Читать книгу Juha Joutsia - Maila Talvio - Страница 3

Sisällysluettelo

Rason rusthollissa valmistettiin taaskin pitoja. Niitä oli siellä ollut taajaan, milloin häitä, milloin hautajaisia, pienemmistä pidoista puhumattakaan. Eihän se ihme ollut: perhe oli suuri, paljon nuoria naitettavia, paljon vanhoja haudattavia.

Kaiken viikkoa oli pidetty kiirettä. Kokki, sotamiehen leski Emma Klinga, oli tuotu jo sunnuntaina, ja maanantaina hän oli isännän, Kalle Kustaanpojan kanssa käynyt kaupungissa. Mahdottomat kuormat he sieltä olivat tuoneet kotiin: kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, ryynejä, väskynöitä, rusinoita ja kaikenlaisia ulkolaisia sokerileivoksia. Ja kuitenkin olivat juomatavarat noudettavat eri hevosilla. Ne tuotiin heinien ja olkien sisässä ja koreat, punaiset merkit oli pullojen kyljissä, kun niitä kannettiin puotiin. Kotona oli ennestäänkin juomia. Tupultti oli valmistettu jo joulun edellä. Se oli paksua kuin terva ja makeaa kuin siirappi, kun emäntä ja tyttäret kävivät sitä maistamassa. Viinaakin oli viimesyksyistä, ei tarvinnut ruveta ostamaan. Ja olisiko ostettu sitten ollut sen veroista! Olutta oli monta lajia, oli vanhempaa ja nuorempaa, valkeampaa ja mustempaa, eri lajit kutsuttuja vieraita, eri lajit kuokkamiehiä varten. Sillä tiesihän sen, että kuokkamiehiä oli tulossa — peninkulmien päästä niitä aina ennenkin oli tulvinut Rasoon häihin.

Lumian emäntä oli tullut jo edellisenä päivänä. Hän oli näitä samoja Rason tyttäriä. Juuri Marian päivänä tuli viisi vuotta siitä, kun hänet Lumiaan vietiin. Ippilän emäntä, jonka häitä oli juotu viime vuonna, oli jo pari kertaa sinä päivänä pistäytynyt entisessä kotitalossaan katsomassa häävalmistuksia. Ippilä oli nimittäin, kuten Rasokin, Keihäsjärven rannalla ja niin likellä, että siellä saattoi pistäytyä siunaaman aikana.

Kotona Rasossa oli vielä kaksi tytärtä, vanhin Helena, jolla ei ollut onnea rakkausasioissa, ja keskimmäinen Iita, joka näytti olevan syntynyt vanhaksi piiaksi.

Paljon oli sisarilla puhumista, kun he yhteen joutuivat. Olisi luullut heidän vuosikausia olleen erossa, niin heillä riitti juttua. Mutta se johtui siitä, että he olivat niin rakkaat sisarukset. Yhteiset huolet varhaisessa nuoruudessa olivat heidät yhdistäneet. He olivat jääneet pieniksi äidistään — vanhin, Kalle, oli äidin kuollessa seitsemännellätoista vuodellaan ja Juha vasta kolmannella. Siihen asti oli äidin tarmo pitänyt taloa pystyssä ja lapset olivat saaneet kasvaa huolettomina. Mutta kun äidin maahanpaniaisten jälkeen vieras väki kyläkakkuineen oli hajaantunut, aukenivat äkkiä lasten silmät. He huomasivat, että heidän isänsä oli raihnainen ukko, joka ei tullut toimeen ilman viinaa. Ja kun hän taas joi viinaa, niin hän tuli kipeäksi. Ensi kerran, kun lapset joutuivat sairauskohtauksen todistajiksi, hätääntyivät he ja luulivat kuoleman tulevan. Mutta vähitellen he tottuivat isän sairauteen. Kalle rupesi kulkemaan työväen perässä ja johto oli isän käsissä vain nimeksi. Helena ja Marjaana ottivat haltuunsa emännyyden. Edesvastuuntunne kehitti heitä ja he kävivät ennen aikojaan täysiksi ihmisiksi.

Yksi ainoa heistä pysyi lapsena ja sai nauttia huolettomuuden makeutta: se oli Juha. Kun tytöt häärivät varhaisesta aamusta myöhään iltaan, niin täytyihän olla joku, jota he saivat pitää hyvänä, jonka kanssa he saivat leikkiä ja kaarestaa. Ja ketäs he olisivat pitäneet hyvänä, jollei Juhaa. Voi nyt kuitenkin, kuinka sitä olikin mukava naurattaa ja kutitella. Se oli paitasillaan hypännyt sängystään, pannut kädet silmien eteen ja vilkuili sormien lomitse sisariin, jotka olivat asettuneet kyykylleen lattialle, syli auki, valmiina vastaanottamaan paitaressua. Äkkiä päästi lapsi iloisen naurun ja karkasi sylistä syliin, jotta pellavankarvainen tukka liehui. Herttainen se oli se pieni Juha! Ja niin tottelevainen ja hyvä lapsi! Ei sitä tarvinnut rangaista. Lieneekö se pariakaan kertaa eläissään saanut selkäsaunaa. Eikä se silloinkaan olisi muiden sisarten mielestä ansainnut, vaan oli se Iita, joka tahtoi, että sitä joskus kuritettaisiinkin. Ja hänkin teki sen sulasta rakkaudesta.

Sisarukset rakastivat kaikki toisiaan, mutta varsinkin Juhaa. Vaikka Juha jo oli suuri poika, he koettivat kaikin keinoin säästää häntä. Hänen ei oikeastaan tarvinnut muuta tehdä kuin olla heidän hauskuutenaan. Hän viritti heille tulen keittiön takkaan, hänet otettiin portinavaajaksi, kun he läksivät kyläilemään. Ja niinä öinä, jolloin isä oli sairaana ja kaikkien muiden täytyi herätä hieromaan ja hoitamaan, suljettiin ovi visusti siihen huoneeseen, missä Juha makasi.

Kyllä vanhemmat tytöt, varsinkin Iita ja Marjaana, niinä öinä sadattelivat miestä, joka isän kanssa oli ollut juomassa, nimittäin Keihäsjärven pappia Jaakko Sandia!

Sellaisena yönä Rason rusthollari sitten kuolikin. Sand oli istunut koko illan Rasossa ja kun hänen lähdettyään rusthollarin piti oikaista sänkyyn, sai hän kauhean vedon, joka hänet lopetti, ennen kuin oli ehditty lääkäriä ajatellakaan. Oikeastaanhan se oli kevennys sekä äijälle itselleen että omaisille.

