Читать книгу Dyre Rein - Jonas Lie - Страница 4

Sisällysluettelo

Dyre Aakisen Rein.

Rouva ja pari tyttäristä seisoi silityskammarissa tarkastamassa ja mittaamassa erästä villakangaspakkaa, joka juuri oli tuotu värjääjästä. Mutta Alida ei saanut sitä pitemmäksi kuin kahdeksikymmeneksineljäksi ja puoleksi kyynäräksi, vaikka kaksikymmentäviisi ja neljännes oli lähetetty. Se oli kutistunut kauheasti…

"Nyt alkavat tulla perinnönjaolle", sanoi Marianne ikkunan luota.

"Tuo tuossa on Ole Nordsaethagen — pojannulikka, joksi häntä kyllä voi kutsua, — tuo tuolla, jolla on hopeanapit nutussa ja joka vetää hevosta perästään tallinseinukselle", — kuului vanha karjakko Randi lörpöttelevän kyökkipiialle kyökissä. — "Äh… rahaa kuin roskaa; hän ei tiedä itsekään, kuinka rikas on, sanotaan, — voi kulkea peninkulmittaan, pääsemättä omasta metsästään. Ja nyt aikoo hän naida Haugilta."

"Ajattele, Alida", jatkoi Marianne, — "se on sen vanhan kelpo Lars Aaserudin poika, joka puhua jyrisi niin, ettemme häntä koskaan ymmärtäneet."

"Vai hän se on!—joka pienenä ollessamme veti lompakon matkasaapastensa varresta ja kiersi paperista kirkkaan hopeataalarin meille kullekin."

… "Ja tuo taas tuolla rattailla, — tuo pitkä ja vankka, hän on Anders Aarlid, joka tahtoo ottaa talon oikeuksineen Haugin leskeltä", — kuului Randi parpattavan.

… "Nuo tuolla loitompana, äiti, — jotka juuri laskeutuvat rattailta", — he olivat nyt kaikki tulleet ikkunaan — "ne ovat varmaankin aina Aardalista asti… Sen näkee puvuista — hauskoja, vanhanaikuisia, — ja koristelluista kirkkosiloista. Katsokaa vain, kuinka juhlallisesti ne nousevat konttorin rappusia."

"Yksinpä herra Tron Hersaet", — huudahti rouva, — "rauhanrikkoja ja käräjöitsijä… hyi kuitenkin, — tallustaa konttoria kohden hattu silmillä, ikäänkuin olisi menossa suoraan vastalausetta panemaan! Ja sitten valittaa hän kuninkaalle…

"Ja tuossa tulee itse Gudbjör, Haugin leski, — yksinään rattailla… ajaa itse hevosta. — — Niin, kääri sinä vain villakangas kokoon, Alida. Isä lähettää hänet varmaan tänne…"

Hetkistä myöhemmin tuli rouva kyökinovelle ja käski Mariannen ruveta valmistamaan kahvia sekä panna järjestykseen tarjottimen kakkuineen ja hiekkaleivoksineen… "Lähetä sitten tänne tytöt auttamaan minua hänen kanssaan seurusteltaessa. Hänen täytyy saada puhella teidän jokaisen kanssa…"

Haugin leskelle näytettiin puutarhaa. He katselivat kukkalavoja, marjapensaita ja hedelmäpuita sekä vavahtelivat nauris- ja kaalimaan luona, ollen yhtä mieltä siitä, että tämä vuosi kesäkuivan tähden oli ollut sangen vaikea… Entä sitten lehtimadot!…

Niin, Alida-neito oli kyllä siinä oikeassa, sillä Haugilla olivat madot syöneet viini- ja karviaismarjapensasten lehdet vartta myöten, eikä kaalipenkeissäkään juuri paljon vihreää näkynyt. Mutta heillä ei ollutkaan aikaa hoitaa ja kastella ja puhdistaa puutarhaa niin hienoksi kuin tuomarilla, ei…

Sitten täytyi Gudbjörin tulla sisään katsomaan ja ihailemaan Mariannen kudosta sekä saada selitys mallista, jossa pohja oli laadittu hedelmäkoria esittävän piirustuksen mukaan.

