Читать книгу Nälkä - Knut Hamsun - Страница 3

Sisällysluettelo

Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä siitä…

Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani lyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella portaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu vanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli — sen saatoin aivan selvästi nähdä — majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla leipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus vastaleivotusta leivästä.

Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella, olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan tukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen joutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi, pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani ankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita joltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.

Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä olevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät kirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle". Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän kahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.

Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran ja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot, missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan ikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa väriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se houkutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka askelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan aamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin mitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului ihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun "Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.

Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain aamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin ikkunan luo.

Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo monet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat eväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset, jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin lopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään, sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta. Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli puolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme näyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi tarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja kyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen vain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi. Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa ja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, — hän oli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt niin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon ihmisenä.

Miten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko ajan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla ollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani kuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai linnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin, palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä, oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut yhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain epäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä onnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain jotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän työstä.

Nousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan vedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni ne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia ja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita alas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari päivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla ollut, millä olisin maksanut.

Kello oli yhdeksän. Rattaiden räminä ja ihmisäänet halkoivat ilmaa, mahtava aamukuoro, johon sekaantuivat jalankulkijain askelet ja ajurien piiskanläimäykset. Tämä kaikkialle ulottuva häly virkisti minua heti, ja aloin tuntea itseni yhä tyytyväisemmäksi. Mikään ei ollut kauempana ajatuksistani kuin pelkkä aamukävely raikkaassa ilmassa. Mitä ilmalla on minun keuhkojeni kanssa tekemistä? Olin väkevä kuin jättiläinen ja saatoin pysäyttää vaunun hartioillani. Hieno, harvinainen tunnelma, kirkas, keveä iloisuus oli vallannut minut. Ryhdyin tarkastelemaan ihmisiä, jotka tulivat vastaani ja kulkivat ohi, luin julistuksia seiniltä, vastaanotin vaikutelman katseesta, joka heitettiin minuun ohikiitävästä raitiovaunusta, annoin jokaisen pikkuseikan vaikuttaa itseeni, kaikkien pikku sattumain, jotka joutuivat tielleni ja katosivat.

Saisipa vain hiukan ruokaa tällaisena kirkkaana päivänä! Iloisen aamun tunnelma valtasi minut, tulin hillittömän tyytyväiseksi ja aloin hyvillä mielin, suotta aikojani hyräillä. Erään teurastajan myymälän luona seisoi muuan eukko kori käsivarrella, tuumimassa makkarainostoa päivälliseksi; kulkiessani hänen ohitsensa hän katsahti minuun. Hänellä oli vain yksi etuhammas. Kun viime päivinä olin tullut ylen herkäksi ja vaikutteille alttiiksi, tekivät eukon kasvot minuun heti vastenmielisen vaikutuksen; tuo pitkä keltainen hammas oli kuin pieni sormi, joka töksötti alaleuasta ylös, ja hänen katseensa oli vielä täynnä makkaraa, kun hän suuntasi sen minuun. Menetin heti ruokahaluni ja tunsin kuvotusta. Tultuani myymäläin luo menin suihkukaivon ääreen ja join hiukan vettä, katsahdin ylös — Vapahtajamme kirkon tornin kello oli kymmenen.

Astelin edelleen katuja, kuljeskelin huolehtimatta mistään, pysähdyin aiheetta kulmauksissa, pujahdin asiatta sivukadulle, annoin kaiken mennä menoaan, harhailin tässä iloisessa aamussa, liikuin huolettomana edestakaisin toisten onnellisten ihmisten joukossa: ilma oli kuulakka ja kirkas, eikä mielessäni ollut varjon häivääkään.

