Читать книгу Huckleberry Finnin seikkailut - Mark Twain - Страница 4

Hän ei ollut hyvällä tuulella, vaan luontonsa mukaan kiukkua täynnä. Sanoi käyneensä kylässä, ja siellä mukamas kaikki meni päin hiiteen. Hänen lakimiehensä luuli voittavansa sen prosessin ja saavansa hälle rahat, jos he vain koskaan saisivat mitään kunnon päätöstä asiassa; mutta sitä voitais mukamas venyttää ja venyttää kukaties kuinka pitkälle, ja laamanni Thatcher tiesi koukkunsa hänkin. Ukko sanoi ihmisten arvelevan, että laamanni lopultakin sais aikaan semmoisen tuomion, että isän täytyis minusta luopua ja leskirouva tulis mulle holhojaksi mukamas. Se nyt minua ei suuresti ilahuttanut, sillä mulla totta puhuen ei ollut mitään halua takasin sinne leskirouvan luo pesemään naamaani ja saamaan sitä siunattua "sievistystä", kuten he sanoivat. Ja siinäkös sitten ukko rahjus hyvän aikaa noitui ja kiroili koko maailmaa, jaellen haukkumanimiä täysin suin. Ja hän sanoi tahtovansa nähdä leskirouvaa, jos ämmä räyskä uskaltaisi minuun koskea. Hän kyllä pitäis silmänsä auki, sanoi hän, ja näyttäis heille mukamas, kuka oli minun isäni. Hän veisi minut kuus seitsemän virstaa poispäin ja piilottais minut paikkaan, josta ei pirukaan minua löytäis. Tuo nyt minusta ei juur tuntunut hauskalta, ja niinpä aattelin itsekseni, että minä kyllä tavalla tai toisella korjaisin luuni, ennenkun niin pitkälle tultais.

Sitten käski hän minun mennä kantamaan paatista kaikki hänen tuomisensa. Siell'oli säkillinen ruisjauhoja, kappale läskiä, vähän ruutia ja haulia, muuan vanha kirja ja pari sanomalehteä etulatingiksi, vähän rohtimia ja kelpo viinaleili. Kannoin ylös yhden taakan, palasin paatille ja istuin sen laidalle levähtämään. Tuumasin sinne ja tänne ja aattelin viimein paraaksi, että sieppaisin pyssyn ja pari ongensiimaa ja karkaisin tieheni syvimpään metsään. Sitten en jäis kauaksi aikaa yhteen paikkaan, vaan potkisin mukamas yhä eteenpäin, eniten öisin, ammuskellen riistaa ja kalastellen hengenpidoksi, — ja sillä viisin tulisin viimein niin kauvas, ett'ei isä ukko minua koskaan löytäis, eikä leskirouva liioin. Tuumasin sahata itseni ulos ja pötkiä tieheni jo ens' yönä, kunhan ukko vain jois itsensä tarpeeksi humalaan, ja sen hän kaiketikkin tekis. Pääni oli tullut niin täyteen noita tuumia, ett'en enää tietänyt kauvanko olin siinä kököttänyt paatin laidalla, kunnes pappa kulta rupes huutamaan minua ja kysyi, olinko nukkunut vai hukkunut.

No, kannoin kaikki kapineet mökkiin, ja pimeä tukki jo päälle. Sill'aikaa kun minä keitin illallista, kallisti ukko pariin kertaan leiliänsä, ja se virkisti häntä, niin että hän alkoi kiroilla taasen. Hän tietysti oli ollut päissään kylässäkin ja piehtaroinnut katuojassa pitkin yötä, niin että hän oli hyvässä siivossa. Häntä totta tosiaan olis luullut Aatamiksi, niin täynnään hän oli likaa ja kuraa. Saatuaan tarpeeksi päähänsä, rupes hän aina haukkumaan hallitusta. Tällä kertaa hän rähisi näinpäin:

"On mukamas hallitus tämäkin! Jumaliste, kaunis hallitus! Sepittävät lakeja, joilla ryöstetään poika isältä, oman isän oma poika, josta häll'on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia antaakseen hälle kristillisen kasvatuksen. Niin, ja juur kun viimeinkin on saanut poika nulikan niin pitkälle, että hänest' alkaa olla vähän hyötyä ja itse sais hiukan rauhaa, silloin tulee tuo lemmon laki ja iskee hampaansa kunnon isään. Tuhat tulimmaista! On sekin mukamas olevinaan hallitusta. Eikä siinä kylliksi. Vaan tuo siunattu laki sallii mokoman roiston kuin tuon laakmanni Thatcherin piättää multa lailliset rahani. Kaunis hallitus! Kaunis laki! Iskee kirotut kyntensä tämmöiseen mieheen, kuudentuhannen dollarin mieheen, ja kytkee hänet tällaiseen variksenpesään ja antaa hänen kierrellä pitkin pitäjää tällaisissa repaleissa, joista ei sikakaan huolis nutukseen. Ja sitä nimittävät he hallitukses. Ha, ha, ha! Piru vie pistääkin jo toisinaan päähäni lähteä koko tästä kurjasta maasta pois, iäks päiväks. Niin kyllä — ja sen oonkin heille sanonut, oon sen sanonut tuolle vanhalle veijarille Thatcherillekin vasten naamaa. He kuulivat kaikki tyyni mitä sanoin, voivat vannoa sen todeks, joka sorkka. Sanoin sen heille vasten pläsiä. Antakaa kouraani kymmenen penniä, sanoin, niin annan mä palttua koko tälle roska maalle, tulkoon se toimeen miten tahansa, sanoin mä, enkä koske siihen enää varpaallanikaan, en sinä ikänä, sanoin mä. Katsokaas tätä hattua, sanoin mä, — jos sitä ees hatuks sanotta — sen koppa on irrallaan, ja se roikkuu kaulallani kuin rengas, sanokoot sitä hatuks, kernaasti minun puolestani, minusta vain tuntuu kuin pistäisin pääkalloni korsteiniin, sanoin mä. Katsokaa sitä, sanoin mä, ja mokomaa rustinkia saa pitää päässään mies, jok'olis rikkain pitäjässä, jos enää olis lakia ja oikeutta maassa."

