Читать книгу Palestiinassa - Kaarle August Hildén - Страница 4
I.
ОглавлениеHelsingistä Jerusalemiin.
Pyhää Raamattua lukiessansa jokainen ehdottomasti luopi itsellensä jonkunmoisen kuvan siitä maasta ja niistä paikoista, joista pyhä historia kertoo. Kun lapsuutemme päivinä luemme esim. Abrahamista, jolle Jumala, silloin kuin tämä vielä asui Mesopotamiassa, sanoi: "Lähde maaltasi ja suvustasi ja isäsi huoneesta sille maalle, jonka minä sinulle osoitan; ja minä teen sinut suureksi kansaksi ja siunaan sinut ja teen sinulle suuren nimen, ja sinä olet siunaus" (1 Moos. 12:1, 2), ja kun sitten seuraamme hänen ja hänen jälkeläistensä historiallista kehitystä, — niin mitkä ajatukset ja mielikuvat silloin heräävätkään sielussamme! Nämä mielikuvat ovat erilaiset eri ihmisillä, aina sen mukaan, millainen kuvitusvoima ja millaiset sielunlahjat kullakin on. Useimmiten tämä maa muistettavine paikkoineen kuvastuu sielumme silmäin eteen mitä viehättävimmässä valossa, täynnä ihanteellista kauneutta. Sellaiseksi ainakin minä sitä kuvittelin jo varhaisimpina lapsuuteni päivinä. Ja tätähän ei sovikaan ihmetellä, sillä Kaanaan maa, sehän oli "luvattu maa", "pyhä maa", jonka Jumalan valittu kansa, Israel, sai perinnöksi, lukemattomia kovia koettelemuksia, taisteluja ja tappioita kestettyään; sehän on maa, jossa "maitoa ja hunajaa vuoti", jossa Israelin lapset "istuivat viini- ja viikunapuitten varjossa" nauttien ylenmääräistä elämän onnea.
Mutta ei siinä kyllin, että me luomme mielikuvia ja käsityksiä luvatusta maasta ja noista pyhistä paikoista, vaan monen sydämmessä herää harras halu päästä omin silmin katselemaan noita seutuja ja omin jaloin astumaan sillä maalla, jossa omaisuuden kansa on elänyt omituista ihmeellistä elämätänsä, Herran johdolla käyden elämän kovaa taistelua ja säilyttäen kalliin tietonsa yhdestä totisesta Jumalasta keskellä pakanakansoja, jotka olivat vajonneet polyteismiin (monijumaluuteen), pimeyteen ja valheeseen; jossa Herran valaisemat profeetat julistivat totuutta, jotka kautta aikojen ovat valtavasti vaikuttaneet ja jotka vielä tänäkin päivänä vaikuttavat lohduttaen, kurittaen, kehoittaen ja rangaisten; jossa Elämän Herra, ihmiseksi tullut Jumalan Poika Jesus Kristus, syntyi, eli, opetti, teki ihmeitä ja vihdoin astui raskaat askeleensa Golgatan ristille, Jumalan Karitsana kantaakseen maailman synnit; jossa hän kuoli, nousi haudasta ja astui ylös taivaaseen; jossa sittemmin hänen apostolinsa elivät, vaelsivat ja opettivat totuuksia, joita he hänen askeleitansa seuraten olivat oppineet käsittämään. Palestiina eli luvattu maa on ihmeitten maa, jossa joka ainoa paikka johtaa mieleen jonkun suuren tapahtuman, joka läheisesti koskee kutakin ihmistä. Sen vuoksi liitää ajatus niin useasti sinne, sen vuoksi nuorten sydämmissä, joissa tulevaisuuden unelmat hallitsevat, herää niin usein harras halu päästä omin jaloin astumaan tällä maalla. Vielä vanhuuden päivinä kuulet monen lausuvan: "nuorena ollessani minä usein ajattelin: oi, kunpa kerran saisin matkustaa Palestiinaan omin silmin katselemaan niitä paikkoja, joissa Jesus vaelsi, opetti ja teki suuret ihmeensä!" Jerusalem, Betlehem, Natsaret, Genetsaret j.n.e. ovat nimiä, joiden paljas mainitseminenkin saattaa hienoimmat kielet sydämmissämme väräjämään, ne ovat paikkoja, jotka salaisella lumousvoimalla viehättävät mieltämme, kun niistä luemme tai kuulemme niistä puhuttavan.
Minäkin olin vuosikausia tuntenut sydämmessäni palavata halua kerran päästä Palestiinaan, mutta tämän toivon toteuntuminen näytti mahdottomalta. Esteitä ilmestyi aina monenmoisia, joista suurin kuitenkin oli sopivan matkatoverin puute. Minusta oli, näet, uhkarohkeata lähteä yksin vaeltamaan noita tuntemattomia ja vaarallisia seutuja.
Mutta viime Maaliskuun keskivaiheilla sain sattumalta kuulla, että virkaveljeni, täkäläisen saksalaisen seurakunnan pastori, Tohtori Gustaf von Rohden, oli aikeissa lähteä seuraavan kuun alussa matkalle Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin. Tuo kaukainen toive sydämmessäni heräsi silloin vastustamattomalla voimalla uuteen eloon. Nythän oli suurin este raivattu tieltä. Heti siis päätin lähteä matkalle yhdessä Toht. Rohden'in kanssa. Matkavarustuksiin minulla oli valitettavasti sangen lyhyt aika, sillä hän oli määrännyt lähtöpäiväkseen Huhtikuun 4 p:n, eikä vuoden aikakaan sallinut pitempää viivytystä. Päätimme matkustaa yöjunalla Pietariin ja sieltä Buda-Pestin ja Konstantinopolin kautta eteenpäin.
Määrätty päivä läheni, ja matkakapineet olivat järjestyksessä. Kirkkaana ja kauniina nousi kevätaurinko idän taivaalle Huhtik. 4 p:nä, joka sattui olemaan protestanttisen ja roomalais-katolisen kirkon pitkäperjantai. Herran seurakunta vietti siis kalliin Vapahtajansa kärsimyksen, ristiinnaulitsemisen, kuoleman ja hautaamisen muistoa. Minullakin siis oli tilaisuus tänä muistorikkaana päivänä vielä mennä rakkaitten seurakuntalaisteni kanssa Jumalan huoneeseen kuulemaan sanaa "ristiinnaulitusta", avuksihuutamaan ja kiittämään Herraa sekä rukoilemaan Jumalan siunausta matkalle. Outoja tunteita herätti sydämmessä se tieto, ett'en moneen kuukauteen, — Herra yksin tiesi tokko enää milloinkaan — saisi viettää jumalanpalvelusta näitten seurakuntalaisten kera, joitten joukossa minulla on monta kallista ystävää, joita olin syvästi kaipaava.
Ilta läheni, kello alkoi tulla yhdeksän, jolloin junan oli määrä lähteä. Eräitten läheisimpäin ystäväini seurassa saavuin Helsingin rautatienasemalle, jonne jo oli keräyntynyt lukuisa ystäväjoukko hyvästijättämään. Muuan näistä ystävistä kuiskasi korvaani lohdutukseksi pitkää matkaa varten seuraavan jalon raamatunlauseen: "Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä harhaile, sillä minä olen sinua Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan myös sinua ja tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla kädellä" (Jes. 41:10). Hetkisen kuluttua saapui matkatoverini, hänkin ystäviensä seuraamana. Vielä kotvanen, lämmin kädenlyönti, juna vihelsi lähtömerkin. "Herra olkoon kanssanne; hyvästi, hyvästi!" kuului ystäväin huulilta. Ja varmaankin monen sydämmestä nousi Kaikkivaltiaan istuimen luo harras rukous, että Hän varjelisi meitä tällä pitkällä, vaarallisella matkalla ja antaisi meidän onnellisesti saapua takaisin kotiin. Näin olimme alkaneet matkan Pietaria, Venäjän pääkaupunkia, kohden, jonne saavuimme seuraavana päivänä klo. 11 e.pp.
Nuo muutamat tunnit, jotka meidän oli viipyminen Pietarissa, eivät olleet minulle kaikkein mieluisinta laatua, syystä että alussa näytti siltä, kuin minun olisi ollut pakko keskeyttää matkani ja erota toveristani. Syy siihen oli taloudellista laatua. Meidän hyvässä pääkaupungissamme en ollut ainoastakaan pankista saanut kultafrankin rahoja, joita olisin matkalla tarvinnut, jonka vuoksi lunastin Buda-Pestissä maksettavan vekselin. Viimeisessä hetkessä matkasuunnitelmamme kuitenkin muuttui siten, ett'emme tulleetkaan matkustamaan äsken mainitun kaupungin kautta, vaan suoraa tietä halki Venäjän maan. Tämän ilmoitin johtajalle siinä pankissa, josta olin vekselin ostanut. Hän lupasi hyväntahtoisesti seuraavana aamuna sähköteitse ilmoittaa asiasta erääseen Pietarin pankkiin, jotta minä saisin sieltä nostaa rahat. Mutta sähkösanomaa ei ollutkaan tullut, eikä sitä kuulunut koko sinä aikana, jolloin minä pankissa odotin. Monen mutkan perästä minä kuitenkin sain pankinjohtajan uskomaan, että minä olin se, joksi itseni ilmoitin ja että kuljin rehellisillä teillä, ja hän maksoi minulle puheena olevan vekselin. Tässä puuhassa oli kuitenkin aika kulunut niin täpärälle, että minä töin tuskin kerkisin ajoissa junalle. Matkatoverini, jolla ei ollut vähääkään aavistusta minun pulastani, oli levottomana odottanut minua ja asettanut kaikki kuntoon matkaa varten. Piletti ostettiin aina Odessaan asti. Nyt alkoi siis tuo pitkä matka kautta avaran Venäjän maan. Levottomana odotellessaan oli matkatoverini saanut itselleen istumapaikan muutamassa vaunussa, jossa kuitenkaan ei ollut sijaa minulle. Meidän täytyi siis olla erossa koko matka Pietarista Moskovaan. Ainoastaan suuremmilla asemilla saimme tavata toistamme. Kansaa oli tungokseen asti kaikissa vaunuissa, ja, joka kerran oli paikan saanut, sen täytyi istua siinä ihan kuin kiinni naulittuna. Keskellä ihmisjoukkoa, jonka kieltä en ymmärtänyt enkä osannut puhua, oli minulla aikaa vaipua omiin ajatuksiini, jotka nyt kokonaan minut valtasivat. Viime päivien tapahtumat, itse matkan tarkoitus j.n.e. esiintyivät selvinä sieluni silmäin eteen. Tulevaisuus kangasti edessäni tuntemattomana mutta ihanteellisen kauniina. Odotinhan niin paljon tästä matkasta. Nythän oli toteutuva tuo kaukainen toiveeni kerran päästä pyhään maahan, ihmeitten maahan. Mutta matka tuntui niin pitkältä ja vaivaloiselta, se oli täynnä lukemattomia vaaroja ja vastuksia. Sen vuoksi lähetin palavan rukouksen Herran puoleen, joka kuulee sydämmemme hiljaiset huokauksetkin:. "Herra, anna minulle voimaa voittamaan kaikki vastukset ja suojele minua kohtaavista vaaroista; vahvista ja tue ruumistani ja sieluani kaikkivaltiaalla kädelläsi!" Ja tämä rukous loi sieluuni ihmeellisen rauhan; minä olin vakuutettu siitä, että Herra oli oleva kanssani matkalla.