Kymmenisen minuuttia oli edessäni kulkenut vanha ontuva mies. Hänellä oli käärö kainalossaan ja hän asteli koko ruumiillaan, uurasteli kaikin voimin lisätäkseen vauhtia. Kuulin, miten hän läähätti ponnistuksesta, ja mieleeni juolahti, että minä voisin kantaa hänen kääröään; en kuitenkaan yrittänyt tavoittaa häntä. Kaupungin rajalla tapasin Hans Paulin, joka tervehti ja kiiruhti ohi. Miksikähän hänellä oli sellainen kiire? En ollut lainkaan aikonut pyytää häneltä yhtä kruunua, halusin samoin ensi tilassa palauttaa hänelle peiton, jonka olin lainannut häneltä muutamia viikkoja sitten. Heti kun olisin päässyt hiukan varoihini, en haluaisi olla kenellekään peiton velassa; ehkäpä alkaisin jo tänään kirjoittaa artikkelia tulevaisuuden rikoksista tai tahdon vapaudesta, mistä tahansa, kunhan se vain olisi luettavaksi kelpaavaa, josta saisin vähintään kymmenen kruunua… Ja ajatellessani tätä artikkelia tunsin itseni äkkiä halukkaaksi aloittamaan heti ja tyhjentämään täysinäisiä aivojani; hakisin sopivan paikan linnanpuistosta enkä lepäisi ennen kuin olisin saanut sen valmiiksi.

Mutta tuo ukonkänttyrä pingersi yhä edelläni kadulla. Lopulta alkoi minua kiusata se, että tuo raihnainen mies aina oli edessäni. Hänen matkansa ei näyttänyt loppuvan koskaan, ehkäpä hän oli päättänyt mennä juuri samaan paikkaan kuin minäkin, joten hän siis olisi koko matkan silmieni edessä. Kiihdyksissäni kun olin minusta tuntui kuin hän olisi jokaisella poikkikadulla hiljentänyt hiukan kulkuaan ja ikään kuin odottanut, minkä suunnan minä valitsisin, minkä jälkeen hän jälleen kohautti kääröään ja asteli kaikin voimin pysyäkseen edellä. Kävelen ja katselen tuota ponnistelevaa olentoa ja kiukustun häneen yhä enemmän, tunnen, että hän vähitellen hävitti valoisaa tunnelmaani vetäen samalla tämän puhtaan, kauniin aamun mukanaan rumuuteen. Hän näytti suurelta, ontuvalta hyönteiseltä, joka väkivalloin halusi asettua johonkin paikkaan maailmassa ja pidättää etuoikeuden yksistään itselleen. Tultuamme mäen päälle halusin tehdä lopun tästä, käännyin päin erästä kaupan ikkunaa ja pysähdyin antaakseni hänen mennä menoaan. Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen läksin kulkemaan, oli mies taas edessäni, hänkin oli seisonut hiljaa. Astuin sen enempää ajattelematta, kiiruhtaen kolme neljä askelta eteenpäin, tavoitin hänet ja löin miestä olalle.

Hän pysähtyi äkkiä. Jouduimme molemmat tuijottamaan toisiimme.

"Pieni lantti maidon ostoon!" sanoi hän vihdoin kallistaen päätään.

Kas niin, nytpä olinkin pulassa! Tunnustelin taskujani ja sanoin:

"Maitoon, niin. Hm. Rahat ovat vähissä näinä aikoina, enkä tiedä, miten suuressa puutteessa olette."

"En ole syönyt kuin eilen Drammenissa", sanoi mies; "minulla ei ole niin äyriä, enkä ole vielä saanut työtä."

"Oletteko käsityöläinen?"

"Kyllä, olen saumaaja."

"Mikä?"

"Saumaaja. Osaan muuten tehdä kenkiäkin."

"Se muuttaa asian", sanoin. "Odottakaa täällä muutama minuutti, niin menen hakemaan teille hiukan rahaa, muutamia äyrejä."

Kiiruhdin alas Pilestraedelle, missä tiesin erään panttilainaajan olevan kolmannessa kerroksessa; en ollut muuten koskaan ennen käynyt hänen luonaan. Päästyäni porttikäytävään riisuin nopeasti liivit yltäni, käärin ne kokoon ja pistin kainalooni; nousin sitten portaita ylös ja koputin liikkeen ovelle. Kumarsin ja heitin liivit tiskille.

"Puolitoista kruunua", sanoi mies. "No, sama se, kiitos", vastasin. "Jolleivät ne olisi alkaneet käydä hiukan liian pieniksi minulle, en olisi tietystikään niistä luopunut."

Sain rahat ja panttilipun ja läksin takaisin. Itse asiassa tämä liivijuttu oli erinomainen keksintö; rahaa riittäisi runsasta aamiaistakin varten, ja ennen iltaa olisi tulevaisuuden rikoksia käsittelevä artikkelini valmis. Aloin heti katsella elämää suopeammin ja kiiruhdin takaisin miehen luo päästäkseni hänestä vapaaksi.