"Jaa-a, kyll'on jumaliste siinä hallitusta, on maar niinkin. Mikä surkea lautakunta! Miten olikaan tuon vapahan neekerin Ohiosta? tuon röykeän mulatin, joka eniten oli yhtä valkea kuin rehellinen valkonen mies. Mikä röykeä roisto! Olihan jumaliste hällä päällään valkonen palttinapaita aivan kuin ihmisellä, ja — ja uskoisko sen? — kiiltävä knallihattu päässä, onko se laitaa? Tuskin kukaan koko pitäjässä käy niin hävyttömän hienona kuin hän; ja vielä häll'oli kultakello ja vitjat ja hopeanuppinen keppi käessä. Ha, ha, ha! — totta maarian muhkein vanha veijari koko Valtiossa! Ja mitäs ajatella siitä! Sanovathan häntä tuommoseks rohvessoriks mukamas, joka puhuu vieraita kieliä ja on oppinut, kuten sanovat, tietää kaikki pahuuet. Ja uskoisko sen? Sanovatpa päällepäätteeks, että hän saa äänestää, tuommonen neekeri retkale, siellä kotonaan. Onko se laitaa? Hä? Nauravathan sille jo siatkin. Mokomat lait! Mihinkä onkaan maa joutunut, kun semmosta kärsitään! Sattui olemaan vaalipäivä, ja minä olin justiin menossa äänestämään, minä itse, jos en olis ollut liian päissäni päästäkseni sinne perille. Mutta kun he sanoivat mulle vasten naamaa, että tässä maassa on Valtio, jossa annetaan tuon neekeri lurjuksen äänestää, niin minä annoin palttua koko touhulle, jumal'avita! Sanoin, että minä en äänestä ikipäivinä, vaikka maa repeis. Enpä jumaliste äänestäkkään, sanoin heille. Saivat sen kuulla, kun saivatkin. Menköön maa vaikka suoraa päätä h—ettiin, minä en äänestä eläissäni enää. — Ja uskoisko sen? Hän julkes olla röyhkeä vasten naamaa, tuo roikale. Ei väistynyt tieltä, kun tulin häntä vastaan, vaan minun täytyi vaivata itseäni ja survaista hänet tien viereen. Onko se laitaa se? Minä sanoin siinä: mitä tämä tietää? miks'ei myydä tuota neekeriä avisioonilla? miks' annetaan hänen rentustaa pitkin maata? — No, mitä vastaavat he siihen! Joo, ett'ei mukamas voitu myydä häntä, ennenkun hän olis ollut kuus kuukautta Valtiossa, ja niin kauvan hän mukamas ei ollut vielä venynyt siellä. No, voi sun s—keli! On olevinaan hallitus sekin - ei uskalla myydä vapaata neekeri roistoa, ennenkun hän mukamas on ollut kuus kuukautta Valtiossa. On siinäki hallitusta! On jumaliste olevinaan hallituksen kengissä — ja istuu sitteki käet ristissä kuus kuukautta, ennenkun tohtii iskeä käpälänsä kiertelevään, varastelevaan, valkopaitaseen, vapaaseen neekeri piruun, ja — —."

No, ukko hoiperteli siinä sinne tänne haukkuen ja rähisten eikä osannut hallita vanhoja kikkeriä kinttujaan, kunnes hän viimein kaatui suinpäin läskinelikon yli ja loukkasi molemmat polvensa, hirveästi irvistellen; ja loppupuoli hänen saarnastaan oli mitä kuuminta kieltä, milloin neekereistä ja hallituksesta, milloin läskinelikosta. Hän hyppeli kuin hullu nurkasta toiseen, ensiks toisella, sitten toisella jalalla ja pidellen vuorotellen polviaan, kulloin kumpastakin; mutta viimein otti hän vauhtia ja surmasi toisella jalallaan tuohon nelikkoon oikein pulskan potkun. Siinä hän kuitenkin teki tyhmästi, sillä se sattui olemaan juuri se jalka, jonka varpaat pisti ulos kengistä, ja hän rupes ulvomaan niin kamalasti, että tukkani oli nousta pystyyn kauhistuksesta; ja sitten hän viskausi maahan ja piehtaroi siinä kuin hevonen, pidellen varpaitaan, ja voi kuinka hän kirosi! Luulin seinäin halkeavan. Ukko olikin, sivumennen sanottu, ylpeä kiroustaidostaan. Olihan Sowberry Hagan vanhus mukamas aimo mies sadattelemaan; mutta isä ukko kehui voittavansa hänet. S'oli kenties kuitenkin tyhjää kerskailemista vain.

