Читать книгу Louhilinna: Tarina vanhasta talosta - Maila Talvio - Страница 5

Sisällysluettelo

Rakennus oli saatu katon alle, permannot olivat paikoillaan ja yläkertaan asetettiin jo ovia ja ikkunoita. Yläkertaan mentiin vielä telineitä myöten ulkoapäin tai kaitaisia tikapuita pitkin sisäpuolelta.

Silloin tuli taloon vierasten vieras, se jolle ovet ovat auki sekä yöllä että päivällä, Kuolema. Ei se mennyt pirttirakennukseen missä Jere sitä odotti kuin syksyinen tähkä sirppiään, eikä se mennyt alarakennukseen missä Miina mamsseli jo niin kauan oli sitä ikävöinyt. Vanhaan päärakennukseen se meni ja kaasi Otto herran itsensä. Hän kaatui täysissä voimissaan, harmaantumattomin hiuksin. Ei hän enää ollut nuori, mutta hän oli terve kuin valiohongat, jotka hänen käskystään olivat kuljetetut taloon. Hän kaatui äkisti niinkuin nekin.

Keskellä yötä oli lähetetty noutamaan lääkäriä ja nuorille herroille oli sähkötetty, mutta kun lääkäri aamulla, hevonen vaahdossa, tuli Ronkaan kankaalle, kumisivat kuolinkellot jo häntä vastaan. Silloin hän ymmärsi millä kannalla asiat olivat ja käski ajaa tyynemmin.

Louhilinnassa istui Kaarina neiti kuin ukkosen lyömänä, eikä osannut käsittää mitä oli tapahtunut. Ja vaikka lääkäri oli käynyt ja selittänyt hänelle totuuden, ei hän uskonut sitä. Hän näki isänsä rinnan yhä nousevan ja laskevan ja hänen mielikuvituksensa loi tykintää vahanvalkoiseen käteen, joka lepäsi peitteen päällä. Bergstedt, pehtori, vanha Anna ja pikku Maiju kävivät vuoronperään pyytämässä, että hän lähtisi pois kuolinhuoneesta, että hän tulisi järkiinsä. Pitäisi välttämättä jo ruveta siirtämään ruumista peräkamariin missä rouvavainajakin oli ja kenraalivainaja ja… Kaarina sävähtää ikäänkuin häntä olisi sivallettu tulisella raudalla ja on pakahtua tuskaansa. Eikä häntä saada syömään eikä juomaan eikä hän hetkiseksikään poistu viereisestä huoneesta, jossa hän vaistomaisesti vartioi. Hän kävelee edestakaisin, hän koettaa puhua Jumalan kanssa. Hän on hänet joskus omistanut, on rippikouluajoiltaan asti monesti ollut häntä likellä, on voinut kantaa tuskansa ja onnensakin hänen jalkainsa juureen. Nyt… nyt on Jumala peittänyt kasvonsa ja kaikki on mustaa. Tai entä jos isä elääkin! Silloin tulee maailma yhdellä iskulla valoisaksi, ah niin valoisaksi ja onnelliseksi! Ja salaman väläyksen ajaksi valtaa hänet niin ääretön ilo, että rinta on ratkeamaisillaan ja hän hiipii taasen ovelle, raoittaa sitä ja kuuntelee ja tähystelee henkeä pidätellen. Oi isä, isä… hänen rintansahan huokuu, hänen kätensähän liikahtaa! Ja tässä toivon tuikahtavassa hetkessä on hän karkaamaisillaan ympäri taloa ja huutamaisillaan: eläähän hän, hän elää, elää. Mutta kuinka onkaan käsi niin läpikuultava…? Oi, ei se ole liikahtanut. Se lepää juuri samassa kuviossa peitteellä, jossa se aamun hämärryksestä asti on levännyt. Ja nyt hämärtää jo ilta. Hämärtää koko elämä. Hämärtyivät yksin Jumalan kasvotkin…

Kun voisikin kuolla… Kun veljet jo tulisivat, kun saisi jotakin varmuutta…! Kaarina nojaa kuin paikkaan naulattuna koko pituuttaan oven pieleen ja hänen silmänsä vain elävät ja harhaavat. Hämärtää. Siniset varjot liikkuvat, liukuvat ja syventyvät: kasvot pysyvät liikkumattomina, ne ammottavat ja kammottavat. Ne kytkevät paikoilleen elävän ihmisen joka niihin katsoo, ne pakottavat jäämään siihen paikkaan. Kun pääsisikin pakoon! Jonnekin jossa puhutaan, liikutaan! Ei, hän ei pääse, tuntuu siltä kuin jotkut kynnet pitäisivät kiinni, painuisivat lihaan, uppoaisivat silmäkuoppiin… Apua! Mutta ääni sihisee rinnassa eikä tule ilmoille. Hän tukehtuu. Hämärä, raskas kuin meri, tulee hänen päälleen. Hän ei tiedä kuinka kauan tätä on kestänyt.

