Читать книгу Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus - Mathilda Roos - Страница 6

Sisällysluettelo

Säboholmin lehmuskäytävän tumman vihreän lehdistön läpi tunkeutuivat kesäkuun auringon säteet. Ne loivat valoisia, väreileviä pilkkuja hietakäytävälle, johon puiden rungot levittivät pitkiä, tummia varjoja varhaisena aamuhetkenä. Käytävän toisella puolella oli suuri, vanhanaikuinen puisto, jossa oli sammaleilla peitettyjä puoleksi lahonneita kuvapatsaita ja vanhoja puita; toista puolta rajoitti merenlahti, joka syys- ja kevätmyrskyjen raivotessa saattoi kuohua korkealle, jonka aallot raskaasti säestivät puitten huminaa ja joka aina, lämpimimpinäkin kesäpäivinä, kukkain tuoksulla ja meri-ilmalla täytetyillä tuulahduksillaan teki ilman viileäksi.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, mutta varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli Robert Wallner jo pitkän aikaa kävellyt puistossa. Hän oli edellisenä iltana kreivittären pyynnöstä saapunut Säboholmiin, siellä pari viikkoa levätäkseen edellisen talven raskaasta työstä.

Hän näytti niin sielun kuin ruumiin puolesta nauttivan aamukävelystään; väliin hän pysähtyi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen, väliin otti hatun päästään, pyyhkäsi tukkaansa taaksepäin ja käänsi kasvonsa merta kohti, niin että sen viileät tuulahdukset saivat vapaasti hyväillä hänen otsaansa.

Saavuttuaan lehmuskäytävään, istahti hän penkille, jonka edestä puita oli raivattu pois, niin että sieltä oli vapaa näkö-ala aamuvalaistuksessa kimaltelevan merenlahden yli. Täällä istui hän kauan, katseli uneksivasti kaunista näkö-alaa. Sitten otti hän esille kirjan ja alkoi sitä lukea, mutta hetken kuluttua sulki hän sen jälleen ja vaipui taas unelmiin.

Hän ei tiennyt, kauanko hän oli näin istunut, kun keveät askeleet hietakäytävällä saattoivat hänet säpsähtämään ja kääntämään päätään. Se oli Gabrielle, joka hänkin puolestaan näytti hämmästyvän, sillä hän pysähtyi jo etäällä ja peräytyi, ikäänkuin heti olisi aikonut poistua lehmuskäytävästä.

"Suokaa anteeksi, että häiritsen … en tiennyt teidän olevan täällä … lehmuskäytävä on näin aamusin lempipaikkani", sanoi hän tavalla, joka oli aijottu kohteliaaksi, mutta jonka kylmä, jäykkä käytös, millä hän koetti salata vaikutusta, jonka Robertin läsnäolo häneen teki, saattoi melkein epäkohteliaaksi.

Mutta Robert oli tällä hetkellä niin lapsellisen onnellinen, että hän tunsi voivansa kestää, jopa voittaakin Gabriellen kylmyyden.

"Minun pitäisikin oikeastaan paeta kentältä", sanoi hän ystävällisesti hymyillen, noustessaan tervehtimään nuorta tyttöä, "lupaanpa ett'en milloinkaan enää anasta lempipaikkaanne. Mutta koska nyt jo olen täällä, niin ehkäpä voimme hetkisen viihtyä toistemme seurassa, vai kuinka?"

"Voimme kyllä!" vastasi Gabrielle ja naurahti hermostuneesti, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän tahtoi salata olevansa jollakin tavalla liikutettu, "eikö teidänkin mielestänne täällä ole kaunista … etenkin tältä paikalta on varsinkin kaunis näkö-ala…"

Hän istahti penkille, pani kätensä ristiin päivänvarjon ympäri ja käänsi kysyvät kasvonsa Robertia kohti. Tämä nyykäytti hyväksyen päätään ja istahti sitten Gabriellen viereen.

