Читать книгу Samasta kodista - Marja Salmela - Страница 4

1.

Leuto tuulenhenki keinutteli kepeästi paraillaan heilimöivää ruista, hipaisi kesäpukuisia pellonpientareita, pujottelihe läpi valkoisinaan kukkivien pihlajien ja liiteli yli pappilan suuren, vanhan puutarhan sieltäkin keräten liepeisiinsä kesän voimakkainta tuoksua. Sitä se sitten karisteli ympärilleen kuin sanoakseen jokaiselle: iloitse ja nauti, kesä on kauneimmillaan!

Rovasti pysähtyi astunnassaan, nojasi keppiinsä ja katsoi ympärilleen. Tien toiselta puolelta tuntui mäntymetsän tuoksu, toisella lainehtivat kukkareunaiset pellot. Läheisen veräjän kohdalla oli joukko vielä kukassaan olevia pihlajia. "Morsiusneidoiksi" oli rovastilla tapana nimittää niitä. Itse "morsian" oli pappilan puutarhan ainoa, sinipunertavien sisartensa keskelle kohoutunut valkoinen syreeni. Kun se aukaisi täyteläiset kukkaterttunsa, oli se todella kuin morsian. Silmä katsoi sitä katsomistaan saamatta siitä kyllikseen. Oli kuin kesän koko ihanuus olisi hivellyt katsetta sen häikäisevässä valkeudessa.

Tyytyväinen hymy nousi väreilemään rovastin lempeillä kasvoilla. Hän oikaisi kepillään pientä, maahan painunutta metsätähteä samalla kuin toisella hätisteli hyttysiä luotaan, tasaisesti ja hiljaa kuin mahdollisimman vähän häiritäkseen heidän kesäiloaan. Sitten hän uudelleen katseli ympärilleen nauttivasti tyytyväisenä kuin herkuilla nälkäänsä asetteleva lapsi. Tukassa hänellä jo oli paljon harmaita haivenia kasvoissa vielä enemmän vuosien sinne uurtamia ryppyjä. Monta kymmentä kertaa hän jo oli seurannut tätä luonnon puhkeamista keväästä kesäksi. Mutta aina se vaikutti hänen sisimpäänsä samalla vastustamattomalla voimalla. Sielu eli mukana luonnon heräämisessä. Mitä silloin merkitsivät pään harmahtavat haivenet?

— Ai, ai, joko minä nyt taas!… Rovasti havahtui kuin unesta ja alkoi astua keputella männikön toiselle puolelle, missä uusi riihi oli kohoamassa pellon laitaan. Pari miestä paitahihasillaan ja otsa hiessä oli nostamassa seinää.

— Taitaa tulla kuuma, liiaksikin, puheli rovasti tervehdittyään. — Ei ole työ hauskaa huonolla säällä, mutta ei ole helppo helteessäkään kirvestä heilutella.

— Eihän se sen puolesta. — Toinen miehistä pyyhkäisi otsaansa. —

Mutta tehtävä on. Mitenkäpä meikäläinen muuten tulisi toimeen!

Toinenkin miehistä lakkasi tasoittelemasta hirrenkylkeä. — Olisi vähän tarvis rahaa. Juhannuskin on tulossa, sanoi hän harvakseen.

Rovastin käsi tapaili kohta kukkaroa housuntaskusta. — Vai rahaa. No kuinka paljon?

— Jos nyt kaksikymmentä.

— Tai kaksikymmentäviisi — ehdotteli rovasti. — Parempi päälle kuin vaille, eikö niin? — Hän oli jo vetämässä seteleitä kukkarosta, kun ote katkesi kesken. Oli ehkä ollut varomatonta ehdottaa lisääkin. Tämä Koskinen oli vähän heikko luonteeltaan ja juhlat oli tulossa. Mutta olihan hän jo oikeastaan jättänyt juopottelun, oli liittynyt raittiusseuraankin.

Setelit nousivat kukkarosta ja painuivat Koskisen kurotettuun käteen. — Jos tähellisen hankittuasi jää tähdettä, niin ostathan vaikka vehnästä lapsillesi, tuli isällisesti. — Ja Kustille myös, muista, Kustille myös. Sellaisia lapsia ei saa hyleksiä. Elämä on heille muutenkin kovaa.

Koskinen työnteli vastaamatta rahoja kukkaroonsa. Sitten käsi kiitokseksi nousi sipaisemaan lakin reunaa niin, että lakki työntyi kappaleen matkaa niskaan. Kohta sen jälkeen heilahti jo kirves ja lastut alkoivat sinkoilla.

Rovastin silmä jäi ihailevasti silmäilemään työnalla olevaa puuta. Se oli oikein ensiluokan hirsiä ja sen valkoinen kylki paistoi auringon valossa. Pihkaa oli pursunut esille muutamasta halkeamasta. Tuoreen puun tuoksu ja pihkan haju sekottuivat lauhaan tuulenviimaan, joka hyväilevän kepeästi pyyhkäisi ohi. Tuossa kaikessa oli kuin elämän ja kesän ylistystä. Rovasti tunsi sen. Ja hän tunsi myöskin, että elämä kaikesta huolimatta oli ihanaa. Mutta siinä oli paljon muutakin kuin ihanuutta.

Rovasti huokasi raskaasti. Toinenkin miehistä oli lakannut työstään.

Hän tunnusteli miettivästi kirveensä terää.

— Ehkä Tuominenkin on rahan tarpeessa, arvaili rovasti.

— Johan rovasti on antanut paljon etukäteen. Mutta jos nyt kuitenkin näin juhlien alla…

Hänellä oli samassa kymmenmarkkanen kourassa.

— Tuhannen kiitosta, — aina rovasti…

— Ei maksa, ei maksa! Pitäähän sinunkin lastesi saada vehnästä. Lapsia on pidettävä hyvästi, kun niitä kenelle on annettu. Sinä Tuominen oletkin isänä rikkaampi minua. Sinulla on monta poikaa. Minulta vietiin ainoa, ainoa.

Rovastin astunnassa oli kuin vanhanmiehenväsymystä, kun hän riihennurkkaukselta kääntyi kiertämään läheisen niemen rantaa.

Eihän hän tahtonut napista. Jumalan tie oli virheetön. Paljon hyvää hän pitkin elämän matkaa olikin saanut osalleen, liiankin paljon. Ihmismieli ei vain koskaan saanut onnea eholtaan. Lisää olisi aina ottanut. Ja saamatta jäänyt näytti tietysti enin omistamisen arvoiselta.

Eipä siltä. Tyytyväinen hän oli tyttäriinsä. Ei heistä ainoakaan olisi joutanut vaihtumaan poikaan. Mutta kun se poikakin olisi saanut elää, — ei ainoastaan hänelle iloksi ja nimen jatkajaksi, vaan Tildankin tähden. Tildalle oli elämä paljon raskaampaa kuin hänelle. Tilda, oli sellainen voimakasten tunteiden ihminen, ei tällainen pehmeä raukka.

Tuulenlehahdus tulla humahti samassa ja aivan kietaisi rovastin kukkivan rukiin tuoksuun. Tämä niemipelto olikin pappilan kaikkein paras. Se samoin kuin puutarhan valkoinen syreeni oli erityinen ilon ja ylpeydenaihe kaikille pappilalaisille. Tästä niemen kärjitse täytyi rovastinkin kiertää aina, kun läksi katselemaan maitaan. "Papan matkaksi maan ympäri" nimittivät tyttäret piloillaan näitä isän retkiä. Ja niissä sanoissa oli enemmän totuutta kuin he aavistivatkaan. Koti oli todella hänen maailmansa. Se teki elämän elämisen arvoiseksi. Se kasvatti voimaa elämään sillekin mikä oli olemassa kodin ulkopuolella. Kuin juureton puu oli ihminen vailla kotia ja kokemusta kodintunteesta. Mitäpä sellaiselta saattoi vaatiakaan?

Rovasti huokasi taas raskaasti. Ajatus pysähtyi Kustiin ja hänen kaltaisiinsa. Kun olisikin voinut valmistaa kodin jokaiselle heistä! Silloin ei olisi tarvinnut kärsiä näin paljon kannetta heidän tähtensä. Se Kusti varsinkin olisi ollut kuin omiaan poiskorjatun ainoan pojan tilalle. Hän oli lahjakas, teräväpäinen lapsi, ihan niinkuin Veikko. Mutta eihän Tilda sitä koskaan olisi jaksanut sulattaa. Veikon kuolema oli haava, joka ei koskaan lakannut veristämästä. Tilalle otettu lapsi olisi joutunut siitä kipeästi kärsimään. Ja kotirauhakin olisi rikkoutunut. Parempi oli niinkuin oli. Saivathan Koskiset tästä rahallista hyötyä. Ja rehellisiä, työtätekeviä ihmisiä he olivat. Jos sitten jaksoivat ymmärtää vilkasluontoista lasta? Mutta olihan emäntä puhunut oikein kauniisti Kustista viime kerrallakin käydessään pappilassa. Poika oli silloin kuumeessa.

Pienen pieni hymy väräytti samassa rovastin suupieliä. Vasikka oli silloin myöskin sairastanut Koskisilla ja olihan se emäntä oikeastaan hätäillyt vasikasta enemmän kuin pojasta… Sekin asia oli jäänyt ihan tuntoa kolkuttamaan. Mutta Tilda oli siitä torunut. Hänestä Alle huolehti kaiken maailman lapsista enemmän kuin omistaan. Ja olihan oma sittenkin omaa lihaa ja verta.

Taas täytyi huoahtaa, vaikka leppeä tuulenhenkeys hyväilevästi pyyhkäisi kasvoja. Niissä omissakin oli paljon ajattelemista — Tilda oli siinä oikeassa —, varsinkin nyt kun oli ratkaistava tyttöjen tulevaisuus.

