Читать книгу Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 3

Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan käskettiin hänet menemään ulos leikkimään – äiti oli kovin sairas. Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen; mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta, että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa, kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse asian huolekseen.

Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:

– Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa vastaan.

Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:

– Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.

Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.

– Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa. Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.

Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:

– Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi, joka kulkee ohitse.

Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi hänen polvelleen ja sanoi:

– Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan, mutta minä en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti… muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku… siniset nauhat etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:

– Niin, anna kun katson… minä…

– Minä seisoin aivan talon luona… oman taloni luona, huomatkaa.

– Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö…

Lapsi keskeytti hänet moittien:

– Ei, te ette muista sitä. Enhän minä ole unohtanut teitä.

– Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi. Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt ja aina?

– Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te voitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta samaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa anteeksi, koska uskon, että te tahdotte olla hyvä ja tehdä oikein, ja minä luulen, että te olette myöskin kiltti – mutta teidän tulee puristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee – on niin kylmä.

– Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka tästälähin tulet aina olemaan vanha ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat minun pikku tyttöäni – niin, hän on nyt sinua hiukan lyhempi – mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka varreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi, pikku noita – sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen käytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka tekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi minun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita ja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen perästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä lahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman miehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun levätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!

– Pidittekö hänestä ihan hirveän paljon?

– Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.

– Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?

– Kiitollisena – ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana. Kas näin – tämä on sinulle; ja tämä – se on hänelle. Sinä pyysit, mutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy totella, mitä sinä käsket.

Lapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen – sitte osui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta astuntaa.

– Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!

– Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on annettavana sinulle eräs tehtävä.

Muuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:

– He ovat tulleet, teidän korkeutenne.

Hän kumarsi jälleen ja poistui.

Valtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja yhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa, jonka tulisi kuolla.

– Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?

– Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen lievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin siellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun, kädet selän takana – näin – kullakin toinen koura avoinna kuin malja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja tule sitte takaisin minun luokseni.

Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:

– Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan. Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja viisaat ovat Hänen tiensä – siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!

Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:

– Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy saada kaunein!

Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin, tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja huudahti:

– Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen antanut sen sinulle!

Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:

– Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua…

– Mitä? sanoi lapsi.

– Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani…

– Viedä hänet pois? Mihin?

– Am… am… Jumala minua auttakoon!.. linnoituksen toiseen osaan.

– Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani kotiin.

Hän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

– Nyt on Abby valmis, isä – menkää nyt.

– Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.

Lapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:

– Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna hänen mennä – sinun täytyy!

– Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä, mutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat! Rivi suoraksi! Kiväärit lepoon!..

Abby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.

– Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja minä olen sanonut niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt vievät ne hänet pois.

Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.

– Sinunko isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?

– On, luonnollisesti – sitä hän on aina ollut. Olisinko minä antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän hänestä? Enhän toki!

Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:

– Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi – eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?

Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:

– Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.

Ja hän alkoi nyyhkyttää.

– Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!

Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:

– Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman

lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että

Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!

Upseerit, totelkaa hänen käskyjään – hän puhuu minun puolestani.

Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!