Rusthollari kuoli juuri samana vuonna, jolloin Kalle ja Marjaana olivat joutuneet naimisiin. Juha oli silloin jo mieheksi tulemaisillaan.

Ei häntä huvittanut maatyö, kuten esimerkiksi Kallea. Juha oli sen sijaan omin päin oppinut lukemaan ja aivan kuin leikillä oli pastori, Rasossa käydessään, näyttänyt hänelle, kuinka kirjaimet kirjoitetaan. Mutta eikös se poika siitä oppinutkin kirjoittamaan ihan selvää kirjoitusta! Juhalle ei voitu antaa mieleisempää lahjaa kuin kirja. Ja kaiket illat hänellä riitti juttua siitä, mitä hän päivällä oli lukenut. Vaikka hän muuten oli hiljainen ja harvasanainen, vilkastui hän silloin. Hänen olisi pitänyt päästä lukutielle, hyvä pappi hänestä olisi tullut. Sisaret sen kyllä käsittivät ja Helena siitä kyllä puhui Kallelle, mutta kun Juha ei itse ymmärtänyt ruveta tahtomaan kouluun, niin ei koskaan toden teolla ryhdytty toimittamaan häntä sinne; ja niin hän jäi kotiin.

Kalle oli sitä mieltä, että ihminen voi olla pappi, vaikkei ole papiksi lukenutkaan. Joka rehellisesti tekee työtä paikallaan, on pappi hänkin. Samaa Jumalan viinamäkeä se on koko maailma. Ja Kalle rupesi ahdistamaan Juhaa siitä ainaisesta lukemisesta. Niinkuin ei maatyö olisi yhtä hyvää työtä!

Sisaret riensivät paikalla rukoilemaan Juhan puolesta. Mutta silloin

Kalle kiivastui.

— Miksi herraksi häntä sitten kasvatetaan? huusi hän. — Sellaiseksiko kuin Joutsian Akseli? Sitten sitä vasta kelpaa katsella! Joudu pois niitylle, poika!

Juha heitti kirjan menemään ja sen jälkeen hän vieraantumistaan vieraantui lukemisesta. Sujui se maatyökin sentään! Mutta monta monituista kertaa sai heinäväki kahvia tai riihimiehet ryypyn vain siksi, että Juha oli heidän joukossaan ja sisarten teki mieli pistää jotakin hänen suuhunsa.

Ja nyt valmistettiin Rasossa Juhan häitä!

Oudolta oli Marjaanasta tuntunut, kun hän lapsineen, kimpsuineen, kampsuineen ajoi kotitalonsa pihaan ja muisti, että ylihuomenna olisivat Juhan häät.

— Voi nyt kuitenkin, oli häneltä päässyt, — kuinka ne ajat kuluvat!

Entiset muistuivat niin selvästi mieleen. Niin vähän aikaa tuntui siitä olevan, kun Juha oli pieni pellavapää, joka juosta reksutti sisaria vastaan ja jo kaukaa huusi: "Toitkos, Marjaana, tuliaisia?" Ja ylihuomenna juotaisiin Juhan häitä!

Outoa se oli muidenkin sisarten mielestä. Eivät he olleet huomanneet, että Juha oli kasvanut mieheksi. Heidän silmissään hän yhä oli poika. Mutta kaikista oudoimmalta tuntui kuitenkin Juhasta itsestään. Olla isäntänä, määrätä rengeille ja muonamiehille työtä… ja… Kaikki tuntuu niin luonnolliselta ja tavalliselta, kun ajattelee toisten ihmisten häitä, mutta kun on käsissä omat, niin on paljon asioita, jotka panevat ajattelemaan.

Aurinko oli jo alhaalla, rannat ja taivas kertautuivat tyynessä vedessä. Mitä köykäisiä valkeita pilviä pohjalla, joka oli kuulakka ja kirkas! Mikä hehku auringon ympärillä ja itse auringossa! Päivällä se oli polttanut ja paahtanut, mutta nyt oli siitä kaikki tikeryys poissa, se ei enää polttanut eikä palanut, vaan siitä levisi lempeää, lauhaa ja siunattua lämmintä. Ilma oli täynnä maan, kukkien, laihojen ja puiden nesteitä, sakeanaan surviaisia, korven kytöä, käen kukuntaa ja ruisrääkän kaiherrusta. Ruispellot seisoivat liikkumattomina, hentoiset helpeet oikonaan taivasta kohti. Tarhassa kalkahti tuon tuostakin lehmänkello.

Rasossa oltiin aina vain täydessä työssä. Uudessa aitassa, joka oli jääkellarin päällä, sisaret voitelivat piparikakkuja munosohjolla. Joku poistui hetkiseksi viemään peltiä uuniin, mutta palasi pian. Marjaanan täytyi käydä panemassa lapsensa nukkumaan ja Iitan katsomassa, ettei koiria kesken yleistä kiirettä jätettäisi ruoatta. Mutta kun he taas kaikki pääsivät koolle, tuli puhetta kuin kaatamalla.

— Kunhan Juha nyt vain menestyisi Joutsialla, sanoi Marjaana.

— Niin, kunhan menestyisi! huokasi Iita.

— Mitä te sitä epäilette! huudahti Annakaisa. — Minusta on niin hauskaa, että Juha joutuu näin lähelle. Ja onhan Annastiina niin mukava tyttö.

— On kyllä, on kyllä, myönsi Iita. — Mutta Annastiina onkin minulle kertonut paljon asioita.

— Mitä asioita? uteli Marjaana huolissaan.

— Kaikenlaisia vain…

— Niin, no, tietäähän sen jokainen, että vanha isäntä maistelee ja on muutenkin äreä ja pahansisuinen. Mutta onhan taas emäntä hyvä ja jumalinen ihminen.

— Entäs Hallpumin väki!

— Niin, Hallpumin väki!

— Riittäähän sitä ruttoa Tulettänestä pitkin pitäjää, onhan se niinkin. Ja onhan se Akselikin siinä Joutsiassa kuin kiiliäinen… Mutta onhan taas Rasokin tässä paikoillaan ja Kalle Juhalla tukena. Eikä ole Lumiakaan niin kaukana, ettei isännän käsivarsi ehtisi avuksi, jos tiukka tulisi.

Marjaana oikaisi itsensä suoraksi, kun hän mainitsi miestään, Lumian mahtavaa rusthollaria.

