Читать книгу Vankila - Максим Горький - Страница 3

Hievahtamaton hiljaisuus – joka ikäänkuin vartioitsi kaikkia ääniä ja oli valmis säälimättä paljastamaan jokaisen risahduksenkin – vaikutti Mischaan – että hänen ylpeytensä alkoi uudestaan herätä.

… Keskellä satoihin nousevan ihmisjoukon, ainoastaan hän yksin uskalsi rohkeasti nousta väkivaltaa vastaan!.. Hänen mieleensä johtuivat tytön kosteat silmät – mihin on hän joutunut? Varmaankin ehti hän päästä sieltä pois ja nyt, istuen omassa pienessä kamarissaan, kertoilee ystävilleen mitenkä komea vaaleaverinen ylioppilas vihasta säihkyvin sinisin silmin piti innokkaan puheen – kehoittaen kaikkia taisteluun väkivaltaa vastaan ja kuinka se puhe sytytti kaikkien sydämissä halun taistoon… Ja kuinka tytön kalpeat kasvot nyt hehkuvat innostuksesta…

– Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen samalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla välähtelivät pienet tähtöset – niitä vaan oli vaikea nähdä läpi likaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä, aukasi ilmareiän – kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja koppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.

– Vartija… Vankila… eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä peloittavaa! – arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia vankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:

– Neurastikkoja…

Hänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut, hänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.

– Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät aina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa… – ajatteli Mischa innostuen, – niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi elämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi… sitten johtui hänelle mieleen hänen kortteerinsa emäntä, – joka piti arvossa hänen yksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa poikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun vangitsemisestani… Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne päivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle kuukaudesta jo edeltäkäsin… Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja hänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten äännähtää:

– Thja? Sehän siitä piti viimein tulla…

Inhoittava ihminen tuo sisareni mies… eikä hän itsekään ole sen parempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta vuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään…

Tähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten taakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä palasilla… Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja ajatukset seurasivat toinen toistaan – pyörien ympäri hitaassa rinkitanssissa.

– Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä vapaaksi pääsee… arveli hän. – Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin… Hänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien kiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä. Mischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen silmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua kuiskaili haltioissaan:

Nelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä. Iloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin komerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan nauraa hymähtäen:

– Ei saa puhella! – kuului hätäinen kuiskaus.

Mischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan silmään joka kiilsi keskellä ovea.

– Miksi ei saa? – kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen ääntään.

– Se on kielletty! – kuiskasi vanginvartija, – Hillitkää itsenne! – lisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.

Mischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa tykkänään toisella – tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin jonkinlaista naurettavaa pelkoa.

– Minkätähden? – kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla ovea. – Eihän sitä kukaan kuule – paitsi te… vai häiritsenkö ehkä teitä?

Kyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella kasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:

– Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!.. Luuletteko, että teidät on tänne nauramaan tuotu?

– Olkaa hyvä, sanokaa… – alkoi Mischa.

Mutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon hiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän himmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun vastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja keskellä ovea – ympyriäisen valoisan aukon…