"Olkaa hyvä!" sanoin. "Minua ilahuttaa, että käännyitte ensimmäiseksi minun puoleeni."

Mies otti rahat ja alkoi silmäillä minua. Mitä hän siinä katsoa töllötteli? Sain sen vaikutelman, että hän tarkasteli varsinkin housujeni polvia, ja minua harmitti hänen hävyttömyytensä. Luuliko tuo lurjus, että minä todella olin niin köyhä kuin miltä näytin? Enkö ollut ryhtymäisilläni kirjoittamaan kymmenen kruunun artikkelia? En ylipäänsä pelännyt tulevaisuutta, minulla oli monta rautaa tulessa. Mitä se liikutti tuiki vierasta miestä, jos minä annoin juomarahaa tällaisena kirkkaana päivänä. Miehen katse ärsytti minua ja päätin läksyttää häntä ennen eroamistamme. Kohautin olkapäitäni ja sanoin:

"Hyvä mies, teillä on paha tapa katsoa töllöttää miehen polviin, kun hän antaa teille kruunun verran rahaa."

Hän keikautti päänsä taaksepäin seinää vasten ja katseli suu auki. Aivot askartelivat jotain tuon kerjäläisotsan takana, aivan varmaan hän ajatteli, että tarkoitukseni oli narrata häntä, ja hän ojensi minulle rahat takaisin.

Jalkaa polkien ja kiroten sanoin, että hänen oli ne pidettävä. Kuvitteliko hän, että minä turhan takia näin tällaista vaivaa? Ehkäpä lopultakin olin velkaa hänelle tuon kruunun, se oli minulla vanhaa velkaa varten; hän oli nyt oikeudenmukaisen ihmisen edessä, joka oli rehellinen sormenpäitään myöten. Lyhyesti, rahat olivat hänen… Ooh, ei mitään kiittämistä, se oli tuottanut minulle iloa. Hyvästi.

Läksin. Olin kuitenkin päässyt tuosta leininruntelemasta kiusanhengestä ja saatoin olla rauhassa. Astelin jälleen Pilestraedeä ja pysähdyin talouskaupan edustalle. Siellä oli ikkuna täynnä ruokaa, ja päätin mennä sisälle saadakseni hiukan evästä matkaan.

"Pala juustoa ja ranskanleipää!" sanoin ja heitin puolen kruunua tiskille.

"Juustoa ja leipää koko rahalla?" kysyi eukko ivallisesti katsomatta minuun.

"Koko viidelläkymmenellä äyrillä, niin", vastasin rauhallisesti.

Sain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle vanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös puistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan. Se teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja vähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista ihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti; mielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin yksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä paitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta; tunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset, ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa mielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia Kantin sofismeista… Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin huomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen panttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa.

Herrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä! Kirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin käytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren huvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten ei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja astelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti menivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä syntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut kymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin Pilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin aikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan riippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien ihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi olemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen en tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen, minun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani kysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota vanhaa pitäjän pappia… Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin monta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä katse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko päivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei ollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti puistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta.

Tullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin. Kulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa, katsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot. Äkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi, ehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta omasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen hihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän puristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli?

Pysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut sillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin merkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun vuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään vatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi merkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista, seurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan hänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja katson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison siinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en koskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku: Ylajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon tungettelevasta:

"Pudotatte kirjanne, neiti."

Saatoin kuulla, miten sydämeni jyskytti kuuluvasti tätä sanoessani.

"Kirjani?" kysyy hän seuralaiseltaan. Ja hän astelee edelleen.

Ilkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä täysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään, kiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä päähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka olisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin naamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja rykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa. Astelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä, tunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin häpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi kummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla oli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en ollutkaan minä.

Muutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä olen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee ohitseni, astun esiin ja toistan:

"Pudotatte kirjanne, neiti."

"Minkä kirjan?" sanoo hän hädissään. "Voitko käsittää, mistä kirjasta hän puhuu?"

Ja hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa huvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen ajatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani, hänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään kirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua takanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen selville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa väri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan kuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan minuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä.