Ne seudut, joita Pietarin ja Moskovan välisellä matkalla saattoi vaunun ikkunasta nähdä, olivat tosin laajat, mutta tuiki yksitoikkoiset. Niin kauas kuin silmä kantoi, näki edessään viljeltyjä ketoja tai aavoja aroja. Siellä täällä oli joitakuita kurjannäköisiä kyliä, muutamia taloja ja joku kreikkalais-katolilainen kirkko, jotka loivat ympäristöön jonkun verran vaihtelevaisuutta. Matkatoverini ristivät rintaansa joka kerta, kuin juna kulki jonkun kirkon ohitse. Etenkin oli muuan minun läheisyydessäni istuva, puoleksi herran, puoleksi talonpojan näköinen henkilö, jolla oli hurskaat, milt'ei askeettiset kasvot, hyvin tunnollinen tämän velvollisuuden täyttämisessä.
Vähitellen alkoi aurinko laskeutua ja varjot pitenivät. Yö saapui, yö, joka ei laisinkaan ole mieluisa sille, jonka täytyy viettää levon aika rautatievaunussa vierasten ihmisten keskellä, joiden kieltä ei ymmärrä. Paitsi sitä, että ehdottomasti tuntee jonkuulaista levottomuutta tavaroittensa ja matkarahojensa säilymisestä, oli minun ahtauden vuoksi mahdoton nukkua. Aika kului siis ylen hitaasti. Aamun tulo oli, kuten ainakin sellaisissa tilaisuuksissa, hartaasti odotettu. Idän taivas alkoikin vähitellen ruskottaa ja pian nousi aurinko kirkkaana, tuoden mukanansa kauniin päivän. Se oli Huhtikuun 6 päivä. Kotimaassa, jossa ajatukset yhä vaan asuivat, alkoivat ihmiset jo varustautua kirkkoon oikealla tavalla viettääksensä tätä päivää. Sehän oli koko protestanttisen kristikunnan pääsiäinen. Mieleeni johtui kalliin Vapahtajamme ylösnouseminen, joka tänäpäivänä oli tutkisteluaineena kaikilla kristityillä. Luin päivän tekstin ja evankelistain kertomukset tästä jalosta aineesta, joka aina antaa uutta elämän voimaa kristitylle maallisen vaelluksen aikana, olkoonpa hän missä paikassa ja millaisissa oloissa tahansa. Annoin ajatusteni seurata vaimoja ja opetuslapsia Jesuksen haudalle ja riemuitsin siitä, että minunkin matkani määrä oli päästä sille paikalle, jossa tämä suuri ihme kerran on tapahtunut. Sydämmeni täyttyi ilosta, ja minä kiitin elämän Herraa, joka syntisten puolesta oli voittanut synnin, kuoleman sekä pimeyden voiman, ja samalla tuntui tulevaisuus niin turvalliselta, kun tiesin, että elävä Vapahtaja, synnin ja kuoleman voittaja, on meidän luonamme joka päivä sanansa ja lupauksensa mukaan. Tällaiset ajatukset virkistävät mieltä aution seudun läpi matkustaessa ja tuovat sieluun iloa ja rohkeutta.
Klo. 9 saavuimme Moskovaan, Venäjän sydämmeen ja muinaiseen pääkaupunkiin. Siellä viivyttiin kolme tuntia.
Päivä oli kirkas ja ihana, ilma leuto, vaikka lunta vielä näkyi siellä ja täällä kedoilla, ja kylmät tuulen henkäykset ilmaisivat, ettei kevät vielä ollut tykkänään voittanut talven valtaa. Ei ainoatakaan pilveä näkynyt kirkkaalla taivaalla. Kaikki luonnossa ennusti hyvää, virkistäen yöllisestä valvonnasta väsyneen mielen. Heti asemalle saavuttuamme tilasimme issikan, joutuaksemme niin pian kuin mahdollista katselemaan kaupunkia, josta olimme kuulleet niin paljon puhuttavan. Meille oli sanottu: "Ken mielii vähänkin oppia tuntemaan Venäjätä, hänen täytyy nähdä Moskova." Etenkin käytimme nämät kolme tuntia tuon kuuluisan Kremlin näkemiseen. Tämähän on Venäläisten mielestä kaikista pyhin paikka koko valtakunnassa ja sitäpaitsi on se koko Moskovan kaunistus. Kremlin muodostavat lukuisat kirkot ja keisarilliset palatsit, jotka ovat rakennetut eräälle kukkulalle ja muurilla erotetut muusta kaupungista. Kun "pyhän portin" kautta astuu Kremliin, täytyy jokaisen jo portilla paljastaa päänsä. Venäläinen tekee sen lisäksi ristinmerkin ja tuntee pyhää liikutusta; sillä hän tietää olevansa pyhällä paikalla. Meidänkin täytyi paljastaa päämme portilla. Kirkoista, joissa kävimme, on Uspenskin katedraali suurin ja kaunein. Siellä kruunataan Venäjän tsaarit, ja jo senkin vuoksi se on muita pyhempi ja arvokkaampi. Rakennustavan puolesta se ei eroa tavallisista Venäjän kirkoista. Itse sisustus on komea ja kallisarvoinen. Jo sisälle astuessaan huomaa katsoja kolme ylen paksua, kallisarvoista pylvästä. Jos luopi silmänsä mihin tahansa, niin joka paikasta huomaa, ett'ei jumalankuvain eikä muiden koristusten suhteen ole tahdottu säästää vaivoja eikä kustannuksia, kun on tahdottu saada tämä temppeli ihanteellisimman kauniiksi. — Venäläiset, jotka seuraavat vanhaa ajan lukua, viettivät par'aikaa palmusunnuntaita, ja meidän kirkkoon tullessamme toimitettiin juuri jumalanpalvelusta. Uspenskin katedraali oli ahdinkoon asti täynnä kansaa, ja suunnattomat ihmisjoukot oven ulkopuolella odottivat tilaisuutta päästä tähän pyhään paikkaan. Mekin asetuimme odottavain joukkoon ja saimme seistä puolen tuntia oven takana, ennenkuin pääsimme sisälle. Noin viisi sataa ihmistä, etenkin miehiä, sekä ylhäisiä että alhaisia, tuli ulos kirkosta, sill'aikaa kuin me odotimme. Suurella vaivalla saimme me joukon mukana tunkeutuneeksi kansan täyttämään temppeliin. Kirkossa tuoksui pyhä savu, erinomaisen kaunis kuorolaulu kehoitti läsnäolevia hartauteen, ja joukko kallisarvoisiin messupaitoihin puettuja pappeja toimitti jumalanpalvelusta. Seurakunnan käytös sekä kirkon sisässä että sen edustalla todisti, että Venäläinen suuresti kunnioittaa pyhiä asioita, temppeliä ja jumalanpalvelusta. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja hyvä järjestys.
Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa kauan viipyä tässä temppelissä, sillä aika alkoi käydä tiukalle. Kello oli hetkisen kuluttua 1/2 12, ja meidän oli joutuminen junalle, jonka oli määrä klo 12 lähteä Kieviin ja Odessaan. Moskova — sivumennen mainitakseni — ei tehnytkään meihin erittäin suurenmoista vaikutusta, kun Pietarin kaupungin loisto ja komeus oli vielä tuoreessa muistossa. Huoneet olivat mataloita, ja yleinen siisteys ei ollut läheskään niin hyvällä kannalla, kuin olimme odottaneet. Ilman kaipausta jätimme siis kaupungin, jatkaaksemme matkaa etelään käsin. Edessämme oli kahden vuorokauden matka, jonka kestäessä piti pysähdyttämän ainoastansa 2-3 tunnin ajaksi Kiev'iin.
Taaskin olivat rautatievaunut tungokseen asti täynnä; vaikea oli saada siedettävää istumapaikkaa. Ensimmäinen ajatus istumaan päästä oli taaskin: "mitenkä tällaisessa ahtaudessa saa yön kulumaan, kun ei nukkumisesta voi olla puhettakaan." Mutta muu ei auttanut kuin tyytyä osaansa. Tie kulki taaskin poikki aavojen tasankojen, jotka enimmäkseen olivat viljelemättömät. Tuskinpa missään voipi matka tuntua yksitoikkoisemmalta, kuin näillä seuduin. Varsinkin Suomalaiselle, joka on tottunut näkemään vuoria, laaksoja, järviä ja virtoja, tuntui tämä sanomattoman vastenmieliseltä. Sentähden hän kaipaa jonkunmoista muutosta, jotain vaihtelevaisuutta, vaan turhaan, sillä tuntikausia saapi katsella yhä vaan samaa. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkee vaan aroja, jotka vielä tähän vuoden aikaan olivat paksun lumen peitossa. Vasta silloin, kuin tulimme lähelle Kieviä, saivat seudut toisen muodon. Näimme etäisyydessä vuoria eli oikeammin ylänköjä, yksinpä vettäkin. Mitä edemmä matka kului, sitä enemmän aloimme ikävöidä Kiev'iä, tuota Venäjän ensimmäistä pääkaupunkia. Oli jo Huhtikuun 7 p:n ilta lähenemässä, kun muuan matkustajista, joka oli syntyjään saksalainen, mutta oli vuosikausia oleskellut Moskovassa, lausui ilosta loistavin silmin: "Kas, tuolla on vihdoinkin Kiev; tuolla näette kirkot; tuolla ovat kukkulat; tuolla virtaa joki." Niinpä tottakin, Kiev oli lähellä; me lähestyimme Dniepr-jokea, jonka rannalla Kiev'in kauniit kirkot ja kunnianarvoisten luostarien muurit kohoavat korkeutta kohden.
Kiev'iin pysähtyi juna 3 tunniksi, joka aika täytyi tarkoin käyttää, jos mieli jossakin määrin oppia kaupunkia tuntemaan. Me kiiruhdimme suoraa päätä saksalaisen papin luo, jonka tapasimmekin kotona. Pastori W., 45 vuoden ikäinen mies, on ollut Kiev'issä 16 vuotta sielunpaimenena ja tuntee sen vuoksi sangen tarkoin kaupungin ja sikäläiset olot. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan ja sanoi, että hänellä oli harras halu seurata meitä pyhälle maalle, mutta virkavelvollisuudet estivät häntä näin pitkälle matkalle lähtemästä. Ja vaikka yksin hänen rouvansakin kehoittamalla kehoitti häntä lähtemään meidän seurassamme tuolle "intresantille retkelle", niin oli hän pakotettu jättämään tuumansa tulevaisuuden varaan. Hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen seurakuntaansa, johon kuuliin 2,500 à 2,800 jäsentä, enimmäkseen luterilaisia. Myöskin on mainitussa seurakunnassa reformeerattuja ja herrnhuteja, joiden sielunhoito on pastori W:n sekä hänen virkaveljensä pastori J:n huolena. Seurakunnalla on oma kaunis kirkkonsa sekä koulu ja pappila.
