Читать книгу Lumikenttien tytär: Romaani - Jack London - Страница 3

Sisällysluettelo

"Kaikki kunnossa, miss Welse, mutta valitettavasti emme voi antaa käytettäväksenne yhtään laivan veneistä."

Frona Welse nousi reippaasti paikaltaan ja tuli ensimmäisen perämiehen luo.

"Meillä on niin tulinen kiire", tämä selitti, "ja kullanetsijät ovat arkaa lastia, ainakin —."

"Ymmärrän kyllä", keskeytti Frona, "ja minäkin käyttäydyn aivan kuin olisin samanlainen. Olen todella hyvin pahoillani siitä, että tuotan teille vaivaa, mutta — mutta —" Hän käännähti äkkiä toisaalle ja viittasi rantaan päin. "Näettekö tuon suuren hirsimajan tuolla männikön ja joen välillä? Olen siellä syntynyt."

"Taitaisipa itsellänikin teidän sijassanne olla kiire maihin", murahti perämies myötätuntoisesti ja ohjasi tyttöä eteenpäin täpö täydellä laivankannella.

Kaikki olivat toistensa tiellä, eikä joukossa ollut ainoatakaan, joka ei olisi julistanut sitä täyttä kurkkua lähimmäisilleen. Tuhatkunta kullanetsijää vaati meluten, että heidän kapineensa oli viipymättä saatettava maihin. Kaikki kannen aukot ammottivat, ja vinkuvat nostokoneet toivat lastiruuman syvyyksistä lakkaamatta sekalaista matkatavaraa päivänvaloon. Höyrylaivan kummallakin puolella oli riveittäin tasapohjaisia veneitä, joihin tavarat laivasta laskettiin, ja jokaisessa näistä joukko miehiä hääri otsansa hiessä, hyökkäsi matkakapineitten kimppuun ja viskeli myttyjä ja arkkuja sinne tänne vimmatusti etsien. Kannella olevat miehet heiluttivat rahtiseteleitään ja huusivat alhaalla työskenteleville. Joskus kaksi tai kolme henkilöä tunsi saman kapineen omakseen, ja aika tora syntyi. Rahtisetelien erilaiset merkit, "kaksi ympyrää" ja "ympyrä ja piste", antoivat aihetta loppumattomiin kinasteluihin — yhdelle sahalle ilmaantui tusinan verran "oikeita" omistajia.

"Lastinpurkaja väittää tulevansa hulluksi", sanoi ensimmäinen perämies auttaessaan Frona Welseä laskuportaita alas, "ja hänen apulaisensa ovat jättäneet lastin järjestämättömänä matkustajien haltuun ja luopuneet työstään. Mutta meidän ei sittenkään ole käynyt niin hullusti kuin Betlehemin tähden", hän rauhoittaen jatkoi osoittaen höyrylaivaa, joka oli ankkurissa neljännesmailin matkan päässä. "Puolet sen matkustajista ovat hankkineet kuormahevoset kulkeakseen Skaguayn ja White Passin kautta, ja toiset puolet aikovat vaeltaa Chilcootin tietä. Siksi siellä on täysi kapina, eikä mitään voida tehdä."

"Hei, hei, te sieltä tännepäin!" hän samassa huusi tarkoittaen Whitehallin-venettä, joka varovaisesti risteili kauempana yrittämättä tunkeutua keskelle yleistä sekamelskaa.

Pieni vene, joka sankarillisesti laahasi perässään suurta kuorma-alusta, yritti tulla väliin, mutta Whitehallin-veneen soutaja pääsi muutamin rivakoin vedoin sen keulan ohi ja oli juuri selviytymäisillään, kun hän äkkiä onnettomuudekseen takertui soudussaan. Vene pyörähti ympäri ja pysähtyi.

"Varokaa!" huusi ensimmäinen perämies.

Kaksi seitsemänkymmenen jalan kanoottia, lastinaan matkatavaroita, kullanetsijöitä ja intiaaneja, lähestyi täysin purjein vastakkaiselta suunnalta. Toinen niistä teki äkkikäännöksen purkamislaituria kohti, mutta toinen painoi Whitehallin-veneen kuorma-alusta vasten. Soutaja oli ajoissa irroittanut aironsa, mutta hänen pieni purtensa natisi ankarasta paineesta ja oli musertumaisillaan. Mies nousi tuhdoltaan ja tuomitsi lyhyesti ja pontevasti kaikki kanoottimiehet ja kuorma-alusten kuljettajat ikuiseen kadotukseen. Eräs kuormaveneen miehistä kurottautui laidan yli ja kaatoi hänen niskaansa käheän ja äkäisen kirousten tulvan, ja sekä valkoihoiset että intiaanit nauroivat pilkallisesti kanootissaan.