Toista oli ennen vanhaan. Silloin pysyivät tyttäret kotona, tekivät käsitöitä, auttoivat taloudessa ja olivat alallaan kunnes joutuivat miehelään, — jos joutuivat. Mutta uusi aika oli luonut uusia oloja. Oikeudenmukaista se muuten olikin, että naimisiinmeno naiselle samoin kuin miehellekin oli muuta kuin kysymys elatuksesta ja elättäjästä. Se, joka itse oli kokenut rakkauden rintaan luomaa kevättä ei tahtonut kytkeä elämän suurinta tunnetta leipäkysymykseen.

Mutta koituihan vanhemmille paljon lisävelvollisuuksia, kun tytärtenkin piti saada kasvatus, jonka avulla voisivat taipumuksiaan ja toiveitaan vastaavalla tavalla elättää itseään. Ja sellainen huolehtiminen saattoi olla raskastakin, kun esimerkiksi tyttäret sattuivat olemaan sellaisia kuin Alli ja Ainikin.

Rovasti pysähtyi äkkiä, nojasi hetkeksi keppiinsä ja jäi kuuntelemaan. Hän oli jo kieltänyt niemen ja oli nyt puutarhanlaidassa, lähellä kuusimajaa, joka turvepenkkineen ja punaiseksi maalattuine pöytineen oli tyttöjen lempipaikka. Siellä ne kai nytkin istuivat, koska sieltä niin ääntä kuului.

Rovasti taivutti lähinnä olevia puunoksia syrjään ja kävi kumartuneena kuin matalasta ovesta sisäänastuva kuusimajaan.

— Sinäkö isä! — Aini lehahti punaiseksi äkillisestä yllätyksestä. Alli rupesi tekemään isälle tilaa vieressään penkillä, josta sivellin ja joukko maalauskojeita kiireisesti korjattiin syrjään.

— Vai tähän! — Rovasti istahti hyvämielisenä samalla kun katse sipaisi ensin Allin maalilaatikkoa sitten Ainin tavallista punakampia poskia. Kaipa Aini taas oli ollut purkamassa sydäntään Allille, koska oli tuollaiset punaiset läiskät kasvoilla ja katseessa jotain värjöttävän arkaa kuin nuorella metsäkauriilla.

Niin, niin näitä lapsia, heilläkin oli omat ilonsa ja surunsa. Mutta he eivät aavistaneet miten läheisiä ne olivat vanhemmillekin, miten isän ja äidin sydän värisi lapsen kokemista yhtä herkästi ja herkemminkin kuin konsanaan oman onnen ollessa kyseessä.

— Torua, sinua pitäisi, papukka, kun tulet noin salakavalasti, alkoi Aini kuin tunnustellakseen oliko isä mahdollisesti tullut kuulleeksi enemmänkin keskustelusta.

— Luulitteko te ehkä, että istuitte hiljaa ja hissuksissa kuin hiiret, vaikka täällä tirskuitte pahemmin kuin pääskyset ikkunani alla! — Rovasti pyöritteli pientä silkkilankavyyhteä sormiensa välillä samalla kuin katse veitikkamaisesti siirtyi tyttärestä toiseen. — Minä kuljin ajatuksiini painuneena, mutta herätä täytyi, kun te täällä niin äänekkäästi uskoitte salaisuuksia toisillenne!

— Ja sinä ajattelit, sanonko? — kiidätti Aini tulemaan ajoissa viskatakseen puheen toiselle tolalle, — sinä ajattelit perheemme uusia jäseniä.

— Joille jo hyvissä ajoin olet avannut suuren, isällisen sydämesi selko selälleen, säesti Alli.

— On siellä silti tilaa sinulle yhtä paljon kuin ennenkin. — Rovasti nipisti tytärtään korvalehdestä.

Alli käänsi pienen pystynenänsä suoraan isään päin, hänen suuriin, tummiin silmiinsä tuli lystikkään juhlallista totisuutta ja hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät tyvestä niin lähelle toisiaan, että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. — Isä-ukki, minä en tyydy siihen. Siellä pitää olla tilaa myöskin minun tulevaisuussuunnitelmilleni. Miten saisin, ne sinne, kun sinun muuten avara sydämesi sattuu olemaan ahdas juuri siltä kohdalta, se on se suuri kysymys, jota harkitsen yöt päivät.

— Vaikka viimekin yönä makasit kuin hako, pisti Aini vastaan.

— Älä puutu asiaan, sisko, kun minä puhun elämäni suurimmasta kysymyksestä! — Nenä, jota Allilla oli tapana kohottaa sanojensa vahvistamiseksi, nousi nytkin antamaan pontta sanotulle. — Minun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni ennenkuin toiset tulevat. Ne ovat tietysti kilttejä pikku lampaita. Vuohen täytyy saada määkyä…

Nyt katkaisi isä. Ääneen tuli hiven ankaruutta. Hän ei suvainnut että perheen uusia jäseniä otettiin vastaan ennakkoluulot mielessä. Hän toivoi ja uskoi, että kaikki tulisivat viihtymään hyvin yhdessä. Yleensäkin oli ihmisillä syytä tuntea itsensä kuin suuren yhteisen kodin lapsiksi. Ihmisellä ihmisenä oli ylen paljon yhteistä jokaisen luodun kanssa. Asuinseutu, olosuhteet ja sensemmoiset merkitsivät oikeastaan hyvin vähän. Elämä oli pohjiltaan samaa kuninkaan hovissa ja mökkiläisen majassa…

— Ei se nyt ole ihan samaa sinulle kuin "Höpsän-Hannan" lapsille, pisti Alli väliin.

Rovastin otsa painui alakuloisiin laskoksiin, ja syvä huokaus purkautui rinnasta. — Sinä olet oikeassa, kipeästi oikeassa. Samaa ja kuitenkin niin erilaista…

Aini loi syrjästä nuhtelevan katseen sisareen. Miksi tämä sattuikin niin arkaan kohtaan! Tiesihän hän miten isä kärsi niistä sovittamattomista ristiriidoista, joita elämä siinäkin suhteessa, eteen asetti.

— Isä, sinä aijoit sanoa jotain tytöistä, alkoi Aini saadakseen isän ajatukset toisaalle.

— Niin, minä vain aijoin muistuttaa, että olette serkusten lapsia ja että heidän äitinsä oli meille hyvin rakas ystävä.

— Hän oli kovin rakastunut sinuun, papukka, veikisteli Aini.

Rovasti nousi kuin malttamattomasti ja heristeli sormeaan. Hän ei aikonut jäädä seuraan, missä vanhaa miestä ahdistettiin jos jollakin tavalla. Hän aikoi lähteä.

Samassa Alli kiepsahti isän käsipuoleen. Hänen täytyi välttämättä saada puhutuksi isän kanssa nyt juuri, — ennen toisten tuloa.

Ainin työ painui helmaan kohta kun isä ja Alli olivat kadonneet näkyvistä. Kai isä sittenkin oli kuullut. Ja viime sanat kun juuri sattuivat koskemaan Yrjöä. Isä oli niin pahoillaan koko asiasta. Ei olisi tarvinnut saada lisää. Hän oli ollut paljon tyytyväisempi silloin kun asia koski Erkkiä. Silloin hän aivan eli mukana Ainin ensi rakkauden vienoa tarinaa. Se nyt olikin niin isän henkeen.

Ainin kasvoille nousi omituinen, haikean unelmoiva ilme. Siinä oli alentuvaan sääliin vivahtava tunne ensi lempeä kohtaan, joka kaikesta huolimatta nyt näytti niin kalpealta ja värittömältä. Mutta samalla siinä oli kuin katkeruudella sekoitettua kaipuuta. Intohimoinen, repivä suhde toi kärsimyksiä, joista ei ensi lempi tietänyt mitään. Ja tuli hetkiä, jolloin olisi suonut voivansa palata entisyyteen.

Vaikka ei, ei sittenkään! Silloin ei ollut tietoa elämän rikkaudesta jos ei sen murheistakaan. Silloin oli elämä keväisen yön uinuvaa valkeutta. Se oli valoisaa aavistusta ja odotusta, mutta ei todellisuutta. Se tunnekin, joka häntä monen vuoden kuluessa hallitsi ja joka silloin tuntui niin todentodelta, että se oli kuin punoutunut koko hänen olemukseensa, mitä se sittenkään oli sen rinnalla mitä hän nyt tunsi? Nyt vasta hän tiesi olevansa nainen, nyt hän ymmärsi mitä oli olla rakastettu.

Niin, rakastettu! Siinäpä se! Hänen sitä aavistamattaan oli kai halu ei ainoastaan antaa vaan myöskin saada rakkautta ajanut hänet etsimään muita. Erkki oli niin omituinen, hiljainen ja umpimielinen. Ei hänestä koskaan päässyt oikein selville. Kun hän joskus lämpimässä, kauniissa katseessa antoi odottamattoman paljon, oli hän kohta sen jälkeen kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Sellainen kävi Ainille ajanpitkään sietämättömäksi. Hän ei voinut olla kääntymättä toisaalle — pohjimmaisena vaikuttimena ehkä kaikesta huolimatta rakkaus Erkkiin. Hän toivoi siten herättävänsä Erkin. Mutta tämä loittonikin. Ja "toisaalta" löytyi Yrjö. Sivulta päin hän tuli joukkoon, — yhteisten tuttavien kautta, mutta heti hän jonkinmoisena itseoikeutettuna työnsi kaikki muut pois Ainin läheisyydestä. "Minun, sinä olet, minun", sanoi koko hänen olemuksensa toisten kuulemattomalla, mutta Ainille ymmärrettävällä ja selvällä tavalla.

Oh, kunpa aika saisi siivet! Kun tulisi syksy, Helsinkiinmeno ja —

Yrjö, Yrjö!