Viivyttyämme hetkisen aikaa pastori W:n kodissa, lähti hän näyttämään meille kaupunkia, jossa on 200,000 asukasta. Kauniissa vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kaksi hyvää hevosta, kuljetti hän meitä paikasta paikkaan, jotta tuon lyhyen odotusajan kuluessa olisimme ennättäneet nähdä edes muutamia kaupungin merkillisimmistä paikoista. Näistä mainittakoon, paitsi kaupungin kauniita ympäristöjä ja ihania puistoja, joita tapaa kaikkialla, Pyhän Antrean kirkko, joka kaupungin keskiosassa majesteetillisena kohoaa korkeutta kohden, sekä Sofian kirkko. Myöskin on muutamia muistopatsaita, esim. eräs ruhtinas Gmilitzky'n kunniaksi pystytetty. Kadut ovat leveät ja säännölliset, talot uudenaikaiset, useissa paikoin palatsintapaiset. Pastori W. mainitsi, että kaupunki on niinä 16 vuotena, joina hän siellä on asustanut, kaikin puolin melkoisesti edistynyt. Rautatie on suureksi osaksi ollut syynä tähän edistykseen.
Saatuamme suosituskirjeen saksalaisen seurakunnan pastorille Odessaan, lausuimme sydämmelliset jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka oli tuona lyhyenä oloaikanamme Kiev'issä toimittanut meille niin paljon iloa, ja läksimme taas matkalle. Vielä yö ja kappale seuraavata päivää oli meidän matkustaminen rautatiellä. Edessämme oli taasen tasanko, ääretön, taivaan rantaa tavoitteleva tasanko. Uupuneina pitkästä rautatiematkasta, jonka kestäessä emme olleet saaneet sanottavasti levähtää, saavuimme tiistaina Huhtik. 8 p. klo 11 Odessan rautatienasemalle, josta suoraa päätä lähdimme laivarantaan tiedustamaan, millä laivalla pääsisimme poikki Mustanmeren Konstantinopoliin. Toivomme mukaan tapasimmekin täällä "Asof"-nimisen höyrylaivan, jonka oli määrä samana päivänä klo 4 lähteä kyntämään Mustanmeren aaltoja, saattaen matkustajia Turkin pääkaupunkiin. Vietyämme matkakapineet mainittuun höyrylaivaan ja ostettuamme piletit, lähdimme tervehtämään saksalaisen seurakunnan pastoria, joka, vastaanotettuaan meidät erittäin ystävällisesti, lähti näyttämään meille tuota suurta kaupunkia, joka käsittää 300,000 asukasta ja oli Venäjän etevimpiä kauppakaupunkeja sekä, rakennettuna eräälle Mustanmeren rannalla olevalle ylänteelle, on asemansa puolesta hyvin kaunis. Siellä olevaan saksalaiseen seurakuntaan, jolla on oma kirkkonsa ja koulunsa, kuuluu 5-6 tuhatta jäsentä, jotka tunnustavat luterilaista uskontoa. Luterilaisen seurakunnan ohessa on kaupungissa myöskin noin 300 jäsentä käsittävä reformeerattu seurakunta, jolla on oma pappinsa.
Meidän ollessamme pastori B:n luona toimitettiin meidän matkapassimme Turkin konsulin tarkastettaviksi. Tällainen tarkastus on aivan välttämätön, sillä ilman sitä emme olisi saaneet astua laivaan, emmekä myöskään olisi päässeet Konstantinopoliin.
Lausuttuamme jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka saattoi meitä laivasillalle, alotimme tuon 36 tuntia kestävän matkan Mustanmeren poikki, tuota asemansa puolesta ylistettyä Konstantinopolia kohti. Ilma, joka monta päivää oli ollut kirkas ja lämmin, muuttui yht'äkkiä kolkoksi ja sateiseksi.
Synkkänä ja uhkaavana lepäsi Mustameri edessämme. Salainen pelko sydämmessä alotimme siis matkan tuolla vaarallisella merellä, joka usein myrskysäällä on saanut aikaan suuria hävityksiä. Laiva, joka oli sangen mukavasti sisustettu, huojuikin ankarasti pimeän tultua ja kautta koko yön. Kaiken yötä satoi ankarasti, mutta aamulla klo 8 aikaan alkoivat aamuauringon säteet hajoittaa pilviä, ja klo 11 aikaan oli ilma mitä ihanin, ainoastaan hiljainen tuuli keinutteli laivaa. — Matkustajat laivalla muodostivat kirjavan joukon; siinä oli kaikensukuisia ja kaikenkielisiä kansoja. Keskikannella oli suuri parvi tatarilaisia, miehiä ja naisia "mollah'insa", eli pappinsa vartioimina. Naisilla oli hunnut silmillä, miehet olivat jotenkin repaleisissa, ohuissa lammasnahkapuvuissaan. Kenties he olivat matkalla Mekkaan, saadaksensa Kaabassa, muhammettilaisten etevimmässä temppelissä, palvella Allah'ia. Etu- ja takakannella taas oli ranskalaisia herroja ja naisia, jotka hilpeän iloisina ja samalla sievistelevän sirosti lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia. Sen lisäksi oli seurassa turkkilaisia, jotka vilkkaasti puhelivat keskenään. Heidät tunsi punaisista päähineistään (fezeistä), joiden mustat tupsut olivat vilkkaassa liikkeessä heidän puhuessaan. Englantilaiset, joita laivalla oli muutamia, tunsi vakaasta, arvokkaan hienosta käytöksestä.
Paitsi monenkaltaisia ja erikielisiä ihmisiä, oli laivalla suuri joukko nautaeläimiä, jotka nekin olivat matkalla meren toiselle puolelle ja sieltä sitten ties minnekä. Niiden luku nousi ainakin sataan. Sen lisäksi kuului vielä matkaseurueeseen lukematon joukko siipikarjaa, jonka keskeltä kuului yötä päivää kova kaakotus, ja pikku porsaita, jotka pahasti vinkuivat. Näinmuodoin oli höyryalus monessa suhteessa enemmän karjakarsinan kuin matkustajalaivan näköinen.
Kaunis ja suloinen Huhtik. 9 p. kului nopeasti, suoden meille tarpeellista lepoa vaivaloisen rautatiematkan jälkeen. Illalla saimme ihailla auringon laskua, joka olisi ollut mitä ihanin, elleivät muutamat vähäpätöiset pilventönkät viimeisessä hetkessä olisi verhonneet laskeuvaa aurinkoa. Viimeksi mainittu seikka antoi meille aihetta pelätä: kunhan vaan ei huomisaamu, jolloin meidän oli kulkeminen Bosporoksen läpi Konstantinopoliin, muuttuisi sateiseksi ja meiltä menisi hukkaan mitä nautintorikkain hetki. Vielä yö — ja seuraavana aamuna tiesimme siis olevamme kauan kaihoamaimme Itämaitten portilla.
Jo varahin kl. 1/2 3 aikaan torstaiaamuna Huhtik. 10 p. herätti meidät suloisesta aamu-unesta ankara laivan kannelta kuuluva jyrinä, sillä ankkuri laskettiin. Siitä huomasimme, että olimme jo saapuneet Bosporoksen salmen suulle. Siinä meidän täytyi odottaa, kunnes aurinko oli noussut, sillä yksikään laiva ei saa kulkea Bosporoksen läpi ennen auringon nousua. Tätä kieltoa, joka on toimeenpantu jossain rauhansovinnossa, täytyy jokaisen ilman poikkeusta noudattaa. Tämän odotuksen aikana oli meillä kyllin aikaa valmistautua katselemaan sitä suuremmoista näköalaa, joka hetkisen kuluttua oli avautuva eteemme. Huomio oli tarkoin kiintynyt siihen, mitä nyt oli tuleva. Tämän odotuksen aikana tapahtui matkatoverilleni pieni vahinko, sillä hän matkakapineita kootessaan epähuomiosta kaatoi erään turkkilaisen appelsiinikorin, niin että kaikki appelsiinit vierivät pitkin salin lattiaa. Meillä oli suuri työ, ennenkuin saimme hedelmät kootuiksi koriin ja asetetuiksi uudestaan järjestykseen. Ensiksi oli turkkilainen hiukan harmissaan, mutta sitten hän leppyi ja näytti unohtaneen koko jutun. Kello alkoi olla kuusi; idän ilma kävi punaiseksi ja aurinko nousi taivaalle kirkkaana ja kauniina. Vielä hetkinen, muutamia turkkilaisia postinkuljettajia tuli laivaan, ja laiva lähti liikkeelle. Aamuilma tuntui kolealta ja kylmä tuuli teki olon laivan kannella vähän vastenmieliseksi. Ihanat Bosporoksen rannat, joita kaunisti kevätkesän kaunis vihannuus, pidättivät meitä kuitenkin kannella. Ja kun olimme hetkisen katselleet noita ihmemaisemia, niin emme enää kylmää tunteneetkaan. Huomiomme niin täydellisesti kiintyi meitä ympäröiviin näköaloihin, että vilun tunne oli aivan poissa. Minun on mahdoton tässä kuvata kaikkea sitä kauneutta, joka meitä ympäröi niiden 2 tunnin kuluessa, joina höyrylaiva hiljaa luisti noiden korkeiden rantain välitse kohden Konstantinopolia. Minulla tarvitsisi olla taidemaalarin sivellin, voidakseni edes jossakin määrin kuvata niitä näköaloja, jotka kevään raikkaassa vihannuudessa aamuauringon valaisemina avautuivat eteemme. Molemmin puolin salmea, Aasian kuten Euroopankin puolella, näkee mitä ihanimpia, moneen eri tapaan rakennettuja huviloita. Useimmissa on tasaiset katot, jotka aina muistuttavat meitä siitä, että olemme Itämailla. Uljasten puistojen, tuhansien hedelmäpuiden ja loistavien kukkaispenkereiden ympäröiminä ne jättävät mieleen katoamattoman muiston. Minä en uskalla ryhtyäkään kuvailemiseen, kun jo edeltä päin tiedän kykenemättömyyteni siihen; kuvaus ei vähimmässäkään määrässä vastaisi todellisuutta. Täytyy omin silmin nähdä tämä maisema, saadakseen siitä oikean kuvan; sitä ei käy kynällä piirtää paperille. Minä olen matkustanut Rein-joella ja nähnyt sen ihanat rannat viinitarhoineen ja linnoineen, mutta Bosporos voitti kaiken sen ihanuuden.
Mutta kauneimmatkin hetket ihmiselämässä häiriytyvät jostakin vastenmielisyyden tunteesta, joka myrkyn tavalla hiipii turmelemaan ja hävittämään. Eheän täydellistä nautintoa ei ole tässä syntisessä maailmassa, tässä murheen laaksossa. Niin kävi nyt meillekin. Me halusimme rauhassa nauttia kaikkea tätä ihanuutta, kuin Luoja oli runsaalla kädellä kylvänyt luontoon; mutta pianpa meidän täytyi herätä muistamaan, että vielä elimme synnin ja pahuuden maailmassa. Kuin lähestyimme kuuluisaa suurvaltojen riitakapulaa Konstantinopolia, Turkin vallan pääkaupunkia, jonka mielivallan ja julmuuden alla kauneimmat maat ja monet kansat huokailevat, näimme matkan päässä mustan jonon veneitä eli n.s. "kaikeja", väestönä kiljuvia ja pauhaavia ihmisiä, jotka olivat tuota pikaa tulevat vaivaamaan meitä perin vastenmielisellä tunkeilevaisuudellaan. Ja jo ennen, kuin höyrylaiva vielä oikein pysähtyikään, takertuivat ne kiinni sen sivuihin ja kiipesivät uskomattoman notkeasti ylös laivan kannelle joka puolelta. Tuossa tuokiossa olimme noiden kiusanhenkien ympäröiminä, jotka pakkautuivat joka taholta luo. Väkisinkin olivat ne riistää matkatavarat ihan käsistämme. Kaikki tarjoutuivat meille kantajiksi ja oppaiksi. Tuossa tunkeilussa täytyi käyttää kaikkea kykyään, voidakseen pidättää heitä edes hiukankaan erossa ja säilyäkseen heidän ryösteliäisyydeltänsä, joka näytti olevan vallan rajaton. Tässä saimme siis ensi kerran vähän tutustua itämaiden satamatapoihin ja näihin sellaisen kansan hurjiin poikiin, johon sivistys on vielä hyvin vähän päässyt leviämään, ja jonka keskuudessa raaka voima vaikuttaa enimmän. Sama näytelmä uudistui sitte jokaisessa seuraavassakin satamassa. Senpä tähden niitä lähestyessä aina tuntuikin sisällistä levottomuutta; olihan jo edeltä päin tietty, miten suuria hankaluuksia aina oli maalle menossa.