Syötyämme illallisen, kävi pappa vaari taas viinaleilinsä huippuun, ja hän sanoi, että siin'oli lientä kylliksi "kahteen kelpo pohmeloon ja yhteen viinavilliin." Se oli hällä sananpartena. Minä laskin nyt itsekseni, että hän tietenkin tunnin kuluttua olis aivan sikapäissään ja että silloin voisin näpistää hältä avaimen taikkapa saada hirren pätkän irti seinästä ja pötkiä tieheni. No, hän suuteli leiliään kerta toisensa perästä, ja hetken päästä kuppuroikin hän kyljelleen vilttinsä päälle; mutta sillä kertaa ei ollut mulla lykkyä. Hän ei nukkunut sikeään uneen, vaan rehki ja oli levoton. Hän puhkui ja uhkui ja väänsihe käänsihe sinne tänne kauvan aikaa. Viimein tuli mulle niin uni, ett'en kuolemaksenikaan jaksanut pitää silmiäni auki, vaan nukuin siihen paikkaan, ja kynttilä jäi palamaan.

En tiedä kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutt' yht'äkkiä heräsin hirvittävään huutoon ja lensin pystöön. Isä ukko oli myös jaloillaan; mutta hän oli muuttunut aivan villiksi näöltään ja hyppeli ja riehui kuin raivohullu ja huusi, että hän oli joutunut käärmeiden pesään. Ne mukamas kiemuroivat ylös pitkin hänen koipiaan, ja yksi oli purrut häntä poskeen — mutta minä vain en nähnyt mitään käärmeitä. Hän juoksi ympäri mökissä yhteen mittaan ja kiljui: "ottakaa pois ne pirut! ottakaa pois! Ne purevat minua kurkkuun!" Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti. Lopultakin näkyi hän väsyvän ja keikahti kumoon; mutta nyt hän väänsihe ja vyöryi paikasta paikkaan, ihmeellisen sukkelasti, potkien tieltään kaikki mit'oli edessä ja otellen tapellen käsivarsillaan ilmassa ja huutaen että huone mukamas oli täynnä piruja, jotka tahtoivat lennättää hänet h—vettiin. Sitten näkyi hän vähän tyyntyvän ja vaikeni viho viimeinkin kokonaan. Kuulin pöllöjen ja susien ulvovan kaukaa metsästä; niin oli kaikki kamalan hiljaa. Hän oli nukkunut nurkkaan. Tuokion päästä nousi hän kuitenkin puoleksi istualleen ja näkyi kuuntelevan jotakin, pää kallellaan. Sitten sanoi hän hyvin hiljaa:

"Pamp-pamp-pamp; n'on kuolleet kun tulee; pamp-pamp-pamp; tulevat minua noutamaan; mutta minä en lähe, en, en — Ooh! tuossa ne ovat! Antakaa mun olla! Käet pois! Hyi, kuinka n'on kylmät! Antakaa kurjan s—tanan olla!"

Sitten hän laskeutui nelin kontin ja rukoili heitä jättämään hänet rauhaan, ja sitten hän kääri vilttinsä ympärilleen ja vyörytti itsensä pöydän alle. Ja minä kuulin hänen viltin läpi hiljaa rukoilevan kuolleitansa, ja sitten hän itki.

Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä sukelti hän ulos viltistä ja ryntäsi ylös. Hän oli kauhea katsella, ja nyt hän näki minut ja syöksi suoraa päätä päälleni. Hän ajoi minua yltympäri mökkiä puukko kädessä, huutaen että minä mukamas olin Kuoleman Enkeli ja sanoen tappavansa minut, niin ett'en enää vois häntä kiusata. Minä kerjäsin ja sanoin, ettenhän ollut mikään enkeli, vaan ainoastaan hänen poloinen poikansa Huck, mutta hän nauraa hohotti hirvittävästi kuin huuhkain ja noitui ja kirosi ja ajoi minua takaa kuin nälkäinen susi. Kerran kun käännyin toisappäin ja puikahin hänen käsivartensa alta, sai hän kyntensä isketyks mekkooni, hartiain väliin, ja minä luulin olevani mennyttä kalua; mutta miten olikaan, onnistuin luistamaan irti nutustani ja pääsin pakoon. Viimein hän väsyi taas ja kaatui maahan, selkä ovea vasten. Mutta hän sanoi vain aikovansa vähän levähtää; sitten hän tappais minut. Hän pisti puukkonsa alleen ja sanoi tahtovansa nukkua hetken aikaa saadakseen uusia voimia; sitten nähtäis kumpiko täss'oli isäntänä mukamas.

