Читать книгу 813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut - Leblanc Maurice - Страница 3

"Auguste, kutsukaa sisälle hra Lenormand."

Lähetti astui ulos ja ilmotti joitakuita sekunteja myöhemmin etsivän osaston päällikön.

Pääministerin yksityisessä huoneessa Place Beauvaun varrella oli kolme miestä – kuuluisa Valenglay, radikaalisen puolueen johtaja kolmenkymmenen vuoden ajalta ja nyt ministeriön presidentti sekä sisäasiain ministeri; prokuraattori, monsieur Testard; ja poliisiprefekti Delaume.

Poliisiprefekti ja prokuraattori eivät nousseet tuoleiltaan, joilla olivat istuneet pääministerin pitkällisen puhuttelun aikana. Mutta pääministeri nousi seisaalleen, puristi etsivän osaston päällikön kättä ja lausui mitä sydämellisimmin:

"Varmaankin, hyvä herra Lenormand, tiedätte syyn, miksi kutsutin teidät."

"Kesselbachin juttu?"

"Niin."

* * * * *

Kesselbachin juttu! Jokainen meistä muistaa ei ainoastaan tuon hälyä herättäneen jutun pääpiirteitä, jonka sotkuista vyyhtiä olen ottanut tässä selvitelläkseni, vaan sen kaikkein pienimmätkin tapaukset, sillä niin suuresti kiinnitti se äskeisinä vuosina meidän kaikkien huomiota. Eikä kukaan meistä unohda, millaista tavatonta kohua se sai aikaan sekä Ranskassa että sen ulkopuolella. Ja kuitenkin iski yleisöön yksi seikka vielä voimallisemmin kuin nuo kolme niin salaperäisesti tehtyä murhaa, kuin tuon teurastuksen hirveä tunnottomuus, kuin mikään muu – ja se seikka oli Arsène Lupinin jälleen ilmestyminen, voisipa sanoa ylösnousemus.

Arsène Lupin! Kukaan ei ollut kuullut hänestä puhuttavan neljään vuoteen, siitä asti kuin oli tullut päivänvaloon uskomaton, hämmästyttävä Onton Neulan salaisuus ["Ontto neula." Kirj. Maurice Leblanc. Suom. V. Hämeen-Anttila. Arvi A. Kariston kustannuksella, 1909.], siitä päivästä asti, jona hän oli hävinnyt pimeään Sherlock Holmesin ja Isidore Beautreletin silmistä, seljässään kantaen rakastamansa naisen hengetöntä ruumista ja vanhan palvelijattarensa Victoiren saattamana.

Siitä lähtien oli häntä yleensä pidetty kuolleena. Tätä puhuivat poliisit, jotka kadottaessaan vastustajansa näkyvistään tyytyivät muitta mutkitta hautaamaan hänet.

Jotkut kuitenkin uskoivat hänen pelastuneen ja päättelivät hänen viettävän rauhallista tavallisen kansalaisen elämää. Heidän oletuksensa mukaan hän eleli vaimonsa ja lastensa kanssa jossakin maatilkkuansa viljellen; toiset taasen väittivät, että hän oli murheen painamana ja maailman turhuuksiin kyllästyneenä sulkeutunut luostarin yksinäisyyteen.

Ja tässä hän taas kookkaana kohosi yleisön näkyviin, jälleen ryhtyen hellittämättömään taisteluunsa yhteiskuntaa vastaan! Arsène Lupin oli taaskin Arsène Lupin, oikullinen, tapaamaton, häiritsevä, julkea, nerokas Arsène Lupin! Mutta tällä kertaa nousi kauhun huuto. Arsène oli riistänyt ihmishenkiä! Ja rikoksen kataluus, julmuus, raaka häikäilemättömyys olivat niin suuret, että myötätuntoa herättävän sankarin, ritarillisen ja toisinaan tunteellisen seikkailijan kuvan sijalle oitis tuli epäinhimillinen, verenjanoinen ja hillitön hirviö. Ihmiset inhosivat ja kammosivat nyt entistä epäjumalaansa kiihkeämmin kuin olivat häntä sorean käytöksensä ja hauskan hyväntuulisuutensa vuoksi ihailleet.

Ja pian kääntyi peljästyneen lauman suuttumus poliiseja vastaan. Ennen oli yleisö nauranut. He olivat antaneet hävinneelle poliisikomisariukselle anteeksi sen lystikkään tavan tähden, jolla hän oli antanut itsensä puijata. Mutta pilaa oli kestänyt liian kauvan, ja hirmustumisensa ja raivonsa puuskassa he nyt vaativat viranomaisia tilille noista pöyristyttävistä veritöistä, joita nämä olivat voimattomat ehkäisemään.

Sanomalehdistössä, julkisissa kokouksissa, kaduilla, vieläpä edustajakamarin puhujalavallakin kajahteli sellainen raivo, että hallitus tunsi levottomuutta ja koetti kaikin mahdollisin keinoin tyynnytellä yleistä kiihtymystä.

Valenglay, pääministeri, sattui suuresti harrastamaan kaikkia tuollaisia poliisikysymyksiä ja oli useasti huvikseen syventynyt eri tapauksiin etsivän osaston päällikön keralla, jonka hyviä lahjoja ja itsenäistä luonnetta hän piti suuressa arvossa. Hän kutsutti luoksensa keskusteluun prefektin ja prokuraattorin, neuvotteli heidän kanssaan ja lähetti sitte hakemaan hra Lenormandia.

"Niin, hyvä hra Lenormand, asia koskee Kesselbachin juttua. Mutta ennen kuin käymme siitä puhumaan, täytyy minun mainita teille seikka, joka erityisesti painaa ja voinpa sanoa kiusaa hra poliisiprefektiä. Hra Delaume, tahtoisitteko selittää hra Lenormandille?"

"Oh, hra Lenormand tietää varsin hyvin, miten on asian laita", sanoi prefekti äänellä, jossa ei sointunut suurtakaan suopeutta hänen käskynalaistaan kohtaan. "Olemme siitä jo keskenämme puhuneet, ja minä olen hänelle lausunut mielipiteeni hänen sopimattomasta käyttäytymisestänsä Palace-hotellissa. Ihmiset ovat yleisesti suutuksissaan."

Hra Lenormand nousi, otti taskustaan paperin ja laski sen pöydälle.

"Mikä tämä on?" kysyi Valenglay.

"Eronhakemukseni, hra ministeripresidentti."

Valenglay hypähti:

"Mitä! Teidän eronhakemuksenne! Hyvää tarkottavasta huomautuksesta, jonka hra poliisiprefekti katsoo sopivaksi tehdä teille ja jota hän muuten ei pidä vähääkään tärkeänä, te otatte heti suutahtaaksenne! Teidän täytyy tunnustaa, hyvä hra Lenormand, olevanne hiton herkkä! No, pistäkää tuo paperipalanen takaisin taskuunne ja puhelkaamme vakavasti."

Etsivän osaston päällikkö istuutui jälleen ja Valenglay sanoi, vaientaen prefektin, joka ei yrittänytkään salata tyytymättömyyttään:

"Sanalla sanoen, Lenormand, asiana on se, että Lupinin ilmestyminen taas näyttämölle häiritsee meitä. Se roisto on uhmaillut meitä kyllin kauvan. Hänen seikkailemisensa oli tavallisesti huvittavaa, sen tunnustan, ja minä puolestani olin ensimäinen sille nauramaan. Mutta nyt ei ole enää siitä kysymys. On kysymys murhista. Saatoimme kärsiä Lupinia niin kauvan kuin hän hauskutteli lehteri-yleisöä. Mutta kun hän ottaa surmatakseen ihmisiä, niin ei mitenkään!"

"Mitä siis pyydätte, hra ministeripresidentti?"

"Mitäkö pyydämme? Sehän on aivan selvää! Ensiksikin hänen vangitsemistaan, ja sitte hänen päätänsä!"

"Voin luvata teille hänen vangitsemisensa, ennemmin tai myöhemmin, vaan en hänen päätänsä."

"Mitä! Jos hänet vangitaan, niin hänhän joutuu tutkittavaksi murhista, tuomittavaksi ja mestauslavalle."

"Ei!"

"Ja miksi ei?"

"Siksi että Lupin ei ole murhannut."

"Kuinka? Tehän olette järjiltänne, Lenormand! Palace-hotellin ruumiit ovat keksintöä, tiemmä! Eikä noita kolmea murhaa ole kukaan tehnyt!"

"Kyllä, mutta ei Lupin."

Päällikkö lausui nämä sanat hyvin vakavasti, vaikuttavan tyynesti ja varmasti. Prokuraattori ja prefekti ryhtyivät väittämään vastaan.

"Varmaankaan, Lenormand", sanoi Valenglay, "ette ilman vakavia syitä esitä tuota oletusta?"

"Oletus ei se ole."

"Mitä todistuksia on teillä?"

"Aluksi kaksi siveellistä, jotka heti esitin tutkintotuomarille ja joita sanomalehdet ovat painostaneet. Ihan ensinnä, Lupin ei surmaa ihmisiä. Toiseksi, miksi olisi hän tappanut ketään, kun oli jo saavuttanut tarkotuksensa, saaliin, eikä hänellä ollut mitään peljättävää kapuloidun ja köytetyn vastustajansa taholta?"

"Varsin hyvä. Mutta entäs tosiseikkoja?"

"Tosiseikat eivät järkeä ja johdonmukaista ajattelua vastassa merkitse mitään; ja sitä paitsi ovat tosiseikatkin puolellani. Mitä tarkotusta olisi Lupinin läsnäololla siinä huoneessa, josta savukekotelo löytyi? Toiselta puolen, ne mustat vaatteet, jotka löydettiin ja jotka ilmeisesti kuuluivat murhaajalle, eivät mitaltaan lähestulkoonkaan sovi Lupinille."

"Tunnette hänet siis, vai mitä?"

"Minä? En. Mutta Edwards näki hänet, Gourel näki hänet; ja se mies, jonka he näkivät, ei ole sama mies, jonka kamaripalvelijatar näki palvelusväen portailla laahaamassa Chapmania kädestä."

"Teidän käsityksenne siis…"

"Tarkotatte sanoa totuus, hra presidentti. Tällainen se on tahi ainakin sikäli kuin minä sitä tunnen. Tiistaina huhtikuun 16. p:nä eräs mies – Lupin – murtautui hra Kesselbachin huoneeseen noin kello kaksi ehtoopäivällä…"

Hra Lenormandin keskeytti naurun remakka. Nauraja oli poliisiprefekti.