"Tahdon mielelläni nähdä ainakin osan merta", jatkoi Gabrielle naisen hermostuneella innolla, saadakseen heti vireille keskustelun, jossa hänen kuitenkin, hyvästä seurustelutaidostaan huolimatta, täytyi tunnustaa Robertille etevämmyys, "viime kesän vietimme äitipuoleni maatilalla Uplannissa, missä ei ollut muuta vettä kuin viheriä lammikko ankkoja varten, ja minä luulin kuolevani ikävään. Tulen sairaaksi, ell'en saa nähdä merta, on aivan kuin olisin suljettu vankilaan."

"Teidän suonissanne ehkä virtaa viikinkien verta", vastasi Robert hymyellen.

"Luulenpa sen melkein. Olen varma siitä, että esi-isäni purjehtivat ympäri ryöstäen ja hävittäen. Se oli runollisempaa kuin laivalla matkustaminen Säboholmin ja Tukholman välillä, johonka minun kesäiset retkeni tulevat supistumaan!" lisäsi hän nauraen.

"Mutta viikingeillä oli kyllä vaivojakin, jotka olivat vähemmän runollisia", sanoi Robert hymyillen, "eikä niihin suinkaan luettu sitä, että ainoastaan kesä-aamuisin, kauniilla ilmalla on ylhäällä kello seitsemän…"

"Mutta heillä ei luultavasti liioin ollut tapana käydä tanssiaisissa ja tulla kotiin kahden, kolmen ajoissa yöllä", vastasi Gabrielle.

"Luultavasti ei. Mutta se ei olekaan tarpeellista meidänkään aikamme viikinki-luonteella varustetuille henkilöille. Tuottaako seura-elämä teille todellakin niin suurta onnea?"

"Onnea!" huudahti Gabrielle nauraen pilkallisesti, "ei vähintäkään. Se on minulle vaan jonkinmoista morfiiniä. Jos olisin onnellinen, luulen ett'en milloinkaan jalallani astuisi sinne!"

"Ihmisillä, etupäässä nuorisolla, on omituinen käsitys onnesta", jatkoi Robert, kumartuen eteenpäin ja kepillään piirustaen hiekkaan. "He jakavat ihmiskunnan kahteen suureen luokkaan: onnellisiin ja onnettomiin, samoin kuin luonnon kannalla oleva sielutiede jakaa heidät hyviin ja pahoihin. Inhimilliseltä kannalta katsottuna ei löydy onnellisia eikä onnettomia, ei hyviä eikä pahoja ihmisiä, sillä jok'ainoassa yksityisessä ihmisessä on kaikkea tätä enemmän tahi vähemmän mutkallisella tavalla yhdistettynä. Mutta", lisäsi hän, nostaen päätään ja kääntyen Gabriellen puoleen, "kaikesta tästä huolimatta on kyllä totta, että on olemassa kaksi suurta luokkaa: onnelliset ja onnettomat, vaikk'ei maailman arvostelun mukaan. Kaikki, jotka ovat saavuttaneet uskon täydellisyyden, kaikki, jotka ovat tulleet todelliseen lapsensuhteesen Jumalaansa ja isäänsä, ovat onnellisia — kaikki, jotka eivät ole uskossa, ovat onnettomia, toivottomia, kuten Kierkegaard sanoo, vaikka he olisivatkin mahtavat kuin keisari, tahi rikkaat kuin Rotschild."

Gabriellen kasvoille oli, Robertin puhuessa, levinnyt tyytymätön, levoton ilme ja hän kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.

"Te olette siis itse täydellisesti onnellinen:" kysyi hän sen jälkeen äkkiä.

Robert ei vastannut heti; Gabriellen sanat näyttivät liikuttaneen häntä, sillä hän rypisti kulmakarvoja ja puristi huulensa kokoon.

Vasta Gabriellen uudistettua kysymyksensä, vastasi hän vakavasti, melkein ankarasti:

"Täydellisesti onnellinen. On kyllä totta, että synkät mieli-alat väliin voivat häiritä suhdettani Jumalaan ja riistää minulta onnen tunteen. Ne ovat vaan pilven hattaroita, jotka vähäksi aikaa peittävät auringon, mutta minä tiedän sen kuitenkin olevan olemassa. Ja syvinnä sydämmessäni lepää vankkana perustuksena vakava päätös, luja tahto olla onnellinen…"

"Tahto olla onnellinen?" toisti Gabrielle ivallisesti.

