Читать книгу Gösta Berlingin taru - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 6

Joulu oli, ja tanssiaiset piti pantaman toimeen Borgin kartanossa.

Siihen aikaan, ja siitä on nyt kai lähes kuusikymmentä vuotta, asui Borgissa eräs nuori kreivi Dohna; vastanainut hän oli, ja nuori, kaunis kreivitär hänellä oli. Olipa varmasti oleva hauskaa vanhassa kreivinkartanossa.

Kutsu oli tullut myöskin Ekebyhyn, mutta siellä huomattiin, että kaikista, jotka sinä vuonna viettivät joulua siellä, oli Gösta Berling, runoilijaksi kutsuttu, ainoa, joka halusi mennä.

Borg ja Ekeby ovat molemmat pitkän Lövenin rannalla, mutta toinen toisella puolen, toinen toisella. Borg oli Svartsjön pitäjässä, Ekeby Bron. Kun järveä ei voi kulkea, on Ekebystä Borgiin parin peninkulman matka.

Köyhä Gösta Berling – siihen juhlaan varustivat vanhat herrat hänet aivan kuin hän olisi ollut kuninkaanpoika ja kuin hänen olisi tullut kantaa kuningaskunnan kunniaa.

Hännystakki välkkyvine nappeineen oli uusi, röyhelys kankea, ja kiiltonahkaiset kengät hohtivat. Hänellä oli hienonhieno majavannahkaturkki ja sopulinnahkainen lakki vaaleilla, kiharaisilla hiuksillaan. He käskivät levittää hopeakyntisen karhunnahan hänen kilpa-ajorekeensä ja antoivat hänen ajettavakseen mustan Don Juanin, tallin ylpeyden.

Hän vihelsi valkoista Tankrediansa ja tarttui punottuihin ohjaksiin. Riemuiten hän lähti rikkauden ja komeuden loistoissa Borgiin, hän joka jo loisti kyllin ruumiinsa kauneutta ja henkensä leikkivää neroa.

Hän lähti aikaisin aamupäivällä. Oli sunnuntai, ja hän kuuli virrenveisuuta Bron kirkosta ajaessaan sen ohi. Sitten hän ajoi kolkkoa metsätietä Bergaan, jossa kapteeni Uggla siihen aikaan asui. Siellä hän aikoi viipyä päivällisillä.

Berga ei ollut suinkaan rikkaan miehen koti. Nälkä tunsi tien kapteenin turvekattoiseen virkataloon, mutta se otettiin vastaan pilalla, sitä huvitettiin laululla ja leikillä kuten muitakin vieraita, ja se meni pois yhtä vastahakoisesti kuin nämäkin.

Vanha mamseli Ulrika Dillner, hän joka hoiti kotitoimia ja kutoi kankaita Bergan talossa, seisoi rappusilla ja toivotti Gösta Berlingin tervetulleeksi. Neiti lyykisti hänelle, ja irtokiharat, jotka riippuivat hänen ruskeiden, tuhatryppyisten kasvojensa ohimoilla, tanssivat ilosta. Saliin hän vei Gösta Berlingin, ja sitten hän alkoi kertoa talonväestä ja heidän moninaisista vaiheistansa.

Huoli odotti oven takana, sanoi hän, tuimat ajat oli Bergan kartanossa.

Heillä ei ollut edes piparjuurta suolaiseen päivällislihaan, vaan Ferdinand ja tytöt olivat valjastaneet Disan reen eteen ja lähteneet sitä lainaamaan Munkerudista.

Kapteeni oli metsällä taasen ja tuo kai sieltä sitkeän jäniksen, johon saa valmistaessa tuhrata enemmän voita kuin koko otus maksaa. Moista sanoi kapteeni ruoan hankkimiseksi taloon. Ja menisihän sekin mukiinsa, kun hän vain ei toisi kettua, kelvotonta, kurjinta elukkaa, minkä Herramme on luonut, hyödytön sekä kuolleena että elävänä.

Ja kapteeninrouva, niin, hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Hän loikoi yhä lukien romaania, kuten hän päivät päästään teki. Ei häntä ollut luotu työhön, sitä Herran enkeliä.