"Sallikaa minun sanoa teille, hra Lenormand, että teillä on hiukan kiire tosiseikkojenne latelemiseen. On todistettu, että hra Kesselbach sinä päivänä kello kolme saapui Crédit Lyonnaisiin ja laskeutui holvikerrokseen. Hänen nimikirjotuksensa luettelossa osottaa sen."

Hra Lenormand odotti kunnioittavasti, kunnes hänen ylempänsä oli lopettanut. Sitte hän pitkitti, huolimatta vastata hyökkäykseen:

"Noin kello kaksi ehtoopäivällä Lupin erään Marco-nimisen kätyrinsä avulla köytti hra Kesselbachin, ryösti häneltä kaikki käteiset varat ja pakotti hänet ilmaisemaan Crédit Lyonnaisissa vuokraamansa lokeron salakirjaimet. Heti kun salaisuus oli saatu tietoon, läksi Marco. Hän yhtyi erääseen toiseen rikostoveriin, joka käyttäen edukseen jonkunlaista yhdennäköisyyttä hra Kesselbachin kanssa – jota yhdennäköisyyttä hän sinä päivänä lisäsi ottamalla ylleen samanlaisen puvun kuin Kesselbachilla oli ja hankkimalla kultapuitteiset silmälasit – meni Crédit Lyonnaisiin, jäljensi hra Kesselbachin nimikirjotuksen, tyhjensi lokeron sisällön ja käveli Marcon saattamana pois. Marco oitis ilmotti puhelimella Lupinille. Heti kun Lupin oli varma siitä, ettei hra Kesselbach ollut häntä pettänyt ja että hänen käyntinsä tarkoitus oli saavutettu, poistui hänkin."

Valenglayn mieli näytti horjuvan:

"Niin, niin – myöntäkäämme se. Mutta minua kummastuttaa, että Lupinin lainen mies olisi pannut alttiiksi niin paljon aivan mitättömän hyödyn tähden – muutamien setelien ja lokeron luulotellun sisällön takia."

"Lupin tavoitteli enempää. Hän tahtoi saada joko sahviaanikotelon, joka oli matkalaukussa, tahi sitte mustapuu-lippaan, joka oli lokerossa. Hän on saanut mustapuu-lippaan, sillä hän on lähettänyt sen takaisin. Senvuoksi hän tähän mennessä tietää tahi on kelpo määrässä saamassa tietoonsa sen kuuluisan suunnitelman, jota hra Kesselbach hautoi ja josta hän puheli kirjurinsa kanssa hiukan ennen kuolemaansa."

"Mikä suunnitelma se oli?"

"En tunne sitä lähemmin. Barbareuxin toimiston johtaja, jolle hän oli puhunut asiasta, oli saanut tehtäväkseen etsiä hra Kesselbachille jonkun miehen, joka käyttää nimeä Pierre Leduc ja joka arvatenkin on ennen rappiolle joutumistansa nähnyt parempia päiviä. En osaa sanoa, mitä merkitystä tuon henkilön löytämisellä oli suunnitelman menestymiselle."

"Hyvä niin", sanoi Valenglay. "Sen verran Arsène Lupinista. Hänen osansa on näytelty. Hra Kesselbach on köytetty, kapuloittu ja rosvottu, mutta hengissä! Mitä tapahtuu siihen asti kun hänet löydetään ruumiina?"

"Useampaan tuntiin ei mitään, ei ennen yötä. Mutta yöllä joku tunkeutui sisälle."

"Millä tavalla?"

"420. huoneen kautta – se oli hra Kesselbachin varaamia huoneita. Tuolla henkilöllä ilmeisesti oli väärä avain."

"Mutta", huudahti poliisiprefekti, "kaikki ovet sen huoneen ja hra Kesselbachin huoneuston välillä olivat teljetyt – ja niitä oli neljä?"

"Olihan ainakin uloke käytettävissä."

"Uloke!"

"Niin; uloke kiertää koko huonekertaa, Rue Galiléen puolella."

"Entäs väliaukot?"

"Riuska mies voi astua niiden ylitse. Meidän miehemme teki sen. Minä olen löytänyt jälkiä."

"Mutta kaikki huoneuston ikkunat olivat salvatut; rikoksen jälkeen on todettu, että ne olivat vielä salvassa."

"Kaikki paitsi yksi, kirjuri Chapmanin ikkuna, joka oli ainoastaan työnnetty kiinni. Minä koetin sitä itse."

Tällä kertaa näytti pääministeri hiukan taipuvan, niin johdonmukaiselta tuntui Lenormandin selitys, niin täsmälliseltä ja niin selvien tosiseikkojen tukemalta. Hän kysyi kasvavalla mielenkiinnolla:

"Mutta mikä oli miehen tulolla tarkotuksena?"

"Minä en tiedä."

"Vai niin, te ette tiedä?"

"Yhtä vähän kuin hänen nimeänsäkään."

"Mutta miksi tappoi hän Kesselbachin?"

"En tiedä. Se kaikki on salassa. Meillä on enintään oikeus otaksua, ettei hän tullut murhan aikeissa, vaan halusi, hänkin, anastaa sahviaanikotelossa ja mustapuu-lippaassa säilytetyt asiapaperit, ja että hän havaitessaan sattumalta joutuneensa avuttomaan tilaan nujerretun vihamiehen eteen surmasi hänet."

Valenglay mutisi:

"Niin, täytyyhän sanoa, että se on mahdollista… Ja onko hänellä luullaksenne nuo asiapaperit?"

"Hän ei löytänyt lipasta, syystä että se ei ollut siellä, mutta hän löysi mustan sahviaanilompakon. Siten Lupin ja… tuo toinen ovat samassa asemassa. Kumpainenkin tietää Kesselbachin suunnitelmasta yhtä paljon."

"Se merkitsee", huomautti presidentti, "että he joutuvat taisteluun keskenään."

"Aivan. Ja taistelu on jo käynnissä. Murhaaja löysi Arsène Lupinin käyntikortin ja kiinnitti sen ruumiiseen. Siten kääntyisi kaikki epäluulo Arsène Lupiniin… ja Arsène Lupinista tehtäisiin murhaaja."

"Totta… totta", vahvisti Valenglay. "Laskelma näytti hyvinkin varmalta."

"Ja sotajuoni olisi onnistunut", pitkitti Lenormand, "ellei murhaaja toisen ja vähemmän suotuisan sattuman johdosta olisi joko tullessaan tai mennessään pudottanut savukekoteloaan 420. huoneeseen ja ellei huonekerran siivooja Gustave Beudot olisi sitä korjannut. Siitä hetkestä asti, tietäen tulleensa ilmi tahi olevansa ilmi tulemaisillaan…"

"Mistä hän sen tiesi?"

"Mistäkö? No, itseltänsä hra Formerielta, tutkintotuomarilta. Tutkimus toimitettiin avoimin ovin. On varmaa, että murhaaja piileksi väkijoukon seassa, niiden hotellihenkilöiden ja sanomalehtimiesten joukossa, jotka olivat kuulemassa Gustave Beudotin todistusta; ja kun tutkintotuomari lähetti hänet ullakostansa noutamaan savukekoteloa, niin mies lähti perässä ja löi iskunsa. Toinen uhri!"

Kukaan ei nyt inttänyt vastaan. Murhenäytelmä kuvastui heidän silmissään aivan totuudenmukaisena.

"Entäs kolmas uhri?" kysyi Valenglay.

"Hän itse antoi roistolle tilaisuuden. Kun Beudotia ei kuulunut takaisin, niin Chapman, uteliaana näkemään savukotelon, meni ylös hotellin isännöitsijän kanssa. Murhaaja yllätti hänet, laahasi hänet pois, vei hänet johonkin makuuhuoneeseen ja teki lopun hänestäkin."

"Mutta miksi antoi hän tuolla tavoin laahata itseänsä pois, tekemättä vastarintaa miehelle, jonka tiesi hra Kesselbachin ja Gustave Beudotin murhaajaksi?"

"Sitä en tiedä, enkä myöskään missä huoneessa rikos tapahtui tai millä tosiaan ihmeellisellä tavalla pahantekijä pelastui."

"Jotakin on sanottu kahdesta sinisestä lapusta."

"Kyllä; toinen oli kiinnitetty sen lippaan pohjaan, jonka Lupin lähetti takaisin, ja toisen löysin minä. Jälkimäinen epäilemättä oli pudonnut murhaajan varastamasta sahviaanikotelosta."

"No?"

"En luule niiden merkitsevän mitään. Jotakin merkitystä voi olla ainoastaan numerolla 813, jonka hra Kesselbach oli kirjottanut niihin molempiin. Hänen käsialansa on tunnettu."

"Ja tuo numero 813?"

"On salaisuus."

"Siis?"

"Voin taaskin vain vastata, että minä en tiedä."

"Eikö teillä ole mitään epäluuloja?"

"Ei minkäänlaisia. Kaksi miestäni asustaa eräässä Palace-hotellin huoneessa samassa huonekerrassa, mistä Chapmanin ruumis löydettiin.

Nämä kaksi miestä pitävät silmällä kaikkia hotellin asukkaita.

Pahantekijä ei ole niitä, jotka ovat muuttaneet pois."

"Eikö kukaan käyttänyt puhelinta murhien tapahtuessa?"

"Kyllä; joku soitti ulkoa päin majuri Parburylle, eräälle niistä neljästä henkilöstä, joilla oli huoneusto ensimäisen huonekerran käytävän varrella."

"Ja tämä majuri Parbury?"

"Olen kuulustellut häntä, ja mieheni pitävät häntä silmällä. Tähän asti ei ole ilmaantunut häntä vastaan mitään."

"Ja mihin suuntaan aijotte ohjata tutkistelunne?"

"Etsintäni ala on hyvinkin rajotettu. Luullakseni täytyy murhaajan olla Kesselbach-pariskunnan ystäviä tai tuttavia. Hän seurasi heidän jälkiään, tunsi heidän tapansa, tiesi mitä varten hra Kesselbech oli Pariisissa ja ainakin aavisteli hra Kesselbachin suunnitelmien tärkeyttä."

"Hän ei siis ollut ammattirikollinen?"

"Ei, ei; eipä suinkaan. Murha tehtiin erinomaisen taitavasti ja rohkeasti, mutta se johtui asianhaaroista. Toistan vielä, että meidän on etsiskeltävä hra ja rouva Kesselbachin lähimmästä seurapiiristä. Ja todistuksena siitä on, että Kesselbachin murhaaja surmasi Gustave Beudotin yksistään syystä että tällä oli savukekotelo hallussaan ja Chapmanin yksistään syystä että kirjuri tiesi sen seikan. Muistakaa Chapmanin kiihtymystä; pelkästä savukekotelon kuvauksesta Chapman äkkiä sai käsityksen murhenäytelmän laadusta. Jos hän olisi savukekotelon nähnyt, niin me olisimme saaneet riittävät tiedot. Tuntematon mies ymmärsi sen – hän tekin lopun Chapmanista. Emmekä me tiedä mitään, emme mitään muuta kuin alkukirjaimet L.M."

