Читать книгу Prinssi ja kerjäläispoika - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 3

Tomin yhtymys prinssin kanssa.

Tom nousi ylös nälissään, ja nälissään lähti hän ulos kävelemään, mutta hänen ajatuksensa askaroivat ahnaasti hänen yönsä unelmain loistavissa haamuissa. Hän käveli sinne ja tänne pitkin kaupunkia, tuskin tietäen minne hän kulloinkin meni tai mitä tapahtui hänen ympärillään. Ihmiset tyrkkivät häntä ja muutamat jakoivat hänelle kovia sanoja; mutta se oli kaikki turhaa tuohon uneksivaan poikaan. Vähitellen oli hän tullut Temple Bar'in eteen; pisin matka, minkä hän koskaan oli kulkenut tähän suuntaan. Hän pysähtyi ja mietiskeli hetken aikaa, mutta sitten hän vaipui unelmiinsa taas ja jatkoi kävelyänsä Londonin vallien ulkopuolella. The Strand oli jo silloin lakannut olemasta maantienä ja piti itseänsä katuna, vaikka vähän oudonlaisena rakenteeltaan; sillä jos kohta toisella puolen olikin jotenkin yhtenäinen rivi taloja, oli toisella ainoastaan hajallansa suuria rakennuksia, ollen rikkaiden aatelismiesten palatsia, suurilla ja kauniilla puistoilla, jotka ulottuivat jokeen asti – puistoilla, jotka tähän aikaan ovat täyteen pakatut valtavilla kivirakennuksilla.

Tom löysi sitten Charing kylän ja lepäsi siinä sen kauniin ristin juurella, jonka eräs kuningas muinoin oli pystyttänyt siihen. Sitten laahusti hän eteenpäin pitkin hiljaista, kaunista tietä, "suuren kardinaalin" mahtavan palatsin ohi, erästä kaukaista, vielä mahtavampaa ja majesteetillisempaa palatsia kohden sen takana Westminster'ia. Tom tuijotteli iloisesti ihmetellen mahtavaa rakennusta, kauvaskaarehtivine siipineen, jylhine varustuksineen ja tornineen, valtavine kivisine porttihuoneineen, kullattuine aidakkeineen ja loistavine rivineen jättiläiskokoisia graniitileijonia ja muine merkkineen ja vertauskuvineen Englannin kuningasvallasta. Täällä oli todellisuudessa kuninkaallinen palatsi. Eikö hän nyt myöskin voinut saada nähdä prinssiä – prinssiä lihasta ja verestä, jos Taivas soi?

Kummallakin puolen kullattua porttia seisoi elävä kuvapatsas – se on: suora ja komea ja liikkumaton sotamies, kiireestä kantapäähän puettuna kiiltävään teräsvarustukseen. Kunnioittavan etäällä seisoi koko joukko maalaiskansaa ja väkeä kaupungista, odottaen jokaista tilaisuutta saadakseen nähdä vilausta kuninkuudesta. Loistavia vaunuja, joissa vetelehti loistavaa väkeä sisässä ja joiden ulkopuolella loistavaa palvelusväkeä prameili, ajoi sisään ja ulos noista aatelisista porteista, jotka kuninkaalliseen linnaan veivät.

Pikkuinen Tom raukka repaleissaan meni lähemmälle ja hiipi hiljaa ja arasti vartioväen ohi, sykkivällä sydämmellä ja heräävällä toivolla, kun hän yhtäkkiä kultakypärien joukossa sai nähdä ilmiön, joka melkein pani hänet kirkaisemaan ilosta. Siellä oli pulskea poika, ruskettunut iholtaan uutterasta urheilusta ja harjoituksista ulkosalla; hänen vaatteensa olit pelkkää silkkiä ja samettia ja loistivat jalokivistä; hänen lanteillaan riippui pieni, jalokivillä koristettu miekka sekä väkipuukko; kiiltävät kuresaappaat punaisilla kannoilla oli hänellä jalassa; ja hänen päässään oli pieni, tulipunainen hattu, johon riippuva töyhtö oli kiinnitetty isolla, kiiltävällä jalokivellä. Useat loistavat herrat seisoivat hänen vieressään – hänen palvelijoitaan varmaankin. Kas niin! hän oli prinssi – siitä ei ollut epäilyksen varjoakaan; ja köyhän kerjäläispojan sydämmen rukous oli viimeinkin tullut kuulluksi.