Ah, äiti hymyilee hänelle, niin surullisesti ja hellästi. Äidin hiukset ovat laheat, äidin käsi on pehmyt, kunhan se aina olisi siinä päälaella! Äiti suutelee uudelleen ja uudelleen ja kyyneleet valuvat ohimoille. Kaarina on pieni lapsi, hän on jouluksi saanut nuken jonka nimi on Anna Cecilia niinkuin äidinkin. Äiti istuu kaiken päivää suuressa tuolissa päivänpaisteessa. Hänen ympärillään on peitteitä, jalkojenkin ympärillä. Hartioilla on kaunis sininen liina. Äidillä oli niin paljon hiuksia, että painavat, hänen täytyy päästää ne valumaan. Ne ovat hyvin kauniit. Äiti suutelee vieläkin. Kaarina rakastaa äitiä! Äiti suutelee myöskin Anna Ceciliaa! Hän on prinsessa… Äiti, miksi äiti itkee, Kaarinan poski on ihan märkä. Ja Anna Cecilian kaunis puku. Suutele vielä kerran, älä itke… Miksi ne vievät pois Kaarinan? Kaarina tahtoo olla äidin luona…

Suuria, kuumia kyyneliä putoilee Kaarinan käsille. Hän on lyyhistynyt kynnykselle, vanha pehtori seisoo hänen vieressään ja koettaa nostaa häntä pystyyn. Hän on monta kertaa käynyt täällä pyytämässä, nyt hänen väkivallalla täytyy viedä neiti pois. Hellästi hän rakastaa Kaarina neitiä, hänkin. Hän on aina ollut hänelle niin hyvä ja hänen vaimovainajalleen hän teki enemmän hyvää kuin kaikki lääkärit, hän kun niin kauan sairasti ja neiti kävi joka päivä sairaan luona eikä ollut sitä herkkua herrasväen pöydällä, josta ei olisi tuotu kipinää pehtorin kipeälle vaimolle.

— Neiti, rakas neiti, puhuu vanha palvelija, — ei saa sillä tavalla tuskitella. Herra on mennyt rouvan luo, pitäähän heidän saada olla yhdessä. Rouvalla on nyt niin hyvä. Olivathan he jo niin kauan erossa. Ja niin rakkaat kuin he olivat!

Kaarina herää kuuntelemaan. Tuolla lepää isä, kasvoilla kuoleman kivettymys, tuossa hymyilee kuvastaan äiti, vaaleat kutrit paljaalla kaulalla, rinnassa punainen ruusu. Ovatko he varmasti nyt yhdessä?

Kaarina ei tiedä ääneen kysyneensäkään, mutta pehtori vastaa, äänessä varmuus, jonka usko ihmiselle antaa:

— Ovat, ovat toki… Kun rouvavainaja haudattiin — minä sen muistan kuin eilisen päivän, se oli toukokuun alkua, mutta kevät oli jo niin kaunis ja leivoset lauloivat ja kun hautaa luotiin umpeen, kukkui käki. Meidän piti, omien miesten, se tehdä ja me seisottiin lapiot käsissä ja kaikki oli jo heittäneet kukkansa ja itkivät siinä. Niin herra ottaa käteensä multaa ja katsoo hautaan sillä lailla kuin ei hän mitään näkisi ympärillä, ja sanoo jotakin. Muut näkivät vain että huulet liikkuivat, mutta minä kuulin selvästi sanat. "Me tapaamme toisemme", hän sanoi. Ja kun minä sitten haudalta tullessa kerroin sen muille, niin kaikki itkemään sitä, että kuinka hän häntä rakasti. Kyllä se oli sellainen kevätpäivä, ettei kauniimpaa voi olla…

Vanhan palvelijan puhuessa ovat Kaarinan piirteet sulamistaan sulaneet ja vihdoin puhkeaa hän puhumaan:

— Sinä olet kauan saanut odottaa, äiti. Ota hänet, ota, ota!

Senjälkeen ei hän enää kutsu isää elämään, hän ymmärtää Jumalan tarkoituksen ja vanha palvelija nostaa hänet permannolta, auttaa hänen ympärilleen suuren huivin ja johdattaa hänet alarakennukseen, Miina mamsselin luo. Mamsseli raukka onkin niin kauan häntä kaivannut. Ihan koko päivän. Niin tottakin, kuinka hän onkin hänet niin voinut unohtaa!

Pihamaalla on lumi lapioitu korkeisiin kinoksiin molemmin puolin teitä. Päätie tulee isojen rappujen eteen, toisia vie alarakennuksille, aittoihin ja ulkohuoneisiin. Ne ovat kiiltäviksi tallatut. Kiviaita ylenee lumisena vallina ja sireenipensaat sen vierellä ovat kuin nakatut täyteen lumipesiä. Hämärä hyväilee pehmeästi maita. Jyväaitan ja riihirakennuksen väliltä näkyy sileitä, siintäviä peltoja ja surullinen, paljas metsänlaita. Pihakoivujen varpujen välitse häämöttää raskas taivas, puunrungot ylenevät mustina, liikkumattomina lunta vastaan kuin vartiosotamiehet. Puiston päällä käy tuttu tuuleton jylhä ja salaperäinen kohina. Muualta ei kuulu ääntä eikä liikahdusta.