Hän mietti tuokion ja jatkoi:

"On toinenkin todistus, joka on vastauksena erääseen kysymykseenne, hra presidentti: Luuletteko, että Chapman olisi saattanut tuota miestä pitkin hotellin käytäviä ja portaita, ellei hän olisi miestä ennestään tuntenut?"

Tosiseikkoja kertyi. Totuus tai ainakin otaksuttava totuus lujittui. Monet ratkaisevat piirteet, enimmin mielenkiintoiset ehkä, pysyivät hämärinä. Mutta millaista valaistusta olikaan saatu asialle! Lenormandin kuulijat käsittivät nyt selvästi, missä järjestyksessä tapaukset olivat toisiansa seuranneet.

Oltiin hetken aikaa vaiti. Jokainen mietiskeli, etsi vastasyitä, vaihtoehtoisia väitteitä. Viimein Valenglay huudahti:

"Hyvä Lenormand, tämä kaikki on varsin oivallista. Te olette saanut minut vakuutetuksi… mutta emmepä silti lopulta ole sen edempänä kuin äskenkään."

"Mitä tarkotatte?"

"Mitä sanon. Meidän kohtauksemme tarkotuksena ei ole saada selville osa salaisuutta, jonka te jonakuna päivänä varmasti kokonaan selvitätte, vaan tyydyttää yleistä vaatimusta niin täydellisesti kuin meille vain mahdollista on. Olkoonpa murhaajana Lupin taikka joku muu; olkoon rikollisia kaksi tai kolme, taikka yksi ainoa, siitä emme vielä saa rikollisen nimeä tietoomme, emmekä häntä vangituksi. Ja yleisöllä pysyy se onneton käsitys, että laki on voimaton."

"Mitä voin minä tehdä?"

"Antakaa yleisölle se nimenomainen tyydytys, jota se pyytää."

"Mutta minusta tuntuu, että tämän selityksen pitäisi jo kyetä…"

"Sanoja! Yleisö vaatii tekoja! Yksi ainoa toimenpide voi sitä tyydyttää – vangitseminen."

"Perhana! Hitto! Emme voi vangita ensimäistä vastaantulijaa!"

"Sekin olisi parempi kuin olla vangitsematta ketään", sanoi Valenglay naurahtaen. "No, silmätkäähän tarkoin ympäristöä. Oletteko varma Edwardsista – Kesselbachin palvelijasta?"

"Ihan varma. Sitä paitsi… Ei, hra presidentti, se olisi vaarallista ja naurettavaa, ja olen varma siitä, ettei hra prokuraattori itsekään… On vain kaksi henkilöä, jotka meillä on oikeus vangita: murhaaja – minä en tiedä kuka hän on – ja Arsène Lupin."

"No?"

"Ei ole puhettakaan Arsène Lupinin vangitsemisesta, tahi ainakin se vaatii aikaa, moninaista toimenpiteiden valmistelua, jonka suorittamiseen minulla ei ole ollut aikaa, koska olin arvellut Lupinin vetäytyneen lepoon… tai kuolleen."

Valenglay polki jalkaansa kärsimättömänä kuten mies, joka haluaisi nähdä toivomustensa paikalla toteutuvan.

"Ja kuitenkin… ja kuitenkin, hyvä Lenormand, täytyy jotakin tehdä – vaikkapa vain oman itsenne vuoksi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että teillä on voimallisia vihamiehiä… ja että ellei minua olisi… Sanalla sanoen, Lenormand, teidän ei voida sallia päästä asiasta tällä tavoin. Mitä teette apureihin nähden? Onhan muitakin kuin Lupin juttuun sekaantunut. On Marco, ja on se konna, joka hra Kesselbachiksi tekeytyneenä pistäytyi Crédit Lyonnaisin holviin."

"Olisitteko tyydytetty, jos saisitte hänet, hra presidentti?"

"Olisinko tyydytetty? Toden totta, olisinpa toki!"

"No, antakaa minulle seitsemän päivää."

"Seitsemän päivää! Eihän tässä ole puhettakaan päivistä, hyvä Lenormand! Voimme puhua vain tunneista!"

"Kuinka monta annatte minulle, hra presidentti?"

Valenglay otti esille kellonsa ja nauraa hykähteli.

"Minä annan teille kymmenen minuuttia, hyvä Lenormand!"

Etsivän osaston päällikkö otti käteensä oman kellonsa ja sanoi tyynesti, pannen painoa jokaiselle tavulle:

"Myönnätte minulle aikaa neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsen, hra presidentti."

Valenglay katseli häntä hämmästyneenä.

"Neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsette? Mitä sillä tarkotatte?"

"Tarkotan, hra presidentti, että kymmenessä minuutissa on minulle liikaa. Tarvitsen kuusi, enkä minuuttiakaan enempää."

"Oh, mutta kuulkaahan, Lenormand: jos hetki mielestänne sopii pilantekoon…"

Etsivän osaston päällikkö astui ikkunan luo ja viittasi kahdelle miehelle, jotka kävelivät pihalla.

Sitte hän palasi.

"Hra prokuraattori, allekirjottaisitteko hyväntahtoisesti vangitsemiskäskyn Auguste Maximin Philippe Daileronia vastaan, ijältään neljäkymmentäseitsemän vuotta? Ammatin voitte jättää merkitsemättä."

Hän astui ovelle.

"Tulkaa sisälle, Gourel. Te myös, Dieuzy."

Gourel astui sisälle poliisitarkastaja Dieuzyn saattamana.

"Onko teillä käsiraudat, Gourel?"

"On, hra päällikkö."

Hra Lenormand astui Valenglayn eteen.

"Hra presidentti, kaikki on valmiina. Mutta minä pyydän mitä hartaimmin, että jättäisitte tämän vangitsemisen sikseen. Se sekottaa kaikki suunnitelmani; se voi tehdä ne turhiksi. Tyydytyksen takia, joka lopultakin on hyvin mitätön, joutuu koko hankkeen menestys vaaraan."

"Hra Lenormand, sallikaa minun huomauttaa, että teillä on enää kahdeksankymmentä sekuntia jäljellä."

Etsivän osaston päällikkö hillitsi harmistuneen liikkeen, astui lattian poikki ja istuutui suuttuneesti sauvaansa nojaten, ikäänkuin olisi päättänyt olla puhumatta. Sitte hän virkahti päätöksensä tehden:

"Hra presidentti, ensimäinen henkilö, joka astuu tähän huoneeseen, on se mies, jonka vangitsemista pyysitte… vastoin minun toivomustani, kuten vielä kerran teille huomautan."

"Viisitoista sekuntia, Lenormand!"

"Gourel… Dieuzy… ensimäinen henkilö, ymmärrättehän? Hra prokuraattori, oletteko allekirjoittanut vangitsemiskäskyn?"

"Kymmenen sekuntia, Lenormand!"

"Hra presidentti, soittaisitteko kelloa?"

Valenglay soitti.

Sanansaattaja ilmestyi oviaukkoon ja odotti.

Valenglay kääntyi etsivän osaston päällikköön:

"No, Lenormand, hän odottaa määräyksiänne. Kenen saa hän osottaa sisälle?"

"Ei ketään!"

"Mutta se veitikka, jonka vangitsemisen lupasitte meille! Nuo kuusi minuuttia ovat jo kuluneet."

"Kyllä, mutta veitikka on täällä!"

"Täällä? En ymmärrä nyt. Kukaan ei ole tullut huoneeseen."

"Siinä erehdytte."

"Oh, mitä joutavia… Kuulkaahan, Lenormand: te teette pilaa meistä.

Sanon toistamiseen, ettei kukaan ole tullut huoneeseen."

"Ja minä sanon toistamiseen, hra presidentti, että joku on tullut huoneeseen."

"Mutta kuka, hitto vieköön?"

"Meitä oli tässä huoneessa kuusi; nyt on seitsemän – hrat Valenglay, Delaume, Testard, Lenormand, Gourel, Dieuzy, Auguste Maximin Philippe Daileron. On siis joku tullut."

Valenglay hätkähti.

"Ah! Mutta tämä on hulluutta! Mitä! Aijotte sanoa…"

Nuo kaksi salapoliisia olivat livahtaneet sanansaattajan ja oven väliin. Hra Lenormand astui sanansaattajan luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi kovalla äänellä:

"Lain nimessä, Auguste Maximin Philippe Daileron, sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja, minä vangitsen teidät."

Valenglay purskahti nauramaan.

"Oh, millainen pila! Tuota riivattua Lenormandia! Ei vähempi riittänyt! Hyvin tehty, Lenormand! Enpä ole pitkään aikaan niin makeasti nauranut."

Hra Lenormand kääntyi prokuraattoriin:

"Hra prokuraattori, ettehän unohda täyttää hra Daileronin ammattia vangitsemiskäskyyn? Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja."

"Oh, oivallista!… Oh, mainiota!… Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja!" hykähteli Valenglay kylkiänsä pidellen. "Oh, tämä ihmeellinen Lenormand keksii aatoksia, joita ei juolahtaisi kenenkään muun mieleen! Yleisö rähisten vaatii jotakin vangitsemista. Hän paiskaa sen kitaan minun ensimäisen sanansaattajani, Augusten, mallikelpoisen palvelijani! Niin, Lenormand, hyvä mies, kyllä minä tiesin teillä mielikuvitusta olevan, mutta enpä olisi aavistanut sen näin pitkälle ulottuvan! Jopa oli julkea kolttonen!"

Kohtauksen alusta asti ei Auguste ollut liikauttanut jäsentäkään, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen kasvonsa, hyvän, uskollisen palvelusmiehen luonteenomaiset kasvot, kuvastivat äärimäistä ällistystä. Hän katseli huoneessa olijoita toista toisensa jälkeen ilmeisesti yrittäen käsittää heidän sanojensa merkitystä.

Valenglay astui hänen eteensä.

"Suo minulle anteeksi, Auguste, hyvä mies. Hra Lenormand vain tekee meistä pikku pilaa. Sinä olet niin hyvänsävyinen mies, että kyllä itsekin yhdyt meidän nauruumme."