"Pois tieltä!" huusi eräs heistä, "ettekö te osaa soutaa?"

Soutumiehen nyrkki osui keskelle moittijan suuta ja lennätti tämän puolipyörryksissä takaperin tavarakasan keskelle. Mutta ärsytetty mies ei tyytynyt näin ylimalkaiseen mielenosoitukseen, vaan ryhtyi käyttämään nyrkkiään toisenkin aluksen miehiä vastaan. Häntä lähinnä oleva kaivosmies riuhtoi kiivaasti revolveriaan, joka oli takertunut kiiltävään nahkakoteloon, sillä välin kun hänen venekumppaninsa nauraen odottivat, miten asia päättyisi. Mutta kanootti oli jälleen liikkeellä, ja perämiehenä oleva intiaani löi soutumiestä melansa lappeella rintaan, niin että tämä keikahti takaperin veneensä pohjalle.

Kirousten ja pilkkasanojen sadellessa ja väkivallantekojen ja kuolemanvaaran uhatessa ensimmäinen perämies oli salaa heittänyt silmäyksen vieressään seisovaan tyttöön. Hän oli odottanut näkevänsä pelokkaat ja kauhistuneet neidonkasvot eikä ollut ensinkään valmistautunut siihen vilkkaaseen, syvää mielenkiintoa osoittavaan ilmeeseen, jonka hänen katseensa kohtasi.

"Olen pahoillani", hän alkoi.

Mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä melkein kuin olisi loukkaantunut siitä, että häntä häirittiin. "Ei, ei suinkaan", hän sanoi. "Minä nautin siitä kaikesta. Mutta kyllä oli onni, että tuon miehen revolveri ei irtautunut. Jos se olisi —."

"Teidän maihinpääsynne olisi viivästynyt." Ensimmäinen perämies naurahti tyytyväisenä hienotunteisuuteensa.

"Tuo mies on ensiluokan rosvo", hän jatkoi osoittaen soutajaa, joka taas oli saanut aironsa veteen ja meloi venettään laivan kylkeen. "Hän suostui soutamaan teidät maihin vain kahdestakymmenestä dollarista. Sanoi, että maksu olisi kaksikymmentäviisi dollaria, jos te olisitte mies. Hän on merirosvo, muistakaa minun sanani, ja kuolee kerran varmasti hirressä. Kaksikymmentä dollaria puolen tunnin työstä! Ajatelkaahan!"

"Älkää te siinä puhuko roskaa", varoitti merirosvoksi mainittu pysäyttäen kömpelösti veneensä laivan viereen ja pudottaen toisen aironsa veteen. "Teidän asianne ei ole haukkua ihmisiä", hän lisäsi äreästi vääntäen paidanhihaansa, joka airon pudotessa oli kastunut läpimäräksi.

"Teillä on hyvät korvat", alkoi perämies.

"Ja nyrkki valmiina lyömään", toinen tokaisi.

"Niin, ja kieli vastaamaan."

"Niitä tarvitaan minun ammatissani. Miten ihmeessä sitä muuten tulisi toimeen teidän kanssanne, senkin lurjukset. Vai että minäkö tässä olisin merirosvo, häh? Entäs te sitten tuhansine matkustajinenne, jotka ovat sullotut kuin sardiinit laatikkoon? Kiskotte niiltä ensi luokan lipunhinnan kaksin kerroin ja annatte kelvotonta ruokaa ja makuupaikat, jotka eivät kelpaisi sioillekaan. Ja sitten minä muka olisin merirosvo!"

Muuan punanaamainen mies pisti päänsä laivan rintanojan yli ja alkoi täyttä kurkkua huutaa:

"Minä tahdon saada tavarani maihin! Tulkaa tänne ylös, mr Thurston! Nyt heti paikalla! Täällä minulla on viisikymmentä hevosparkaa, jotka syövät toisiltaan päät tässä teidän saastaisessa koirankopissanne, ja sen minä sanon, ettei teidän käy hyvin, jos ette pidä huolta siitä, että ne tulevat maihin nyt heti! Minulta menee joka päivä hukkaan tuhat dollaria, ja sitä minä en siedä! Kuuletteko, minä en siedä sitä! Te olette nylkeneet minua kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla aina siitä hetkestä asti, jolloin lähditte Seattlestä, ja minä vannon helvetin portin saranoitten kautta, etten aio kauempaa kärsiä tätä. Minä saatan tämän teidän yhtiönne perikatoon, niin totta kuin nimeni on Thad Ferguson! Kuuletteko, mitä minä sanon? Minä olen Thad Ferguson, ja jos te nyt heti tulette tänne, niin ette tule sekuntiakaan liian aikaisin! Kuuletteko?"