Ei, työtä sai tehdä se, joka oli näin vanha ja harmaa kuin Ulrika Dillner. Yöt ja päivät hän sai puurtaa pitääkseen talorähjää pystyssä. Eikä se ollut aina liioin helppoa, sillä, toden tunnustaen, kerran ei heillä ollut talossa koko talvena muuta liharuokaa kuin karhunkinkkua. Eikä hän suurta palkkaa odottanut, pennin pyöreääkään hän ei ollut vielä nähnyt, mutta eiväthän ne nakanne häntä maantiellekään sitten kun hän ei enää jaksa ruokansa edestä ahertaa. Ne, talonväki, pitivät seuramamseliakin ihmisenä, ja kyllä ne saattavat kerran vanhan Ulrikan kunnialla hautaan, jos heillä on millä arkun ostaa.

"Sillä kuka tietää, kuinka tässä käy!" puhkeaa hän sanomaan ja pyyhkii silmiänsä, jotka aina olivat niin kerkeät kyyneltymään. "Me olemme velkaa ilkeälle ruukinpatruuna Sintramille, ja hän ottaa ehkä meiltä kaikki. Tosin on Ferdinand nyt kihloissa rikkaan Anna Stjärnhökin kanssa, mutta se Anna, se väsyy, se väsyy häneen. Ja mihin me sitten joudumme, me, joilla on kolme lehmää ja yhdeksän hevosta, ja nuo meidän iloiset nuoret neidit, jotka tahtovat lentää tanssiaisista tanssiaisiin; me, kuivine peltoinemme, jotka eivät mitään kasva, ja meidän kiltti Ferdinandimme, josta ei koskaan tule oikeata miestä! Mikä perii koko tämän siunatun talon, jossa viihtyy kaikki muu mutta ei työ?"

Mutta päivällisen aika läheni ja talonväki kokoontui. Kiltti Ferdinand, talon lauhkea poika, ja iloiset tyttäret tulivat kotiin ja toivat lainaamansa piparjuuret. Kapteeni tuli järveltä päin, avantokylvyn ja metsänjuoksun vahvistamana. Hän paiskasi ikkunan auki saadakseen raitista ilmaa ja pudisti Göstan kättä miehen voimalla. Ja kapteeninrouva tuli, kahisten silkissä, ja leveät pitsit ulottuivat aina hänen valkoisten kättensä sormille, joita Gösta sai suudella.

Kaikki tervehtivät iloiten Göstaa, leikkipuhe lensi seuraan, iloisesti he kyselivät häneltä:

"Kuinka te voitte siellä Ekebyssä, kuinka voitte siellä luvatussa maassa?"

"Maito ja hunaja siellä vuotavat", hän vastasi silloin. "Me tyhjennämme vuoret raudasta ja täytämme kellarit viinillä. Pelto kantaa kultaa, jolla me silaamme elämän kurjuudet, ja metsä hakataan kumoon ja rakennetaan siitä keiliratoja ja huvihuoneita."

Mutta kapteeninrouva huokasi ja hymyili vastauksen kuullessaan ja hänen huuliltansa tunkihe yksi ainoa sana:

"Runoilija!"

"Monta syntiä on minun tunnollani", vastasi Gösta, "mutta koskaan en ole kirjoittanut runon pätkää."

"Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä olet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat kirjoittaneet."

Sitten puhui kapteeninrouva, lempeästi kuin äiti, Göstan turhaan kulutetusta elämästä. "Minä tahdon elää nähdäkseni sinusta tulevan miehen", sanoi hän. Ja Göstasta tuntui suloiselta, että häntä kiihoitti eloon tuo hellä nainen, joka oli niin uskollinen ystävä ja jonka voimakas, haaveileva sydän hehkui suurten tekojen rakkautta.

Mutta kun he olivat nousseet hauskalta aterialta ja nauttineet piparjuurilihaa ja kaalia ja tippaleipiä ja jouluolutta ja Gösta oli saanut heidät hymyilemään ja kyynelöimään kertomalla majurista ja majurinrouvasta ja Brobyn papista, kuului pihalta kulkusten kilinää, ja heti kohta astui heidän keskeensä ilkeä Sintram.

Hän loisti tyytyväisyyttä kaljusta kiireestä aina pitkiin, latuskaisiin jalkoihinsa asti. Hän keikutti pitkiä käsiään ja väänteli naamaansa. Huomasi helposti hänen tuovan huonoja uutisia.

"Oletteko kuulleet", kysyi tuo ilkeä, "oletteko kuulleet, että tänä päivänä on ensi kertaa kuulutettu Anna Stjärnhök ja rikas Dahlberg Svartsjön kirkossa? Anna Stjärnhök mahtoi unohtaa, että oli kihloissa Ferdinandin kanssa."

He eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet. He hämmästyivät ja surivat.

Jo kuvittelivat he mielessään kotinsa hävitettynä tuon ilkiön velan suoritukseksi: rakkaat hevoset myydään ja samoin kuluneet huonekalut, jotka oli peritty kapteeninrouvan kotoa. He näkivät iloisen elämän loppuvan juhlinensa ja matkoinensa tanssiaisista tanssiaisiin. Karhunkinkku oli joutuva taas pöydälle, ja nuorten täytyisi hajota kotoa vieraita palvelemaan.

Kapteeninrouva hyväili poikaansa ja antoi hänen tuntea iäti pysyvän rakkauden lohdutusta.

Mutta – istuihan Gösta Berling heidän joukossaan, ja tuo voittamaton hautoi tuhatta suunnitelmaa päässään.

"Kuulkaa", huusi hän, "vielä ei ole aika vaikerrella. Svartsjön papinrouva se on tämän tempun tehnyt. Hän on saanut Annan valtaansa, kun Anna nyt meni asumaan pappilaan. Hän se on saanut Annan hylkäämään Ferdinandin ja ottamaan vanhan Dahlbergin, mutta vielä he eivät ole vihityt, eivätkä mene vihille. Minä puhun hänen kanssaan, minä riistän hänet papin väeltä ja sulhaselta. Minä tuon hänet tänne, tullessani ensi yönä. Sitten ei vanha Dahlberg hyödy hänestä enää mitään."

Niin päätettiin. Gösta lähti yksin Borgiin, saamatta kyyditä ainoatakaan noista iloisista neidoista, mutta lämpimin onnentoivotuksin ajattelivat kotiinjäävät hänen matkaansa. Ja Sintram, joka jo riemuitsi, että nyt tulee vanha Dahlberg peijatuksi, päätti jäädä Bergaan nähdäkseen, miten Gösta palaa ja tuo uskottoman tullessaan. Kääripä hän suopeuden puuskassa Göstan ympärille viheriäisen matkavyönsäkin, jonka itse mamseli Ulrika oli hänelle lahjoittanut.

Mutta kapteeninrouva tuli rappusille, kädessään kolme pientä, punasiteistä kirjaa.

"Ota nämä", sanoi hän Göstalle, joka jo istui reessä, "ota nämä, jollet onnistu! Se on 'Corinne', madame Staëlin 'Corinne'. En tahdo, että ne menevät huutokaupassa."

"Kyllä onnistun."

"Oi, Gösta, Gösta", sanoi kapteeninrouva ja silitti kädellään hänen päätänsä, "vahvoin ja heikoin ihmisistä. Pitkänkö aikaa muistat, että muutamien köyhäin raukkojen onni on sinun kädessäsi."

Taas kiiti Gösta pitkin maantietä, musta Don Juan edessä, valkea Tankred perässä, ja seikkailun riemu täytti hänen sydämensä. Nuori valloittaja hän tunsi olevansa: innon henki hehkui hänessä.

Tie vei hänet Svartsjön pappilan ohi. Hän kiepahutti sinne ja kysyi, eikö hän saisi viedä Anna Stjärnhökiä tanssiaisiin. Ja hän sai. Kauniin, itsepäisen tytön hän sai rekeensä. Kuka ei tahtoisi kiitää mustan Don Juanin reessä!

Nuoret olivat ensin ääneti, mutta sitten alkoi Anna Stjärnhök keskustelun, uhkapäisenä kuin itse ylimielisyys.

"Onko Gösta kuullut, mitä pappi kuulutti tänään kirkossa?"

"Kuuluttiko, että sinä olet kaunein tyttö Lövenin ja Klara-joen mailla?"

"Gösta on tuhma, mutta senhän ihmiset tietävät. – Hän kuulutti minua ja ukko Dahlbergia."

"Totta tosiaan, olisinko antanut sinun istua rekeen ja itse istunut tänne taakse, jos tuon olisin tiennyt! Totta tosiaan, olisinko sinua tanssiaisiin vienyt."

Ja ylpeä perijätär vastasi:

"Olisin minä päässyt perille ilman Gösta Berlingiäkin."

"Onpa kuitenkin sääli sinua, Anna", sanoi Gösta miettivästi, "etteivät isäsi ja äitisi ole elossa. Nyt olet sellainen kuin olet, eikä kukaan voi vakavasti sinuun luottaa."