Prokuraattori ja poliisiprefekti nauroivat… kenties. Mutta Lenormandin tavallinen totisuus pysyi järkähtämättömänä. Hän lausui joitakuita sanoja Gourelille, ja tämä meni ulos. Sitte hän virkkoi äänekkäästi Dieuzylle:

"Pitäkää silmänne auki, poikani. Hänen vain liikahtaessaan käykää kiinni."

Hän palasi Valenglayn luo.

"Hra presidentti, pyydän huomiotanne pariksi kolmeksi minuutiksi. Istuutukaahan, hra presidentti. Sallitteko minun hiukan avata ikkunaa? Täällä on jokseenkin lämmin. Kiitos, hra presidentti. Ja nyt muutamin sanoin… Sen vuoden kuluessa, jonka olen teidän suosiostanne hoitanut virkaani, on sattuma… ja etsiskelyni antanut minulle Lupinista ja hänen joukkueensa entisestä järjestelmästä joitakuita tietoja, joita ensimältä tuskin otin vaivakseni seuloa, koska Lupin pysyi toimettomana; mutta niitä olen Palace-hotellin tapausten jälkeen todentanut ja täydentänyt, toisin sanoen sen jälkeen kun Lupin ryhtyi jälleen työskentelemään."

Lenormandin tyyneyden voittamana Valenglay istuutui. Lenormand jatkoi:

"Näiden taattujen tietojen pääsisältönä on, että Lupinin joukkueeseen kuuluu kahdenlaisia aineksia. Siinä on ensinnäkin toimivia toveruksia. Nämä ovat harvalukuiset – heitä on viidentoista tai kahdenkymmenen vaiheilla. He ovat Lupinin luutnantteja. He liikkuvat, he työskentelevät, ja he antautuvat vaaraan. Lupin uskoo tai on uskovinaan heille salaisimmatkin suunnitelmansa. Hän jakaa saaliin heidän kanssaan, sen jakoperusteen mukaan, otaksutaan, että he saavat neljänneksen ja hän itse kolme neljännestä. He ovat sanalla sanoen liikekumppanuksia. Marcon arvellaan olevan yksi niitä."

"Auguste epäilemättä on myöskin", naureskeli Valenglay. "Auguste, joka ei juuri koskaan poistu virastosta ja nukkuu täällä."

"Hra presidentti, saanko kutsua toisen sanansaattajan, joka on odotushuoneessa?"

Valenglay soitti. Sanansaattaja astui sisälle.

"Me haluamme eräitä tietoja", puheli etsivän osaston päällikkö.

"Olitteko tällä viikolla joka päivä virantoimituksessa?"

"Olin, joka päivä."

"Ette ollut lomalla tiistaina ehtoopäivällä?"

"En, monsieur."

"Entäs te, Auguste?" ensimäiseen sanansaattajaan kääntyen.

"En minäkään, monsieur."

"Olitpahan", tokaisi toinen. "Etkö muista, Auguste? Olit kaupungilla kaiken päivää."

"Se riittää. Saatte mennä", sanoi Lenormand.

Toisen sanansaattajan mentyä syntyi vaitiolo. Valenglay ei enää naureskellut, vaan kävi äkkiä tarkkaavaiseksi ja odotti, mitä etsivän osaston päällikkö edelleen puhuisi.

Lenormand astui jälleen Augusten eteen ja puheli hänelle säyseästi:

"Näette, ettei tästä ole pelastumisen mahdollisuutta – olette kiikissä. Parasta on pelin hävittyänsä nakata korttinsa pöytään. Mitä teitte tiistaina?"

Auguste intti:

"No, en mitään. En ymmärrä tätä. Minulla oli maalaisystävä käymässä luonani. Me läksimme kävelylle."

"Ystävänne nimi oli Marco. Ja te läksitte kävelylle Crédit Lyonnaisin holveihin…"

"Minäkö? Mitä ihmeitä! Marco? En tunne ketään sen nimistä."

"Entäs näitä? Tunnetteko näitä?" huudahti etsivän osaston päällikkö, työntäen parin kultapuitteisia silmälaseja hänen nenänsä alle.

"En; totisesti en. Minä en käytä silmälaseja."

"Käytättepä kyllä. Te käytätte niitä silloin kun pistäydytte Crédit Lyonnaisiin ja esiinnytte hra Kesselbachina. Nämä ovat kotoisin teidän huoneestanne, huoneesta jonka te olette hra Jérômen nimellä vuokrannut Rue du Coliséen n:o 5:stä."

"Minun huoneestani? Minun huoneestani? Minä nukun täällä virastossa."

"Mutta te vaihdatte vaatetustanne siellä, näytelläksenne osianne Lupinin joukkueessa."

Toinen pyyhkäisi kädellään otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä.

Hän oli käynyt kalvakaksi. Hän sopersi:

"Minä en ymmärrä… Te puhutte… puhutte…"

"Haluatteko kuulla jotakin, mitä voitte ymmärtää paremmin? Katsokaa, tämän olemme löytäneet paperikoristanne eteisessä, täällä, tässä samassa rakennuksessa."

Ja Lenormand levitti auki paperiarkin, jossa oli sisäasiain ministeriön otsake, ja jolle oli moneen kohtaan huolellisesti harjoteltu kirjottamaan sanat "Rudolf Kesselbach".

"No, mitä sanotte tästä, te hyvä ja uskollinen palvelija? Uutteraa harjottelua hra Kesselbachin nimen kirjottamisessa – riittääkö se jo todistukseksi teille?"

Isku rintaan sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Auguste saavutti ikkunan yhdellä loikkauksella, kiipesi ulokkeen yli ja hyppäsi pihalle.

"Pentele!" huusi Valenglay. "Sitä vintiötä!"

Hän soitti kelloa, ryntäsi ikkunaan, tahtoi huutaa. Lenormand virkahti aivan tyynesti:

"Älkää kiihtykö, hra presidentti."

"Mutta tuo ilkiö Auguste!"

"Malttakaa silmänräpäys. Minä otin lukuun tällaisen lopun. Minä todella annoinkin niin käydä. Parempaa tunnustusta emme olisi voineet saada…"

Tämän tyyneyden taivuttamana Valenglay istuutui jälleen. Hetkisen kuluttua astui sisälle Gourel, pidellen kauluksesta Auguste Maximin Philippe Daileronia, toiselta nimeltään Jérômea, sisäasiain ministeriön ensimäistä sanansaattajaa.

"Tuo hänet, Gourel!" sanoi Lenormand, kuten metsästäjä otusta hampaissaan kantavalle hyvälle vainukoiralle sanoo: "Hae! Tänne!"

"Tuliko hän rauhallisesti?"

"Se puri minua pikkuisen, mutta minä pitelin tiukasti", vastasi kersantti, näyttäen isoa jäntevää kättään.

"Hyvä, Gourel. Ja nyt saatte mennä."

Gourel läksi kuin koppiinsa palaava koira. Dieuzy poistui hänen mukanaan, ja Lenormand alkoi puhutella sanansaattajaa:

"Rupeammeko olemaan siivolla, Auguste Jérôme? Tajuammeko asemamme vakavuuden? Kyllä, hä? Me puremme hammasta… mutta asiat eivät silti näytä aivan tukalilta. Siinä tapauksessa, Auguste Jérôme, seiskää siinä missä olette, ihan alallanne – te ette ole tiellämme."

Valenglayta huvitti äärettömästi. Hän hykerteli kämmeniään ja nauroi. Ajatus, että hänen ensimäinen sanansaattajansa oli Lupinin liittolaisia, tuntui hänestä oivalliselta pilalta. Prokuraattori ja poliisiprefekti istuivat vaiti, vasten tahtoansakin Lenormandin käskevän ryhdin valtaamina; ja he kaikki kolme kuuntelivat äänettöminä, mitä tuo lemmon mies nyt lähinnä taas aikoi.

Lenormand alkoi jälleen sauvansa nojassa astella edestakaisin ja jatkoi selontekoansa:

"Arsène Lupinin joukkueeseen kuuluu siis toinenkin luokka jäseniä, hra presidentti. Ne ovat lisäjäseniä, eivät vakinaisia. Nämä eivät ole varsinaisia työntekijöitä. Heillä on omat ammattinsa, lääkäreinä, virkamiehinä, kauppiaina, poliiseina, ja nämä ammatit määräävät miten suurta hyötyä he kykenevät tuottamaan Lupinille. Hän käyttää heitä oppaina, tiedonantajina, ei säännöllisesti, vaan milloin tarvista sattuu ja mikäli kukin mihinkin tehtävään kelpaa. Yhdellä on väärien rahojen liikkeelle laskeminen erikoisalanansa, toinen korjaa puoleensa varastettuja automobileja, jollakulla on läheisiä välejä vanhojen esineiden keräilijöihin, toisella papiston keskuudessa. Ja siitä johtuu, että Auguste sattuu olemaan pääministerin ensimäinen sanansaattaja ja väärennettyjen nimikirjotusten taituri. Hänen huoneestaan Rue du Coliséen varrella löydätte albumin, joka sisältää useiden satojen kuuluisuuksiemme ja rikkaiden pankkimiestemme nimikirjotukset."

"Ja minkä johtopäätöksen saamme tehdä tästä kaikesta, hyvä Lenormand?" kysyi Valenglay, hänet keskeyttäen.

"Tämän johtopäätöksen, hra presidentti: että Lupinin lähimpään piiriin kuuluvat toverit ovat kiintyneet häneen kuolemaan asti, kiintyneet rakkaudella ja ihailulla ja kiintyneet osuudella saaliiseen, kun taas toiset eivät ole hänen suoranaisen toimintansa ja vaikutuksensa alaisina, vaan ainoastaan saavat apurahoja – luultavasti eivät kovinkaan suuria, – ja kun näillä ei ole mitään osuutta saaliin jaossa, niin he ehkä eivät ole karaistuja kiusausta vastaan. Heidän kanssaan voisi päästä sopimukseen, jos tarvis tulisi. Eikö niin ole asian laita, Auguste?"

Sanansaattaja seisoi kuin patsas. Lenormand astui hänen eteensä.

"Kuinka paljon tahdotte?"

"Mitä tehdäkseni?"

"Ahaa, te alatte jo älytä! Näen, ettei meille tule pitkällistä hierontaa. Teidän tehtävänne olisi sanoa minulle mitä tiedätte…"

"Kenestä?"

"Lupinista."

"En tiedä mitään."

"Valehtelette."

"En. Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt. En tunne häntä."

"Se on lopultakin mahdollista. Mutta millä tavalla asetutte yhteyteen hänen kanssaan?"

Sanansaattaja oli vaiti.