Mr Thurston sai kädenliikkeellä punanaamaisen miehen rauhoittumaan ja kääntyi tytön puoleen. "Saattaisin teidät hyvin mielelläni maihin ja varastohuoneelle asti, mutta näettehän, millainen työnpaljous meillä täällä on. Hyvästi nyt ja onnellista matkaa! Lähetän heti pari miestä pitämään huolta tavaroistanne. Vakuutan teille, että löydätte ne varastohuoneelta huomisaamuna."

Tyttö tarttui kevyesti hänen käteensä ja astui veneeseen. Se kallistui äkkiä hänen painostaan, ja vesi, jota monesta reiästä tulvi sisään, nousi perässä pohjalautojen yli ja kasteli hänen kengänvartensa, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, istuutui vain perätuhdolle ja veti jalat alleen.

"Seis, mies!" huusi ensimmäinen perämies. "Tästä ei tule mitään, miss Welse! Tulkaa takaisin, niin minä pidän huolta siitä, että saatte laivasta veneen niin pian kuin mahdollista."

"Menkää hiiteen, te siitä", ärähti soutaja vastaukseksi työntäen venettä irti laivasta. "Yrittäkääpäs vain!" hän uhkasi.

Mr Thurston tarttui lujasti veneen laitaan, mutta sai ritarillisuutensa palkaksi rivakan sivalluksen rystyilleen soutajan airon lappeesta. Silloin hän unohti sekä oman arvonsa että miss Welsen ja kiroili kiroilemistaan aivan vimmatusti.

"Rohkenenpa sanoa, että meidän jäähyväisemme olisivat voineet olla hiukan arvokkaammat", huudahti tyttö, ja hänen naurunsa karehti aalloilla.

"Tuhat tulimmaista", lausui perämies hiljaa itsekseen kohottaen kohteliaasti lakkiaan, "sepä vasta oli nainen se!" Ja hänet valtasi äkillinen näläntunne, kaipuu saada alati katsoa Frona Welsen harmaisiin silmiin. Hän ei eritellyt tunnettaan eikä tiennyt sen syytä, hän tiesi vain, että hän tuon naisen seurassa voisi kulkea maailman ääriin. Hän tunsi vastenmielisyyttä ammattiaan kohtaan, ja häntä halutti jättää kaikki ja lähteä Klondykeen, jonne Frona Welse oli matkalla. Mutta samassa hän katsahti ylöspäin pitkin laivan ulkonevaa kylkeä, näki Thad Fergusonin punaiset kasvot ja unohti unelman, johon hetkeksi oli vaipunut.

* * * * *

Loiskis! Kourallinen vettä soutajan airosta, jonka käsitteleminen ei tälle näyttänyt olevan leikin asia, roiskahti tyttöä suoraan kasvoihin. "Toivon, ettette ole pahoillanne, miss", puolustautui syyllinen. "Minä teen parhaani, mutta se ei olekaan paljoa se."

"Siltäpä näyttää", vastasi tyttö hyväntahtoisesti.

"En minä tätä merta rakasta", virkkoi mies katkerasti, "mutta — jollakin kunniallisella tavalla minun täytyy ansaita vähän rahaa, ja tämä tuntui parhaalta. Jos minulla olisi ollut hituistakaan onnea, niin olisin nyt Klondykessa. Kerron teille, kuinka minun kävi. Kadotin kaikki matkavarusteeni Windy Armin luona, puolimatkassa, saatuani ne juuri onnellisesti solasta —"

Loiskis! Roiskis! Frona kuivasi veden silmistään ja pudistelihe sen valuessa pitkin hänen lämmintä selkäänsä.

"Te kyllä tulette toimeen", sanoi mies rohkaisten. "Te olette juuri oikeata lajia ja sovitte tähän maahan. Aiotteko perille asti?"

Tyttö nyökäytti iloisesti päätään.

"Niin, kyllä te tulette toimeen. Mutta kuten äsken sanoin, minä kadotin kapineeni ja palasin takaisin rannikolle matti kukkarossa uusia hankkimaan. Siksihän minä nyt kiskon tällä tapaa. Mutta ette kai ole vihainen siitä, että hinta on kohtuuton. En minä ole yhtään pahempi kuin muutkaan, miss, — se on varma. Ensin minun piti haalia kokoon sata dollaria saadakseni tämän kaukalorähjän, josta ei maksettaisi kymmentäkään Valloissa. Semmoiset hinnat täällä on kaikkialla. Tuolla ylempänä, Skaguayn tiellä, hevosenkengän naula vastaa arvossa tarkalleen neljännesdollaria. Mies tulee kapakkaan ja pyytää whiskyä. Se maksaa 1/2 dollaria. No niin, hän juo whiskynsä, paiskaa pöytään kaksi naulaa ja on kuitti. Ei kukaan mukise vastaan; hevosenkengän naulat ovat vaihtorahaa."