Äkkiarvaamatta hän nukkui. Silloin sieppasin minä vanhan puutuolin, nousin sen päälle hiljaa kuin hiiri ja otin alas pyssyn. Koettelin laastukilla, oliko se latingissa, ja sitten panin sen poikki puolin nauristynnyrin yli, piipunsuu ukkoa vasten, ja itse kyykistyin alas tynnyrin taa odottamaan kunnes hän liikahtaisi. Mutta voi kuinka vitkalleen siinä aika kului.

Seitsemäs luku.

"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!"

Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin. Aurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi vieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.

"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?"

Aattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä äksiisistään, niin että vastasin:

"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin häntä pelottaa."

"Miks'et sitten herättänyt minua?"

"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin."

"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan koukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen koht'siltään."

Hän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin, että virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja siitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat, jos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut oikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa polttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta semmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä ja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.

Kävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin sanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia. Yht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin, ja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista jalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää edellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä kohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari pohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun pyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet pahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa. S'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen rantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän saaliin — se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani rantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen poukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin että se näytti pieneltä luolalta, — silloin pisti päähäni toinen tuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten en karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin pulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten leiriä hauskalla paikalla.

Enhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani ukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja kun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla ja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.

Hänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua. Hän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä sanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin kauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän rupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin koukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.

Syötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös — mokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia, jolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän olis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi kauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin. No, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan, niin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:

"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun pitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan kolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti, kuuleks?"

Sitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui — mutta mitä hän oli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin etsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka pidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.

Noin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen. Joki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa siinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja hinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko olis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa virrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli hälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis salpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan tuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää, aattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis poistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon seinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos. Ukko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa rannassa.

Otimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin kanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin; sitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat; otin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani ja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja koukkuja ja tulitikkuja otin myös - niin, otimmahan ylimalkain kaikki tyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi lähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta meill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä eri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.

Minä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin reiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan somerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin ulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi sen alle, että se pysyisi paikoillaan — koko hirsi kun siltä kohdalta ei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä poispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.

Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään, ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian; tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen mökille.

Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja annoin veren vuotaa maahan — sanon tahallani: maahan, sillä eihän, Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin ja täytin sen suurilla kivillä — niin suurilla kuin jaksoin kantaa — ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen, ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.

No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni; sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan. Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani, sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin. Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä, niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani jälleen kanootiin.

Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta. Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani, aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää. Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin, ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.

Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti myöhäiseltä, ja haisi niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.

Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä. Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies. Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, — ja hän oli selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.

En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia eteenpäin muun puuvärkin muassa.

Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä, kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä. Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas tämä yö ainakaan tuntunut lyhyeltä — ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan käski heidän mennä h——ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän, laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja; kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se tuntui jo tulevan kaukaa.

Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva. Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt — tulvan tähden.

Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.

Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos! Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle korvaan.

Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen aamiaista.

Kahdeksas luku.

Herätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie käynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen ruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin tyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän tuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää, että siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä päivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja sammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että yläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa pöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.

Mull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta ylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun yht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: "bom!" Nousin kyynärpäälleni ja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä lehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan veden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin lossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä tiesin mitä siellä hommattiin. "Bom!" Näinhän valkosen savun pölähtävän ulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia mulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan pinnalle.

Mull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään ruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa kanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin leveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana kesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua siinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta, kunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä sitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään vähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran mukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko makaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen pulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu oikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi Illinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli totta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti sitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja kakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan, jossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä tuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin. Otin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin hampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään prostoita.

Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.

Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa, jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.

No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:

"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."

Minä puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa katteini:

"Varokaa!" — No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No, pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat. Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät kotiinsa.

No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään. Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni. Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.

Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä, ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä, sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.

No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se, näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä, jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään tarpeeseen, aattelin mä.

No, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein saaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani, mutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella retkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin äkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi sukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni sille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun yhtäkkiä hyppäsin - suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.

Sydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä siin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni varvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi tiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa, ett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja seisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos näin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle ja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis leikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä ainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.

Tullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein riski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä laahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin tulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis vanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.

Siinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta mitään, vaikka minä tykkäsin näkeväni jos jotakin, satoja kertoja. No, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin kapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa ympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja ja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.

Pimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin sentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin puolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään ja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla siellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä hevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin kapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän läpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:

"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet."

Sänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni, vanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.

Enhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta, kun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut minua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia; mutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa asiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin minä? — Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.

No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin, jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he, he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta huusin:

"Hehei, Jim!" ja hyppäsin sinne pensaan takaa.

Hän lensi ylös ja tuijotti minuun, kauhistus naamallaan. Ja sitten lankesi hän polvilleen ja pani kätensä ristiin ja vinkui värisevällä äänellä:

"Älä lyö Jim parkaa, älä lyö! Ei oo Jim koskaan teheny mittään pahhaa aaveille. Min'oon aina tykänny hirveän paljon kuolleista ja ollu hyvä niille. Armaha nyt Jim parkaa ja mee jokkeen jällens, jost' oot kotosin, ja älä pelätä vanhaa Jim parkaa, jok' aina oli niin kiltti sulle."