"Oh, tietysti; mehän emme ole vielä sopineet ehdoista. Mitä tahdotte?"

"Vapauteni."

"Älkää puhuko joutavia. Te olette kiikissä, ja teidän on käytävä läpi myllyn, kuten kenen hyvänsä toisenkin, ja te saatte istua aikanne – viisi vuotta, kymmenen vuotta, – se ei kuulu minuun. Ei; ajatelkaa tulevaisuutta ja vanhuuttanne. Vapaalle jalalle päästyänne te ette paljoonkaan kelpaa, ja kuitenkin täytyy teidän elää. Paljonko tahdotte?"

"Viisikymmentätuhatta frangia."

"Oletteko järjiltänne?"

"En ole järjiltäni. Marcon kautta pääsette käsiksi Lupiniin; ja Lupin on hyvästi viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen."

"Minä tarjoan teille kymmenen; en penniäkään enempää."

"Viisikymmentä; ei penniäkään vähempää."

"Hra presidentti, ratkaisu on teidän."

Valenglay vastasi:

"Kymmenentuhatta Marcon vangitsemisen jälkeen; neljäkymmentä Lupinin."

"Se sopii", suostui sanansaattaja.

"No, jos se sopii", vastasi Lenormand, "niin laukaiskaa kielenne ja puhukaa suunne puhtaaksi. Millä tavoin olette yhteydessä keskenänne?"

"Erään ystäväni välityksellä."

"Marcon kait?"

"Niin."

"Hänen osotteensa?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta teillä on keinoja saada se?"

"Ei. Kun Marco tarvitsee minua, soittaa hän minulle puhelimella."

"Minne?"

"Tänne virastoon."

"Hyvin valittu. Ja mitä te teette silloin kun vuorostanne tarvitsette häntä?"

"Minä lähetän hänelle kirjeen."

"Minne?"

"Poste restante, Rue Milton."

"Mille nimimerkille?"

"T.L.B.N."

"Ja siinäkö kaikki mitä tiedätte?"

"Niin."

"Ja te pidätte sitä viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena?

Olettepa te aika miekkonen!"

"Teidän tarvitsee vain vartioida postikonttoria. Marco käy siellä joka aamu."

"Kiitos neuvosta. Gourel! Dieuzy!"

Hän avasi oven molemmille salapoliiseille.

"Viekää tämä mies vaunuilla poliisiasemalle. Ja koko asiasta ei hiiskahdustakaan! Älkää antako sanomalehtien saada mitään vihiä."

"Mutta virastossa jokainen jo tietää, mitä on tapahtunut, hra päällikkö", huomautti Gourel.

"Ei väliä. Tehkää kuten sanon. Ja olkaa te siivona, Auguste!"

Sanansaattaja läksi molempien poliisitarkastajien välissä rauhallisesti pois.

Sitten Valenglay huudahti:

"Hyvin tehty, hyvä Lenormand! Tämä on kerrassaan ihmeellistä, ja täydellisesti teidän arvoistanne! Mutta kertoisitteko minulle, kuinka saitte kaiken aikaan?"

"Juttu on aivan yksinkertainen! Minä tiesin, että hra Kesselbach oli käyttänyt Barbareuxin toimistoa, ja että Lupin oli käynyt häntä tapaamassa, ilmeisesti toimiston puolesta muka. Ryhdyin tiedustelemaan siltä suunnalta ja havaitsin, että Kesselbachin ja Barbareuxin vahingoksi tapahtunut kieliminen oli saattanut olla eduksi yhdelle ainoalle miehelle nimeltä Jérôme, joka oli toimiston erään kirjurin ystäviä."

"Mistä sen tiesitte?"

"Se on ammattisalaisuus, hra presidentti. Mutta tosiasia on, että jos te ette olisi määrännyt minua jouduttamaan asiain kehitystä, niin minä olisin pitänyt silmällä sanansaattajaa, päässyt käsiksi Marcoon ja sitte Lupiniin, tuhlaamatta penniäkään."

"Hyvä Lenormand, julkisella politiikalla on hätätilansa", sanoi Valenglay.

"Mahdollista kyllä. Mutta koko sisäasiain ministeriö tietää Augusten vangitsemisen – kuulitte, mitä Gourel sanoi. Kaikki sanomalehdet julistavat sen huomenna. Lupin pujahtaa piiloon, emmekä me saa Marcoakaan kiinni."

"Siihen pahaan on yksi ainoa apu, Lenormand."

"Mikä niin, hra presidentti?"

"Marcon pistäminen tyrmään tänä yönä."

"Se on mahdotonta. En voi saada häntä käsiini ennen kuin huomenna tai ylihuomenna, hänen käväistessään postikonttorissa."

"Mutta se täytyy kuitenkin tehdä."

"Voi, hra presidentti, olemme jo tehneet virheen, vangitessamme Jérômen. Älkää pakottako minua toiseen."

"Se täytyy tehdä. On ehdottomasti välttämätöntä, että Jérômen ja Marcon – Lupinin Kesselbachin jutussa käyttämien molempien apurien – vangitseminen julkaistaan huomis-aamuna."

"Hyvä on, hra presidentti, Marco pannaan lukkojen taakse tänä iltana ennen kahtatoista."

Valenglay ei voinut salata hämmästystään.

"Joutavia! Tiedättekö hänen oikean nimensä? Hänen asuntonsa?"

"Tiedän."

"Taivasten tekijä! Mutta miten?"

"Sen saatte kuulla myöhemmin, hra presidentti."

* * * * *

Pienessä ravintolassa Rue Demoursin varrella, melkein Rue Bayenin kulmassa, istui savunkarvaisia silmälaseja käyttävä herrasmies lopettamassa päivällistänsä pöydän ääressä, joka oli lähinnä ikkunakomeroa.

Hänen vieressään oleva kaihdin on vedetty hiukan taaksepäin, ja tuon tuostakin hän vilkaisee kadun toisella puolella olevaa kulmataloa kohti. Se on sievä asuntorakennus, ja avoimesta ajoportista näkee pihalle, jota ikkunain valot hämärästi valaisevat.

Ravintolan seinäkello lyö yhdeksän, kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia kuluu mitään tapahtumatta. Mutta puoli kymmeneltä tulee joku sisälle ja istuutuu vastapäätä vanhaa herrasmiestä.

"Tehty on, hra päällikkö."

"Ja mitä muuta kuuluu?"

"Ei mitään."

"Kertokaa minulle kaikki alusta asti."

"Minä alotin lähettämällä kirjelmän Rue Miltonille osotteella 'T.L.B.N.' Kirjelmän sisältö kuului: 'Tulen klo kymmeneltä tänä iltana. Jérôme'."

"Se oli järjetöntä, sillä sanoinhan, että Jérôme ei tiedä Marcon osotetta; ja jos Marco olisi saanut kirjelmän, niin hän olisi heti arvannut, ettei Jérômella ollut voinut olla mitään osuutta sen lähettämiseen. Mutta sillä ei kuitenkaan ole väliä. Marco ei tullut, vai mitä?"

"Ei. Minä viivyin postikonttorissa kello kuudesta yhdeksään. Olin ilmaissut asian postimestarille ja hän asetti minut kirjurien joukkoon, ristikon taakse."

"Eikä kukaan käynyt kysymässä kirjelmää?"

"Ei."

"Sitä en ihmettele, koskapa Marco on kaksi tuntia ollut kotona."

"Oh, herra päällikkö! Ja te olette pannut minut puhumaan! Missä hän on?"

"Katsokaa ajoporttia tuolla vastapäätä. Portinvartijan kojun takana on ovi – pohjakerran huoneuston ovi."

"Niin, minä näen sen."

"Hän meni siitä sisälle."

"Mutta mistä tiesitte sen häneksi?"

"Chapmanin ja Palace-hotellin väen antamasta kuvauksesta."

"Ja asuuko hän siinä huoneustossa?"

"Asuu. Ikkunat ovat kadun puolella. Ne ovat nuo neljä. Yksi on valaistu."

"Mutta oletteko varma siitä, että hän asuu siellä?"

"Te puhutte liian paljon, Gourel. Pitäkää silmällä katua. Tästä; kumartukaa, jos on tarvis."

"Entäs ravintolan omistaja?"

"Kaikki on hyvin; olen ilmottanut hänelle asian."

Ravintola muuten olikin sillä hetkellä tyhjä. Paitsi Lenormandia ja Gourelia ei siellä ollut ketään muita kuin eräs mies, joka poltteli piippua viereisen pöydän ääressä. Ulkona vilahteli kadulla kulkijoita harvassa, ja kaasulampun valo sattui heidän kasvoillensa ohi kulkiessa.

"Näettekö, Gourel?"

"Kyllä, hra päällikkö, kerrassaan erinomaisen hyvin. Kukaan ei pääse sisälle eikä ulos minun häntä huomaamattani."

Hän hätkähti ja painoi kasvonsa lasia vasten.

"Oh, tämä on liikaa! Hra päällikkö!"

"Mitä?"

"No, varmasti. Voin vannoa, että se on hän!"

"Puhukaa, hupelo! Mitä näette?"

"Lupinin!"

"Valehtelette!"

Hän vuorostaan ryntäsi ikkunaan. Kadun tuonpuoleista jalkakäytävää pitkin tuli mies. Hän seisahtui apteekin valaistun ikkunan eteen ja meni sisälle.

"Lupin!" kertasi Gourel kiihtyneenä.

He näkivät miehen seisovan myymälässä tuokion. Hän oli levittänyt auki paperisuikaleen, epäilemättä lääkemääräyksen, ja selitteli proviisorille jotakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Sitte hän tuli ulos, poikkesi ajoportista sisälle, astui pikku ovelle, otti taskusta avainkimpun, avasi oven ja katosi.

Gourel hoki:

"Lupin! Minä tunnen hänet."

"Oletteko varma?"

"Totisesti, hra päällikkö, olihan minulla kylliksi aikaa katsella häntä ensimäisenä päivänä käydessäni Palace-hotellissa, hra Kesselbachin huoneuston eteisessä… muistattehan, noin tuntia ennen rikosta."

"Onko erehtyminen mahdoton?"

"Aivan mahdoton. Otan sen valalleni!"

Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä hänkin. Hän sanoi matalalla äänellä:

"Lupin! Hänkö siis itse!"

"Niin, hra päällikkö, eikö mieltänne riemastuta, saadessanne hänet näkyviinne?"

