Читать книгу Opettaja - K. A. Järvi - Страница 5

Sisällysluettelo

Koko yön oli satanut ja vettä olivat polkutiet täynnä. Ne olivat liuonneet ja olivat livettävät kulkea. Notkopaikoissa sai hyppiä kivi kiveltä harakan tavoin ja savisilmäkkeissä hyllyi maa jalkain alla uhaten upottaa polvia myöten. Ei mitään ajoteitä, joilla kärryillä olisi voinut kulkea, vaikka asutusta näkyi olevan tuhatmäärin. Korkeintaan rattaat läpi viidakkojen voi päästä. Puista tippui vettä Hanneksen niskaan ja lehdoissa oli kaikkialla märkyyttä. Hannes luuli siirtyneensä ainakin kolme vuosisataa takaperin niihin aikoihin, jolloin kinttupolut ja selkähevonen olivat ainoat kulkuneuvot. Mutta nuo talot mäillä, joiden ikkunoissa oli lasiruudut ja ulkokatolla savupiiput, sentään palauttivat hänen mielikuvituksensa aikalistojen kahdenteenkymmenenteen vuosisataan.

Tuolla muutamalla vaaralla ei aivan kaukana koulutalosta, vaikka vastaisella puolella näkyi se sama Karvisen talo, jonka emäntä oli ollut Hannesta koululla vastassa. Sieltä se mäeltä märkänä silmään otti kuin olisi ollut uitettu. Toinen puoli oli laudoitettu ja punattu, toinen harmaa ja ränstynyt. Mutta useampia asuinhuoneita siinä näytti olevan kuin näissä muissa taloissa. Tyhmän näköinen tuulimylly suurine siipineen oli vieressä ja sen etupuolella näin ulompaa katsoen monemmoista kotusta.

Juuri kun Hannes taloon pääsi, alkoi sataa taivaan täydeltä. Emäntä oli taas niiaillen vastassa tuvassa ja lapsia paitasillaan pari, jotka sormi suussa opettajaan tollottivat.

Näytti olevan talossa kamareitakin, mutta niihin ei emäntä vierasta vienyt.

Emäntä oli kohtelias, laittoi istuinta, niiasi ja hymyili. Kysyi mistä tullaan ja missä yötä oltiin.

— Syöpikö opettaja meillä aamuruoan? Kaikki muu väki on vielä ulkoniityllä, puhui emäntä.

Hannes kiitti ja emäntä rupesi ruoan laitantaan. Kun ruoka oli valmis, pyysi emäntä niiaillen opettajan syömään. Ateria oli talonpojan karkea aamuruoka. Leipää oli lähes sylillinen, voita pieni pytyllinen, muikkuja ainakin kymmenen miehen syötäväksi, maitoa suuri kannu, mutta yksi kanan muna.

Kun opettaja ryhtyi syömään, tuli emäntä hänen luoksensa ja sanoi nöyrästi:

— Emmekö ensin rukoilisi?

Hannes tyhmistyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kylmää vettä silmilleen. Ja hän oli kysymäisillään, että mitä varten, mutta ymmärsi samassa aseman arkuuden. Hän muisti katekismuksesta ruokasiunauksen. Sen hän luki ääneensä ja häpesi kömpelyyttään.

Mutta emännällä silmät loistivat: hän oli saanut neuvoa opettajaa. Koko ajan, kun Hannes söi, katsoi emäntä häntä, katsoi ja arvosteli. Asema oli Hanneksesta sietämätön.

Kun Hannes oli syönyt, toi emäntä virsikirjan ja sanoi:

— Nyt veisaamme tästä.

Emäntä valikoi virren ja Hannes koneellisesti totteli. Emäntä lauloi hirvittävän virheellisesti:

"Autuas, ken sydämensä antaa Herran kätehen; suostuin hänen mielehensä, hänen tahtoons' tyytyen, Ilo, onni, korkeus, murhe, köyhyys, ahdistus, kaikki hälle hyväks' kääntyy, elämäks' myös kuolo sääntyy."

Kun oli laulettu, huokasi emäntä tavattoman syvään. Hannes katsoi häntä pitkään. Emäntä huokasi yhä syvempään.

Sitten räjähti hän kirkuvaan itkuun ja huusi sydäntä vihlovasti:

— Onneton…! Onneton…! Mutta autuas…! Kolmenkertaisesti autuas…!

Lapset tulivat itkien äitinsä luo. Mutta emäntä osotti kädellään ovenloukkoa ja kirkui:

— Tuo nurkka on s—nan nurkka! Enempää en sano…!

— Mitä emäntä tarkoittaa?

— En nyt sano enempää…

Hannes heitti hyvästin ja lähti. Hänen sydäntään ahdisti.

Emäntä virttä laulaen saattoi häntä pihalle asti. Sitten taas itki ja voivotti, paineli sydäntään ja voivotti.

