Читать книгу Uusia kertomuksia - Magdalene Thoresen - Страница 5

Sisällysluettelo

Olli-poika.

Hiljainen, selkeä syyspäivä valaisi Bosse-niittua. Iso, syvä Bossejärvi lepäsi siinä hymyilevänä päivänloistossa ja auringonsäteet taittoivat itseään siihen niinkuin teräslevyyn.

Tällä puolen järveä rannat levenivät tasaisina ja lempeinä iloista veden loiskinaa kohtaan; mutta tuolla puolen oli korkea, totinen tunturiselkä, joka kuvasti tummaa harjuansa yhtä jyrkästi heleänsinistä taivasta kuin tummaa vedenpintaa vasten. — Se muodosti mahtavan kaksois-näyn, äärettömyyden ylä- ja alapuolella.

Hetken aikaa pysyi kuva häviämättä häiritsemättömässä rauhassa. On hetkiä luonnossa, jolloin hengittäminen ikäänkuin taukoo ja kaikki kuuntelee seuraavaa hengähdystä. Niitä voisi sanoa pysähdyksiksi, jolloin kaikki säveleet vaikenevat kohta sen jälkeen suuremmalla voimalla yhtyäksensä akkordiin.

Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja; se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä.

Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen, vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli.

Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä.

Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; — ensin pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, — varovasti ja hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä.

Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi liike liikkeen perästä.

Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko suvun puolesta, — lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa suusta, — kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa.

Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä neuvottomuutta, — näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut eteenpäin ja toinen puoli takaisin. — Hänen kasvonsa olivat päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen.

Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka oli polven kohdalta käyristynyt.

Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta "toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku.

Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen vapaasti ja sopusointuisasti.

* * * * *

Kentällä, josta tuo kova hälinä kuului, oli suuri väkijoukko koossa, sillä oli tavalliset hevosmarkkinat, jotka aina pidettiin syksyllä täällä.

Yksityisiä pikkupuoteja oli rakennettu markkinapaikalle, ja niiden välillä oli pöytiä, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjona. Tähän kokoontui ja täällä kulki edes takaisin ostajia ja myyjiä, ahdistaen tai karttaen toinen toisiansa sen mukaan houkutteliko vai peloittiko kauppa heitä.

Siellä kuului sikin sokin kokkapuhetta ja kiistelemistä, hevosten hirnuntaa, piiskan läjähdystä ja kauheaa kiroilemista. Ja kuitenkin oli vielä täysi päivä, joka haihdutti väkeväin juomain hajun, — vielä oli jonkinmoinen säädyllisyys kaikessa, vaikka Bossen leveän otsan jäntereet kiihoituksesta mahtavasti liikkuivat, ja sen järkevissä, levottomissa silmissä vilahtivat salamat ikäänkuin kaukaisen rajuilman enteenä. — Hänen kätensä olivat vielä taskuissa, mutta ankara ote ei sillä ollut salattu, ja kun hän rohkeasti kohoitti olkapäitään ja ojensi päänsä suoraksi, ilmoitti se hurjan, kesyttömän luonnon kapinaa sekä pahaa että hyvää vastaan.

"Hei Olli-poika!" huusi eräs nuorukainen, läjähyttäen piiskallansa vanhaa, laihaa hevosta, jolla hän ratsasti, ja ohjasi sitä ontuvaa miestä kohti, joka punainen lipas kädessä nyt juuri astui markkinapaikan lähellä olevan huoneen takaa.

Mies muutti lippaan toiseen käteen, mutta ei vastannut mitään, vaan kulki eteenpäin, ja näytti tahtovan välttää kansan liikettä.

"Tule tänne ostamaan, Olli-poika!" kuului toiselta haaralta ja suuri nauru seurasi sitä.

"Etkö sinä ole todistaja siihen, sinä, Olli-poika! että minä viime vuonna ostin hevoskonini ja annoin 35 talaria siitä ja piippuni vielä kaupan päälliseksi?" huusi kolmas, joka talutti pientä, kurjan näköistä harmaata konia suitsista; eräs ostaja repi sitä suusta ja poika-nulikka löi sitä piiskalla jalkoihin tehdäksensä sitä vireäksi. — Mutta raskasmielinen eläin-raukka ei liikahtanut, yhtä hyvin olisi savimöhkäle voinut sen häntään tarttua; vaikutus olisi ollut sama.

"Siitä en mitään tiedä," mutisi raajarikko ja ohjasi kulkuansa toisaalle.