"Te mahdatte olla rohkea mies, kun uskallatte uudestaan lähteä sisämaahan sellaisten vastoinkäymisten jälkeen. Ettekö sanoisi minulle nimeänne? Ehkä me vielä tapaamme toisemme siellä!"

"Kuka? Minäkö? Niin, minä olen Del Bishop, kullankaivaja taikka pocket-miner, se on nähkääs erikoinen laji niitä; ja jos me joskus tapaamme toisemme, niin muistakaa, että minä antaisin teille vaikka viimeisen paitani — niin, minä tarkoitan viimeisen ruoanmuruseni."

"Kiitos", vastasi tyttö herttaisesti hymyillen, sillä hän piti siitä, mikä tuli suoraan sydämestä.

Mies keskeytti soutunsa ja otti veneen pohjalta vedessä uiskentelevan tyhjän säilykepurkin.

"Kyllä olisi paras, jos te vähän ammentaisitte vettä", hän sanoi heittäen sen tytölle, "se vuotaa vielä pahemmin nyt sen pinnistyksen jälkeen."

Frona hymyili itsekseen, kääri hameensa ja ryhtyi työhön. Joka kumarrukselta taivaanrannan jäätikköhuippuiset vuoret nousivat ja laskivat kuin mahtavat aallonharjat. Silloin tällöin hän lepuutti selkäänsä ja katseli milloin liikkeen vilinää rannalla, jota he lähestyivät, milloin tuulensuojaista merenpoukamaa, jossa parikymmentä suurta höyrylaivaa oli ankkurissa. Kaikkien näiden ja rannan välillä risteili laumoittain tasapohjaisia kuormaveneitä, lotjia, kanootteja ja kaikenlaatuisia pikkualuksia lakkaamatta edestakaisin. Ihminen, mahtava työntekijä, tässä osoitti voimaansa vihamieliselle ympäristölle, ajatteli Frona, ja hänen mieleensä johtuivat mestarit, joiden ajatuksiin hän oli tutustunut oppitunneilla ja öisin omin päin lueskellessaan. Hän oli aikansa kypsynyt lapsi, jolla oli selvät käsitteet ulkomaailmasta ja sen ilmiöistä. Ja hän rakasti tätä maailmaa ja kunnioitti sitä syvästi.

Del Bishop oli joksikin aikaa vaiti syventynyt työhönsä ja katkaissut hiljaisuuden vain airojen loiskeella, mutta äkkiä hän näytti saaneen päähänpiston.

"Te ette ole sanonut minulle nimeänne", sanoi hän kohteliaasti.

"Nimeni on Welse", vastasi hänen seuralaisensa, "Frona Welse."

Miehen kasvoille levisi syvä kunnioitus, joka näytti kasvamistaan kasvavan. "Oletteko — te — Frona — Welse —", lausui hän hitaasti. "Ei suinkaan Jakob Welse ole teidän isäukkonne?"

"On kyllä; minä olen Jakob Welsen tytär, nöyrin palvelijanne."

Soutaja työnsi huulensa pitkään, matalaan vihellykseen merkiksi siitä, että hän käsitti tilanteen, ja lakkasi soutamasta. "Istuutukaahan nyt äkkiä takaisin paikallenne ja ottakaa jalat pois vedestä", komensi hän. "Ja antakaa se purkki tänne!"

"Enkö minä muka ammenna kyllin hyvin?" kysyi tyttö loukkaantuneena.

"Ky-yllä! Kyllä te sen hyvin teette, mutta — mutta — te olette —"

"Juuri sama kuin hetki sitten, kun ette tiennyt, kuka olen. Soutakaa nyt vain — se on teidän osuutenne työstä; minä kyllä pidän huolta omastani."

"Sen minä sanon, että te kyllä tulette toimeen", mutisi mies ihastuneena ja tarttui taas airoihin. "Ettäkö Jakob Welse on teidän isäukkonne! No se minun olisi pitänyt ymmärtää, totta totisesti!"

Heidän saapuessaan hiekkaniemekkeelle, jolle mitä erilaatuisimpia tavaroita oli kasattuna ja jolla ihmiset hyörivät ja pyörivät kuin mehiläiset keossaan, nuori tyttö pysähtyi kattelemaan soutajaansa. Ja vaikkakaan Del Bishop ei ollut tottunut saamaan niin suurta kohteliaisuutta osakseen naisilta, joita hän oli palvellut, niin hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että Jakob Welsen tytärtä häntä näin kohteli.

"Muistakaa, minun viimeinen ruoanmuruseni on teidän", vakuutti hän uudelleen yhä pidellen tyttöä kädestä.