No, eihän siinä toki kauvan viipynyt, ennenkun sain hänen näkemään, ett'en ollut mikään aave. Ja min'olin niin ilonen, ett'oikein. Eihän ollut ikävä enää. Minä sanoin hänelle, ett'en minä puolestani pelännyt että hän kantelis ihmisille missä minä olin. Juttelin siinä sillä viisin lakkaamatta, mutta hän vain istui ja tirkisteli minuun sanomatta sanaakaan. Viimein sanoin:

"Hoho! johan aurinko on korkealla. Kohennappa tulta, että saadaan aamiaista."

"Eihän se maksa vaivaa, kun ei oo muuta mitä keitettäis ku mansikoita ja mokomaa roskaa. Mutt' onhan sulla pyssy näämmä. Kenties saatais sillä jottai parempaa syyäksemmä ku mansikoita."

"Mansikoita ja mointa roskaa? Silläkö sinä täällä elät?"

"Ei yhtään palaa muuta, ei yhtään."

"No, hyvänen aika! Kauanko sitten olet ollut täällä saarella?"

"Tulin tänne yöllä sen päivän päästä, kun tappovat sinun."

"Hä? Silloin jo?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Ja tuommosta kananruokaa vain olet saanut syödäkses?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Silloin mahtaa nälkä tonkia mahaas pahanpäiväisesti?"

"Jaksasin syyä kokonaisen hevosen, luulen ma. Kuin kauvan oot sinä ollu saarella?"

"Siitä illasta asti kuin tappoivat minun."

"Voi, kiesus! No, millä Herran tähen sin'oot eläny? Mutta kas, onhan sulla pyssy. S'on hyvä, se. Mee nyt ja ammu jottai, niin minä laitan tulen."

Me mentiin sinneppäin, missä kanooti oli, ja sill'aikaa kun hän teki tulen ruohoiseen avopaikkaan puiden välissä, juoksin minä noutamaan jauhoja ja läskiä ja paistinpannun ja kahvia ja kahvipannun ja tinakupin. Nähdessään kaiken tämän rikkauden, Jim vallan ällistyi ja luuli, että s'oli noituutta. Mutta sitten istuin onkimaan ja sain kelpo kissakalan, jonka Jim perkkasi linkkuveitsellään ja pani paistumaan.

Pian oli ruoka valmiina, ja me istuttiin ruohoon ja syötiin, ja mainiolta maistui lämmin ateria. Jim parka ahmi kuin nälkäinen susi, ja eihän se kummaa ollutkaan. Kun viimein oli saatu kylliksemme, kallistuttiin me laiskottelemaan ja voitiin paksusti.

Hetken päästä sanoi Jim:

"Mutta kuules, Huck, kuka s'oli ku tapettiin siellä mökissä, kosk'ei s'ollu sinä?"

Kerroin hälle koko juonen, ja hän sanoi, että s'oli saakelin sukkelaa. Tom Sawyerkaan ei olis keksinyt parempaa mukamas. Mutta sitten sanoin minä:

"Mutta mistä se tulee oikeastaan, että sinä oot täällä, Jim?"

Hän näytti hiukan hätääntyneeltä eikä hetkeen hiiskunut sanaakaan.

Mutta sitten hän sanoi:

"Kenties paras, ett' annetaan sen olla."

"Miksikä niin, Jim?"

"Hm, onhan syitä. Mutt' ethän sinä kantele, Huck kulta, jos sanon miten s'oli. Hä? Ethän kantele, Huck?"

"No, johan nyt! Ole huoleti, Jim."

"No, hyvä. Min' uskon sinua, Huck. Katos, s'oli niin, että — että minä karkasin tieheni."

"No, mutta Jim!"

"Joo, joo, niin s'oli. Mutta sinä lupasit, ett'et kantelis, Huck.

Muistakko, että lupasit ett'et kantelis kellekkään?"

"No, minä lupasin, ja minä pysyn sanassani, s'on vissi se. Hiis vieköön! Haukkukoot minua neekerinvarkaaks ja aplisonisti[1] roistoksi kuinka paljon tahansa; min'en siitä välitä. Minä en kantele, ja minä en syö sanaani, en kuuna päivänä. No, kas niin. Puhu suus puhtaaks nyt. Anna tulla."

"No niin, s'oli tällä viisin. Vanaha pröökynä — ei, vaan pröökynä Watson — hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta iltaan; mutt'ei siitä mittään; hän sano yhtäkaikki aina, ett'ei hän möis minua eteläänpäin, sinne Orleansiin. No, mutta viime aikona näin mä, että siellä kuleksi ja nuuski tommonen orjakauppias nurkissa, ja sillon ma tulin vähä alakuloseks. No, yhtenä iltana myöhäseen, kun pröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol' ovi vähä raollaan, ja minä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän aiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu mukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksan sattaa dollaria, ja s'oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s'olis melkein jumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan. Vanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä en jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut alleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.