Hannes heitti hänet siihen. Koko taivas oli sateisen harmaa. Märkä maa höyrysi ja kasvit tuoreutta välkkyivät.

Tultuaan koulutalolle oli Hannes alakuloinen. Se tuntui nyt niin tyhjältä ja yksinäiseltä… oi niin yksinäiseltä!

Oliko tämä se sama talo, jossa hänen sydämensä toissa iltana suurta juhlaa juhli…?

Oli. Mutta kun hän nyt koulusalista ympäristöä silmäili sadeilman harmaissa valoissa ja mieli järkkyneenä aivan vereksistä vaikutelmista, oli se aivan toisellainen kuin silloin iltapäivän hohtavan auringon ruusupurppurassa, jolloin rohkeus ja riemu hänen poveaan paisutti. Silloin kaikki eli, kaikki unelmoi, kaikkialla oli runoutta ja asukkaat kuvittuivat hänen aivoihinsa kuin sarja hohtavia tulevaisuusnäköaloja.

Mutta nyt? Miten toisin! Hän oli kyllä tavannut rakkauttakin noissa taloissa tuossa ympärillä, mutta paljoa enemmän verta jäätävää kurjuutta. Siellä Makkosessa oli ihminen, jota onnettomampaa ei enää voi olla taivaan alla; siellä Holopaisessa oli isä, joka kirveellä uhkasi ainoan tyttönsä alastonta rintaa; siellä Karvisessa oli perheenäiti, mikä käyttäytyi kuin mielipuoli. Ja tässä läheisimmässä naapurissa orpoja yli puolen tusinan.

Miten paljon särkynyttä ja pirstoutunutta ihmiselämää hän tapaisikaan, kun ehtisi piirinsä kävellä laidasta laitaan? Miten paljon?

Ja kuitenkin nuo kaikki häneltä odottivat jotain parannusta oleviin oloihinsa. Hänhän oli opettaja… heidän opettaja…

O-pet-ta-ja… se sana nyt Hanneksesta kätki sisäänsä niin määrättömän paljon vaativaa taitoa ja kykyä… sen kieliopillinen kevyt muoto vaihtui hänen harkitsevissa aivoissaan syvään sielulliseen termiin, jota hän tavasi ja joka tuntui penikulman pituiselta ja tuo pituus oli pelkkiä vaatimuksia inhimillisen elämän kaikista taidoista. Se henkilö, joka ensimäisenä otti tuon sanan ammattinsa tulkiksi, ei varmaankaan osannut ajatella loppuun asti sen syvyyttä. Ei osannut…

Näin tunsi Hannes asemansa kovuuden. Ja samassa hänelle selvisi, että lääkitsemään niitä haavoja, joita elämä tännekin takalistomaan sydämiin oli iskenyt, tarvittaisiin paljon, paljon suuremmat voimat ja suuremmat taidot kuin mitä hänellä koskaan oli. Tarvittaisiin jättiläinen kädessään suuri runsauden sarvi elämän onnea ja elämän sopusointua, elämän ymmärrystä ja keskinäistä rakkautta.

Hän — heikko — joutuikin jättiläisen elämäntyöhön. Uhmaillen lähti hän tapaamaan raakuutta, jota esitelmillä, puheilla, laululla, runonlausumisella aikoi hienontaa, mutta hän kohtasikin pohjatonta kurjuutta, joka alastonna hänen silmiinsä kohta näyttäytyi. Hän oli käynyt vain neljässä talossa, mitä sitten, kun hän olisi käynyt neljässäkymmenessä, sillä niin monta ainakin hänen piirissään oli. Elämän onni oli särjetty täälläkin perättäin monessa miespolvessa ja sentähden noin kamaloita seurauksia. Hän oli lähtenyt sitä paikkaamaan, hän, jolla oli vain nuoren opettajan heikot kädet ja tunteellinen sielu.

Ja millä aseilla oli seminaari hänet varustanut tälle kovalle ja vaativalle retkelle? Siellä oli puhuttu synteettisestä ja geneettisestä ja akroamaattisesta ja erotemaattisesta ja alkeellisesta ja epideiktisestä ja kombinatoorisesta ja demonstratiivisesta ja…ja…ja… prrrr…!!!

Kaikki tämä ylellisyystavara oli täällä korpien povessa yhtä köykäistä ravintoa kuin hyytelö ja rusinat nälkämailla, joilla puute elimet kylmiksi kouristaa.

Ja sitten oli tarjottu ja vaadittu nöyryyttä… nöyryyttä… nöyryyttä…

Mikä oli vain kaksinkertaista viekastelua ja teeskentelyä.

Hannekselle selvisi, että ne aseet, joilla hän täällä jotain saisi aikaan, olivat: rakkaus ja rohkeus.

Hän alkoi soittaa huojentaaksensa rintansa painostavaa tunnelmaa.