"Ja viimeinen paitanne myös, älkää unohtako sitä!"

"Te olette aika velikulta", paukautti mies viimeisen kerran puristaen tytön kättä. "Se on varma se."

Fronan lyhyt hame ei mitenkään estänyt häntä vapaasti liikkumasta, ja hän huomasi iloiseksi yllätyksekseen, että hänen oli onnistunut vaihtaa kaupungin kivikatujen nopeatahtinen tepastelu siihen rauhalliseeni kevyeen käyntiin, joka niin hyvin soveltuu pitkille jalkamatkoille, mutta jonka oppiminen vaatii paljon vaivaa ja harjoitusta. Moni kullanetsijä, joka tarkoin katseli hänen nilkkojaan ja harmaiden säärystimien verhoamia sääriään, yhtyi mielessään Del Bishopin arvosteluun. Ja moni katsahti häntä kasvoihin ja katsahti uudelleen, sillä hänen ilmeensä oli toverillisen suora ja hänen silmistään pilkahti hymynvälke, joka milloin tahansa, hänen kohdatessaan muita hymyileviä katseita, saattoi päästä valloilleen. Hänen hymyilynsä oli monivivahteinen — hilpeä tai myötätuntoinen, iloinen tai veitikkamainen — aina siitä riippuen, mikä sen aiheutti. Joskus loiste levisi koko hänen kasvoilleen, mutta tuo rehellisen ja suoran toverillisuuden ilme ei koskaan väistynyt niiltä.

Ja hänellä oli paljon hymyilemisen aihetta reippaasti astuessaan väkijoukon läpi hiekkaniemekkeen ja tasangon poikki sitä hirsimajaa kohti, jota hän oli osoittanut mr Thurstonille. Aika oli vierähtänyt taapäin, liikenne ja kuljetusvälineet olivat taas alkuperäisellä kannalla. Miehet, jotka eivät eläessään olleet kantaneet muuta kuin pieniä myttyjä, saivat nyt laahustaa raskaita kantamuksia. He eivät kulkeneet pää pystyssä, vaan kumarassa, pää riipuksissa. Jokaisen selkä oli kuormasatula, ja hihnat alkoivat hangata olkapäitä. Miehet hoipertelivat outojen taakkojensa alla, väsymys teki heidät kuin juopuneiksi, ja he horjuivat puoleen ja toiseen, kunnes päivä pimeni ja kantaja taakkoineen vaipui tiepuoleen. Toiset latasivat salaa riemuiten tavaransa kaksipyöräisille käsirattaille ja lähtivät iloisina matkaan, mutta ei aikaakaan, niin kivikkoinen tie esti heitä sillä keinoin jatkamasta matkaa. He pysähtyivät miettimään, miten Alaskassa olisi edullisinta pyrkiä eteenpäin, hylkäsivät rattaat, työnsivät ne takaisin rannikolle, missä joku äsken saapunut matkustaja maksoi heille niistä satumaisen hinnan. Ensikertalaiset, ns. arkajalat, joilla oli 10 naulan painosta Coltin revolvereja, patruunia ja metsästysveitsiä vöissään, astelivat urheasti tietä ylöspäin, mutta hiipivät hiljaa takaisin ja viskasivat epätoivoissaan revolverit, patruunat ja veitset tiehensä. Läähättäen ja otsansa hiessä nämä Aatamin pojat kärsivät esi-isänsä synnin palkkaa.