"Minä lönkötin ensin alas mäkkee ja tuumasin siepata paatin rannasta, yläpuolella kaupunkii, mutta siell'oli vielä liika paljo väkkee liikkeellä, niin että minä piilotin itteni vanhaan tynnyriverstaaseen orottaakseni siks ku kukin olis menny tiehens. No, mutta minä sain jäärä sinne koko yöks, sillä siell'oli aina vain tulijoita ja menijöitä. Ja noin kuuren aikaan aamulla niin rupes paatteja kulkemaan ohi, ja melkein joka paatissa ne jutteli, että sun isä retkus oli tullu yöllä kaupunkiin ja kertonu että n'oli tappanu sinun. Ja viimiset paatit oli täynnä herroja ja prouvia, jotka oli menossa sinne paikalle kattomaan. Ja paljo siellä puhuttiin sinun hirveästä kuolemastas, Huck, ja minä olin niin julumasti pahoillani siitä, mutta nyt en olekkaan yhtään pahoillani ennää, Huck.

"No, minä makasin siellä sahajauhoissa koko päivän. Ja kyllähän mulle tuli aika lailla näläkä, mutta peloissani en mä ollu, kun tiesin, että pröökynä ja vanaha prouva menis raamatunselitykseen varahain aamulla ja että he ei kaipais mua ennenku illalla, kun minä ruukkasin tulla kottii elukkain kanss, ja ne muut palveljat tietysti pittäis friipäivää herrasväen ollessa poissa, niin että ne ei minusta välittäis.

"No, kun tuli pimmee, lähin minä tallustamaan ylöspäin pitkin joen rantaa ja kulin pari virstaa kunnes tulin autiolle paikalle; ja tuumasin mä siinä sitte mitä tekisin. Jos yrittäsin käyrä jalkasin erespäin, niin ne pian tulis jälilleni koirillans, ja jos varastasin paatin, niin ne pian kaipais sitä paattia ja ymmärtäis, että minä olin sen ottanu, nääkkös, ja ne ottas sitte selkoo, miss olisin noussu maihin, ja nuuskis jäläkiäni. Ja niin päätin mä, että uiskenteleva tukkilautta olis paras, se ei tekis mittään jäläkiä.

"No, pian näinkin valon, joka tuli ajaen jokkee alaspäin, ja s'oli valoa tukkilautan lyhyrystä. Minä hyppäsin vetteen ja uin sitä kohoren ja pysytin itteäni ajopuiren seassa, eikä kukkaan minua nähäny, kun oli pimmee. Ja kun lautta ui ohi, kapusin mä ylös sen peräpuolelle ja panin maata siihen. Väki oli kaikki etupuolella, jossa lyhyryt oli. Ja virta oli kova, niin että minä aattelin että sillä viisin ennättäsin parikymmentä virstaa ennen päivän koittoo, ja sitte luiskahtasin vetteen ja uisin rantaan ja pujahtasin mettään siell' Illinoisin puolella.

"Mutta mull'oli paha onni sillä kertaa. Justiin kun me oltiin saaren yläpään kohoralla, niin tuli yks noista pirun miehistä käyren perään päin lyhty käressä. Siin'ei ollu väärtti ruveta orottamaan, vaan minä luiskahin vetteen taas ja uin saareen päin. No, minä luulin pääseväni maalle missä hyväns, mutta mitä vielä! Ranta oli perhanan jyrkkä, ja minä sain uia pitkän matkan ennenkun pääsin maihin. Mutta pääsinpähän viimeinki ja menin sitte mettään ja tuumasin ittekseni, että piru vie en rupeiskaan ennää mihinkään tekemisiin tukkilauttain kanss niinkauvan kun he tolla viisin retustelit ympäri lyhyryins kanss. Mull'oli piippuni ja vähä kessutupakkaa ja tulitikkuja lakissani, ja n'oli pysyny kuivana, niin että mull'oli aika hyvä olla."

"Vai niin, ja sull'ei ollut mitään syömistä koko aikana, mies raukka.

Mainiota. Kuulitko, miten he ampuivat kanoonalla?"

"Kyllä, ja mä tiesin että ne ampu sulle. Ja mä näin veneen kulkevan ohi myös; istuin puskain takana kattomassa."

Pikku parvi poikalintuja tuli lentäen samassa; lensivät pari syltä, laskivat maahan ja lensivät taas. Jim sanoi, että se merkitsi sadetta. Hän sanoi, että sit' oikeastaan merkitsi se, kun kananpojat tai tyttötiitiset sillä viisin lensivät, mutt' että hän ajatteli, että s'oli sama, jos poikalinnut sitä teki. Minä tahdoin pyydystää niistä muutamia, mutta Jim pani kovasti vastaan, sanoen että se merkitsi kuolemaa mukamas. Hän sanoi, että hänen isänsä kerran makasi hyvin kipeänä, ja yks heistä silloin pyydysti linnun, ja nyt sanoi hänen mummunsa että hänen isänsä kuolis, ja hän kuolikin.