— Kyllä maar Juha kaikkia vielä hyvinkin tarvitsee, sanoi Iita entiseen kuivaan tapaansa.

Helena ei näyttänyt kuuntelevankaan heidän puheitaan. Iita ja Marjaana olivat totisina töissään, mutta Annakaisa puhkesi kiivaasti puhumaan:

— Mitäs sinä, Iita, tiedät? Sano pois nyt!

— Tiedän mitä tiedän, selitti Iita vain eikä sanonut.

Se oli sellaista, ettei hän tahtonut puhua Annakaisan kuullen. Se olisi pian kaikki voinut olla kylällä, mitä Annakaisan kuullen olisi kertonut. Annakaisa oli niin elävä ja vilkas. Vasta kun he jäivät kahden kesken Marjaanan kanssa, rupesi Iita puhumaan.

— Kun Annastiina sanoi, että se kontrahti Hallpumin kanssa on vääryydellä tehty. Olivat juottaneet äijän humalaan ja panivat paperiin mitä tahtoivat. Hallpumi kuuluu saavan ottaa metsääkin niin paljon kuin ikinä tahtoo. Siksi se sitä talon kranttia niin laajentaa.

Marjaana tuijotti sisareensa suurin silmin.

— Olisikohan tuo nyt totta?

— On se. Annastiina sanoi. Ja sitten vanha isäntä vielä taitaa olla velkaakin Hallpumille… Sinne pitäisi tulla kotivävy, joka osaa pitää puoliaan, mutta meidän Juha…

He vaikenivat molemmat ja pysyivät hyvän aikaa mietteissään. Tämä Joutsian isännän ja kauppias Hallbomin välinen asia ei ollut mikään leikin asia.

— Marjaana, virkahti Helena ovelta, suu täynnä piparkakkua, — mitä sinä huomenna puet päällesi? Sen vanhan mustanko vai…?

— Mikäs vanha se on! pääsi Marjaanalta. — Omiin häihini tehtiin. Siitä on viisi vuotta ja sitä on hyvin pidetty. Tiedätkös, kuinka vanhoja leninkejä meidän isännän äitivainajalla oli? Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen vuoden vanhoja! Eikä ollut koi koskenutkaan. Onko sinulla taas uusi?

Helena nauroi ja heilautti päätään.

— Totta kai, vastasi Iita purevasti. — Kaupungissa tehty ja niin herraskainen, että…

Iita keskeytti lauseensa, kun Helenaan katsoi. Helena oli painanut päänsä alas ja hänen poskensa rupesivat hehkumaan. Sisaren sanat koskivat häneen kuin piiskan siima, mutta hän koetti sentään vielä hymyillä.

— Ette saa, tytöt! huusi Annakaisa. — Tiedättehän te Helenan asiat!

— Tiedämme niinkin, selitti Iita tyynemmin, — mutta pitäisihän sinun jo itsesikin nähdä, ettei niistä mitään tule…

Helena viskasi käsistään pyyhinliinan ja painoi molemmat kätensä silmilleen. Hetkisen hän siinä värisi ja vapisi, itkua vastaan taistellen, mutta vihdoin hänen päänsä kolahti seinään ja hän oli menehtymäisillään itkuun.

— Siinä se nyt taas on! sanoi Annakaisa. — Aina te olette pahoja

Helenalle!

Marjaana katseli pitkään sisareensa. Olipa tuo Helena käynyt heikoksi!

— Älä nyt joutavia itke! koetti hän lohduttaa. Mutta Helena ei häntä kuunnellut, itki vain ikään kuin sydän olisi ollut särkymäisillään.

Sisaret olivat sangen erilaiset. Helena oli pitkä ja solakka, sorja liikkeissään ja liukas kuin syöstävä. Hänen kasvonsa olivat kaitaiset ja hienot, nenä suora, suu pieni, huulet kauniisti kaarevat, silmät harmaat, väliin epämääräiset kuin savipohja järvi, jonka myrsky on vellonut sekaisin, väliin mustat ja kiiluvat kuin lähteen silmä syvässä rotkossa. Hänen matalan otsansa ympärillä liehui pehmoinen, kihertävä musta tukka. Hän oli niin hienoa tekoa, että häntä olisi voinut pitää minä ylhäisenä neitinä tahansa, jos hän vain olisi ollut herrasvaatteissa.

Marjaana oli ehtinyt käydä rotevaksi emännäksi. Kuka hyvänsä olisi voinut kadehtia häntä Lumian rusthollarilta, sillä hän oli juuri niitä vaimoja, jotka ovat talon kaunistus: toimelias, valpas, virkku, tasainen, säästäväinen ja ahkera, liikkeellä kukonlaulusta myöhään iltaan, ensimmäisenä keittämässä kahvia, viimeisenä lukitsemassa aitanovia. Joka toinen vuosi syntyi hänelle terve lapsi ja aina oli talo kuin juhlaan valmistettuna, niin siellä kaikki kiilsi ja hohti. Ei hän ollut ensinkään Helenan näköinen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, hiukset vaaleat, nuoltuina kahden puolen päätä, silmät pienet, mutta kirkkaat ja rehelliset.

Iita tuntui kuivalta ja kalsealta sisarten rinnalla. Oli hänessä kokoa, luut olivat suuret, mutta niiden päällä ei ollut niin paljon lihaa, että mikään paikka olisi pyöristynyt. Kasvot olivat kulmikkaat, suu suuri, huulet ohkaiset. Hänen liikkeensä olivat kuin miehen ja mielellään hän olikin miesten töissä, asetti hevosen valjaisiin, veisti oman haravansa, korjasi vanteen maitopyttyyn, jos se oli päässyt ravistumaan, kaivoipa joskus ojaakin, kun sille päälle tuli. Hän piti kaikista eläimistä, varsinkin hevosista ja koirista. Kaikkia kulkukoiria hän suojeli. Sen tähden niitä aina olikin Rasossa pari kolme kappaletta ja kaikki ne nukkuivat Iitan sängyssä. Kun hänelle kerran tuli sulhasia, nauroi hän heille vasten silmiä ja selitti, että hän kyllä rupeaa puhemieheksi, jos tarvitaan, mutta ei hän morsiameksi rupea. Häntä pidettiin jo valmiina vanhana piikana, vaikkei hänellä ensinkään ollut niin paljon ikää.