Ja tietysti katseltiin myös vuoden muut liinavaatekaappia varten tehdyt työt. Siellä ne olivat hyllyillä — vielä valkaisemattomat alimpana, — kaikki malille ja lavendelille tuoksuvat häikäisevän valkoiset drellit ja hurstikankaat, ja niiden liina oli kylvetty ja korjattu ja häkilöity tuomarintalossa, ja jokainoan säikeen olivat talon omat tyttäret kehränneet, kartanneet ja kutoneet.

Tarkastusmatka ei loppunut tähän, sillä nyt tuli Barbara, mukanaan Taugbölin emäntä, joka hänkin oli lähetetty konttorista. Niinpä otettiin esiin sen ruokasuojan takana olevan puolipimeän huoneen avaimet, jossa talon alituisesti surisevien rukkien työn tulokset olivat nähtävänä. Siellä riippui seinillä kierrettyjä villalankavyyhtiä ja liinalankaa vuoden ompelutarpeiksi, ohutta ja paksua, valkoista ja mustaa, vielä kerimätöntä. Lattialla oli rukkia, viipsinpuita ja koria täynnä vasta kerittyä, karttaamatonta villaa.

Ja nyt istuivat Gudbjör ja Langsaetin muori ja Taugbölin muori, päässä komeat silkkihuivit, jotka muodostivat korkean huipun päälaella, kahvipöydässä kammarissa. Alituisia kehotuksia "ottaa lisää" noudattivat he vain hitaasti, niin sanoaksemme tuuma tuumalta, alituisesti kursaillen ja kehuen. Perinnönjakokokous näytti aiheuttavan jonkinlaisen poltteen kasvoihin, ja välistä teki Gudbjör muutamia viittauksia vävynsä Nordsettenin ahneudesta, joita huomautuksia molemmat toiset kuuntelivat hillityllä uteliaisuudella. Häneltä oli juuri pääsemäisillään syvä, salaperäinen huokaus "ahneudesta", kun samassa kuului ajoneuvojen jyrinää…

"Se ei ole perinnönjakokokoukseen tulemassa!" — sanoi Marianne, katsoen tarkkaavasti portille, silmät kirtistyen kahdeksi kapeaksi viiruksi.

"Olkihattu rattailla — matkanuttu ja suuri matka-arkku kiinnitettynä taakse"… sanoi Barbara.

Eufemia oikaisihe nyt äkkiä rakastettavan alentuvaisesta asennostaan, jossa hän oli katsonut hyväksi ihailla Langsaetin muorin vanhanaikuista, paksua ja lujatekoista silkkiesiliinaa. Hän sipasi hamettaan alaspäin, järjesti nopeasti pukunsa ja kurkisti peilistä yläosaa ruumiistaan. Sitten nojausi hän taaksepäin tuolissa kylmä, ylhäinen ilme kasvoilla…

"Hän ajaa rappusten eteen. Saattepas nähdä, että se on apulainen, —

Rein!" huudahti Barbara.

Äiti ja tyttäret vaihtoivat keskenään hetkisen neuvottomina katseita. Tässä he nyt istuivat perinnönjakokokouksen eukkojen seurassa, — ja isä oli konttorissa!

Samassa päästi Ajax hurjan haukunnan ja riuhtoi vitjojaan, jatkaen sitten pitkäveteisenä ulvontana, välistä aina haukahtaen.

"Hyi sentään, kuinka inhottavaa — onhan tämä ihan kamalaa "… arveli Barbara. — "No, nyt hän laskeutuu rattailta ja puhelee sille — taputtaa ja silittää sen päätä, — antaa sen nuuskia kättään… Ja eikö vaan Ajax hiivi koppiinsa ikäänkuin häpeissään huonosta käytöksestään… Onko mokomaa ennen nähty!"