Kevyt väristys vavahutti Ainia. Hän ikävöi, mutta pelkäsi samalla. Ensi talvi näytti kutsuvan kuin suureen onnenjuhlaan, mutta samalla ehkä suuriin kärsimyksiin. Yrjö oli niin erikoinen, maailmankatsomukseltaan materialisti ja skeptikko, — mikä tietysti murehdutti, melkeinpä loukkasi isää. Ja kuitenkin kaipasi Yrjö muutakin kuin sitä mitä silmä näki ja mihin kourin saattoi tarttua. Hän uskoi henkimaailmaan ja sen ilmestysmahdollisuuksiin. Hän sanoi kohta huomanneensa Ainin herkäksi henkimaailman tuntijaksi ja siinäkin suhteessa siis luoduksi häntä varten.

Niin, Yrjö oli kuin kuohuva koski, voimakas, temmeltävä, täynnä yllätyksiä ja salaperäistä, kiehtovaa voimaa.

Oh, kun nyt olisikin voinut uskoutua hyvälle ystävälle! Esimerkiksi Ilonalle, joka ennen aina vietti osan kesästä pappilassa! Hän olisi ollut mainio. Hän oli niin tyyni ja tasainen, aina kykenevä arvostelemaan ja hallitsemaan sekä omia että toisten tunteita. Ja entisenä tyttökoulu- ja rippikoulutoverina oli hän tuttu kuin sisar. Hänelle oli ennenkin ollut niin hyvä uskoutua. Vaikka hän puolestaan oli ollut vaitelias. Hänen naimisiinmenonsakin oli tullut aivan yllätyksenä.

Aini havahtui ajatuksistaan ruokakellon soidessa. Hän kääräisi kiireisesti kokoon työnsä ja läksi juoksemaan. Äiti oli tarkka ajoissa joutumisesta.

Ainin puutarhan puolalta rynnätessä sisään, nousivat isä ja Alli pihanpuoleisia portaita. Rovastinna seisoi jo paikallaan, verevillä kasvoillaan pieni paheksumisen pilvi. Martta, viisitoistavuotias yhteiskoululainen, seisoi äidin rinnalla, voimakas niska päättävästi kenossa ja hehkuva puna poskilla kielimässä hellan ääressä askartelusta.

Rovastinna katsahti nuorimpaansa, hymähti tyytyväisesti, mutta huokasi sitten. Martta oli ainoa, josta saattoi toivoa jotain tulevaisuudenkin varalta. Hän oli äitiinsä. Ja samalla oli hänellä isän aina tyytyväinen, tasainen luonto.

— Anteeksi nyt, Tilda kulta, kun näin myöhästyttiin, puheli rovasti paikoilleen asettuen. — Se on niin petollinen tämä kesän kukkein aika. Ja sattui tärkeätä puhuttavaakin.

Allin katse iski hätääntyneenä isään. Aikoiko tämä nyt tärvellä koko asian ottamalla sen näin puheeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää, että mammaa täytyy ensin vähän lauhdutella.

Isä rupesikin samassa puhumaan ruuan lämpimänä pitämisestä odotetuille. Eihän sitä tietänyt oliko heillä edes ollut riittävästi evästä pitkän matkan varrella. Kukapa oli ollut orpoja matkalle varustamassa.

— Ehkä joku sinunlaisesi, Alle kulta. Sinä panisit vaikka viimeisen palan eteen toisen lapsille. Selma tiesi minkä teki, kun testamenttasi lapsensa sinulle. Paras mies maailmassa sinä oletkin orpoja holhoomaan. — Rovastinna pani haikeamielisellä päännyökkäyksellä kastikkeen kiertämään.

— Tällaista parasta papukkaa ei pidäkään torua! — Ainin käsi hiipi isän polvelle pehmeästi kuin kissankäpälä.

— Torua? Minäkö toruisin pappaa? — Rovastinna huokasi raskaasti.

— Eiväthän lapset arvaa minkälainen minä olisin, jos et sinä pitäisi tolalla, yritteli rovasti leikkisästi. Sitten katse hymyilevänä pysähtyi Tildaan.

Kyllä hän vain vieläkin oli niin verevä ja kaunis, että sydän ihan vavahti, kun katsomaan rupesi. Ja minkälainen hän olikaan ollut ensi nuoruutensa keväimessä! Ruusut heloittivat poskilla, hipiä oli hieno ja pehmeä jo katseenkin kosketella ja kädenanto oli kuin pienen silkkikäpälän sivellys. Se sulatti sisintä kuin liekki vahaa. Mutta ryhti, se oli kuin jumalattaren. Ja miten omaperäisen varmasti Tilda jo silloin sinkautti ajatuksiaan tulemaan, — ihan toisella tavalla kuin sen ajan nuoret tytöt yleensä. Ei ollut ihmettä, jos nuorenmiehen silmä jäi tuijottamaan häneen kuin saavuttamattoman etäällä kiiluvaan tähteen, jonka kirkas, joskin kylmähkö loiste veti puoleensa.

Tuo pieni annos kylmyyttä oli vain ollut lisäämässä vetovoimaa. Se oli niin mieluista sille, joka kuten Alexander Sten — eli Alle, kuten häntä yleisesti kutsuttiin — oli pilattu naistensuosiolla. Alle tunsi itse aina viihtyneensä paremmin naisten kuin miesten seurassa. Miesten seurassa hän usein tunsi olevansa kuin arkituvassa, missä elää retustettiin miten hyvänsä. Naisten seurassa sitävastoin pääsi kuin pyhäksi siistittyyn tupaan. Ja Alle Sten rakasti sunnuntaisiisteyttä arkisissakin oloissa.

— Alle, eikö nyt nousta, muistutti rovastinna pöydän toisesta päästä.

— Martta, rovasti sai pöydästä noustuaan nuorimpansa kiinni tämän tanakasta palmikosta, — jos mammalta sattuisi unohtumaan, niin huolehdithan sinä siitä, että letut ovat lämpiminä tulokkaillemme.

Iloinen päännyökkäys ja veitikkamainen hymy oli ainoa vastaus, minkä rovasti sai. Tyytyväisenä siihen kääntyi hän kanslian puolelle, jossa asettui uunin edustalle sijoitettuun keinutuoliin. Tässä oli hänellä tapana viettää ruokalepoaan. Tänään hän kuitenkin ensin siirsi tuolinsa niin, että puutarhan ainoa, valkoinen, nyt täydessä kukassaan upeileva syreeni tuli näkyviin.

Sunnuntaisen suloinen kesäpäivä, kukkiva, luomisvoimastaan iloitseva luonto ja ehkä odotettujenkin piakkoinen saapuminen vei rovastin ajatukset entisyyteen. Mutta samalla sekoittui niihin pieni, tulevaisuuteen kohdistuva pelko.

Tilda oli jo monta kertaa vähän kuin pistellyt tulossa olevista. Eiväthän ne Tildan pahoittelut muuten olleet vaarallisia. Hänellä oli nyt vain sellainen tapa. Mutta nyt hän jo monesti oli ollut harmissaan kaikesta missä Alle ajatteli Maijaa ja Kaijaa.

Omien sanojensa mukaan oli Tilda liiankin selvästi tuntenut miten ihastunut Alle oli vaimoonsa. Mustasukkaisuudesta ei voinut olla puhettakaan. Mutta jospa kaikesta huolimatta Selman ja Allen suuri sisäinen sukulaisuus oli tuntunut pahalta Tildasta?

Hän ja Selma olivat tosin vain harvoin olleet toistensa seurassa. Selma joutui naimisiinmenonsa kautta toiselle paikkakunnalle. Mutta ystävyyssuhde serkusten välillä säilyi kuitenkin aina samana. Selma olikin syvä, hellätunteinen ja uskollinen sielu. Pitkään aikaan hän ei ajatellutkaan naimisiin menoa, sillä Alleserkku oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Mutta viimein kaiketi hänen hellä sydämensä näki onneksi tehdä toisen onnelliseksi, semminkin kun vanhemmatkin taisivat sitä kovin tahtoa.

Mutta että tämä ystävyystunne oli Allelle jotain aivan toista kuin rakkaus Tildaan, siitä ei tarvittu todistuskappaleita. Ja vaikka sattui sellaistakin, että Tilda oikaisi ja nuhteli, kun Selma olisi vain lämpimällä kädenpuristuksella osoittanut ymmärtämystään, ei tullut välille pienintäkään epäsointua. Selma osasi aina tunnustuksella kiinnittää huomiota Tildan esittämiin näkökohtiin ja Alle tunsi sen hienon ymmärtämyksen osoituksena.

Rovastille kihahti odottamatta kyynel silmään. Tildan, Selman ja hänen oma suhteensa oli todella ollut sellainen, että sitä kelpasi muistella lumivalkea syreeni silmäin alla. Ja kaipuukin tuntui miltei suloiselta. Mutta se oli samalla hämmästyttävän suuri. Sillä niin vähän kuin he Selman kanssa olivatkin olleet yhdessä, oli sittenkin tuntunut, lämpimän hyvältä ajatella, että oli olemassa joku, jonka sielun pohjasäveleet olivat täysin samassa vireessä oman sisimmän kanssa. Ja nyt tuntui tyhjyys. Toimi tyttöjen holhoojana oli siitä syystä sekä rakas että velvoittava perintö.

Pihalla alkoi Halli samassa haukkua. Etehisen läpi rynnättiin kiireisesti ja kilvan. Kavioiden kapse läheni, lähenemistään, hiekkakin kuului jo särähtelevän pyörien alla. Rovastin noustessa ikkunaan pysähtyivät rattaat portaiden eteen.

Rovasti jäi hetkeksi paikoilleen. Joutivathan nyt toiset ensimmäisinä ottamaan vastaan, tuli mieleen kuin jatkoksi aikaisemmille ajatuksille. Hyvähän oli tästä vähän tarkastaa lapsia.

Mutta samassa tuli rovastille katumus. Hänelle uskotut lapset saapuivat tulevaan kotiinsa orpoina, ikävöivinä ja hän — —

Rovasti ennätti portaille juuri kun Maija oli auttamassa pikku siskoa rattailta.