"Vielä suurempi sääli, ettet sanonut tuota ennemmin, niin olisi joku toinen saanut viedä minut tanssiaisiin."

"Papinrouva ajattelee niinkuin minäkin, että sinä tarvitset isänsijaisen, muutoin ei hän olisi pannut sinua aisapariksi noin vanhalle kaakille."

"Ei se papinrouva sitä ole määrännyt."

"Oh, Herra varjele, itsekö sinä valitsit niin pulskan miehen."

"Hän ei ota minua rahojen tähden."

"Ei, ne vanhat juoksevat vain sinisten silmäin ja punaisten poskien tähden, ja ne ovat kauhean suloisia, kun niin tekevät."

"Oh, Gösta, ettet häpeä!"

"Mutta muista ja tiedä se, että tästä lähin et enää saa leikkiä nuorten miesten kanssa. Nyt loppui tanssi ja leikit. Sinun paikkasi on sohvan nurkassa – tai ehkäpä aiot lyödä viiraa6 ukko Dahlbergin kanssa?"

He vaikenivat sitten, kunnes nousivat Borgin jyrkkiä mäkiä.

"Kiitos kyydistä! Taitaapa aikaa mennä, ennen kuin vasta ajan Gösta Berlingin kanssa."

"Kiitos luvasta! Monta tunnen, jotka ovat katuneet päivää, jolloin ajoivat kemuihin sinun kanssasi."

Ei ollut kovin lauhkea seudun uhkamielinen kaunotar, kun hän nyt astui tanssisaliin ja silmäsi kokoutuneita vieraita.

Ennen muita hän näki pienen, kaljupäisen Dahlbergin ja hänen vieressään pitkän, solakan vaaleakiharaisen Gösta Berlingin. Hän olisi tahtonut ajaa heidät molemmat salista ulos.

Hänen sulhasensa tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta Anna otti hänet vastaan musertavan hämmästyneenä.

"Tanssiiko hän? Eihän se ole hänen tapaistaan!"

Ja tytöt tulivat onnittelemaan häntä.

"Älkää teeskennelkö, tytöt! Ei teidän tarvitse luulla, että kukaan ukko Dahlbergiin rakastuu. Mutta hän on rikas, ja minä olen rikas, ja se lyö hyvin yksiin."

Vanhat rouvat tulivat hänen luoksensa, puristivat hänen valkoista kättänsä ja puhuivat elämän suurimmasta onnesta.

"Onnitelkaa pastorinrouvaa", sanoi hän silloin. "Hän iloitsee enemmän kuin minä."

Mutta tuossa seisoi Gösta Berling, tuo iloinen kavaljeeri, jota tervehdittiin riemulla hänen raikkaan hymynsä ja kauniiden sanojensa vuoksi, sanojen jotka seuloivat kultahietaa elämän harmaalle kankaalle. Ei koskaan ennen ollut Anna Stjärnhök nähnyt häntä sellaisena kuin tänä iltana. Ei ollut hän suinkaan ulos nakattu, hyljätty, koditon kujeveikko, ei: kuningas miesten joukossa hän oli, syntyisin kuningas.

Gösta ja muut nuoret miehet liittoutuivat Annaa vastaan. Hänen tuli saada huomata, kuinka pahoin hän teki, kun antoi itsensä ja kauniit kasvonsa ja suuret rikkautensa vanhalle ukolle. Ja he istuttivat häntä kymmenen tanssin ajan. Hän kiehui kiukusta.

Yhdenteentoista tanssiin tuli pyytämään eräs kaikkein halvimmista, raukka, jonka kanssa kukaan muu ei tahtonut tanssia.

"Leipä loppui, palttu pöydälle", sanoi Anna.

Leikittiin panttisilla. Vaaleakiharaiset tytöt panivat päänsä yhteen ja tuomitsivat hänet suutelemaan miestä, josta hän enin piti. Ja ilkkuvin huulin he odottivat näkevänsä, että tuo ylpeä kaunotar suutelisi ukko Dahlbergia.

Mutta hän suoristihe, uhkeana vihassaan, ja sanoi:

"Enkö saa yhtä hyvin antaa korvapuustia sille, josta pidän vähimmin?"