Frona Welse tunsi epämääräistä mielipahaa nähdessään tämän valtavan kullanjanoisten miesten joukon, ja hänestä tuntui siltä, kuin nämä eteenpäin pyrkivät muukalaiset olisivat häväisseet tuota vanhaa tuttua maisemaa ja niitä tuhansia muistoja, joita siihen hänen mielessään liittyi. Vanhat rajakivetkin näyttivät niin ihmeellisen vierailta. Ne olivat samat eivätkä kuitenkaan olleet. Tällä ruohotasangolla, jolla hän lapsena oli leikkinyt ja pelästynyt omaa ääntään sen kaikuessa jäätiköltä toiselle, vaelsi nyt kymmenen tuhatta miestä lakkaamatta edestakaisin polkien hentoa kasvullisuutta jalkainsa alle ja ilkkuen suurta hiljaisuutta. Ja edempänä tiellä matkasi samoin kymmenen tuhatta miestä, jotka olivat kulkeneet tästä ohitse, ja Chilcootin tuolla puolen taas saman verran. Ja takanapäin, pitkin koko saarien reunustamaa Alaskan rannikkoa aina Horniin saakka, oli yhäkin tuhansittain näitä samoja kulkijoita, jotka mikä tuulen, mikä höyryn voimaa hyväkseen käyttäen kaikilta maailman ääriltä olivat kiiruhtaneet tänne. Dyea-joki virtasi kohti merta kohisten ja pauhaten kuten muinoinkin, mutta sen vanhoihin äyräihin oli painunut monen vieraan jalan jälki, ja miehet ponnistelivat riveissä vettä tihkuvien vetoköysien kimpussa raastaen syvään lastattuja veneitään. Ihmisen ja veden tahto taistelivat keskenään, ja ihmiset ilkkuivat vanhaa Dyea-jokea, ja yhä uudet joukot uursivat sen äyräihin entistä syvempiä vakoja. Varastorakennus, joka ennen muinoin oli ollut Fronan kotina ja jossa jonkun sattumalta tänne eksyneen turkismetsästäjän tai nahkakauppiaan näkeminen oli täyttänyt hänet kunnioituksella, oli ovensuuta myöten täynnänsä meluavia miehiä. Siinä, missä muinoin yksikin noutajaansa odottava kirje herätti huomiota, hän nyt katsoessaan ikkunasta sisään näki lattiasta kattoon ulottuvan postikasan. Ja juuri tätä postia tarkoittivat noiden miesten kovaääniset huudot. Varastorakennuksen edustalle, vaa'an luo, oli kokoontunut toinen ryhmä. Muuan intiaani heitti kantamuksensa maahan, valkoinen omistaja merkitsi painon muistikirjaansa, ja samassa oli jo toisen kuorman vuoro. Jokainen mytty oli hihnoitettu sälytettäväksi kantajan selkään, valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle matkalle Chilcootin kautta. Frona tunkeutui lähemmä. Häntä huvitti saada tietää, mitä kuljetuksesta maksettiin. Hän muisti sen ajan, jolloin joku yksinäinen kullankaivaja tai kauppias suoritti tavaroittensa kuljetuksesta kuusi senttiä naulalta — satakaksikymmentä dollaria tonnilta.

Äsken tullut arkajalka, joka paraikaa punnitsi tavaroitaan, etsi neuvoa matkaoppaastaan. "Kahdeksan senttiä", hän sanoi intiaanille. Mutta silloin intiaanit räjähtivät pilkkanauruun ja huusivat yhteen ääneen: "Neljäkymmentä senttiä!" Kiusaantunut ilme tuli valkoisen miehen kasvoille, ja hän vilkaisi varovasti ympärilleen. Fronan myötätuntoinen katse veti hänen huomionsa puoleensa, ja hän katsahti häneen samalla kertaa uteliaasti ja hajamielisesti. Oikeastaan hän koetti mielessään laskea, mitä kolmen tonnin matkakapineitten kuljetus tulisi hänelle maksamaan, kun sentneristä maksettiin neljäkymmentä dollaria. "Kaksituhattaneljäsataa dollaria kolmestakymmenestä penikulmasta!" hän huudahti. "Mitä minun pitää tehdä?"

Frona kohautti olkapäitään. "Kyllä on paras, että maksatte heille nuo 40 senttiä", neuvoi hän, "muuten he jättävät teidän tavaranne oman onnensa nojaan."

Mies kiitti häntä, mutta sen sijaan että olisi ottanut neuvosta vaarin, hän jatkoi tinkimistään. Eräs intiaani astui silloin esiin ja rupesi irroittamaan kantohihnojaan. Valkoinen mies epäröi, mutta juuri kun hän oli myöntymäisillään, kantajat korottivat hinnan neljäänkymmeenviiteen senttiin. Hän yritti hymyillä ja nyökäytti päätään alistumisen merkiksi. Mutta silloin eräs toinen intiaani lyöttäytyi joukkoon ja alkoi innokkaasti kuiskailla jotain tovereilleen. Nämä kohottivat riemuhuudon, ja ennenkuin mies ehti selvittää itselleen, mitä oli tekeillä, he olivat temmanneet irti hihnansa ja juosseet tiehensä julistaen mennessään, että maksu tavarain kuljetuksesta Lindermanin järvelle oli viisikymmentä senttiä.

Yht'äkkiä varastohuoneen edustalla seisova väkijoukko näytti käyvän levottomaksi. Miehet kuiskailivat innokkaasti keskenään, ja kaikkien katseet suuntautuivat kolmeen mieheen, jotka laskeutuivat tietä alas varastohuonetta kohti. Kolmikko ei näyttänyt lainkaan merkilliseltä, miehet olivat huonossa, jopa repaleisessa puvussa. Järjestyneemmässä yhteiskunnassa poliisi arvattavasti muitta mutkitta olisi ottanut heidät huostaansa ja vienyt heidät irtolaisina putkaan. "Tuo on Ranskan Louis", kuiskailivat äsken saapuneet miehet ja antoivat huhun kulkea. "Hänellä on hallussaan kolme kulta-aluetta Eldoradossa", kertoi Fronan vierustoveri, "vähintään kymmenen miljoonan mies." Ranskan Louis, joka kulki pari askelta toveriensa edellä, ei kuitenkaan näyttänyt siltä. Hän oli jossakin matkan varrella kadottanut hattunsa ja sen sijaan huolimattomasti sitaissut päänsä ympärille kuluneen silkkinenäliinan. Ja huolimatta kymmenestä miljoonastaan hän kantoi matkakapineitaan omilla leveillä hartioillaan. "Ja tuo partaniekka on Swiftwater Bill, toinen Eldoradon kuningas."