Annakaisa vihdoin oli pieni, pyöreä, vaaleatukkainen ja iloinen kuin nuori, valkoinen lammas. Hän oli kuin maidolla syötetty, hänessä ei tuntunut mitään luita ja hänen ihonsa oli kuin ruusunlehteä. Ei hän herrasväen silmissä olisi ollut kaunis, mutta talonpojat pitivät häntä oikein silmänruokanaan. Hänellä kävi kosijoita likeltä ja kaukaa, hän piti huvituksista ja piti miehistä. Hän olisi mielellään ottanut kaikki kosijansa, jos se vain olisi käynyt laatuun, mutta veljiensä ja sisartensa kehoituksesta valitsi hän sitten vihdoin Ippilän pojan. Olihan hän siitä vallan naapurista, kelpo ja taattu poika kaikin puolin.

Onnellinen Annakaisa olikin. Sisaret saattoivat yleensä kaikkikin tyytyä kohtaloonsa, paitsi Helena, vanhin Rason tyttäristä, joka oli koko maailman hampaissa. Helena-raukka! Hänestä kerrottiin rumia juttuja ja itse hän kovan kohtalonsa alla oli kärsinyt niin hirmuisesti, että omaiset monesti olivat pelänneet hänen menevän sekaisin.

Juuri silloin kun hän oli hempeimmillään, oli pitäjään tullut uusi pappi. Jakob Sand. Hän pani koko seurakunnan ihmeisiin messuäänellään, joka oli niin komea, että täytyi pelätä pienen puukirkon seinien laukeavan. Ihmiset eivät tietäneet nauraako vai itkeä, kun hän esimerkiksi messusi sanat "halleluja! halleluja!" Se meni niin korkealta ja kuitenkin niin kirkkaasti, ettei olisi luullut ihmisen rinnasta sellaista ääntä lähtevän. Komea oli mieskin katsella, suuri ja tukeva, vaikka mustakulmainen ja mustapartainen kuin paholainen. Kerrottiin, että hänen jonkin konnankoukun takia oli täytynyt ottaa ero koulunopettajan virasta, jossa hän ennen oli ollut, ja että hän oli ruvennut papiksi vasta sitten, kun ei hän miksikään muuksi kelvannut. Mutta mitäpä kulkupuheista. Kerrassaan komea oli miehellä ääni, kova kuin tuomiopasuunan sointi, ei maar siinä uni tullut, kun se mies saarnasi. Ja kyllä hän monesti selittikin Jumalan sanaa niin, että olisi luullut häntä erityisesti Jumalan hengen valaisemaksi. Toisinaan taas hän puhui niin kummia, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Sanoja tuli kuin koskea alas, mutta ei niistä löytänyt mitään ajatusta eikä tarkoitusta. Kukaan ei oikeastaan saanut selkoa siitä, oliko hän hengellinen pappi vai oliko hän vain maallinen virkamies. Juomisen taito taas hänellä oli sellainen, että vanhatkin maistajat ihmettelivät, mutta ei häntä nähty siinä kunnossa, ettei hän olisi pysynyt pystyssä. Hän sanoi sen monesti julkisestikin, että ihmisten pitää vapaasti nauttia Jumalan antimia ja ettei ihminen saata tulla oikeaan synnintuntoon, jollei hän joskus lankeakin. Juuri ensimmäisissä saarnoissaan hän oli sanonut: "Ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan." Hän joi mielellään ja piti hyvistä ruoista, mutta välistä tuli hänelle ahdistuksen aikoja, jolloin hän ei huolinut suuhunsa ruoan hiventäkään. Pappilan palvelijat sen tiesivät kertoa. Jakob Sand oli niitä ihmisiä, joista puhutaan paljon. Kun toinen huhu kertoi hänen käyneen Saarlan kartanossa mielistelemässä eversti Ståhlen kaunista armoa, kunnes eversti oli ajanut hänet pois talostaan ja kieltänyt tulemasta takaisin, toinen huhu kertoi jo, että eversti itse vaunuilla oli käynyt noutamassa pastoria Saarlaan. Toinen huhu saattoi kertoa, että pastori oli armoton ihminen: ei anna kerjäläisen edes istuutua pirttiinsä lämmittelemään, vaan tulee ja heristelee kepillä pois. Toinen huhu sanoi, että pastori oli hyvä, armelias ihminen, eräänkin repaleisen tytön pelasti rekeensä, vei pappilaan, osti piialta hameen ja puetti tytön päälle… Keihäsjärven uudesta papista puhuttiin todella niin ristiin rastiin, että oli mahdotonta tietää, mikä oli totta, mikä valhetta.

Rason vanhin tytär istui kirkossa täynnä ihmettelyä, kuten kaikki muutkin. Olipa sillä miehellä todella juhlallinen ääni! Taivaan Herran olisi luullut ilmestyneen maan päälle valamaan rauhaa ja hyvää tahtoa ihmisten sydämiin. Jaakko Sand sattui nimittäin sinä päivänä olemaan sellaisella mielellä, että hän sekä messussaan että saarnassaan antoi ihmisille paljasta evankeliumia. Hän puhui syntisten vapauttajasta, joka rakastaa langenneita. Keihäsjärveläiset eivät yleensä olleet kovin herkkiä kyyneltymään, mutta sinä sunnuntaina itkettiin Keihäsjärven kirkossa. Helenan kyyneleet valuivat virtana ja hänen sieluunsa vaipui suloinen rauha.

Uusi pappi tuli Rasoon käymään, kuten muihinkin taloihin, ja näyttäytyi tavalliseksi iloiseksi ihmiseksi. Helena oli siitä ihmeissään, sillä saarnatessaan ja varsinkin messutessaan oli hän tehnyt aivan yliluonnollisen vaikutuksen. Helena karttoi häntä eikä koskaan katsonut häntä silmiin, ties mistä syystä.

Lukukinkereillä Rasossa tapahtui, että pappi avasi Helenan eteen ensimmäisen luvun Johanneksen evankeliumista. Helena luki totisena kuten ainakin papille, mutta pastoripa katsoi häneen niin oudosti, että hän tuli aivan hämilleen. Ei pastori häntä korjannut, vaikka hän tiesi lukevansa ihan väärin. Ne alkusanatkin "ja sana tuli lihaksi" hän luki kahteen kertaan ja sitten hän sotkeutui ihan kokonaan. Pastori katseli häneen ikään kuin ei olisi kuullut mitään ja ikään kuin häntä olisi huvittanut Helenan hämmennys. Ja kyllä Helena häpesikin, sillä koko pirtti oli täynnä väkeä ja kaikki katselivat häneen. Mutta äkkiä häneltä unohtui kaikki muu ja hän tunsi ainoastaan polttavan pistoksen rinnassaan. Pappi oli katsonut häneen niin ihmeellisesti. Eikä hän tahtonut tointua siitä koko päivänä, ja yön hän oli unettomana ja itki.

