Читать книгу Ylimys: Romaani - John Galsworthy - Страница 12

Sisällysluettelo

Pikku Ann'in vieressä Barbara istui nojaten taaksepäin auton tyynyjen keskellä. Siitä huolimatta, että oli työnnetty ylhäisön elämään, mikä tuo tullessaan aikaisen maailmantuntemuksen, hänessä oli vielä jotakin siitä innosta, mikä tekee lapset niin rakastettaviksi. Kuitenkin hän katseli kyllin välinpitämättömästi Bucklandburyn asukkaita, tuntien jo hieman tuota outoa sekoitusta, joka on ominaista hänen maanmiehilleen — tuon omituisen ilmeen heidän kasvoillaan, mikä johtuu jatkuvasta pyrkimyksestä katsella pitkin nenänvartta kohottamalla samalla katseen ylöspäin. Niin, hän tunsi jo tuon ihmeellisen katseen, jolle kansallinen rakennus oli perustettu ja josta se myöhemminkin sai tukensa, — tuon vihan kaikkea kyynillisyyttä, pessimismiä, kaikkea ranskalaista taikka venäläistä kohtaan tuon kaikkien kansallisten hyveiden ja paheiden — idealismin, sumupäisyyden, riippumattomuuden ja orjallisuuden — synnyttäjän, tuon käyttäytymisen kehittäjän, mietiskelyn surmaajan, tuon tavan katsoa ylös ja alas, mutt'ei koskaan suoraan mihinkään, vaan mahdollisimman korkealle, mahdollisimman syvälle, mahdollisimman kummallisesti. Hän tunsi tuon kaiken, tuon kaiken, mikä kumpusi esiin kateuden ja kilvoittelun alkulähteestä.

Tämän katseen ympäröimänä, odottaen Courtieria, Barbara, joka ei ollut vähemmän brittiläinen kuin hänen naapurinsakaan, katseli salaa ylös ja alas, etsien silmillään uutta tuttavaansa. Hänkin kaipasi jotakin, jota olisi saattanut pitää esikuvanaan ja samalla kertaa tuomita. Ja tässä vaeltavassa ritarissa hän oli tavannut sellaisen.

Courtier oli olento, joka kuului toiseen maailmaan. Barbara oli kohdannut monia miehiä, mutt'ei vielä koskaan hänen kaltaistaan. Oli jotenkuten hauskaa olla taitavan miehen vieressä, joka sitäpaitsi oli toimittanut yhtä ja toista, oli ollut monissa seikkailuissa. Ne kirjailijat, samoin kuin ne "bohemit", joita hän silloin tällöin oli tavannut, eivät sittenkään olleet muita kuin "hovipappeja", jotka olivat välttämättömiä pitämään aristokratiaa kosketuksissa taiteen ja kirjallisuuden viimeisten saavutusten kanssa. Mutta tämä mr Courtier oli toiminnan mies, häntä ei voinut tarkastaa tuolla huvitetulla, ihailevalla suvaitsevaisuudella, mikä sopi miehille, jotka olivat huomattuja vain aatteittensa ja kirjoittamistapansa vuoksi. Hän oli käyttänyt ja osasi käyttää miekkaa, vieläpä rauhanasian hyväksikin. Hän osasi rakastaa ja oli rakastanut, niin ainakin sanottiin. Jos Barbara olisi kuulunut johonkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, hän ei olisi luultavastikaan koskaan kuullut tästä miehestä mitään, ja jos olisikin, niin se olisi saattanut pelästyttää ja loukata häntä. Mutta hän oli kuullut, pelästymättä, koska oli jo oppinut tietämään, että sellaisia miehiä oli olemassa ja joskus sellaisia naisiakin.

Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:

"Teihin ei voi luottaa rahtuakaan. Mitä te teitte?"

Mutta Courtier hymyili julmasti Ann'in pään yli, itsekseen.

Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.

"Onko jotakin hullulla kannalla, mr Courtier?"

"Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla — tuo kurja alhainen ihmiskieli."

Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja, katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:

"Onko mrs N — — jollakin lailla kysymyksessä?" Huomattuaan

Courtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "Entäs

M — —?"

Courtier nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.