"Aivan niin. Onnellisena oleminen, minun mielipiteeni mukaan, riippuu ainoastaan tahdosta."

"Mutta eihän toki löytyne ketään ihmistä, joka ei tahtoisi olla onnellinen?"

"Päin vastoin. Luulenpa, että kaikkein useimmat ihmiset tahtovat olla onnettomia."

Gabrielle ei vastannut; Robertin sanat synnyttivät hänessä tuskallisen levottomuuden. Hän ei niitä ymmärtänyt, hän piti niitä arvottomina, mutta samalla kertaa herättivät ne hänessä suuttumusta siitä, ett'ei hän voinut seurata pastorin ajatuksien juoksua.

"Niin", sanoi hän viimein kylmästi, "siinä tapauksessa minä kai tahdon olla onneton. Tunnustan, ett'en laisinkaan ymmärrä, mitä te tarkoitatte, en ole milloinkaan ymmärtänyt tuollaisia uskonnollisia viisastelemisia. Suoraan sanoen, luulen uskonnon usein olevan paljasta petosta."

"Uskotteko rakkautta olevan olemassa, neiti Barneken", kysyi pastori äkkiä ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Gabriellen viimeisiä sanoja, "en nyt tarkoita jumalallista, vaan luonnollista rakkautta, miehen ja naisen välillä: uskotteko löytyvän puhdasta ja jaloa sellaista?"

"Uskon … uskon sen kyllä…" vastasi Gabrielle vähän hämillään.

"Ja löytyyhän kuitenkin niin monta sivulajia siitä, niin monta halpaa, ilettävää tunnetta, jota nimitetään rakkaudeksi, tuskinpa löytynee mitään tunnetta, jota voisi niin vääristellä kuin rakkautta. Mutta teidän päähänne ei edes pistäkään kieltää sen olemassaoloa; teidän täytyy tunnustaa, että elämän runollisuus, sen jalostuttavimmassa ja ylentävimmässä muodossa, on juuri tämä sama rakkaus, joka kuitenkin myös voi tuottaa niin paljon syntiä ja häpeätä sukukunnallemme. Miksi tuomitsette toisin uskontoa? Minkätähden kiellätte, että on olemassa todellista uskoa, jos kohta siitä löytyykin monta sivulajia, monta lm hairahdusta?"

"En ole kieltänyt sen olemassa oloa", vastasi Gabrielle äkkiä, "väitän vaan, että useimpain ihmisten usko on petosta tahi … yksinkertaisuutta. Puhun vaan omasta puolestani, ja minun mielestäni on mahdotonta voida uskoa! Tahtoisin sitä tehdä, toivoisin voivani sitä, mutta… Löytyyhän maailmassa niin paljon surua ja kärsimystä, mitenkä siis voisi uskoa Jumalan olevan rakkautta täynnä, kun hän sallii sellaista, ja eihän sitä toki tahdo uskoa muuhun kuin rakastavaiseen Jumalaan, kernaammin sitä sitten on aivan ilman. Enkä minä mitenkään voi mukautua siihen, että elämä on niin täynnä kärsimystä. Se saattaa minut vihamieliseksi Jumalaa kohtaan. Minulla on, esimerkiksi, nuori ystävä, joka äskettäin täytti kaksikymmentä vuotta ja joka kahdentoista vuotiaasta asti on ollut rampa molemmista jaloistaan, niin että häntä on täytynyt vetää ja kantaa kuin pientä lasta. Hänen täytyy kieltäytyä kaikesta nuoruuden ilosta, kaikki, kaikki, mikä antaa elämälle sen arvon, ei ole milloinkaan hänelle olemassa! En voi koskaan mennä hänen luotaan, sydämmeni paisumatta katkeruudesta ja toivottomuudesta, ja minusta tuntuu ikäänkuin tahtoisin puristaa nyrkkiä tuolle julmalle voimalle, joka niin hirvittävällä tavalla rasittaa ihmisraukkaa."

