Читать книгу Kun talonpojasta tuli herra - Kalle Kajander - Страница 3
I.
ОглавлениеAamusella varhain olivat Hinkkalan miehet menneet kahden päivän eväillä perkiölle heinään, sillä kahdessa päivässä tavallisesti perkiön niitty korjattiin, kun poutana pysyi. Vaimoväen oli määrä tulla perässä kokoamaan miesten niittoa, sitten kun olivat saaneet aamu-askareensa tehdyksi.
Neljän miehen siinä heilutettiin väärävartta pitkin mutkikasta noroa.
Lakeisen mittaa tuli aika huippaus, sillä noro mentiin pituuttaan halki, vaan aina kun päähän päästiin, ojennettiin hetkinen selkää ja lapattiin vikatetta.
Etumaisena niitti talon vanha muonamies Eerikki; sitten kaksi renkiä, ja viimeisenä ponnisteli itsellismies, joka heinässä teki veropäiviään peltotilkustansa, kymmenen päivää kesässä talon ruualla.
Melkein äänettöminä olivat miehet niittäneet koko aamun, sillä vanhalla Eerikillä, etuniittäjällä, ei ollut tapana työssä paljon puhua.
"Näin kasteen aikana täytyy lyödä kuin vierasta sikaa", tahi "siinä se on taas syrjä joka puree", eli muuta sellaista oli hänen tapansa vaan tokaista, kun vikatetta lapattuaan läksi uudelle lakeiselle, eikä ehtineet toisetkaan silloin suuria turisemaan, jos mieli perässä pysyä, vaikka sisullensa heidän usein kävi sellainen "höyryllä ajaminen", niinkuin he sanoivat.
Mutta kun päivä paistoi murkinalle, asetti Eerikki rautansa mättäälle, pyyhkäistyään ensin sen terää heinätukolla ja silmäiltyään sitä tarkoin kannasta kärkeen, ja läksi sitten astelemaan latoa kohden, missä eväät olivat.
Ennen häntä ehtivät sentään toiset miehet leivän kimppuun, sillä hän kulki hiljaa, miettivän näköisenä, ja seisahti jonkun kerran hetkiseksi tarkastelemaan taivasta.
Aterian aikana jutusteltiin yhtä ja toista, tavallista heinämiesten pakinaa. Puhuttiin vikatteista ja vikatesepistä, tämän vuotisesta heinäntulosta ja sen sellaisesta. Vaan kun eväät oli korjattu pois ovilaudoilta, joille ne ladon lattialle oli syötäissä levitetty, pistettiin miehissä piippuun.
Aamulla oli ensimmäiseksi ladolle tultua niitetty oven etu ja heitetty se niitos hajalleen latoon. Siitä nyt kokosi jokainen kylkensä alle tukon tuoreita, raikkaasti tuoksahtavia heiniä, ja puhalteli lönkällänsä savuja.
Miesten jäsenissä alkoi tuntua se tavallinen painostava raukeus, joka aina valtaa työmiehen, kun hän lujasti heiluttuaan on syönyt vankan aterian ja sitten heittäytynyt koko mitalleen. Nuorempi mies siinä pian nukkuu kokonaan ja vetää unta vaikka puoli päivää, mutta vanhalla usein on vankempi velvollisuuden tunne työn täyttämisestä ja hän torjuu päältänsä unen painon.
Ei ollut vielä piippu palanut pohjaan, kun jo joku käsivarsi painui rentona heiniin. Se ei viitsinyt enään kulettaa nysää hammasten väliin, vaan antoi sen siinä kouraan sammua. Sattuipa silloin Heikki, vanhempi rengeistä, äännähtämään jotain, joka pani joka miehen uudestaan ryhtymään puheesen.
— Missähän meidän isäntämies taas peuhoo, sanoi hän ikäänkuin omissa ajatuksissaan, nousten istuilleen ja alkaen kohennella piippuaan.
— Jaa-ah, sanoppas muuta, iski heti vanha Eerikki puheesen. Ei ole nähty miestä sitte toisaamun, kun kotona pellon jalassa heinään ruvettiin. Mikähän tässä tämänkin talon lopuksi tulee, kun alku jo näyttää näin hurjalta. Siellä vaan juo ja lyö korttia kirkonkylässä kauppiasten ja tukkijunkkarien kanssa, ja kun viina sattuu kotokulmilla loppumaan, niin ajappas kaupunkiin. Enpä ikänä unohda sitäkään tempausta, minkä hän keväällä teki kiireimmällä työnajalla. Temmata hevonen parista äkeen edestä ja lähteä reisuun! Kun minä panin vastaan, ärjäsi poika riiviö vaan, että "elä löpise vanha hassu, onhan se päivä äestää huomennakin". Mutta sinä huomenna tuli sade, joka myöhästytti toista viikkoa kauran kylvöä, ja saaliista siitä kaurasta ei enää tule.
— No mitä te Eerikki siitä huolitte, onhan se hänen oma asiansa, ryhtyi puheesen Jussi renki, joka noin niinkuin toisella korvallaan oli kuunnellut vanhan miehen pakinaa, katsellen ladon ovesta ulos, viheltäen hiljalleen. — Hänenhän se oli vahinkonsa, jos olikin, ja minun hyötyni. Sainpa koko päivän levätä, kun hän vei hevosen äkeeni edestä, eikä vanha tamma jaksanut yksin vetää, ja huomenis sain vielä aika hyvät ryypyt.
— Sinä kanssa ryyppyinesi poika nallikka, äyhkäsi halveksivasti ymähtäen Eerikki, vaikka tiedänpä — jatkoi hän — että useasti olet Jopin, pahaisen isäntämme kanssa kumonnut pääsi täyteen. Minä sinun ijälläsi en viinan makua tuntenut ja olinpa jo akallinen mies, kun ensimmäisen ryyppyni kallistin. Eikä ole monta tullut otetuksi jälestäkäänpäin. Mutta oli kuinka oli, se vaan on summa, että Jopissa ei ole talonpitäjää, joll'ei hän tapojansa paranna, ja pyhäinpäivästä lähden tästä pois minä. Se häntä tällä tavalla retustelkoon ja kuunnelkoon sen haukkumisia. Kymmenen vuotta tein muonalla työtä isän aikana tähän taloon ja tulimme ukkovainaan kanssa aina hyvin toimeen, mutta pojasta olen jo saanut kylläni, vaikk'ei vielä ole ensimmäinen vuosi lopussa. Se siitä tulee, kun ei lapsena tyyrätä työhön. Joskin vähän ryyppyyn menevä, oli vanha isäntä sentään itse kova työmies niinkuin tiedätte, mutta poikaa hän ei johtanut talon toimiin. Armoitteli liiaksi ainoaansa.
— Ja kuritti emäntää vaan, heh heh, naurahti siihen itsellismies ladon nurkasta. Mutta nyt elää vanha emäntä rauhassa ja syö eläkettä.
— Akat tarvitsevat kyllä ajallansa ojennusta nekin, vastasi Eerikki tiukasti, mutta se on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Se oli paikallaan, että vainaja vastaisen varaksi määräsi emännälle eläkkeen, kun talonkirjoja pojalle teetti, mutta hänen olisi pitänyt määrätä emännälle myöskin hallitus ja hoito talossa, kunnes nähdään tuleeko pojasta kalua.
Jussia äkäytti aina, kun moitittiin hänen isäntäänsä.
— Vai kalua. Mitä saakelin kalua, matki hän Eerikin sanaa. — Olkaa huoletta vaan, kyllä se poika asiansa hoitaa, ja miestä siinä on jo kahtakin vastaan. Eikä olekaan mikään savitalonpoika meidän Joppi, vaan herrasta hän käy, olipa joukossa missä tahansa. Olisittepa olleet juhannusiltana muassa, kun sillä uudella oriilla ajettiin kievariin —
— Onhan tuo rähinä kuultu. Mutta ei sillä oriilla taloa pidetä, vaikka siihen Jopilta menikin kaikki isältänsä perimät rahat, joka penni.
— Olkaas nyt, Eerikki, kun minä puhun. Voi totisesti kun se oli lystiä. Me tultiin kievariin ja siellä tuli herrain kanssa väitös hevosista, vaan mitä ne Jopille! Joppipa lopulta näyttikin, kuka on herra ja kellä on hevonen.
— Mene sinä sinnekin herroinesi ja oriinesi, sinä samallainen haihattaja, ja suoriu niitolle, tiuskasi Eerikki ja läksi ladosta ulos. Mutta ladon ovella hän kopautti tuhan piipustaan, kaivoi kukkaroneulalla perät pohjasta kouraansa, heitti ne suuhunsa ja kieräytti ne kielellään alahuuleen, sylästen päälle.
— Vai herra, jatkoi hän kävellessään lakeiselle. Etpä poika parka näy tietävän eroa siinä, mikä on herra, mikä kollo. Kyllä sitten herroja olisi, jos kaikkia herroina pidettäisiin, ketä herrauttaa. Eihän tuo osaa Joppi paha edes nimeään kirjoittaa, enempää kuin minäkään, ja sinä tekaisisit hänestä herran.
— Mitä se kirjoituksen konsti siihen kuulun. Se herra on, jonka ei tarvitse työtä raataa, väitti Jussi, ja samaa mieltä olivat toisetkin miehet, että ne ne herroja ovat, jotka elävät jouten, rahoilla vaan, syövät ja juovat hyvin ja kulkevat herrasvaatteissa.
Eerikki yksin oli toista mieltä. Hän oli tässä joukossa ainoa sitä vanhempaa sukupolvea, joka oli tottunut huomaamaan suuremman eron herran ja talonpojan välillä, kuin nykyaikaiset nuoret miehet.
