Читать книгу Aili: Kertomus - Maila Talvio - Страница 5

Sisällysluettelo

Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.

Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä. Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää Aili lampun — sen kupua on paikattu tuohentervalla —, asettaa kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä…

Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla, vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin, käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti kaataa kahvia.

— Pelkään, alkaa Pekka, — että sioille tulimme antaneeksi liian paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.

— Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, — sitten täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.

— Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.

— Syökööt kalaa, leipää, kaljaa… Välistä kastia lisäksi…

Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:

— Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän.

Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään…

Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin työhönsä ja lausuu:

— Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!

— No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma rouva. — Meillä ei ole varaa muutoin…!

Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.

— Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa, jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.

— Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta huolestuneesti. — Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on mennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja seitsemän lasta…

— Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, — kasvatuksetta.

Pastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut.

Hetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla:

— Koulu olisi tarpeen.

— Niin, koulu! huokaa Aili.

Hänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne sydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille hyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili, edes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan?

Vähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä. Aili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän johtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä mainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän jatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien sivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha'an johtaa kaupunkiin päin. Portti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa vastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla, puut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie on paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä kävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki, päässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on sanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä voisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä… Jalo on juossut mukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien poikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira.

Hetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee Seppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä ettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei hänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa asiastaan.

— Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä.

— Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu?

— No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko pahainen lyönyt kirveellä jalkaansa.

— Oikeinko pahasti?

— No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä luuhun asti.

— Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte?

— Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet. Ja oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut panemaan lamppuöljyä ja suoloja…

— Suoloja haavaan!

— Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko yön.

— Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja karboolihappoa…

— Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin.

Aili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon vaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka ja Seppälä ruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle kahvia.

— Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti.

Mies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen kaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä.

— Piti viedä mullikka kaupunkiin.

— Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi?

— Viisihän niitä.

Pekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta.

— Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. — Sanovat juovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä… Sensijaan kasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja torppa menee alaspäin.

— Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä markkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja siitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin…

Sekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi raoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa nauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti:

— Oikeinko lyömällä?

— Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut… Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa. Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin… Olisi saanut tohtori itse naida…!

Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla varustettuna lähtee mies matkaansa.

Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia. Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen, jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat. Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta… Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä, kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.

Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella. Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään, ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.

— Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.

Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.

— Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.

— Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!

— Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt hengenhätää ole.

Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.

Saliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa enimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää niitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen veljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun viime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta riko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää ajatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa että suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen peittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän veljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia myöhemmin tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana ikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä.

— Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon, avaa hän kyökin oven ja huomauttaa: — soittakaa väki illalliselle.

Hän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle, aivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello neljä. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee. Aili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä untuvina.

— Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti.

— Ja sinä kuuntelemasta.

— No, kun minä nukuin… Pulun olisi pitänyt herättää…

— Vai niin…! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun puolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti.

Aili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat hiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja nenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei hän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa Emma rouva "lapset", kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty, toisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo yhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan:

— Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa!

Se suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä puolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin samasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen välttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni.

Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä. Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä "Über Land und Meer", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.

— Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä synkistyvät. — Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit, kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!

Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin kuumassa on aivan lämmin.

— Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?

— Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!

Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.

— Pulu, arvaas…

— No?

— Kuinka monta viikkoa on jouluun?

— Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.

— Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.

— Voi, voi, aikoja sitten.

Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.

— Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee, tartuttaen Pekkaan saman taudin.

Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki. Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.

Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää… Hän oli kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli. Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili…

Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?

Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat, mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan tuskaa. Miksi? Miksi…? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu levolliseen uneen.

Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.

Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa, usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä riitojaan taloon ratkaistaviksi.

Usein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä sanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja, sillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu esimerkiksi näin.

— Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, — mikset syö voita? Onhan tämä tuoretta voita.

Aili punastuu.

— Kiitos, en kaipaa sitä.

— Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on terveellistä.

Aili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva kehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä.

— En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin väellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa.

— Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa kaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi.

— Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta me pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta "vaatimattomuuden" tilasta… Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä sormillaan syövät samasta kalakupista…

— Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa, ja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan he kaikki terveitä ihmisiä.

— Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki ja herrasväki.

— Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se näyttäisi…!

— Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?

— Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja särkeä!

Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.

— Mutta Aili, virkkaa Pekka, — sinä et ole johdonmukainen. Jollet sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi — sillä yhtä hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?

— Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. — Joka kerta kun tuvassa käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta kysymään: "missä Leena oikeastaan nukkuu?" — "Milloin uunilla, milloin penkillä", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan miten sattuu!

— Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin poskin. — Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä, mutta eihän heillä mikään kestä…

— Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa…

— Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan… Aili, Aili, älä puhu mitään meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia — useissa paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin jotakin, Pekka…!

— Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa on, sanoo Aili katkerasti. — Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti, vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea… Äh, sinä… pelkuri!

Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä olkapäälle.

— Älä ole pahoillasi, äiti!

— Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. — Muna meidän aikanamme opettaa kanaa munimaan!

— Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, — useissa suhteissa samaa mieltä kuin sinä Aili, mutta…

— Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!

— … mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä. Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua hänellä muutenkin on.

— Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu. Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet pelkuri…!

— Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?… Muutoksen täytyy käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään ulkonaisetkin elämän vaatimukset.

— Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?

— Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten…

— Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin — jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen nuori…!

— Mutta miten sen tekisit?

— Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.

— Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja kahveleja…

— He pian tottuisivat, siitä olen varma…!

— Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä…

Tulee uusia, tottumattomia…

— Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.

— Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy hitaasti, hitaasti…

Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos, missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.

— Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin. — Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia ja itkeviä, hyviä ja pahoja…

Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa. Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä ja rupeaa nauramaan.

— Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.

Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.

Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.

— — —

Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään. Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:

— No, kuka sinä olet?

— Kest-Jussin poika Kaupista.

— No entä sinä?

— Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän puolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen.

Aili vie heidät penkille istumaan.

— No, joko se Jussin poika osaa lukea?

— Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen.

— No lueppas nyt minullekin — vaikkapa toinen uskontunnustus!

Poika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa kätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa vauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu ja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin on pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden vuoden vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt ja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja nauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella.

— Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä, kun näin varhain lähettää sinut maailmalle?

Poika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin silmin Ailin hymyileviin kasvoihin.

— Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista.

Ailin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään.

Hetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille:

— Syökää nyt oikein tarpeeksenne.

Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea häpeän tunne häntä painaa.

Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.