Rouva nousi sohvalta:

"Käske Inger-kyökkipiian mennä viemään hänet huoneeseensa, Barbara. Minä menen rappusille häntä vastaan. — Pidä sinä, Marianne, huolta kahvikupeista —"

"Mutta mikä sinua vaivaa, Merete?" — Rouva pysähtyi hämmästyneenä.

Tytär seisoi pitäen kiinni tuolista kalpeana ja läähättäen —

"Olet juonut liian väkevää kahvia, lapsi", — sanoi hän ja silitti hänen tukkaansa. "Mene heti juomaan vähän kylmää vettä."

Rouva työnsi Mereten kyökinovelle päin, lähtien itse etehiseen…

Siellä seisoi vieras jo rappusilla, kun rouva tuli, ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hän näytti aivan hajamieliseltä, — ikään kuin hän olisi maannut istuallaan rattailla, — kun rouva toivotti hänet parilla sanalla tervetulleeksi ja ilmoitti tuomarin olevan tärkeissä hommissa. Ja rouvan kohteliaaseen kysymykseen hänen matkastaan huudahti hän aivan häikäilemättä:

"Kuuden tunnin ajo joen vartta pitkin auringon paahteessa. — Se on kauheata!" —

Hän seisoi siinä hattu kädessä sankkatukkaisena. Hänellä olivat tummat kulmakarvat ja terävät petolinnun kasvot, ja hän sanoi sen niin töykeästi, — näyttämättä olevan millään tavalla hämillään mielialansa purkauksesta, tuo nuori herra!… Hän luuli kai tulleensa niin kauas maaseudulle, että sellainen käytös kävi päinsä…

Lähtiessään palvelijattaren ja renkipojan jäljissä, jotka kantoivat hänen matka-arkkunsa, kapsäkkinsä ja kaksi kivääriänsä yläkerroksessa olevaan huoneeseen, pyysi hän, — nyt aivan kohteliaasti, — saada luvan tulla alakertaan esitteleimään vähän myöhemmin.

Ei missään tapauksessa… mietti rouva, ollut vahingoksi ryhtyä heti vastarintaan, jos tässä oli jotakin tarpeettoman vaateliasta… Hänessä oli jotakin, joka ärsytti rouvan itsetuntoa. Pitäisipä toki nuoren miehen vähän hillitä itseään tervehtiessään ensi kertaa talon rouvaa.

"Puuroa ja vähän yhtä ja toista", — sanoi hän myöhemmin Mariannelle, — "aivan kuin tavallisesti"… —

— Perinnönjakokokous näytti kestävänkin melko kauan ja salissa niin hartaasti odotettu vapautumisen hetki viipyi pitkään. Aikaa kulutettiin mikäli mahdollista keskustelemalla eri aineista, kuten — kevytmielisesti solmituista avioliitoista ja niiden surullisista seurauksista. Keskustelun keskeyttivät aina välistä uudet kahvintarjoilemiset…

Muutamat pesän osakkaat kävelivät ikävystyneinä talon pihalla, valjastipa jo jokunen hevostaankin.

Niin että alkoi jo näyttää siltä, kuin sekin voisi loppua!

Vihdoin ilmestyi konttoristi Schmidt ovelle ja toi sanan tuomarilta, että nyt olisi talon kolmen vieraan aika tulla konttoriin ja olla saapuvilla pesänjakokirjoja julkiluettaessa. — —

— — — Levoton iltapäivä oli ohi, ja viimeiset rattaat kadonneet portista.

Tuomari tuli konttorista vinhaa vauhtia, jotta nutun liepeet liehuivat jalkojen ympärillä. Hän hykerteli tyytyväisenä käsiään ikäänkuin vaikean tehtävän suoritettuaan.

"Saakelin ihminen… Saakeli miehekseen tuo Kvigstad!… Eikö vain ollutkin koko tuo laaja juttu siellä valmiina ja sellaisessa kunnossa kuin —. Hän on totisesti peuhannut kolmannen yön pesässä, ja sen yhtä ankarasti kuin molemmat edelliset… Ja sitten huomaan minä hänen välistä vilkaisevan minuun, ikään kuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi, että minäkin täydellisesti käsitän hänen mestariteoksensa.