Silmänräpäyksessä tulistui Göstan poski hänen lujan kätensä iskusta. Gösta lensi hehkuvanpunaiseksi, mutta hillitsi itsensä, tarttui hänen käteensä, piti sitä sekunnin kiinni ja kuiskasi:

"Tule puolen tunnin päästä alakertaan punaiseen vieraskamariin!"

Hänen siniset silmänsä säteilivät Annalle ja kietoivat hänet kuin taikakahlein. Anna tunsi, että hänen täytyi totella.

Siellä punaisessa huoneessa hän kohteli Göstaa ylpeästi ja kovin sanoin.

"Mitä se Gösta Berlingiin kuuluu, kenen kanssa minä menen naimisiin?"

Göstalla ei vielä ollut lempeät sanat huulillaan, eikä hänestä ollut viisasta heti puhua Ferdinandista.

"Minusta ei se rangaistus ollut liian ankara, että sait istua kymmenen tanssia. Mutta sinun mielestäsi on luvallista rankaisematta rikkoa valoja ja lupauksia. Jos parempi mies kuin minä olisi ottanut rangaistuksen huolekseen, olisi hän ehkä toimittanut sen ankarammin."

"Mitä minä sitten olen tehnyt sinulle ja teille muille, kun ette anna minun olla rauhassa? Rahojeni tähden te minua vainoatte. Löveniin minä ne viskaan, haratkoon sitten kuka tahtoo ne sieltä."

Hän pani kädet kasvoillensa ja itki kiukusta.

Silloin heltyi runoilijan sydän. Hän häpesi ankaruuttaan. Hän puhui hyväilevällä äänellä.

"Ah, lapsi, anna minulle anteeksi! Anna anteeksi kurjalle Gösta Berlingille! Ei kukaan välitä siitä, mitä sellainen raukka sanoo tai tekee, sen sinä kyllä tiedät. Ei kukaan itke hänen vihaansa, yhtä hyvin voisi itkeä itikan puremaa. Se oli hulluutta, mutta minä tahdoin estää meidän kauneimman ja rikkaimman tyttömme menemästä tuolle vanhalle. Ja nyt olen minä tuottanut vain surua sinulle."

Hän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan vyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi.

Anna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten.

Oi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien pitänyt levätä sinun kaulallasi.

"Jos minä olisin tämän tiennyt", kuiskasi Anna, "silloin en koskaan olisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana, kukaan ei ole sellainen kuin sinä."

Mutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi:

"Ferdinand."

Anna vaiensi hänet suudelmalla.

"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen uskollinen."

"Minä olen Gösta Berling", sanoi Gösta synkästi, "minun kanssasi et sinä voi mennä naimisiin."

"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse sinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt kuninkaaksi."

Silloin kiehui runoilijan veri. Anna oli kaunis ja suloinen rakkaudessaan. Gösta sulki hänet syliinsä.

"Jos tahdot tulla omakseni, et voi jäädä enää pappilaan. Anna minun viedä sinut jo tänä yönä Ekebyhyn, siellä minä tiedän suojella sinua, kunnes voimme viettää häät."

* * * * *

Siitä tuli huimaava matka sinä yönä. Totellen rakkautensa käskyä he antoivat Don Juanin kiidättää itseänsä. Tuntui kuin jalaksien kitinä olisi ollut hyljättyjen valitusta. Mitä huolivat he siitä? Anna riippui Göstan kaulassa, ja Gösta seisoi kumarassa ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Voiko autuutta mitään verrata varkain saadun riemun suloon!"

Mitä merkitsi kuuluttaminen? He rakastivat. Ja ihmisten viha! Gösta Berling uskoi kohtaloon, kohtalo oli pakottanut heitä: kohtaloa vastaan ei kukaan voi taistella.

Vaikka tähdet olisivat olleet hääkynttilöitä, jotka oli sytytetty Annan häiksi, ja Don Juanin kulkuset kirkonkellot, jotka nyt kutsuivat kansaa katsomaan Annan ja ukko Dahlbergin vihkimistä, niin olisi hänen kumminkin täytynyt paeta Gösta Berlingin kanssa. Niin mahtava on kohtalo.

He olivat onnellisesti sivuuttaneet pappilan ja Munkerudin. Heillä oli nyt ensin kaksi neljännestä Bergaan ja sieltä sitten kaksi neljännestä Ekebyhyn. Tie kulki metsänreunaa; heidän oikealla puolellaan oli tummia vuoria, vasemmalla pitkä, valkea laakso.