"Entä hän itse, onko hänkin yhtä täynnä toivottomuutta ja katkeruutta?" kysyi Robert, joka hyvin tunsi nuoren tytön, jota Gabrielle tarkoitti.

"Hän! Ei, hän on enkeli!" lausui Gabrielle. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä ja katkeruus hänen kasvoillaan antoi sijaa lämpimämmälle hohteelle; "en ole milloinkaan kuullut hänen lausuvan valituksen eli edes kärsimättömyyden sanaa, päin vastoin sanoo hän voivansa kiittää Jumalaa kärsimyksistä, jotka ovat häntä kohdanneet."

"Tässähän teillä on elävin todistus todellisesta uskosta", vastasi Robert. "Ettehän toki tahdo sanoa ystävänne uskonnon olevan petosta tahi teeskentelyä?"

"En suinkaan, mutta kenties se on hänelle jonkinmoinen korvaus siitä ilosta, mitä elämä ei voi hänelle tarjota. Kaikessa tapauksessa on hänen uskonsa todellinen ja vilpitön. En tunne ketään ihmistä, jota niin ihailisin ja kunnioittaisin kuin häntä. Hän on rakastettavin ja hellin olento, mitä voi ajatella; hän vaan miettii, mitenkä saattaisi tuottaa muille hyötyä ja iloa! Hän on kristitty, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mutta kuinka monet ovat hänen kaltaisiaan? En minä ainakaan ole milloinkaan nähnyt ketään, joka vähintäkään olisi häntä muistuttanut!"

"Mutta ettekö ymmärrä, että tämä ainoa esimerkki riittää todistamaan, että todellakin löytyy voima, jota nimitämme uskoksi, ja että riippuu meistä itsestämme tahdommeko sen omistaa vai emme?" vastasi Robert hymyillen. "Rauta ei itsessään ole magneetillista, mutta niin pian kuin magneetillinen voima siihen koskettaa, tulee se todistukseksi siitä, että sellainen voima todellakin on olemassa. Samoin on ihmis-sielunkin laita. Jos vaan kerrankin olette nähnyt ja tunnustanut niitä ihania hedelmiä, joita usko siinä voi tuottaa, niin ette suinkaan saata kieltää tämän voiman olemassa oloa."

"Se ei ole minulle mikään todistus!" lausui Gabrielle kiivaasti. "En ole milloinkaan tunnustanut salaperäisten voimain vaikuttavan ystävässäni. Hän on luonteeltaan harvinaisen jalo ja suuremmoinen, sentähden voi hän jalolla tavalla kestää kärsimystään. Mutta saisimmepa nähdä, jos tuollainen kärsimys kohtaisi jotakin vähemmän jaloluonteista … esimerkiksi … äitipuoltani … minkälaisia hedelmiä hän tuottaisi — pitäähän hänkin itseään uskon todistuksena — mutta, en minä vaan luule, että hänen hedelminään olisi kärsivällisyys ja rakkaus."

"Anteeksi, neiti Barneken, vaan nyt ette ole rehellinen päätelmissänne", vastasi Robert vakaasti. "Tiedän kyllä hyvin, ketä tarkoitatte 'ystävällänne', tunnen hänet hyvin, kenties paremminkin kuin te. Voisin siis kertoa teille, ell'ette ennestään sitä tietäisi, että oli aika, jolloin ystävänne ei suinkaan kestänyt kärsimystään jalolla tavalla, jolloin hänen sydämmensä päinvastoin oli täynnä katkeria, vihamielisiä ajatuksia, jolloin hän Jobin tavoin kirosi syntymähetkeänsä…"

"Oliko se sitten ihmeellistä!" huudahti Gabrielle innostuneena. "Oi, jos minä olisin ollut hänen sijassaan, en mielestäni olisi löytänyt kyllin voimakkaita sanoja kirotakseni…"

"En ole sanonut sen olleen ihmeellistä", keskeytti häntä Robert, ja hänen äänensä värähteli kärsimättömyydestä. "Sanon tämän vaan osoittaakseni teille, ett'ei ystävänne itsestään voi kestää kärsimystään niin jalosti, niin kärsivällisesti, sellaisella ilolla kuin hän sen tekee, vaan että se on usko, joka vaikuttaa hänessä tämän ihmeen."