"… Niin, niin, myönnän, että minulle on arvoitus, kuinka ihminen voi niin omistaa ja pitää mielessään kaikki sellaiset ikävät yksityisseikat ja asianhaarat lähimäisensä omaisuudesta, — sanalla sanoen säilyttää ne sydämellään…"

"Mutta nyt meillä on muuta ajattelemista kuin se, Orning", — keskeytti rouva hänet. — "Uusi apulaisesi on tullut."

— "Mitä? — Mitä sanot, Bolette?"

— "Hän on mennyt suoraa päätä huoneeseensa kaikkine matkatavaroineen ja kaikenlaisine metsästystarpeineen… Tee minulle nyt se palvelus, Orning, ettet liian innokkaasti utele hänen soitannollisesta kyvystään, kun hän tulee alakertaan, tahi heti ryhdy korkeampiin aineisiin. Hän näyttää minusta olevan sellainen, että meidän on ensin hiukan katsastettava häntä. Ensi kerrasta riippuu niin paljon —"

Tuomari kakisteli vähän kurkkuaan kävellen edestakaisin lattialla kädet pitkän lievenutun takana.

"Minkälaisen apulaisen kohtalo suo, se on todellakin yhtä epävarmaa kuin sää!" huudahti hän.

"Paras on varmaan se, joka on vähimmin musikaalinen", virkkoi rouva poistuessaan huoneesta.

Tuomari jatkoi hyräillen lattialla kävelemistään, hymyillen itsekseen ja katsoen hänen jälkeensä…

"Milteipä sukkelasti… Mutta — mutta vain vähän sopimattomasti… hrr…"

Hän hämmästyi vähän, nähdessään Femian avaavan oven, mutta vetäytyvän heti takaisin, vilkaistuaan nopeasti huoneeseen. Hänen päässään oli olkihattu ja kädessä pitkät nankinihansikkaat sekä käsivarrella kori.

— Vähän myöhemmin oli apulainen, Dyre Rein, asetettu illallispöytään Alidan ja Henschienin väliin, joka juuri oli esitelty hänelle. Vanha konttoristi istui kumaraselkäisenä, hillitysti räpytellen pieniä pyöreitä linnunsilmiään ja heittäen välistä epäluuloisen syrjäkatseen uuteen esimieheensä, ikäänkuin varuillaan mahdollisilta sekaantumisilta toimivaltaansa.

Hänen alapuolellaan istui Kvigstad, jonka terävät harmaat silmät ehtivät joka paikkaan, varovasti mitaten uuden apulaisen sanojen ja liikkeiden syvyyttä. Hänen kasvoillaan oli tänä iltana omituinen ilme — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, — ja hän sormieli Alida-neidon helmikorko-ompeleista serviettirengasta, joka sattumalta oli kierinyt pöytäliinan yli. Ja hänen alapuolellaan taas istui pikku Schmidt silmät tähdättyinä puuroon ja huomio jakaantuneena kahden ihanteensa, tuomarin ja Kvigstadin välille, — kuinka vastatullut vaikutti edellinen, ja mitä jälkimäinen hänestä arveli. Sitä paitsi oli nuori konttoristi syvästi rakastunut kaksikymmenkahdeksanvuotiaaseen Marianneen, joka istui häntä vastapäätä pöydässä, ja oli tätä nykyä kauhean mustasukkainen tämän naapuriin Augustinuseniin, jota Marianne oli kunnioittanut seurallaan kävelyretkellä kahtena iltana perätysten. Marianne ei juuri ollut kaunis, mutta sellainen vartalo! — ja hänellä oli niin ihastuttava käynti, — hän oli niin lempeä ja osanottavainen ja hauska…

Barbara oli hyvin kiintynyt apulaiseen. Hän silmäili häntä uteliaana vilkkailla, käytännöllisillä silmillään ja teki huomioitaan… Apulaisella oli niin suuret kauniit sarvinapit kiinninapitetussa nutussa — ja suuri silkkiliina solmittuna taiteelliseen solmuun paidankauluksen alle… Mustat kulmakarvat olivat vinossa nenää vasten… Hänellä ei ollut sormusta kädessä, — ei ollut kai kihloissa. Nyt teki hän voisilmän puuroon ennenkuin kukaan hänelle tarjosi!…

— "Ja tässä on meidän nuorin tyttäremme…" sanoi rouva, kun Merete tuli sisään ja asettui nopeasti kumartaen äidin viereen pöydän päähän.

