Читать книгу Luonto ja ihminen - John Ruskin - Страница 4

Sisällysluettelo

Millä tavalla on ihminen oikeutettu käyttämään mielikuvitustansa, s.o. kykyään tajuta tai ajatuksin käsittää asioita, joita aistit eivät voi havaita? Sen ensimäisenä ja jaloimpana tehtävänä on ollut havaannollisesti loihtia silmiemme eteen seikkoja, joiden sanotaan kuuluvan meidän tulevaan elämäämme tai näkymättöminä ympäröivän meitä nykyisessä olotilassamme. Se on annettu meille, jotta me voisimme kuvitella taivaaseen, maahan ja mereen suuret joukot ikäänkuin aina läsnäolevia todistajia — vanhurskaiden sieluja, jotka odottavat meitä; jotta me voisimme havaita taivaan asujanten suuren sotajoukon ja löytää siitä ne, joiden seurassa me hartaimmin haluaisimme olla ijankaikkisesti; jotta me kykenisimme ikäänkuin näyssä katselemaan enkelten toimintaa ympärillämme ja näkemään tulivaunuja kaikkien vuorten huipuilla; mutta ennen kaikkea jotta me voisimme kuvitella itsellemme ne tapahtumat ja seikat, joihin me olemme velvoitetut uskomaan ja jotta me voisimme ikäänkuin ruumiillisessa muodossa olla läsnä jokaisessa muistiinmerkityssä kohdassa Vapahtajan elämää. Sen toisena, tavallisena tehtävänä on johtaa meitä tajuamaan muiden kertomusten tapauksia ja pakottaa niitä uudelleen muuttumaan näkyväisiksi, niin että ne tekevät meihin saman vaikutuksen kuin jos olisimme ne omin silmin nähneet; sekä elämän vähäpätöisemmissä oloissa saattaa meitä kokoamaan suurimman mahdollisen ilon siitä hyvästä, joka on ulottuvillamme, yhdistämällä siihen onnellisia lisiä, ja kaikessa pahassa, joka meitä ahdistaa, vähentää onnettomuutta tuomalla mieleemme muiden iloisempien hetkien muiston; kuin myöskin sattuvasti ilmaista järjen totuuksia vertauksen, kuvan tai henkilöllisentämisen muodossa, jotka siten painavat nuo totuudet mahdollisimman syvälle sydämeemme; ja lopuksi on mielikuvituksen tehtävänä, kun sielu on perin väsynyt, elähyttää sitä sellaisella viattomalla leikillä, joka parhaiten sointuu luonnon esineiden houkutteleviin ääniin ja joka sallii sen vaikenevan kauneuden sijasta joutua elävään seuraan ja omiksi iloikseen loihtia keijukaisia nurmikentille ja vedenneitoja aaltojen helmaan.

9. Mutta näin kunnioittaessamme mielikuvituksen voimaa ja taidetta, älköön kukaan meistä halveksiko muistin voimaa ja taidetta.

Ottakoon lukija vakavasti harkitakseen, mitä hän haluaisi antaa siitä, että hänellä vain silmänräpäyksenkin ajaksi olisi voima pysyttää sellaisinaan edes muutamia niistä viehättävistä näyistä, jotka niin usein ilmestyvät hänelle vain samassa kadotakseen: haihtuva pilvi, väräjävä lehti, kiitävä varjo; pakottaa kiehuva vaahto pysähtymään aallon harjalle ja viri alituisesti karehtimaan järven pinnalla; ja viedä mukanaan ei vain hämäryyttä tai heikkoa auringonpilkkua (vaikka sekin jo on kaunista), vaan mukailun, joka ei näyttäisi vain mukailulta — mutta joka olisi todellinen, täydellinen kuva elämästä. Tai ottakoon hän mieluummin huomioonsa (sillä siten ei saateta moisen voiman ylevyyttä riittävästi ilmaista), että se itse asiassa merkitsisi kykyä milloin tahansa siirtyä määrättyyn ympäristöön — lahja niin suuri, että sen voi saada osakseen vain ruumiista vapautunut henki; lisäksi otaksukoon hän, ett'ei tämä taikakyky käsittäisi ainoastaan nykyistä aikaa, vaan myös menneisyyden ja että se tekisi meille mahdolliseksi tunkeutua niin sanoaksemme sellaistenkin ihmisten ruumiilliseen olemukseen, jotka ammoin ovat tuhaksi rauvenneet; tarkastella heitä toiminnassa ikäänkuin he vielä eläisivät, mutta edullisemmin ehdoin kuin milloinkaan oli suotu heidän ohimenevän elämäntyönsä näkijöille; katsella heitä aina mielemme mukaan pysähtyneinä silmänräpäyksen eleeseen ja ilmeeseen ja seisovina jonkun suurtyön äärellä, hehkuvan aikomuksen kuolemattomuudessa. — Kuvitelkoon lukija, mikäli se on mahdollista, moista kykyä ja sanokoon sitten, tuleeko puhua kevytmielisesti taiteesta, joka sen meille antaa, vai tuleeko meidän pikemminkin puoleksi jumalallisena kunnioittaa lahjaa, joka saattaa koroittaa meidät aina enkelten tasalle ja antaa meille aavistuksen heidän autuudestaan.