"Se on teidän mielipiteenne, vaan se ei ole minun", vastasi Gabrielle, ja äkkinäinen kylmyys seurasi hänen äskeistä kiihkeyttään. "Luulen päinvastoin, että juuri hänen luja ja jalo luonteensa, taisteltuaan kovan taistelun kärsimättömyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan, vihdoinkin on päässyt voitolle ja opettanut hänelle taidon tyytyä kohtaloonsa ja muodostaa elämäänsä niin onnelliseksi kuin mahdollista."

"Mutta niin ei hän itse arvostele asiaa. En ole milloinkaan kuullut hänen puhuvan kohtaloonsa tyytymisestä. Sitä vastoin olen lukemattomia kertoja kuullut hänen sanovan, että joll'ei hän saisi kiinnittää katsettaan Kristuksen ristiin, joll'ei uskon voima hetki hetkeltä häntä sukisi, vaipuisi hän silmänräpäyksessä epätoivoon ja katkeruuteen. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen sanojensa totuutta."

"Se on itsensä pettämistä", vastasi Gabrielle äkkiä ja, päättävästi, "jonkinmoinen pelastusvyö, jota hän käyttää voidakseen pysyä ylhäällä…"

"Itsensä pettämistä? Mutta onko teillä todellakin oikeutta syyttää ystäväänne siitä? Minä puolestani olen harvoin nähnyt terävämpää, selvempää ja itsetietoisempaa järkeä…"

"Sitä en ole milloinkaan kieltänyt! Hän on lahjakkain nainen, minkä tunnen ja tiedän kyllä hyvin, ett'en ole kelvollinen päästämään hänen kengännauhojaankaan…"

"No, ja kuitenkin tahraatte tätä järkeä, jota näytte niin innokkaasti ihailevan, rakentamalla psykoloogisia hairahduksia voidaksenne väittää uskoa olemattomaksi. Onko siinä teidän mielestänne rahtuakaan johdonmukaisuutta?" kysyi pastori ja katseli hymyillen nuoren tytön liikutettuja kasvoja.

"On, se ei vähintäkään ole ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa", vastasi Gabrielle yhä jäykemmin, "en luule kenenkään voivan kieltää, ett'eivät lahjakkaimmatkin ihmiset saata joutua itsensä pettämisen uhriksi. Väitän yhä vieläkin, että ystävä raukkani on teräväjarkinen ja kaikissa suhteissa lahjakas, vaan ett'ei hänen mielensä tätä nykyä ole oikein tavallisessa tilassaan. Jos hän olisi saanut olla terve, olisi hän varmaan ollut toisenlainen, mutta nyt on hän, kuolinhaavan saaneen eläimen tavoin, joka ei tiedä minne mennä, lopulta joutunut uskonnollisen innostuksen valtaan, joka tuottaa hänelle jonkinmoista korvausta kaikesta siitä, mitä elämä häneltä kieltää. Oi. minä ymmärrän hänet niin hyvin, hänen elämänsä on niin tyhjää, niin kaikkea runollisuutta vailla, ja paremman puutteessa on tuolla haaveksimisellakin jonkinmoinen runollisuutensa. Tekisin aivan samoin kuin hän; vapaaehtoisesti ja tietäen pettäväni itseäni saattaisin liittyä uskonnolliseen lahkoon. Se osa olemuksestani, joka ei kokonaan voi olla ilman kaikkea elämän lumousta, haaveilisi virren veisuussa ja hurmautuisi uskonnollisista tunnelmista, sillä välin kun parempi osa, terve järkeni säälittä nauraisi minulle!"