Vielä rautoja hiottaissa väitettiin tuimasti asiasta, joka nyt oli jo kokonaan kääntynyt pois isännästä, ja olisi ehkä väitelty pitemmältäkin, mutta isäntä ilmestyikin samassa itse niitylle.
Hän tuli polkua pitkin metsästä ladon editse miehiä kohden. Käynti oli koko lailla horjuva, silmät pullistuksissa ja kasvoilla rasvainen puna.
— Hyvää päivää, pojat, huusi hän käheällä äänellä, tultuaan lähemmäksi miehiä.
— Sillä tavalla sitä kapteenikin huusi leirillä, kun tuli poikia katsomaan. Mirnaa! Olette siellä koukkusissanne nenä mättäässä, ettekä osaa seista suorana ja vastata, että 'jumala varjelkoon', herra isäntä.
Jussi, jota yhdessä isäntänsä kanssa oli marssitettu valkeissa housuissa Parikkalan kankaalla, nosti vikatteen sivullensa pystyyn. Toiset nauroivat, mutta Eerikki jatkoi äänettömänä vikatteensa hiomista.
— Se on oikein, Jussi, että taidat vastata, kun herrasi ja isäntäsi sinua tervehtää. Pane pois aseesi, sinä olet ryypyn ansainnut. Saakeli — jatkoi hän puhettaan, pyyhkien hihallaan kasvojansa — että täytyy yksin kulkea niinkuin orpopojan, eikä saa koko kylästä enään edes puhekumppania. Mikä menee heinään, mikä minnekin, ja kauppiaskin läksi tän'aamuna Loviisaan kylpemään. Hyvät oli läksijäiset niinkuin herroille sopii, vaan kun kaikki läksivät tiehensä, läksin minäkin. En sentään lähtenyt yksin, sillä Hinkkalan Joppi ei ole kernaasti aivan yksin, katsokaas tätä — ja hän kaivoi povestaan pullon. — Isäntä vieraan väärti, sanoi hän vieden pullon huulilleen. — Kas noin, maistappa Jussi. Kyllä se on hyvää, kymmenen markan tavaraa. Eikä Nuurperi huonoa käytäkkään, ei sano sietävänsä, kun sillä on katari.
Jussi otti ahnaan ryypyn. Oikein pärskitti ja ryitti.
— Mikä katari? kysyi hän Jopilta.
— Etkö sinä tiedä mikä katari on? Mutta mitä te tiedätte, te. Se on se, kun ei saa mitään huonoa nautituksi, ei syödyksi eikä ryypätyksi, eikä aina hyvääkään säälleen. Oksennuttaa vaan. Nuurperiakin kuottaa joka aamu, että on sisälmykset särkyä, ja sillähän sen täytyy Loviisaan lähteä. Kuulutaan siellä tehtävän terveeksi. Tahtoi hän sinne minuakin, kun se närästys on alkanut vaivata, vaan en minä vielä, eikä tästä talon toimilta niin vaan pääsisikään. — Jaa helkkarissa, anna maistaa toistenkin miesten.
Jussi, joka oli syventynyt tarkastelemaan lappua pullon kyljessä, ojensi sen toisille.
Eerikki ei ryypännyt. Hän oli kärtyisän näköinen ja sanoi väkeväin vaan raukaisevan näin helteisenä päivänä, ja varsinkin ruuan päälle.
— Niittoa tässä pitäisi riennättää, kyllä tämä jo murkina tunniksi riittäisi, tuumi hän. — Olisit pysynyt pulloinesi kotona.
— Elä neuvo minua, Eerikki. Elä neuvo viisaampaasi, joskin olen nuorempi. Sitäkö vietävää siellä kotona yksin.
— Olisit ottanut vikatteen tahi haravan mukaasi edes tuon pullon asemasta. Kyllä täällä on seuraa.
— No, no vaari, vastasi Joppi mahtavana. — Jollei elätä talo yhtä miestä työtönnä, niin jääköön hiiteen sitte koko talon pito.
— Jospa elättäisikin yhden siivolla menolla, mutta tällä tavalla tulee meitä nytkin viisi, jos tässä koko päivä sinun kanssasi suuta soitetaan. Elä luule Joppi, että sinulle vahinkoa tarkoitan tällä puheella, mutta suoraan sanoen, minä olen sinua katsellut jo pahaisna poikana, ja —
— Elä luule lukkari, että pappi virren alkaa, vai olen minä "sinä" sinun suussasi, rähjä —
— Mutta minä rohkenen sinulle puhua suuni puhtaaksi, jatkoi Eerikki urheasti — ja sanon, ett'en rehellisenä miehenä julkea sinulta vajaasta päivästä ottaa täyttä palkkaa, kun sinä itse et etuasi tajua. Tehköön sen kuka tahansa muu, mutta Eerikki ei tee sitä.
— Se ei kuulu sinuun, mitä minä omassa talossani ja omilla rahoillani teen, sinä vanha ärmätti. Ja välipä näillä isän rahoilla, juo tahi pelaa. Niitä sinä heinää jos haluttaa, mutta me otamme ryypyn. Kas tätä!
Hän heilutti pulloa korkealla ilmassa ja lauloi keikkuen kahden puolen:
"Tällaisille pojille ne herrain päivät passaa,
Kun ei ole talon pitoa eikä hellua suremassa".
— Mutta pianhan tämä loppuu näin pikkuinen pullo.
— Paljonko yhdestä nuijasta sitten pesee neljää suuta, tuumivat naureskellen toiset. Niinhän se on kuin sylkäsis kiville.
— Eiköhän ruveta sentään niittämään, tuumi itsellismies, sillä taitaa kyllä olla liian vähän ainetta siinä pullossa, että kannattaisi näin monen miehen ruveta nuijapäivää pitämään, vai mitä arvelette?
— Niittämään kyllä, sanoi Eerikki, ja hän vetäsi uudestaan lapan saapasvarrestaan, jossa hän sitä heinässä kuletti, pisti vikatteen varren vyönsä väliin ja lapautti vielä hiomisen jälkeen kertaalleen rautansa oikein purevaksi.
Hän näytti taas lauhtuneen ja päässeen entiselle työtuulellensa. "Tule terä, tule terä, seitsemän sepän terä" luki hän lyödessään lapan tahtiin, ja se näytti nuoria miehiä varsin huvittavan. Sitten lisäsi hän viimeisen kerran lyötyään, että "puri olkoon nimesi" ja iski vikatteensa heinään.
Sillä välillä oli isäntä vetänyt Jussin syrjään ja kuiskutellut hänelle jotakin, ja kolme miestä läksi nyt vaan lakeiselle, sillä Jussi asteli isännän perässä ladolle.
Kun he tulivat latoon, otettiin levein ovilauta ja asetettiin sen toinen pää kynnykselle ja toinen piimäpurakan päälle ladon lattialla, niin että siitä tuli ikäänkuin leveä lavitsa. Laudan toiseen päähän aivan purakan kohdalle istui kahareisin renki, ja isäntä asettui kynnykselle, vetäen likaisen korttipakan housunsa taskusta. Niillä papereilla oli monta nakkia lyöty, eikä äkkinäinen juuri olisi eroittanut, mikä niissä oli selkä, mikä etupuoli, mutta Jopille ne olivat rakkaat kalut, ja rikkikuluneista kulmista hän tarkkaan tunsi joka lehden. Ei hän sentään näillä korteilla pelannut oikeitten taiturien kanssa, mutta aina ne kumminkin olivat matkan varalta hänen taskussaan.
— Nakkiako otetaan? kysyi hän lyöden pakan lautaan ja työntäen lakkinsa toiselle korvalle.
Jussi tahtoi viimeistä voittoa, sillä se olisi hauskempaa, eikä käy niin kovalla kiireellä kuin nakki.
— No siinä on lehdet, olkoon sinun tahtosi. Pullo pistossa tietysti.
Tämä on lystiä näin heinässä, Jussi.
— Karttuuhan niitä jo pulloja puolikkaankin pistolla, mutta pannaan ensin määrä kuinka monta.
— Kolme mieheen. On tullut niin paljon tänään haukatuksi jo, ett'ei taida enempää jaksaa.
— Kyllä se passaa paikalle —
Löivät siinä nyt olutta korteilla isäntä ja renki, kiireisenä heinäaikana ja poutapäivänä.
Olikin oikein tyyni, helteinen heinäpäivä. Pikku linnut, joita aamulla viserteli joka pensaassa noron reunalla, olivat hiljaisina painuneet syvemmälle isoon metsään, siimekseen. Ei kuulunut muuta ääntä, kuin silloin tällöin niittäjien lapan kalkutus ja kärpästen yhtämittainen surina. Ne parveilivat saaliin himoisina ja lämpimästä virkkuina kaikkialle, tulivat ladolle ja iskivät vimmatusti kiinni Jopin niskaan, joka punaisena ja hiestä höyryävänä paistoi ladon ovella, kuin varsin heitä varten asetettu syötti.
Vaikka kokonaan peli-innon vallassa, sydäntyi Joppi sentään niille kiusaajille. Hän työnsi lakkia korvalta toiselle ja vuoroin niskaan, huitoi ja hosui kortti kädessä, löi kätensä matalaan oven kamanaan ja päästi pahan kirouksen.
Niittomiehet olivat istuneet mättäälle, panivat tupakan ja pyyhkeilivät hikeä paidan hihaan.
— Kyllä nyt pitäisi heittää housut pois ja panna paita poveen! tuumi
Heikki.
— Tahi paremminkin mennä tuonne latoon, sanoi itsellismies, harmillisesti naurahtain.