"Sitä minä jo ajattelinkin. Antaa niiden juoruta! Kuka siitä välittää?"

Barbara sai osakseen hyväksyvän katseen ja sanan: "Hyvä!"

Mutta auto oli ennättänyt Bucklandburyn asemalle.

Lady Casterleyn pieni, harmaa haamu, tullen asematalon käytävästä, osoitti vain pieniä merkkejä hänen pitkästä matkustamisestaan. Hän pysähtyi tarkastaakseen autoa kuljettajasta Courtieriin asti.

"No niin, Frith! — Mr Courtier, eikö totta? Minä tunnen teidän kirjanne enkä minä hyväksy teidän mielipiteitänne. Te olette vaarallinen mies — mitenkäs te voitte? Minun täytyy ottaa mukaani nuo kaksi matkalaukkua. Loput voidaan tuoda jäljestäpäin… Randle, menkää etuistuimelle älkääkä tomuttuko. Kas Ann'ia!" Mutta Ann istui jo kuljettajan vieressä, ollen jo kauan tuuminut tätä siirtoa paremmalle paikalle. "Hm! Te olette siis satuttanut jalkanne? Pysykää hiljakseen! Me voimme istua kolmisin… Nyt, rakkaani, minä voin suudella sinua! Sinäpäs olet kasvanut!"

Lady Casterleyn, ja kenties myöskin Barbaran, suudelma oli sellainen, että sitä oli mahdoton unhottaa. Kuitenkin ne olivat aivan erilaiset. Kun lady Casterley oli kysymyksessä, niin vanhain, suurten tutkivain silmäin nähtiin hakevan huulille oikeata kosketuskohtaa. Sitten hänen lujaposkiset kasvonsa syöksyivät eteenpäin, huulet pysähtyivät sekunniksi, ikäänkuin varmuuden vuoksi, sitten iskivät äkisti, kovasti ja kuivasti keskelle leukaa, värisivät hetken, ikäänkuin muistaen, että piti olla pehmeä, ja irtaantuivat sitten heittokoneen jänteen tavoin. Kun taas Barbarasta oli kysymys, niin hänen silmänsä kirkastuivat ensin, sitten hänen poskensa kohosivat hieman, sitten hänen huulensa olivat hieman lerpallaan, hänen vartalonsa värisi, ikäänkuin olisi hieman laajentunut, hänen hiuksensa kohahtivat. Kuului pieni, suloinen ääni, ja kaikki oli ohitse.

Suudeltuaan täten isoäitiään Barbara asettui paikoilleen ja katsahti

Courtieriin. Istuen siinä "kolmisin" Courtier joutui koskettamaan

Barbaraa, ja tästä tuntui jollakin tavoin siltä, että Courtier ei

pannut sitä pahakseen.

Tuuli oli yltynyt, puhaltaen lännestä, ja auringonpaiste värisi siinä. Käkien kukunta — hieman kimakka — seurasi nopeastikiitävää autoa. Ja nummelle ominainen sulous, mikä syntyi kanervan juurista ja länsituulesta, hiipi esiin nuorten sananjalkaan alta.

Lady Casterleyn ohuet sieraimet laajenivat tämän tuoksun vaikutuksesta, ja hän muistutti pientä metsälintua.

"Täällä on suloinen tuoksu", sanoi hän. "Nyt, mr Courtier, ennenkuin minä unohdan — kuka on tuo mrs Lees Noel, josta minä olen kuullut niin paljon puhuttavan?"

Kuullessaan tämän kysymyksen Barbara ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään. Miten tuli Courtier suhtautumaan isoäitiin? Nyt saatiin nähdä, mitä miehiä hän oli. Isoäiti oli hirvittävä!

"Hän on hyvin hurmaava nainen, lady Casterley."

"Epäilemättä, mutta minä olen jo väsymykseen asti kuullut siitä.

Minkälaiset ovat hänen vaiheensa?"

"Jos hänellä niitä onkaan?"

"Kuinka?" sanoi lady Casterley.

Jotenkuten hiljaa Barbara antoi käsivartensa puristaa Courtierin kättä. Oli niin hauskaa kuulla, että isoäiti ei saanut vastausta.