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Frona epäillen.

"Mistäkö tiedän!" huudahti mies. "Siitä minä sen tiedän, että hänen kuvansa kuuden viime viikon kuluessa on ollut kaikissa sanomalehdissä. Katsokaahan!" Hän levitti sanomalehden. "Hyvin hänet siitä tuntee. Minä olen katsonut sitä niin paljon, että tuntisin hänen naamansa tuhansien joukosta."

"Kuka tuo kolmas sitten on?" kysyi Frona epäilemättä enää naapurinsa tietojen uskottavuutta.

Tämä nousi varpailleen nähdäkseen paremmin, mutta sai karvain mielin tunnustaa tietämättömyytensä, löi sitten erästä vierustoveriaan olkapäähän ja kysyi: "Kuka tuo laiha, parraton mies on? Tuo, jolla on sininen paita ja paikka polvessa?"

Samassa Frona huudahti ilosta ja lensi nuolena eteenpäin. "Matt!" hän huusi. "Matt Mc Carthy!"

Paikkahousuinen mies pudisti sydämellisesti hänen kättään, mutta hänen epäilevästä katseestaan saattoi huomata, ettei hän tuntenut tyttöä.

"Mitä, ettekö te enää tunne minua?" tämä jutteli. "Niin älkää yrittäkökään väittää tuntevanne! Ellei täällä olisi niin paljon katselijoita, niin minä rutistaisin teitä, te vanha karhu! Ja sitten iso karhu tuli kotiin pikku karhujen luo" — lausui hän juhlallisesti — "ja pikku karhut olivat hyvin nälissään. Ja iso karhu sanoi: 'Arvatkaapas, mitä minä olen teille tuonut, lapsukaiset!' Ja pikku karhut arvailivat mikä marjoja, mikä lohta, mikä villisikaa. Silloin iso karhu nauroi: huh-huh-huu, ja sanoi: 'Enpä, vaan kiltin, suuren, paksun ihmisen'."

Kuuntelijan kasvoista saattoi huomata, että jokin kaukainen muisto vähitellen alkoi herätä, ja Fronan lopettaessa puheensa hän siristeli silmiään ja nauroi omituista mykkää naurua.

"Totisesti, kyllä minä tiedän, että tunnen teidät", selitti hän, "mutta en kuolemakseni saa mieleeni, kuka te olette."

Frona osoitti varastorakennusta ja katsoi häneen tarkasti.

"No nyt minä sen keksin!" Hän astui askelen taaksepäin ja mittaili tyttöä silmillään kiireestä kantapäähän, kunnes hänen kasvonsa äkkiä saivat pettyneen ilmeen. "Ei, se ei ole mahdollista. Minä erehdyin. Te ette milloinkaan ole voinut asua tuossa hökkelissä." Hän osoitti Peukalollaan varastorakennusta.

Frona nyökäytti vakuuttavasti päätään.

"Oletteko te siis todella itse siinä, te pieni äiditön sydänkäpynen, jonka kultatukkaa minä niin monta kertaa olen selvitellyt? Tuo pikku veitikka, joka juoksenteli täällä kaikkialla paljain jaloin ja säärin?"

"Olen, olen", vakuutti Frona iloisesti.

"Se pikku paholainen, joka varasti koiravaljakon ja mennä huristi solan tuolle puolen tulisimpaan talvipakkaseen nähdäkseen, loppuiko maailma siellä, niinkuin vanha Matt Mc Carthy saduissaan oli hänelle kertonut?"

"Voi Matt, rakas vanha Matt! Muistatteko sitä kertaa, jolloin minä siwash-tyttöjen kanssa tulin uiden intiaanileiriltä?"

"Ja minä vedin teidät ylös hiuksista?"

"Ja kadotitte toisen uuden saappaanne?"

"Muistan kyllä. Se oli vallan kauhean sopimaton kepponen. Ja saappaat olivat maksaneet kymmenen dollaria teidän isänne puodissa."

"Ja sitten te lähditte pois solan tuolle puolen sisämaahan, emmekä me kuulleet teistä mitään. Kaikki luulivat teidän kuolleen."