— Eipä totisesti, jo tämä on liian sikamaista. Ei riitä se, että yksin laiskottelee ja tuhlaa, vaan vielä villitsee tuon Jussin. Maksaa palkan ja peluttaa kansaan korttia työn aikana — korttiahan ne siellä lyövät, kun niin kättään huitoo tuossa kynnyksellä, puhui Eerikki.
Mutta toinen renki, se niitolla oleva, nousi kiukkuisena seisaalleen ja lupasi lähteä metsän katveeseen maata, koska ei nuoremmankaan rengin tarvinnut työtä tehdä. Muutti hän kumminkin mielensä ja jatkoi, joskin kovin vastahakaa, työtänsä, sillä Eerikki sanoi suorastaan synniksi ja häpeäksi maata tällaisina päivinä, vaikkapa vaan isäntä ei pitäisikään työstään parempaa huolta. Ja mitä Jussiin tulee, niin tuumi hän, ettei siitä sillekään muuta koidu kuin vahinkoa, sillä ihan vissiin se pelaa Jopin taskuun takaisin oman palkkansa. Itsellinenkin arveli viisaammaksi olla työn riitteessä, sillä kuka sen juonet tietää, voipihan se lukea heidän päivänsä vajaaksi, ja hänelläkin on ne veropäivät tehtävät, että pääsisi muualle rahatöihin.
Ladossa jatkui peli ja hikeä pyyhittiin sielläkin ja koetettiin rientää, että saataisi jotain suuhun siinä helteessä.
Jussi oli jo useasti ennenkin pelaillut ja juonut isäntänsä kanssa, kun tällä ei sattunut muita kumppania olemaan, ja yhä hauskemmalta se alkoi tuntua hänestä sellainen "herras-elämä". Hän pitikin Joppia oikeana esikuvanansa. Sillä tavalla pitäisi hänenkin kerran saada elää, ei siitä työn raatamisesta ole huvia mitään, eikä hyötyä. Mutta ollappa rahoja, elää niinkuin tahtoo ja tehdä mitä haluttaa!
Ylenmäärin miehekkäältä näytti isäntä Jussin silmissä nytkin: lakki korvallisella, noin vaan riuskasti, että pysy siinä tahi putoa, paperossi huolettomasti huulilla. Sitä ei tarvinnut suustansa ottaa, kun lehteä löi, eikä puhuissaankaan. Siinä se vaan keikkui niinkuin ilman itsestään suupielestä toiseen, savuja tuli ja tuhka putosi mihin tahtoi, mutta ei vaan pudonnut itse paperossi. Siihen tarvitaan jo konstia sellaiseen, kun piippukin tahtoo tunkea savun sieraimiin. — Ja ääni se tuli niin syvältä, sillä oli niin miehuullinen, leveä juoksu — aivan toista kuin esimerkiksi naapurin isännällä, jonka pehmeätä puhetta ei ollenkaan voinut kunnioittaa.
Toisinaan häntä kumminkin vähän harmitti, että isäntä melkein aina voitti, mutta oppirahojahan piti aina maksaa, ja minkä sille paremmalleen teki. Eikä hätää isompaa niin kau'an, kuin oli palkkaa saamatta. Tottapa hänkin lopulta oppii yhtä tarkaksi, kun harjoittelee, aina harjoittelee kun sopii.
Niissä tuumissaan oli Jussi jo hävinnyt viisi pistoa.
— Kuinka isännälle jäi kortti käteen? huomautti hän, ruvetessaan uudestaan pakkaa sekoittamaan.
— Heh heh heh! Etkö sinä sitä huomannut? Vai et saakelikseen huomannut, ja minä juuri otin sen pakan päältä, otin vallan koetteeksi, pitikö huomaamasi. He, pane pakkaan takaisin, häh häh! Ja Joppia nauratti niin että oli ojentua, mutta Jussissa heräsi pieni epäluulo.
— Otetaan pois se pullon loppu. — Kas niin, koetappa nyt osaatko nakata tuohon koivuun. Jos osaat, olet piston voittanut, sanoi Joppi.
— Jaa tällä pullollako nakata?
— No sillä juuri, mitä siitä on säästää.
Jussia vähän säälitti niin kaunis kapine, mutta koetti hän sentään taitoansa, ja pullo meni pirstaleiksi koivun kylkeen.
Jatkettiin peliä ja jo rupesi Jussikin voittamaan. Häntä hävetti hieman, että oli äsken huomauttanut isäntää siitä kortista. Ehk'ei sillä ollut siinä mitään petoksen aijetta, näytti vaan muuten vikkelyyttään. —
Kuusi pulloa oli pelattu ja kolme tullut kummallekin.
— Tuuritaanko? kysyi Joppi. — Etteikö tuurita? Mitä pelkäät? Joppi tuurii aina, sehän vasta asiasta selvän tekee. Keväälläkin, muistatko, kun Nuurperin kanssa rattaita pelattiin — niitä turkulaisia — niin tuurittiin, vaikka oli satamarkkanen vastassa, ja tällaista rätkäystä sinä —
— Mutta jos häviän koko pelin ja nyt olisi vaan puoli.
— No ei se sitten peliä olisikaan, jos aina tasan pantaisi. Ja jos häviit, niin onhan sinulla palkkaasi vielä paljon saamatta, eikä raha sukua ole, että sitä surra kannattaisi.
— Kunhan vaan ei loppuisi kesken.
— Toista sitä myntätään, aina uutta.
— Ei, vaan minunpa palkkani jos ei riittäisi —
— Elä sure, kyllä minä siitä räkninkin pidän.
Jussi suostui ja hävisi koko pelin, kuusi pulloa olutta, ja oli hänen mentävä nyt hakemaan niitä kirkonkylän kievarista. Joppi laski kuuden pullon hinnan hänen kouraansa ja varoitti puhumaan asiansa emännälle kahdenkesken. — Kyllä se antaa, sanoi hän, kun kuulee kelle sitä viet. Tyhjennä eväspussisi ja koeta rientää, sillä minua alkaa kuivattaa. Vähemmässäkin helteessä jo, oh hoh!
Renki läksi kiirein askelin ladosta ja hävisi niityltä metsäpolulle rohtiminen reppu kaulassa.
Joppi yksin jäätyään heittäysi pitkälleen.
Häntä kovin raukaisi viime yötinen valvominen, vaan hän päätti kumminkin pysytellä valveilla siksi, kunnes saisi olutta.
— Äs, kun janottaa, pitää juoda purakasta piimää. Jatkakoot miehet vedellä, jos haluttaa.
Hän nousi istuilleen ja joi. Tuntui taas vähän virkeämmältä.
— Mitähän nyt tekisi — tuumi hän.
Siinä loikoili talon isäntä, nuori mies, tai pikemmin vasta mieheksi tulossa, vaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt mennä edes katsomaan niitä kolmea miestä, jotka tuossa kappaleen päässä ladosta niittivät hänen heinäänsä, että niittävätkö ne, vai makaavatko. Jussi kyllä oli varmassa toimessa, kunhan vaan pian palaisi. Muiden toimista hän ei lukua pitänyt.
Talvella, isän kuoltua, ei Jopilla ensin ollut ajatusta talon pidosta mihinkään suuntaan, vaan kun isävainaan pienet rahasäästöt olivat loppuneet, silloin alkoi koko isännyys tuntua hänestä joltakin sellaiselta pahalta, liikapainolta, josta keinolla tai toisella pitäisi päästä.
Että työt hiukankaan kulkisivat tasapainossa naapurin kanssa, siitä olisi hänen pitänyt — jos vähänkään olisi asiata ajatellut — kiittää muonamiestään Eerikkiä. Sillä hän kävi niinkuin vanha seinäkello, oikein pitkävetoinen, jonka Jopin isävainaa vielä eläissään oli vetänyt käyntiin. Ja varmana voi pitää, että se vuoden kävi, vaikka kyllä ontuen jo, sillä Joppi tölmi ja rukkaili sitä yhtenään. Mutta yhtä varmalta näytti, että kun se kerran seisattuu, niin ei Hinkkalan talossa enään ollut sen vetäjää.
Alussa oli äiti myös ohjaillut talouden toimia, mutta Joppi oli ollut huomaavinaan, että äiti koetti hänen vapauttansa, itsenäisyyttänsä, rajoitella, ja pani senvuoksi isänsä tekemän kauppakirjan puustavin mukaan täytäntöön. Hän muutti äitinsä asumaan pieneen, yksinäiseen kamariin pihan laidassa, ja antoi hänelle sinne eläkkeen.
Nyt Joppi kieriskeli ja hikoili ladossa.
— Oih, kuinka riivatun pitkältä tuntui aika odotellessa. Kun nyt olisi ollut muassa se uusi korttipakka, vaan senkin piti jäädä kotiin. Olisi tässä nyt merkkaillut niitä — nämä vanhat alkaa jo joka mies tuntea. Hän sentään katseli vielä kertaalleen vanhankin pakan, taitteli joistakuista korteista lisää kulmia ja teroitti mieleensä. — Näillä vanhoilla on sentään niin helppo pelata tuollaisten Jussien kanssa —
Hän kääntyi selälleen heinille, kädet pään alla. Katse osui ladon kattoon.