Kaarina juo ilmaa, katselee hankia, lepuuttaa silmiään sinisen metsänlaidan tyynissä piirteissä.

Äkkiä sattuu hänen korvaansa koiran ulahdus. Hektor — missä on Hektor? Hän ei ole sitä nähnyt moneen päivään. Taas joku romahdus ikäänkuin halkopino kaatuisi tai lautaröykkiö menisi nurin. Kun hän on päässyt alarakennuksen portaille, tulee navetalta päin vouti, syli täynnä uusia, valkoisia lautoja, toisessa kädessä saha ja kirves. Hänen kulkiessaan helähtelevät laudat vastatusten. Hän menee suoraan pääportaita kohti. Silloin karkaa Kaarinan päähän aavistus kuin vihlovan veitsen terä. Hänelle tulee hätä. Hän ei käsitä mihin kääntyä, mitä tehdä. Hän hapuilee jotakin sijaa kädelleen, nyyhkii, voihkii, nielee kyyneliään, putoaa polvilleen hankeen, pusertaa lunta nyrkkiinsä… Joku huutaa hänen nimeään käheällä kipeällä äänellä. Hän ei jaksa käsittää että ääni häntä kutsuu, seuraa vain lautojen kalinaa. Ääni pusertuu esiin kipeistä keuhkoista. Kaarina tarttuu ääneen, seuraa sitä kuin unessa nuoraa myöten käyden ja tulee vihdoin Miina mamsselin kamariin, missä tärpätin, kamfertin ja linjamenttien haju sekaantuu elävän geraniumin ja kuivattujen minttujen hajuun. Kuuma siellä on, laiha vaimo ojentaa patjojen varasta häntä vastaan tutisevia käsivarsiaan.

Kauan he itkevät yhdessä. Sitten rupeaa Miina mamsseli puhumaan iankaikkisesta elämästä ja Jumalan tutkimattomista teistä. Miten mielellään hän olisi tahtonut astua Kristuksen kasvojen eteen, mutta ei ollut hänen vaelluksensa vielä päättynyt — herran piti mennä, jota ihmissilmillä katsoen niin olisi tarvittu.

Kaarina vain kuulee kuinka lautoja sahataan ja sovitellaan suureen keltaiseen sänkyyn peräkamarissa. Hän ei tahdo huutaa ääneen, hän puree kokoon hampaat ja nielee alas kyyneleet, jotka nousevat kurkkuun. Kunhan ne vain liikuttelisivat häntä hellästi ja hiljaa. Hänen pitäisi olla siellä vartioimassa. Kuinka veljet näin kauheasti viipyvät, tästä päivästä ei koskaan tule loppua! Joka kestikievarissa on hevosia odottamassa. Puoliyön aikana he voivat olla täällä, ainakin helsinkiläiset… Hänen käsiinsä on sattunut kirja, sama suuri postilla jota hän ennen mamsselille luki. Hän äänteli sanoja nyt niinkuin silloinkin, kuten puuta purren, ymmärtämättä mitään. Mutta mikä Hektorin on? Se karkaa pitkin pihaa ja ulvoo, ulvoo… Asettuu keskelle lapioitua pääkäytävää, painaa kuononsa hankeen ja valittaa siinä kuin ihminen… Kaarina karkaa suinpäin sen luo, se hyppii häntä vastaan, ulisee, nuolee ja itkee. He itkevät yhdessä. Hän saa sen houkutelluksi vanhan mamsselin kamariin, mutta se ulisee ja vikisee sielläkin ja on päästettävä pihalle. Pimeässä kiitää se sitten kuin mikäkin kummitus, jota tuuli ajaa. Ja kun se, kuono pystyssä, ulvoo keskellä pääkäytävää, on se kuin mikäkin hirviö jonka paholainen on lähettänyt rämistelemään kuollutta valveille.

— Herra, älä pane lapsesi päälle raskaampaa ristiä kuin hän voi kantaa, rukoilee Miina ja katselee Kristuksen kuvaa, johon lamppu punertavan varjostimen läpi loistaa.

Kaarina kiertelee kuin häkissä. Mamsselin kamari on täynnä romua, kaikenkaltaista pientä, jota hänelle uskollisen palvelusajan kuluessa on muistoina kerääntynyt. Koiran ulina viiltää hammasjuuria myöten, se raataa luissa ja ytimissä, se saattaa ihmisen epätoivoon!

— Herra, sinun äärettömän rakkautesi takia, anna luontokappaleellekin rauha…!

Pikku Maiju ja joku toinen tyttö tulevat pihamaalle houkuttelemaan pois koiraa. He pysyttelevät visusti yhdessä, tuskin toistensa käsiä päästäen. He pelkäävät.