Silloin ryntäsi Tankred reen luo. Se laukkasi niin että vatsa maata viisti. Kauhusta ulvoen se hyppäsi rekeen ja ryömi Annan jalkoihin.

Don Juan vavahti ja lähti laukkaan.

"Susia!" sanoi Gösta Berling.

He näkivät pitkän, harmaan jonon viilettävän aidan vartta. Siellä oli ainakin tusina niitä.

Anna ei pelännyt. Päivä oli ollut siunatun seikkailurikas, ja yöstä uhkasi tulla yhtäläinen. Se oli elämää – kiitää yli kiteilevän lumen, uhmaten petoja ja ihmisiä.

Gösta noitui, kumartui eteenpäin ja antoi Don Juanille piiskalla aimo läiskyn.

"Pelkäätkö?" kysyi hän.

"Ne aikovat oikaista tuonne eteemme, jossa tie tekee mutkan."

Don Juan juoksi, kiitäen kilpaa metsän villipetojen kanssa, ja Tankred ulvoi raivosta ja pelosta. He ehtivät tienmutkaan samassa kuin sudetkin, ja Gösta karkotti ensimmäisen piiskalla.

"Ah, Don Juan, poikani, kuinka helposti jättäisit kaksitoista sutta kintereillesi, jos sinulla ei olisi meitä ihmisiä vedettävänä."

He sitoivat viheriän matkavyön reen perään. Sudet pelkäsivät sitä ja pysyivät hetkisen kauempana. Mutta kun ne pääsivät pelostaan, hyökkäsi yksi niistä läähättäen, riippuvin kielin ja kita auki reen luo. Silloin otti Gösta madame Staëlin 'Corinnen' ja nakkasi sen suden kitaan.

Taas he saivat hetkiseksi hengenrauhan, pedot repivät saalista, ja sitten he tunsivat taaskin tempauksia, kun sudet kiskoivat viheriätä matkavyötä, ja kuulivat niiden läähätyksen. He tiesivät, ettei ole yhtään ihmisasuntoa ennen Bergaa, mutta kuolemaa pahemmalta tuntui Göstasta nähdä noita pettämiänsä. Hän aavisti myöskin, että hevonen pian väsyy, ja mikä silloin heidät perii?

Silloin he näkivät Bergan talon metsänreunassa. Kynttilät paloivat ikkunoissa. Gösta kyllä tiesi, kenen vuoksi.

Kuitenkin – nyt sudet pakenivat, peljäten ihmisten läheisyyttä, ja Gösta ajoi Bergan ohi. Hän ei päässyt kumminkaan kauemmaksi kuin paikalle, missä tie taaskin sukeltaa metsään, kun hän näki tumman rykelmän edessään – sudet odottivat häntä.

"Käännytään takaisin pappilaan ja sanotaan, että oltiin huviajelulla tähtivalossa. Tämä ei onnistu."

He käänsivät hevosen, mutta samassa silmänräpäyksessä kihisivät sudet reen ympärillä. Harmaat hahmot huhkivat heidän ohitsensa, valkoiset hampaat välkkyivät ammottavista kidoista ja hehkuvat silmät hohtivat. Ne ulvoivat nälästä ja verenhimosta. Välkkyvät hampaat olivat valmiit iskemään pehmeään ihmislihaan. Sudet hyppäsivät Don Juanin kimppuun ja riippuivat silavöistä. Anna ajatteli, söisivätköhän ne heidät kokonaan, vai jättäisivätkö mitään jäljelle, joten ihmiset huomisaamuna löytäisivät rikkirevittyjä jäseniä tallatulta, veriseltä hangelta.

"Nyt ollaan hengenvaarassa", sanoi Anna, kumartui ja tarttui Tankredia niskaan.

"Anna olla, se ei auta! Koiran tähden eivät hukat tänä yönä ole liikkeellä."

Niin sanoi Gösta ja käänsi Bergan pihaan, mutta sudet ajoivat häntä aina rappusille asti. Hänen täytyi puolustautua piiskalla.

"Anna", sanoi hän, kun he pysähtyivät rappujen eteen, "Jumala ei sitä tahtonut. Ole nyt reippaalla mielin; jos olet se nainen, jona sinua pidän, niin ole reippaalla mielin!"

Sisältä kuultiin kulkusten ääni ja tultiin ulos.

"Hän toi hänet", huusivat he, "hän toi Annan. Eläköön Gösta Berling!"