"Saanen toki olettaa, että hänellä on menneisyytensä!"

"Ette ainakaan minun sanojeni perusteella, lady Casterley."

Barbara kosketti uudestaan, huomaamatta ja hyväilevästä, Courtieria.

"No niin, tämäpäs on perin salaperäistä. Minä tulen ottamaan itse selvän. Sinä tunnet hänet, rakkaani. Sinun täytyy viedä minut katsomaan häntä."

"Rakas isoäiti! Jos ihmisillä ei ole menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan tulevaisuuttakaan."

Lady Casterley antoi pienen sorkkamaisen kätensä laskeutua tyttärentyttärensä reidelle.

"Älä puhu joutavia äläkä pullistele tuolla lailla!" hän sanoi. "Sinä olet jo muutenkin liian leveä."

Sinä iltana, illallisilla, kaikki tiesivät jo tuon uutisen. Sir William oli saanut kuulla sen paikalliselta asiamieheltä Stavertonissa, missä lordi Harbingerin puhe oli kaksi kertaa törkeällä tavalla keskeytetty. Geoffrey Winlow, lähetettyään pois vaimonsa, oli lentänyt kaksitasollaan Winkleighistä ja tuonut tullessaan yhden kappaleen tuota roskalehteä. Ainoa henkilö tässä pienessä seurassa, joka ei vielä ollut kuullut tuota uutista ennen päivällistä, oli lordi Dennis Fitz-Harold, lady Casterleyn veli.

Puhuttiin luonnollisestikin vähän. Mutta kun naiset olivat poistuneet, niin Harbinger lausui peittelemättömällä luonnonpakolla, mikä oli niin odottamatonta, kenties hieman tarkoituksellistakin, kun otettiin huomioon hänen melkein klassillisesti muodostuneet kasvonsa, jotakin sellaista, että jos ei perin juurin saatu tukahdutetuksi tuota huhua, niin Miltounin asia oli kokonaan lopussa. Tämä oli tosiaankin vakava juttu, nuo roistot tiesivät sen ja tulivat käyttämään sitä hyväkseen. Ja Miltoun oli mennyt kaupunkiin, kenenkään tietämättä missä tarkoituksessa.

Tämän nuoren miehen puheessa oli sellainen erikoinen äänensävy, mikä näytti aina torjuvan vakavuuden syytöksen — äänensävy ja tapa, mikä piti puolensa kaikkea muuta paitsi pilkkaa vastaan, ja kohdatessaan sitä oli omiaan katoamaan. Seuraavat, hieman ivallisesti lausutut sanat: "Mikä niin oli vakava, nuori ystäväiseni?" saivat hänet oitis pysähtymään.

Jos tahdottiin etsiä täydennystä ja vastakohtaa lady Casterleylle, niin se tavattiin kenties hänen veljessään. Sisaren jyrkkä päättäväisyys puuttui veljen syvästä, ivallisesta, sulavasta käytöksestä. Lordi Casterleyn ääni, katse ja tavat olivat hänen samettitakkinsa kaltaisia, missä oli siellä ja täällä valkoiseen vivahtava kiille, aivan kuin kuunvalon kosketuksesta. Hänen hiuksissaan oli myöskin tämä kiille. Hänen hyvin hienoja piirteitään täydensi valkea parta ja viikset, jotka olivat leikatut Elisabethin aikuisen kuosin mukaisesti. Hänen pähkinänväriset ja vielä kirkkaat silmänsä näyttivät hyvin suorilta, ja niissä ilmeni varma, koruton ystävällisyys. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin arvettomat, ahavalta säästyneet ja kudoksiltaan aivan liian hienot ja ohuet, muistuttivat omituisesti vanhojen merimiesten ja kalastajain kasvoja, jotka ovat eläneet yksinkertaista, toimeliasta elämää kaikkivaltiaan perinnäistavan mukaisesti. Hänellä oli sellaisen miehen kasvot, jolla on hyvin varma vakaumus ja taipumus suhtautua ivallisesti kaikkiin uudistuksiin, jotka hän viisikymmentä vuotta sitten perinpohjin oli tutkinut ja hylännyt. Tuntui siltä, että hänen aivonsa, joilta ei puuttunut notkeutta eikä esteettistä aistia, olivat kauan sitten jättäneet kaikki yritykset sekaantua asiain menoon, ja että rohkea mietiskely oli väistynyt syrjään rohkean käytännöllisen arvostelun tieltä, arvostelun, joka perustuu hyvin varmaan kokemukseen. Hän oli elänyt varjossa sen johdosta, että häneltä puuttui kyky herättää huomiota, mikä on niin ominaista sellaiselle, joka on niin tietoinen omasta arvostaan, että on menettänyt kaiken huolenpidon siihen nähden. Tähän eristäytymiseen vaikutti myöskin hänen kiintymyksensä erääseen naiseen, mistä hänet vain kuolema oli erottanut. Hänellä oli kuitenkin erikoinen vaikutuksensa hienoston keskuudessa, koska tiedettiin, että häntä oli mahdoton saada suhtautumaan asioihin monimutkaisella tavalla. Häntä pidettiin melkein viimeisenä, jonka puoleen käännyttiin, mutta käännyttiin kuitenkin. "Onkos tämä näin huonosti? No niin, onhan vanha Fitz-Harold olemassa! Kysykää häneltä! Hän ei tule antamaan mitään neuvoa, mutta on kuitenkin sanova jotakin."