Ihmistä pelätään, kun hän on kuollut! Kaarinan ajatus viipyy siinä ja hänen sydäntään kirvelee ikäänkuin sinne valettaisiin tulista suolavettä… Mutta mitä mamsseli kertookaan? Hän puhuu vanhoista ajoista, Kaarinan isoäidistä, joka ei koskaan ajanut muuta kuin vaunuissa. Lasten täytyi aina illalla käydä suutelemassa hänen kättänsä, hän ei mennyt ulos kuin kuumimpina kesäpäivinä, hänellä oli alusvaatteetkin silkkiä. Nuoren armon kuoleman jälkeen ei hän enää koskaan tullut Louhilinnaan. Mutta kerran kun hänen sisarensa täällä kävi — hän oli Ruotsissa naimisissa, kreivin kanssa —, niin pidettiin suuret pidot ja kokit tuotiin kaupungista.

Kreivinna oli niin nuoren näköinen. Illalla kun oli tanssit, pudotti kreivinna nenäliinansa, se oli hyvin hieno ja köykäinen ja lemusi kuin kukkakimppu, ja nuoret herrat karkasivat kaikki sitä ottamaan, he luistelivat lattian poikki ja joka tuon köykäisen pitsitukon sai, nosti sen suutansa vastaan… Ja nyt ovat kaikki iloiset herrasväet poissa. Niin… Niin…

— Lapsi kulta, ei saa antautua surun valtaan. Pitää kuunnella, kun vanha mamsseli kertoo. Ei saa istua siellä vetoisessa ikkunassa…

Ennen kesäisin oli täällä aina paljon vieraita. Puutarhaankin kun katsoi, niin joka lehdossa vilisi vaaleita hameita ja kiikkulaudoilta ja keinuista raikui laulu. Ja nurmet ja hiekkakäytävät olivat täynnä lapsia, jotka leikkivät ja hautasivat perhosia ja kukkia ja ruskettuivat päiväpaisteessa. Ei ollut sitä iltaa ettei tanssittu tai soudeltu vesillä.

— No, ei sinne ikkunaan nyt pidä mennä. Ei tämä vanha mamsselikaan enää niin kauan ole täällä kertomassa vanhoja asioitaan… Rouvan syntymäpäivänä, heinäkuun kuudentena päivänä oli aina paljon vieraita. Ruusut kukkivat silloin. Rouvalla oli valkoinen vene, jonka herra oli antanut ja rouvan syntymäpäiväksi se koristettiin punaisilla ruusuköynnöksillä. Herra naulasi ne itse kiinni laitoihin ja aamulla hän vei rouvan soutelemaan…

Kaarina voihkaisee keskellä kertomusta: peräkamarin ikkuna kiskaistaan auki, selälleen molemmat puoliskot ja muihin ikkunoihin syttyy tulta. Sahataan ja hakataan.

— No, no, no… Kerran oli niin kylmä ja myöhäinen kesä, etteivät ruusut kukkineet. Silloin herra tilasi ruusuja, mistä asti lienee tilannut. Rouva tuli niin iloiseksi, että itki…

— Ei, ei, ei! huutaa Kaarina ja painaa kädet korviaan vastaan.

Nyyhkytys tyrskii hänen rinnassaan. Hänen pitäisi tehdä jotakin, olla siellä mukana! Hän ei pääse lähtemään… eikä hän voi olla täälläkään. Hän tukehtuu…

Hetket kulkevat eteenpäin raskaina, yksitellen, kidutellen. Mamsseli rukoilee itsekseen. Kaarina kävelee toisesta päästä huonetta toiseen. Huone on kuin häkki. Hän kiertelee pöytiä ja tuoleja, pysähtyy ikkunaan, litistää kasvot ruutuun ja lähtee taas liikkeelle, mitatakseen huonetta kymmenennen kerran, sadannen kerran.

— Kuule, elostuu hän äkkiä, — onko se totta, että minun päässäni syntyessäni oli ristin merkki?

— Kuka sen on sanonut?

— En muista. Vanha Jere tai Leena tai joku muu. Oli sanottu, että se tietää suurta onnea tai suurta onnettomuutta…

— Eikö se sitten ole tietänyt suurta onnea?

Kaarina lyyhistyy tuolille, kasvot kiinni ruudussa. Tähän asti on ollut onnea, ajattelee hän. Tästä puoleen ei tiedä. Tulevaisuus on kuin suora tie äärettömällä jäällä: ei näy päätä, ei ole viittaa, kaikki on yhtä sileää, koleaa, harmaata. Tie on tukossa, nietos vajottaa, tuuli tunkee luihin asti. Palelee.

Vihdoin tulee pehtori hakemaan neitiä illalliselle. Kaarina ymmärtää, että kaikki nyt on kunnossa. Kuolinhuoneen ikkunat ovat auki ja peräkamarin ikkunan edessä on valkoinen lakana.