Tomin hengitys kävi nopeaksi ja lyhyeksi pelkästä kiihtymyksestä, ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä ja ihastuksesta. Jokaiset, toivomukset hänen sielussaan väistyivät tään ainoan edeltä: tulla niin lähelle prinssiä kuin suinkin ja pysyväisesti saada hänet muistinsa silmään. Ennenkun hän tiesi mitään, oli hällä kasvonsa painettuna porttiaidaketta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä eräs sotamies sieppasi hänet äkkiä pois ja pani hänet menemään töllistelevään joukkoon maalaisia ja Londonin jätkiä. Sotamies sanoi —

"Katso sorkkias, kerjäläiskakara!" Joukko ivasi ja nauroi; mutta nuori prinssi juoksi portille, kasvot punaisena suuttumuksesta ja silmät leimuavina harmista, ja hän huusi —

"Miten uskallatkaan sinä noin poika paralle! miten uskallatkaan sinä noin isäni, kuninkaan, halvimmallekaan alamaiselle! Portti auki ja päästä hänet sisään!"

Olisitte nähneet kuinka oikullinen joukko silloin sieppasi hatut, päästään! Olisitte kuulleet sen riemuitsevan ja huutavan: "Kauvan eläköön Wales'in prinssi!"

Sotamiehet tekivät kunniaa tapparakeihäillään, avasivat portin ja tekivät taasenkin kunniaa, kun pieni Köyhyyden Prinssi astui sisään liehuvissa repaleissaan painamaan kättä Rajattoman Vallan Prinssin kanssa.

Edvard Tudor sanoi —

"Sinä näytät kovin väsyneeltä ja nälkäiseltä, sinua on pidetty pahoin.

Tule kanssani."

Puoli tusinaa palvelijaa juoksi esiin – en tiedä minkä tähden; luultavasti keskeyttääkseen. Mutta he viitattiin syrjälle oikein kuninkaallisella kädenliikenteellä ja jäivät seisomaan paikoillensa kuni yhtä monta patsasta. Edward vei sitten Tomin erääseen komeaan palatsin huoneeseen, jota hän sanoi kabinetikseen. Hänen käskystään tuotiin esille ateria, jonka vertaista Tom ei ollut kokenut muuta kuin kirjoista. Prinssi lähetti ruhtinaallisella hienoudella ja sievyydellä pois palvelijat, jotta hänen häveliäs vieraansa ei joutuisi hämilleen heidän tarkastavan silmänsä alla. Sitten istui prinssi hänen lähellensä, tehden kysymyksiä Tomin syödessä.

"Mikä nimesi on, poika?"

"Tom Canty, jos suvaitsette, sir."

"Sepä oli outoa. Missä sä asut?"

"Cityssä, jos suvaitsette sir, Offal Court'issa, Pudding Lane'n varrella."

"Offal Court'issa. Sepä oli vielä oudompaa. Onko sulla vanhemmat?"

"Vanhemmat on, sir, ja isoäiti myös, vaikka siitä ei ole mulla juuri hyötyä, Jumal' antakoon sanani anteeksi ja – kaksois-sisaret niinikään, Nan ja Bet."

"Siis ei kai sinun isoäitisi ole oikein hyvä sulle."

"Ei minulle eikä muille, jos suvaitsette. Hänellä on ilkeä sydän, eikä hän ikinään ole tehnyt muuta kuin pahaa."

"Piekseekö hän sinua?"

"On hetkiä, jolloin hänen kätensä lepää, niinkuin hänen nukkuessaan tai juotuaan sikapäihinsä; mutta kun hän jälleen on tullut tolkuilleen, niin saan minä heti kohta selkääni."

Vihainen tuli tuli pienen prinssin silmään, ja hän huudahti:

"Mitä! Saatko sinä selkääsi?"

"Niin, totisesti, selkääni, sir."

"Selkään! – Ja sinä niin hento ja pieni. Kuules nyt: ennenkuin yö on käsissä, niin on hän vietävä Toweriin. Kuningas, mun isäni" —

"Anteeksi, te unhotatte hänen alhaisen säätynsä, sir. Tower on ainoastaan ylhäisiä varten."

"Se on totta. En ajatellut sitä. Tahdon tuumata hälle rangaistusta.

Onko isäsi hyvä sulle?"

"Ei enemmän kuin Cantyn eukko, sir."