Siitä se alkoi. Pastori rupesi tiheämmin käymään Rasossa. Harva se ilta, ettei hän vanhan isännän kanssa juonut totia. Vanha isäntä piti pastorista ja ylpeili hänen ystävyydestään. Hän luuli pastorin tulevan hänen tähtensä. Helenapa se oli, joka pastoria houkutteli! Herttainen, veikeä ja makoinen lapsi! Tytön sydän oli jo täydessä tulessa, ja kun pastori häneen katsoi, pulppusi lämmin veri hänen kasvoilleen.

Ei pastori puhunut mitään, mutta Helenan-päiväksi hän lähetti kauniin postikuvan eli kortin. Siinä oli ruusuja, enkelejä ja valkeita kyyhkysiä ja takana oli kirjoitus, mutta sitä ei Helena osannut lukea. Hänen täytyi turvautua Juhaan. "Kauniille Helenalle hänen nöyrimmältä palvelijaltaan. Jakob Sand", siinä seisoi. Mutta pikku Juha ei osannut pitää suutaan kiinni, vaan leperteli salaisuuden maailmalle ja se meni kuin siivillä eteenpäin. Mutta siitä oli se hyöty, että Helena huomasi tarpeelliseksi oppia itse sekä lukemaan kirjoitusta että kirjoittamaan. Oppihan hän!

Eräänä iltana oli Jaakko Sand taasen Rasossa. Oli niin pilkkoisen pimeä, ettei omaa kättänsä nähnyt. Kun Helenan piti mennä hakemaan voipyttyä puodista, iski pastori kuin haukka hänen niskaansa. Helena yritti ensin paeta, mutta kävi samassa ihan tahdottomaksi. Häntä pyörrytti, kun pastori peitti hänen kasvonsa kuumilla, kosteilla huulillaan ja hengityksellään, joka tuli totilta. Ei Helena olisi kyennyt itseään varjelemaan. Hän oli kuin pyörryksissä ja ikään kuin heräsi, kun Marjaana rupesi huutamaan.

— Helenaaa, mihin sinä jouduit! Minä tuon lyhdyn! Johan minä sanoin, ettet sinä pimeässä löydä mihinkään…

Helena pääsi irti, hoippui kuin humalassa ja nieli kyyneliään. Onneksi suojeli häntä pimeä. Muuten hän olisikin ollut hukassa. Marjaana tuli lyhtyineen ja he löysivät puotiin, mutta Marjaana rupesi epäilemään, ties miten ruvennutkin vainuamaan jotakin. Helena puhui hänen mielestään niin ihmeellisellä äänellä ja hänen poskensa hehkuivat niin oudosti. Illallisen aikana se tuli selvästi ilmi, kun Helena tarjosi ruokaa pastorille.

Hyi sentään, sinäkin iltana pastori oli niin kauan, että isä tuli kipeäksi! Marjaana oli niin kiukuissaan, että hän itki, ja yhdessä Iitan kanssa koettivat he läksyttää Helenaa. Mutta se oli yhtä turhaa kuin sanoa sateenkaarelle: älä sada! Helena itki ja loisti ja hymyili kaikkeen, mitä ikinä hänelle sanoi.

Aamulla rupesi Kallekin ahdistamaan.

— Ei se ota sinua, saat nähdä, sanoi hän. — Se tekee pilkkaa.

Helena ravisti päätään ja nauroi kuin hullun puheille. Hän tiesi asiansa — mitä nuo muut ymmärsivät.

Siitä pitäen kävi pastori talossa kuin sulhanen ainakin. Kallenkin täytyi ruveta uskomaan, että hän tarkoitti täyttä totta. Helena kutoili kankaita ja neuloi Sandille lahjoja, eikä Rasossa tapettu sitä vasikkaa, ettei parasta palaa olisi viety pappilaan. Mutta kun tätä väliä oli kestänyt jonkin aikaa, lakkasi pastori äkkiä käymästä Rasossa. Sen sijaan tiedettiin Joutsiassa, joka oli maantien varrella, kertoa, että hän yhtä mittaa lasketteli siitä ohi. Arveltiin hänen käyvän Saarlassa. Helena itki ja riuhtoi eikä käsittänyt, mikä oli syynä Sandin kylmenemiseen. Hänen ei sentään tarvinnut kauankaan odottaa: Jaakko Sand palasi hänen luokseen, palasi väkevänä ja kuumana ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ei Helena koskaan saanut kysytyksi, miksi hän oli ollut poissa ja missä. Pastorin läsnäollessa oli hän kuin lumottu, täynnä luottamusta ja unohdusta.

Jota enemmän aikaa kului, sitä enemmän tiedettiin pastorista kertoa. Oli se mies ihmeellinen elämässään. Hän eli kuin viimeistä päivää ja jota hurjemmin hän oli elänyt, sitä kauniimmin hän saarnasi. Hän itki saarnastuolissa omia syntejään ja Keihäsjärven akat itkivät hänen kanssaan, ja lopuksi hän julisti Jumalan armoa ja anteeksiantoa ja nousi saarnastuolista ikään kuin kirkastuneena. Koko maailma tiesi, että pastori kihlaili Rason vanhinta tytärtä, mutta että piikatyttöjen silti täytyi pakoilla häntä, jos tahtoivat säilyttää maineensa. Pappilan palvelustytöt olivat miltei järjestään sellaiset, ettei niillä enää mitään tehnyt. Pastorissa oli sellainen selittämätön, ylenpalttinen voima. Hän taivutti puoleensa vakaviakin naisia, kun se voima nousi. Pelottava oli sellaisina hetkinä pastori Jaakko Sand. Eivätkä ihmiset ymmärtäneet mitä hänestä piti ajatella. Toiset väittivät, että sellainen sen oikean hengenmiehen tulee ollakin ja muistelivat hänen sanojaan "ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan". Mutta toiset olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt näkyä hyviä hedelmiä, jos puu oli hyvä.