Jim sanoi myöskin ett'ei koskaan pidä räknätä niitä aineita, joita keitetään päivälliseksi; se mukamas tietää kovaa onnea. Eikä myöskään pidä puistaa leipämuruja pöytäliinasta auringon laskettua, sanoi hän; se tietää sekin kovaa onnea. Hän sanoi, että jos jollakin on mehiläispesä ja hän kuolee, niin pitää räknätä mehiläiset ennen auringonnousua ens' aamuna; muuten mukamas mehiläiset kaikki sairastuvat ja jättävät työnsä ja kuolevat. Jim sanoi, että mehiläiset ei pistä hupattoja; mutta sitä minä en uskonut, sillä minä olin koetellut niitä kerran pari, ja ne ei pistänyt minua.

Olinhan kuullut yhtä ja toista tänkaltaisista asioista ennen, mutt'en suinkaan kaikkia. Jim, hän tunsi kaikellaiset merkit ja enteet. Hän sanoi ylimalkain tietävänsä kaikki. Minä sanoin, että näytti siltä, kuin hän tuntis ainoastaan pahat merkit, ja kysyin, eikö hän tietäisi mitään hyviäkin. Silloin sanoi hän:

"Niitä ei ole paljon, ja mitä hyötyä niistä oliskaan? Jos jottai hyvvää tapahtuu, niin ennättäähän aina sen saara tietää." Ja sitten hän sanoi: "Jos sulla on paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, niin se merkittee, että sinusta tulloo rikas mies. No, se nyt sentään voi olla hyvä tietää, sillä jos oot köyhä ennastaan ja köyhyys mielestäs kestää liian kauvan, niin saattaahan tapahtua, että meet tappamaan ittes suutuksissas. Mutta jos tuosta merkistä näet, että kerran mailmassa tuut rikkaaks, niin voit malttaa mieltäs ja orottaa; voit kenties saara lainakskin rahhoo, kun rintakarvat on niinku takauksessa."

"Onko sulla paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, Jim?"

"Senhän näet."

"No, ootko sinä sitten rikas, sinä?"

"Enhän oo, mutta min'oon kerran ollu rikas ja kukaties tuun rikkaaks vieläkin. Olihan mulla, nääkkös, kerran koko neljätoista dollaria, mutta kova onni tahtoi että rupesin pikuleeraamaan, ja siilon meni kaikki tyyni h — vettiin taas."

"Millä sinä pekuleerasit, Jim?"

"Karjakaupalla, tiiäkkös. Sijotin kymmenen dollaria lehemään. Mutta sitä en tee toiste. Eräänä päivänä tuo lehemä peto petti minut ja kuoli."

"Ja sinä menetit kymppis."

"En kokonaan. Menetin vain noin yhyreksän dollaria, sillä minä möin nahan ja talin yhyrestä dollarista ja kymmenestä centistä."

"No, silloinhan sulia vielä oli viis dollaria ja kymmenen centtiä jälellä. Pekuleerasitko vielä niilläkin?"

"Pikuleerasin. Muistathan tuota vanahan patruuna Bradishin puujalka neekeriä? Hän perusti tommosen pankin ja sanoi, että jokainen, joka panis siihen yhyren dollarin, sais vuoren loputtua nelijä dollaria. No, kaikki pitäjän neekerit pani rahoja puujalan pankkiin, mutta eihän niill'ollu kelläkään siihen paljon panemista. Minä olin ainoa varakkaampi; ja minä tietysti vaarin että mun piti saara enemmän kuin nelijä dollaria voittoo. Jos en saa mitä taharon, sanoin mä, niin perustan minä pankin itte, piru vie teenkin niin. No, patruunan puujalka rupes pelekäämään 'kilpailua', kuten hän sano, sill'eihän kannattas kaks pankkia, meinas hän; ja sitte hän sano, että jos minä tahtosin panna nuo viis dollariani hänen pankkiins, niin minä vuoren lopussa saisin vissisti kolomekymmentäviis dollaria.

"No, se nyt rupeis vetelemään, tykkäsin mä, ja niinpä paninkin rahani pankkiin; tuumasin sitte, kun saisin ne kolomekymmentäviis dollaria, ruveta tekemään ahväärejä heti ja koota paljon, paljon. Tapasin erään neekerin, nimeltä Bob, jok'oli kaapannut lankkulautan, jost'ei hänen isäntänsä mittään tienny. Minä nyt ostin Bobilta tään lautan ja sanoin, että hän sais ne kolomekymmentäviis dollaria kun vuosi olis loppunu. Mutta — onko maar mokomaa kuultu? Yöllä kävi joku roisto varastamassa koko lankkulautan, ja seuraavana päivänä tulee tuo p—leen puujalka neekeri sanoen että pankki oli 'lakkauttanut maksunsa' mukamas. Ja aivan oikein; me emmä saanu penniäkään."

"No, mitä teit sinä kymmenellä centilläs, Jim?"

"Joo, minä tuumasin sillä pittää lystiä pikkusen, mutta sitte näin mä semmosta unta, että mun piti antaa ne yhyrelle neekerille, jonka nimi oli Balum — niin, ne haukkuu häntä kylän kesken Pöllö-Balumiksi, sillä ompahan ikääsku vähän yksinkertanen, mies parka. Mutta häll'on hyvä lykky, sitä sannoo kaikki; ja minä näin, että mull'oli hiton huono lykky. No, minä näin siinä unessa, että jos Balum sais ne kymmenen centtiä, niin minä voittasin niillä paljon. No, Balum otti rahat, ja sitte kuuli hän sunnuntaina kirkossa, kun pappi sano, että joka antaa köyhille, hän lainaa Herralle ja saapi satakertasesti takasin. Ja paikalla pistää Pöllö-Balum minun kymmenen centtiäni haaviin ja istuu sitte orottamaan mitä siitä lähtis."