"Ole varoillasi, sinä Olli-poika! muuten annan hevoseni tehdä koetushyppäyksen sinun ylitsesi," kirkasi uljas nuorukainen, joka antoi ruskian, vilkkaan hevosen käännellä itseään joka taholle, kiepahdella ja päätään nostella, jollaikaa hän painoi saapaskantoja sen kylkeen, jotta se kavahti pystyyn ja kirkaisi raivoissaan.

Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi.

Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi kulkiessaan vielä enemmän kokoon.

Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle, joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa kuolemasta ja turmiosta.

Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen kuvaa.

Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin, mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy, vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin.

Mutta sillaikaa kuin humina markkinapaikalta väliin hiljeni ja väliin taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, — vähän matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen.

Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin. Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan, jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se ikuisen eron.

Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän viereen kuivamaan.

Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui hänen luoksensa. — Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen.

Poika sitä vastoin näytti kolkolta ja kovalta. Hänen jykeät kasvojen piirteet olivat kauniit, mutta näyttivät jäykistyneen uhkamielisyydessä. Ainoastaan silmissä oli levoton hehku, joka milloin paloi rakkaudesta, milloin kiilui vihasta.

"Sinun pitää sanoa se vielä kerta," lausui vihdoin poika ja astui pari askelta lähemmäksi tyttöä.

Tämä vaan surullisesti pudisti päätään.

"Luuletko että joku toinen poika voi rakastaa sinua niinkuin minä?" kysyi poika.

"Minä en ole toista poikaa ajatellut," sanoi tyttö.

"Hyvä ettet sitä tee," uhkasi poika, "sillä jos minä saisin sellaista kuulla, niin minun kyllä ensin pitäisi sopia hänen kanssansa."

"Oi Jesus!" huokasi tyttö ja kääntyi pois hänestä.

"Älä pelkää, Sigrid!" rukoili poika lempeästi, astui lähemmäksi tyttöä, pani käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja veti häntä tunturin laitaa kohti. "Sinä olet ikäänkuin ruoka ja päivänpaiste minulle! Minua ei huvita ja ilahduta mikään, kun sinä et luonani ole… Minä kiroon aurinkoa ja nielasen ruokaa, eikä siitä mitään siunausta tule."

"Se on sentähden ettei sinulla ole sellaista rohkeutta kuin sinulla tulisi olla," kuiskasi tyttö, koettaen vetäytyä pois hänen luotaan.

"Sinulla aina on niin paljon moittimista minuun nähden," sanoi poika ja kiersi käsivartensa kovemmin tytön ympäri. "Ovatko toiset sitte niin paljon parempia? Ei ole yhtäkään minun vertaistani; mihin minä panen yhden sormen, siinä toiset tarvitsevat koko käden, — ei, Thore Sten'istä, se vasta poikaa on!"

"Hyi, älä nyt rupea noin hurjaksi taas," keskeytti häntä tyttö ja riisti itsensä irti hänestä.

"Älä lörpöttele, tyttö!" huusi poika rajusti ja veti tytön jälleen luoksensa. "Eihän kaikki voi täällä kuhnustella ja huokailla elämän kurjuutta. Kyllä minäkin vielä rauhoitun… Sinä voit viedä minut mihin tahdot, Sigrid!… Minä unohdan sekä pienet että suuret asiat kun sinua katselen, sillä sinä olet kuin kedon kukkanen keskellä päivänpaistetta. — Ja nyt vietämme häitä, — nyt, niin pian kuin mahdollista… kuuletkos sen, tyttöseni!"

"Ei, Thore! älä puhu siitä."

"Kyllä, Sigrid, tietysti se tapahtuu! — Minä ikävöin sinua niin että milten ole joutua mielenvikaan. Kun olen sinun seurassasi, ei minulla ole mitään rauhaa, sillä minä tiedän että minun täytyy sinusta erota; ja kun olen poissa sinun luotasi, hyökkään suinpäin korkeata ja matalaa vasten päästäkseni sinun luoksesi. Onko se nyt laitaa?"

"Minä en voi sinua hillitä, Thore, meidän täytyy erota täksi elämäksi."

"Ota minut semmoisena kuin olen, Sigrid, sinä voit parhaiten minun rauhoittaa."

"Herra Jumala taivaissa!" huokasi tyttö nöyrästi ja purskahti itkemään.

"Etkö enää minua rakasta?" kysyi nuorukainen kärsimättömästi.

"Kyllä," vastasi tyttö hiljaa, "minä en ole huikentelevainen."