Olisipa Rason rusthollari ollut sama yrmeä ja ynseä talonpoika kuin ennen, niin pastori hyvin pian olisi saanut lähteä käpälämäkeen. Mutta hän oli tutiseva äijä, joka ikävissään odotti juomaveikkoaan. Eiväthän tyttäret antaneet mitään, jollei tullut vieraita! Sen tähden äijä-paha odottamalla odotti vieraita. Kalle, nuori isäntä, ei viitsinyt ruveta sekaantumaan ihmisten naimakauppoihin, ei edes omien sisartensa, Iita ja Marjaana vihasivat sydämensä pohjasta pappia. Ehkeivät he Helenan tähden olisikaan vihanneet niin paljon, mutta hehän saivat hoitaa isää ja se oli hirmuista työtä! Vaan eipä heidän sanansa mitään merkinnyt, kun isä ja Helena olivat pastorin puolella.

Miksei pastori sitten nainut Rason tytärtä? Helena oli kaunis ja halasi joka solullaan elää Jaakko Sandille. Niin, kuka sen tietää! Lieneekö Jaakko Sand itsekään tietänyt. Tätä väliä oli kestänyt jo kuusi vuotta. Helenalla kävi alussa sulhasia niin paljon kuin vuodessa on viikkoja, mutta ei hän sallinut heidän tulla näkyviinsäkään. Hän eli toivon ja epätoivon vaiheilla, hän lankesi äärimmäisestä onnesta pimeimpään epätoivoon. Jaakko Sand saattoi kirjoittaa hänelle kirjeitä, jotka polttivat hänen hyppysiäänkin, ja hän saattoi jäähdyttää hänet jääpuikoksi, kun hän saarnastuolista loi kylmän katseen penkkiin, missä Helena istui. Hän saattoi olla tukahduttamaisillaan hänet syleilyllään, kun he olivat kahden kesken, ja hän saattoi jollakin rivolla leikkipuheella olla vaivuttamaisillaan hänet maan alle häpeästä. Sellainen oli heidän välinsä ollut loppuaikoina. Epävarmuus oli laihduttanut Helenaa, sillä se kalvoi kuin mato ja uurti silmäkulmiin ryppyjä. Pastori sen sijaan oli lihonut ja käynyt miltei raa'an näköiseksi. Helena oli kyllä jo aikoja sitten ymmärtänyt, että hänen rakkautensa on hänen onnettomuutensa, ja hän olisi tahtonut kitkeä sen sydämestään, kuten yrttitarhasta kitketään syväjuurinen ohdake. Mutta se ei lähtenyt, tunki vain juuriaan syvemmälle, kuten meren satakourainen nilviäinen käsiään. Hän ei oikeastaan enää löytänyt kohtalolleen mitään muuta ratkaisua kuin: "Minä hukutan itseni lähteeseen! Minä viskaan itseni Keihäsjärveen". Mutta elämä oli hänelle sentään rakas, sillä hän oli vielä nuori ja vaikkei hän itsekään sitä tietänyt, oli hänen sydämessään sentään hitunen toivoa.

Omaiset näkivät hänen kuihtumistaan kuihtuvan. He kuulivat niitä pahoja puheita syrjästäpäin. He olivat kovin huolissaan ja käsittivät, että häpeästä jollakin lailla on tehtävä loppu. Mitä muuta apua siihen oikeastaan saattaa keksiä kuin että Helena kiireen kautta naitettaisiin toiselle!

Marjaana ja hänen miehensä olivat löytäneet Helenalle oikein hyvän sulhasen. Lumian rusthollari oli itse luvannut Juha Kustaanpojan häissä ottaa asian puheeksi. Marjaana oli päättänyt vaieta ja antaa miehensä järjestää asian, mutta heidän nyt ollessaan uudessa aitassa leipomassa ja Helenan niin katkerasti itkiessä unohtui häneltä koko päätös. Hänen suunsa oli kauan makeassa hymyssä, ennen kuin hän puhkesi puhumaan.

— Älä joutavia! sanoi hän niin iloisella äänellä, että Helena lakkasi itkemästä. — Tietäisit, jatkoi hän, — mitä uutisia meidän isännällä on sinulle! Olisipa se mukavaa, kun se pappikin kerran saisi pitkän nenän!

Helena kuivasi kyyneleensä ja koetti kuunnella. Sisaret olivat pelkkänä korvana.

— Meidän isäntä tahtoisi ruveta sinulle puhemieheksi.

— Kuka minusta enää huolii, sanoi Helena. — Minä olen jo näin vanha ja ruma ja?.. Kyllä minä tiedän kaikki!

Hän rupesi uudestaan itkemään.

— Sinä saat sulhasia miten paljon hyvänsä, lohdutti Marjaana. — Ja minä luulen, että olisit sen Santinkin saanut, jos olisit osannut ottaa. Tytön ei koskaan pidä lentää miehen syliin. Olisit ollut vähän ylpeämpi!

— Sitähän minä olen aina sanonut, puuttui Iita puhumaan.

— Niin, Helena, visersi Annakaisa, ole hänelle vähän ylpeämpi, niin hän hätääntyy.

Helena lakkasi itkemästä ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Entä jos hän todellakin koettaisi ruveta toisen miehen kihlatuksi — eiköhän pastori siitä säikähtäisi? Ihme, ettei se tuuma ennen ollut tullut hänen mieleensä. Hän nosti päätään ja ajatteli. Kaunis hän oli vieläkin, kun hiukset noin hahtuvina olivat pään ympärillä ja silmät loistivat. Äkkiä hän rupesi nauramaan, ravisti päätään ja tunsi vapautuvansa kuin raskaasta kuormasta. Häntä hullua tyttöä, ettei hän ennen ollut sitä huomannut! Tekisipä se keino toki vihdoin lopun näistä epävakaisista väleistä. Hän kohousi varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä päälle ja päästi lyhyen, iloisen hihkauksen. Sisaret katselivat toisiinsa. Kylläpä Helena-raukka oli käynyt ihmeelliseksi!

— Jaa-a, sanoi Helena, — ei kannata miehen takia hypätä järveen.

Ottaa toisen! Onko teidän isännällä ehkä jo tiedossa joku?

— On. Mutta se lupasi Lumia itse puhua sinulle siitä.

— No, sano nyt pois vain! Kuka se on? Onko rikas?

— On, vastasi Marjaana naurussa suin. — Kuusikymmentä lypsävää navetassa.

— Herranen aika! pääsi Annakaisalta.

— Hyvä, hyvä! huusi Helena ja hänen poskensa hehkuivat. — Onko pulska mies?

— On kyllä.

— Onko nuori?