Ja taasen laahautuvat hetket eteenpäin, yksitellen ja kiduttaen, kunnes vähää ennen puoliyötä alkaa kuulua kulkusia. He ovat kaikki tulleet, Gustaf, Erik ja Olof. Nadja on mukana, Anna ei ole päässyt pieniltä lapsiltaan. Heidän ei tarvitse kysyä mitä on tapahtunut ja missä kuollut lepää. He menevät suinpäin peräkamariin. Ja siellä he suullaan nyyhkivät vuoteen ääressä, jossa valkoisen lakanan alta häämöttävät ihmisruumiin muodot.

Gustafin suru on lohduton. Itku kuolee häneltä rintaan, mutta pää putoilee vuoteen laitaa vastaan ja hän vääntelee käsiään. Veljet eivät saa häntä lähtemään, hän tahtoo olla täällä, tahtoo olla yksin.

Olof tulee ruokasaliin missä Nadja ja Kaarina itkevät ruokapöydän ääressä. Hänen kasvonsa ovat itkettyneet, hiukset epäjärjestyksessä.

— Nadja, saa hän katkonaisesti sanotuksi, me emme saa Gustafia pois.

Etkö sinä tulisi…

— Minä, kirkaisee Nadja ja hänen kasvonsa puutuvat kauhusta.

Olof jää vähäksi aikaa sanattomaksi.

— Hän… on… peitetty…

— En, en, en!

Nadja karkaa istualtaan ja pakenee nurkkaan.

Väkipakolla tuovat veljet Gustafin peräkamarista. Hänen kasvoillaan kuvastuu ikäänkuin hävitys.

Nadja pusertuu kiinni Kaarinaan.

— Älä jätä minua. Sinä olet niin tyyni ja viileä. Kuinka sinä voitkin olla! Älä vain pane minua nukkumaan tuohon päähän rakennusta. Minä en tahdo nukkua Gustafin kanssa, hän on niin hermostunut. Enkö minä saa nukkua sinun kanssasi, Karin — sinä olet niin tyyni ja viileä.

Mutta sitten muistaa hän, että Kaarinan huone on likellä kuolinhuonetta ja senjälkeen ei hän mistään hinnasta tahdo nukkua Kaarinan kanssa… Eikö hän voi saada nukkua jossakin likellä kyökkiä — vaikkapa täällä ruokasalissa!

Päivällä on parempi, ei tunnu niin kolkolta ja tulee kaikkinaista työtä. Hautajaiset täytyy valmistaa tuota pikaa, sillä veljillä ei ole aikaa viipyä. Tulee kiire, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, vieraita ja kutsuja. Nadja on tilannut kokonaiset varastot suruharsoa ja seuraavina päivinä valmistaa hän siitä taitavasti mitä uusimuotisimpia vaatekappaleita. Päivät menevät työssä ja menisiväthän yötkin väsyneen unessa, jollei everstin nuori rouva niin kovin pelkäisi. Mutta keskellä yötä voi hän kuolonhiljaisessa talossa kirkaista kuin surmanaseen alla: hän on nähnyt sellaista unta, että kuollut seisoi hänen vuoteensa ääressä ja tuijotti häneen lasittunein silmin…

Mutta mikä Gustafin on? Hän on laihtunut, hiukset harventuneet. Hänen katseensa harhailee eikä pysähdy siihen, jonka kanssa hän puhuu. Mikä Gustafin on?

* * * * *

Hautajaisten jälkeen laukeaa jännitys ja suuri, tasainen, keskeytymätön autius alkaa.

Vieraat ovat lähteneet, sisaret ovat viimeistä iltaa koolla Louhilinnan salissa. Hämärä on heidät tavannut, he puhelevat hiljaa ja heidän kyyneleensä valuvat huojentavina. Hänestä he puhuvat, joka vasta on kannettu talosta. Hänen muistonsa on vielä niin likellä. Jos kaapin avaa, on siellä vielä hänen takkinsa sellaisena jommoisena hän sen riisui lämpöiseltä ruumiiltaan. Kun hänen pöytänsä ääreen menee, niin on siellä vielä hänen kynänsä sellaisena jommoisena hän sen kädestään laski. Siellä ovat vielä hänen muistiinpanonsa päivän tehtävistä… Hänen kätensä kosketus tuntuu vielä kaikkialla ja hänen henkensä ikäänkuin viipyy tuossa kosketuksessa.

Tuntuu hyvältä levätä, kun vieraat katseet ovat poissa. Lempeä on myöskin yhteinen suru vanhassa kodissa. Se hivelee polttavia ohimoja ja valelee kuin öljyllä kirvelevää sydäntä. Hämärä käärii ääriviivat näkymättömiin. Kaikki on pehmoista ja tuttua.

Sali on suuri huone, kruunu kuin kirkossa, huonekalut valkoista ja kultaa, ikkunoiden välissä korkeita peilejä, seinillä perhekuvia kultakehyksissä, vanha soittokone, suuria, hyvin hoidettuja kasveja.

— Minä muistan, puhelee Erik hiljaa, — yhden iltapäivän. Mamma oli silloin vielä terve. Oli pilvessä, mutta ei satanut. Ei tapahtunut mitään erityistä, mutta minä muistan kuinka mamma neuvoi miehiä. Laitettiin kuntoon kukkalavoja. Mamman kädet olivat multaiset. Hän poimi narsisseja. Minä olin ottanut onkimadon ja vedin sitä suoraksi. Mamma sanoi, ettei saa tehdä niin ja kun minä kysyin miksi, sanoi hän, että miltä sinusta tuntuisi, jos sinua noin venytettäisiin.

— Ja minä muistan, jatkaa Olof, — kuinka mamma soitti Hampurin polskaa ja me kaikki tanssimme.

— Sen minäkin muistan.

— Mamma oli silloin jo kipeä.

— Ja minä muistan kun Karin syntyi.

— Ethän! Kuinka sinä voisit sitä muistaa, kiihtyy Kaarina ja hänen poskensa kuumenevat. — Ethän sinä ole kuin kolme vuotta vanhempi minua.

— Mutta minä muistan. Olin ruokasalissa. Miina hakkasi sokeria. Oli hämärä, puutarhassa lunta. Miina sanoi: "Tietääkös Oli, että on saanut pienen sisaren?" "Mistä Oli sen on saanut?" "Vieras täti toi sen. Eikö, Oli ole nähnyt hänen suurta laukkuaan." Ja minut vietiin sänkykamariin. Siellä oli pimeä, vain jossakin nurkassa tuikki lamppu. Mamma oli sängyssä, valkoisissa lakanoissa. Hän silitti minun päätäni ja hymyili ja käski minun suudella pientä sisartani. Silloin minä vasta huomasin jotakin mamman vieressä ja painoin sinne pääni ja suutelin umpimähkään ja sitten minut heti vietiin pois.

Kaarinalle on kuumasta tullut kylmä.

— Minulla oli ollut tummat hiukset ja päälaella ristinmuotoinen paljas kohta. Et sinä mitään sellaista nähnyt…?

— En toki, minähän olin vielä niin pieni…

— Sanovat sen tietävän suurta onnea tai suurta onnettomuutta…

Gustaf nousee äkkiä tuolistaan, astuu eteisen ovea kohti, vie käden päälaelleen ja häneltä pääsee huokaus, joka tuntuu nostavan koko salia.

— Gustaf, rakas Gustaf, mikä sinun on? Tule tänne.

Kaarina houkuttelee hänet sohvaan viereensä ja siinä Gustaf painelee päätään ja tuijottaa eteensä tyhjyyteen.

Äkkiä avautuu vierashuoneen ovi, taulunkehykset seinillä ja kynttiläkruunun kristallit välähtävät ja sisään astuu Nadja rouva, vaaleat hiukset kiiltävänä kehänä ympäri pään, pitkä, kahiseva surupuku lakaisten permantoa.

Hän on nukkunut ja virkistynyt, tuntuu taas keveältä ja hyvältä.

Kuolema on niin kammottava.

— Vai pimeässä te täällä istutte! huudahtaa hän ranskankielellä. — Pikku Karin, eikö sinua väsytä. Kuinka minä olen ihaillut sinun tyyneyttäsi! Se on aivan suurenmoinen. Kuinka sinä keskustelit vieraitten kanssa… ja haudalla — en tiedä, mutta minä olin katketa itkuun kun arkku laskettiin alas ja minä näin sen toisen arkunnurkan, teidän äitinne arkun — oi, se oli… se oli niin kummallista. Sinä seisoit vain ja katselit ja pudotit alas kukkasi ilman kyyneltä — tai itkithän sinä, mutta sinun surusi ei ollut musta, se oli miltei valoisa… Mutta kuulkaa, miten nyt käy talon? Kuka hoitaa taloa, Louhilinnaa?

Ei vastausta, ei hiiskahdusta. Jos hän olisi laskenut parketille jotakin vaarallista räjähdysainetta ja kehoittanut sisaruksia antamaan sille tarvittavaa tärähdystä, ei se olisi voinut herättää syvempää äänettömyyttä kuin hänen heläjävät sanansa.

— Kuka teistä jää tänne tätä hoitamaan? jatkaa hän. Ja kuka teistä tätä osaa hoitaa? Karin, nuori tyttö, ei voi tänne jäädä yksin ja mikä apu hänestä täällä olisi? Kyllä kai vain pitäisi ruveta ajattelemaan talon myymistä.

Ei ääntä vastaukseksi. Veljet ovat kai jonkin verran ajatelleet asiaa. Kaarinalle se tulee uutena. Hetken perästä päästään jonkinlaisen keskustelun päähän, mutta Olof katkaisee sen äkkiä:

— Myydä talo — mitä te ajattelette… Tuossa on äitimme hämärässä soitellut, tuossa…

— Soittokoneen voi siirtää…

— Nadja!… Entä pellot ja vainiot… niillä on isämme kävellyt ja ne olivat hänen elämänsä — voiko niitäkin siirtää?

