Читать книгу Mitä meidän siis on tekeminen? - Leo Graf Tolstoy - Страница 8

Sisällysluettelo

Näitten talojen asukkaat ovat alhaisinta kaupunkilaisväestöä, jota Moskovassa luultavasti on yli 100 tuhatta. Tässä talossa on edustajia tämän väestön kaikista eri kerroksista. Täällä on pikkuliikkeitten omistajia, suutareita, harjantekijöitä, puuseppiä, sorvareita, räätäleitä, seppiä, täällä on ajureita, parisniekkoja, kaupustelijoita, pesijättäriä, koronkiskureita, päivätyöläisiä ja semmoisia, joilla ei ole mitään varsinaista tointa; täällä on myös kerjäläisiä ja katunaisia.

Täällä on paljon niitä samoja ihmisiä, joita näin Ljapinin talon ovella, mutta täällä ne ovat hajallaan työkansan keskellä. Ja sitä paitsi Ljapinin talon asukkaat minä näin heidän onnettomimpana aikanansa, silloin kun kaikki on syötynä ja juotuna, ja he viluisina, nälkäisinä ja ravintoloista pois ajettuina odottavat, kuin taivaan mannaa, pääsyä maksuttomaan yömajaan ja sieltä haluttuun vankilaan, toimitettavaksi kotiseudulleen, jota vastoin täällä näin näitä ihmisiä työläisten joukossa, joita oli enemmistö ja siihen aikaan, kun he jollakin keinoin olivat saaneet ansaituksi 3 tai 5 kopekkaa yösijaa varten sekä välistä ruplan ruokaa ja juomaa varten.

Ja niin oudolta kuin se kuuluukin, en ainoastaan ollut tuntematta täällä mitään sen tapaista tunnetta, kuin Ljapinin talolla, vaan päinvastoin ensi kierrosta tehdessämme sekä minä että ylioppilaat tunsimme miltei miellyttävän tunteen. Mutta miksi sanon miltei miellyttävän? Se ei ole totta. Tunne, jonka oleskelu näitten ihmisten kanssa herätti, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suorastaan hyvinkin miellyttävä.

Ensimäinen havainto oli se, että suurin osa täällä asuvista oli työläisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.

Enemmistön tapasimme työtä tekemässä, pesijättäret pesupunkkiensa, puusepät höyläpenkkiensä ääressä, suutarit tuoleillaan. Ahtaat huoneet olivat täynnä väkeä ja työ sujui tarmokkaasti ja iloisesti. Tuntui työmiehen hien haju ja suutarin luona nahkan, puusepän luona höylänlastujen haju, kuului usein laulua ja näkyi paljastettuja, jänteviä käsivarsia, jotka nopeasti ja taitavasti tekivät totutuita liikkeitä. Meitä vastaanotettiin kaikkialla iloisesti ja ystävällisesti. Tuskin missään tunkeutumisemme näitten ihmisten kotielämään herätti sitä oman arvonsa tuntoa ja nojaamisen halua, jonka väenlaskijain ilmaantutuminen useimmiten saa aikaan varakkaitten ihmisten kortteereissa. Päinvastoin kaikkiin meidän kysymyksiimme vastattiin niinkuin pitikin. Meidän kysymyksemme antoivat aihetta leikinlaskuun vaan sen johdosta, ketkä ovat laskuun otettavat ja miten, kuka on kahdeksi, ja ketkä kaksi yhdeksi luettava j.n.e.

Usein tapasimme heidät päivällistä syömässä tai teetä juomassa ja meidän tervehdykseemme vastattiin joka kerta hyvin kohteliaasti: "olkaa hyvä", vieläpä väistyttiin syrjään ja annettiin tilaa. Semmoisen köyhäinpesän sijaan, jossa väestö alituiseen vaihtuu, löysimme tässä talossa monta kortteeria, joissa oli pysyviä asukkaita. Eräs puuseppä työmiehineen ja suutari kisällineen olivat asuneet jo kymmenen vuotta. Suutarilla oli hyvin likaista ja ahdasta, mutta työväki oli työtä tehdessään hyvin hyvällä tuulella. Minä yritin puhua erään työmiehen kanssa, tahtoen saada selvää hänen köyhyydestään ja velkaantumisestaan isännälle, mutta tämä ei minua ymmärtänyt ja puhui isännästään ja elämästään mitä parasta.