— Parhaassa iässään…

— Sinä sanot sen niin haparoiden. Mitä tarkoitat? Taitaa olla vanhanpuoleinen koko sulhanen…

— Eikö mitä. Leskimies hän kyllä on, mutta…

— Leskimies! keskeytti Helena kiivaasti. — Pitäkää itse! Leskimiestä minä en ota!

— Mutta älähän nyt sano ennen kuin tiedät kuka se onkaan.

— Yhdentekevä. En huoli leskimiehestä. Ja kai hänellä vielä on lapsia…

— Ei yhtä ainoaa. Eivät he emännän kanssa olleet yhdessä kuin pari vuotta. Viime vuonna näihin aikoihin kuoli…

— Ja nyt jo on kiire naimaan! sanoi Helena ilkeästi.

— Iso talo…

— Onkos se Haimalan isäntä? kysyi Iita.

— On.

— Mutta Haimalaa kehuvat todella kaikki, virkkoi Annakaisa iloisesti.

— Menisit pois Haimalaan. Aliina on Haimalassa käynytkin…

— No niin, sanoi Helena, — talo on suuri ja rikas ja se on pääasia.

Hän nousi taasen varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä yli ja takoi korkojaan permantoon. Siinä hän nauroi.

— Kysytäänpäs Aliinalta!

Aliina oli Rason emäntä, Kallen nuori vaimo, joka oli tuotu Rasoon samana vuonna, jolloin Marjaana vietiin Lumiaan. Hän oli reipas, hyväntahtoinen ihminen ja kälyt elivät hänen kanssaan mitä parhaimmassa sovussa. Oli hän tyttönä käynyt Haimalassa. Komea talo se oli, aivan lähellä järveä ja asuinrakennus oli sellainen vanha, keltaiseksi maalattu. Herrasväkien se oli ollut ja kerrottiin niiden siellä vielä käyneen kummittelemassa öisin. Yksi herroista, mikä Ruotsin aikainen sotaherra lieneekin ollut, oli muka kuristanut armonsa, ja se siellä käveli valkeissa vaatteissa, narautteli portteja, availi ovia ja katseli kuunvalolla sisään ikkunoista. Emma Klinga tiesi hänkin paljon asioita Haimalasta. Hänhän ne emäntävainajan hautajaisetkin oli valmistanut. Kovasti isäntä oli vaimoaan surrut. Mutta voi kuitenkin, miten paljon siellä Haimalassa oli hopeita! Pikarejakin, sellaisia raskaita, korkeita, oli puoli tusinaa. Ja hopeisia vateja ja kauhoja ja yksikin niin komea malja…

Helena kuunteli silmät suurina päässä ja hänen poskensa paloivat, sydän takoi ja suonissa ohimojen kohdalla veri kohisemalla kohisi. Oli kuin se onneton valkea rouva, joka ei haudassaan saanut rauhaa, olisi ojentanut käsivartensa hänen puoleensa ja kutsunut häntä toverikseen. Hänen tuli aivan kylmä, kun hän tätä ajatteli. Mitähän se onneton ihminen oli tehnyt, että hänen herransa hänet kuristi? Mutta siitä ei Aliina tietänyt mitään.

Emma Klinga ei turhaan ollut kaason virassa. Hän oivalsi heti paikalla, että tässä oli kysymys naimakaupoista. Hän jatkoi sen tähden kehumistaan ja nosti Haimalan isännän pilviin asti. Mutta Helena kävi yhä surullisemmaksi. Hänen tuli niin kovin surku sitä nuorta rouvaa, joka oli kuristettu… Kuinka hirmuista sentään! Ihan kyyneleet polttivat Helenan kurkussa…

Sill'aikaa olivat veljekset Kalle ja Juha haassa noutamassa limoja. Koivut olivat jo poikki ja valmiina kasoissa. Äänettöminä he latoivat niitä kuormiin. Molemmat olivat juhlallisessa mielentilassa ja molempia painoi ero, vaikkei kumpikaan siitä mitään sanonut. He olivat aina olleet hyvät veljekset. Kalle oli oikeastaan ollut Juhalle kuin isänä. Eihän Juhan pitänyt joutua kauas. Joutsia oli Keihäsjärven rannalla kuten Rasokin. Molempien talojen vainiot olivat raja rajassa. Mutta kotia oli Juhan kuitenkin vaihdettava. Ja kun hän sitä ajatteli, täytyi hänen rykäistä ja niellä, ettei ikävä pääsisi kurkkuun. Ohjasperiä sopi niitäkin läiskäyttää. Hevonen pyrki vähän väliä pysähtymään, tämä haka kun kasvoi niin hyvää heinää. Ei se ollut ruoan puutteessa, kiiltävä, lihava hevonen. Se oli hänen Pekkansa, jota hän varsasta asti oli ruokkinut ja joka oli seuraava häntä Joutsiaan. Kyllä sillä kelpasikin morsianta viedä. Korea, ruskea liinaharja se oli, viisas ja herkkä, kuten eläimet ovat, joita on kohdeltu hyvin.

Kun miehet pääsivät metsästä ja puukujan päästä alkoi näkyä punaista ja keltaista rakennusta, ikävä yritti taaskin nousta Juhan kurkkuun. Hän korjasi kuormaa, jossa ei ollut mitään korjaamista, ja käänsi kasvonsa syrjään, metsään päin. Ei se auttanut, sillä illan punerrus väreili puitten latvoilla ja valkeat kukat mättäillä katselivat niin kauniisti ja surullisesti. Juha rykäisi ja sylkäisi.

— Kas, kas, sanoi Kalle, kun he pääsivät aukealle, johon järvi ja kirkonkylä näkyivät. — Joutsian pirttirakennus on maalattu. Mukavaltapa se nyt näyttääkin.

— Johan se isäntä joulun jälkeen rupesi puhumaan siitä, että hän häihin maalauttaa pirtin, sanoi Juha ja hymähti.

Samalla hänen tuli kovin kuuma ja hän maiskautti suutaan Pekalle. Koreastipa se punainen pirtti paistoikin vainioiden keskellä! Juhan rinta paisui suureksi ja laajaksi ja hänen olisi tehnyt mieli kulkea lopputie juoksujalan. Se oli hänen uusi kotinsa, joka sieltä järven takaa paistoi, koti, jossa hän tulisi määräämään renkien ja muonamiesten työt…

Uusi arvo teki hänet sekä ylpeäksi että onnelliseksi mutta samalla hämilliseksi. Hänen poskensa kuumoittivat ja hymy, joka puhkesi kasvoille, ei ollut oikein hänen omaa hymyään.