— Nadjinka… minä rukoilen sinua!

Gustaf lausuu viime sanat, ne ovat kuin hätähuuto.

— Aa, sinä!

Nadja rouvan suusta puhkeaa esiin kokonainen pärske. Alussa hän puhuu ranskaa, mutta sitten muuttuu puhe venäjäksi. Hänen äänensä taipuu kuin ilman alla aalto, se ivaa, uhkaa, pilkkaa ja se pyytää.

— No mutta keskustellaan tyynesti, voimmehan me nyt toki tyynesti puhua, rientää Olof väliin.

Ja he tulevat siihen johtopäätökseen, että pehtori on vanha, talon täytyy mennä alaspäin. Mutta pehtori on uskollinen ja entä jollei talo tuotakaan, kunhan se vain pysyy pystyssä… Niinkuin joku museoesine, sanoo Nadja rouva ja naurahtaa. Onko varaa sellaiseen ylellisyyteen?

Karin tietysti ei voi jäädä tänne. Hän tulee Pietariin… Oo, hän tulee viihtymään erinomaisesti. Ja hän menee hyvin pian naimisiin.

Kaarinaa pyörryttää. Hän kiertää nenäliinaa käsissään, onko hän todella näin heikko? Ja hän kuitenkin oli jo ihan tyyni. Kuinka hänen tuli näin vaikea olla? Eivät he toki tarkoita mitä sanovat… Mutta he puhuvat aivan vakavasti. Sulku särkyy pian, hän huutaa ääneen, jollei nyt lähde.

Ja Kaarina nousee ja tulee ulos.

Syntymäseudun puut, maat, hanget ja tuulet ovat likeisiä ja omaisia, ne ymmärtävät! Ihmiselle täytyy sanoin selitellä — ne ymmärtävät sanoitta, ne laulavat ja lohduttavat. Ikäänkuin ihmeelliset urut hymisevät taivaan ja maan välillä, laulaen sydämeen juuri sitä raita se sillä hetkellä tarvitsee. Tuuli tulee syvistä, yksinäisistä metsistä, puhaltaa aukeilla pelloilla ja aavoilla järven selillä. Hanki leviää pehmoisena ja valkoisena, ei mikään hanki ole niin pehmoinen ja valkoinen kuin kotitalon hanki. Se on uskollinen syli, siihen on hyvä laskeutua lepäämään.

Kaarina tuntee tämän kaiken kun hän omaistensa joukosta astuu pimeälle pihamaalle. Joka puu ojentaa hänelle kättä, koko metsä riemuitsee häntä vastaan, tuuli kiertää väkevät käsivarret hänen ympärilleen ja vie häntä.

Tänne, tänne, tänne minä kuulun! Ne ovat hulluja siellä sisällä, eivät ne minun elämästäni mitään ymmärrä. Jos minä teidät kadotan, puuni, maani, hankeni, niin kadotan oman itseni eikä minusta ole jäljellä mitään. Te tiedätte kaikki, teille minun sieluni on avoinna, teille minä kuulun!

Ja hän kiertää rakennuksen nurkan ja tulee koivun juurelle ja kietoo käsivartensa sen ympäri. Hän painaa poskensa tuoheen ja kuuntelee kuinka naavanhetaleet ynisevät hänen korvansa juuressa ja yllä pauhaa suuri kohina koko metsästä.

Koivun oksalle hänen päänsä päällä on ajautunut lunta. Hän nousee varpailleen ja suutelee pois lumen ja kun kostea lumi kylmää hänen huuliaan, käy väristys läpi hänen ruumiinsa ja hän on kauan kuin pyörryksissä.

Kun hän silmänsä avaa, on hänen allaan, päällään, ympärillään ja sisässään suuri, harmaa, viileä laheus, rauha niin syvä, äänettömyys niin pohjaton, että hän on kuin haudan povessa. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin hahtuvanharmaa taivas, tasainen, harmaa lumilakeus, puut jotka ripsuvat tuota suurta harmautta ja humisevat, ja hän, kasvaneena tähän kaikkeen kiinni, kuuluvana tähän pehmoisen harmaaseen lumilakeuteen.

Äkkiä valuu harmauteen keltaista valoa.

Sisällä sytytetään tulta.

Hän muistaa jo: he tahtovat riistää hänet irti täältä! Se on samaa kuin vaatia, että hän ojentaisi oikean kätensä hakattavaksi poikki. Jos häntä täältä yritetään irroittaa, niin katkeaa jotakin jonka kautta elämä valuu pois.

Hänen täytyy taistella henkensä edestä! Ajatuksia syttyy kuin kipunoita mieleen, syttyy ja sammuu. Mutta se on selvää ja varmaa, että hän jää tänne, hän kuuluu tänne! Ja tarmokkaana ja päättäväisenä, ikäänkuin uutena ihmisenä astuu hän sisään veljiensä eteen.