"Isät ovat varmaan jotenkin yhtäläiset. Mun isäni ei liioin ole mikään hempukka luonnoltaan. Hän kurittaa ankaralla kädellä, vaikka hän tosin säästää minua. Mutta hän ei säästä minua aina kielellään, totta puhuakseni. Millainen on äitisi sinua kohtaan?"

"Hän on hyvä eikä saata minulle surua eikä minkäänlaista murhetta. Ja

Nan ja Bet ovat samanlaiset."

"Kuinka vanhat ovat he?"

"Viidentoista, jos suvaitsette, sir."

"Lady Elisabeth, mun sisareni, on neljäntoista, ja Lady Jane Gray, serkkuni, on minun iälläni ja sitä paitse suloinen ja miellyttävä; mutta sisareni Lady Mary synkkine silmineen ja – kuules: kieltävätkö sinun sisaresi palvelijoitaan nauramasta, jott'eivät turmelisi sielujaan?"

"Hekö? Oh, sir, ettehän toki ajattelekkaan, että he pitäisivät palvelijoita?"

Pikkuinen prinssi tarkasteli hetkisen pientä kerjäläispoikaa ja sanoi sitten —

"No niin, miksikä ei? Kuka auttaa heitä muuten riisumaan vaatteensa illalla? Kuka pukee heidät aamulla?"

"Ei kukaan. Luuletteko sitten, että he ottaisi hameen yltään ja nukkuisi ilman – kuin pedot?"

"Hameen! Eikö heillä ole muuta kuin yksi kullakin?"

"Ah, hyvä armollinen herra, mitä he tekisivät enemmällä? Eihän heillä kuitenkaan ole muuta kuin yksi ruumis kullakin."

"Sepä oli eriskummainen ajatus! Anna anteeksi, ei ollut tarkoitukseni nauraa. Mutta sinun hyvien Nanin ja Betin pitää saada pukuja ja palvelijoita kylliksi, ja pian pitää heidän saadakin. Minun varastonvartiani on pitävä siitä huolen. Ei, älä kiitä minua; sehän ei maksa vaivaa. Sinähän puhut hyvin; sulla on oikein miellyttävä tapa puhua. Ootko sä oppinut?"

"En tiedä mitä vastaisin. Se hyvä pappi, jota he sanovat Andrew isäksi, on sulasta hyvyydestä opettanut mulle kirjoistaan."

"Osaatko sä latinaa?"

"Ainoastaan hyvin vähäsen, pelkään mä sir."

"Opi sitä, poikaseni; se on vaikeaa ainoastaan alussa. Kreikka on vaikeampaa; kuitenkaan ei kreikka eikä mikään muu kielikään ole vaikeaa Lady Elisabethille ja minun serkulleni. Kuulisippa vain näiden neitien taitoa siinä! Mutta kerro mulle jotakin Offal Court'ista. Onko sinun hyvä olla siellä?"

"Ompa niinkin, jos suvaitsette sir, pait kun on nälkä. Sinne tulee ihmisiä, jotka näyttävät kaikellaisia konsteja ja apinoita – oh, mitä lystikkäitä itikoita! ja niin konstikkaasti puettuja sitten! – Ja siellä on myöskin muita äksänpäksiä, joissa konstiniekat huutavat ja tappelevat, kunnes kaikki ovat kuolleina, ja se on niin hauskaa nähdä ja maksaa ainoastaan viitosen penniä, vaikka tosin ottaa kovalle saada kokoon sitäkään."

"Kerroppa enemmän."

"Meillä Offal Court'in pojilla on myöskin tapana joskus sotia keskenämme kalikoilla, kuten oppipojat."

Prinssin silmät salamoivat. Hän sanoi —

"Totta maaria! Kumpahan olisin muassa! Kerro enemmän."

"Me taistelemme kilpajuoksussa, nähdäksemme kuka on sukkelin."

"Tahtoisin olla muassa siinäkin. Jatka."

"Kesällä kahlaamme ja uimme me kanavissa ja joessa, ja jokainen kokee sukelluttaa lähimmän toverinsa ja oikein roiskia häntä vedellä, ja sukeltaa ja huutaa ja piehtaroida ja – "

"Olisipa isäni kuningaskunnan arvoista saada kerrankaan koetella sitä!

Jatka, mä pyydän."

"Me tanssimme myös ja laulamme tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessä; me leikimme sannassa ja jokainen koettaa peittää toverinsa sillä; ja välistä leivomme me leivoksia mudasta – oi, sinä oivallinen muta, jolla ei ole vertaista suloudessa koko maailmassa! – Me oikein piehtaroimme mudassa, armollinen herra, teidän suostumuksellanne."