Juha oli pitkä ja laiha ja käveli kumarassa, kuten tekevät pojat, jotka ovat kasvaneet liian nopeasti. Ei hän ollut hento. Päinvastoin. Kasvot olivat laihat ja kalpeat, poskipäät ulkonevat, silmät syvällä, nenä voimakas ja suora, otsa korkea, hiukset tuuheat ja karkeat. Vasemmalla oli jakaus ja niskassa olivat hiukset leikatut tasaisiksi. Niiden latvat kähertyivät hiukkasen ylöspäin, ikään kuin eivät olisi tahtoneet nöyrästi kasvaa hartioihin asti. Ei Juha ollut mikään kaunis mies, mutta hänen suupielissään oli sellainen hyvä piirto, että olisi luullut hänen aina kulkevan siunaus huulillaan, otsa oli niin kirkas että se paistoi, ja kun hän avasi silmänsä, oli niissä viisauden ja rehellisyyden todistus.

Pekalla oli tapana hirnahtaa, kun se pääsi pihaan, ja kun tytöt kuulivat helisevän hirnunnan, he tulivat vastaan. Kenellä oli kädessä piparikakku, kenellä palanen systerkakkua, kenellä mitäkin.

— Maista pois, Juha!

— Eikö ole hyvää, Juha!

Helenalla ei ollut kädessään mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat kuin kuumesairaalla. Hän tuli juoksujalan ja huusi riemastuneena:

— Tunnetko, pikku Juha, Haimalan isäntää? Minä menen sille, usko pois!

Lumia toimittaa sen ensi viikolla tänne. Mitäs sanot siitä, pikku Juha?

Minusta tulee Haimalan emäntä!

Juha katsahti häneen pitkään, alkoi kiskoa limoja kuormasta ja sanoi tyynesti:

— Mitäs minä sitten siitä! Pitäjän suurimpia talojahan Haimala on.

Helena keskeytti äkkiä naurunsa, vei käden sydämelleen ja sulki silmänsä ikään kuin rintaan olisi koskenut. Mutta ei Juha enää sitä nähnyt, sillä hän kanniskeli jo koivuja siihen saliin, jossa vihkimisen piti tapahtua.

— Tulkaa nyt sanomaan, miten nämä pannaan! huusi hän mennessään.

Sisaret neuvoivat ja asettelivat. Juhlallisen näköiseksi kävikin suuri pirtti, jossa oli ikkunoita kolmelle suunnalle.

— Mitäs jos samalla laittaisimmekin paikoilleen telttapöydän, ehdotti

Marjaana.

Ja he noutivat kaksi tuolia, kaasivat ne kumoon keskelle lattiaa ja levittivät niiden päälle suuren, vihreäpohjaisen, punakukallisen ryijyn.

— Tottakai sinä nyt tiedät, millä puolen seisot, sanoi Annakaisa. —

Ettei sinun käy niinkuin Hakolan Malin, joka asettui väärälle puolelle.

Voi, voi kuinka minua tuppasi naurattamaan, kun pappi sille viittoaa ja

viittoaa ja Matti vain sanoo, että "mitäs pastori meinaa?"

— Kyllä minä tiedän, sanoi Juha. — Johan minä sitä sinun häissäsi katselin.

— No, jokos Annastiina silloin oli sinulla tiedossa? Tunnusta pois…

— Vaikk' olisi ollut! sanoi Juha ja kääntyi poispäin.

— Voi sinua, vekkuli, ilveili Annakaisa. — No, näytäpäs nyt, osaatko huomenna oikein tulla vihille…

— Älkää nyt enää viitsikö, keskeytti Iita. — Saisit sinäkin, Annakaisa, jo vakaantua. Ja eikö sinun pitäisi mennä katsomaan lastasi?…

Helena oli istuutunut penkille limojen keskelle. Hän tuijotti telttapöytään, joka oli laitettu odottamaan huomista juhlaa. Mitä, mitä hänenkin elämästään tulisi? Astuisiko hän koskaan telttapöydän ääreen ja kuka silloin olisi hänen rinnallaan? Häntä paleli, kun hän siinä istui, vaikka ulkona oli lempeä kesäilta ja vaikka pirtti oli täynnä tuoreen koivunlehvän tuoksua. Hän hypähti äkkiä pystyyn ikään kuin häntä olisi lyöty ja remahti nauruun.

— Mutta kun minä tulen Haimalaan emännäksi, niin minä pidän sellaisia kemuja, että kuuluu tänne asti!

Hän karkasi Annakaisan kaulaan ja rupesi kieputtamaan häntä pitkin lattiaa.

— Olkaa nyt siivolla, tytöt, muistutteli Iita.

— Ja siellä sitä pitää tanssittaman! kiihtyi Helena kiihtymistään.

Juha oli asettunut selin huoneeseen ja piirteli jotakin uuteen, valkoiseen seinähirteen.

— Isäntä tulee saunaan, sanoi piika ovelta ja naurahti hyväntahtoisesti.

Juha karkasi tulipunaiseksi. Häntä sekä harmitti että suututti ja samalla suloisesti hiveli. Ei häntä vielä kukaan ollut kutsunut isännäksi.

— Isäntä, isäntä! uhittelivat Annakaisa ja Helena ja rupesivat kieppumaan Juhan ympärillä.

— No! huusi Juha ja koetti työntää sisariaan syrjemmä, mutta eiväthän he poistuneet eikä Juhalla ollut muuta neuvoa kuin karata heidän käsistään. Kuistilla hän ravisti saappaat jalastaan ja sitten hän läksi juoksemaan minkä pääsi.

— Ei teistä koskaan näy tulevan järkeviä ihmisiä, sanoi Iita itsekseen. — Että nyt viitsittekin!

— Kuulkaapas tytöt! huudahti Annakaisa äkkiä. — Tulkaas katsomaan. Se poika on kirjoittanut tänne jotakin.

Marjaanakin riensi ääreen. Siinä oli todella seinässä kirjoitusta, mutta eiväthän he saaneet siitä selvää, ennen kuin Helena tuli.

"Huomena kolmas päivä heinäkuta on Johan Kustanpoijan ja Annastina

Erikintyttären hät täsä Rason rusthollisa", tavasi Helena.

Iitankin suu meni nauruun, kun hän tämän kuuli.

— Kas sitä poikaa!

— Kaikkia se keksiikin!

— Niinhän se kirjoittaa kuin tuomari.

— Juha on onnellinen, äänsi Helena hiljaa. — Juha pitää Annastiinasta!