"Tulet myöhään, lapsi!"

"Minun täytyi lopettaa marjain puhdistaminen", — sanoi hän puolustellen, saaden vaikeasti sanat suustaan.

"Ja nyt saat ottaa kiinni meidät muut… Kas tässä, tyttöseni;" — rouva ojensi hänelle lautasen, jossa oli vain pieni annos ruokaa; hän oli huomannut, kuinka kalpea ja raukea tytär oli.

"Ja meidän puolella maata ette siis ole koskaan ennen ollut?" — sanoi hän sitten Reinille, kääntääkseen hänen huomiotansa toisaanne.

"En, kotini on melkein meren rannalla… Mutta eikö rouva tahtoisi antaa minulle vielä annoksen puuroa?" keskeytti hän. Hän oli ihmeteltävän nopeasti tyhjentänyt lautasensa.

"Minua ilahuttaa, että teillä on niin taloudellisia ominaisuuksia. Te pidätte siis puurosta?" kysyi rouva hymyillen.

"Kyllä, rouva, — lähinnä kaikkea muuta ruokaa", selitti hän tyynesti — "ja kun ei ole syönyt sitten aamun, niin esiintyy ruokahalu parhaassa valossaan."

Merete avasi silmänsä selkosen selälleen ja häneltä pääsi miltei kuuluva helpotuksen huokaus.

Hämmästyessään puhkesi hän äkkiä hillittömään nauruun. E-e-e-i, mietti hän hämmästyneenä, — se oli taaskin aaveiden näkemistä!…

Rouva katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä vaivasi tyttöä, joka muuten oli niin luonnollinen ja tasainen?…

"Niin, katsos Merete", — puuttui puheeseen tuomari, — "äiti rupesi jo iloitsemaan luullessaan saaneensa mahtavan tilaajan puurovadille."

Merete ei voinut hillitä itseään; helähti vielä kerran pidätetty nauru: — kyömynenäiset kasvot! ja pilkallinen sointi äänessä… ja nyt ryhtyi hän reippaasti ja ruokahalulla toiseen puuroannokseen…

Oh, — ja kuinka hän oli esiintynyt hänelle oikeana kauhistuksen henkenä!…

Mutta nyt täytyi hänen tuontuostakin salaa katsoa häneen hänen siinä istuessaan, kastaessaan puuroa maitoon ja niellessään, — tukka riippuen aina käsiselälle asti hänen viedessään lusikkaa suuhun… Hän pyöräytti joka kerran pyöreätä mustaa päätään jyrkästi puhuttelemaansa henkilöä kohden, ja Merete huomasi hänen vilkaisevan nopeasti Eufemiaan, joka oli alkanut silloin tällöin lausua jonkin sanan keskusteluun, nojautuen huolettomasti tuolin selkänojaan.

Ja ainakin pari kertaa suuntautuivat apulaisen silmät, valon välähdys silmäripsien alla, Marianneen, kun tämä tyttären lailla leikillä ilmoitti isälleen, että saadaan sitä vielä jotakin puuronkin jälkeen. Näytti siltä kuin apulainen olisi hämmästynyt hänen ulkonäöstään…

Pienet lautaset, joilla oli leikattua lihaa, sylttyä ja lohta, lähetettiin nyt kiertämään pöytää, ja pikku Schmidt tiesi, että rouvan silmät valvoivat häntä, katsoen unhottiko hän käyttää voi- tahi juustoveistä, jotka olivat vieressä.

