Отрывок из книги
L. Onerva
Julkaisija – Good Press, 2021
.....
Rakas, rakas Eino, miten julma minä olen ollut sinulle! — Mitä jos hän onkin tappanut itsensä! Oi, olisipa edes Rolf täällä! Mutta Rolfille juuri oli Eino ollut niin naurettavan mustasukkainen. "Sinä rakastat Tannea!" Mikä hullunkurinen ajatus! Sellaista eivät Mirdjan aivot vielä milloinkaan olleet synnyttäneet. Rolf oli hänelle hyvin paljon, sen hän kyllä tiesi, hänen parhain, hänen vanhin ystävänsä, melkein kuin veli, kuin setä… Mutta rakastaa — — —? Ei, sellaiseksi ei Mirdja ollut ikinä rakkautta kuvitellut. Joskin hän viime aikoina oli ollut enemmän Rolfin seurassa kuin Einon, joskin hän oli ollut kokonaista pari yötäkin Rolfin luona, ei se merkinnyt mitään siinä asiassa. Heidän suhteellaan oli oma mysteriansa, johon ei koskaan mikään mustasukkainen sielu pääsisi kajoomaan. — Sen hienotunteisuuden olen sinulle toki velkaa, ystävä!
Ja Mirdjan ajatukset alkoivat kiertää Rolfin ympärillä. Helpompi, helpompi oli kadottaa Eino kuin Rolf. Eikö rakkaus ollut luotukin vain kadotettavaksi, jotta se joka päivä voisi puhjeta uudeksi jälleenlöytämisen heikontumattomaksi riemuksi? Eikö rakkaus ollut yli maanpiirin kasvava puna-unikko, joka varisti lehtensä joka päivä ja sentään tarjoutui joka päivä uudestaan taitettavaksi? Mutta ystävyys? Sadanarvoinen, satavuotisen rungon salaista narkoosia tihkuva ydin, yksi yhden elämän osalle. Ja Mirdja tunsi, ettei hän koskaan tulisi löytämään muuta kuin yhden Rolfin, siksi nimitti hän häntä sydämessään ystäväksi. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua häntä oppi-isäkseen, elämän kokemuksekseen, ihmistuntemuksekseen tai miksi tahansa, sillä Rolfin sielun varjostamana oli hän suurimman osan omaa itseänsä koonnut.
.....