Viimein onnistui meidän saada toimeen sopimus erään oppaan eli "dragomaanin" kanssa, joka osasi vähän saksaa ja näytti hiukan rehellisemmältä kuin toiset. Hän suostui määrä maksusta viemään meidät sille höyrylaivalle, joka oli samana päivänä iltapuolella lähtevä Smyrnaan, ja muuten opastella meitä kaupungissa. Hänen "kaikiinsa" kannettiin matkatavaramme ja me siis jätimme "Asofin" turkkilaisineen, tatarilaisineen, siipikarjoineen ja porsaineen, jossa laivassa jo olimme jotenkin ruvenneet viihtymään, vaikka seura siinä olikin niin kirjava. "Diana," se itävaltalainen laiva, jossa meidän tuli jatkaa matkaamme, oli aivan lähellä, niin että muutamassa minuutissa pääsimme sen sivulle. Kuitenkin oli meidän käytävä tullissa ennenkin saimme toimittaa matkatavaramme uuteen laivaan. Tulliin nähden mainittakoon tässä huvittava tapaus kuvaamaan Turkin valtakunnan tullioloja. Kuin jo aioimme nostattaa kapineitamme Dianaan näimmekin pienen veneen eli "kaikin", jossa istui kaksi miestä, kiiruhtavan luoksemme. Opas selitti niiden olevan tullimiehiä, jotka tahtoivat tutkia tavaroitamme, mutta lisäsi heti: "jos annatte heille 5 piasteria (noin 1 mk. 10 p:iä), niin kyllä he tyytyvät ja menevät tiehensä." Ryhtymättä aukomaan katseltavaksi tavaroitamme, joissa ei mitään kiellettyä ollut, ja siten hukuttamaan muutenkin niukkaa aikaa, annoimme ennemmin mielellämmekin dragomaanille 5 piasterin rahan, jota hän sormiensa välistä näytti tullimiehille. [Sittemmin saimme kokea monestikin, että aina täytyy lahjomalla selvittää tullitarkastukset, vaikka ei olekaan mitään kiellettyä tavaraa. Jos ei mitään anna, purkavat tullimiehet tavaroita moneen kertaan, lausuen ehtimiseen "bachschisch" sanaa.] Toinen heistä ensin teeskenteli inhoavansa sellaista tullaamistapaa, ehkäpä rahan pienuuden tähden; mutta kuin dragomaani, pitämättä siitä lukua, heitti sen hopearahan heidän veneeseensä, käänsivät he nopeasti "kaikinsa" ja sousivat tiehensä, nähtävästi hyvin tyytyväisinä saaliiseensa. Tullauksen puolesta oli tällä kertaa selvitty, vaikka kyllä sellaisella tavalla, josta saimme huonot ajatukset koko Turkin vallan tullilaitoksesta. Hyvässä rauhassa saimme sitte toimittaa tavaramme laivaan ja lähteä maalle katselemaan kaupunkia.
Rannassa täytyi meidän näyttää matkapassimme vartiavirkamiehelle. Onneksi olivat ne näytetyt Turkin konsulille Odessassa; muuten olisimme ehkä saaneet kääntyä pois tyhjin toimin, pääsemättä Konstantinopoliin tai koko Turkin valtakuntaan. Juotuamme dragomaanin neuvosta ensin kahvia turkkilaistapaan varsin mitättömässä kahvilassa, kiiruhdimme nyt pitkin lokaisia katuja Galatan tornille, jossa muukalaiset tavallisimmasti ensinnä käyvät, ihailemassa sieltä käsin kauneita, laveita näköaloja ja saamassa yhteiskuvan kaupungista. Torni on keski-ajalta, byzantinilaiselta aikakaudelta, ja sanotaan sitä rakennusta "Kristuksen torniksi" (poru s tou Hristou eli tou staurou). Se on muodoltaan pyöreä ja keski-aikaisten linnantornien kaltainen, 100 metriä korkea meren pinnasta lukien. Sen juurella on vielä jälkiä vanhoista muureista, jotka ovat nähtäväsi kuuluneet linnoitukseen. Luultavasti on siinä aikoinaan ollut linna, josta torni on jäännöksenä. Ylös torniin noustaan jyrkkiä, hyvin epämukavia rappusia, joissa on 181 porrasta, jonka tähden nouseminen sinne on hyvin rasittava. Mutta vaiva tuleekin runsaasti palkituksi, sillä päästyä kerran ylös on silmäin edessä ihanimpia näköaloja. Tornin joka sivussa on aukenevia ikkunoita, joista pääsee tornia ympäröivälle ulkoparvekkeelle kävelemään ja ihan vapaasti näkemään kaikkea. Mitä kaikkea sillä kävelykierroksella on nähtävänä, mitä kauneita näköaloja avautuu eteen, on minun mahdoton kuvata. Siihen olisi tarpeen tarkempi tutustuminen kaupunkiin, kuin minulla on. Katsojan huomiota kuitenkin heti vetävät puoleensa suuret majesteetilliset moskeat (muhammettilaisten kirkot) kaikkine minareetteineen (torneineen), joita siinä kaupungin-osassa, jota sanotaan Stambuliksi, kaikkialta kohoelee kohti taivasta. Kaikkialla näkyy, sieltä korkealta katsellen, myöskin ihmiskihermiä, jotka mitä kummallisimmissa puvuissa lakkaamatta ovat liikkeessä. Kaikki näyttää levottomasti aaltoilevalta mereltä. Tornista katsellen vasta oikein osataan myöskin arvostella tälle kaupungille suodun, ihmeellisen ihanan aseman suurenmoista kauneutta. Enempää kuin noin tuntikausi ei meillä kuitenkaan ollut aikaa kuluttaa tässä paikassa, sillä meidän täytyi kiiruhtaa Venäjän konsulin luo saamaan taas passeihimme näyttökirjoitus matkamme jatkamista varten. Likaisia katuja myöten, jotka olivat täynnänsä ihmisiä ja joilla ryysyiset kerjäläiset julkeimman hävyttömästi tunkeutuivat päällemme, kävi matka konsulinvirastoon, mutta turha oli tavoitella nyt sitä korkeaa herraa. Hänen sanottiin olevan vasta klo 10 aikaan tavattavana virkahuoneessaan, joka oli eräässä palatsimaisessa rakennuksessa. Tämän väliajan käytimme toisen kaupungin-osan, Peran, katselemiseen, joka on vähän siistimpi ja paremmin rakennettu sekä korkeammalla kuin Galata, ensimmäinen kaupunginosa. Aina klo 12:teen asti täytyi meidän odotella ennen, kuin saimme passeihimme konsulin kirjoituksen, eivätkä passit vielä sittekään olleet valmiit, vaan piti ne välttämättä viedä vielä Turkin konsulille. Monen vaivan ja vastuksen sekä maksun jälkeen päättyi tämä varsin proosallinen historia siten, että me saimme käsiimme Turkin kielellä, kummallisimmilla salaperäisillä merkeillä kirjoitetun paperin, jossa sanottiin olevan merkittynä meidän ikämme, näkömme ja kenties mitä kaikkea muuta. Muiden merkillisyyksien joukossa oli meistä paperissa myöskin, että me olimme näöltämme valkoveriset. Ja verraten turkkilaisiin ja etelämaalaisiin, jotka ovat mustia ja vaskenkarvaisia, olikin tuo oikein. Meitähän nyt katseltiin turkkilaissilmillä — tai oikeastaan ei katseltu, sillä mies, joka kirjoitti passin, ei ollenkaan nähnyt meitä, vaan ainoastaan dragomaanimme; mutta hänestä se oli itsestään selvä asia, koskapa me olimme pohjolasta.
Vielä meillä oli kaksi tuntia aikaa; ne jäivät kaupungin merkillisimmän osan varalle. Astuttuamme "Kultaisen sarven", poikki kolmanteen kaupungin-osaan Stambuliin, jossa majesteetilliset moskeat ovat, otimme hevoset ja vaunut päästäksemme sukkelammin paikasta paikkaan, jotka vielä tahdoimme nähdä ennen lähtöä. Merestä syvälle kaupunkiin pitävän lahdekkeen "Kultaisen sarven" poikki on silta, jossa ei ole mitään muuta merkillistä kuin että se tavallisesti, mutta varsinkin iltapäivillä, on täynnä ihmisiä mitä moninaisimmissa kirjavissa puvuissa. Suurella vaivalla pääsimme tämän huutaman ja pauhaavan parven läpi. Vapaus on siellä hyvin suuri, jonka tähden epäjärjestys ja vallattomuus ovatkin vallalla. Mitään kieltoa ei kuulunut mistään päin; yhtään järjestyksen valvojaa ei näkynyt. Jokainen näytti elävän miten mielensä teki. Melkein ihan sillan päästä kohoaa juhlallisena ja majesteetillisena eräs suurimmista moskeoista, nimeltä Sultan Validé. Sen korkeilla, kaunisrakenteisilla rapuilla istui nyt melkoinen joukko väkeä, paraastaan miehiä ja lapsia, jotka joutilaisuudessaan näyttivät suuresti nauttivan olemassa olon suloutta. Kaikki näyttivät erittäin iloisilta ja tyytyväisiltä. Me riensimme sen ohitse toiselle Hagia Sophia nimiselle moskealle, joka on Konstantinopolin arvokkain kirkko Se on alkuaan vanha kreikkalainen kirkko, Justinianuksen rakentama, mutta sittemmin muutettu muhammettilaiseksi moskeaksi. Kun turkkilaiset vuonna 1452 valloittivat Konstantinopolin, pystytettiin sen kirkon katolle puolikuu merkiksi muhammettilaisvallan koitosta. Kirkon historia ulottuu taa päin aina hämärään muinaisuuteen saakka. Vuonna 326 Konstantinus Suuri, joka itse kääntyi kristinuskoon ja korotti sen valtion uskonnoksi, perusti temppelin, jota Konstantius vuonna 360 suurensi ja kaunisti. Vuonna 404, kirkko-isä Krysostomoksen aikana, joutui tämä kirkko tulen uhriksi, mutta Teodosius rakennutti sen uudestaan v. 415. Vuonna 532 paloi kirkko toisen kerran, mutta keisari Justinianus päätti rakennuttaa sen taas jälkeen; ja se rakennettiin niin suurenmoiseksi ja ihanaksi, että kauneudelta ja juhlallisuudelta ei ollut sen vertaista. Juhlallinen ja majesteetillinen se on nytkin; valtaavan vaikutuksen se tekee, kuin astutaan sisään. Ihmeteltävä on mahtavan suuri keskikupooli, joka aina on omituisen valtaavana osana byzantinilaisessa rakennustaiteessa. Kaikkialla katossa ja seinissä on maalauksia, jotka lienevät viehättäviä ja suuriarvoisia taiteentuntijalle. Muuten on koko kirkko hyvin suuri ja siitä kohoaa neljä minareettia.