— Siinä on vielä vanhoja nuijalautoja, vaarivainaan halkomia. Kyllä näkivät vaivaa silloin, kun eivät ymmärtäneet sahata. Veistellä nölkkiä ensin puhteilla säkillinen nauloja, ja sitten säkkineen, nuijineen metsään! — Kuinkahan ne silloin mahtoivat elää, kun ei tämä talonpito nyt kannata. Mutta niillä oli viina omasta viljasta ja polttivat nurkan takaisia, sellaisia haisevia palturia, joita Linnantakaiset vielä markkinoillakin polttavat. — Ja mitä ne ennen vanhaan tiesivät tästä elämästä. Eivät ne osanneet herroiksi elää, eikä herroja ollutkaan kuin pappi ja vallesmanni, ja ne nyt ei paljon merkitse —
— Ei nyt enään talonpito kannata, sanoi Nuurperikin yöllä, kaupat ne on, jotka vetelee, kaupat ja virka. — Tiesi hänen, mutta mahtavasti se kauppias vaan elelee. Eikä kehrää silkkiä Jusliinikaan, vaikka on vaan komsarjuksen palkka. Istuu kievarissa aina. Ja Tukki-Oskari sitten! Se porho kääntää rahaa kuin muutakin paperia — —
Jos möisi tämän talon, elelisi rahoilla vaan ja tekisi kauppoja. Tai lyöttäytyisi Tukki-Oskariin ja möisi ensin metsän —
— Hoh hoh hoijaa — Joppia haukotutti pitkään ja aatos alkoi käydä sekavaksi.
Hän muisti vielä, että yöllä oli ollut puhetta rikkaasta naimisestakin. Tunsi hän rikkaita tyttöjä, niinkuin esimerkiksi Sillanpään Alman. Hän oli kerran kaupunkimatkalla huomannut, että kyllä se tyttö läksisi, jos koettaisi. — Ja kaikki tytöthän hänestä pitivät — ei ne nahjuksista pidäkään. — Iitakin, oma piika — jaah, mutta niittenhän piti muistaakseni tulla tänne haravoimaan — missähän ne viipyy. — Pitää asettua ovipieleen maata ja kun Iita tulee ja astuu latoon, käydä jalkaan ja vetää heiniin —
Mutta uni voitti, Joppi kääntyi kylelleen ja siihen ovipieleen heinille nukkui.
Piiat tulivat ja yht'aikaa tulivat niittäjätkin päivälliselle, Eerikki morkaten piikoja, että olivat liiaksi viipyneet. Samaan liittoon saapui Jussikin kievarista, reppu pullollaan kylessä.
Joppi olisi herätetty, mutta Eerikki oli niin kovana, että siitä ei tullut mitään, ja lopulta Jussikin, ruokaa maistamatta, kellahti nukuksiin.
Iltapäivällä kävivät piiat vähä väliä ladolla juomassa, rykivät ja kolistelivat purakoita. Mutta kun miehet alkoivat heitä kovin ivata, täytyi heidän heittää salainen yrityksensä saada nukkujia valveille.
Isäntä ja renki nukkuivat aikansa. Illan suussa he heräsivät ja joivat oluet poskeensa.
Kun tuli kotiinlähdön aika, läksi isäntä piikain kanssa yhtä matkaa. Sanoi auttavansa karjan ajamista, sillä se oli vietävä mennessä kotiin. Ja kun he olivat tulleet ylitse kuusikkoharjaisen mäen, joka eroitti naapurin niityn Hinkkalan perkiöstä, alkoivat he laulaa, ja kaiku kulki pitkin naapurin niittyä alas korven rantaan, missä niityt yhtyivät. Sieltä se kiersi takaisin noron perukkaan ja tuli miesten kuuluville, kun he juuri rupesivat ladossa illallistamaan.
Jussi näytti tulleen levottomaksi. Hökläsi muutaman suupalan ja sanoi lähtevänsä kylille yöksi, kun ei täällä kumminkaan saa hyttysiltä nukkua.
Mutta Perkiön niitty ei sillä kertaa tullut kahden päivän eväillä korjatuksi, niinkuin ennen, vaikka oli pouta kuin kupari, ja Eerikkiä se suututti niin, että hän kolmantena aamuna kotoa lähtiessä ei ilennyt kulkea kujaa, kun siinä kujan vieressä naapurin rengit jo kertausta toistain kyntivät, vaan kiersi metsän kautta perkiölle.
2.
Jos työt Hinkkalassa olivat kesällä jääneet takapajulle, niin alkoivat ne syksyn puoleen jäädä sitäkin enemmän, sillä palkolliset odottivat vaan vuotensa loppua ja heillä oli jo römppäviikon kaikki hauskuudet niin mielessä, ettei työ ollenkaan sujunut. Eikä varsinkaan ilman johtoa, sillä vanha Eerokin oli jo tuskastunut. Hän oli huomannut suotta uurastavansa, sillä hän ei siitä korjannut kiitosta eikä palkkiota, haukkumasanoja vain työkumppaneiltaan ja toisinaan isännältäkin.
Ja pyhäinpäivästä hän oli muuttava naapuritaloon, toiseen Hinkkalaan, mistä oli ottanut muonamiehen pestin.
Ei viitsinyt hän kau'aksi muuttaa, kun oli ikänsä kaiken näillä yksillä paikoilla ollut, samoja tanhuita tepastellut ja tuttuja työmaita pitänyt.
Hinkkalan arossa olisi vielä ollut joku sarka, pari, itäneitä kaurakasoja riiheen korjattava, mutta maa oli syyssateista jo niin liettynyt, ettei säälleen kantanut hevosta, ja kun isäntäkin oli sanonut, että "mädätkööt siellä, välipä sillä muutamalla kauratynnörillä", niin päätti Eerokin, että mädätkööt sitten hänen puolestansa.
Se toisinaan vähän pistätti, kun kylän miehet virnistelivät, että onpa aika hyvin itäviä kauroja Hinkkalassa. Mutta syytön oli hän siihen, tiesiväthän sen kaikki.
Isäntä itse, Joppi, ei käynyt työmailla katsomassa enään senkään vertaa kuin kesällä.
Hän oli näihin saakka kuluttanut aikaansa huhtoen korteilla, pulloilla ja hevosilla, mutta nyt alkoi hän sen lisäksi vielä reistailla pyssyillä ja koirilla.
Hänestä oli äkkipäätä tullut metsästäjä, ja se uusi urheilun haara veti häntä alussa kovasti puoleensa.
Syyskauden oli pitäjällä käynyt Helsingin herroja jahdissa. Olivat aina tulleet lau'antai-iltana junassa koirineen ja eväineen ja pitäneet taloissa hauskaa elämää, niinkuin herroille ja jahtimiehille sopii.
Ensin oli mellastettu lähempänä rautatietä olevissa metsissä, mutta kun ei mielestään saatu niissä tarpeeksi riistaa, ja kun oli kuultu, että syrjäpitäjällä vasta oikein jäniksiä vilisi, niin alettiin painua etemmäksi asemilta.
Sattuipa sitten kerran, että tuli heitä roikka Jopinkin luo yöksi.
Kolmella hevosella he tulivat ja talonväki juoksi ulos joka sorkka.
Mikä komea näky siinä oli!
Hienoja vaatteita, vihreäreunaisia takkia, sulitettuja hattuja, siroja verkoitettuja jahtilaukkuja, kiiltäviä torvia, kirkkaita pyssyjä, ja miehillä uljas ryhti! Siihen vielä reuhtovat, ulvovat koirat, joita tuskin jaksoi kahleista hillitä, kun ne rattailta alas otettuina alkoivat turpa maassa kiskoa taluttajaansa pitkin pihaa.
Sauna piti olla herroille ensiksi ja piiat pesemässä — vaikka kovin ujostellen ja kömpelösti he sen tekivät. Mutta siinä ei auttanut, kun herrat tahtoivat maasaunaa ja Joppi komenti.
— Kuinka herrat voisivat itse itseään kylvettää, oli hän sanonut.
Herrat saivat haltuunsa asuintuvan vastassa olevan salihuoneen, toisella puolella porstuan, ja siellä otettiin kylvettyä totivehkeet esille. — Laulettiin, reuhattiin ja lyötiin korttiakin.
Konjakista ei ollut puutetta, sillä kuului yhdellä herroista olleen itsellään konjakkipuoti. Niin ainakin kehäsi miehille tuvassa Joppi, kun hän salin puolelta juoksi sinne jollekin asialle.
Hän olikin koko illan kuin haltioissaan sellaisesta lystistä ja siitä kunniasta, mikä oli hänen taloansa kohdannut. Renkien ja piikain piti olla varpaillaan, valmiina tarvittaissa.
Yhden piti aina seistä salin ovipielessä kuin sähkökellon napin, että kun siihen painettiin, niin jo tuli lentämällä kuumaa vettä ja mitä milloinkin tarvittiin. Ja toiset syytivät tuvassa puita hellauuniin kuin masinaan.
Joppi teki parastaan juonnissa ja laulun loilotuksessa, mutta erittäinkin neljän kuninkaan lakikirjan selvityksessä. Ja kun vieraat häntä kehuen ihmettelivät, että maallakin voi löytyä niin hauskoja miehiä, kohosi hän omissa silmissään koko harppauksen lähemmäksi herroja, ylemmäksi kyntömiehiä, mokomia vihelijäisiä maanmöyrijoitä, niinkuin monet isännät olivat.
Ja että sellaiset vieraat pääkaupungista olivat tulleet heille yöksi ja pyytämällä pyytäneet häntä joukkoonsa totia juomaan, se jo näytti, että hän herrasta mahtoi käydä.
Ei ne joka talossa olisi isäntää seuraansa pyytäneet, vielä vähemmin kehuneet hauskaksi mieheksi, ei sellaisia kuin esimerkiksi naapurin ukkoa, jolla aina on nahkaväärä hampaissa ja sylki valuu pitkin suupieltä. Eikä ketään tässäkään kylässä.
Ja kun Joppi töyttäsi tupaan viemään kahvikupilla konjakkia rengeille, jotka siellä koiria vaalivat, löi hän yhteen kämmeniään ja hihkasi, että ne ne vasta herroja ovat — ovat jumaliste ne herroja, jotka meille jahtiin tulevat. Ja kas niitä koiria! Tse, tse "rolhvi", kas kuinka silmät leiskaa. Onhan näillä pitäjänkin herra-pahoilla koiria, vaan mitä ne on — rakkia!