"Hyvin minä sen päivän muistan. Te itkitte minun sylissäni ettekä tahtonut antaa vanhalle Mattillenne jäähyväissuudelmaa. Mutta sainpa minä sen lopulta sittenkin", sanoi hän voitonriemuisesti, "kun te näitte, että minä toden teolla aioin jättää teidät. Mikä pikkiriikkinen otus te olittekaan silloin!"

"Olinhan minä vasta kahdeksanvuotias."

"Ja nyt siitä on kaksitoista vuotta. Kaksitoista vuotta minä olin sisämaassa käymättä kertaakaan muualla. Oletteko te nyt siis kaksikymmentä vuotta vanha?"

"Olenpa kyllä! Ja melkein yhtä suuri kuin te, Matt", vakuutti Frona.

"Ja teistä on tullut oikein komean näköinen nainen, pitkä ja solakka ja niin edespäin." Mies tarkasteli häntä arvostelevin katsein. "Mutta vähän enemmän lihaa teissä voisi olla minun mielestäni."

"Eihän toki, Matt", vastusti tyttö, "ei kaksikymmenvuotiaana. Tunnustelkaapas minun käsivarttani!" Hän koukisti sitä, niin että lihas pullistui.

"On siinä jänterettä", myönsi ukko ihastuneena sivellen voimakasta käsivartta. "Luulisi vallan, että te olette tehnyt raskasta työtä elatukseksenne."

"Voi, minä osaan heittää moukaria ja nyrkkeillä ja miekkailla", selitti Frona tehden vuoronperään kuhunkin urheilulajiin kuuluvia liikkeitä, "ja uida ja sukeltaa syvään ja hypätä hevosen yli kaksikymmentä kertaa peräkkäin ja — ja kävellä käsilläni. Siinä kuulitte!"

"Vai semmoisissa hommissako te olette siellä ollutkin? Minä kun luulin, että teidän piti saada kirjallista oppia", sanoi Matt kiivaasti.

"Mutta nykyäänpä opetetaankin uudella tavalla, Matt, ei vain sullota asioita päähän eikä —"

"Ja jalat teillä on niinkuin tikut, mitenkäs ne voisivat tuota kaikkea kantaa? No niin, onhan teillä ne lihakset."

"Entä te itse, Matt?" kysyi Frona. "Mitä kaikkea teille on tapahtunut näinä kahtenatoista vuotena?"

"Katsokaa tänne!" Matt asettui hajasäärin hänen eteensä, heitti päänsä taapäin ja työnsi vatsan ulos. "Te näette mr Matthew Mc Carthyn, jonka hänen oma voimakas oikea kätensä on tehnyt yhdeksi kunniakkaan Eldoradon valtakunnan kuninkaista. Omaisuudellani ei ole rajoja, ja minä ansaitsen enemmän kultahiekkaa minuutissa kuin ennen olin nähnyt koko elinaikanani. Lähdin tälle matkalle Valtoihin saadakseni selvää esivanhemmistani. Luulen ihan varmasti, että he kerran ovat eläneet. Toiseksi Klondykessa kyllä saa kultamöhkäleitä, mutta ei koskaan hyvää whiskyä. Ja minä olen myöskin päättänyt saada ryypyn oikeata lajia ennen kuolemaani. Sen jälkeen olen vannonut palaavani Klondykeen valvomaan omaisuuttani. Siis minä olen Eldoradon kuningas, ja jos joskus olette pienen lainan tarpeessa, ei kukaan muu saa sitä teille antaa kuin minä itse."

"Sama vanha, vanha Matt, joka ei koskaan tule vanhaksi", nauroi Frona.

"Ja te olette myöskin oikea Welse, vaikka teillä onkin nuo miekkailijan lihakset ja filosofin aivot. Mutta astutaanpa tänne sisään Louis'n ja Swiftwaterin jäljessä. Andy kuuluu vielä olevan varastonhoitajana, ja onpa hauska nähdä, vieläkö hän muistaa minut."

"Ja minut myös." Frona tarttui hänen käteensä. Hänellä oli paha tapa tarttua niiden ihmisten käsiin, joista hän piti. "Siitä on kymmenen vuotta, kun minä täältä lähdin."

Irlantilainen raivasi itselleen tien väkijoukon läpi, ja Fronan oli helppo seurata hänen leveän selkänsä turvissa. Tulokkaat katsoivat heihin kunnioittavasti, sillä he olivat heille kuin näiden pohjan perukoitten jumalaolentoja. Keskustelun surina alkoi uudelleen.

"Kuka tuo tyttö on?" kysyi joku. Ja juuri astuessaan kynnyksen yli Frona kuuli alun vastausta: "Jakob Welsen tytär. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Jakob Welsestä? Mistä kummasta te olette kotoisin?"