"Oi, ma pyydän, älä puhu enempää, se on mainiota! Voi, jos minä vaan yhdenkään kerran voisin pukeutua pukineeseen, niinkuin sinun, ja riisua jaloistani ja piehtaroida mudassa, jos vain voisin sen kerran ilman kenenkään moittimatta tai kieltämättä minua, niin antaisin minä koko kruununi mennä!"

"Ja jos minä vain yhdenkään kerran voisin pukeutua niinkuin te olette puettu, sir!"

"Ohoh, huvittaisiko se sinua? No tapahtukoon tahtosi. Riisu pois repaleesi ja pukeudu tähän loistavaan pukuun, poikaseni! Se on lyhyt onni, mutta koettakaamme sitä kuitenkin. Niin kauan kun sitä kestää, on se hyvä kyllä, ja sitten saadaan muuttaa taas ennenkuin joku tulee tiellemme."

Muutama minuutti sen perästä oli pikkuinen Walesin Prinssi puettuna Tomin vilpoisiin kääryihin, ja pieni Köyhyyden Prinssi oli koristettu kuninkuuden hurmaavalla loistolla. Molemmat menivät ja seisahtuivat vieretysten erään suuren peilin eteen, ja mikä ihme! silloin ei näkynytkään mitään muutosta tapahtuneen! He tuijottivat toisiaan, sitten peiliin ja sitten taas toisiaan. Viimein sanoi hämmästynyt prinssi —

"Mitä sanot sinä tästä?"

"Ah, teidän hyvä armonne, älkää pyytäkö että vastaan. Eihän käy laatuun, että semmoinen kuin minä sanoisin mitään tästä."

"Sitten tahdon minä sanoa sen. Sinulla on samat hiukset, samat silmät, sama ääni ja samat liikenteet, sama muoto ja ruumiinrakennus, samat kasvot ja sama katsanto kuin minulla. Jos molemmat olisimme alasti, ei kukaan voisi sanoa, kumpiko on Walesin prinssi. Ja nyt kun minä olen puettu niinkuin sinä olit puettu, niin tuntuu siltä kuin voisin vielä selvemmästi tuntea mitä tuo raaka sotamies – Kuules, eikö tämä ole mustelma siitä sinun kädessäsi?"

"On, mutta se on joutava asia, ja tietäähän teidän korkeutenne, että sotamies raukat – "

"Älä hiiskukaan! Se oli häpeällinen ja julma työ häneltä!" huusi pikkuinen prinssi, polkien paljaalla jalallaan lattiaa. "Jos kuningas – Pysy siinä kunnes tulen takaisin! Se on komentosana."

Silmänräpäyksessä oli hän eräältä pöydältä siepannut erään kansalliskalun ja sänttäsi ulos ovesta ja linnanpihan poikki liehuvissa repaleissaan, posket punaisina ja silmät leimuavina. Heti tultuaan suurelle portille, tarttui hän rautaristikkoon ja koetti vavahuttaa sitä ja huusi —

"Auki! Auki portit!"

Sotamies, joka oli pidellyt Tomia pahoin, totteli heti. Ja kun prinssi sänttäsi ulos portista, puoleksi tukehtuneena kuninkaallisesta vihasta, antoi hälle sotamies oivallisen korvapuustin, joka pani hänet vyörymään pari kertaa maantiellä, ja sanoi —

"Siinä saat sinä kerjäläissikiö, siitä mitä saatoit mulle hänen korkeudeltaan."

Kansanjoukko ulvoa nauroi minkä jaksoi. Prinssi nousi äkkiä ylös mudasta ja sänttäsi vahtimiehen kimppuun, huutaen —

"Minä olen Walesin prinssi, minun henkeni on pyhä, ja sinun pitää hirteen, koska olet koskenut minuun."

Sotamies pani tapparansa asentoon ja lausui ilkkuen —

"Minä tervehin teidän armollista korkeuttanne."

Sitten lisäsi hän harmistuneena —

"Mene tiehes, kerjäläissikiö!"

Tässä yhtyi naurava väkijoukko pienen prinssiparan ympäri ja tyrkki hänet hyvän matkaa tielle, huutaen ja hoilaten —

"Tie auki hänen kuninkaalliselle korkeudelleen! Tie auki Wales'in

Prinssille!"