Koska isännän tietysti piti tuntea seudut ja kylän maat niin pyydettiin häntä aamulla mukaan metsälle, ja vielä iltamyöhällä täytyi Jussi rengin ajaa paasata peninkulman matka hakemaan jahtivoudilta lainaksi pyssyä ja muita jahtikojeita, sillä Jopilla ei itsellään sellaisia ollut. Olisihan tainnut lähempääkin jonkun pahaisen saada, mutta eihän niiltä viitsinyt panna hakemaan, eikä niillä kaikenmoisilla ilennyt herrain joukkoon lähteä.
Aamulla, kohmeloa paranneltua, lähti joukkue liikkeelle. Jussi otettiin mukaan myös kantamaan jäniksiä ja eväitä.
Jo portailla joku innokkain töräytti torvea. Se sai talonväen tuvassa ikkunaan, ja Jopin äitikin, eläkemuori, pyyhkäisi kamarissaan pihan laidassa pienen akkunansa ruutua kurkistaen siitä ulos.
Alas pihalta läksivät jahtimiehet, navetan päitse peltokujalle, ja siitä piti tehtämän ensimmäinen ryntäys pellon vastassa olevaan mäkeen. Sieltä se oli napattava aamujänis. Se oli jo niinkuin pussissa, päättelivät herrat.
— Koirat irti, eihän niitä jaksa taluttaa, komensi yksi heti kujalle tultua.
Koirat, huomattuaan että kahleen koukku solahti kaulaimesta irti, loikkasivat vimmatusti pellolle, niinkuin vapautensa saaneet vangit, ja niille pantiin vielä huudolla, usutuksella ja torven päristyksellä vauhtia perään.
Ne töyttäsivät ensi innostuksessaan vaan vähän matkaa, yksi sinne toinen tänne, sitten seisattuivat, piehtaroivat, ja kaapivat tassuillaan jo puoleksi jäätynyttä peltomultaa, häntä jäykässä kaaressa.
Yksi niistä oli sattunut kääntymään navettaan päin. Se katseli sinne hetken saaliinhimoisin silmin, ja samassa potkalsihe juoksuun kuin nuoli, täyttä suuta ulvoen, ja toiset perässä.
Siinä oli talon lampaat juuri lähtemässä yömakuultaan, etsimään ojavieriltä ja pellon pientareilta jotain vatsansa täytettä, sillä viimeiset illalla löydetyt kuivat ruohon korret oli jo loppuun märehditty. Niiden poloisten täytyi vielä roudan aikana etsiä ulkoa niukka ravintonsa, eikä niitä kukaan viitsinyt edes yöksi tuoda katon alle. Mutta arvatenkin oli niillä mielestään navetan seinivierellä jotain suojaa, kun ne aina siinä makasivat yönsä yhteen kasaan ahtautuneina.
Nyt siitä tuli kamala lähtö.
Ne yrittivät vainoojiaan pakoon henkensä edestä. Ensin taajassa ryhmässä kaikki, vaan kun koira iski joukkoon ja kaatoi yhden, niin onnettomat hajautuivat.
Jo nykertyi toinen toisen koiran alle ja tuonne aitoviereen lyykistyi kolmas, ja koirista kukin kävi ähisten saalistansa kurkkuun kiinni.
Loppu lauma juoksi määkien hajallaan, kunnes yhtyi taas ja seisattui pellon jalkaan yhteen rykelmään, huohottaen ankarasti ja katsellen ylös taloon päin, joku rohkeampi joukosta kopauttaen sorkkusellaan maata.
Herrat huutaen, kiroten ja pauhaten ahdistivat koiria kiinni. Niitä piestiin armottomasti ja hangattiin ikeniä villatukolla, joka reväistiin henkitoreissaan potkivan lampaan turkista. Sitä keinoa oli kuultu käytettävän lampurille koiralle.
Metelin pellolta kuultuaan juoksivat kotona olijatkin ulos. Muorinkin korviin oli pihalta sattunut huuto, että koirat ajavat lampaita. Hän riensi pahaa aavistaen kamaristaan toisten jälkeen, sillä hänellä oli eläkkeestä yksi, iso hyvä villainen, joka kulki talon katraassa ja talosta ruokittiin.
Siinä se nyt makasi pellolla sorkkaansa liikauttamatta, kurkku koristen vielä. Oli kuin pahan sattuman kautta ensimmäisenä joutunut vihollisen hampaihin. Muori tunsi omansa jo kaukaa ja kiirehti itkien luo. Oli siinä vielä rahtunen elonmerkkiä. Se liikautti suuria lasikirkkaita silmiään, kun muori polvistuneena viereen nosti sen päätä.
— Voi sentään teitä julmia, voi kari-pahaani! Mitä kaikkia sinun
Joppi pitää taloosi haaliman, ei täällä ennen tällaista ollut meillä.
Kun nyt olisi edes kuka tämän lopettaisi, vaikeroi muori.
Jotakuta herroista nauratti vanhuksen valitus, toiset koettivat häntä lohduttaa, tarjoten lampaasta rahaa. Joppi loukkautui ja alkoi moittia äitiään, että tämä kehtasi herroja soimata.
Mutta muori jätti heidät kaikki siihen ja sanaakaan puhumatta, ponnistaen vanhat voimansa, nosti lampaan helmaansa ja alkoi kantaa sitä kotiin.
Ja kotiin ajoivat piiat koko katraan pellon alta ja telkesivät sen navettaan.
Metsään tultuaan päästivät jahtimiehet koiransa uudestaan irti. Itse he istuivat kiville ja eväslaukku otettiin Jussin selästä alas. Piti ottaa hyvät ryypyt, että saataisi parempi onni, kuin talosta lähtiessä.
Jopista alkoi tuntua jahti kauhean hauskalta, varsinkin kun sai huutaa ja elämöidä minkä vaan jaksoi.
Jo saivat koirat jäniksen liikkeelle ja haukku alkoi lähestyä mäkeä. Tuli siinä kiire miehille. Eväät syydettiin sikin sokin laukkuun ja Jussi korjaili loppuja. Mikä juoksi polkua pitkin ylös mäelle haukkua vastaan, mikä riensi alas pellon puolelle että kivet kolisi, mikä taas loikkasi metsään, sivulle viidakkoon, niin että oksat räiskyi, jokaisen pyssy ojossa. Kuului huutoja että "missä tääll' on aho?" Yksi lankesi ja siinä laukaisi pyssynsä, vaan ei kuitenkaan sattunut kehenkään, ja siinä mylläkässä luultiin jo jänistä ammutuksi.
Vaan samassa tuokiossa tulla vilkkasi jo polkua alas mäeltä jäniskin. Meni laukaus laukauksen perään kuin sodassa, niin että yhtenä kaikuna kuului pauke mäeltä kylään. Jussi oli laukkuineen siellä keskellä. Haulit vinkuivat korvissa, häntä alkoi kammottaa ja hän kyykistyi suuren kiven taa suojaan.
Haukku kulki pitkin Hinkkalan pellon aitaa toiseen mäkeen, mistä oli alkanutkin, ja siellä se lakkasi. Kaikki oli taas hiljaista.
Alkoivat kotvasen päästä herrat toisilleen huudella ja kysellä, että mitenkä se oikeastaan kävi.
Yhdyttiin taas ja tultiin selville, että se kävi niinkuin oli käynyt, ilman pitemmittä mutkitta. Jokainen oli lakaissut molemmat piiput, osaamatta, ja jänis luikki omia tuttuja polkujaan makuusijoilleen takaisin, ehkä tavallista kuumemmilla korvilla ja ihmeissään tällaisesta kotirauhan rikkomisesta.
Saivat kiittää ampujat onneaan, että niin vähällä leikistä pääsivät. Olisi siinä hyvässä lykyssä voinut joku saada latingin silmilleen, sillä niin kiivas oli ristituli.
Tuumailtiin ja odotettiin, vaan ei sieltä mitään haukkua enään kuulunut.
— Lemmon koirat, että noin haihtuvat jäljiltä, tuskitteli yksi.
— No ei tässä suru auta, tuumi toinen. Otetaan ryyppy, ehkä sitte käy paremmin, kun päästään saaliiseen alkuun.
— Jaa, otetaan ryyppy, oli yleinen tuuma.
Mutta missä on kontin kantaja?
Huudettiin Jussia.
Jussi kohotti varotellen päätänsä kiven takaa.
— Vieläkö herrat ampuu? kysyi hän.
— Hulluko se on tuo mies, ärähti herroista muuan.
— Tässähän sulaa omaan hikeensä, tuo laukku tänne!
Se oli lihava, pullea herrasmies, sama jolla kuului konjakkipuoti olevan.
— Senkin kollo, sättivät toisetkin Jussia. Luuletko sinä meikäläisten jahtimiesten ihmisiä ampuvan, että kivien taakse lymyyt? Me emme pitelekään pyssyä ensi kertaa.
— Siitäpä juuri, tuumi Jussi. Tuleehan vahinko viisaallekin. Vaikka en tuota juuri pelännytkään sentään.
Avattiin taas taskumatit, kauniit, nahalla päällystetyt.
— Kyllä siinä jäniksessä mahtoi istua itse paha. Minulla on omia lataamiani patruunia ja niillä pitäisi kaatua, arveli se lihava herra.
— Vaan pommasithan viime sunnuntainakin Espoossa, sanoi toinen joukosta.
— Tjaah! silloin minulla olikin niitä sporttikaupassa täytettyjä latinkia, ja niillä ei tee mitään. Vaan nyt se oli kumma. — Mutta, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan, metsän puoleltahan sinä itsekin silloin laskit.