10. Minä luulen, että paras todistus totisesti suuresta miehestä on hänen nöyryytensä. Minä en tarkoita nöyryydellä epäilystä omasta voimastaan tai pelkoa lausua vakaumustansa julki, vaan oikeata käsitystä suhteesta, joka vallitsee sen välillä, mitä hän voi tehdä ja sanoa ja sen välillä, mitä muu maailma tekee ja sanoo. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan ymmärrä asiaansa, vaan tietävät myös tavallisesti, että he sen ymmärtävät; eivätkä he ole oikeassa vain pääasiallisiin mielipiteisiinsä nähden, vaan he tietävät lisäksi olevansa niihin nähden oikeassa; mutta eivät he sen tähden nosta itsestänsä suurta melua. Arnolfo tietää kykenevänsä rakentamaan kauniin tuomiokirkon Firentseen; Albrecht Dürer kirjoittaa tyynesti henkilölle, joka löytää virheitä hänen teoksistaan: "Sitä ei voida paremmin tehdä"; sir Isaac Newton tietää ratkaisseensa parisen ongelmaa, jotka olisivat panneet kaikkien muiden päät pyörälle; mutta he eivät odota, että heidän kanssa-ihmisensä sen takia lankeaisivat maahan ja palvoisivat heitä. Heillä on omituinen tunne voimattomuudestaan, ja he tajuavat, ett'ei suuruus ole heissä, vaan että se vaikuttaa heidän kauttansa — ett'eivät he olisi voineet muuta tehdä eivätkä muuta olla kuin miksi Jumala oli heidät määrännyt; ja he näkevät jotakin jumalaista ja Jumalan luomaa jokaisessa ihmisessä ja ovat rajattoman, houkkamaisen, uskomattoman sääliväisiä.

