Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta

Оглавление

Jacob Ahrenberg. Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

Отрывок из книги

Pari kuukautta sen jälkeen, kuin Emil herra oli isänsä liikkeen hoidon ottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu Viipurin sisemmän rantasillan kyljellä vastapäätä vanhaa linnaa. Proomu oli paluumatkalla Uuraasta, jätettyään Blumen "lapaaseen" (varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveitä honkalankkuja.

Kastarissa taisteli aluksen päällikkö tilasta ja unesta, tilasta, sillä kastari oli ahdas, ja Matti oli jättiläiskokoinen mies, jolla oli suhteettoman iso pää ja jykeät raajat. Nämät eivät millään muotoa tahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle kuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sillä hänellä oli paljon miettimistä, mutta ajatteleminen ei juuri ollut hänen asiansa. Sentähden hän olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka ajatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin hänen, hänen poikansa Antin ja hänen pienen tyttärensä Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyllä, hänen vaimonsa "yhdeksän järven ja yhdeksän virran takana", heidän vähäisellä tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisjärven takana, ja siitäpä syystä täytyi Matin ajatella itse – tahi kääntyä kojutoverinsa Israeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sitä hän ei tahtonut. Hän kyllä taisi puhua hänen kanssansa, mutta ei noudattaa hänen neuvoansa; ei, parempaahan sitte oli tässä asiassa olla häntä kuulemattakin, niin oli hänen vaimonsa Maija sanonut – ja hänpä oli viisas nainen, vaikka olikin nainen vain.

.....

– Alussa menestyi kaikki hyvin. Mutta kun ei enää ollut pitkinä talvina ketään appivaaria katsomassa, niin alkoi hänen käydä alaspäin. Ja niin tapahtui eräänä päivänä, että täydellinen loppu tuli; hän meni jäihin Uuraan ja Ravansaaren välillä. Jok'ainoan äyrin oli hän tuhlannut. Noh, sattuipa amerikankulkija, petrolilaiva, olemaan siellä. Miehet puhuivat Amerikasta, kuin kultamaasta. Me tahdoimme joutua tuuleen mailmassa, tulla herrasväeksi, ja kotona kun olivat ansiolähteet kuivillaan, niin päätimme, että menisin sinne, tuohon uuteen maahan. Niin pian kuin voisin ansaita matkalipun hänelle ja pojalle, piti heidän tulla perästä.

– Olihan tuo hyvästijättö surullinen, ja surullinen oli matkakin. Olin tuskin päässyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin sairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin saatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siitä, kuin läksin kotoa. Omaisista en ollut kuullut mitään. Vielä heikkona ja kurjana sain paikan ja ensimäisen dollarin kappaleen lähetin kotiin. Kuukauden perästä saatoin jo lähettää kymmenen, sitte kaksikymmentä ja vieläkin kolmekymmentä dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin kirjettä, kuinka ikävöitsin ja kärsin tuolla kaukana uudisasukkaitten mökissä äärettömissä metsissä maatessani tulen rätinää savipermannolla ja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sitä en voi kertoa. Luulinpa käyväni mielipuoleksi.

.....