— Hm, hymähti toinen, minä nyt satuin silloin olemaan vähän väsynyt, niinkuin veli muistaa. Mutta tätä kertaa en oikein ymmärrä. Epäilen patruuniani minäkin nyt.
Yksi arveli viaksi sen, ett'ei ollut pyssyään puhdistanut viime jahdin jälkeen. Yhden taas taisi pyssy vanhuuttaan liiaksi hajoittaa, ja vielä yksi — hän oli kiireessä vetänyt väärää liipasinta, ja sitte kun sai molemmat hanat ylös, lau'aissut liian läheltä.
Joppi oli tähdännyt kyllä paikalle, niinkuin ennen Parikkalan leirilläkin, mutta mitä tällä suusta ruokittavalla sitten saa, sanoi hän, näyttäen pyssyään herroille. Ei ollut jahtivouti antanut takaaladattavaansa.
— Sellainen pitää ostaa.
— Kyllä se on ostettava, jos tässä aikansa kuluksi joskus jahtailee.
Otettiin vielä hyvät ryypyt, sillä evästä oli vahvasti, ja lähdettiin kovalla pauhulla eteenpäin. Joukko alkoi vähitellen tulla niin äänekkääksi, että siinä piti jänisten väkiseltäkin liikkeelle kavahtaa, sillä kylässäkin jo tultiin huoneista ulos kuuntelemaan ja kummeksimaan, että mikä ihmeen meteli siellä metsässä oli.
Alimmaisen Hinkkalan isäntä ei enään malttanut kotomäellä kuunnella, vaan veti pitkävarret jalkaansa ja sanoi kävelevänsä lähemmältä tarkastamaan.
Jahtijoukko oli tullut halki metsän kylän niittymaille.
Siinä oli alkupäässä Ala-Hinkkalalla pieni uutismaa. Rukiina se oli ollut ja heinälle kylvetty, ja sitä varten oli ukko siihen keväällä hakkauttanut ladon, oikein salvunurkilla, pälhityistä hirsistä. Kattoa se oli vailla ja piti vasta ensi kevännä katettaman samasta maasta saaduilla oljilla.
Tuskin oli ladon uusi, valkea seinä tullut näkyviin, kun jo yhden herroista teki mieli koettaa pyssyään pilkkaan.
Pilkka asetettiin ja hän ampui.
Eikä aikaakaan, niin jo oli seinä pilkkoja täynnä ja koeampuminen täydessä käynnissä. Ja kun siitä seinästä ei enään saanut tolkkua miten taajaan tai hajalle kunkin pyssy löi, niin muutettiin toiseen.
Ja niin kierrettiin latoa ampuen, ja ryypättiin välillä.
Jussi oli järjestänyt laukkunsa oikeaksi kenttäravintolaksi ja muutti sitä joukon muassa toiselta pellonpientarelta toiselle.
Joppi latasi ja ampui hänkin minkä ennätti ja näytti kuinka leirillä komennon mukaan ammuttiin. Vaan kiireessä ja innoissaan hän oli kaatanut molemmat ruutimitat samaan piippuun ja ajanut pelkkiä haulia toiseen.
— Kas näin, herrat, huusi hän. Katsokaa nyt!
— Kyllä me näemme, mutta setä Söderlund ottaa ensin pienen "jeevelin" —
— Kas näin, kun oltiin ampuma-asennossa ja kapteeni komensi plii — —
Laukaus kävi kyllä täsmälleen komennon mukaan, mutta samassa silmänräpäyksessä makasi Joppi selällään maassa, katkennut pyssyntukki kädessä.
Hän kömpi ylös, piteli päätään ja heitti kiroten pyssyntukin kädestään. Ei ollut sentään käynyt pahemmin, kuin että vähän tihkusi verta takaraivosta ja olkapää oli puuduksissa.
Oli sitä ensin hämmästytty, mutta sitten naurettiin, pilkkailtiin maanmiesten pyssyjä ja tarjottiin Jopille päänparannusta.
— Eihän tuo ole kuin kymmenen markan asia, tuollainen tukki, arveltiin.
Siinä touhussa ei oltu ollenkaan huomattu, mitenkä metsästä päin asteli mies, vanhanpuoleinen ukko, ja jäi ampujain taakse kyynärnojalleen aitaa vastaan katselemaan heidän menoansa, ja katseli siinä pitkän aikaa aivan lähellä, nahkaväärä piippu hampaissa.
Patruunat alkoivat loppua, vaikka niitä paljonkin oli mukaan varattu, ja ampuminen kävi harvemmaksi.
Ukko rykäsi kerran, pari.
— Mitä ne herrat täällä meinaa? saneli hän harvalleen, ottaen piipun hampaistaan.
Hänet huomattiin nyt.
— Aa, kas naapurin pappaa vaan! Tekeekö mieli herrasseuraan jahtiin? Mutta pitäisi olla parempi ase kuin tuo tuossa kädessä. Vaikka sillä kyllä torakoita hengeltä kopauttelee uunin pankolla, niin ei se täällä kelpaa. Onko nyt papalla multapenkki huulessa, kun piippu on käteen joutanut, ilakoi Joppi.
— Tapansa jälkeen kukin pauhaa, vastasi naapurin ukko vakavana. —
Mutta mitä te siitä ladosta meinaatte?
— Mitä sinä sillä tiedolla teet, vai onko se sinun latosi, että sitä niin kyselet, tiuskasi se lihava herra.
— Kyselenpähän vaan, kun olen tässä katsellut, että kuinkahan sen käy, sillä minun pitäisi siihen ensi kesänä panna heiniä —
Olisi tainnut ukko nimensä kuulla, sillä varsinkin Joppi oli kovin kielevänä, mutta joukossa tuntui sentään joku olevan hieman järkevämpi ja vaati poislähtöä.
Koiria ei oltu ollenkaan muistettu. Oli ne siinä kyllä liehakoineet, kun ampumaan ruvettiin, ja jälempää sanoi Jussi kuulleensa niinkuin haukkua joltakin suunnalta, vaan ei ollut hänkään asiasta varma.
Lähdettiin takaisin Hinkkalaan päin.
Metsässä tavattiin polulla pieni poikanen, joka oli käynyt satimillaan ja sattunut saamaan jäniksen, niinkuin ne joskus ruishalmeen aitovieriä kierrellessään menevät satimeen.
Poika seisattui jänis selässä ja olisi ehkä livistänyt metsään, mutta tulijat olivat jo liian lähellä.
Jänis ostettiin ja heitettiin kiiltävä markka pojalle. Poika seisoi siinä vielä hetken katsellen ihmeissään komeita jahtiherroja, kun he poistuivat, mutta sitten kävi kuin pieni nykäys hänen kädessään, hän kurkisti rahaansa, puristi sen lujasti kouraansa ja läksi juosta lyllertämään kotiinsa päin.
Illalla kun Joppi palasi herroja rautatielle saattamasta, vannoi hän itseksensä vakavasti paikalla hankkivansa oikeat jahtikojeet ja koiran, sillä niin hauskalta oli hänestä tämä ensimmäinen jahti tuntunut. Ja ne olivat hankittavat pian, sillä herrat olivat luvanneet lähtiessään tulla vielä ennen lunta uuteen jahtiin.
Raha vaan siinä asiassa teki pientä kiusaa, eikä ollut muistanut herroiltakaan kysyä, mitä ne pyssyt ja koirat oikeastaan maksaa.
Ja hän teki puolihumalaisena laskujaan, istuessaan yksinään rattailla. Antoi hevosen kävellä ja tuumi.
Jos hän veisi kauroja kaupunkiin, onhan niitä. Metsästä kyllä saisi rahaa, mutta ei saa niin äkkiä kuin tarvitsisi. Mutta hän vie kauroja — ja sen ison sonnin. Mikä sitäkään enää ruokkii. Sen hän tekee, ja paikalla. Huomenillalla hän jo voi tavata samat herrat Helsingissä — ja käskiväthän ne käymään luonansa, kun kaupunkiin tulee.
— Nooh! hän läimäytti piiskalla hevosta. — Pitää rientää, niin ehtii vielä ennen maatapanoa hakea lahtarin aamuksi.
Sonni lyötiin aamulla penkkiin ja aitasta mitattiin kymmenen tynnöriä kauroja.
— Mitähän se talvella syöttää karjallaan, kun nyt jo näitäkin vähiä kauroja myömään rupeaa? arveli Eerikki, kun rengin kanssa pani kauroja säkkiin.
— Myö aina molempia saman verran, niinkuin nyt näkyy alkavankin.
Sillä tavallahan sitä pysyy tasapainossa, sanoi toinen.
— Kyllä se on vaivaisen tasapainoa, kun hoikkenee kummastakin päästä, päätti Eerikki. Mutta sen tekee nyt jo mieli niitä eilisiä herrojaan katsomaan, koska kuuluu Helsinkiin menevän. Ei riittänyt kotoinen hummastus. — Ja menköön, suotta minä tässä loruan, lopetti Eerikki, vetäisten säkin sidettä kiinni.
Joppi meni. Junassa meni ja junaan pani tavaratkin. Möi tavaransa ja osti jahtikalua, kaikkea mitä tarvittiin, pyssyn, laukun, torven, komean patruunavyön ja nauhasta kannettavan jahtipullon, isointa laatua.
Siltä tutulta konjakkikauppiaalta osti satamarkkasella koiran ja muuta metsämiehen tarvetta. Koiran piti olla maan parhaita. Eikä se enään lampaitakaan aja, kun oikein maalle asettuu, vakuutti myöjä.