Meidän astuessamme sisään toimittivat muhammettilaiset paraikaa puolipäivä-rukoustansa, jonkinlaista jumalanpalvelusta. Yleensä ei ole kristityn lupa mennä moskeaan sellaiseen aikaan, jolloin mitä hyvänsä jumalanpalvelusta pidetään, koska se saastuttaisi temppelin ja jumalanpalveluksen. Meidän oppaamme oli kuitenkin niin tuttu vartialle, että sai toimitetuksi meille pääsyn sisälle, vaikka puolipäivä-rukous olikin paraillaan. Siten saimme hiukan katsahtaa muhammettilaisten jumalanpalvelustakin, josta saanen kertoa muutamia sanoja.
Ennen kuin saimme astua temppeliin, täytyi meidän esihuoneessa ottaa tohvelit, ett'emme saastaisilla jaloillamme koskisi sen lattiaan. Keskellä avaraa lattiata, joka oli ylt'yleensä peitetty paksuilla, kalleilla matoilla, istuivat "muselmannit", jalat allansa, suuressa piirissä. Naiset istuivat erillään korkeammilla pengermillä, lähellä miesten piiriä, niin että voivat hyvästi nähdä ja kuulla, mitä tehtiin ja puhuttiin. Miespiirin keskus oli tyhjä. Rukous tapahtui siten, että yksi luki edeltä ulkoa suruisella, yksitoikkoisella, kimakalla äänellä jonkun värsyn alusta, ja, kun hän ehti lähelle värsyn loppua, yhtyivät muut läsnä olijat edeltä lausujan sanoihin. Sitte alkoi taas toinen samaan tapaan, ja värsyn lopulla yhtyivät taas muut samoin hänen sanoihinsa. Sitä tekoansa tekivät he koko ajan, kuin me olimme moskeassa. Kaikki näytti tapahtuvan edeltä määrätyn ja opitun kaavan mukaan. Kävellessämme ympäri moskeaa näimme siellä täällä henkilöitä, jotka hiljakseen toimittivat hartauttansa määrätyllä tavalla siten, että lankesivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Näimme myöskin saarnatuolin, jossa oppaamme sanoi kirkon ylipäämiehen eräinä aikoina, luultavasti suurina juhlina, saarnaavan Sultanin läsnä ollessa. Jumalanpalvelus muuten minuun teki hyvin surettavan vaikutuksen. Vakavuutta ja hartautta sekä intoa siinä kyllä näytti olevan, mutta elämä, ilo ja rauha olivat poissa. Eikä se ole ihmekään, he kun eivät tunne totista, elävää Jumalaa, ilmestynyttä Jesuksessa Kristuksessa rakkaana, sovitettuna Isänä, jota ei palvella pakosta, vaan rakkaudessa, hengessä ja totuudessa. Murhemielin läksin tästä paikasta ja rukoushetkestä, joka oli herättänyt ainoastaan surun tunteita minun mielessäni. Minun rukoukseni kuului näin: "Herra, anna evankeliumisi valon pian paistaa tälle viheliäiselle kansalle, että he totuudessa tuntisivat sinut ja saisivat kokea sydämmessänsä sinun rauhaasi!" Minun sydämmeni myöskin paloi syvimmästä kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli antanut minun syntyä sellaisen kansan keskuudessa, jossa Jumalan sanaa selvänä ja puhtaana saarnataan, ja ilmoittanut minulle Pyhän Henkensä kautta armonsa salaisuuden ja saattanut minut totuuden tietoon.
Kävimme vielä toisessakin moskeassa, joka oli siinä ihan lähellä, nimeltä Ahmedije, voidaksemme niitä verrata toisiinsa. Tulo ja pääsy sinne oli aivan saman kaltainen kuin äsken. Nyt siinä ei ollut mitään jumalanpalvelusta, ainoastaan joitakuita henkilöitä toimittamassa hartauttansa. Muuten elämä siellä oli omituista; kaikesta näkyi, että muhammettilaiset itse eivät pidä varsin suuressa arvossa temppelejänsä. Muutamat tosin rukoilivat Jumalaa, mutta muuten siellä juoksenteli suuri joukko lapsia meluten hirveästi. Ja sitä paitsi oli siellä muutamia työmiehiä korjailemassa jotakin; he laskivat leikkiä keskenään ja löivät toisiaan laudanpäillä. Toisessa päässä istui muutamia pappeja (mollaheja) ja lukivat kenties koraania. Me saimme sen käsityksen, että papit ja palvelijat asuvat moskeoissa; ainakin siltä näytti, sillä siellä oli vaatteita, ruoka-astioita, y.m. Kaikki tässä moskeassa osotti epäjärjestystä.
Jätimme moskeat ja poikkesimme ohi mennessä Janitschaarien museoon, josta mainittakoon, että siellä on suuri joukko vahakuvia kaikenlaisissa eri puvuissa. Ken tahtoo tutkia Turkin historiaa, hänelle siellä lienee paljo opettavaista.
Me puolestamme emme saaneet sanottavaa hyötyä siellä käynnistämme. Suuri basaari, jonne sitte saavuimme, viehätti meitä enemmän ja herätti meissä suurempaa ihmettelyä ja kummastusta. Se on oikea sokkelo kapeine käytävineen, joille ilman opasta helposti eksyy. Puhtaus on yhtä vähän siellä kuin muuallakaan kaupungissa mainittavan hyvä, jonka tähden ilma on täynnä mitä tympeyttävimpiä höyryjä ja muutenkin rasittavan ummehtunut. Koiria, joita Turkin pääkaupungissa on ylen paljo, makailee kaikkialla, jonka tähden täytyy olla hyvin varoillaan, ett'ei satu polkemaan niitä ja kaadu likaan, jonka vallassa maa eli lattia on. Kauppatavaraa kaikenlaista on runsaasti. Kaikki, mitä itämaat ja länsimaat tuottavat, menee täällä kaupaksi. Ihmisiä myöskin on kaikkialla näissä kapeissa käytävissä, mutta minun arvatakseni enempi myöjiä kuin ostajia. Meidän astuttuamme sisään, koettivat myöjät, heti huomaten meidät muukalaisiksi, houkutellen ja puoliväkisin vetää meitä myöntipaikkojensa luo päästäkseen tarjoelemaan meille tavaroitansa. Täytyipä usein käyttää käsivoimaakin työnnellessä heitä pois kimpustansa, ja ainoastaan suurella vaivalla pääsimme siinä eteen päin ihmistungoksen lävitse. Tavallinen melu ja hälinä vallitsi kaikkialla. Ostamisemme olivat vähäiset, emmekä niiden tähden olleet sinne menneetkään. Me tahdoimme vain katsahtaa, miltä itämaalainen basaari oikeastaan näyttää eurooppalaisesta. Matkakumppanini osti itselleen turkkilaisen lakin, n.s. fezin, jota hän sitte monestikin käytti ollakseen enimpäin maiden kaltainen, sekä muutamia neuloja, ja minä vähän tupakkaa matkan varalle. Joka tavavasta pyydettiin ensinnä suunnatonta hintaa, mutta voitiinpa niitä saada enempää kuin puolta huokeammasta, jos osattiin tinkiä. Kuumuus ja inhottava haisu ajoivat meidät sieltä piankin pois, ja tuntui oikein suloiselta hengittää raittiimpaa ulko-ilmaa. Monesti olen perästäpäin kummastellut, kuinka nuo ihmisraukat voivat elää ja viihtyä siinä hirveässä siivottomuudessa, joka kaikkialla vallitsee noissa tavallaan maanalaisissa käytävissä, joihin raitista ilmaa tuskin ollenkaan pääsee.
Konstantinopolissa olomme aika oli täten vähitellen kulunut loppuun. Me olimme jotakin nähneet ja huomanneet tästä merkillisestä kaupungista, joka niin sanoaksemme on itämaiden porttina. Toisen kerran astuimme "kultaisen sarven" poikki Stambulista Galataan, josta soutajamme vei meidät "Diana" laivalle. Toivoimme saavamme viettää ilman enempiä vastuksia lopun tästä päivästä, joka oli ollut niin rikas vaiheista ja muistoista. Mutta toivomme ei toteutunut. Päästyämme laivan kannelle kysäsimme onnettomuudeksemme soutajalta, paljonko hän tahtoi vaivastaan, vaikka jo aamulla olimme sopineet maksusta. Luullen, että me muka emme muistaneet, määräsi hän kymmenen kertaa suuremman summan, kuin oli sovittu. Ja nyt täytyi ryhtyä uudestaan tinkimään hänen kanssansa, joka ei suinkaan ollut helppo tehtävä. Me emme vielä olleet tottuneet itämaiden tapoihin, emme tunteneet petollisuutta, joka vallitsee kaikkialla. Sen tähden täytyi meidän tässä maksaa oppirahaa. Kuusi kertaa enemmän, kuin sovittu summa oli, sai oppaamme ja läksi tosin näköään tyytymättömänä, mutta sydämmessään iloiten, että oli odottamatta saanut hankituksi niin hyvän päiväpalkan.
Höyrylaivaan oli jo kokountunut suuri joukko matkustavaisia monesta maasta ja samoin kansallisuudeltaan ja kieleltään monenlaisia. Sopipa sanoa, että siinä hyörivässä joukossa vallitsi täydellinen kielten sekoitus. Itämaisista kielistä puhuttiin siinä Turkin, Arabian ja Egyptin kieliä ja länsimaisista Italian, Ranskan, Saksan ja Kreikan. Sellaista, joka olisi puhunut minun äidinkieltäni, suomea, ei ollut yhtäkään tässä suuressa itämaiden laivassa. Mutta sitä vastoin tapasi matkakumppanini saksalaisen lakitieteen tohtorin H:n, jonka kanssa hän oli ennemmin ollut kirjevaihdossa juuri tästä itämaiden matkasta. Hän yhtyi meihin, jonka tähden meitä nyt oli kolme ensi aikoina täst'edes. Hän oli miellyttävä, iloinen ja puhelias mies, joka monesti leikillään ja huvittavilla puheillaan sekä reippaalla laulullaan ilahutti suuresti meitä kumpaakin. Minun oli kuitenkin usein hyvin vaikea ymmärtää häntä, koska hän puhui Thyringin murretta, joka lienee vaikeimpia vieraan tajuta. Jokapäiväinen harjoitus tuotti sentään minullekin jonkin verran taitoa siinäkin. "Maantuomarin" nimellä hän sitte oli meidän seurassamme koko kolmetoista päivää. Hän kun oli matkoihin tottunut ja osasi kieliä, oli hänestä meille monesti suuri hyöty tällä matkalla. Molemmilla meillä säilyy hän rakkaassa muistossa.