Uusille konttoristeille oli rouvan tarkka kasvatusmenettely hyvin kuuma kiirastuli, ja hän katsoi arastellen, kuinka uusi apulainen, ikäänkuin rouvaa ei olisi ollutkaan, varusti itsensä suolalihalla, niin että lautanen puoliksi tyhjentyi, sekä teki sitten ankaroita hyökkäyksiä juustoa vastaan, joka oli vielä käsin koskematta.

Inger-kyökkipiika tuli ovesta ja Ajax tunkeutui kuten sen tapa oli irti ollessaan, hänen jäljissään. Se meni suoraan Reinin luo ja nuuski ja nuoli hänen kättään, jota hän puhuessaan piti riipuksissa sen kuonon edessä, kiinnittämättä koiraan sen enempää huomiota.

Vähitellen alkoi hän hymyillä Barbaralle, jonka tutkiva ja ihmettelevä katse herkeämättä oli kiinnitetty häneen. Tuo Ajaxin kohteleminen oli suuresti huvittanut häntä aina apulaisen tulosta asti.

Eufemia virkkoi takakenossa istuen muutamia sanoja Ajaxin epäkohteliaasta vastaanotosta…

"Mutta että te rohkenitte mennä sen luokse!" — sanoi Barbara innokkaasti. "Se on todellakin purrut kerran. Me pidämme sitä aina vitjoissa mätäkuussa."

"Ajax on rehellinen koira, huomasin sen heti. Päästin sen vitjoista, ja sitä se häpesi", selitti Rein… "Teidän poikanne Claes, meriupseeri, näytti minulle mainion jahtikoiran täältä", — sanoi hän kääntyen tuomariin. — "Suomalaisrotuinenko?"…

"Vai niin, tunnetteko Claesin?" puuttui rouva puheeseen.

"Olemme matkustelleet yhdessä meidän puolen vuonoseuduissa mittausmatkoilla."

"Oliko hänellä viulu mukanaan?" kysyi tuomari.

"Tietysti, tietysti, hän soitti aina myöhään yöhön. Soitto on minulle suloista kieltä, josta minä kuitenkin ymmärrän vain muutamia sanoja. Mutta mitä hän sanoi viululla, sen minä ymmärsin!"

"Vai niin, — todellakin?"… Tuomari ojensi innostuneena päätään kankeasta kauluksesta.

"Viulunkielet valittivat ja huusivat, koska hänen täytyi tehdä karttoja ja mittailla ja luodata kuninkaan palveluksessa, sen sijaan että hän saisi kohottautua ilmaan vapaana kuin leivonen ja soittaa."

Tuomari nojausi miettivästi taaksepäin tuolissa…

"Niin, niin! täytyyhän sitä tässä maailmassa olla jotakin", virkkoi hän surullisesti, — "Se on kova välttämättömyys!"

"Ei sitä nyt kuitenkaan voi antautua viulunvinguttajaksi", — sanoi rouva. "Katsokaa nyt tuota Sankowitz-raukkaa, joka kuleksii ympäri ja antaa opetusta paikkakunnalla ja saa niukan toimeentulonsa ja muutamia markkoja puhdasta rahaa kustakin paikasta."

"Ole vaiti, Bolette", keskeytti hänet tuomari jyrkästi, — "häntä ei saataisi luotaamaan eikä mittaamaan… Hän on harhaileva taiteilijasielu, josta olisi voinut tulla jotakin etevää suuressa kotimaassaan."

Tuomari työnsi nopeasti tuolin taaksepäin, lopettaen aterian sanomalla: "tervetuloa!"

Ja Merete huomasi, kuinka apulaisen silmät siirtyivät äidistä isään ja sitten taas takaisin, ikäänkuin hän olisi aavistanut, että talossa puhalsi kaksi erilaista tuulta.

Tyttärille tuli jonkinmoinen kiire ryhtyä kukin puolestaan toimittamaan ruoan viemistä pöydästä, kun rouva ensin hitaasti ja arvokkaasti oli noussut pöydästä sanottuaan pari sanaa Mariannelle. Hän astui varmalla arvokkaalla tavallaan, harmaa pää takakenossa, tuomarin luokse ja sanoi jotakin, jota tuomari kuunteli hajamielisen ja hiukan ärtyisen näköisenä.