"Hyvä, niin yhdymme sitte koko elämäksi!" huudahti nuorukainen ja tarttui innokkaasti tytön käsiin. "Nyt jään sinun luoksesi iltaan saakka, sitte sinä annat tuon vanhan piian ankaroita täällä, ja me menemme Bergslieniin… Minä tahdon päätöstä asiassa, näetkös. — Jos sinä minua rakastat niinkuin minä sinua, niin häitämme vietetään kuukauden jälkeen."

"Ei, Thore, sitä en voi, älä suutu minuun!" rukoili tyttö itkien ja vavisten.

"Perkele!" huusi nuorukainen ja työnsi tytön luotansa, jotta hän keikahti, mutta itse hän kääntyi ja lähti tiehensä.

Silloin kuului huuto sääterituvan luota, nuorukainen kuuli naisäänen huutavan hänen nimeänsä; mutta hän ei välittänyt mistään. Suutuksissaan kuin oli riensi hän pois tunturin poikki, hyppäsi pengerryksestä pengerrykselle ja liukui pitkät matkat rinnettä alas, niillä paikoin missä rinne oli tasainen, kunnes hän sattui pysähtymään Olli-pojan viereen, joka nyt oli laulunsa lopettanut ja oli hyvin tarkoin ja säännöllisesti pannut tavarat lippaasen, asettanut sen viereensä ja koetti nyt juuri kapuella huonoille jaloilleen taas.

"Ota romusi pois siitä, missä ihmisten pitää kulkea," ärjäsi poika ja potkasi lipasta niin että se vieri penkereestä penkereelle alaspäin pojan jälkeen, eikä pysähtynyt ennenkuin tunturin juurella.

"Se oli Thore Sten'istä!" huudahti Olli-poika hetkeä myöhemmin, sillä ensi tuokiossa oli hän vallan tunnottomaksi mennyt, — nyt hän ikäänkuin koetti saada asia selväksi ja panna se muistoonsa. Sitten hän kärsivällisesti liukui tunturia alas vähän matkaa, kömpi sitten eteenpäin kunnes hän saapui lippaan luo, ja lipas kädessä hän sitten lähti samaa hankalaa tietä takaisin, jota hän pari tuntia ennen oli kulkenut.

Mutta tällä kertaa hän ei levännyt missään. Taukoomatta hän astui ylöspäin kunnes hän tuli ensimmäiselle tunturitasangolle, jonka alapuolella oli hedelmällinen tunturi-laakso; järven puolella tunturi kohosi tasaisissa pengerryksissä ylös harjulle saakka.

* * * * *

Tuolla kaukana, missä laaksoa rajoitti jyrkkä kallionhuippu, oli rikas talo, nimeltä Bergslien; sitä ympäröi toisella puolella lavea salomaa ja toisella rehoittavia, hyvin hoidettuja peltoja. Talon maalla asui moniaita mökkiläisiä, ja niiden asunnot olivat lähempänä tunturia; mutta lähinnä oli pieni yksinäinen rakennus, joka oli suojuksen kaltainen, rakennettu heinän tai muun säilyttämiseen, johon sitä ei enää käytetty, ja siis oli siinä ihan ilman mitään hyötyä.

Siltä näytti, mutta niin ei kuitenkaan ollut; sillä katolla oli pieni aukko, jota ympäröi heikko rivi irtonaisia tiilikiviä; se oli olevinaan uuninpiippu. Ja keskiseinässä oli pieni ikkuna, jonka rikkinäisiin ruutuihin oli liisteröitty paperia tai oli ne tukittu rievuilla; se oli siis jonkun elävän olennon asunto, vaikka kurjalta näyttikin.

Ja niin se olikin; siellä asui vanha tyttö, jota tavallisesti sanottiin vaan Kariksi, mutta väliin ja ikäänkuin selitykseksi Knapstadin-Kariksi. Hänellä ei ollut maata eikä elukoita hoidettavana tai elatuksen varaksi, ja kun hän puuhaeli sellaisissa toimissa, joka tapahtui melkein joka päivä kaiket kesät, oli se vierasta omaisuutta, ja siitä hän eli sen ajan; mutta, kun talvi tuli ja jäähdytti kaikki, sekä ulkona että sisällä, silloin hän kehräsi lankaa, neuloi sukkaa, ja missä oli kärsivä ihminen tai kipeä elukka, siinä hoiteli ja toimieli hän mitä missäkin tarvittiin. Sillä tavoin hän oli elänyt neljäkymmentä talvea tässä kurjassa mökissä.