Höyrylaivan lähtöajaksi oli määrätty k:lo 4, mutta olipa se 5 jopa 6:kin ennen, kuin ruvettiin nostamaan ankkuria. Odotus-aikaa käytimme seuran lähempään tarkasteluun, jossa nyt olimme ja olimme olevat koko seitsemän päivää kestävän matkan Jaffaan. Sarvikarjalle, jota Mustanmeren höyrylaivalla oli niin suuri joukko, ei ollut jätetty tilaa "jumalatar Dianan" kannella. Ainoastaan kaksi lehmää ja vähä siipikarjaa oli sinne tuotu matkan tarpeeksi. Mutta ihmisiin nähden oli seura niin kirjava kuin mahdollista. Keskikannella oli suuri joukko kreikkalaisia ja turkkilaisia kirjavissa repaleisissa puvuissa, monella päässä fez eli turbaani heidän uskontonsa, muhammettilaisuuden, merkkinä, muutamilla toisenlaiset päähineet. Laivassa oli täksi kertaa tehty tilaa "haremille", jossa muhammettilaiset saattoivat vastuksitta kuljettaa vaimojansa. Sitenpä oli matkalla tilaisuus tarkastella Muhammedin uskolaisen perhe-elämää. Oli laivassa vielä muutamia juutalaisia, miehiä ja naisia, jotka oli helppo tuntea israelilaisesta kasvojen muodosta. Sekä etu- että peräsali oli moneen eri kansallisuuteen kuuluvain matkustavaisten hallussa, vaikka heidän lukunsa verraten ei ollutkaan suuri. Mihin nämä kaikki aikoivat, mikä tarkoitus heidän matkallaan oli, ei voitu tietää. Se vain oli selvillä, että he kaikki aikoivat pois Euroopasta; sillä kohtahan oli Euroopan ranta jäävä kauas jäljelle, ja höyryn voimalla me riensimme houkuttelevaa itää kohti.
Ennen lähtöä saimme vielä nähdä muhammettilaisen "iltarukouksen", jota muutamat muselmannit toimittivat suurella avonaisella peräkannella. Koska se oli omituinen laatuaan ja antoi minulle aihetta muutamiin erittäin tärkeihin tutkistelemuksiin, kerron tässä yhteydessä sen menon. Kaikkein ensiksi he ottivat tarkan selon ilmansuunnasta suuren kompassin avulla, joka oli peräkannella, voidakseen kääntää kasvonsa sinne päin, jossa pyhä kaupunki Mekka on. Sitte levitettiin "rukouspeitteitä" kaikkialle kannelle; rikkaammat ja ylhäisemmät riisuivat päällyskenkänsä, köyhät jalkineensa. Ja nyt asettuivat he vierekkäin, säätyero heidän keskensä oli lakannut, kun astuivat Jumalan eteen: rikkaita ja ylhäisiä seisoi köyhäin ja alhaisten vieressä. Tuossa rikas ja ylhäinen pascha komeassa, kauniisti koristellussa puvussaan seisoi köyhän, repaleisen uskonveljensä vieressä. Ensin he seisoivat vähän aikaa ääneti, vakavina ja hartaina, kädet nostettuina korville, kuin olisivat kuunnelleet jotakin tai odottaneet jonkinlaista innostusta ylhäältä. Sitte he alkoivat hiljaa lausua muutamia sanoja ja kumartaa syvään; viimein he laskeutuivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Kaikki tapahtui, kuten selvästi voi huomata, määrätyn kaavan mukaan, koskapa kaikki toivat niin tarkkaan seurata toimitusta, langeta yht'aikaa polvilleen, lyödä otsaansa lattiaan j.n.e. Miten monesti polvia oli notkisteltava ja otsaa lyötävä lattiaan, näytti olevan tarkkaan määrätty. Rukous muhammettilaisilla ei kuitenkaan ole rukousta siinä merkityksessä, kuin me kristityt sitä käsitämme. Muhammettilaiset eivät oikeastaan rukoile mitään Jumalalta; heidän rukouksensa on ainoastaan Jumalan ominaisuuksien, kaikkivallan, viisauden, hyvyyden, suuruuden j.n.e. tunnustamista. Syynä siihen, että he eivät rukoile mitään Jumalalta, on fatalismi eli edeltä määrättyyn kohtaloon uskominen, joka yleensä vallitsee muhammettilaisuudessa. Kaikki riippuu kohtalosta, sokeasta sattumuksesta; kaikki on sen muuttumattoman lain alaista; joka ihmisen täytyy välinpitämättömän tyynesti tyytyä siihen. Jos esim. olet köyhä, niin täytyy sinun tyytyä siihen ja napisematta nöyrästi taipua kovaan kohtaloon; jos on tehty paha työ, kohtalo se saa kantaa siitäkin syyn, j.n.e.
Kun katselin tässä rukoustoimituksessa ilmeisesti näkyvää vakavuutta, hartautta ja rohkeamielisyyttä, tuli mieleeni muutamia hyvinkin terveellisiä mietiskelyjä. Muhammettilainen ei tunne totista, elävää Jumalaa, joka on rakkaudesta ja laupeudesta ilmestynyt Jesuksessa Kristuksessa sovitettuna Isänä, jolta me saamme rukoilla itsellemme sekä ruumiillista että hengellistä hyvää. Ja hän kuitenkin rukoilee vakavasti ja hartaasti. Kristityt tuntevat Hänet, tai heidän ainakin pitäisi tuntea. Mutta ah, miten vähä vakavuutta, miten vähä hartautta useinkin on heidän rukouksessaan. He ovat varsin usein kylmät, välinpitämättömät rukouksessaan ja avuksi huutamisessaan. Muhammettilainen rukoilee ahkerasti, joka päivä muistaa hän säädetyt rukoushetket; hän pitää rukouksensa matkoillakin ja suuressa ihmishälinässä. Vaan eikö kristitty varsin usein laiminlyö ihanimpiakin tilaisuuksia kanssakäymiseen rukouksessa Herran kanssa ja saa siitä sanomatonta vahinkoa sielullensa! Muhammettilainen ei häpeä jumalanpalvelustansa; hän ei katso tarvitsevansa kammota julkisuutta. Siitä syystä hän onkin joka tilaisuudessa uskonsa tunnustaja. Mutta kristitty, eikö hän usein häpeä tunnustaa Herraansa maailman edessä ja ole vaiti silloin, kuin hänen pitäisi puhua Hänestä, joka on lunastanut hänet verellään. Häveten itseäni sekä uskonveljiäni ja sisariani ajattelin tätä kaikkea siinä katsellessani tätä rukoushetkeä, jota nämä muhammettilaiset pitivät. Ja sydämmen ahdistuksella ja levottomuudella minä tunnustin syntini Jumalalle ja huokasin itsekseni: "Herra, tee minut täst'edes vakavaksi ja rohkeaksi rukoukseen ja tunnustukseen!"
Vielä katsahdimme muutamia kertoja Konstantinopoliin viimeisiksi jäähyväisiksi. Olimmehan nähneet niin paljon yhdessä päivässä; olimme nähneet niin paljon luonnon kauneutta, mutta myöskin ihmiskurjuutta, pakanuutta, petollisuutta ja syntiä. Eivät siis tunteemme olleet seoittamattoman puhtaita lähtiessämme tästä niin monin puolin onnellisesta paikasta. Höyrylaiva lipui Marmoramertä kohti. Sekin väylä on kaunis ja ihana, mutta ei Bosporoksen vertainen, jonka olimme aamulla nähneet. Aurinko viimeisillä säteillään kultasi minareetein huippuja, jotka meistä näyttivät uiskentelevan kullassa.
Ihana, suloisen vilpoinen ilta alkoi, jollaista ei voi ollakaan muualla, kuin näillä seuduin. Taaskin oli matkamme pää elävänä sisällisten silmäimme edessä; kohta olimme pääsevät ylisteltyyn itämaahan, aamuauringon maahan.
Herätessämme perjantaiaamuna 11 päivänä Huhtikuuta k:lo 1/2 6 olimme jo Gallipolin kohdalla. Yöllä olimme siis joutuneet yli Marmorameren, ja nyt aikoi taas kapea väylä, Hellespontti eli Dardanellein salmi. Sekä Euroopan että Vähän-Aasian puolella on korkeat rannat, ja monta oikein kaunista näköalaa on tässäkin salmessa matkustajan ihailla. Muutamien tuntien kuluttua, meidän ihmetellessämme näitä ihanoita näköaloja, jotka aamuauringon kirkkaassa valossa loistivat kevään täysinäisessä kauneudessa, lähestyimme muinaista Troijaa, jonka nykyinen nimi on Kum Kaleh. Siellä oli kuuluisa muinaistutkija Schliemann apulaisineen paraillaan kaivelemistyössä, josta muinaistiede varmaan saa paljon uutta lisää. Hänen väsymätön työnsä tähän suuntaan on jo paljon valaissut hämärässä muinaisuudessa eläneiden kansojen elämää ja tapoja. Ateenassa me sittemmin näimme kokonaisen museon hänen nimellään, ja siinä on iso kokoelma arvokkaita esineitä, kaivettuja paikoista, joissa muinoin on ollut kuuluisia kaupunkeja.
Noin k:lo 12 pysähtyi höyrylaivamme Tenedos- eli Trinitatis-saaren edustalle kahdeksi tunniksi purkamaan lastia ja ottamaan uutta. Tämä saari korkeine kukkuloineen, öljypuistoineen, puu- ja kasvitarhoineen on varsin kaunis. Vientitavaran sieltä sanottiin olevan parastaan öljymarjoja ja öljyä. Suuri joukko veneitä kokountui, meidän lähestyessämme rantaa, höyrylaivan ympärille kuljettamaan rahtitavaraa maalle. Veneiden väestössä syntyi hirveä hälinä; kuului kirkunaa ja huutelemista, näkyi käsien ja jalkain huiskuttamista; jokainen näkyi tahtovan saada jotain veneeseensä ansaitakseen jotakin, eivätkä he huolineet mitään järjestyksestä. Siinä saimme taaskin nähdä itämaiden säännötöntä, meluista elämää. Me itseksemme iloitsimme, että meidän ei tarvinnut joutua noiden ihmisten tunkeilevaisuuden tielle, joka varmaan ei olisi ollut vähääkään miellyttävää; me vain syrjästä katselimme heidän elämäänsä ja viitteitänsä. Läheiselle rannalle oli kokoutunut suuri ihmisjoukko, varsinkin naisia ja lapsia, jotka näyttivät suuresti nauttivan olemassa olon suloa ja iloitsevan edessään olevasta näytelmästä. Kaikki olivat juhlapuvussa, sillä nyt oli perjantai, joka on muhammettilaisten pyhäpäivä. Kaupunki saaressa ei ollut suuri. Huomiomme kiintyi varsinkin monilukuisiin ja hyvin omituisiin tuulimyllyihin, joita näkyi kaikkialta kunnailta. "Maantuomarimme" teki päiväkirjaansa kuvan niiden piirteistäkin, luultavasti näyttääkseen niitä joskus huvin vuoksi ystävilleen kotimaassa. Saattaahan sellainen olla jonkinlaisena luonteenkuvapiirteenä tästä pienestä Tenedos- eli Trinitatis-saaresta.