Ja tulleita riistettiin sylistä syliin.

Monta kysymystä ei tehty. Yö oli pitkälle kulunut, matkaajat olivat vielä tyrmistyneet vaarallisesta matkastaan ja tarvitsivat lepoa. Riitti jo, että Anna oli tullut.

Kaikki oli hyvin. Ainoastaan 'Corinne' ja viheriä matkavyö, mamselli Ulrikan arvokas lahja, olivat hukassa.

* * * * *

Koko talo nukkui. Silloin nousi Gösta, pukeutui ja hiipi ulos. Hän otti aivan hiljaa Don Juanin tallista, vei sen reen eteen ja aikoi lähteä. Silloin tuli Anna Stjärnhök pihalle.

"Minä kuulin sinun menevän", sanoi hän. "Silloin nousin minäkin. Olen valmis lähtemään kanssasi."

Gösta meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä.

"Etkö sinä sitä vielä ymmärrä? Se ei saa tapahtua. Jumala ei sitä tahdo. Kuule nyt ja koeta ymmärtää. Minä olin täällä päivällisillä ja näin heidän tuskansa sinun uskottomuutesi tähden. Silloin minä lähdin Borgiin tuomaan sinua takaisin Ferdinandille. Mutta minä olen aina ollut raukka enkä koskaan muuksi muutu. Minä petin hänet ja otin sinut itselleni. Täällä elää vanha nainen, joka uskoo, että minusta tulee mies. Minä petin hänet. Ja toinen vanha raukka tahtoo täällä paleltua ja nähdä nälkää saadakseen vain kuolla ystäviensä parissa; mutta minä olin valmis antamaan ilkeän Sintramin anastaa hänen kotinsa. Sinä olit kaunis, ja synti suloinen. Gösta Berlingiä on niin helppo vietellä. Voi, mikä raukka minä olen! – Minä tiedän, miten he rakastavat kotiansa, nuo tuolla, mutta kumminkin olin valmis jättämään sen ryöstettäväksi. Unohdin kaiken sinun tähtesi, sinä olit niin suloinen rakkaudessasi. Mutta nyt, Anna, nyt kun minä näin heidän ilonsa, minä en tahdo ottaa sinua, en, sitä en voi. Sinä olet ainoa, joka olisit tehnyt minusta ihmisen, mutta minä en saa pitää sinua. Oi sinua, minun rakkaani! Hän tuolla taivaassa leikkii meidän tahdollamme. Nyt on aika meidän taipua hänen kurittavan kätensä alle. Sano, että sinä tästä päivästä tahdot ottaa kuormasi kantaaksesi! Kaikki tuolla luottavat sinuun. Sano, että jäät heidän luoksensa ja tulet heidän turvaksensa ja avuksensa! Jos sinä rakastat minua, jos sinä tahdot keventää minun syvää suruani, lupaa se minulle! Rakkaani, onko sydämesi niin suuri, että saatat voittaa itsesi ja samalla hymyillä?"

Anna suostui haltioituneena kieltäytymisen pyyntöön.

"Minä teen niinkuin tahdot – minä uhraudun ja hymyilen."

"Etkä vihaa köyhiä ystäviäni?"

Gösta hymyili surumielisesti.

"Niin kauan kuin rakastan sinua, rakastan minä heitä."

"Nyt vasta tunnen, millainen nainen sinä olet. On niin raskasta lähteä luotasi."

"Hyvästi, Gösta! Mene nyt, Jumalan haltuun! Minun rakkauteni ei saa houkutella sinua syntiin."

Hän kääntyi mennäkseen sisään. Gösta seurasi häntä.

"Unohdatko sinä minut pian?"

"Lähde nyt, Gösta! Me olemme vain ihmisiä!" Gösta viskautui rekeen, mutta silloin tuli Anna takaisin.

"Etkö ajattele susia?"

"Niitä juuri ajattelenkin, mutta ne ovat tehneet tehtävänsä. Minusta niillä ei ole enää huolta tänä yönä."

Vielä kerran hän kurotti kätensä Annan puoleen, mutta Don Juan tuli kärsimättömäksi ja lähti menemään. Gösta ei tarttunut ohjaksiin. Hän istui selin ja katsoi taakseen. Sitten hän kallistui reenlaitaa vasten ja itki epätoivoisesti.

"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet luotani. Miksi en häntä pitänyt?"

Oi Gösta Berling, vahvin ja heikoin ihmisistä!