Lenormand seisoi vaiti ja mietteissään, katse tyhjään ilmaan tähdättynä, kuin olisi hän pohtinut lähestyvää taisteluansa tuon omituisen ja karttelevan henkilön kanssa, joka tunnettiin Arsène Lupinina, ja kuin olisi hän punninnut tämän ensimäisen odottamattoman kohtauksen suotuisia ja epäsuotuisia mahdollisuuksia.

"Matkaan!" sanoi hän viimein Gourelin suureksi iloksi.

Hän otti käyntikortin taskustaan:

"Tässä, viekää tämä komisariuksen virastoon Rue Dumoursille. Sinnehän on vain parisataa metriä alas katua."

"Mutta komisarius ei ole nyt siellä."

"Kyllä hän on. Minä annoin hänelle vihiä asioista. Pyytäkää häntä tulemaan silmänräpäystäkään siekailematta, ja tuomaan kaikki miehensä mukanaan. Tarvitsen kerrassaan kymmenen; kaksitoista, jos mahdollista."

"Kuulkaahan, herra päällikkö, emmehän toki käyne valtaamaan taloa rynnäköllä? Se olisi vakava juttu tähän aikaan yöstä!"

"Minulla on täydet valtuudet, Gourel. Valenglay on takanani. Häntä ei pelota mennä hiukan lain rajojen yli, kun on ratkaiseva käänne kysymyksessä! Kiirehtikää!"

Gourel tuli vajaassa kymmenessä minuutissa takaisin, mukanaan Temesin korttelin komisarius Arnoult.

"Missä ovat miehenne, Arnoult?"

"Kadulla, hajallaan."

"Montako teillä on?"

"Kahdeksan."

"Eipä ole paljon."

"Minun täytyi lähettää kaksi toisaanne ja jättää konttoriin kaksi."

"Kiusan paikka!" nurkui etsivän osaston päällikkö. "Kahdeksan miestä!"

"Niin, mutta ne ovat oikeita verikoiria; ja meitä on kolme – yhteensä yksitoista."

"Hyvä on. Kaksi niistä jääköön porttikäytävään."

"Pohjakerran huoneuston pikku oven edustalle kait?"

"Ei, vaan portinvartijan kojun eteen. En kummastelisi, jos se asunto olisi yhteydessä pohjakerran huoneuston kanssa."

"Luuletteko portinvartijaa rikostoveriksi?"

"Täytyy olla valmistautunut kaiken varalle. Hyvä. Sitte kaksi miestä pohjakerran ikkunain alle. Muiden neljän keralla menemme sisälle."

"Menemme sisälle… menemme sisälle, jos ne avaavat oven!"

"Jos eivät avaa, niin menemme sisälle kuitenkin."

"Silloin tarvitsisimme lukkosepän."

"Minulla on se hankittuna, tuo piippua polttava mies tuolla. No, oletteko valmis?"

Oli välttämätöntä toimia nopeasti ja epäröimättä. Komisariuksen antaessa ohjeitansa poliiseille astui etsivän osaston päällikkö apteekkiin. Minuuttia myöhemmin hän tuli ulos. Kuului heikko vihellys, ja he kaikki astuivat porttikäytävään. Gourel ja yksi poliisi meni portinvartijan asuntoon.

"Kaksi miestä palvelusväen portaille", määräsi Lenormand. "Te kaksi katu-ikkunain alle… Ja jos joku yrittää luikkia tiehensä, niin ampukaa hänet!… Nyt siis, revolverit käteen!"

Ja nousten ylös ne kolme porras-astuinta, jotka johtivat pikku ovelle, hän soitti ovikelloa. Sen kilinä kaikui hiljaisuudessa.

"Hitto!" sanoi komisarius matalalla äänellä. "Ensi kertaa elämässäni tunnen sydämeni pamppailevan. Lupin voi kerskua…"

"Ei sanaakaan!" kuiskasi etsivän osaston päällikkö. "Joku kuuntelee…"

Hän soitti uudestaan ja sanoi ääneensä: "Hei, eikö siellä ole ketään?

Minut lähetettiin apteekista."

Hiljaa, hitaasti avautui pienen kurkistusreijän messinkinen luukku, ja siihen ilmestyi vanhan vaimon pää. Lenormand työnsi kumppaninsa ojennettujen käsivarsiensa liikkeellä taaksepäin. Sisältä ärisi akan ääni:

"Mikä nyt on hätänä?"

"Apteekista… Asia koskee herranne juuri äsken jättämää lääkemääräystä. Meillä ei ole sitä lajia kreosoottia… Annammeko teille toista lajia, vai odotatteko huomiseen?"

"Missä on lääkemääräys?"

"Tässä", sanoi etsivän osaston päällikkö, näyttäen paperia.

Kuului irtautuvan ketjun kalinaa ja ovi avautui puolittain.

"Mukaan!" huusi Lenormand.

Hän sysäsi akan nurin. Tämä alkoi säikähdyksissään kirkua. Kynttilä kieri hänen kädestään lattialle. Tuli pimeä, ja ääniä kuului käytävän päässä olevasta valaistusta huoneesta. Joku haamu vilahti ohi. Mutta kaasu nähtävästi sammutettiin, sillä sielläkin tuli pimeä.

Silloin Lenormand ja hänen toverinsa ottivat esille sähkölyhtynsä, ripustivat ne takkinsa napinläpeen ja juoksivat huoneeseen, josta olivat kuulleet ääniä. Se oli tyhjä.

"Ruokakaappia on siirretty, Arnoult!" huusi Lenormand. "Katsokaa, sen takana on verho… nostakaa sitä!"

Mutta he kuulivat seinän toiselta puolelta huudahduksia, rynnistelyjä ja huonekalujen viskaantumista nurin. Samassa keksi etsivän osaston päällikkö hyvin matalan oven:

"Sitä ajattelinkin; tämä viepi portinvartijan kojuun… Ne painiskelevat siellä… Ja tätä ovea ei saa millään auki! Pian, Arnoult! Kiertäkää sinne kadunpuoleisen eteisen kautta…"

Nähden ison salvan, hän työnsi sen kiinni, estääkseen ketään palaamasta huoneeseen käytävästä. Sitte hän kiireisesti jatkoi huoneuston tarkastusta jäljelle jääneiden poliisien kanssa:

"Te kaksi menette takaisin eteiseen… Minä näin makuuhuoneen oven. Menkää sinne, niin näette palvelusväen käytävän varrella olevat huoneet. Te kolmas tulkaa minun kanssani."

Hän meni toiseen kadunpuoleiseen huoneeseen – isoon, melkein kalustamattomaan vierashuoneeseen, ja tutki sen nopeasti.

"Ei ketään!" mutisi hän. "Kenties he molemmat pujahtivat ulos portinvartijan kojusta."

Hän tunsi jonkun verran levottomuutta mielessään ja oli lähtemäisillään huoneesta, mutta samassa sanoi häntä seurannut poliisikonstaapeli:

"Hra päällikkö, matolla on sikaarinpätkä – se palaa vielä. Jonkun on täytynyt mennä tätä tietä."

Merkki oli ehdottoman selvä.

Kaikki huoneet avautuivat toinen toiseensa käytävän ympärillä, ja toisesta toiseen kulkien he tulivat huoneuston takaosaan. Mutta kun Lenormand ryhtyi avaamaan ensimäistä ovea siellä, niin hän ei voinutkaan. Se oli lukossa.

"Kirottua!" sadatti hän. "Me emme pääse eteenpäin."

Äkkiä kajahti laukaus…

Hän hyppäsi käytävään. Siellä hän epäröitsi, tietämättä minne päin kääntyä. Mutta kaksi poliisikonstaapelia tuli juoksujalkaa palvelusväen käytävää pitkin.

"Kuului revolverinlaukaus", sanoi päällikkö. "Niin, mutta me emme tiedä mistä…"

"Teitä oli kolme. Missä on kolmas…"

Silloin kuului toinen laukaus. Tämä tuli selvästi käytävästä. He ryntäsivät sille suunnalle. Samassa ilmestyi puolipimeään mies, joka tuli eräästä makuuhuoneesta ja karjui tuskasta.

Se oli poliisi, kolmas konstaapeli. Hän paiskasi oven takanansa kiinni:

"Sitä lurjusta! Mutta annoinpa minä sille vietävälle. Leuan silti musersin." Hän itse piteli veristä nenäliinaansa kasvoillaan ja väänteli kivusta.

"Menkää hankkimaan itsellenne hoitoa", kehotti Lenormand, reutoen lukon kädensijaa. "Naapuritalossa on apteekki. Lempo soikoon, eikö tämä koje toimi?" Kahva kääntyi ympäri ja ympäri, tarttumatta lukon koneistoon.

"Lukkoseppä!" huusi hän. "Hän jäi ulkopuolelle, porttikäytävään…

Pian, pian, kaiken hyvän nimessä!"

Sillä hetkellä saapui Gourel.

"Kaikki hyvin, hra päällikkö; olemme saaneet yhden niistä."

"Kenen?"

"Marcon."

"Oh, Marcosta minä viisi! Minä olen saanut toisen."

"Kenen?"

"Lupinin. Hän on tässä huoneessa, haavotettuna."

"Istu ja pala! Mutta entäs ikkunat?"

"Siellä ei mitään vaaraa. Ne ovat pihan puolella luullakseni."

"Niin, mutta Lupin…?"

"Kuunnelkaahan… kuuletteko häntä?"

Huoneesta kuului hillittyä voikerrusta – ähkäyksiä.

"Hei, Gourel, olemme saaneet hänet, sen sanon; olemme saaneet hänet tällä kertaa!"

Lukkoseppä juoksi paikalle. Kaasun valossa, joka oli jälleen sytytetty, hän tutki ovea ja selitti:

"Kyllä tunnen tämän rakenteen – se on uusi. Oven ollessa suljettuna ei saa lukkoa toimimaan, ellei tiedä mikä siinä on temppuna. Sitä saa työntää ja vääntää… eikä mikään tehoa."

"Miten siis on meneteltävä?"

"Tulee päin vastoin vetää, vetää kahvaa itseensä päin. Se tarttuu…

Sitte väännetään… noin."

Hän heitti oven auki. Lenormand ryntäsi huoneeseen. Lyhtynsä valossa hän näki miehen liikkumattomana makaamassa. Hän heittäysi kaatuneen ylitse, tunnusteli häntä, laski korvansa hänen rinnalleen.

"Hän on hengissä! Olemme saaneet hänet elävänä! Lupin on minun!"

"Hyvä päivän työ!" huudahti Gourel. "Lupinin kolme apuria, portinvartijapariskunta ja Lupin itse… Kuusi kiikkiin yhdellä apajalla."

"Seitsemän", sanoi komisarius. "Yksi on sairaana, löysimme hänet vuoteen omana."