"Älä välitä hänestä", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä käsivarresta, "hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!"

Niin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti merkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan mikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi yli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin kapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin kolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat ylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki asiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas valo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla oli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen silkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat sisaruksia.

He läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona jutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat takaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat minut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St. Olavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä kuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi pelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa kielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat kiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni alas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta kiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät sisälle jonnekin ja jäisivät sinne.

Numero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät vielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon luona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa, ne häipyivät kolmanteen kerrokseen. — Astun esille lyhdyn luota ja katson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet siellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää pistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua kohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä hän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai lähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina katsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia sinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän kääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen olkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa poistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin nyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla tunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua alas.

En uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut ikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi kaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä tavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja astelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui epävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni rauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti käsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn, mutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät niskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin eräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan lyijykynääni.

Sen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle liivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari lainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä miestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän, samalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen. Astuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin unohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä aloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän käteeni ja pidin sitä korkealla.

Minun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan minkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli asianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä lyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta sen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä…

Enempää en sanonut. Mies tuli aivan tiskin luo.

"Vai niin?" virkkoi hän ja katseli minua uteliaasti.

Tällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut kolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut kuullut siitä puhuttavan?

Ja miehestä tuntui siltä kuin hän olisi kuullut nimen.

Niin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei pitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän pätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein kuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen hyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä pysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen. Hyvästi.

Menin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle korkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi minulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran ympäri ja sanoin hyvästi.

Portaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi pelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin vaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en löytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa. Hetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle, siellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen kilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat.

Aurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki alkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja hymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin kyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta muutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen yliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös ja vaivuin ajatuksiini.

Miten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan vaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet tanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa kenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista vaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden ihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin jo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota ajatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys. Minkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen ankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli mitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa penkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman, että kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia, kiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja hajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi ohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi panna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan aikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua? Mutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä Etelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta tuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu Jumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä juoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen olivat olemassa.

Astelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin mitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän antoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni penkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani ja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä lähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi havaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian voimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin, parvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut ontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut kokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla.

Koko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa, minulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä tavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän olon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin ylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni kuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät sikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin puhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle puolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille.

Jumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli hyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa, ja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos päästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään kuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani, ja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian avoinna katsellessani jotakin.

Istuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä katkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua. Jos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä minut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen toisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle vakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja sanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni.

Lapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä raamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa itsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan murhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin viheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin! Eikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten taivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä palvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja sopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen. Ja Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli jäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa, joka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon, ja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli koskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä koskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua. Mutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa tuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi Jumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen…

Tuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello oli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa jotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen ja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin vaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen aikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti paremmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin liput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni.

Mutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää syntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua määrätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun saattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia vaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni häiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä kovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin, tekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat jalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne löytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä jotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat järkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä tiehensä.

Nuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä, panin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin pari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat ajatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada artikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin penkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella mitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja silmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään liikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää. Kohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen haaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut tuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni, kuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani silmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän tuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne värähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja kenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen, suhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin käteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden naurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti; juttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti kiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni koskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä liikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä huomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille ilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta olemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa itsestäni…

Istuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen tunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni; istahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui:

Jaa-haa!

Niin pian kuin kuulin hänen äänensä, tuntui kuin tuuli olisi puhaltanut läpi pääni, annoin kengän pysyä kenkänä ja sain sellaisen ajatuksen, että se sekava mieliala, missä juuri olin elänyt, olikin kaukaiselta menneeltä ajalta, ehkäpä vuoden tai parin takaa, ja oli juuri häipymäisillään. Rupesin katselemaan vanhusta.

Mitä hän minua liikutti, tuo pieni mies? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Vain, että hän piti sanomalehteä kädessään, vanhaa numeroa, ilmoitussivu ulospäin, jokin esine näytti olevan siihen kääritty. Tulin uteliaaksi enkä voinut saada katsettani pois tuosta lehdestä; minussa heräsi hullu ajatus, että se saattoi olla aivan merkillinen sanomalehti, ainoa laatuaan; uteliaisuuteni kasvoi ja aloin liikahdella penkillä. Siinähän saattoi olla asiakirjoja, vaarallisia papereita, jostakin arkistosta varastettuja. Ja mielessäni välähti ajatus jostakin salaperäisestä sopimuksesta, salaliitosta.