— Ja nyt sinne vasta hauska on jahtiin tulla, kun on sinullakin koira — oli juotu jo veljenmaljat ja he sinuttelivat toisiaan. — Nyt siitä vasta lystiä tulee, hoki kauppias vielä, kun hän moneen kertaan jäähyväisiä otettaissa puristeli tiskinsä takaa Jopin kättä. Ja hän antoi vakavana, käsi leu'alla, katseensa kulkea pitkin pulloilla täytetyitä hyllyriviä, kääntyi sitten, otti sieltä muutamalta hyllyltä paperiin käärityn pullon ja pisti itse sen Jopin taskuun kaupanpäällisiksi — ett'ei Jopin tarvitsisi tiellä kannunpulloaan avata, lisäsi hän.
Raha riitti osavasti ja Joppi tuli kotiin täytenä jahtimiehenä.
Ja niin se alkoi metsänkäynti.
Vaan kun aluksi ei ollut oikeata jahtikumppania, niin piti komentaa edes omat miehet rankain hakkuuseen Teuron kulmalle, metsäpalstaan. Sillä pitihän sitä olla joku näkemässä, miten jahtimiehenä liikutaan, ja jonkunlainen toveri, jonka ryypylle huutaisi näkemään kuinka siitä viheriänauhaisesta kylkipullosta ryyppy kaadetaan kirkkaaseen metallipikariin.
3.
Eräänä iltana, joku viikko jälkeen Helsingin herrain ison jahdin, istui Joppi kamarissaan porstuan perässä ja poltti pystyvalkeata.
Hän oli alkupäästä, herroja uuteen jahtiin odotellessaan, kuleksinut metsiä yksin. Oli tänäänkin ollut jahdissa, mutta nyt oli ollut seuraa. Kirkonkylän kauppamies oli tullut aamulla aikaiseen Hinkkalaan, oli lähdetty yhdessä metsään ja Joppi oli kaatanut jäniksen. Metsällä kulkiessa oli keskusteltu kaupungin herrain jahdista ja kauppias oli päätellyt, että ei ne kaupungin puotimiehet otusta saa koskaan, vaikka olkoon kuinka hyvät pyssyt ja laitokset heillä tahansa. Muuten ovat kyllä iloisia miehiä ja hauskaahan niiden kanssa on pyhäpäivä mellastaa. Lampuria koiria niillä oli melkein aina, eikä tiennyt vielä Jopinkaan koiraa taata, kun vaan olisi ollut lampaita näkyvissä, mutta ne oli kaikkialla jo otettu sisään. Jäniksen ajaja siitä kyllä tulee, kun vaan oikeitten pyssymiesten seurassa kulkee.
Varsin tyytyväisenä ja hauskalla päällä oli Joppi eronnut kumppanistaan. Kotiin tullessa oli alkanut sataa ja hän oli kastunut aika lailla. Oli sentähden, saatuaan märät vaatteet päältään, sytyttänyt tulen pesään ja istuutunut siihen valkean loisteeseen.
Hän istui kädet polvilla ja katseli kuinka kuusipuut räiskyen paloivat pesässä. Nousi ylös, kohensi puita, heitti nurkasta muutaman puun lisää ja asettui taas tuolille takkavalkean eteen.
Hän näytti alakuloiselta. Vaikka oli iloisena, joskin märkänä, tullut kotiin, istui hän nyt tavallista miettivämmän näköisenä, sillä hän oli tuskin päässyt kamariinsa metsältä tultua, kun jo vanhempi renki oli pyrkinyt pakinoille ja pyytänyt vähän rahaa. Ja se oli vienyt kuin puhaltamalla Jopin päästä kaikki jahtimietelmät pois.
Kun ei ollut rahaa tällä kerralla yhtään.
Kirottua rahaa, ett'ei sitä pidä saaman tarpeeksi! tuumaili hän.
Ensin se niin pikainen pyynti oli vähän vavahuttanut, mutta heti piti ottaa kova muoto päällensä, ja hän oli sanonut tiukasti rengille, että en minä nyt märkänä sinulle rahoja kaiva. Anna aikaa riisuutuakseni edes — ja kyllähän huomenna saat, mitä sillä yöllä teet. Ja renki oli mennyt pois.
Mutta Jopin se juttu pani tuumimaan. Hän tuumi sinne, tuumi tänne, ja hautoi päässänsä, mistä sitä saisi, ja vielä ihan huomiseksi. Ei hän ennen ollut ikänä tällaiseen pulaan sattunut, ei isän eläissä koskaan, sillä isä oli aina maksanut palkollisten palkat ja kaikki mitä talosta meni. Eikä hän ollenkaan ollut muistanut, että muutto-aika oli kohta käsissä ja pitihän niille maksaa palkka, kellä vielä oli saatavata. Ja saatavaa niillä oli kaikilla, piioillakin paljon vielä.
Hän alkoi aatoksessaan kokoilla, paljonko ylisummaan menisi ja muistikin, että Jussille ei mene enään mitään, se on palkkansa hävinnyt pelissä ja ehkä vähän enemmänkin.
— On se edes hyvä, tuumi Joppi, päästen hiukkaista paremmalle päälle.
— Ja Iita sitten — jaa, se jää taloon, ja vaikk'ei jäisikään, niin kyllähän sen kanssa aina selvän saa.
— Mutta toinen piika ja tuo Heikki juutas, joka on melkein koko palkkansa sisässä pitänyt — menee sitä sentään toista sataa, ja kyllä siitä tulisi ilmeinen häpeä, joll'ei palkollisilleen voisi maksaa. — En ymmärrä, mistä se isävainaa otti rahaa, kun sillä sentään aina oli oma tarve. — Mutta se nuukaili, ja vaivasi liiaksi itseään, ukko parka — rääkkäsi suorastaan ruumistaan. Eikä hän elellyt herrasseuroissa — ei ymmärtänytkään sitä.
Joppi kynsäsi päätään, nousi tuolilta ja kohenteli taas pesää. Ei ottanut ajatus oikein seisattuakseen mihinkään kohti. Hän käveli pitkin permantoa. Pikari ja tyhjä puteli olivat aamulla metsään lähtiessä jääneet pöydälle. Ne hän pisti kaappiin.
Kaikki oli tyhjää nyt, ei kukkaro yksin.
Tuli alkoi jo hiiltyä, mutta ei Joppi viitsinyt ottaa valkeata lamppuun, vaan heittäysi hiilustan hämärässä valossa pitkälleen vuoteelle.
— Olisiko lainata rahaa ensi hätään, jatkoi hän miettimistään. — Mutta mistä nyt tähän kiireeseen lainaa? Naapurin ukolla kyllä olisi, mutta ennen menkööt talo ja tavarat, ennenkuin siltä juutalaiselta pyytää. Etemmäksi ei viitsi lähteä, kun on väsynyt, ulkona sataa ja on pimeä. Lähteköön susi!
— Kun olisi päivällä tullut mieleen, niin olisi pyytänyt Nuurperilta.
Ajatus palasi tämänpäiväiseen jahtiin, tahi siinä jahdin muassa oikeastaan metsään. Se oli joskus ennenkin pysähtynyt samaan kohti, ja varsinkin viime aikoina, kun Joppi Teuron puolella takametsässään alkoi jahtailla, asustanut yhä useammin niissä suurissa hongissa siellä, joista Nuurperikin tänään oli sanonut, että "tuossa niitä markkoja makaa".
— Makaa siellä rahan roskaa, ei muuta kuin ottaa vaan, kosk'ei osannut jo ennen ottaa isä. Ja mikä estää ottamasta näin tarvittaissa. Se täytyy tehdä heti kuin sopii vaan, se täytyy! Hullu tässä päätänsä puutteessa pinnistelköön, päätteli hän.
Se ajatus otti nyt Jopin ajussa varman, pysyvän olinpaikan, eikä jättänyt huomispäivän pienelle rahantarpeelle eikä rengin saataville sinne sillä kerralla enään mitään tilaa.
Joppi sytytti valkean, huusi Iitaa laittamaan illallista, ja otti pyssyn nurkasta, alkaen sitä siivota, vihellellen ja puhutellen koiraansa.
Samassa ilmestyi taloon vieras.
Joppi kuuli tulijan koputtelevan jalkojaan porstuassa ja kysyvän piialta onko isäntä kotona.
Kamarin ovi aukeni ja mies astui sisään. Pitkä, viiksinaamainen mies, sateesta märkänä, pitkissä, yli polven ulottuvissa varsisaappaissa, leveä hattu päässä, pyssy kädessä, ja keltainen, taitteille käännettävä mittapuikko palttoon rintataskusta puoleksi näkyvissä.
Se oli Tukki-Oskari.
Hänen oikea nimensä oli Oskari Alander, vaikka häntä yleensä kutsuttiin vaan Tukki-Oskariksi. Hän oli Korvenkylän Alatalon poikia — samasta pitäjästä — vaan kun isä oli kuollut ja talo tullut vanhimmalle veljelle, oli Oskari joutunut kotoaan pois. Isä oli käyttänyt häntä vähän kansakoulussa, jossa hän oli oppinut jonkun verran kirjoituksen alkeita, ja sen vuoksi oli Oskari tuuminut, että työmieheksi hän ei rupea, kyllä "pännän" pitää elättää. Oli ottanut nimekseen Alander ja oleillut jonkun ajan puotipoikana siellä täällä maakauppiailla, vaan kun se ei oikein vedellyt, yhtynyt lopulta tukkimiehiin, koska se ammatti oli hänestä niin vapaata, ja elätellyt itseään keksillä. Vaan hänpä olikin pian kohonnut tavallista tukkijunkkaria ylemmäksi kirjoitustaitonsa avulla. Kun osasi sen verran piirtää numeroita, että voi paperille lukea tukit ja merkitä niiden ko'on, pääsi hän "vartesmanniksi" Porin puulaakiin, osti taskukirjan ja mittapuikon ja piti niitä aina rintataskussaan näkyvissä, niinkuin arvonsa merkkeinä, ja kulki kuin herrat ainakin.