He ovat sytyttäneet yhden ainoan yksinäisen kynttilän keskelle kruunua ja katossa sen yläpuolella värisee kruunun suuri varjo. Gustaf kävelee kiihtyneenä edestakaisin, Erik istuu huolestuneena nojatuolissa, Olof ja Nadja keskustelevat hermostuneina. Kaarina ei sitä huomaa, hän tulee kokonaan eläen omassa asiassaan.

— Minä jään tänne!

Jos isä olisi hänet nähnyt niin hän olisi tuntenut hänet omakseen. Hän olisi ymmärtänyt, että nukkuvat voimat alkoivat valveutua. Tytön ääni kalskaa ja silmät säihkyvät, hän aikoo kuin aikookin ajaa tahtonsa läpi.

Käly, komea Nadja rouva, pysähtyy keskellä lausettaan, keikauttaa päätä, jää katselemaan ja mittaa Kaarinaa kantapäästä kiireeseen asti.

— Kas, kas… pieni Karin… en laisinkaan tunne pientä Karinia.

Hän on aina ollut niin kiltti ja taipuvainen, eihän hänellä mitään omaa tahtoa ole ollutkaan. Vasta eilen hän kiitollisena otti kälynsä kädestä joka vaatekappaleen. Sama käsivarrenpaksuinen palmikko valuu vielä alas selkää, sama lumivuokon nukka peittää hänen poskeaan — mutta kasvoissa on outo uppiniskaisuus!

— Kuule nyt, lapsukaiseni, yrittää Nadja leikkiä lyöden, — me olemme täällä päättäneet, että talo myydään…

— Sitä ei myydä.

— … ja sinä tulet Pietariin ja…

— Minä jään tänne…

— Oo… vai niin! Ei, sinä et hautaa nuoruuttasi tänne. Sinä maistat elämää. Meillä pidetään hauskaa meillä, ei meillä tule ikävä. Ja katso — talo ei ole sinun yksin, se on myöskin veljiesi. Ei kukaan ole niin hullu, että säilyttää pääomaa korkoa kasvamatta. Sinä et hoida Louhilinnaa niin, että se tuottaisi korkoa.

— Bergstedt auttaa minua. Ja Heikkilä… isä luotti Heikkilään. Me hoidamme Louhilinnaa niin hyvin…

Kaarinan piirteet pehmenevät ja hänen hätääntyneet silmänsä harhailevat veljestä toiseen. Hänen äänensä rukoilee.

— Meidän syntymäkotiimme… Tuossa äiti soitteli… muistatteko kuinka me tanssimme… Isä rupesi rakentamaan suurta rakennusta… hän ajatteli, että asutaan täällä kauan. Hän ei ikinä olisi antanut myydä… Minä jään tänne — saanhan!

Olof astuu hänen luokseen, kyyneleet silmissä, ja laskee lujat, suuret kätensä hänen olkapäilleen.

— Sinä ihana sisko, niin, sinä jäät tänne! Tätä ei myydä —

Gustafilta pääsee tukahdutettu parahdus. Hän käy molemmin käsin kiinni päälakeensa ja karkaa ulos huoneesta, horjuen kuin humalassa.

Nadja katsahtaa hänen jälkeensä, silmissä väkevämmän halveksintaa heikompaa kohtaan. Sitten alkaa hän taasen kahista edestakaisin. Hänen varjonsa liikkuu suurena möhkäleenä vaalealla seinällä. Kun hän tulee kruunun alle, hyppii huulilla iva ja pilkka ja silmät kipinöivät.

Olof ja Kaarina seisovat sylitysten ja tuijottavat oveen, jonka heidän vanhin veljensä vasta sulki.

— Mikä hänelle tuli? sanoo Olof ikäänkuin itsekseen.

Nadja kohauttaa olkapäitään ja jatkaa kävelyään.

— Jäätkö sinä minun kanssani? kuiskaa Kaarina veljelleen ja etsii hänen uskollisia silmiään.

— Niin, katso… minun lukuni ovat vielä kesken. Mutta minä käyn usein sinua tervehtimässä. Mikä kumma Gustafille tuli?

Hän ottaa kädet siskonsa olkapäiltä ja menee Gustafin perässä. Kaarina jää tuijottamaan eteensä kattokruunun alle.

Niin, niin, hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän jää mielellään. Puut, maat, hanget, tuulet — hän omistaa ne kaikki aivan yksin!

Nadja rouva on seisahtunut hänen eteensä. Kaunis hän on: vaaleat hiukset sädekehänä ympäri valkoisen otsan, kulmakarvat kuin mustalla liidulla vedetyt, sieraimet väräjävät ja läpikuultavat, huulet kuin punainen haava, hartiat pyöreät, kädet maidonkarvaiset, kynnet punertavat, tasaiset ja suippokärkiset — mutta kuinka hän onkin niin peloittavan vieras!

— Sinä et suostu myymään taloa, puhuu hän sihisten ja silmissä palaa tulikiven karva, — mutta mitä sanot, jos veljesi ampuu kuulan rintaansa — hahhahhah, pieni Karin!