"Minun mielestäni ei lainkaan sovi, että te soitatte heti ensimäisenä iltana, kun uusi apulaisesi on täällä, Orning", — sanoi hän. — "Eikö sinunkin mielestäsi olisi paras viedä hänet heti konttoriin ja näyttää hänelle se niin kauan kun on valoisaa, niin tietää hän, mihin hänen on huomenna mentävä."

Tuomari otti nuuskarasian liivintaskusta ja napautti pari kertaa kiivaasti sen kanteen. Hän näytti olevan kaikkea muuta kuin huvitettu ajatellessaan täytyvänsä taas mennä konttoriin erittäin ankaran päivän jälkeen ja saada "hyvä ilta", jonka hän oli luullut varanneensa itsellensä, turmelluksi.

Hänen mielialansa ilmeni murinana "hm — rrr…", jolla hän äkkiä keskeytti vaimonsa, ja hän pyysi kevyen kohteliaasti Reinin seuraamaan mukanaan katsomaan konttoria…

— Tuossa käveli Augustinusen ja tuolla oli Schmidt pihalla. Edellinen käveli edestakaisin tien yläosassa portin luona, toinen taas oli vaatimattomammin valinnut itselleen navetan ajosillan ja heinävaunujen välisen paikan. Kvigstad taas oli katsonut hyväksi kolmen rasittavan vuorokauden perästä kaivaa väsyneet jäsenensä heinävaunujen syvyyteen odottamaan tähtiä.

Kumpikin näytti ikävystyneeltä ja tyhjältä. Marianne-neidolla oli talousviikko, sen he tiesivät, eikä näyttänyt lainkaan siltä kuin hän tulisi ulos tänä iltana. Omituisen sielun magnetismin vaikutuksesta, ehkäpä saman ajatuksen vetäminä lähenivät nämä molemmat kilpailijat toisiaan samassa määrässä kuin toivo sammui…

Tuolla istui Eufemia saalissaan rappusilla, leikkien sulkapallolla — viskasi sen ilmaan ja tapasi kiinni joko raketilla tahi kädellä.

Rappusten juurella jutteli ja vitsaili Barbara vanhan Henschienin kanssa, joka oli istunut tikapuiden puolapuulle. Merete taas puuhasi edestakaisin puutarhanportista, kantaen aina täysinäisen ruiskukannun äidille, joka kasteli kukkaislavoja.

Eräässä toisen kerroksen etehisen ikkunoista näkyi Alida mietteissään lukevan sulhaseltaan Grothilta tullutta kirjettä…

… Konttorin rappusilla puheltiin innokkaasti, ja ikäänkuin vapautuneena raskaasta taakasta tuli tuomari Reinin seurassa pihalle.

Hän pysähtyi ja näytti virkistyneen, — katsoi ympärilleen ja hengitti heinän tuoksua kasvavalla mielihyvällä…

"Lars!" — huusi hän sitten tallille päin, jossa näki rengin ripustavan silavaljaita naulaan, — "Figaro on kai saanut tänään kuusi mittaansa kauroja?… Tuo se esille että saamme sitä vähän katsella…"

Lars talutti tallista vilkkaan eläimen, joka äkkiä hirnahti valoon tultuaan.

Tuomari kulki hevosen ympäri, taputteli sitä tarkastellen ja veti sitä kämmenellä pitkin selkää… "Et saa antaa sille liian paljon tätä voimakasta nurmiheinää, se on lehmien eikä ratsuhevosten rehua…"

"Me emme ole saaneet tänään aamuratsastustamme", — puheli hän ystävällisesti hevoselle…

"Taluta sitä vähän, Lars, jotta se saa jalkansa hiukan vetreiksi", käski hän ja seurasi tarkasti, kun hevonen marhaminnasta talutettuna asteli notkeasti juomaan kaivolle.

