Idästä: Kertomuksia

Оглавление

Jacob Ahrenberg. Idästä: Kertomuksia

JUOKSIJA JALON HISTORIA

YKSINÄÄN

TUKINUITTO

ILMAN ÄIDINKIELTÄ

JOKO-TAHI

SAIRAAN LUONA

HYLKEENPYYTÄJÄT

LEIRI-ELÄMÄ

POIKA-AJOILTA

Отрывок из книги

Etäinen vieras, joka oli kasvanut tuolla alhaalla itämaiden liassa ja köyhyydessä, oli lähtenyt vaeltamaan pohjoista kohti. Kotinsa oli vieraalla ollut tuolla alhaalla Volgan suurissa kalastuspaikoissa, joissa sampia pyydetään, joissa kaviaaria valmistetaan lännen herkkusuille ja joissa ilma haisee mätänevistä kalan totkuista. Sieltä hän oli mennyt purlakoiden luo, jotka kuin törmäpääskyt asuvat Volgan rantojen koloissa, kosteudessa ja köyhyydessä, pitäen elinkeinonaan raskasten lotjain vetämistä vastavirtaan. Edelleen oli se tullut yhä ylemmäksi noihin suuriin tehdaskaupunkeihin, joissa karttuuninpainimoiden jätteet myrkyttävät kaivoja ja lähteitä, yksinpä Volgan sivujokiakin. Sitte se oli tullut Pietariin ja viihtyi siellä hyvästi pääkaupungin ihmisjätteiden seassa, kosteissa asuinhuoneissa, jotka ovat alempana Nevan vedenpintaa. Ihmiset, jotka onnellisina, iloisina, huolettomina asuivat ylempänä graniitti- ja marmoripalatseissa, tuskin tiesivät sitä olevankaan ennen, kuin se yht'äkkiä, kenenkään tietämättä, miten ja minkä tähden, nousi, surua ja kauhua levittäen, tervehtimään sinnekin, jossa elämän ilo kuohuu ylimmillään, jossa onnellisuus loistaa. Nevan kaupungista oli turmiota levittävä vieras lähtenyt vielä ylemmäksi pohjoista kohti. Tuolla Äyräpäänseljän mäntyharjuilla se ei viihtynyt, mutta alhaalla laaksoissa, sara-ja ruohorantaisten, savisten pikku järvien seuduilla, siellä se aina löysi jonkun pesän, jossa ihmisiä ja kotieläimiä asui tiheässä vierekkäin, jossa lika ja siivottomuus vallitsi, vaikka kyllä saunan uunista nousi höyryä kolme kertaa viikossa. Ja nyt se oli ehtinyt Viipuriin. Sinne, vanhan linnan muurien sisälle, asettui se toden perästä – armottomana, säälimättömänä.

Kauppaneuvos Heinrich Friedrich Schulzen suuressa, vanhanaikaisessa kartanossa oli hiljaista ja äänetöntä, sillä turmiota levittävä vieras oli poikennut sinne. Kuolema oli tullut päättämään kauppaneuvoksen tilikirjoja. Kyökissä astuskelivat palvelijat varpaillaan ja puhelivat hiljaisella äänellä. Syvässä ikkunan komerossa istui emännöitsijä ja mutisten luki virsiä "valmistuksesta kuolemaan". Ruokasalin ikkunalla istui kissa kalpeassa syysauringon paisteessa ja uneliaasti katseli yksinäisen kärpäsen tanssintaa ikkunan ruudulla. Vierashuoneessa, jonka seiniä rumensivat muutamat jäykkäryhtiset, piirteiltään yksinkertaiset vanhat muotokuvat, istui vanha paljaspäinen papukaija, höyhenpuku pörröllään. Kiiltävä messinkihäkki oli peitetty saalilla, että lintu ei häiritsisi juhlallista hiljaisuutta kovaäänisillä ja typeröillä lauseillaan, joita se nyt oli laverrellut jo kahden miespolven ajan.

.....

– Hyvä Blumenfeld, loppu lähestyy. Ei ole enää öljyä lampussa; onpa itse lamppukin rikki ja sydän sammuu pian – kuolema – mutta minun taloni on järjestyksessä, tilini päätös selvillä. Tällä liikkeellä on, niin, te sen tiedätte, ollut suuria vastuksia kestettävänä ja myrskyisiä aikoja on sille tulossa. Minä luotan ainoastaan teihin; paha kyllä, minun poikani on – vaan tiedättehän te senkin – No niin, minä luotan ainoastaan teihin. Jos puun ja kahvin hinnat vielä alenevat, silloin ei ole mikään pelastus enää mahdollinen; mutta tottahan lienemme päässeet laakson pohjaan, eivät hinnat enää voi aleta.

Herra Blumenfeld istui, näköään tyynenä kuin roomalainen tribuuni, mutta hänen sielunsa oli kiihtynyt. Mitä sairas oli peljännyt eikä uskaltanut uskoa, se oli tapahtunut – hinnat olivat alenneet.

.....