— Tervetuloa, sinä pieni! — Rovastinna sulki tyttösen tanakkaan syliinsä. Syvään surupukuun puettu, vaaleatukkainen, sinisilmäinen Maija jäi hetkeksi arvellen katselemaan ympärilleen.. Silloin hän näki kaksi häntä kohden ojentuvaa kättä. — Setä, kuiskasi hän hiljaa, — setä. Muuta hän ei saanut sanotuksi. Mutta hän tunsi, että syli, johon hän painui, oli se turvapaikka, jonne äidin viimeinen pyyntö oli hänet uskonut, ja tämä tietoisuus toi hänelle lieventävää lohtua hänen astuessaan uuden kodin kynnykselle.

2.

Koko seuraavakin päivä kului pappilassa jonkinlaisena vastaanottojuhlana. Rovasti omisti suurimman osan aikaansa vastasaapuneille. Martta askarteli keittiössä äidin apuna ja juoksenteli välillä esittelemässä Kaijalle milloin mitäkin paikkaa pappilan ympäristössä. Aini lähenteli — joskin huonolla menestyksellä — Maijaa. Toinen oli kokonaan kaipuunsa, toinen rakkaussurunsa vallassa.

Oltiin verannalla iltapäiväkahvia juomassa, kun järveltäpäin lähenevä vene kiinnitti rovastin huomion. Martta oli tuntevinaan sen Tuomilehdon venheeksi, mutta toiset epäilivät. Setä ei käynyt missään eikä Pentti ollut kotosalla, ellei olisi sattunut tulemaan virkalomalle.

— Pentti se sittenkin on, vakuutti nyt Allikin.

— Siitä, isä, saat pojan tähän tyttöjen paljouteen, jatkoi Martta.

Mutta rovastin sisintä riipaisi. Helppo oli puhua kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta saman kodin lapsina, mutta pian sen sittenkin tunsi, että oma oli oma. Pentti heidän Veikkonsa tilalle! Tuollainen hulivili, jota oma isäkin aina moitti. Vaikka paljon oli siinä isänkin syytä.

— Ei minusta olisi sen pojan isäksi. — Kovasti huokasi. — Mutta kovaa oli, että hän niin pienenä jäi äidistään.

- Niinkuin minäkin, täydensi Kaija portailta, missä hän leikki Hallin pennun kanssa.

Rovasti hymähti. — Aivan niin, mutta hänellä ei ole ollut isoa siskoa niinkuin sinulla.

Maija kuuli sanoissa omituisen surunväreen ja se liikutti häntä, — ehkä siksi, että se kohdistui orpouteen.

Vieraat nousivat jo rannasta. Heitä oli paitse Penttiä nainen ja pieni, hänen rinnallaan tepasteleva poika.

— Ehkä Pentti on mennyt kihloihin ja tuo morsiamensa meille nähtäväksi, arvaili Martta.

— Lapsi matkassa, pisti Alli syrjästä saaden isältä nuhtelevan silmäyksen sopimattomasta uudenaikaisuudesta. Mutta Aini kirkaisi ilosta ja läksi juoksemaan vastaan. Hän oli tuntenut Ilona Soljan.

Ilo muuttui pian yleiseksi, sillä Ilona oli kaikkien suosikki. Rovasti ennätti ajatella sitäkin, ettei hän tällä kertaa ketään niin olisi halunnut Ainin toveriksi kuin Ilonaa. Tällä oli aina ollut terveellinen vaikutus Ainiin.

Tervehdysten jälkeen jatkettiin keskeytynyttä kahvinjuontia. Välillä ihailtiin luontoa, näköalaa verannalta aivan erityisesti. Ilona sanoi viime vuosina joka kesä kaivanneensa sitä. Mutta kotivelvollisuudet ja sitten tämä pikku poikanen olivat estäneet matkustamasta. — Ilonan käsi pyyhkäisi hyväilevästi sylissä istuvan pojan kiharoita. Hänen olentoonsa nousi kuin sisäistä säteilyä.

— Tästä puoleen te toivottavasti yhdessä tulette tänne, puheli rovasti. — Onhan miehesi nyt saanut toimen Helsingissä, ja koska hän on tuttu Pentin isän kanssa, tulee ehkä hänkin mukaan.

Ilonan katse kääntyi kiitollisena rovastiin. Niin setä, kun tällaisen on saanut, — hänen kätensä siveli taas pojan kiharoita — tahtoisi hänelle koota parasta mitä maailmassa löytyy. Ja tämä koti on juuri sitä kaikkein parasta.

— Meille tulo johtui vain liikeasioista, selitti Pentti syrjästä. — Rouva Solja sanoi tulleensa mukaan vain saadakseen ilon kerran yllätyksenä saapua tänne pappilaan. Meillä ei käydäkään muuta kuin liikeasioissa. — Ääni tapaili leikin sävyä, mutta niihin tuli katkeruuden makua.

Rovasti nousi ehdottaen, että herrat lähtisivät kävelemään. Naiset kai halusivat jutella rauhassa toistensa kanssa.

— Ellei setä tulisi mukaan, sanoisin, että vuohet eroitetaan lampaista, tuli taas pistävästi Pentiltä.

— Onpas sinulla ihanteellinen käsitys naisista, — kun et ole ollut tekemisissä heidän kanssaan, tuli Allilta vastaan.

— Tai siksi, että uskon hyvää niistä, joita tunnen, tuli kohteliaasti takaisin samalla kuin Pentti kiiruhti avaamaan puutarhanporttia rovastille.

Oikeastaan nuo sanat kuitenkin suututtivat Penttiä. Hän oli nykyään mielentilassa — tai paremmin ehkä oloissa — jotka panivat hänet kaiken ja kaikkien suhteen vainuamaan jotain häneen tähdättyä syytöstä. Tuo Allikin oli sellainen … hauska ja pirteä muuten, mutta liian paljon tietävä. Oli niitä naisia olemassa sillekin, jolla ei ollut heitä kodissa eikä sanottavasti seurapiirissäkään. Kyllä Alli sen tiesi — vaikka sanoi noin. Kovin toisenlaista olisikin elämä, jos heitä ei olisi ollut. Köyhempää, harmaampaa tavallaan. Parempaa, paljon parempaa toiselta puolen.

Pentti huokasi raskaasti. Rovasti kuului puhuvan maanviljelyksestä ja uudesta riihestä. Maanviljelijäksi ei hänestä oikeastaan ollut eikä se puoli varsinaisesti hänestä kuulunutkaan papin tehtäviin. Mutta olojen ollessa nykyisellä kannalla täytyi koettaa suorittaa sekin osa tehtävistään tunnollisesti. Olihan muuten maataloudella sekä aineellinen että henkinenkin merkityksensä. Paljosta pahasta vapautuisi ihmissuku, jos eivät ihmiset niin pyrkisi kasautumaan suurkaupunkeihin. Maalaiselämällä oli siveellisesti kasvattava ja raitistuttava merkityksensä.

Pentti alkoi taas vainuta syrjävihjauksia sanoissa, kun pieni paljasjalkainen, repaleiseen pumpulinuttuun puettu poika kiinnitti rovastin huomion itseensä. Poika tulla hyppeli pellonpiennarta pitkin, selässä kimppu vispilöitä ja kädessä muutamia koivunvihtaan pujotettuja ahvenia. Lakki lennähti päästä samassa kuin poika huomasi rovastin, ja sysimusta kihara valahti otsalle.

— Joko sinä nyt juoksentelet asioilla? Vastahan sinä sairastit? —

Rovasti pysähtyi.

— Johan minä. Täytyy auttaa elatuksen hankinnassa, tuli yksikantaan ja vanhanmakuisesti. Virkeät, mustat silmät paistoivat ruskeaksi parkittuneen otsan alta. — Tänään onkin sellainen kalansyöntipäivä, ettei nyt jouda olemaan sängyssä.

— No niin, niin, niinhän sitä kalamies. — Rovasti nauroi. Sitten hän tiedusteli kalojen hintaa. Poika laski mielessään. Ahvenista saisi ehkä viiskolmatta penniä yhteensä. Vispilöitä oli kuusi Ne maksoivat kymmenen penniä kolme.

Rovasti pudotti kaksi kiitävää uudenuutukaista hopearahaa pojan käteen.

Toinen oli viiskymmenpenninen, toinen markan raha.

Poika lensi punaiseksi ilosta, kiskaisi lakin uudelleen päästään ja laski sitten täyttä neliä maantielle päin. Hänen ruskeat säärensä nousivat ketterästi kuin pakoon puikkivan jäniksen, koskettivat sipaisemalla maata ja olivat kohta taas oistonaan.

Herrat katsoivat nauraen hänen jälkeensä. Silloin hän äkkiä pysähtyi, nuorenpuoleinen mies oli tiellä tullut vastaan, ja kuului sanovan jotain. Poika kumartui äkkiä, sieppasi maasta kourantäydeltä hiekkaa ja lennätti miehelle vasten silmiä. Sitten hän tieltä sukelsi suoraapäätä metsään.

— Voi voi, joko ne nyt taas … siitä isästä varmaan, alkoi rovasti pahoitella samalla kuin pienin, hätäilevin askelin rupesi keputtelemaan sinnepäin, jonne poika oli kadonnut. Tällaisten lasten kohtalo kävi aina sekä sydämelle että tunnolle. Se ihan kuin syytti siitä, ettei seurakunnasta niin ollut tullut huolehdituksi kuin olisi ollut tahtoa ja kuin olisi pitänyt. Vaikka oli tietysti syytä ihmisissä itsessäänkin. Ja paljonhan sitä oli yhteiskunnassakin, kun ei paremmin turvattu heikkojen ja vähäväkisten elämää.

— Me miehet me olemme niin nopeat särkemään sitä mikä on haurasta ja heikkoa, hitaat rikkomuksiamme sovittamaan.

Sanojen aihe oli etsimätön, mutta Pentin mieli kuohahti kaikesta huolimatta. Tuntui niin katkeralta, kun aina vain taholta tai toiselta viskattiin eteen jotain pistävää. Omasta isästä puhumattakaan. Hän ei muuten suinkaan pistellyt, hän kolhaisi, antoi potkuja.

