuliliemen tapana on aina irroittaa kielen siteet ja lörpötellä salaisia ajatuksia.

Scotty tai Tuliliemi tai molemmat suuttuivat tietysti minun huomautuksistani. Mutta siitä en välittänyt saatoin kyllä löylyttää moisen karanneen seitsentoista-vuotiaan jungmannin. Scotty ja minä haukuimme ja räpyttelimme kiukusta kuin kaksi kukonpoikaa, kunnes harpuuninheittäjä täytti vielä lasin voidaksemme sopia asian. Sen teimmekin, ja toisiamme kaulaten vannoimme ikuista ystävyyttä, aivan samoin kuin Musta-Matti ja Tom Morrisey keittiössä San Mateossa. Ja kun sen muistin, tajusin viimeinkin varttuneeni mieheksi, vaivaisista neljästätoista ikävuodestani huolimatta, yhtä suureksi ja oivaksi mieheksi kuin nuo kaksi kömpelöä jättiläistä, jotka olivat riidelleet ja sopineet tuona muistorikkaana sunnuntaina kauan sitten.

Nyt olimme ennättäneet lauluasteelle ja minä yhdyin harpuuninheittäjään ja Scottyyn kaikenlaisten meripoikalaulujen loppukertoa kiljuttaessa. Juuri täällä Idlerin kajuutassa minä kuuntelin ensi kertaa lukuisia loilotuksia, joita sittemmin kuulin merimiesten laulelevan kaikkialla. Oh, se oli suuremmoista. Aloin ymmärtää elämän tarkoitusta. Täällä ei ollut jälkeäkään arkipäiväisyydestä, tämä ei ollut Oaklandin vuono, ei tarvinnut juoksennella taloissa sanomalehtiä kuljettaen, ei ajaa jäävankkureissa tai nostella keiloja. Koko maailma oli minun, kaikki sen polut avautuivat eteeni, ja Tuliliemi viekoitteli mielikuvitukseni näkemään silkkana todellisuutena sen seikkailuelämän, johon alituiseen kaipasin.

Me emme olleet tavallisia ihmisiä. Me olimme kolme puolihumalaista nuorta jumalaa, uskomattoman viisaita, ihmeellisen nerokkaita ja rajattomin voimin varustettuja. Oh! — ja sen sanon nyt, niin monen vuoden vierittyä — jos Tuliliemi kykenisi pidättämään ihmisen aina niin korkealla, en vetäisi enää milloinkaan ainoatakaan raitista henkäystä. Mutta tämä ei ole sellainen maailma, missä saisi matkustaa vapaalipulla. Täytyy päin vastoin maksaa raudankovan taksan mukaan — jokaista voiman hetkeä seuraa tasoittava heikkous, jokaista nousua vastaava lasku, jokaista kuviteltua jumalankaltaista silmänräpäystä vastaava aika matelijan lailla mudassa mataen. Joka kerta kuin koettaa voimiaan ponnistaen pusertaa elämän pitkät päivät ja viikot mielettömiksi, ihaniksi silmänräpäyksiksi, täytyy maksaa lyhennetyin elämin, monesti epäinhimillisen nylkykoron hinnalla.

Kiihkeys ja kestävyys ovat yhtä vanhoja kuolinvihollisia kuin tuli ja vesi. Ne hävittävät toisiaan. Ne eivät saata säilyä yhdessä. Ja kuinka suuri taikuri Tuliliemi lieneekin, hän on sittenkin yhtä suuressa määrin orgaanisen kemian orja kuin me kuolevaisetkin. Meidän on maksettava jokaisesta hermo-marathonista, jonka juoksemme. Yhtä vähän saattaa Tuliliemi pelastaa meitä suorittamasta, minkä olemme joutuneet velkaa. Hän voi johdattaa meidät kukkuloille, mutta ei kykene pidättämään meitä siellä; muutoin meistä tulisi kaikista hänen palvojansa. Eikä ole ainoatakaan ihmistä, jonka ei olisi pakko maksaa mielettömästä tanssistaan Tuliliemen huilun mukaan.

Kaikki tämä on viisautta, jonka olen hankkinut myöhemmin. Sillä neljäntoista-vuotiaalla pojalla, joka istui Idlerin kajuutassa harpuuninheittäjän ja merimiehen parissa, ei ollut tästä aavistustakaan. Hän hengitti avartunein sieraimin ummehtunutta ilmaa ja ryhtyi räyhäten loppukertoon: "Jänkin laiva virrassa liukuu — Kisko köyttä, hei ja hoi!"