Hän vei Lenormandin erääseen lähellä vierashuonetta olevaan huoneeseen, jossa päällikkö ei ollut käynyt. Siellä makasi vuoteella vaaleatukkainen, hirveästi laihtunut mies, jolla oli valjut kasvonpiirteet ja isot mustat renkaat silmien ympärillä. Hänen vieressään oli pöydällä lääkepulloja ja pulvereita. Ja koko huoneessa oli sairaalan haju.

"Hän ei ole kuollut, vai mitä?" kysyi päällikkö.

"Ei, mutta ei paljoakaan puutu!"

"Haavottunut?"

"Ei; hän on ankarassa kuumeessa… Kuulkaa, hän hourii."

Mies sopersi joitakuita käsittämättömiä sanoja. Sitte hän huokasi syvään ja vaipui jälleen uneen.

Naulakossa riippui vaatteita, likaisia, kuluneita, risareunaisia.

"Tutki ne, Gourel", käski päällikkö.

Taskut olivat tyhjät. Ei lompakkoa, ei mitään papereita.

"En näe mitään", sanoi Gourel.

"Sisustassa?"

"Ei mitään."

"Eikö takissa ole mitään merkkiä?"

"Ei minkäänlaista. Hei, onpa sentään; kauluksen alle on ommeltu liinavaatetilkku, johon on musteella kirjotettu numero."

"Mikä numero?"

"813!"

* * * * *

Portinvartijan kojussa kolme poliisikonstaapelia vartioitsi Marcoa, joka oli nuoritettu liikahtamattomaksi.

Arsène Lupin laskettiin vuoteelle. Kuuluisa seikkailija oli saanut miekan nupista iskun päähänsä ja makasi tajuttomana.

Portinvartija, hänen vaimonsa ja vanha palvelijatar oli lukittu kojun takaosaan, jota käytettiin sekä keittiönä että makuuhuoneena.

"Arnoult", sanoi Lenormand, "voitte soittaa etsivään osastoon ja palatessanne tuoda kahdet vaunut. Me viemme nämä miekkoset poliisiasemalle."

Heti komisariuksen mentyä päällikkö lyhyesti kuulusteli portinvartijaa ja tämän vaimoa. Hän pääsi varmaksi siitä, että he olivat pelkkiä ylimääräisiä joukkueessa, tietämättänsä Marcon avustajina. He kyllä tiesivät kojuunsa johtavan salaoven, koskapa tämä oli heidän suostumuksellaan tehtykin, mutta he pitivät sitä hätävarana, jonka Marco oli hankkinut vältelläkseen velkojiansa.

Mitä vanhaan palvelijattareen ja Marcoon tulee, niin ei päällikkö saanut paljoakaan tietää heistä. Marco oli asunut huoneustossa kuusi vuotta, hra Marc Dalisin nimisenä. Hän oleskeli siellä hyvin vähän, meni ulos joka aamu eikä palannut ennen iltaa. Missä viettikään hän päivänsä?

Lenormand ei ottanut vaivakseen kuulustella häntä. Hän kysäisi vain:

"Sana teille. Kuka on se mies, jota isäntänne hoiteli ja jonka tapasin puoli kuolleena huoneustosta?"

"Minä en tiedä."

Tämä ainoa ongelma näytti herättävän todellista mielenkiintoa Lenormandissa. Murhenäytelmän alusta asti oli tämä numero 813 jo kolmasti sattunut hänen silmiinsä: ensi kerran kirjotettuna lapulle, jonka hän oli ottanut sen huoneen lattialta, josta savukekotelo oli löytynyt; toisen kerran kirjotettuna lappuun, joka oli kiinnitetty Lupinin postipakettina palauttamaan mustapuu-lippaaseen; ja lopuksi kiinnitettynä sairaan takkiin.

Kaksi ensimäistä tapausta olisivat saattaneet olla pelkkää yhteensattumaa, mutta tämän kolmannen havainnon jälkeen ei voinut olla sattumasta puhettakaan. Tämä saman numeron salaperäinen kertaaminen viittasi tosiasiaan, jota oli ehdottomasti kaikella huolella pohdittava. Mitä merkitsivät nuo kolme numeroa? Olivatko ne joku tunnussana? Olivatko ne avain johonkin salaiseen kieleen, jonka keskenänsä kirjeenvaihdossa olevat henkilöt olivat omaksuneet? Vastasivatko ne joitakin kirjaimia?

Nämä kysymykset olivat mahdottomat ratkaista, ja hän teki niitä vain koneellisesti mietteissään. Mutta yksi seikka ainakin oli ehdoton, selvä ja heti selville saatavissa, nimittäin sairaan miehen oleskelu Marcon asunnossa. Mitä teki hän siellä? Oliko hän rikostoveri vai vanki?

Lenormand meni potilaan huoneeseen. Lääkäri oli juuri toimittanut tutkimuksensa.

"No, hra tohtori", kysyi päällikkö, "mitä sanotte?"

"Samaa kuin jo kahtena päivänä."

"Kahtena päivänä?"

"Niinpä tietenkin; toissapäivänähän naapurini, hra Marc Dalis, lähetti hakemaan minut ottamaan hoitooni erään hänen ystävänsä, jonka hän sanoi saapuneen samana aamuna. Tämä on kolmas käyntini."

"Tämä lääkemääräys on siis teidän, hra tohtori?"

"Niin on."

"Oliko tuo Marc Dalis teidän käynneillänne saapuvilla?"

"Oli, erään toisen herrasmiehen seurassa."

"Ja näyttivätkö he molemmat ottavan suurta osaa potilaan terveydentilaan?"

"Tavatonta. He pyytelivät minua tekemään kerrassaan kaikkeni hänen pelastamisekseen."

"Hän on siis vaarassa?"

"On ja ei. Hänellä on pitkälle kehittynyt sydäntauti, ja keuhkotkin ovat kehnossa kunnossa. On peljättävissä äkillinen menehtyminen; mutta toiselta puolen hän voipi vielä kitua joitakuita viikkoja, jopa – kuka tietää? – kokonaan toipuakin taudistaan. Hänen pelastuksenaan olisi ilmanalan muutos – ennen kaikkea tekisi vuori-ilmasto hänelle hyvää – ja erittäinkin elämäntapojen muutos, pois Parisista täydelliseen lepoon."

"Hän siis asuu Parisissa?"

"Niin, ja viettää renttuilevaa elämää. Hra Dalis kertoi löytäneensä hänet tajuttomaksi päihtyneenä eräästä La Villetten pahamaineisimmasta pesästä."

Lenormand säpsähti hänet vallanneen mieleenjuohtuman johdosta, ja jatkoi:

"Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte, hra tohtori?"

"Niin."

"Eikö potilaalla koskaan ollut tilaisuutta puhutella teitä kahden kesken?"

"Ei. Sitä paitsi olisi hän voinut puhua vain houreita. Kuume oli käynyt häneen kovin ankarasti käsiksi. Vasta tänä iltana alkoi lämpömäärä aleta."

"Häntä ei kait voida siirtää muuanne?"

"Parempi olisi odottaa. Minä tulen takaisin huomenna aamulla; silloin saamme nähdä. Mutta älkää missään tapauksessa antako hänen jäädä yksikseen."

"En, en. Siitä olkaa huoletta, hra tohtori", vakuutti Lenormand. "Ja kiitos."

Hän saattoi lääkäriä ulos ilmeisen innokkaasti, riensi takaisin sairaan luo, veti miehen vasemman käden esille peitteen alta ja kumartui katselemaan kättä.

"Niinpä tietysti, hän se on!"

"Kuka 'hän'?" kysyi Gourel.

"Pierre Leduc!"

"Mies, jota etsimään hra Kesselbach palkkasi Barbareuxin toimiston?"

"Sama juuri! Vasemman käden pikkusormen pää puuttuu. Ja katsokaa tuota heikosti näkyvää arpea oikeassa poskessa!"

"Miten sen selitätte, hra päällikkö?"

"No, sehän on peräti yksinkertaista: Lupin tiesi noita tiedusteluja tehtävän, pani omasta puolestaan toimeen ajon, pääsi jäljille ja anasti saaliin, saadakseen sitä rauhassa käyttää."

"Hän siis tuntee miehen… tietää, kuka hän on?"

"Kenties ei. Luulisin hra Kesselbachin pitäneen salassa syyt, miksi hän niin itsepintaisesti tavotteli Leducia, ja oletan sen vuoksi, ettei Lupin tiedä enempää kuin mekään. Toisin sanoen, hän tietää Leducin olemassaolon, sen tärkeyden ja kaiketi myöskin sen seikan, että numero 813 näkyy merkitsevän tässä jutussa paljon."

Hän kumartui potilaan yli ja tuijotteli häntä tiukan uteliaasti, kiihkeästi toivotellen voivansa noista valjuista kasvoista, noista näivettyneistä poskista lukea läpitunkemattoman menneisyyden salaisuuden. Mistä oli mies lähtöisin? Mihin kansallisuuteen hän kuului? Mitä kieltä hän puhui?

Mies nukkui tyynesti. Hänen rintansa nousi säännöllisesti. Hänen kasvonsa näyttivät hivutuksen ja voimattomuuden merkeistä huolimatta arvokkailta levossaan.

Puhuen hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin suostutellen häntä vastaamaan, Lenormand virkkoi hänelle:

"813. Mitä merkitsevät nuo kolme numeroa? 813."

Sairas avasi silmänsä ja katseli Lenormandia.

"813", toisti etsivän osaston päällikkö. "Voitteko selittää? Teidän tulee puhua minulle täydellä luottamuksella…"

Toinen yhä tuijotteli häntä ilmeettömin silmin, jotka eivät mitään ymmärtäneet. Mutta kuitenkin tuntui Lenormandista, kuin olisi jokainen numeron mainitseminen hiukan herätellyt uinuvaa tajuntaa tai ainakin aiheuttanut ponnistelua, tuskallista ja ohimenevää. Useampaan kertaan toisti päällikkö numeron ja lisäsi:

"Älkää arkailko puhua. Minä olen ystävä. Minä tahtoisin vain suojella teitä, pelastaa teidät. Vastatkaa minulle! Teidän tulee vastata minulle."

Jokaisella sanalla kävi sairaan ponnistelu ilmeisemmäksi. Hän kohottausi käsivarsiensa varaan, jotka hänen äkkiä onnistui jäykistää, ja sopersi käsittämättömiä sanoja, jotka pikemmin tuntuivat kankeilta sanojen yrittelyiltä, sanojen joita hän koetteli ennen kuin tapaisi määrättyjä lauseita, joita hänen herpoutunut tahtonsa pyrki ilmoille saamaan.