Keväät ja kesät hän johdatteli uittoa ja piti jokirannan kyläin tytöille hyvää suuta, syksyt ja talvet mittaili tukkia metsissä, ja oli lopulta saavuttanut niin suuren luottamuksen, että puulaaki jo uskoi hänet metsäkauppoja hieromaan talonpoikain kanssa. Uskottiinpa aina joku summa rahojakin hänelle, että hyvän kaupan syntyessä voisi antaa myöjälle käsirahoja.
Ja kun rahaa piteli, osasi siitä aina säästää itselleenkin jonkun markan lisätuloksi, vaikka palkkakin oli jo tavallisen hyvä.
Sentähden olikin Oskari aina hyvissä varoissa ja kulki siistissä vaatteissa. Ryyppymies hän oli kohtalainen, mutta joi aina varovasti, ei milloinkaan liikaa, paitsi juuri aniharvoin, kun sattui jonkun parhaan ystävänsä kanssa turvalliseen paikkaan. Hän säästeli rahoja, ja hänen hartain salainen toivonsa, perimmäinen päämääränsä oli, saada kerran koetella metsäkauppoja omalla kukkarollaan.
Hän oli hiljan palannut Porista kotiseudulleen ja kierteli siellä metsiä pyssyineen — noin vaan niinkuin muuna metsämiehenä — mutta itse asiassa tarkastellen tukkipuita ja aprikoiden, mitä mistäkin metsästä lupaisi, jos saisi omistajan kauppoihin ryhtymään. Jopillakin hän tiesi olevan Teurossa hyvän metsän, aivan ojan varrella, jota myöten uitto kävi keväällä mainiosti väljemmille vesille Vanajaan päin. Sen metsän hän oli jo salavihkaa tarkimmilleen tarkastanut, ja olipa eräänä päivänä ollut vähällä, ett'ei hän tapaturmassa Joppiin yhtynyt tämän jahtimatkoilla, mutta oli saanut hänet sivuutetuksi. Siitä olisi voinut syntyä epäluuloa vanhain ystävysten väliin, sillä hän oli Jopin, niinkuin monen muunkin kanssa, vanha hyvä tuttu, ja olivat he ennen monasti koetelleet kumpi nakin lyönnissä oli etevämpi.
Nyt hän näytti tulleen taloon kuin puolittain sattumalta.
Sisäänastuttuaan asetti hän pyssynsä ovipieleen, laski märän hattunsa tuolille pesän eteen ja tervehti Joppia.
— No mutta Oskarihan se on. Mistä päin sinä — tsooh, älä siinä rähise — ja Jopin piti kesken puheen ruveta taltuttamaan koiraansa, joka vieraan tullessa oli horkuksistaan herännyt ja alkanut haukkua.
— Ei se pure, elä pelkää —
— Jaa mistä minä tulen. Sen kyllä kuulet, kun saan tämän märän nutun päältäni ja kuulen annatko vanhalle ystävälle yösijaa.
— Sehän tulee pyytämättäsikin, vaan mitä sinä tällaisessa jumalanilmassa kuljet, pimeällä vielä?
— Se nyt käy niin, että joka tyynellä istuu, se tuulella soutaa. Olin tuolla kirkolla ja päätin sieltä lähteä taas kerran katsomaan kotikylän puoltakin, Korventaa, mutta kun on paljon tuttuja, niin tulee viivähtäneeksi. Luulin saavani hevosen, vaan en saanutkaan, ja niin läksin tästä oikoteitä käymään jalan. Olisin kyllä mennyt yhtäpäätäkin pimeän vuoksi, vaan tuli tuo jumalaton sade, ja kun ei erittäin kovaa kiirettä ole taas räin syyspuolella, ajattelin, että poiketaanpa Hinkkalaan katsomaan miten siellä Joppi isännöi — ja emännöi, sillä eihän sinulla vielä kuulu akkaa olevan.
— Ei ole, eikä ole tulostakaan tietoa, mutta on mulla hyviä piikoja —
— Hyvä on sekin.
Iita, nuorempi piika, tuli samassa kamariin. — Että vaikka emännäksi kelpaa, katsopa tätäkin, sanoi Joppi.
— Jaha! Kah Iitahan se on, vanha tuttu, sanoi Oskari paiskaten kättä tytölle.
Iitan poskille lenti puna Oskarin tervehtäissä, vaan ei sitä miehistä kumpikaan puolihämärässä ovensuussa eroittanut.
— Mistä sinä tämän tunnet? tiedusti Joppi.
— Olinhan talvella täällä, etkö sitä muista.
— Niinpä olitkin tosiaan. Kuule Iita, onhan siellä vielä teelehtiä?
Keitäppä meille sajua.
— Sitävarten juuri tulin. Kyllä minä keitän, sanoi piika ja poistui.
— Häpeä sanoani, jatkoi Joppi, mutta nyt on talo niin kuiva, ett'ei ryyppyyn päästä. Eikä se usein ole sattunut, vaan nyt juuri pahimmoikseen.
— Onpa oltu ilman ennenkin. — Mutta nythän minä vasta huomaan, että sinusta on tullut jahtimies. Ja oletpa hankkinut aika komean pyssyn, vallan takaaladattavan, ja koiran. Vai onko se omasi tuo koira?
— Kyllä se taloon kuuluu, sanoi Joppi vähän mahtavana.
— Sinäpä poika olet, ja millä sinä niitä kaikkia ostelet, kun kuulin kesällä oriinkin ostaneesi?
— Että millä minä ostan, kysyt.
— Niin, että mistä sinulla aina riittää? — vai oletko pelannut pyssyn Helsingin herroilta, koska tuolla tullessani kerrottiin niitä täällä pitkin syksyä käyneen.
Joppi säpsähti, niinkuin olisi äkkiä herännyt, ja kourasi otsatukkaansa — aivan huomaamattaan. Päässä välähti ajatus, että pelatahan hänen olisikin pitänyt niiltä pyssy ja koira silloin kun olivat heillä yötä ja yhdessä hummattiin. Voi yhdeksänkolmatta! Miks'ei ne olisi pelanneet, kun muutakin pelattiin. Olisi pannut hevosen vastaan — ja voittanut, varmaan voittanut, sillä ei ne järinkään tarkoilta näyttäneet. Ja sitten olisi niillä tavaroillaan ostanut muuta tarvetta, tai pannut saatuaan rahat taskuunsa.
Mutta katuminen ei enään auttanut, eikä varsinkaan puhuminen Oskarille niin ääretöntä tyhmyyttä, ettei olisi pelannut. Piti ruveta äkkiä rauhalliseksi vaan.
— Voitin kuin voitinkin nämä helsinkiläisiltä, vastasi hän riuskasti, temmaten pyssyn Oskarin kädestä ja heiluttaen sitä, niin että piippu välähteli lampun valossa. — Ja Pekka oli vastassa, oriini.
— Ja niinkö paljon rohkenit? Puhutkohan vaan totta, sanoi Oskari, joka oli huomannut Jopissa jotain epäillyttävää.
— Totta tai valetta, se on yhdentekevä pikkuseikoissa, vastasi Joppi harmissaan. Ja luuletko sinä, ett'ei Jopilla olisi aina niin paljon perää, että ostaakin jaksaa, mitä tarvitsee. Kalut pitää olla hyvät, syödään mitä saadaan.
— No no, ei senvuoksi sentään että leipä puuttuisi, vaikka limppu ostosessa on, sanoi Oskari leikillisesti. Mutta joko sinut on kastettu oikeaksi jahtimieheksi? Joko olet jäniksen peijaisiin sattunut?
— Kyllä ne ovat tapahtuneet jo kumpikin. Tänäänkin ammuin jäniksen,
Nuurperin kanssa, vastasi Joppi.
— Vai Nuurperin kanssa olit.
Niin, ei minua saaliin halusta yksin huvita metsän käynti, enkä ole juuri suuria saanutkaan, kun en ole vielä oikein tottunut ampumaan juoksevaa otusta, mutta hyvä seura, se se pääasia on, olen huomannut. Kas sellaistakin päivää, kuin tässä hiljattain helsinkiläisten herrain kanssa metsällä, ei ole minulle monasti sattunut. Voi Anttila vainaa! Tiedäppä, että kotona pistettiin liiviin ensin koko yö, ja kun aamulla metsään lähdettiin, piti meidän Jussin kantaa kokonainen kannu konjakkia evääksi, kuuteen metsäpulloon pantuna, ja siihen vielä viinit ja muut hyvät lisäksi. Ei kastetakaan joka poikaa sellaisilla pidoilla jahtimieheksi.
— Ja jäniksiä tuli vahvasti, kysyi Oskari.
— Ei saatu, oli liian kuiva sää. Ei ne herrat siitä sentään pahoillaan olleet, vaikkei saaneetkaan, lupasivat tulla uuden kerran. Eikä ne olleet erittäin saaliinhaluisia nekään, kuin mitä vähän aamusta ensin. Malttuivat kumminkin pian, kun olivat huomanneet ilman mahdottomaksi. Minä kyllä olen sen jälestä käynyt yksikseni itseäni harjoitellen, vaan olen huomannut, ett'ei se sitä ole kuin seurassa. Kyllästynyt olisin melkein jo, mutta sattui sitten Nuurperi tulemaan, ja toista se oli heti tänään, vaikk'ei lähimainkaan niinkuin se iso jahti, hui hai!