11. Mikäli saatan havaita, on olemassa muuttumattomana lakina se, että suurimmat miehet, olkootpa he sitten runoilijoita tai historiankirjoittajia, elävät kokonaan omassa ajassaan ja että heidän teostensa tärkeimmät hedelmät ovat peräisin juuri heidän omalta ajaltaan. Dante kuvaa kolmannentoista vuosisadan Italiaa; Chaucer neljännentoista vuosisadan Englantia; Masaccio viidennentoista vuosisadan Firentseä; Tintoretto kuudennentoista vuosisadan Venetsiaa; mutta he eivät kiinnitä lainkaan huomiotaan aikavirheisiin ja kaikenlaisiin pienempiin erehdyksiin, koska he ovat aina houkutelleet elävän totuuden esiin oman elävän aikansa tarkastelusta. Kun sanotaan Shakespearen kirjoittaneen mestarillisia historiallisia näytelmäkappaleita aiheista, jotka kuuluvat menneisiin vuosisatoihin, vastaan minä, että ne ovat mestarillisia näytelmäkappaleita juuri siksi, ett'ei niissä ole vähintäkään huomiota kiinnitetty vuosisatoihin, vaan että niissä huokuu elämä, jonka kaikki ihmiset tunnustavat kaikkien aikojen ihmiselämäksi — eikä siksi, että Shakespeare pyrki julistamaan yleismaailmallisia totuuksia, vaan siksi, että hän rehellisesti ja täydellisesti niiden ihmisten mukaan, jotka elivät hänen ympärillään, kuvaili ihmisluontoa, joka itse asiassa on aina sama — koska viidennentoista vuosisadan konna sielun ja sydämen puolesta oli aivan samaa lajia kuin on konna yhdeksännellätoista vuosisadalla ja kuin oli konna kahdennellatoista vuosisadalla; ja niin ikään muistuttaa kunniallinen ja ritarillinen mies suuresti muita kunniallisia ja ritarillisia miehiä millä ajalla tahansa. Tähän nähden on moisen suuren ihanteellisen taiteilijan teos aina yleismaailmallinen; ei siksi, ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on täydellinen muotokuva, täydellinen aina sydämen sopukoihin asti, sydämen, joka pysyy samana läpi kaikkien aikojen; kun sitä vastoin heikon ihantelijan teos ei ole yleismaailmallinen, ei siksi, ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on vain puolinainen muotokuva — ulkokuoresta, tavoista, puvusta, vaan ei sydämestä. Siten kuvailevat Tintoretto ja Shakespeare aivan yksinkertaisesti venetsialaista ja englantilaista luonnetta sellaisena kuin he näkivät sen omalla ajallaan, aina juuriin asti, kaikiksi ajoiksi; mutta mitä tulee pyrkimykseen valaa historiallisiin teoksiinsa menneiden aikojen erikoisia aatteita, tapoja ja oloja, niin emme sellaista pyrkimystä huomaa heillä enemmän kuin kenelläkään muullakaan täydellisen suurella miehellä, jonka minä tunnen. [Mitä jälkiä havaitaan esim. Kleopatrassa egyptiläisestä luonteesta? — atenalaisesta Theseuksessa tai Timonissa? — muinaisenglantilaisesta Imogenissa tai Cordeliassa? — muinaisskotlantilaisesta Macbethissa? — tai edes keski-ajan italialaisesta luonteesta Petrucchiossa, Venetsian kauppiaassa tai Desdemonassa? Ja roomalaisaiheiset näytelmät tuntuvat niin väkevän roomalaisilta vain siksi, että Rooman voima perustui maailman ikuiseen voimaan — puhtaaseen perhe-elämään, jota kannatti maanviljelys ja suojeli uljas, turmeltumaton urhoollisuus.]

12. Runouden jaloimmissa luomissa ei ole ainuttakaan sanaa niin jokapäiväistä, ett'ei suuri mies saisi siitä tehdyksi jotakin mainiota, tai pikemminkin, ett'ei se tekisi hänelle jotakin oivaa palvelusta ja vastaisi jotakin tarkoitusta, johon ei mikään muu sana olisi niin hyvin sopinut. Tavallinen ihminen joutuisi auttamattomaan pulaan, jos hänen esim. tulisi käyttää sanaa "pentu" jotakuta imarrellakseen. Itsessään sanassa on kyllä eräänlaista tuoreutta ja voimaa, joka viehättää, mutta kun sen kuulee, tuntuu ensimmältä vaikealta käyttää sitä kohteliaisuuslauselmassa. Jos henkilö, josta on kysymys, on prinssi, tuntuu vaikeus vieläkin suuremmalta, ja jos häntä lisäksi samassa silmänräpäyksessä sanotaan "pennuksi" ja ylistetään sankariksi, näyttää tavallinen ihantelija ehdottomasti joutuneen umpikujaan! Mutta kuulkaahan kuinka Shakespeare suoriutuu pulasta:

Esille nyt hänen sankarhaamunsa

Ja enonne, Mustan Prinssin, loihtikaa,

Tuon, mi suuren surunäytelmänsä suori

Ranskan mahtavimman voiman hävittäin.

Isänsä hymyellen katsellessa

Kuin tuo uljaan jalopeuran uljas pentu

Ranskan aateliston verta latki viljoin.

13. Vaikka jokaisessa viehättävässä luonnonnäyssä ennen kaikkea on suuri määrä yksinkertaista kauneutta, joka tehoo suorastaan silmään, niin muodostanee kuitenkin se, mikä meihin eniten vaikuttaa, vain hyvin pienen osan tästä näkyvästä kauneudesta. Tämän kauneuden voivat esimerkiksi synnyttää ihanat kukat ja hopeanhohtoiset purot, sininen taivas ja valkoiset pilvet; ja kuitenkin voisi se, joka meitä eniten viehättää ja jota me etusijassa kaipaisimme, olla ohut, harmaa usvakaistale kaukana näköpiirin rajalla, niin pieni tilaltaan näyttämöllä, että tuo palanen seittiä tuossa pensaassa aivan lähellämme veisi siitä voiton, ja ett'ei se silmälle millään tavalla tarjoaisi suurempaa nautintoa kuin seittikään; mutta sentähden, että me tiedämme tuon seitin olevan palasen hämähäkinverkkoa ja tuon harmaan kaistaleen ilmoittavan kymmenentuhannen jalan korkuista vuorta, jossa jalo vuoristolaiskansa asuu, saamme me tuosta harmaasta juovasta juhlallisen vaikutuksen, huolimatta siitä, että ne ajatukset ja tiedot, jotka tekevät meille tämän vaikutuksen mahdolliseksi, ovat niin hämäriä, ett'emme mielessämme ole lainkaan selvillä niistä.