Kävi kuin viima hallanpanemalta suolta, kun ajatus pysähtyi isään.

Kolkkoutta ja ivaa oli hänellä tarjottavana aina pojan tullessa kotiin.

Muuta ei koskaan. Mutta hän oli hänkin sitä mitä elämä ja taipumukset

olivat hänestä tehneet. Minkäpä hänkään luonnolleen taisi.

Mutta nyt kulki rinnalla mies, jonka syli isällisenä avautui koko maailmalle, mies, joka muisti kylän sairastavia vasikoita, tuittupäisiä poikavekaroita ja vaikka ketä, eikö sellaisellakaan ollut muuta kuin kautta rantain annettuja nuhteita? Muusta olisi ehkä vielä ollut apua, mutta totta vie ei tällaisesta.

— Sitä poikaako setä nyt ajaa takaa, tuli kiivaasti.

— Niin, minä ajattelin vain, että jos voisi sanoa jonkun hyvittävän sanan.

— Antaa olla. Ei suuret haavat sivelemällä parane.

Rovastin katse nousi äkkiä. Hän oli poikia ajatellen vain kiiruhtanut eteenpäin, mutta Pentin sanoissa oli jotain, joka kuin herätti, soimasi ja pyysi.

— Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Se on vain niin raskasta. Kun itse on kasvanut hyvässä kodissa, saanut perustaa onnellisen kodin ja tuntea kuinka koti on se akseli, jonka ympärillä ihmisen koko elämä kiertää, silloin on vaikeata nähdä, ettei kaikilla olekaan kotia, ja että suuressa yhteiseksi aijotussa kodissa ei olekaan kodin henkeä vähääkään.

Rovastin käsi nousi yht'äkkiä Pentin olalle. — En minä sinullekaan, Pentti, voi parempaa toivoa, kuin että sinä pian löytäisit sinulle avuksi luodun tyttösi ja saisit hänen kanssaan kokea oman kodin siunattua iloa. Sinähän niin varhain jäit äidistäsikin.

Jotain tuntui sulavan Pentin sisimmässä. Rovastin ääni oli niin sydämellinen. Ei voinut epäillä hänen aikaisempia sanojaankaan. Eikä olalle lasketussa kädessä ollut mitään pakottavaa ja painostavaa, sulaa hyvyyttä vain.

— Setä, hiljaa, katso tuolla. — Pentti pysähtyi samassa. Hän viittasi kädellään pensaikkoon päin. Vähän syrjässä metsäpolulta, jolle he olivat kääntyneet, näkyi kaksi ruskeaksi parkittua säärtä ja osa pojan yläruumista. Itse pää oli piilossa kuin pyydystäjää pakenevalla jäniksellä. Maassa makaavan vieressä polvillaan oli vähän vanhempi tyttö. Hän oli selin tiehen eikä nähnyt ohi kulkevia, mutta hänen ryhtinsä ja nyrkkiin puristunut, koholla oleva käsi ilmaisi selvästi hänen mielentilansa.

Väistellen maassa makaavia risuja hiipivät herrat huomaamatta ohi. Vasta kun olivat matkan päässä lapsista, alkoi rovasti puhua. Nuo kaksi metsässä, he ehkä osasivat lohduttaa toisiaan paremmin kuin muut olisivat sitä voineet. He olivat kumpikin samassa asemassa. Tyttö oli "Höpsä-Hannan" lapsia. Ja topakka tyttö olikin, piti aina sekä pienemmän veljensä että tämän Kustin puolta, jos kuka teki heille pahaa.

Herrat olivat jo puutarhan portilla, josta he näkivät naisten istuvan kiikkulaudalla muutamien suurten riippakoivujen alla. Toiset kuuluivat keskustelevan innokkaasti, Alli oli asettunut muista syrjään korkealle kivelle. Hän näytti edustavan huvitettua kuulijakuntaa.

— Puhutaan nyt jo muusta, herrat ovat tulossa, huomautti Ilona Solja.

— Niin, jos lupaat pian tulla Tuomilehdosta tänne takaisin oikein jäädäksesi tänne. — Aini kietaisi kädet Ilonan kaulaan. — Sinä olet antanut minulle niin paljon, lisäsi hän hiljaa. — Minä olen nähnyt sinussa onnellisen ihmisen, onnellisen äidin.

Ilona Solja hymyili tyyntä, kirkasta hymyään Ihminen on aina onnellinen, kun hän tuntee, olevansa oikealla paikallaan elämässä.

— Ja hän on oikealla paikallaan, kun saa elää sille, jota rakastaa? —

Kuin tuskaa ja samalla toivoa nousi Ainin kysyvään katseeseen.

— Ei se riipu vain tunteesta. Se on kai sinusta hirveän arkista ja outoa, mutta minä uskon, että juuri avioliitossakin on parhaimpana onnen takeena selvä tietoisuus siitä, että olemme kutsumustamme täyttämässä olemme juuri sillä paikalla elämässä joka odotti juuri meitä.

Ilona Soljan katse kääntyi sanomattomalla hellyydellä kappaleen matkan päässä leikkivään poikaan, jonka vaaleat kiharat valahtivat niskasta hartioille joka kerralta, jolloin poika kumartui poimimaan kukkaa maasta. Suuri, pohjaton äidinilo kuvastui hänen sielukkaassa katseessaan. Hän irtautui Ainin syleilystä, kiiruhti joustavin askelin nurmen poikki ja sai ilosta kirkuvan pojan syliinsä. Äidin kasvot loistivat kilvan pojan säteilevien sinisilmien kanssa.

Herrat, jotka juuri olivat ehtineet kohdalle, pysähtyivät kumpikin. Rovastin lempeät kasvot olivat täydessä hymyssä. Pentin katseeseen nousi suuri nälkä. Hän koetti katsoa toisaalle, mutta tunsi samassa, että joku häntä tarkasti. Hän karahti punaiseksi, työnsi kädet äkkiä ja aiheettomasti housuntaskuihin ja rupesi hiljaa viheltämään samalla kun hän hitaasti lähestyi pienen matkan päässä seisovaa Maija Grania.

— Te katsoitte minuun niin kysyvästi, — sanoi hän suoraa päätä.

— Me ajattelimme ehkä samaa, tuli yksinkertaisesti vastaan.

— Kuinka niin, mehän emme ensinkään tunne toisiamme, väisteli Pentti.

— Te olette äiditön niinkuin minäkin. Sentähden minä mielestäni ymmärsin. — Maija oli mennyt aivan punaiseksi. Hän oli kai ollut liian rohkea.

Tuo ujo hämilleenmeno miellytti Penttiä. Hänen oma rohkeutensa kasvoi siitä. — Rouva Solja on aivan hullaantunut poikaansa, sanoi hän kuitenkin kaartelevasti.

— Meillä on muistot jälellä. — Maija sanoi sen hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti.

Martta tuli samassa kutsumaan illalliselle. Pöydästä noustua tekivät vieraat kohta lähtöä. Kaikki pappilalaiset saattoivat heitä venheelle.

Utuiset usvat keinuivat kepeinä rannoilla ja valkea kuunkaistale oli noussut taivaalle kuin valjulla tehottomuudellaan ylistääkseen kesäyön kirkkautta.

Kun vene oli liukumassa rannalta aloitti rovasti iltavirren. Kaikki rannalla seisovat, yhtyivät siihen. Säveleet saattoivat eteneviä sointuvina, lempeinä, rauhaa antavina. Pentistä oli virsi kuin äidin iltasiunaus lapselle. Hän nojasi hetken kuunnellen airoihin. Venhe lipui äänettömästi kirkasta pintaa pitkin. Kesäillan rauha lääkitsi ja nosti.

Laulu lakkasi ja rannalla olijat alkoivat poistua. Pentistä näytti siltä kuin viimeisenä olisi kulkenut valkopuseroinen tyttö, hänen rinnallaan toinen, vielä lastenkirjoissa oleva.

Maija ja Kaija Gran, päätti hän mielessään.

Hänen eteensä nousi kuva tyynikatseisesta, kalpeasta tytöstä, joka ventovieraana oli puhunut hänelle leppeitä, sisäistä ymmärtämystä osoittavia sanoja.

Hän katsoi vielä kerran rannallepäin ja näki vilahduksen puitten taakse katoavasta valkoisesta puvusta. Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi voimaottein soutaa.

Keltakutrinen poika oli nukkunut äitinsä syliin.

3.

Ilona Soljan äiti, rouva Helena Kalk, oli ryhdikäs, kookasvartaloinen nainen, jonka suora selkä ja lujat periaatteet olivat omiaan herättämään kunnioitusta ja taipuvaisuutta hänen ympäristössään. Miehensä kuoleman jälkeen oli hän tulojensa kartuttamiseksi ruvennut pitämään täyshoitolaisia. Mutta hän otti heitä valikoiden. Jos sattui joukkoon sellaisia, jotka eivät ottaneet noudattaakseen talossa säädettyä järjestystä, täytyi heidän joko muuttaa tapansa tai muuttaa talosta. Kalkilla asuminen olikin siitä syystä jo sinänsä kuin hyvä mainetodistus.

Muuten oli rouva Kalk sitä mieltä, että nuorille oli annettava myöskin vapautta. Hänen luonaan viihdyttiinkin siitä syystä yleensä. Kalkilla oli hauskaa, se tunnustettiin. Perheenäidin osaksi syrjässä pysyttelevä, osaksi nuoria valvova käytös oli omiaan kehittämään heitä, ei painostavalla, vaan tukevalla tavalla. Se tunnettiin ja tunnustettiin.

Huoneiden järjestelyssäkin oli rouva Kalk ajatellut holhokkiensa riippumattomuutta. Ruokailuhuoneen takana olevat kaksi suojaa olivat emännän hallussa, ruokailuhuone oli samalla yhteisenä seurusteluhuoneena ja kaikki toisella puolella olevat kamarit olivat vuokralaisilla.

Hauska nurkkakamari viereisine huoneineen oli saanut nimekseen "pappila" syystä, että Suviniemen nuoret nyt jo toista vuotta asuivat niissä. Maija oli käsityökoulun opettajatarosaston toisella luokalla. Kaija oli päässyt tyttökouluun ja Alli "mässäili" — omien sanojensa mukaan — aamusta iltaan Ateneumilla. Aini sattui joskus, kun oli "opettajatartuulellaan", kuten Alli sanoi, muistamaan, että hän vanhimpana ja lähes valmiina opettajattarena olisi ollut velvollinen huolehtimaan toisistakin. Tällaista "tuulta" sattui kuitenkin vain silloin, kun "Jatkolla" jokin onnistunut koetunti tai innostava esitelmä hetkeksi sai hänet ihannoimaan opettajan aatteellista elämänkutsumusta tai kun kirje isältä tukahutti kaiken muun valtavaan toivoon olla vanhemmille iloksi. Tavallisesti tunsi Aini itsensä avuttomaksi raukaksi, jota tunnekuohut armotta viskelivät milloin aallokon huipulle, milloin sen pohjaan, — tänä talvena useimmiten pohjaan.

Suhde Yrjöön oli niin repivä. Siitä ei koskaan tullut sen selvempää. Viime talvi oli tosin ollut ihana. Sen alkupuoli, tai paremminkin syyslukukausi oli vielä kulunut keväällisen tutustumisen huumauksessa. Talvella he sitten menivät salakihloihin. Mutta kun Yrjö kesällä tuli tervehtimään, ei se lähentänyt heitä toisiinsa. Päinvastoin. Isä ja Yrjö eivät ensinkään ymmärtäneet toisiaan. Siitä kai johtui sekin, ettei Yrjö tahtonut julkaista kihlausta. Hänestä oli vastenmielistä sitoutua perheeseen, jonka elämänkatsomus tuntui hänestä ahtaalta ja orjuuttavalta.

Mutta kun rakasti kiihkeän tulisesti niinkuin Yrjö, mitä silloin merkitsi erilaiset katsantokannat? Kärsihän Ainikin vähintäin yhtä paljon. Mutta hän oli siltä valmis tunnustamaan rakkautensa toisillekin.

Rakastiko siis Yrjö vähemmän? Tai olikohan hän jo saanut kylläkseen?

Hän odotti näihin aikoihin nimitystä virkaan toisella paikkakunnalla.

Ehkä tahtoi hän päästä vapaaksi alkaakseen uudestaan toisaalla ja

toisen kanssa?

Ainia värisytti. Tämä kysymys vei häneltä nykyään sekä yön unet että päivien rauhan. Ennen oli hän vain ajatellut miten saisi isän ja Yrjön lähemmä toisiaan ja miten itse voisi sekä taipua että taivuttaa, jotta kaksi niin eri oloissa kasvanutta ja eri suuntaan kehittynyttä kuin Yrjö ja hän voisivat tulla onnellisiksi. Nyt oli kaikki muu väistynyt tuon suuren, ratkaisevan kysymyksen tieltä: Rakastiko Yrjö, vai eikö hän rakastanut? Hän tuntui toisenlaiselta kuin ennen.

Vai oliko vika ehkä Ainissa itsessään? Hänkö oli toisenlainen? Yrjö työnsi aina syyn oloihin ja Ainiin. Eikä Aini itse pystynyt pääsemään selville todellisesta tilanteesta. Yksin ollen hän joskus luuli voivansa katsella sitä kuin oman itsensä ulkopuolelta. Mutta kohta kun hän joutui Yrjön seuraan oli hän kuin lumottu. Hän tunsi vain sen vallan, jolla Yrjö oli hänet kietonut. Hän tunsi mahdottomaksi elää ilman noita suudelmia, jotka ikiajoiksi olivat jääneet polttamaan hänen huuliaan, ilman noita kuumia hyväily sanoja, jotka aina väreilivät hänen sisimmässään, ilman tuota suurta, omakseen ottavaa rakkautta, joka oli hänet temmannut syleilyynsä kuin kosken vastustamattomat kuohut.

Kun olisikin ollut tuollainen kuin Alli! Ainin kävi monesti kateeksi ja toisin ajoin taas harmitti. Alli nautti nykyään täysin siemauksin Helsingissä olostaan. Mutta hän teki sitä niin kummallisen ulkokohtaisesti. Elämää tutkivalle ajattelijalle tai ehkä yleensä miehiselle luonteelle saattoi sellainen olla luonnollista. Mutta että nuori tyttö ja vielä samasta kodista lähtenyt kuin Aini itse, — vieläpä nuorempi sisar saattoi — — —

Ainia tuskastutti kun vain ajattelemaan rupesi.

Ja entä se Maija sitten! Hänkin harmitti. Minkä tähden hän oli tullut enemmän isän malliin kuin kukaan isän omista tyttäristä? Minkä tähden oli hän saanut osalleen vain sellaisia taipumuksia, joille isä pani erityisen paljon arvoa? Maijan ei tarvinnut voittaa itseään, ei isän mieliksi taistella omia tunteitaan tai taipumuksiaan vastaan. Hän suorastaan ei halunnut muuta kuin huolehtia pikku siskostaan, äärimmäisyyteen asti tarkasti täyttää koulutyönsä ja välillä istua kirkoissa tai rukoushuoneissa.

Kun ihminen saattoikin olla tuollainen! Toinen poloinen joutui tuskaan kun vain ajatteli.

Ainin jalka polkaisi maata ja katse kääntyi kateellisen vihamielisenä

Maijan puoleksi avoimelle huoneenovelle.

Mutta samassa valtasi katumus. Sillä Maija oli toisin ajoin niin hyvä olemassa. Kun oma sisin oli sairauteen asti täynnä ristiriitaisia tunteita, täytyi sitä saada kevennellä jollekulle. Ja silloin oli helpompi puhua Maijalle kuin Allille. Alli oli niin rikkiviisas. Hän oli aina selvillä kaikesta ja se tuntui nöyryyttävältä. Maijassa taas oli niin paljon isää, samanlaista pehmeätä, lääkitsevää hellyyttä.

— Hyvästi Kaija-sisko, kuului samassa Maijan huoneesta.

Aini kurkisti avoimesta ovesta etehiseen ja näki Maijan lähtövalmiina. Hän oli kai menossa jonnekin kokoukseen. Muualle hän ei näin iltaisin lähtenytkään.

— Tulisitko ehkä mukaan, tiedusteli Maija houkuttelevasti nähdessään

Ainin.

— En minä … lähden tästä pian toisaalle. Maija oli jo kynnyksellä. Mutta hän kääntyi äkkiä takaisin, kietaisi kätensä Ainin kaulaan ja sipaisi äidillisen hyväilevästi Ainin ohimojen kohdalla kiharaan kiertyvää ruskeata tukkaa.

Tuo pieni sanaton hyväily aukaisi sulun Ainin sisimmässä.

— Maija, me rakastamme usein enimmin sitä, minkä tähden olemme kärsineet enimmin. Topelius sanoo niin. Muistatko?

Kyyneleet nousivat Ainin silmiin, mutta kyynelten läpi loi rakkauden kasvattama uhrimieli kauniin kajastuksen hänen koko olemukseensa.

— Mutta Aini, te olette niin erilaiset!

— Muistatko mitä Ilona Solja sanoi "kutsumuksesta" sinä iltana, jolloin olit tullut meille?

— Eihän tällaisessa tapauksessa… Maijalta katkesi lause kesken. Hän ei tietänyt miten jatkaa loukkaamatta Ainin tunteita. Hän puristi siitä syystä vain vielä kerran Ainin kättä ja livahti ovesta.

Ulkona oli aito pakkanen. Tähdet aivan säkenöivät taivaalla. Ihmiset näyttivät kiiruhtavan eteenpäin kuin pakkasta pakoon. Ainoastaan "pasaassin" läpi kiiruhtaessaan näki Maija muutamia paikoilleen pysähtyneitä herroja: Siinä taisi olla kahvila tai jokin sellainen, josta he olivat tulleet. Toisia oli paraikaa tulemassa sisältäpäin.

Maijan täytyi tehdä pieni kierros sivuuttaakseen herrat. "Suotta aikaisin läksitte", kuuli hän jonkun huomauttavan. "Pullakin laulaa ja tanssii tänä iltana. Sillä on helkkarin fiinit sääret! Nilkka siro kuin kauriin, mutta pohkeet herkullisen pyöristyneet". Toiset nauroivat.

Maija joudutti askeleitaan. Tuntui niin pahalta. Yrjökin tuli mieleen. Ehkä hänkin viihtyi tuollaisessa seurassa. Eihän hänestä yleensä tiedetty hyvää. Aini parka! Eikä häntä edes mitenkään voinut auttaa. Ei muuten kuin olemalla hänelle hyvä ja rukoilemalla hänen puolestaan.

Rukouksesta muisti Maija kokouksessa kannettavaa lähetyskolehtia. Hän oli sitä ajatellen ottanut kukkaron mukaansa. Mutta missä se nyt. olikaan? Olisiko se pudonnut? Ehkä juuri hänen kiertäessään noita herroja. Siinä oli tullut muutamia vastaankin. He olivat olleet tiellä ja herrojen puhe oli kiinnittänyt Maijan ajatuksia. Siinä oli kukkaro voinut pudota.

Maija kääntyi kiireisesti takaisinpäin, etsi ja tähysteli katua pitkin, kunnes oli tullut sille paikalle, missä oli kiertänyt oven edessä seisoskelevia herroja. Siinä heitä nytkin oli muutamia. Hän ei katsonut heihin, vaan tähysteli katuojaan. Siinä näkyvä pieni, tumma läiskä herätti hänessä iloisen toivon. Hän kumartui ja tunsi kohta ensi kosketuksesta kukkaronsa.

Samassa kuin hän ojentautui suoraksi, kuuli hän aivan korvansa juuresta äänen.

— Neiti Gran, vieläkö te tunnette? — Pentti Kärki seisoi hänen edessään kasvot punakkoina talvipakkasesta ja olennossaan jotain sekä arkaa että rohkeata.

— Minusta te juuri äsken kuljitte tästä ohi, jatkoi Pentti, kun ei

Maija kohta vastannut.

— Niin kuljinkin, mutta minun täytyi tulla takaisin hakemaan…

— Minuako? — Äänessä oli kuin ivaa. Maija ei voinut vastata. Hän vain tuijotti Penttiin. Tämä meni siitä hämilleen. Maijan avomielinen katse ilmaisi peittelemättä hänen ajatuksensa.

— Ehkä saan lähteä saattamaan? — Pentti kääntyi vastausta odottamatta astumaan eteenpäin Maijan rinnalla.

— Olitteko te tuolla, tuli äkkiä suoraan ja odottamatta.

Pentti nyökkäsi. Sitten hän kiireisesti alkoi tiedustella mitä kuului pappilaisille, keitä heistä oli täällä Helsingissä ja mitä he kukin toimittelivat. Hän ei tietänyt mitään. Hän oli itse aivan äsken ja odottamatta maaseutukonttorista tullut siirretyksi tänne Helsinkiin. Muutto oli ainakin aluksi tilapäistä laatua, mutta siitä saattoi olla hyötyä vastaisuudessa.

— Te olette arvattavasti jo täysin kotiutunut pappilaan, jatkoi hän kohta kuin täytteeksi Maijan vaiteliaisuuteen. — Te olette luotu sen kodin jäseneksi. Vahinko, ettei siellä ole poikaa.

Hän häpesi samassa omaa helppohintaista puhesävyään. Maija sivuuttikin sanat vastauksetta. Onkohan äidittömän koskaan helppo kotiutua? kysyi hän yksinkertaiseen tapaansa.

— Teidän ajatuksillanne on kotinsa muistoissa Kaikilla ei ole sitäkään.

Sanoissa särähti taaskin katkeruutta, joka omituisesti liikutti Maijaa. Kuinka kylmästi hän äsken olikaan ajatellut noita hänelle tuntemattomia ihmisiä, joiden puheet olivat tehneet häneen mieltä etovan vaikutuksen. Hän oli henkisesti aivan kuin vetänyt vaatteensa liepeet lähemmäksi itseään jottei niihin tarttuisi mitään katutörkyä. Ja silloin istui tuolla sisällä mies, joka itki orpouttaan yhtä haikeasti ja vielä haikeamminkin kuin hän itse.

— Ettekö tulisi kanssani — kysyi hän samassa pysähtyen valaistun rukoushuoneen portaille.

— Minäkö kirkkoon? Te ette ymmärrä mitä sanotte.

— Ehkä paremmin kuin te vastustaessanne.

— Kirkkoon mennään veisaamaan ja rukoilemaan. Minä en osaa toista paremmin kuin toistakaan — enkä myöskään teeskennellä.

— Sinne mennään myöskin saamaan jotain, — esimerkiksi kotia, ei ainoastaan ajatuksille vaan koko sisäiselle minällemme.

Pentti ei vastannut. Hänessä oli herännyt äkillinen ja voimakas halu käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen. Mitä jos hän todella menisi tuonne sisälle, jos viskautuisi kuin uinnintaitamaton palavasta laivasta veteen toivossa, että se kaikesta todennäköisyydestä huolimatta kannattaisi ja siten tarjoaisi hukkuvalle pelastusta. Hän oli totisesti avun tarpeessa. Hänen laivansa paloi. Velkaa oli kerääntynyt velan päälle. Kassastakin oli tullut lainatuksi, eikä isä-ukko enää luvannut auttaa ei pennilläkään.

Jos nyt tällainen viaton pieni tyttölapsi oli tullut hänelle pelastavaksi enkeliksi? Maija Granilla oli lisäksi varojakin.

— Tulkaa nyt! — Maijan ääni oli sydämellinen ja hänen kätensä ojentui pyytävästi Penttiä kohden.

Kuuma aalto nousi Pentille kasvoihin. Kuinka hyväsydäminen ja luottava tuo tyttö oli! Ei hän aavistanut mitä olisi nähnyt, jos Pentin ajatukset tällä hetkellä olisivat paljastuneet hänelle!

Maija työnsi kutsuvasti kokoussalin oven auki. Sisältä tulvahti valoa ja lämpöä. Virrenveisuu lakkasi samassa. Ihmiset painuivat kumartunein päin rukoukseen.

Maija valitsi syrjäisen, joukon katseilta kätkössä olevan paikan. Pentti huomasi sen kiitollisuudella. Itse jumalanpalveluksesta hän ei saanut sanottavan paljon. Hänelle oli kaikki niin outoa ja käsittämätöntä. Mutta Maijan kasvoilla kuvastuva hartaus nosti hänen mieltään. Ja kun lähdettiin kirkosta hän ensi kertaa eläessään tunsi, ettei hänen elämänsä korjautuisi ainoastaan pulasta päästävän raha-avun kautta.

Hän oli tavallista vaiteliaampi, kun he uudelleen rinnan kääntyivät kadulle. Maijan olisi tehnyt mieli tiedustella, mitä hän oli pitänyt saarnasta, mutta ei uskaltanut.

— Joko te nyt aiotte kotiin? tiedusteli Pentti Maijan kääntyessä kadunkulmauksesta asunnolleen päin.

— Ettekö te sitten? Tänä iltana on aikamoinen pakkanen.

— Mitä siitä, kunhan ei sielua palele.

— Paleliko siellä sisällä?

— Minä lämmittelin toisten lieden ääressä. Se ei ajan pitkään vetele.

— Oman pystyttäminen on mahdollista jokaiselle.

Maijan pitkäripsiset silmäluomet, joiden valkeata pohjaa vastaan hienot siniset suonet selvästi eroittuivat, kohosivat äkkiä. Katulyhty kulmasta loi häneen kirkasta valoa. Pentti sai syvän, säteilevän katseen. — En tiedä, luetteko te raamattua. Moni ei sitä ehkä tee. Mutta se on monessa suhteessa suorastaan ihmeellinen kirja. Tiedättekö, siinä kerrotaan niin kauniisti ihmiskunnan lapsuusaikoina eläneistä ihmisistä. Usein mainitaan, että ne siinä missä kulkivat pystyttivät alttarin Herralle. Heidän oma kotinsa oli puutteellinen ja paikkaansa muutteleva, mutta missä he pystyttivät alttarin Herralle, siellä oli heidän hengellään koti. Noissa yksinkertaisissa sanoissa on mielestäni samaa mitä eräässä pienessä H. C. Andersenin runossa. Hän, koditon, puhuu siinä siitä, että hän on kotonaan kaikkialla, missä vain luonnon henkäyksissä tai oman sydämensä sykähtelyssä tuntee Jumalan läsnäolon. Tätä olen minäkin orpouteni aikana oppinut ymmärtämään.

— Niin, te. Mutta kaikki eivät voi tuntea eivätkä ajatella tuolla tavalla.

Maija jäi hetkeksi vastausta vaille. Viimein sanoi hän verkalleen kuin se, joka kulkee eteenpäin varovasti tunnustellen minne tuntematon tie johtaa: — Lapset "Koivu ja tähti"-sadussa olivat niin kauan olleet poissa kotoa, etteivät enää muistaneet minkälainen koti olikaan. Mutta heillä oli tuntomerkki, jonka avulla sittenkin löysivät perille. Ja kai teillä niinkuin ehkä kaikilla on joku muisto, joka voi auttaa tielle. Eikö tämä ilta ole herättänyt teissä mitään tuollaista muistoa?

— Nousihan tuolla mieleen kuin jotain haalistunutta muistoa äidistä … teistä oikeastaan enemmän kuin itse saarnasta.

He kiertelivät puhellessaan kiertelemistään Maijan asumuksen lähikatuja. Viimein Maija päättävästi pysähtyi portaille. Hänen täytyi todellakin lähteä. Pentti voisi kai pian tulla heitä kaikkia tervehtimään.

— Jos te lupaatte vastakin olla samanlainen kuin tänä iltana, yhtä suora, yhtä auttavan hyvä. — Pentti piteli Maijan kättä omassaan vastausta odottaessaan. — Jokainen meistä tarvitsee joskus lähimmäisiään. Pojalla sadussa oli sisar. Mutta minulla ei ole ketään, ei kerrassaan ketään.

Pieni, lämmin käsi puristi Pentin jääkylmää kouraa, ja tyyni, kirkas katse vahvisti sen antamaa lupausta.

4.

Kiireisesti noustessaan portaita kuuli Maija läheisyydestä kuiskailevaa puhetta. Ensimäisessä porraskierteessä sivuutti hän kaksi ikkunalaudalle asettunutta. Hän tunsi Ainin ja Yrjön.

— Meidän täytyy joutua, kuiskasi Aini Maijan mentyä ohi. — Sinä tiedät, täti on tinkimätön ovien suhteen.

— Senkin eukko! — Yrjö puraisi vihaisesti viiksiään. Moni asia olisi voinut olla toisin, ellei Aini olisi asunut perheessä, missä kaiken piti tapahtua ammoin säädettyjen asetusten mukaisesti. Ovien sulkemiset ja määräminuutille joutumiset pitelivät kuin pihdissä.

— Yrjö, tule mukaani maalle. Meidän täytyy päästä jonkunlaiseen ratkaisuun. Minä en kestä tätä enää. — Aini puhui hiljaa ja arasti.

— Mukaasi? Ja mitä varten?

— Te voisitte puhella isän kanssa, oppia ymmärtämään toisianne.

— Sinua minä tahdon ymmärtää, sinut omistaa. Kuului askeleita portaissa. Talonmies tuli ovia sulkemaan. Sähkövalo sammui.

— Me olemme olleet vuoden kihloissa. Etkö ole tuntenut miten kokonaan olet omistanut rakkauteni.

— Minä tahdon kaikki, kaikki. — Ääni oli kiihkeä, mutta siinä ei ollut sitä rukoilevaa lämpöä, jota Aini ennen oli siinä kuullut.

— Minä en vielä koskaan ole omistanut sinua kokonaan, en missään suhteessa. — Yrjö puhui kiihkeästi samalla kuin puristi Ainia lähemmä itseään. — Sinussa on niin paljon vanhaa, pinttynyttä, joka vastustaa minua. Onnesta ei tule mitään, jollei tuo vanha hapatus lähde sinusta. Ennen minä en mene naimisiin. Se vain orjuuttaisi minua.

Ainissa nousi äkkiä jotain. — Otatkohan sinä minua ensinkään lukuun? kysyi hän katkerasti. — Ajatteletko sitä mikä voi orjuuttaa minua? Sinä olet uusien aatteiden mies. Mutta minä sinä oikeastaan pidät naista?

Joku portaiden yläpäässä kiersi sähkövalon taas palamaan. Aini näki Yrjön kasvoissa tuon jälyn, luotalykkäävän ilmeen, jota hän viime aikoina oli oppinut pelkäämään.

— Yrjö, Yrjö. — Aini painui vavisten lähemmä sulhastaan. — Minä tulen aivan epätoivoiseksi suhteestamme. Minä en jaksa elää ilman sinua. Mutta tällaistakaan en kauan enää kestä. Lähde kanssani vanhempien luo.

— Heidän vartioitavakseen?! Lähde sinä kanssani jonnekin, jossa olemme vapaat.

— Minä en voi —.

— Vaikka voit mennä kotiin.

— Muutamaksi päiväksi, niin. Siksi, että isä on sairastellut ja laskiainen on tulossa eikä minulla satu olemaan tuntia. Etkö voi tulla?

— Minä päivänä hyvänsä voin saada määräyksen uuteen virkaani. Minun täytyy olla lähtövalmiina.

— Olisitkohan vuosi takaperin ajatellut samoin?

Yrjö kohautti olkapäitään. — Hyvää yötä, sanoi hän. — Ääni oli kylmän kalsea. — Noudata näitä hyviä, säädyllisiä tapoja ja lähde nukkumaan. — Iva tuntui värisevän joka sanassa.

Aini tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Miksi Yrjö ivaisi, ellei hän olisi onneton. Ja miksi hän olisi onneton, ellei hän rakastaisi. Hän siis rakasti, rakasti kaikesta huolimatta.

— Hyvää yötä sinä rakas, rakas! — Aini kurottautui suudeltavaksi. Valo porraskäytävässä sammui uudelleen. Aini etsi haparoiden lukkoa ja livahti sitten äänettömästi etehisen ovesta sisään.

Hänen astuessaan omaan huoneeseensa seisoi Aili peilin edessä poimutellen suurta turkkilaista suojahuivia itselleen puvuksi. Hän oli kammannut tukkansa itämaiseen tyyliin. Käsivarsissa oli useampia, rannerenkaita, ja suurihelminen koristenauha oli kierretty päähineen ja hiusten rajalle. Vyötäisillä riippui tähdillä kirjailtu viuhka.

— Mitä teillä "taiteilijoilla" nyt taas on tekeillä? — Aini tavoitteli huoletonta äänen sävyä. Mutta oikeastaan kiusasi koko puuha häntä samoin kuin Allin tavanmukainen ja huoleton iloisuus.

— Me leikimme. — Me sanalle tuli huomattava korko.

Aini kääntyi poispäin. Tarjottimelle oli asetettu lasi maitoa ja muutamia voileipiä. Aini rupesi syömään. Alli alkoi riisua helyjään. Muutamat toverit aikoivat pitää yhteiset iltakemut, ja niihin piti jokaisen pukeutua jollain erikoisella tavalla. Allin tuuhean kihara tukka ja tumma ihonväri määräsi puvunkin exootisen tyylin.

— Tällaisia väljiä viittoja pitäisikin aina käyttää. ja alla pitäisi olla lyhythihainen, avokaulainen mekko, jossa saisi tepastella milloin ikinä vain tekisi mieli. Pojat eivät olisikaan niin valmiita suutelemaan naisväen olkapäitä, jos ne aina olisivat näkyvissä. Tavallisuus hävittäisi ruokalystin.

— Että voitkin puhua tuollaisia! — Aini laski tyhjennetyn maitolasin kädestään ja kantoi sitten tarjottimen ruokailuhuoneeseen.

— Leikki, joka käy leikistä ei ole niinkään vaarallista, jota vastoin…

— Älä rupeakaan, torjui Aini. — Jos minä vanhempana joskus neuvoisin sinua, ei sinun siltä tarvitse…

Alli keskeytti hänet iloisella naurulla. Hän oli kiskaissut itämaisen viitan päältään ja viskautunut yöpaidassaan vuoteensa peitteelle, missä iloisesti alkoi heilutella paljaita sääriään.

Ainin ei ensinkään tarvinnut pelätä minkäänmoisia varoituspuheita Allin puolelta. Toiset kyllä yhtenään hätäilivät Ainista, pelkäsivät, että miten hänen käy sellaisen miehen kanssa kuin Yrjö. Mutta Alli ymmärsi enemmän kuin muut.

— Katsos, — Alli kömpi omasta vuoteestaan sisaren sänkyyn, asettui sen jalkopäähän ja vetäisi paljaat säärensä alleen. — Minä ymmärrän kaikenmoista siitä, mitä tunnen itsessäni. Usko minua, meikäläinen ei pääse eroon siitä mitä hänellä on veressä. — Bellmannilla oli perinnäistä taipumusta musiikkiin ja uskonnollisuuteen. Niin kertoi muuan luennoitsija. Taipumusta uskonnollisuuteen! Se kuuluu melkein naurettavalta. Mutta meihin nähden se pitää paikkansa. Se on meillä veressä. Minä tunnen sen entistä selvemmin Siellä missä nyt olen. Minä voin hurjastella ja pitää lystiä, mutta on olemassa raja, jota en voi unohtaa, vaikka tuhannesti itse tahtoisin.

Pingoittunut ilme Ainin kasvoilla laukeni laukenemistaan.

Oli tuo Alli nuoruudestaan huolimatta ihmeellisen naulaan osaava, kun rupesi erittelemään ihmisten tunteita ja taipumuksia. Harvoin Aini uskoutui hänelle, mutta aina hän siltä oli jäljillä sisaren sisimmistä ajatuksista. Niinkuin nytkin. Aini oli juuri äskeisen keskustelun johdosta ajatellut, että täytyy tehdä vaikka mitä, täytyy mukautua Yrjön tahtoon, ero hänestä käy kuitenkin ylivoimaiseksi. Hän oli jo kerinnyt ajatella sitäkin, että teki mieli pyytää Yrjöltä anteeksi äskeistä tiukkuutta. Mutta siitä oli taas mieleen noussut suuri pelko. Minne hän joutuu, miksi muodostuu koko hänen tulevaisuutensa, jos hän aina vain kulkee rakkautensa kytkyessä. Yrjö on raju, Yrjö on häikäilemätön tahdossaan.

Allilta pääsi taas nauru.

— Hsh, hsh, kielteli Aini. — Toiset nukkuvat kai jo.

— Vielä mitä. Maija istui vastikään pää riipuksissa tutkimassa raamattua. — — Alli muutti asentoa, viskautui vatsalleen, painoi kyynärpäät Ainin vuoteenlaitaan ja leukansa käsien varaan. Hänen paljaat jalkansa huiskivat vallattomasta edes ja takaisin kuin kesäisellä nurmella piehtaroivan lapsen. Hän nauroi uudelleen, tälläkerralla Ainin hämmästykselle, josta hän ymmärsi sanoneensa juuri sitä mitä sisaren oli tarvinnut kuulla. Ihmiset hämmästyivät hänen puheitaan. Rikkiviisaaksi ja pikkuvanhaksi olivat aina sanoneet. Sentähden hän ei usein ilmoitellutkaan ajatuksiaan muille. Mutta jo lapsena oli hänessä ollut jokin vaisto, jonka avulla hän ymmärsi mitä erilaisimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Hän ei oikeastaan harkinnut eikä tutkinut. Hän vain näki mitä he kulloinkin tunsivat ja ajattelivat. Lapsena häntä vain oli ihmetyttänyt, etteivät muutkin nähneet ja ymmärtäneet.

— Ala nyt lähteä, käski Aini asettuen oman vuoteensa laidalle. —

Meidän täytyy nukkua.

Alli kapusi kuuliaisesti takaisin omalle tilalleen. Mutta siihen hän unohtui kädet kierrettyinä polvien ympärille tuijottamaan eteensä suurin, surullisin, melkein mustana kiiluvin silmin.

Ainista tuntui siltä kuin Alli yhtäkkiä olisi käynyt voimakkaammaksi heistä kahdesta. Hänellä oli syviä, tulisia tunteita. Lisäksi hän oli Ainia paljon kriitillisempi, kaikkea erittelevä ja seulova. Elämä ei voinut olla helppoa hänenlaiselleen. Hän ei puhunut itsestään, ei tuntenut tarvetta kevennellä mieltään niinkuin Aini, mutta hänen suuriin, tummiin silmiinsä nousi joskus niin haikean pohjaton kaiho. Ja se puhui.

Ainin täytyi nousta vuoteesta ja kietaista kädet sisaren kaulaan.

— Sinä pehmeä, pieni kissanpoika! — Alli sanoi sen harvakseen, vanhemman ja paljon kokeneen totisuudella. Mutta haikeus hänen katseestaan alkoi väistyä ja hän piteli Ainia hyvän aikaa lämpimässä, sisarellisessa syleilyssä. Sitten hän sammutti tulen.

He olivat jo maanneet hetken äänettöminä unta tavoitellen, kun Alli kuuli jonkun hiljaa hiipivän Ainin vuoteelle. — Nukutko, kysyi kuiskaava ääni. Sitten Maija asettui Ainin vuoteen laidalle. Alli kuuli sen vuoteen natinasta.