"Kaunis eläin!…"

"Antakaamme sille tarpeeksi liikuntaa niin että riittää", kuului sitten innostuneen intohimoisesti.

Ja pian seisoi hän röyhyävin piipuin katsellen ja kääntyen aina sitä mukaa kuin Lars juoksutti Figaroa nuorasta ympäri pihamaata…

Rein oli sillä välin mennyt rappusten luokse, jossa Eufemia istui leikitellen sulkapallolla.

Hän seurasi tarkasti pallon lentoa ilmassa näyttämättä merkkiäkään siitä, että huomasi pallonheittäjän.

Sulkapallo putosi rappusille ja Rein otti sen ja antoi Eufemialle.

"Sulkapalloa en ole pelannut koskaan", sanoi hän ja otti toisen raketin penkiltä.

Hän otti Eufemian hiljaa heittämän pallon rakettinsa lyönnillä vastaan.

Välipitämättömästi antoi Eufemia pallolle iskun takaisin häntä kohden.

Parin yrityksen perästä onnistui Reinin alhaalta antaa pallolle niin sopiva vauhti, että Eufemia istualtaan penkiltä voi sen tavata ja lennättää hymyillen takaisin hänelle yhä kauemmaksi pihalle. Vaihtelevalla onnella kehittyi sulkapallonvaihto molempain ollessa äänettöminä — Reinin innokkaasti koettaessa oppia tätä uutta taitoa. Hänen sulkapallonsa lensi yhä ylemmäksi ja sattui yhä varmemmin Eufemian kasvoihin ja syliin. Eufemian annettua kelpo iskun, lensi sulkapallo aina kaivolle asti, jonne Merete juuri riensi ruiskukannuineen.

"Oh, te 'nuorin'… ja naurava… heittäkää tänne sulkapallo!" — huusi

Rein innoissaan.

Merete otti pallon nopeasti maasta ja lennätti sen häntä kohden. Mutta äkkiä tuli hän hehkuvan punaiseksi ja kääntyi kyökkipiian puoleen, joka juuri nosti vettä kaivosta.

"Täyttäkää ruiskukannu, Malene, ja viekää se äidille!" Hän pudisti vesipisarat esiliinastaan, ja astui arvokkaasti pihan poikki rappusille, jossa Rein seisoi kuivaten otsaansa ponnistelun jälkeen, ja sanoi miltei alentuvasti: "Nimeni on Merete, — Merete Orning, — Merete-neito!"

"Mitä ihmeitä, — Merete!… Oli kerran kuningatar, jonka nimi oli Merete", — sanoi hän kumartaen. — "Harvinainen nimi… nimi, jota ei helposti unhota. Sitä tulee kantaa arvokkaasti!"…

"Nyt olemme kastelleet kaikki kukkaislavat, Eufemia", — keskeytti

Merete, näyttäen kosteata esiliinaansa…

"Täälläkö te istuttekin?" sanoi Marianne, tullen eteisestä iso avainkimppu kädessä.

Hän istui penkille. —

"Tämä on minun viikkoni, herra Rein, ja minun täytyy tutustuttaa teitä vähän talon tapoihin", sanoi hän leikillisesti. — "Minä lähetän aamiaisen huoneeseenne kello seitsemän aamulla — tai onko se kenties liian aikaista näin matkan perästä? — Kahvia ja voileipiä… Talossa on määrätty järjestyksensä, mutta voidaanhan sitä soveltaa kunkin maun ja mielen mukaan", lisäsi hän tyynesti hymyillen.

"Kiitos, neiti, — niin, tehän olette kai Marianne-neito, — jollen vain erehdy, — olen aivan peloissani!"

… "Ja jos tahdotte maitoa, niin… Maitoa on tosin nykyisin vähänlaisesti. Kuten näette, näyttää navetassa miltei kuolleelta. Melkein kaikki lehmät — ja karjakot ja yksi rengeistä ovat karjatalolla."

"Meillä on yhdeksäntoista lypsylehmää", — puuttui Barbara innokkaasti puheeseen tikapuilta.

"Miksei kaksikymmentä?" kysyi Rein.