14. Tutki sen vaikutelman laatua, jonka tunnet (jos jotakin tunnet) Alppeja tarkastellessasi, ja sinä olet havaitseva tämän vaikutelman kirkkauden riippuvan kuten kaste hämähäkinseitillä omituisesta hennon kuvittelun ja epätäydellisen tiedon kutomuksesta. Ensi sijassa saat sinä hämärän käsityksen niiden suuruudesta, ja siihen yhtyy ihmettely töistä, joita niiden muurien ja perustusten suuri rakentaja on suorittanut; sitten valtaa sinut aavistus niiden kestävyydestä, juhlallinen tunne niiden ikuisuudesta ja sinun omasta katoavaisuudestasi, joka on kuin niiden rinteillä vihoittavan ruohon — sitten nousee mieleesi omituisen kaihoisa, menneisiin sukupolviin pakeneva ajatus, katsellessasi nyt siinä sitä, mitä hekin kerran katselivat. He eivät ole nähneet noita pilviä, jotka nyt kiitävät sinun pääsi yli, eivät majan seinää pellon tuolla puolen, eivät tietä, jota sinä nyt astut. Mutta tämän he näkivät: taivaisiin asti kohoavat kallioseinät olivat samat heille kuin sinullekin. He ovat lakanneet niitä näkemästä; sinä olet myöskin pian lakkaava niitä näkemästä, mutta kallioseinät tulevat pysymään paikoillaan toisia varten. Sekautuneena näihin juhlallisiin tunteisiin syntyy sitten käsityksesi Alppien ihanuuksista ja lahjoista; ja sitä varten tarvitsee sinun vain mielessäsi kuvitella kaikkia niitä lähteitä, jotka vierittävät vesiänsä niiden kalliorinteitä pitkin, kaikkia suuria jokia, jotka saavat alkunsa niiden jäistä, kaikkia niitä hurmaavia laaksoja, jotka kiertelevät niiden paasiseinien väliä, kaikkia taloja, jotka häämöittävät niiden pilvivaipan läpi ja onnellisia paimenmajoja, jotka kohoavat niiden laitumilla; ja kaikkien näiden ajatusten mukana nousee rintaasi voimakas aavistus kaikesta tuntemattomasta ihmiselämässä, onnesta ja kuolemasta, mihin viittaa tuo kapea valkoheijastus ikuisen lumen mailta, kaukaa aamupilvien lomasta. Nämä monet muut kuvat ja ajatukset vaikuttavat sen liikutuksen, joka sinut valtaa Alppeja katsellessasi. Mutta sinä et niitä keksi sydämestäsi, sillä sinun sydämessäsi on niin paljon muuta, sekä pahaa että hyvää, jota sinä et milloinkaan keksi; mutta ne innostuttavat ja elähyttävät sinua joka tapauksessa. Jos sinä tunnet enemmän tarkastellessasi lumipeitteisiä vuoria kuin mitään muuta samaan lempeään hopeanharmaaseen väriin vivahtavaa esinettä katsellessasi, niin kuuluvat nämä kuvat ja ajatukset epäilemättä sellaisiin, jotka sinut siihen pakottavat; ja huomaa, ett'eivät ne itse asiassa merkitse muuta kuin syvempää käsitystä kaiken olevaisen todellisesta laadusta. Me sanomme tätä voimaa tai kykyä "mielikuvitukseksi", sentähden että se kuvittelee ja tajuaa, mutta se on jalo mielikuvitus vasta sitten kun se kuvittelee ja tajuaa totuuden. Ja samassa suhteessa kuin ovat sinun omaamasi tietomäärä ja sinun herkkyytesi tunnettujen esineiden liikuttaville tai ilmeikkäille piirteille, samassa suhteessa on myös oleva se nautinto, jonka mielikuvituksesi sinulle tarjoaa.