"No, mitä siitä lähti, Jim?"

"Mitäkö siitä lähti? Ei niin mittään, ei yhtään penniä. Rahani oli mennyttä kalua, eikä Pöllö-Balumkaan saanu eres mit'oli pannu. Johan nyt! Ja minä en, piru vie, ennää lainaa pois rahojani sillä viisin. Tuo pappi ei kelepaa takaukseen; hän on petkuttaja. Olisin eres saanu takasin kymmenen centtini, ilman inträssii. Mutta sinne meni jumaliste koko pääomakin."

"No, no, Jim. Eihän siitä nyt mitään. Tiedäthän että kuitenkin kerran maailmassa tulet rikkaaks, jos saat elää kaikkine karvoines."

"No niin. Ja oikeimmittee oonkin minä upporikas nyt jo. Onhan, nääkkös, mulla nyt omana tää ruumiini ja sieluni, ja niiren hinta on kahareksan sattaa dollaria. Kumpahan mulla vain olis ne selevässä rahassa! En parempaa pyytäskään."

Yhdeksäs luku.

Olin saanut päähäni, että meidän piti mennä katsomaan muuatta paikkaa keskellä saarta, jonka olin löytänyt retkeillessäni siellä ympäri. No, me mentiinkin nyt, eikä siinä kauvan viipynyt ennenkun olimme perillä, sillä olihan koko saari ainoastaan kolme virstaa pitkä ja puoli virstaa leveä.

Siin'oli pitkällainen vuoriselänne, noin neljäkymmentä jalkaa korkea, luulen mä. Meill'oli täysi työ päästä sinne ylös, sillä noustava rinne oli hyvin jyrkkä ja pensaikko niin turkkasen tiheää. Me tallusteltiin ja kavuttiin siellä kaikkialla, ja miten olikaan, tuli yhtäkkiä eteemme isollainen luola lähellä korkeinta kohtaa ja sillä kyljellä, joka antaa Illinoisin puolelle. Luola oli niin suuri kuin pari tavallista huonetta yhdessä jonossa ja niin korkea, että Jim voi seisoa aivan pystyssä siellä sisässä. Siell'oli viileä olla. Ja Jim tahtoi, että me heti laahattais kaikki kapineemme sinne sisään, mutta siitä en minä oikein tykännyt, sillä tuo kapuaminen ees takasin, jyrkkää rinnettä ylös ja alas, kävis kaikkea muuta kuin hauskaksi.

Mutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti kätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais me pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän olis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan verikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut sanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, että kaikki kauskumme kastuisivat.

No, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti luolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan. Sitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme siihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin kalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja rupesimme laittamaan päivällistä.

Luolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri rankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko laattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen ja rupesimme keittämään päivällisruokaa.

Me levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla kertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki muut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi yhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit olleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja tuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein priima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa ulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna, että puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja tuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin että lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski läpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan oksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta, — sh! — tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me nähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän päässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä taas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän ilmaan, ja sitten — bom, bombeli, bombeli, bombeli — ylimmästä taivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan tyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.

"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?" sanoin minä. "En vaihtais tätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen ohraleipää."

"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu. Sinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä, jos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon ruppee satamaan. Vai mitä?"

Vesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se viimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin Illinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla paikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva päässyt paisumaan sen yli.

Siihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin saarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka aurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne puiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä, että meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan alaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli käärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan alla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett' olis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa luolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa saanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla. Mutta me ei niistä piitattu.

Sen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita kuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista jalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden yli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan sahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden mennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.

Eräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur ennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen, kaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin kallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta avoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään nähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen odottamaan.

No, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä valkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden sängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin sokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä nurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi "Halloo! Kuka siell'on?"

Mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan.

Jim sanoi nyt:

"Tuo mies ei nuku — hän on kuollu. Oo sinä tässä — minä meen kattomaan."

Hän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken aikaa. Sitten sanoi hän:

"Niin, niin — s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on ammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään sinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan — hän näyttää niin sikamaiselta."

No, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen muutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä tehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin pitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja viinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä mitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä riippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine ja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me kannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain hyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös. Ja yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen josta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta s'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli siellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki. N'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen sekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet kovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä ottivat mukaansa, mitä ei.

Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa, silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.

Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka eheänä kotiin.

Kymmenes luku.

Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus kummittelemaan — paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään; mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.

No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:

"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."

"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon — se tulloo vielä."

Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No, perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla, ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun, ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.

Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle, että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.

Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti. Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin kanssa kuin vaarin viinaleilin.

Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan, ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä, että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin, vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.

No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut ruveta kalakauppiaiksi.

Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? — No, sepä taas minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon naispäähineen — s'oli tommonen "rookka" — ja sidoin sen kiinni leuvan alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.