Mies istui hiljaa ja mietiskeli. Miksi hän ei pitänyt lehteään kuten kaikki muut ihmiset, nimi ulospäin? Mitä kavaluutta sekin oli? Näytti siltä, ettei hän halunnut luovuttaa pakettia kädestään, ei mistään hinnasta, ehkäpä hän ei uskaltanut pistää sitä omaan taskuunsakaan. Kautta henkeni, tuossa paketissa piili jotakin salaista.

Loin katseeni taivaalle. Juuri se, että oli niin mahdotonta tunkeutua tuon salaperäisen asian perille, teki minut hermostuneen uteliaaksi. Haeskelin taskuistani antaakseni jotakin miehelle, päästäkseni keskusteluun hänen kanssaan, ja löysin parturikirjani, mutta kätkin sen jälleen. Äkkiä sain halun olla hyvin julkea, taputin tyhjää rintataskuani ja sanoin:

"Rohkenenko tarjota teille savukkeen?"

Kiitos, mies ei polttanut, hänen oli täytynyt lakata säästääkseen silmiään, hän oli melkein sokea. Kiitoksia muuten paljon!

Oliko siitä jo kauankin kun hänen silmänsä olivat vioittuneet? Ehkä hän ei siis voisi lukeakaan? Ei edes sanomalehtiä?

Ei edes sanomalehtiä, ikävä kyllä!

Mies katsoi minuun. Kummassakin sairaassa silmässä oli kalvo, joka antoi niille lasimaisen ulkonäön, hänen katseensa oli valkoinen ja teki vastenmielisen vaikutuksen.

"Olette muukalainen täällä?" sanoi hän.

Niin. — Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä oli kädessään?

Tuskin. — Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun äänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi vain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki nukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä huoneesta… Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte?

Minulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani, ilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin:

"St. Olavin torin varrella numero 2:ssa."

Todellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli suihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki… Missä numerossa te asuttekaan?

Tahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun äärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi mitä maksoi.

"Kun ette voi lukea tuota lehteä, niin miksi…"

"Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?" jatkoi mies huomaamatta levottomuuttani. "Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä on teidän isäntänne nimi?"

Keksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, tukkiakseni suun kiusanhengeltäni.

"Happolati", sanoin.

"Happolati, niin", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan tavua tuosta vaikeasta nimestä.

Katsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen kasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän mieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja näytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti pakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän hermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa.

"Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?" kysyi mies, eikä hänen äänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. "Luulen muistavani, että hän oli merimies?"

"Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A.

Happolati, asioitsija."

Luulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen; jos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi herättänyt hänessä epäilystä. "Hän on, tietääkseni, toimekas mies?" sanoi hän lähennellen.

"Ooh, hyvin neuvokas mies", vastasin minä, "kelpo liikemies, välittää kaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä höyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta…"

"He-he, peijakas vieköön!" keskeytti ukko hyvin riemuissaan.

Tämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen, valhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin sanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin tuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut tyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet suurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi.

Oliko hän kuullut sähkökirjoituksesta, jonka Happolati oli keksinyt?

Mitä, sähkö…

Sähkökirjaimilla varustetusta, jotka saattoivat loistaa pimeässä! Aivan suurenmoinen yritys, miljoonia kruunuja liikkeessä, valimona ja kirjapainoja työssä, suuret joukot vakinaisella palkalla olevia konetyöläisiä toiminnassa, olin kuullut puhuttavan seitsemästä sadasta miehestä.

"Niin, eikös olekin, kuten sanoin!" lausui mies hiljaa. Enempää hän ei virkkanut; hän uskoi kaikki mitä kerroin, eikä kuitenkaan hämmästynyt. Tämä kummastutti minua hiukan, olin odottanut hänen hölmistyvän päähänpistoistani.