Enimmän kuitenkin minun ja matkakumppanini ajatukset kiintyivät siihen asiaan, että me kohta olimme nyt ensi kerran matkallamme pääsevät lähelle raamatussa mainittuja paikkoja. Olihan pakanain apostoli Paavali matkustellut näillä paikoin, kun hän 2:lla lähetysmatkallaan tuli Vähästä-Aasiasta Euroopan puolelle, kuten sanotaan Ap. T. 16:11: "Me purjehdimme Troadasta ja juoksimme kohdastansa Samotraakiaan." Troas on Vähän-Aasian ja Samotraakia Euroopan puolella. Tieto, että ap. Paavali, jonka matkoista olin niin monesti lukenut, saarnannut ja opettanut koulussa, oli matkustellut juuri näillä vesillä, täytti sydämmeni monenlaisilla ajatuksilla. "Kristuksen rakkaus" oli pakottanut häntä antautumaan kaikkiin vastuksiin ja puutteihin, joita hänen aikanaan ihan varmaan oli sellaisilla matkoilla näillä tuntemattomilla ja vaarallisilla vesillä. Hän piti evankeliumin-virkaa niin korkeana, että ei vaara eikä puute, ei vankeus eikä marttyyri-kuolema voinut pidättää häntä julistamasta Kristuksen evankeliumia, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi (Rom. 1:16). Tämän evankeliumin puolelta ja sen julistamisen tähden uhrasi hän kaikki tässä mailmassa. Eikö siinä kauniissa esimerkissä ole suuri opetus, neuvo ja kehoitus jokaiselle evankeliumin sanansaattajalle? — Täst'edes jouduimme usein lähelle niitä paikkoja, joissa raamatullinen kertomus liikkuu.
Illan tullessa samana päivänä, kun jo alkoi hämärtää ja aurinko oli viimeisillä kultasäteillään punannut välimeren sinipintaa, saavuimme Mytilini-, Mitylene eli Lesbos-saaren rannalle, jossa laiva taas pysähtyi erittäin ihanaan pikku lahteen, Midlidi-kaupungin edustalle. Koko saaressa, mutta varsinkin kaupungin ympärillä on kauneimpia näköaloja. Korkeita kunnaita näkyi sen takaa maisemaa kaunistamassa. Ilta oli kaunis ja lämmin. Vieno tuuli tosin saattoi veden sinipintaa väreilemään; mutta pian lahti, jossa laiva oli ankkurissa, oli rasvatyyni. Valot rantatalojen ikkunoista heijastivat salaperäistä valoansa vedessä, ja kaikki teki koko näyttämön erinomaisen ihastuttavaksi. — Lähdettyä tästä lumoavasta paikasta istuimme kauan kannella ihmetellen kirkasta, ihmeellistä tähtitaivasta, joka näytti sitä kauniimmalta, mitä kauemmin sitä katselimme. Yhä useampia tähtiä sukelsi esiin, niin että taivas viimein oli kuin täpö täyteen kylvettynä kirkkaasti loistavia pikku kynttilöitä. Pohjantähtikin näkyi ja muistutti rakasta kotia ja rakkaita omaisiamme, jotka ehkä juuri nyt myöskin katselivat samaa tähteä, vaikka olimmekin satojen peninkulmain päässä toisistamme. Sekä suruisia että iloisia tunteita liikkui yht'aikaa sydämmissämme. Sellaisina hetkinä matkoilla tuntee enemmän kuin tavallista koti-ikävää, vaikka mieli onkin enimmäkseen kääntynyt eteen päin. Sellaista tähtitaivasta kuin täällä etelässä ei koskaan saada nähdä ylhäällä pohjolassa.
Seuraavana aamuna, 12 p:nä Huhtikuuta, laski höyrylaiva Smyrnan lahteen ja jo k:lo 6 ja 7 välillä pysähtyi satamaan samannimisen kaupungin edustalle. Me olimme siis Vähän-Aasian rannalla. Kapteeni ilmoitti meille täällä seisottavan aina seuraavan päivän iltapuolelle k:lo 2:teen asti. Tämä ilmoitus oli meille suloinen sanoma, koska siten saimme tehdä pikku retkiä lähistöön ja muutenkin ottaa selkoa niiden kristittyjen seurakuntain jäännöksistä, jotka kirkon ensi aikana olivat täällä olleet niin merkilliset, joissa Herran omat apostolit olivat vuosikausia eläneet, vaikuttaneet ja opettaneet, ja joille he olivat kirjoittaneet monta niistä lähetyskirjeistä, joista armoa isoova sielu vielä nykypäivänäkin voi saada lohdutusta, kuritusta, neuvoa, rauhaa ja iloa elämän vaivaloisella tiellä.
Alkuperäisen aikeemme, jonka olimme tehneet jo kotona, saimme nyt toteuttaa, nimittäin käydä muinaisessa Efesoksessa. Me kyllä tiesimme jo edeltä päin, että Efesosta ei enään ole, että se kaikkine suuruuksineen ja kauneuksineen on kokonaan hävinnyt ja että ei edes sen nimeäkään enää näy kartoissa; mutta olihan kuitenkin jäljellä se maa, se paikka, jossa tämä kaupunki muinoin oli ollut. Käveltyämme vähän matkaa erittäin kaunista meren rantaa pitkin nousimme rautatiejunaan, jonka sanottiin menevän muinaisen Efesoksen raunioille. Tie kulki mitä kauneimpien seutujen kautta. Molemmin puolin oli kauniita mäkiä, reheviä, suloisia viini- ja puutarhoja, siellä täällä kyliä ja tuon tuostakin pikku jokia, jotka kuitenkin tähän vuoden aikaan jo olivat osaksi kuivuneet. Vähän matkan päässä Smyrnasta näimme karavaanitiellä joukon kameeleja, noita erämaan laivoja, jotka ajajinensa hitaasti astuivat yksitellen rivissä, sälytettyinä kaikenlaisilla tavaroilla, joita oli kuljetettava edelleen merta myöden höyryn avulla, ehkäpä länsimaille. Siinäkin näimme erään puolen itämaiden elämästä, joka niin monessa kohdassa eroaa länsimaiden elämästä. Klo 10.20 saavuimme rautatiematkamme perille huononlaiseen Ayasuluk-nimiseen kylään, jossa on noin 300 asukasta, ja jonka lähellä muinaisen Efesoksen rauniot sanottiin olevan. Päivä oli ensin kirkas ja lämmin; mutta siellä oleskelumme loppu-aikana vetäytyi taivas vähän pilveen, ja putoilipa muutamia sadepisaroitakin. Asemalle päästyä alkoi 2 1/2 tunnin raskas astunta rasittavassa kuumuudessa. Ensin kävelimme maantietä, joka tässä oli merkillisen hyvä, niin että sitä olisi voitu ajaa vaunuillakin. (Ohimennen mainittakoon, että tiet yleensä ovat hyvin huonot, paraastaan polkuja vain, joita myöten ei käy matkustaminen muuten, kuin jalkaisin tai ratsain.) Hetkisen päästä täytyi meidän kuitenkin kääntyä ylös vuorelle päin, joka oli edessämme ja jossa toivoimme tapaavamme kaupungin muinaisjäännöksiä. Luulomme toteutuikin hyvin pian, sillä raunioita löysimme korkealta rinteeltä, ja ne olivat karttamme mukaan muinaisen Efesoksen jäännöksiä. Suuri marmorimöhkäle oli ensimmäinen, kuin löysimme, ja siitä hakkasimme itsellemme paloja muistoksi. Vähän matkan päässä siitä olivat koko kaupungin rauniot, joista voimme saada jotenkin täydellisen kuvan tästä merkillisestä kaupungista, joka ennen muinoin oli seisonut uhkaavana ja ylpeänä kaikessa kauneudessaan ja komeudessaan. Koimme saada selon sen "kilpailukentän", "teaatterin", y.m. paikoista. Kameeleja käveli siinä syömässä, jossa muinoin iloiset ihmiset olivat uhranneet mailman alttarilla ja vaeltaneet synnin huumauksissa turhuuden markkinoilla. Palatessamme kylään vaivaloisen kävelyn jälkeen rasittavassa helteessä tarkastelimme vielä "suuren Dianan temppelin" raunioita, josta ylpeät efesolaiset muinoin olivat kerskanneet. Lähellä temppelin nyt jo hyvin vähäpätöisiä raunioita ovat myöskin vanhan turkkilaisen moskean jätteet. Siispä pakanuuden jäännöksiä kaikkialla, mihin päin hyvänsä katsoo. Missä muinaisten kristittyjen kirkko, Jesuksen opetuslasten kokouspaikka, jossa apostoli Paavalikin pitkänä oloaikanaan tässä kaupungissa ja Jesuksen rakas opetuslapsi Johannes monivuotisena vaikutus-aikanaan olivat saarnanneet, missä se oli, ei kukaan enää tiedä; sen jäännöksetkin ovat joutuneet ihan unhotuksiin. Koko siellä ollut seurakunta on hävinnyt maan päältä. Ja se oli kuitenkin kerran ollut kukoistava, jopa kukoistavimpia, voimme sanoa. Kristuksen henki vaikutti siellä voimakkaammin ja täydellisemmin, kuin missään muussa paikassa. Se opetuslapsi, jota Herra rakasti ja joka ensimmäisessä ehtoollispöydässä nojasi Jesuksen rintaa vasten, Johannes, oli siellä vaikuttanut ehkäpä kolmekymmentä vuotta ja apostoli Paavali koko kolme vuotta. Tälle seurakunnalle on Paavali kirjoittanut yhden syvällisimpiä kirjeitänsä, jossa hän tuo ilmi jumalallisen armon täydellisyyden ja salaisuuden. Sen vanhimmille hän kerran Mileetoksessa matkallansa Jerusalemiin puhui ne kauniit, sydämmelliset jäähyväissanat, jotka vieläkin saamme lukea Ap. T. 20 luvussa. Johannes on Ilmestyskirjassa maanpakopaikastaan Patmos-saaresta, Herransa käskystä kirjoittanut tämän seurakunnan enkelille seuraavat huomioon otettavat sanat: "Näitä sanoo se, joka niitä seitsemää tähteä pitää oikeassa kädessänsä joka käy seitsemän kultaisen kynttiläjalan keskeltä: Minä tiedän sinun työs ja tekos ja sinun kärsivällisyytes, ettet sinä voi kärsiä pahoja; sinä olet niitä jo kiusannut, jotka heitänsä apostoliksi sanovat ja eivät ole, ja löysit heidät valehtelijoiksi. Ja sinä kannoit ja kärseit, ja minun nimeni tähden sinä työtä teit, ja et väsynyt. Mutta minulla on sinua vastaan, että sinä sinun ensimmäisen rakkautes annoit ylön. Muista siis, kustas lankesit pois, ja tee parannus ja tee niitä ensimmäisiä töitä! Vaan jos ei, niin minä tulen sinulle pian ja syöksen pois sinun kynttiläjalkas sijaltansa, ell'et sinä tee parannusta. Mutta se sinulla on, että vihaat Nikolaitain töitä, joita minäkin vihaan. Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnalle sanoo! Sen, joka voittaa, annan minä elämän puusta syödä, kuin keskellä Jumalan paratiisia on." (Ilm. k. 2:1-7.) Luultava on, että tämä seurakunta ei tehnyt parannusta, ei johtanut mieleensä lankeemustaan, ei tehnyt ensimmäisiä töitä, johon Herra kehoitti. Senpä tähden kynttiläjalka syöstiinkin pois sijaltansa vakavaksi muistutukseksi jälkeentuleville, kuinka suuri Herra on rakkaudessa ja hyvyydessä, mutta samalla ankara niitä kohtaan, jotka eivät ota vaaria hänen varoituksistaan eivätkä tee parannusta. Ehdottomasti johtui minulle seisoessani Efesoksen raunioilla mieleen nämä läpi kaikkein aikojen kuuluvat varoitussanat: "Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankee." Ja samalla ajatellessani Dianan komeaa temppeliä, muinaisten Efesolaisten kerskaamisen aihetta, elpyi sydämmessäni ajatus: "Mitä on kaikki maailman suuruus ja ihanuus? Ainoastaan tomu ja tuhka." Rauniona on se kerran saarnaava jälkimaailmalle: "kaikki on katoavaista, kaikki on turhuutta; kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä, niinkuin kedon kukkainen. Ruoho kuivuu pois ja kukkainen lakastuu, sillä Herra puhalsi siihen; kansa tosin on ruoho. Ruoho kuivettuu ja kukkainen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy ijankaikkisesti." (Jes. 40:6-8.) Suruisissa ajatuksissa ja väsyksissä palasimme rautatien asemalle, josta höyryhepo vei meidät takaisin Smyrnaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai, "Herran päivä", joksi Johannes U. Testamentissa sanoo lepopäivää (Ilm. k. 1:10.) Aamu oli sumuinen ja sateinen. Mutta siitä huolimatta läksimme jo aikaisin kävelemään kaupungille. Hyvinhän vähän olimme sitä vielä tähän asti nähneet. Astuskelimme ensin pitkin viehättävää rantalaituria, jota matkakumppanini sanoivat monin puolin voivan verrata Neapoliin. Kun sittemmin näin suuresti ylistellyn "kauniin Napolin" ja muistin tämän matkakumppanieni lauseen, täytyi minunkin siihen yhtyä. Sitte alkoi pitkä, vaivaloinen kävely ylös päin juutalaisten, muhammettilaisten ja armenialaisten hautausmaitten ohitse, jotka ovat kaupungin itäisessä ulkolaidassa, linnaa kohden, joka taas on mäellä pohjoispuolella melkein ihan raunioina. Sieltä korkealta katsoen näyttää kaupunki oikein sievältä ja miellyttävältä. Alaltaan se ei ole suuri, mutta sen kadut ovat hyvin kapeat, joten siihen voi mahtuakin se suuri asujanten paljous, kuin siinä sanottiin olevan. Meyerin matkakäsikirjan mukaan asuu siellä 155,000 ihmistä seuraavissa ryhmissä: 75,000 kreikkalaista, 45,000 turkkilaista, 15,000 juutalaista, 10,000 katoolilaista, 6,000 armenialaista ja 4,000 muukalaista. Muuten kaupungin sisustasta mainittakoon, että kadut ovat synkät ja likaiset, eivätkä kartanotkaan ulkonäöltä juuri puoleensa vetävät. Ainoastaan sataman rannoilla on monta rakennusta, jotka ulkopuoleensakin nähden voivat kilpailla monenkin muhkean eurooppalaisen rakennuksen kanssa. — Palattuamme kävelyltä menimme "basaariin", jossa, kuten kaikkialla itämaisissa basaareissa, oli suuret joukot ostajia ja myyjiä koolla. Tavallinen meluinen elämä kohtasi meitä täälläkin. Muutamia vähäpätöisiä muistoja ostimme ja tietysti täytyi niistä maksaa moninkertainen hinta. Muuten huomautettakoon tässä, että myyjät tavallisesti pyytävät kolmin-, nelinkertaista hintaa tavarastaan; mutta muukalainen tietysti ei voi sitä alussa arvata, jonka tähden hän saa maksaa runsaasti oppirahaa. Kerrottiinpa minulle erään myyjän kerran pyytäneen matosta 75 frankkia, vaan myöneen sitte 10 frankista.
Kaikkialla on kahviloita, joissa näkyi runsaasti käyvän ihmisiä nauttimassa kahvia turkkilaistapaan, ja "nargileh" (turkkilainen vesipiippu) on myöskin tarjona niille, joilla on halua polttaa sellaista. Pitkissä rivissä istuu turkkilaisia ja muita kaduilla ja avonaisissa, ainoastaan kolmeseinäisissä huoneissa, imeskellen jaloa tuoksua ja savua, jota näistä "nargileheista" lähtee. Tietysti minunkin, kun olin polttaja, piti koettaa sitä kumppanieni suureksi huviksi. Tässä en voi jättää kertomatta n.s. aamiaista, jonka söimme tällä kävelyllä kaupungissa. Meillä oli ollut pitkä ja väsyttävä kävelymatka ja vatsani vaatimukset alkoivat tulla yhä tuntuvammiksi. Tulimme sitte erääseen paikkaan hyvin kapean ja likaisen kadun varrelle, jossa mies, paidanhihat ylös käärittyinä, hiki otsassa, hyvin innoissaan ja vakavana paistoi kauniita kotletteja, joita ohi kulkevat, ahnaat ruokavieraat himokkaasti söivät. Ruoka näytti erittäin hyvin maistuvan ja paljo siellä kävi syöjiä, koska tuon omituisen kokin täytyi paistaa pannu toisensa jälkeen. Meidän nälkämme tuli vielä kahta tuntuvammaksi tätä omituista ruokaa nähdessämme; mutta paikka muuten näytti niin vähän miellyttävältä kuin mahdollista, koska huone eli koju oli kaikkein huonoimpia ja likaisimpia. Mutta ruoan laitto oli kuitenkin oikein siisti ja säännöllinen, jonka tähden rohkenimme pysähtyä kokin hyvältä tuoksuvan, tilapäisen kyökin eteen. Ja heti meidän pysähtyessämme pyyhittiin tuolit ja pöytä; sillä ehkä näytimme siistimmiltä, kuin tavalliset ruokavieraat. Tuotiinpa meille myöskin veitset ja kahvelit, joka ei suinkaan aina ole tavallista sellaisissa paikoissa, vaan ruokaa enimmäkseen pidellään sormin. Eteemme tuotiin syvä lautasellinen lämpöisiä, hyvänmakuisia kotletteja, seassa arabialaista leipää. Sitä paitsi tuotiin kullekin meistä juomalasillinen kirkasta Smyrnan viiniä, joka maistui hyvältä, mutta oli kovin voimakasta. Harvoin minusta on aamiainen maistunut niin hyvältä edes hienompi- ja runsaampivaraisessakaan pöydässä, kuin tässä huonossa kojussa näiden omituisten naamojen keskellä. Eikä ruoka ollut kalliskaan, — ainoastaan noin 40 p:iä mieheltä. Ohi kulkevat tosin vähän kummastellen katselivat meitä, mutta mitäpä me siitä. Jos valokuvaaja olisi siinä sattunut olemaan läsnä, olisi hän varmaankin meistä saanut hyvän aiheen harjoittaa taitoansa.
Vahvistuneina ja virkistyneinä läksimme etsimään "Diakonissa-laitosta", jota aioimme tarkastella. Sillä etsintämatkalla, joka ei suinkaan ollut helpointa, satuimme armenialaisten kirkolle, jossa paraikaa pidettiin jumalanpalvelusta. Väkeä oli läsnä sangen paljo; me yhdyimme kirkkoväkeen ja olimme hetkisen siinä varsin omituisessa jumalanpalveluksessa. Monin puolin oli se kreikkalais-katoolisen jumalanpalveluksen kaltaista; mutta samalla kuitenkin perin toista. Laulu, jolla tässäkin oli tärkeä sija, oli vallan toinen, kuin tavallisessa kreikkalais-katoolisessa jumalanpalveluksessa: vastenmielistä kirkumista ja huutamista. Sulosointuista, pehmoista, sointuvaa kuorolaulua, jota aina kuulee kreikkalaisissa kirkoissa, ei täällä ollut. Muuten näyttivät armenialaiset hyvin rakastavan kuvia ja ulkonaisia muotoja, kuten on tavallista venäläisilläkin. Itse jumalanpalvelushuone oli hyvin tavallinen eikä ansainnut erinäistä huomiota.
Sieltä saavuimme pitkän etsinnän jälkeen Diakonissa-laitokselle, joka on Kaiserswerthin päälaitoksen haaraosasto. Omituiselta ja miellyttävältä tuntui hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi kaikkialla, kun juuri olimme tulleet pauhuisesta ja meluisesta katuelämästä. Laitoksessa on oma suuri, mukava ja kaunis kartano sievine puutarhoineen, jossa sitrunna- ja pomeranssipuita ja palmuja kasvaa. Tässä laitoksessa on ainoastaan "pensionaatti" ja "orpohuone"; "sairashuonetta" ei ole. "Sisaria" on kahdeksan, kaikki oppineita Kaiserswerthissä ja kotoisin Saksasta. Johtajatar valitti, että työllä ei yleensä ollut niin hyvää menestystä, kuin oli toivottu ja oli ollut syytä toivoa. Sen oikeata syytä hän ei sanonut varmaan tietävänsä, mutta luuli siksi paraastaan sitä asianhaaraa, että kaupungissa oli niin monta muutakin, muiden kirkkokuntain perustamaa, saman laatuista armeliaisuuslaitosta.
Smyrnassakin oli muinoin kukoistava kristitty seurakunta, koskapa Herra apostolillansa Johanneksella kirjoitutti sen enkelille seuraavat sanat: "Näitä sanoo ensimmäinen ja viimeinen, joka oli kuollut ja elää: Minä tiedän sinun tekos ja vaivas ja köyhyytes (mutta sinä olet rikas), ja niiden pilkan, jotka heitänsä juutalaisiksi sanovat ja eivät olekaan, vaan ovat saatanan joukko. Älä sinä niitä ensinkään pelkää, kuin sinun kärsimän pitää! Katso, perkele on muutamia teistä heittävä vankeuteen, kiusattaa; ja teillä pitää oleman vaivaa kymmenen päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan. Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnille sanoo! Joka voittaa, ei se toisella kuolemalla vahingoiteta." Tässä seurakunnassa oli suuri kirkko-isä Polykarpus (kuoli marttyyrikuoleman v. 167) kerran piispana ja vaikutti sen vaurastukseksi ja kasvamiseksi hengen ja voiman todistuksella. Kerrotaan hänen olevan siellä haudattuna, vaikka nyt ei enää tiedetä, missä paikassa hänen hautakumpunsa on, koska kaupungissa on sen ajan jälkeen tapahtunut monta muutosta ja hävitystä. Tämän seurakunnan kynttiläjalkaa tosin ei ole kokonansa syösty pois sijaltansa, mutta totinen jumalanpelko ja elävä kristillisyys lienee kuitenkin hyvin vähäinen tässä paikassa. Kerrottiin meille, että siellä myöskin on saksalais-protestanttinen seurakunta, jossa on noin 70 jäsentä ja oma pappi, joka kuitenkin oli meidän siellä ollessamme poissa matkalla. Omaa kirkkoa seurakunnalla ei ole, vaan täytyy sen pitää jumalanpalveluksiansa yhdessä hollantilaisten ja ranskalaisten kanssa heidän jumalanpalvelushuoneessaan. Protestanttisessa jumalanpalveluksessa meillä ei tänä sunnuntaina ollut tilaisuutta käydä.