Mutta sellaisena kuin se tänä iltapäivänä näkyi siinä kanervamättäiden ja heleänviheriäin katajapensaiden välissä, tuntui se kumminkin erinomaisen iloiselta, aivan niinkuin kurjuus hymyilee ja sanoo: Tervetultua! vaikka sillä ei ole mitään muuta tarjottavaa.

Tasangolla vallitsi hiljaisuus ja yksinäisyys, ainoastaan kaukaa kuului koiran haukuntaa yksityisten äänien välillä. Silloin köyryselkäinen olento vähitellen yleni tunturin laidan yli, josta jyrkkä tie kulki täältä kedolle — se oli Olli-poika. Hän seisahtui hetkeksi hengittääksensä hankalan matkan jälkeen, sitten hän jotenkin reippaasti astui Knapstadin Karin mökkiä kohti.

Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammaksi kävi kulku; vihdoin hän pysähtyi nähtävästi huoataksensa ennenkuin hän astui mökkiin, — mutta likemmältä katsottuna tämä viivytteleminen oli pelkurimaisuutta; oli aivan selvää ettei hän uskaltanut mennä lähemmäksi mökkiä, vaikka se silminnähtävästi oli hänen matkansa päämaali.

Vihdoin viimein hän hiukan rohkaisi mieltänsä ja liikkasi ovelle. Hän otti hatun päästänsä ja pyyhki hihallaan otsaa, koetti ylipäänsä oikaista itseänsä ja tarttui oven ripaan; mutta ovi oli lukossa, — silloin hän hiipi ikkunalle ja tirkisti sisään, mutta päätään pudistaen hän lähti sieltä — ei ollut ketään kotona.

Silloin istui hän kynnykselle, laski lippaan viereensä ja katseli surkean ja aran näköisenä tyhjää tasankoa; vihdoin hän hyrähti itkemään, pettymys ja yksinäisyys vaikuttivat hänessä samallaista alakuloisuutta kuin ala-ikäisessä lapsessa. Mutta ala-ikäinen Olli-poika olikin suurimmassa määrässä, vaikka hän läheni suurin askelin sitä ajanmittaa, joka on ihmisille suotu. — Eihän vuodet teekään ihmistä täysi-ikäiseksi, vaikka laki niin sanoo, se on ainoastaan tahto, joka määrää ihmisen kypsymisen kantaa, — ja Olli-poika ei ollut missään suhteessa kypsynyt.

"Holohei!" huusi pieni vuohipaimen hänelle pieneltä lähellä mökkiä olevalta kummulta.

Olli-poika hyppäsi kynnykseltä ja tarttui lippaasen.

"Sinäkö olet Olli—poika?" kysyi poika ja tuli lähemmäksi.

Olli-poika ei viitsinyt vastata siihen niin mitään.

"Kari on kai Bergslienissä," arveli poika ja sylki joka kerta kuin hän oli puhunut, antaakseen enemmän painoa puheelleen.

Olli-poika katseli epävakaisesti Bergslieniä kohden, kääntyi pojan luota, joka nähtävästi oli toivonut saada hiukan pakinoida, ja lähti horjuvin askelin mainittua taloa kohti kulkemaan. Ja täällä hän menetteli vallan samalla tavalla kuin ennen, — ensin rohkeasti, niinkuin se, joka tietää olevansa tervetullut, sitten pelkurimaisesti ja vitkallisesti, kuni se, jolle ei milloinkaan ole sanottu: terve tulemasta.

Vihdoin viimein hän tuli Bergslienin maalle. Ulkona pihan takana seisoi pieni vanha nainen, joka levitti pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan. Hän huomasi kohta tulijan, mutta hän ei ollut häntä näkevinään.

"Hyvää päivää, Kari!" sanoi Olli-poika peloissansa ja pyyhki hien otsasta.

Nainen katsoi häneen älykkäillä, loistavilla silmillä; hänen kasvonsa olivat vanhat ja alakuloiset ja hän nyykäytti päätään vastaukseksi. Mutta tämä tervehdys oli vallan välinpitämätön, se ei käskenyt häntä menemään eikä jäämään.

"Minä olin tuolla mökin tykönä," lisäsi tulija ja istui pölkylle naisen lähelle.

"Minä jään tänne yöksi," sanoi Kari, hetken äänettömyyden jälkeen; mutta hän ei katsonut mieheen.

"Niin, kai sinä sen teet," huokasi tämä kohtaloonsa tyytyen.

"Sinä saat mennä sinne ja asettaa itsellesi omin päin miten voit," lisäsi nainen hetken kuluttua.

"Tyhjässä talossa?" kysyi mies surullisella äänellä.