Keksin vielä pari hurjaa valhetta, kehitin ne uhkayritykseen saakka, mainitsin, että Happolati oli ollut yhdeksän vuotta ministerinä Persiassa. Teillä ei kai ole aavistusta, mitä merkitsee ministerinäolo Persiassa? kysyin. Se oli enemmän kuin kuningas täällä tai melkein kuin sulttaani, jos hän tiesi, mikä se oli. Mutta Happolati oli selviytynyt kaikesta eikä koskaan joutunut kiikkiin. Ja niinä kerroin Ylajalista, hänen tyttärestään, hengettärestä, prinsessasta, joka omisti kolme sataa orjatarta ja lepäsi keltaisista ruusuista valmistetulla vuoteella; hän oli kaunein olento, minkä olin nähnyt, kautta Jumalan, minä en ollut koskaan nähnyt moista näkyä elämässäni!

"Vai oli hän niin kaunis?" virkkoi vanhus hajamielisen näköisenä ja katseli alas maahan.

Kaunisko? Hän oli ihana, hän oli hekumallisen suloinen? Silmät kuin silkkiä, käsivarret kuin merenkultaa! Yksistään hänen katseensa oli viettelevä kuin suudelma, ja kun hän kutsui minua, virtasi hänen äänensä kuin viinisuihku minun sieluni fosforiin. Miksipä hän ei olisi sitten niin ihana? Pitikö ukko häntä laskuttajana tai jonakin palolaitoksen toimihenkilönä? Hän oli yksinkertaisesti taivaallinen ihanuus, sanoin ukolle, kokonainen satu.

"Niin, niin!" sanoi mies hiukan ällistyneenä.

Hänen rauhallisuutensa ärsytti minua; oma ääneni oli kiihdyttänyt minua ja minä puhuin täysin vakavasti. Varastetut arkistopaperit, sopimus jonkun vieraan vallan kanssa eivät enää juolahtaneet mieleeni! Tuo pieni, ohut paketti oli penkillä välillämme, eikä minulla ollut enää vähintäkään halua tutkia sitä ja katsoa, mitä se sisälsi. Olin kokonaan omien juttujeni vallassa, jotka toivat kummallisia näkyjä silmieni eteen, veri nousi päähäni, ja minä valehtelin täyttä kurkkua.

Tällä hetkellä mies näytti olevan halukas lähtemään. Hän kohentausi ja kysyi, jotta ei poistuisi liian äkkiä:

"Hänellä mahtaa olla suuret omaisuudet, tuolla Happolatilla?"

Kuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota keksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja nähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan nielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli asettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi, sisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei saattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi.

"Sitä en tiedä", sanoin senvuoksi suoraan; "en ollenkaan tiedä sitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että päättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt Happolati."

"Johan Arendt Happolati", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni johdosta. Sitten hän vaikeni.

"Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa", virkoin raivoissani; "paksumpaa ihmistä… Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?"

Kyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin lihavahko vaimo.

Ukko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin olisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan.

"Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita täyteen?" huudahdin hillittömästi: "Ettekö ehkä uskokaan, että on olemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista uhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette? Olette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen hyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman savukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole tottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän enkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!"

Mies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen, kunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti pakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää pitkin pienin vanhuksen askelin.

Jäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä kauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä sen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan nähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että olin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani…

Päivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä olevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka istuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan kotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka vallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni, tulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää, minkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa. Mitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä, suljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin juuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Te ette saa istua täällä nukkumassa."

"Ei", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani jälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin, keksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä, suositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian tuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti, sitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan alakuloiseksi. No — joka tapauksessa oli vuokrani langennut maksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten kaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi.

Aivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia käteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848 kaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi minut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli todellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin vaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan.

Istun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848, kirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi mieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni, iltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja alakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon horrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen muistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan elämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka taistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut olennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä heinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä pitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat ympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi on saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen, korret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet kahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on syksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat saaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun veripunaiseen väriinsä.

Tunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen kynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä merkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia askelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni nyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen, otin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia kirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri maksettava.

Verkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin hetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari sivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa, matkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi näkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin.

Sitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin käsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä voinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat ajatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni suoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja lopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin tämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin tullut ontoksi ylhäältä alas saakka. "Herra minun Jumalani ja isäni!" huudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa perätysten, sanomatta sen enempää.

Tuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin vielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten kokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä minulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja pistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin.

Jospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa oli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt alla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En voinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät, ilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se ajan pitkään voisi jatkua tällä tavalla.

Tultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka raivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti oli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota hän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua; vanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta, pitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän vaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän ei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin sarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään.

Ja minä jatkoin matkaani.

Tapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan sanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia, ja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan Grönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka ilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen mukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni rukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin kukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä neljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan.

Kun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän pyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin pian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain tarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen.

Kirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31, panin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten menin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään, illan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla.

Aamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin silmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani olevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta en saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä levätessäni tuhansia asioita.

Äkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi, hienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut keksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan niiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia, herään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja paperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi pulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa jälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita, kohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani, ja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja täytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset syntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että menetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti voi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä kumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä kirjoitan, tulee itsestään esille.

Kestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki taukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua polvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa tosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin! Hypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin jo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven suussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa. Ja niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani.

Ihmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani, riemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon itsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun hyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen mahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi viisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä kruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos otettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä niin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia romaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua.

Huoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja saatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet neiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin hyvä aika siitä kun kello löi seitsemän.

Nousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein perin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli jokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään huone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät uutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan seinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka nurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa katketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se oli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä, päästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei ollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut pitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin liian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa.

Toivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni vallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin heti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille nyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta kaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut leipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni jäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden vuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut unohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei ollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä seinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään, poistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni, kumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin käärinliinoille ja avasin oven.

Samalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa muutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä kunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti niistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan. Varmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui minuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi kruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää hänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena.

Kirjelipun jätin pöydälle.

Vielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva tunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut kiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin sängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta hyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä tiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja purkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus eiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa! huudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni johdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko joku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja pääsin huomaamattomasti portille.

Kadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi kosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta näkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani mukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla oli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen kymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä keinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt, että minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat olivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä lähtien noustiin ylöspäin.

Vihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi sellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän minusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli sellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi. Silloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä se käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen kantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin asiani eräälle apulaiselle.

Hän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän hiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään ottaessaan vastaan paketin.

"Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!" huudahdin minä.

"Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä

Smyrnaan."

Se auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään liikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän tärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä avusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia kapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa mennessäni.

Läksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin mieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä ruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat verenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan, kiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä kysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin mahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten tahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen tasapainoon.

Kello tuli kymmenen, ja minä menin lehden toimitukseen. Saksimies nuuskii muutamia vanhoja lehtiä, päätoimittaja ei ole vielä saapunut. Pyynnöstä jätän suuren käsikirjoitukseni, annan miehen aavistaa, että se on tavallista tärkeämpi ja muistutan häntä pontevasti, että hän antaisi sen päätoimittajan omaan käteen, kun tämä saapuisi. Halusin itse käydä tiedustamassa myöhemmin päivällä.

"Hyvä!" sanoi saksimies ja alkoi jälleen tutkia lehtiään.

Mielestäni hän otti asian hiukan liian rauhallisesti, mutta en sanonut mitään, nyökkäsin vain hiukan välinpitämättömästi hänelle ja läksin.

Nyt minulla oli aikaa itseäni varten. Kunpa vain sää kirkastuisi! Oli kerrassaan kurja ilma, vailla tuulta ja virkeyttä, naiset käyttivät varmuuden vuoksi sateenvarjoa, ja herrojen huopahatut näyttivät noloilta ja surkeilta. Kuljin jälleen torin kautta ja katselin vihanneksia ja ruusuja. Silloin tunnen käden laskeutuvan olalleni ja käännähdän. "Mamsseli" sanoo hyvää huomenta.

"Huomenta?" vastaan hiukan kysyvästi, saadakseni heti tietää, mitä hänellä oli asiaa. En juuri pitänyt "Mamsselista".

Mies silmäilee uteliaasti suurta uudenuutukaista pakettia kainalossani ja kysyy:

"Mitä teillä tuossa on?"

"Olen ollut Sembillä ja ostanut pukukankaan", vastaan välinpitämättömällä äänellä, "en halunnut enää kulkea niin kehnoissa pukimissa, ihminen voi olla liian kitsas ruumistaankin kohtaan."

Hän katselee minua hämmästyneesti.

"Mitä muuten kuuluu?" kysyy hän verkalleen.