Me humalluimme yhä enemmän ja puhuimme ja huusimme samalla haavaa. Minulla oli oivallinen terveys ja vatsa, joka olisi kyennyt sulattamaan rautaromua, niin että juoksin edelleen marathonia täysin voimin, kun Scotty jo alkoi uupuneena jättäytyä jälelle. Hän rupesi puhumaan sekavasti, tavoitteli sanoja voimatta löytää niitä; jos hän toisinaan sattuikin tapaamaan ne, eivät huulet enää pystyneet niitä muodostamaan. Hän kadotti kadottamistaan myrkytetyn tajuntansa. Hänen silmänsä sammuivat, ja ulkonäkö muuttui yhtä typeräksi kuin hänen puheensa sammaltaviksi. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa veltostuivat samalla kertaa kuin hänen järkensä. (Ihminen saattaa istua suorassa vain tahdon toiminnan avulla.) Scottyn surisevat aivot eivät jaksaneet pitää kurissa hänen lihaksiaan. Kaikki yhteys niiden kesken alkoi katketa. Hän koetti ottaa vielä yhden lasin, mutta pudotti sen permantoon. Kummastuksekseni hän alkoi katkerasti itkeä, kieri selälleen erääseen kojuun ja rupesi samassa tuokiossa kuorsaamaan.

Harpuuninheittäjä ja minä jatkoimme juominkeja ja irvistelimme ylimielisinä Scotty raukalle. Viimeinenkin pullo avattiin ja me tyhjensimme sen yhdessä, Scottyn säestäessä toimitusta äänekkäin kuorsauksin. Mutta sitten harpuuninheittäjäkin ryömi kojuunsa ja minä jäin yksikseni ja voittamattomana taistelukentälle.

Tunsin itseni perin ylpeäksi, ja Tuliliemi otti osaa ylvästelyyni. Saatoin sietää lasillisen, olin mies. Olin lasi lasilta juonut kaksi miestä tiedottomaksi. Ja minä seisoin yhä vielä molemmilla jaloillani ja nousin kannelle saadakseni ilmaa polttaviin keuhkoihini. Näissä juomingeissa minä havaitsin, kuinka oivallinen vatsa ja kestävä pää minulla oli, kun oli kysymys ryyppäämisestä. Se tuntemus oli vastaisina vuosina koituva minulle todelliseksi ylpeyden lähteeksi, mutta lopulta olin oppiva pitämään sitä suurena onnettomuutena. Onnellinen on se ihminen, joka ei saata humaltumatta nauttia paria lasia enempää. Mutta onneton on se raukka, joka kykenee juomaan monta lasia mitään paljastamatta, jonka täytyy juoda monta lasia päästäkseen "epäselvälle tuulelle".

Aurinko oli menossa mailleen, kun nousin jälleen Idlerin kannelle. Alhaalla oli kyllä riittävästi kojuja. Ei minun olisi tarvinnut lähteä kotiin. Mutta minua halutti näyttää itselleni, kuinka suuressa määrin olin mies. Laivan perässä kellui veneeni. Loppuosa voimakasta pakovettä tulvi juuri väylää myöten vasten tuulta, joka ryntäsi valtamereltä päin neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa. Saatoin erottaa valkoiset vaahtoharjat, ja virran pyörteet ja vireet olivat selvästi näkyvissä jokaisen aallon laaksossa.

Nostin purjeet, irroitin veneen, asetuin ruorin ääreen toisella kädellä kuuttia pidellen ja suuntasin kulun väylän poikki. Pursi keinui ja sukelsi hurjana kuohujen keskelle. Ympärillä alkoi vihmoa hyrskysade. Minä jouduin aivan haltioihini. Purjehtiessani kaiuttelin laulua "Tuule kumoon joka mies". En ollut mikään neljäntoista-vuotias poikanen, joka vietti mitätöntä elämää Oaklandiksi mainitussa uneliaassa kaupungissa. Olin mies, jumala, ja itse luonnonvoimat alistuivat palvelukseeni ja noudattivat tahtoani.