Kaikella jännityksen voimalla vaani Lenormand noita haihattelevia sanoja, väijyi niitä, tarttuen niihin kuin saaliiseen:

"Puhukaa… puhukaa… teidän pitää puhua… Näettehän, minä olen ystävä… minä tiedän numeron… 813…"

"813", kertasi ääni heikosti, kuin etäinen kaiku. Mutta tuskin oli sairas lausunut nuo kolme numeroa, kun hän vavahteli kauheasti ja ääretön tuska väänsi hänen kasvojansa. Silmät ummistuivat, ruumis huojui puolelta toiselle, ja äkkiä putosi hänen päänsä voimattomana takaisin pieluksille.

"Kuollut!" huusi Gourel.

"Ei… ei", sanoi Lenormand, joka oli laskenut kätensä miehen rinnalle. "Ei; sydän tykkii."

Hän seisoi hievahtamatta muutamia minuutteja ja lopetti:

"Niin; sydän tykkii… hän voipi paremmin… hänelle ei vaan nyt mitään mahda. Hän ei puhu."

"Meidän täytyy…"

"Ei. Jättäkää minut rauhaan, Gourel…"

Hän nousi ja alotti tavanmukaisen pikku kävelynsä sauvansa varassa edes takaisin lattialla. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan tai jonkin huonekalun luo ja mietiskeli. Vihdoin hän astui kersantin eteen ja sanoi:

"Kuunnelkaahan minua huolellisesti, Gourel. Minä lähden pois. Te jäätte tänne."

"Kyllä, hra päällikkö."

"Minä jätän hänet teidän hoteisiinne. Hän nukkuu… älkää millään tavalla melutko… älkää kajotko häneen… mutta vartioitkaa häntä hyvin. Tämä mies on minulle hyödyllisempi kuin kaikki minun käytettävissäni olevat voimat."

"Minä vastaan hänestä, hra päällikkö."

Gourelin tehdessä valmistuksiansa yön viettämiseen sairaan seurassa lähti Lenormand huoneesta, meni portinvartijan kojuun, käski noiden kolmen konstaapelin vartioida taloa, kielsi heitä millään verukkeella päästämästä ketään ulos tahi ilman pätevästi todistettua syytä laskemasta ketään sisälle, ja ajoi pääpoliisiasemalle näihin varokeinoihin ryhdyttyänsä.

* * * * *

Kun etsivän osaston päällikkö seuraavana aamuna kello yhdeksältä palasi Rue Demoursille, näki hän siellä tutkintotuomarin parhaillaan alottamassa tiedustelujansa portinvartijan kojussa. Hra Formerie näytti pöyhistelevän ilon ja tärkeytensä tunnossa ja sanoi, puhutellen Lenormandia kuin kertoen hänelle tapauksesta, jossa tällä ei ollut mitään osuutta, vaan jossa hän, Formerie, oli suuria suorittanut:

"Lupin! Lupin on meidän! Ette voi aavistaakaan, millaista suunnatonta huomiota se on herättänyt! Ihmiset eivät puhu mistään muusta. Lupin vangittu! Lupin tyrmässä! Siinäpä mainio kosto minulle!"

Hän astui kojuun ja kumartui vangin yli:

"Hei, hra Lupin, minua kovin suuresti ilahuttaa tavata teidät!"

Lenormand ei ollut häntä huomaavinaankaan, vaan kysyi eräältä poliisikonstaapelilta:

"Kaikki kunnossa?"

"Kaikki hyvin, hra päällikkö."

"Veittekö kersantti Gourelille hänen kahvinsa tänä aamuna?"

"Kyllä, mutta…"

"Mutta mitä? Sehän oli sovittu!"

"Minä vein kahvin, hra päällikkö, mutta vaikka kuinka soitin, niin kersantti Gourel ei vastannut."

"Mahdotonta! Tunnenhan minä toki Gourelin."

"Kenties on uni hänet pettänyt", huomautti tutkintotuomari.

Lenormand kohautti hartioitaan ja juoksi pohjakerran huoneuston ovelle. Hän oli muistanut edellisenä iltana ottaa vanhan palvelijan kimpusta avaimen. Hra Formerien seuraamana hän astui kiireisesti huoneustoon ja riensi palvelusväen käytävän kautta suoraa päätä sairaan miehen huoneeseen. Hän seisahtui kynnykselle kuin naulittu.

"Huh!" huudahti Formerie. "Täälläpä on kaunista! Totta tosiaan!"

Vuode oli tyhjä. Lepotuolissa istuen, kaksin kerroin, pää polvien välissä, veteli Gourel sikeätä unta.

Formerie tunsi koston suloisuutta. Hämmästyksestään tointuen hän huudahti:

"Hei, mallikelpoinen palvelija nukkuu! No, mitä nyt sanotte? Hän uinailee niin sikeästi, että hänen vankinsa pääsi häipymään kuin unennäkö, toivottaen meille kaikille hyvää yötä." Ja hän lisäsi äkillisellä totisuudella: "On vahinko, hra Lenormand, että te ette ryhtynyt vakavampiin toimenpiteisiin."

Etsivän osaston päällikkö ei kuunnellut. Äänettömänä tutkien huoneen jokaista soppea terävillä katseillaan hän hieroi sauvansa ryhmyä nyrkissään.

"Silti", vakuutti Formerie, "on tässä kerrassaan yliluonnollisen tapaista."

"Tässä ei ole mitään yliluonnollista."

"Hitto vieköön, kyllä sellaiselta näyttää, kun tullaan tarkoin lukittuun huoneeseen ja viedään pois sairas henkilö häntä vartioitsevan poliisin mitään kuulematta."

"Gourel on nukutettu huumaavalla aineella."

"Senhän luonnollisesti huomaan! Mutta jonkun on täytynyt antaa hänelle se unijuoma. Kuinka pääsi se joku sisälle? Kuinka pääsi hän ulos? Potilasta ei voida viedä seinien läpi… siitä olisi jälkiä, jotakin näkyvissä. Sitä minä sanon yliluonnolliseksi!"

Tuntia myöhemmin heräsi Gourel. Hän ei muistanut mitään selvästi. Kuitenkin muisti hän juoneensa vettä karahvista, joka oli ollut yöpöydällä lääkepullojen joukossa.

He hakivat karahvia ja hänen käyttämäänsä pikaria. Kumpaakaan ei löytynyt.

Sairaan vaatteetkin olivat kadonneet. Mutta seinään oli nuppineulalla kiinnitetty Arsène Lupinin käyntikortti ja kortin alle seuraava kirje, joka oli painettuna saman päivän iltalehtiin ja herätti peräti tavatonta huomiota:

Avoin kirje HRA LENORMANDille, etsivän osaston päällikölle.

Hyvä hra Lenormand:

Teidän täytyy alottaa uudestaan alusta asti. Selitän tarkotukseni muutamin sanoin, tapani mukaan.

Huhtikuun 16. p:nä eräs henkilö – huomatkaa sanovani: eräs henkilö – astui toverin keralla Kesselbachin huoneustoon ja sai häneltä kiristetyksi hänen pankkilokeronsa avaimen sekä salakirjaimet sen lukkoon. Seuraavana päivänä hra Kesselbach löydettiin kuoliaaksi puukotettuna; ja tätä ensimäistä murhaa seurasi kaksi muuta.

Tuon henkilön tahallaan jättämän käyntikortin perusteella pantiin ensinnäkin murtovarkaus Arsène Lupinin tiliin; toiseksi pidettiin Lupinia noiden kolmen murhankin tekijänä.

Minä panen vastalauseeni näitä molempia erehdyksiä vastaan.

Teidän älykkäisyytenne on epäilemättä käsittänyt jälkimäisen: minä en surmaa ihmisiä.

Mutta minun täytyy saada julkisesti oikaistuksi edellinenkin: minä en ole se henkilö, joka saapui hra Kesselbachin huoneustoon. Tämä henkilö, osottaen hienotunteisuuden puutetta, jota minun tekee mieleni huomauttaa jokaiselle kunnon miehelle, varasti minun nimeni, käytti minun menetelmiäni ja häpäisi minua kömpelyydellään sekä rikollisella kevytmielisyydellään, luovuttaessaan salamurhaajan tikarille miehen, joka hänellä oli ollut kunnia rosvota.

Se sai minut punehtumaan häpeästä.

Ja eilis-iltana tämä kykenemätön johtaja, jonka täten leimaan sellaiseksi, viitsiikin antaa Jérômen, Marcon ja Marcon palvelijan joutua teidän käsiinne: kolmen uskollisen apulaisen, jotka entisinä aikoina olivat minun tovereitani ja jotka hän keräsi ympärilleen ainoastaan tuhotakseen heidät kompasteluillaan.

Ja lisäksi hän antaa itsensä joutua vangiksi minun nimelläni: Arsène Lupinin nimellä!

Tämä on jo aivan liikaa. Minä tyhmästi vedettynä nenästä? Minä tarttuneena ansaan kuin koulupoika! Minä tehtynä naurettavaksi, ivattavaksi, halveksituksi, inhotuksi, vihatuksi!

Ei, tuhat kertaa ei! Minä en voi tyytyä tällaiseen lankeemukseen.

Lähden sen vuoksi liikkeelle yksinäisyydestäni, jossa olen viettänyt viimeiset neljä vuotta kirjojeni ja hyvän Sherlock-koirani seurassa; kutsun aseisiin kaikki ystäväni ja heittäydyn vielä kerran taistelun tuoksinaan.

Teen sen sitäkin innokkaammin, kun Kesselbachin juttu heti ensi silmäyksellä näyttää minusta mitä mielenkiintoisimmalta ja tosiaan ponnistuksieni arvoiselta. Saanko lisätä, hra Lenormand, että päätökseeni jonkun verran vaikuttaa se hupi, jota tuottaa peitsen tai parin katkaiseminen teidän kanssanne?

Ensi aluksi minä korjaan haltuuni hra Leducin.

Ja koska toiselta puolen ei ole soveliasta, että ne, joilla on ollut kunnia taistella minun lippuni alla, viruvat teidän vankilainne oljilla, niin varotan teitä kunniallisesti, että minä täten annan heille anteeksi ja että minä viiden viikon kuluttua, perjantaina ensi toukokuun 31. p:nä, vapautan väärän Arsène Lupinin, sekä ystäväni Jérômen, Marcon j.n.e.

Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi, hyvä hra Lenormand, että julkaisen tämän kirjeen eri sanomalehdissä, ja vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni.

Arsène Lupin.