Tuon nuoren Harbingerin sydämessä, josta puuttui kunnioituksen tunne, syntyi eräänlainen paha aavistus. Oliko hän ilmaissut mielipiteensä liian vapaasti? Oliko hän sanonut jotakin liian paksua? Hän oli unohtanut tuon vanhanpojan! Kehoittaen Bertietä jalallaan hän mutisi: "En tullut ajatelleeksi, että te ette tietänyt mitään koko asiasta. Bertie on selittävä sen teille."

Kun Bertietä oli kerta näin kehoitettu, niin hän raotti hieman huuliaan, loi puoleksi suljetuista silmistään katseen äitinsä enoon ja selitti. Tuolla huvilassa asui eräs nainen — hyvin sievä — mr Courtier tunsi hänet — vanha Miltoun kävi häntä välistä katsomassa — melkein myöhään eilisiltana — nuo pirut käyttivät tätä seikkaa hyväkseen, minkä taisivat — kaikenlaisia viittailuja — vaalitappio oli varma, jos ei jotakin tehty. Kaikki tämä tietysti paljasta roskaa!

Hänen mielestään vanha Miltoun, vaikka olikin vakaa kuin aika itse, oli ollut typerä antaessaan tuon naisen tulla ulos kanssaan torille, näyttäen siten selvästi, missä oli ollut, ennenkuin riensi Courtierin avuksi. Ei sopinut seurustella naisen kanssa, josta ei tiedetty, mikä hän oikein oli, oli hän sitten kuinka sievännäköinen tahansa.

Sitten, keskellä hiljaisuutta, Winlow kysyi: Mitä oli tehtävä? Pitikö sähköttää Miltounille? Tällainen juttu levisi kulovalkean tavoin! Sir William — mies, joka ei ollut tottunut arvostelemaan vaikeuksia liian pieniksi — pelkäsi asian käyvän harmilliseksi. Harbinger lausui käsityksenään, että toimittaja oli potkaistava pois. Tiesikö kukaan, mitä Courtier oli tehnyt saatuaan kuulla asiasta? Missä hän oli — päivällisillä omassa huoneessaan? Bertie arveli, että jos Miltoun oli Valleys Housessa, niin ei liene liian myöhäistä sähköttää hänelle. Juttu oli tukahdutettava alkuunsa! Ja tilannetta näin pohdittaessa kehittyi vähitellen ja pääsi ilmoille harras halu pitää tätä asiata pirullisena julkeutena, mikä näin sivistyneille miehille olikin luonnollista, tai, kuvakieltä käyttäen, halu iskeä roistoja vasten naamaa.

Sitten uuden vaitiolon jälkeen kuului lordi Dennisin ääni:

"Minä ajattelen tuota nais-raukkaa."

Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti, lordi Harbinger mumisi:

"Aivan niin, luonnollisestikin!"