"No, yli odotusten."

"Oletteko sitten saanut työtä?"

"Työtä?" vastaan hyvin kummastuneena, "minähän olen kirjanpitäjänä

Christien tukkuliikkeessä."

"Vai niin!" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. "Jumala teitä varjelkoon, miten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä rahoja, joita ansaitsette. Näkemiin."

Hetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa kepillään pakettiini ja sanoo:

"Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen ette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin."

Tämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa minun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin? Kiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua, muistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka hän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että olin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin. Kun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin päästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni mennäkseni matkoihini.

Missähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut mennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka luokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti suuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja kaupunginrajan välisellä tiellä, luin "Aftenpostenia", joka äsken oli ilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten ympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin rauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä.

Istuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa, mietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään varmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen mestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä täällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei hyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen, ehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo joutunut paperikoriin?… Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin pystyyn ja riensin pois hautausmaalta.

Alhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin, että kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä epätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon yli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa päätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä aavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta minusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin nopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin tahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko aamun. Luonnollisesti!… Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä ylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille, merkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen ja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä.

Täällä pysähdyin ja päätin kääntyä takaisin. Olin kävellyt itseni lämpimäksi ja paluumatkalla astelin hiljaa ja hyvin alakuloisena. Kohtasin kaksi heinäkuormaa, ajajat loikoivat heinien päällä ja lauloivat, molemmat paljain päin, molemmat pyörein, huolettomin kasvoin. Ajattelin kulkiessani, että he halusivat puhutella minua, sinkauttaa minulle jonkin huomautuksen tai tehdä kepposen, ja kun olin tullut kylliksi lähelle heitä, huusi toinen minulle ja kysyi, mikä minulla oli kainalossa.

"Sängynpeitto", vastasin.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä, noin kolme luullakseni."

Silloin nauroivat molemmat ja ajoivat ohi. Samalla sipaisi köydenpätkä korvallistani, hattuni putosi, nuorukaiset eivät antaneet minun päästä ohi tekemättä minulle pientä kepposta. Kynsäisin hiukan nolona päätäni, nostin hattuni ojan reunalta ja jatkoin matkaani. Alhaalla St. Hanshaugella tapasin miehen, joka kertoi, että kello oli yli neljän.

Yli neljän! Kello oli jo yli neljän! Riensin melkein juoksujalkaa kaupunkiin ja poikkesin lehden toimitukseen. Päätoimittaja oli ehkä jo aikoja sitten ollut siellä ja lähtenyt! Astelin ja juoksin vuorotellen, kompastuin, töytäsin vaunuja vasten, jätin kaikki jalankulkijat taakseni, olin esteenä hevosten kululle, riehuin kuin hullu ehtiäkseni ajoissa. Pujahdin portista sisälle, harppasin portaat muutamalla askelella ja koputin ovelle.

Ei kukaan vastaa.

Hän on lähtenyt! Hän on lähtenyt! ajattelen. Koetan ovea, se on auki, koputan vielä kerran ja astun sisään. Päätoimittaja istuu pöytänsä ääressä, kasvot ikkunaan päin, kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan. Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni hän kääntyy puolittain, katsoo hiukan minuun, pudistaa päätään ja virkkaa:

"Niin, minulla ei ole ollut vielä aikaa lukea teidän kirjoitustanne."

Olen iloissani, ettei hän sitä kuitenkaan vielä ollut hylännyt, ja vastaan:

"Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin päivän kuluttua ehkä, tai…"

"Niin, saa nähdä. Minullahan on muuten teidän osoitteenne."

Ja minä unohdin mainita, ettei minulla ollut enää mitään osoitetta.

Tapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden. Toivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty, päinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja aivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka juuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun omaisuuden alakertatarinalla…

Kunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi! Mietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys askarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle katua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta keskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä. Sanomalehtipoika ojentaa minulle "Vikingeniä": Se on niin hauska, että! Nostan katseeni ja hätkähdän — olen jälleen Sembin edustalla.

Käännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän alas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli nähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni meren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan uudelleen mietiskellä.

Mistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista soppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun saakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni, päähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti mokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni ylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille. Mielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen, jossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä täynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi, houkuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi leipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja tarjosi minulle teetä…