Pakovesi oli virrannut mereen. Runsaasti sadan kyynärän levyinen kaistale pehmeätä mutaa erotti venesataman vedestä. Nostin senterboordin, laskin täyttä vauhtia liejuun, kokosin purjeet, ja seisoen perässä aloin työnnellä venettä airolla, kuten olin usein ennenkin menetellyt vuoksen aikana. Vasta tällöin voimani alkoivat murtua. Menetin tasapainoni ja syöksyin päistikkaa mutaan. Kun sitten ryömin pystyyn kauttaaltani liman peitossa ja veren vuotaessa haavasta, jonka pystyssä törröttävä paalu oli viiltänyt käsivarteeni, tajusin ensimäistä kertaa elämässäni, että nyt olin humalassa. Mutta mitäpäs siitä? Tuolla väylässä makasi kaksi voimakasta merimiestä tiedottomina kojuissaan, minne minä olin heidät ryypännyt. Minä olin kuin olinkin mies. Seisoin vielä jaloillani, vaikka olinkin vajonnut polvia myöten mutaan. En viitsinyt kiivetä uudelleen veneeseen. Minä kaaloin mudan halki työntäen purtta edelläni ja laulaa hoilottaen miehuuttani kaikelle maailmalle.

Mutta minä sain maksaa siitä. Olin sairaana pari päivää, surkean sairaana, ja paalun viiltämät haavat saivat käsivarteni pahasti paisumaan. Kokonaiseen viikkoon en kyennyt niitä käyttämään, yksinpä pukeutuminen ja riisuutuminenkin tuotti ankaraa tuskaa.

Vannoin: "Ei enää milloinkaan." Leikki ei ollut sen arvoinen. Hinta oli liian kallis. Mitään siveellistä pohmeloa ei minulla ollut. Vastenmielisyyteni oli kokonaan fyysillistä laatua. Eivät mitkään haltioitumisen hetket korvanneet moisen kurjuuden ja surkeuden tunteja. Veneelleni palattuani kartoin tarkoin Idleria. Saatoin purjehtia väylän toiselle puolelle kiertääkseni sen kyllin etäältä. Scotty oli kadonnut. Harpuuninheittäjä liikuskeli vielä niillä main, mutta häntä minä vältin tapaamasta. Kun hän kerran sattui tulemaan venesatamaan, minä piilouduin erääseen vajaan päästäkseni joutumasta hänen seuraansa. Minua pelotti, että hän ehdottaisi jälleen ryyppyä, kenties kuljettaisi täyttä whiskypulloa taskussaan.

Ja kuitenkin — sellainen taikuri on Tuliliemi — nuo iltapäiväiset juomingit Idlerin kajuutassa olivat olleet kuin purpurajuova elämäni yksitoikkoisuudessa. Päivä oli ikimuistoinen. Lakkaamatta ajatukseni liikuskelivat siinä. Yhä uudelleen muistelin sitä aivan yksityiskohtaisesti. Muun muassa olin saanut nähdä, mitkä hampaat ja jouset toimivat ihmisten tekojen vaikuttimina. Olin nähnyt Scottyn itkevän omaa arvottomuuttaan ja hienosyntyisen äitinsä murheellista kohtaloa. Harpuuninheittäjä oli hilpeänä kertonut minulle ihmeellisiä seikkailuja itsestään. Olin saanut lukemattoman määrän viekoittelevia ja sytyttäviä viittauksia minulle vieraasta maailmasta, johon olin varmasti yhtä sopiva kuin nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat ryypänneet kerallani. Olin perehtynyt ihmisten sielunelämään. Olin perehtynyt omaan sieluuni ja löytänyt arvaamattomia mahdollisuuksia ja kykyjä.

Niin, tuo päivä vei voiton kaikista muista varemmassa elämässäni. Sellainen se on minulle vieläkin. Sen muisto on syövytetty aivoihini. Mutta liian kalliin hinnan sain siitä maksaa. Kieltäydyin antautumasta uudelleen sellaiseen leikkiin, palasin kanuunankuulieni ja nekkuni pariin. Koko terveen, normaalisen ruumiini kemiallinen kokoomus karkoitti minut pois alkoholin äärestä. Tuo aine ei soveltunut minulle. Se oli inhoittavaa. Mutta tästä huolimatta olosuhteet ajoivat minua yhä edelleen Tuliliemen luo, ajoivat ajamistaan, kunnes monen vuoden vierittyä oli koittava aika, jolloin etsin Tulilientä kaikkialla ihmisten asuma-aloilla — etsin häntä ja tervehdin ilomielin hyväntekijänä ja ystävänä. Ja samalla haavaa inhosin ja vihasin häntä kaiken aikaa. Niin, eriskummallinen ystävä on Tuliliemi.