"Minä en voi olla sekä siellä että täällä," keskeytti nainen häntä jyrkästi.

"Siellä ei minulla mitään hauskuutta ole, kun sinä et ole siellä."

"Niin, tuntuu siltä kuin sinä et juuri olisi hupaisuuden tarpeessa," virkkoi nainen vähän pilkallisesti.

"Minä ikävöin sinua niin että sydän on pakahtua," sanoi mies vakaalla äänellä.

"Hiljaa!" käski Kari ja katsoi taloon päin, "sinä et saa puhua niin kovaa, muuten en kuule jos minua käsketään sisään; Sigrid ei ole terve."

"Suokoon Junnila että minä olisin hänen sijassansa, niin olisi kai joku, joka pitäisi minustakin huolta … enkä kuljeksisi näin ympäri kyliä kuin koditon koira," huokaili Olli ja ääni tukahtui itkuun.

"Siitä ei voi mitään sanoa," lausui Kari ja meni samassa miehen luo ja istui hänen viereensä. "Se, joka ei todella ryhdy mihinkään, kuljettaa mukanaan taudin, mihin vaan tulee; sillä pahin tauti on levottomuus."

"Niin, osoitapas minulle sitä, mihin minä voin ryhtyä," valitti mies ja itki vielä katkerammin.

"Turvaa Jumalaan."

"Hän on niin kaukana."

"Sitten sinä itse sen määräät," sanoi nainen vakaasti.

"Sinä olet riitainen nyt, sinä, Kari," huokasi mies, "sinun luoksesi ei voi tulla surussa."

"Siitä on pitkä aika kuin tulit ilossa, ja kuitenkin kulutat aikaa tullaksesi tänne tunturin yli."

"Tuolla alhaalla on niin kurja elämä… Siellä väsyy."

"Ei ole kumma että väsyy, kun pitää olla muassa kaikellaisissa seuroissa," tuumaili nainen suutuksissaan.

"Voisi melkein vannoa sen päälle, että siinä on jokin tenhovoima," väitti mies. "Toisena hetkenä inhoittaa toisena tekee mieli —."

"Minä sanon sinulle yhden asian," keskeytti häntä nainen lyhyesti, "sinussa on ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen on nuorukainen, jota hurjapäisyys vaivaa, toinen on raajarikko-raukka, joka rauhaa ja lepoa halajaa. Sinun täytyn eroittaa ne. — Ihminen ei voi olla nuori ja vanha yht'-aikaa, lörppömäisyys ja totisuus eivät milloinkaan vedä yhtä."

"Niin, sinä kyllä kaikki asiat tiedät, sinä! — Toisen raukan täytyy kuin täytyykin kärsiä typeryyttä," huokaili Olli-poika hiukan rauhoitettuna.

"Kaikkien täytyy kärsiä typeryyttä," lausui Kari painavasti. "Mutta Herra Jumala on sanonut: Älä anna pahan sinua voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä."

"Minä olen kai jo käynyt liian vanhaksi pahuudessa," sanoi mies nöyrästi — mutta, se ei sydämen syvyydestä tullut.

"On ainoastaan yksi, joka on liian vanha pahuudessa, ja se on itse perkele!"

"Älä ota niin kovasti kiinni, Kari!"

"Täytyy olla kova laiskuuteen nähden."

"Olenko minä laiska!" huokasi Olli-poika närkästyneenä, "minä en suo itselleni lepoa missään."

"Niin, se on juuri pahin laiskuus, se," sanoi nainen, "sillä sinä pakenet ajattelemista! Joka kerta kuin Herra laski kätensä sinun päällesi ja sai sinua seisahtumaan, olit sinä kuin riivattu. Muistatkos, kuinka panit vastaan, kun Isonkylän Lauri selkäsi katkaisi ja sinä makasit täällä monta viikkoa ja taistelit elämän ja kuoleman välillä? Rauhoittuiko mielesi silloin? Kannoitko ristiäsi, Olli? — Et, sinä viskasit sen luotasi ja otit sen taas, niinkuin tauti teki sinun kanssasi. — Ja miten silloin kävi kun polveasi alkoi pakoittaa puukonpistosta, jonka sait Bolstad Örenin tykönä kahdeksan vuotta takaperin, oliko laitasi silloin parempi? Ei, se ei ollut parempi…"

"Jos sinä olisit ollut minulle uskollinen, Kari!" vonkui mies, ja tällä kertaa tuntui kuin se olisi tullut syvemmältä.

"Milloin minä sitten sinun hylkäsin?" kysyi nainen ankarasti.