Eräässä kortteerissa asui muuan ukko eukkoineen, jotka kaupittelivat omenoita. Heidän huoneensa oli lämmin, puhdas ja täynnä tavaraa. Lattia oli peitetty olkimatolla. Huoneessa oli kirstuja, kaappi, teekyökki ja astioita. Nurkassa oli paljon pyhäinkuvia ja seinällä riippui lakanalla peitettyjä turkkeja. Kurttunaamainen, ystävällinen, puhelias eukko iloitsi nähtävästi itsekin hiljaisesta, onnellisesta elämästään.

Ivan Feodotitsh, ravintolan ja kortteerien isäntä, tuli ravintolasta ja kulki meidän mukanamme. Hän puheli ystävällisesti ja leikkiä laskien useitten kortteerien isäntien kanssa, nimittäen heitä kaikkia ristimä- ja isännimellä ja antaen meille heistä lyhyitä luonnekuvauksia. Kaikki he olivat tavallisia ihmisiä, Martin Semjonovitshejä, Pjotr Petrovitshejä, Marja Ivanovnoja, — ihmisiä, jotka eivät pitäneet itseänsä onnettomina, vaan samallaisina kuin muutkin, niinkuin he todella olivatkin.

Me olimme valmistautuneet näkemään ainoastaan jotain kauheata. Mutta tuon kauhean asemesta saimmekin nähdä jotain hyvin hyvää, semmoista, joka ehdottomasti herätti meidän kunnioitustamme. Ja tämmöisiä ihmisiä oli niin paljon, että repaleiset, hunningolle joutuneet, joutilaat ihmiset, joita välistä kohtasimme heidän joukossaan, eivät häirinneet yleistä vaikutelmaa.

Ylioppilaista se ei ollut niin kummallista, kuin minusta. He olivat vaan tekemässä hyödyllistä työtä, niinkuin luulivat, tieteen palveluksessa, ja sen ohella tekivät myös satunnaisia huomioitaan. Mutta minä — olin hyväntekijä, jonka tarkotuksena oli auttaa onnettomia, häviöön joutuneita, turmeltuneita ihmisiä, joita otaksuin tapaavani tässä talossa. Ja nyt minä onnettomien, häviöön joutuneitten, turmeltuneitten ihmisten asemesta näin enimmäkseen työtä tekeviä, rauhallisia, tyytyväisiä, iloisia, ystävällisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.

Erittäin elävästi tunsin sen tavatessani näissä kortteereissa sitä huutavaa puutetta, jota aikomukseni oli auttaa.

Tavatessani tätä puutetta, huomasin aina, että se apu, jonka olin aikonut antaa, oli jo annettu. Se oli annettu ennen minua, ja kuka sen oli antanut? Ne samat onnettomat, turmeltuneet olennot, joita olin aikonut pelastaa, ja puute oli autettu semmoisella tavalla, kuin en minä olisi voinut tehdä.

Eräässä kellarissa makasi yksinäinen, lavantautia sairastava ukko. Ukolla ei ollut ketään omaista. Muuan leskivaimo tyttärineen, joka oli hänelle vieras, mutta oli hänen naapurinsa, hoiteli häntä, juotti häntä teellä ja osti omilla rahoillaan hänelle lääkkeitä. Toisessa kortteerissa makasi vaimo lapsivuodekuumeessa. Eräs nainen, joka harjoitti epäsiveellistä elinkeinoa, tuuditteli lasta, ruokki sitä, eikä hän kahteen päivään ollut käynyt ulkona toimessaan. Erään orvoksi jääneen tytön oli ottanut perheeseensä muuan räätäli, jolla itsellään oli kolme lasta. Niin että jälellä olivat ne onnettomat, joutilaat ihmiset, niinkuin virkamiehet, kirjurit, paikattomat lakeijat, kerjäläiset, juopot, epäsiveelliset naiset ja lapset, joita ei voinut auttaa heti rahoilla, vaan joihin oli ensin tarkemmin tutustuttava, ennenkuin heistä voi pitää huolta. Minä hain vaan onnettomia, köyhyyden vuoksi onnettomia, semmoisia, joita olisi voinut auttaa jakamalla heille meidän ylellisyydestämme. Mutta semmoisia, niinkuin minusta näytti, emme onnistuneet tapaamaan, ja tapasimme vaan semmoisia onnettomia, joiden auttamiseen olisi ollut uhrattava paljon aikaa ja vaivaa.