Читать книгу Pimeänpirtin hävitys - Maila Talvio - Страница 4

Sisällysluettelo

Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit, Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista, olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi, vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä. Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.

Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.

Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa. Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen kiinnittivät toiveensa.

Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!

— Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä, että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja virnistelemässä.

Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin seurustella.

— No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on palvelustyttö, toinen herra.

He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi toisilleen.

Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.

Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina, käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen pantuna ja leivosten leivottuina.

Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä, joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.

Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli miehistynyt ja käynyt kauniiksi!

Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten eteiseen, Otto-herraa vastaan… Täti ja setä siellä jo ihmettelivät kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä ei kukaan ollut huomaavinaan.

Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.

Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat — talviomenat Kankaanpään omasta puutarhasta.

Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa…

Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja veti esiin kultarahansa.

Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti, vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä, kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä, mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.

Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.

Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää pitänyt torua Leniä.

— Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella! huokasi hän. — Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.

— Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä tykytys kuuluisi.

— Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella. Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut…! Hän aivan unohtaa kuka hän on: kerjäläisvaimon lapsi!

Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten vieraitten joukkoon… Olisikohan hän saanut tanssia?

— Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva kiihkeästi. — Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.

— Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa, etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.

— Missä… missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin välinpitämättömänä kuin suinkin.

Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli ei tullut.

— Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!

Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi voinut toivoa.

Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu… Ah, kuinka hän vihaa armoa ja…

Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se, minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan, silitellen hiuksiaan.

— Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. — Minä… minä… mitä kuuluu?

— Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.

Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.

— Armo… täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.

Ei vastausta.

— Täti odottaa.

Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.

— Jos mentäisiin…

— Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni puhumaan. — Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.

Otto likeni pari askelta.

— Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.

— Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?

— Minä ja Leni. Ruokasalissa.

— Minä! huudahti Leni, — minäkö ja… ja Otto-herra?

— Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.

Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!

Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa soittokoneen ääressä.

— No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, — herra von Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään, niin voitte tanssia.

Sitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä vanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan valssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen sydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään. Otto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä käden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan.

— Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan hänen ympärilleen.

Se oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun sitä katseli.

Silmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin lumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka päättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset pitkiltä, mustilta… Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan tanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja lämmin, kuinka se värähteli!

— Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa.

— Kuka onkaan ollut opettajana?

— Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat… Voi kuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin… noin, noin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan?

— Selitin hänelle, että… olette nuori.

— Kuinka te olette hyvä, Otto-herra…! Jos te käsittäisitte, miten ikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa jutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa…

— Kyllä minä ymmärrän.

Kun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan nukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut, vaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi maahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain huvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi hän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman kissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta ja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei hän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle saanut tehdä mitä hyvänsä!

— Aijai, jatkoi hän hetken perästä, — kuinka minun tekisi mieli niihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi tanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö?

Siihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän keksi äkkiä keinon ja virkkoi:

— Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän ja tanssitaan täällä!

Leni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen sisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo silmissä.

— Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. — Mahtavatkohan täti ja setä lähteä?

— Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa?

— Emme tarvitse soittoa!

Heidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat kuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään.

Äkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää Leni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan kiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja hän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi tehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan soittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui niin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä, paksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria varjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla permannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun hiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä.

— Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin tahansa.

— Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta. — Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut parastasi… No niin, no niin… Kiitä nyt vain herra von Holtenia, sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.

Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen, mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa…

— Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.

Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei sellaista iltaa ollut koskaan ollut.

Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu, tiedettiin, ettei hän ollut hukassa.

Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus… Onko kukaan kuolevainen niin onnellinen kuin hän?… Mutta kestääkö tätä, eikö sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!

Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä, joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!… Ei, hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa, jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään huomenillalla kotiin… Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun… Tuntuu niin oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka peloittaa…

Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana, jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea, kaulaa, rintaa… Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja kiehtoo?

Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin aina sekaantui Leni.

Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin huvinhaluinen…

— Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. — Mutta täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä seuraa Kankaanpään talousmamsselille…

Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet. Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.

— Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. — Ei, rakas

Otto, tule sinä vain meidän kanssamme.

— Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.

Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa. Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä kuumemmaksi hän kuumeni.

Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi, niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä ja mantelikiehkuroita — kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä muistelisi häntäkin.

Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen kulauksensa.

Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä. Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen keskenään.

Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen pohjasta.

Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin, sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle… Oi, kuinka hänen oli ikävä, ikävä!

Tuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla, mutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen ikäväänsä.

Nähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa kangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka häntä rakastaa…

Puuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin puhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että on kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen näköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina sattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen virstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia, jossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä.

— Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. — Ettekö tekisi minulle kukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety niihin.

— Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman aurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin.

Lenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut ruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen.

— Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä loistivat lempeästi. — Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt?

— Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt kaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja…