Читать книгу Johanna d'Arc - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 9

Koko lapsuutensa ajan, vieläpä täyttäessään kolmetoista vuotta, oli Johanna ollut iloisin ja leikillisin olento kaikista kylän lapsista. Hän hypähteli käydessään ja hänen naurunsa oli niin iloista, että vakavimpainkin täytyi siihen yhtyä. Tämä sekä hänen hellä ja rakastava luontonsa tekivät hänestä kaikkein lemmikin. Hän oli aina ollut innokas isänmaanystävä ja surusanomat sodasta saivat kyllä usein hänet katkerasti itkemään, mutta pian hänen henkensä siitä jälleen virkistyi.

Mutta nyt oli hän jo toista vuotta ollut toisenlainen, ei surullinen eikä jäykkä, mutta vakava, haaveksiva ja miettivä. Ranskan koettelemukset painoivat hänen sydäntänsä ja tämä tuntui raskaalta. Hän ei puhunut kyläläisilleen näitä surujaan, mutta minulle hän toisinaan ilmaisi enemmän kuin muille ja siitä syystä tiesin, kuinka isänmaan kohtalo häntä painoi. Mutta minusta tuntui, että hänellä sen lisäksi oli joku salaisuus, jota hän ei minulle eikä muille ilmoittanut. Monta kertaa hän äkkiä keskeytti sanansa, juuri kun aikoi jotakin ilmaista, ja rupesi puhumaan muusta. Sain sittemmin tietää tämän salaisuuden.

Jonkun ajan kuluttua edellämainitusta keskustelusta olimme kahden kedolla karjaa kaitsemassa, ja tavallisuuden mukaan keskustelimme Ranskasta ja sen onnettomuuksista. Olin tähän asti hänen tähtensä koettanut esittää kaikki asiat parhaassa valossa, mutta sen tein vastoin vakaumustani, sillä minusta näytti aivan järjettömältä toivoa maan pelastusta. En kuitenkaan voinut tällä tavoin pettää häntä, joka kaikessa oli suora ja rehellinen ja olin siis päättänyt puhua hänelle suoraan ajatukseni.

"Kuule, Johanna", sanoin äkkiä, "olen tarkemmin ajatellut asiaa ja minun täytyy sanoa suoraan, että olemme erehtyneet. Ei ole enää toivoa, maamme on hukassa."

En uskaltanut katsoa häneen, sillä pelkäsin, että nämä kovat sanat hänet aivan masentaisivat, mutta kun vihdoin silmäilin häntä, näytti hän vain hiukan hämmästyneeltä ja sanoi levollisesti.

"Maamme hukassa? Miksi niin – miksi niin luulet?"

Nyt huoleni katosi ja rupesin puhumaan aivan avonaisesti. "Jättäkäämme syrjään isänmaallinen innostus ja katselkaamme asioita sellaisina kuin ne ovat. Kuninkaamme on, niinkuin sanotaan, vetäytynyt suosikkeineen valtakuntansa soppeen, missä viettää päivänsä toimettomana turhissa huvituksissa, ajattelematta alamaistensa parasta, eikä huoli heidän kärsimyksistään. Rahavarat ovat lopussa ja hänen sotajoukkonsa hajaantunut kaikille suunnille, ei kukaan enää välitä hänen vallastaan. Kansa on köyhtynyt ja vailla rohkeutta eikä kuningas itse enää ajattelekaan voimakkaamman vihollisen vastustamista. Sanotaan, että hän aikoo jättää kaikki ja paeta Skotlantiin. Se on tosi – eikö ole?"

"Niin, on se tosi."

"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta."

"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?"

"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi kaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?"

"Toivoa – vielä paljon enemmänkin! – Ranska on tuleva vapaaksi ja voimakkaaksi – se on varma! – "

Minusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa hämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle uudestaan selittämään.

"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi, Johanna. – Kas tässä" – vedin kepillä muutamia viivoja maahan. "Tämä merkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen – se merkitsee erästä virtaa."

"Se on Loire."

"Niin. Kaikki, mikä on tämän maan pohjoispuolella, on jo englantilaisten käsissä. Etelänpuoliset maat eivät oikeastaan ole kenenkään omat – sillä kuninkaamme ei niitä puolusta ja aikoo paeta vieraaseen maahan. Englantilaisilla on hyvä sotajoukko, heillä on ylivalta ja heistä vain riippuu, milloin ottavat maan haltuunsa. Ranskan valtakuntaa ei ole enää, se on hukassa. Ranska on nyt vain englantilainen maakunta." —

"Se on tosi", sanoi hän hiljaisella ja liikutetulla äänellä.

"Ja sen lisäksi täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, että ranskalaiset eivät enää kykene voittamaan. Siitä saakka, kun kahdeksantuhatta englantilaista Azincourtin luona voitti kuusikymmentä tuhatta ranskalaista, näyttää pelko masentavan Ranskan kansaa. Onhan yleisenä puheenpartena, että jos viisikymmentä ranskalaista sotamiestä kohtaa viisi englantilaista, niin ranskalaiset lähtevät käpälämäkeen."

"Jumala paratkoon – sekin on kyllä totta."

"Toivoa ei siis enää ole."

Hän katsoi minuun ja sanoi varmasti:

"Saat nähdä. Ranska tointuu vielä."

"Tointuu, vaikka se on Englannin vallassa ja englantilaisten sotajoukkojen piirittämänä?"

"Tuon taakan Ranska vielä kerran heittää niskoiltaan ja tallaa jalkainsa alle." Tämän hän sanoi omituisen innokkaasti.

"Ilman sotajoukkoa ja sotilaita."

"Ne kokoontuvat sotarummun kaikuessa – ja menevät taisteluun – "

"Ja lähtevät pakoon – niinkuin ennenkin."

"Ei, ei – taisteluun – voittoon – yhä voittoon – saat nähdä."

"Ja kuningas?"

"Hän nousee valtaistuimelleen – hän on kantava sitä kruunua, joka hänelle kuuluu."

"Päätä alkaa pyörryttää, kun kuulee sinun puhuvan, Johanna. Jos saattaisin uskoa, että maamme neljässäkymmenessä vuodessa voisi vapautua Englannin ikeestä ja – "

"Sinä saat nähdä sen tapahtuvan jo ennen – kahden vuoden kuluttua."

"Ja kuka nuo ihmeet on toimittava?"

"Jumala."

Tuo lausuttiin hiljaa ja juhlallisesti, mutta selvään.

* * * * *

Kuka oli pannut tuollaisia outoja ajatuksia Johannan päähän? Tätä mietin alituisesti pari kolme päivää. Minusta näytti melkein kuin olisi alituinen suru ja huoli Ranskan kohtalosta hämmentänyt hänen selvän järkensä ja täyttänyt hänen päänsä kaikellaisilla haaveilla.

Mutta pidin häntä tarkasti silmällä enkä huomannut hänessä mielipuolen oireita. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viisaat, hänen käytöksensä luonnollista, puheensa järkevää ja suoraa. Ei tosiaankaan ollut kellään koko kylässä selvempää ymmärrystä kuin hänellä. Hän ajatteli ja teki työtä toisten hyväksi, niinkuin hän aina oli tehnyt. Hän hoiti sairaitaan ja köyhiään ja antoi aina mieluisasti kulkijoille vuoteensa, tyytyen itse lepäämään lattialla. Asiassa oli jotakin salaista, mutta mielenhäiriötä hänessä ei huomannut.

Aikanani sain kuitenkin kaikki tietää, niinkuin nyt käyn kertomaan. Koko maailma puhuu nyt noista ihmeellisistä tapahtumista, mutta se, joka ne omin silmin on nähnyt, ei ole niistä vielä kertonut.

Olin eräänä päivänä käymässä vuoristossa ja astuin palatessani kotiin tammimetsän halki. Tultuani kedolle, jossa tuo iso tammipuu kohosi, pysähdyin hetkeksi metsän reunaan, puiden ja pensaiden suojaan. Olin nimittäin huomannut Johannan puun alla ja aijoin tehdä hänelle jonkun leikillisen kepposen, enkä aavistanut minkä hämmästyttävän ilmiön itse kohta olin näkevä.

Sinä päivänä oli taivas pilvessä ja puun tiheä lehtiverkko levitti tumman pehmeän varjon vihreälle kentälle. Johanna istui puun juurella. Hänen kätensä olivat vaipuneet helmaan ja pää oli hiukan kumarruksissa ja hän oli miettivän, haaveksivan näköinen, ikäänkuin olisi hän unohtanut itsensä ja koko maailman ympärillään. Ja nyt näin ihmeellisen näyn, sillä huomasin valkean haamun hitaasti lähestyvän puuta. Se näytti suurelta ja mahtavalta ja sillä oli siivet. Ja tuo haamu oli niin valkea, valkeampi kuin mikään maailmassa, ellei sitä voi verrata salamaan, mutta ei salamakaan ole niin kirkas kuin se oli, sillä sen hohde häikäisi ja nosti vedet silmiin. Paljastin pääni, sillä aavistin, että olin jonkun taivaallisen olennon lähellä. Saatoin tuskin hengittää, sillä hämmästys ja pelko valtasi minut.

Metsä oli ollut hiljainen, niinkuin se usein on ennen myrskyn tuloa, jolloin metsän eläimet pakenevat pesiinsä; mutta nyt rupesivat kaikki linnut äkkiä laulamaan ja niiden laulu kaikui niin iloisena ja riemukkaana, että tuntui kuin olisi sekin ollut Luojan sallima ihme sillä hetkellä. Ensimmäiset säveleet kuultuaan lankesi Johanna maahan polvilleen kädet ristissä rinnalla.

Hän ei ollut vielä nähnyt ilmestystä; näytti kuin olisi lintujen laulu ollut enteenä sen lähestymisestä. Hän oli ehkä jo ennenkin nähnyt samanlaisia ihmeitä.

Olento lähestyi hitaasti Johannaa, sen valo kohtasi häntä ja ikäänkuin kirkasti hänetkin taivaallisella hohteellaan. Tässä erinomaisessa valossa tulivat hänen kauniit kasvonsa ihmeen ihaniksi, hänen jokapäiväiset vaatteensa tässä kunnian loisteessa hohtivat kuin valkeus, niinkuin Jumalan autuaitten pyhimysten vaatteet, kun unissamme näemme heidän seisovan Herran istuimen edessä.

Nyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä alaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä, mutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan, mutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä ja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia sanoja. Hän lausui:

"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja kodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita toimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän toverinaan – sotamiesten! – Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät ja halveksisivat minua. – Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa sotajoukkoja – minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta – en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. – Mutta jos minun täytyy – jos niin tahdot – "

Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä erottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin, että olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän kätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta tuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani palaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa, niin tietäisin, että kaikki oli totta.