Robert ei vastannut mitään. Gabriellen sanat tekivät häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hänen oli vaikea salata tunteita, joita ne hänessä herättivät. Mitenkä oli mahdollista, että yhdeksäntoista vuotiaalla tytöllä oli niin aikainen käsitys elämän suhteista, niin sairalloisen tarkka huomio ihmissydämmen salaisuuksista? Mikä oli valmistanut tämän nuoren tytön mielen niin hedelmää tuottavaksi maa-alaksi epäilykselle ja uskottomuudelle? Kuinka monta taistelua hänen vielä tuli taistella, mitä synkkiä, yksinäisiä polkuja hänen vielä tuli vaeltaa, kuinka vaski vielä hänessä tarvitsi puhdistamista, takomista ja hiomista, ennenkuin kuona eroaisi ja hänen sydämmensä puhdistuisi vastaanottamaan ja ymmärtämään selitystä elämän suureen, ihmeelliseen arvoitukseen. Selittämätön tuskan tunne valtasi hänet äkkiä ja saattoi hänet nopeasti kääntämään päätään sivulle päin, salatakseen kyyneleitä, jotka vasten hänen tahtoansa nousivat hänen silmiinsä.

Myöskin Gabrielle istui ääneti, pää puoleksi pois käännettynä, vaipuneena tuskallisiin ajatuksiin, joille ihana kesä-aamu, puiden humina lehmuskäytävässä ja aaltojen hiljainen loiske rantoja vastaan antoi surullisen viehätyksen…

Äkkiä keskeytti heidän ajatuksiaan aamiaiskellon tuikea ja kiivas sointi, jossa Gabrielle oli huomaavinaan äitipuolensa aamutervehdyksen. Nuori tyttö säpsähti ja nousi äkkiä penkiltä.

"Kun kello jo on yhdeksän", lausui Gabrielle vallattomalla tavallaan, joka muistutti kyllästynyttä, suuren maailman naista, "tiedän kyllä teidän halveksivan naisten kohteliaisuuksia niinkuin leipurin lapset vehnästä, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa ajan kuluneen erinomaisen nopeaan teidän seurassanne."

Robert ei yhtynyt nuoren tytön keveään keskustelutapaan, eikä surullinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

Vaan Gabrielle ei antanut tämän ilmeen peloittaa itseään, vaan jutteli yhä samalla vapaalla tavalla, heidän mennessään puiston läpi, rakennusta kohti. Hänellä oli vastustamaton tarve päästä iloisemmalle tuulelle, sillä lieventääkseen levottomuutta, jota hän tunsi siitä, että tämän hetken ystävällinen mieliala oli viehättänyt häntä pastorille osoittamaan avomielisyyttä, jota hän ei käyttänyt edes uskotuimpia ystäviäänkään kohtaan. Jokaiselta kuluvalta silmänräpäykseltä kiihtyi hänessä yhä enemmän tuska, jota ne henkilöt, joiden sieluelämä on itsenäinen ja puhdas, tuntevat, kun joku arvaamatoin mieli-ala on viekoittanut heidät paljastamaan itsensä vieraalle.

Saavuttuaan penkereelle, näkivät he Mimmin ja Ebban täyttä vauhtia juoksevan alas portaita ja mäkeä. Kun molemmat tytöt olivat tervehtäneet pastoria, tehden kömpelön, aaltomaisen liikkeen ruumiillaan ja nyökäyttäen päätään, — jonkinmoinen kumarrus, missä helposti saattoi huomata ponnistuksia saavuttamaan Bellan tervehtämistapaa, jota he pitivät ihanteena, tarttui Mimmi Gabriellen toiseen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Bella, 'hän' on menehtymäisillään kiukusta. 'Ahlbornska' on ilmoittanut pastorin ja sinun istuneen kokonaisen tunnin lehmuskäytävässä."

"Ärsytäppäs häntä menemällä penger-tietä hänen ikkunansa ohi", kuiskasi

Ebba takaapäin.

Gabrielle likisti merkitsevästi Mimmin käsivartta ja jatkoi sitten vallatointa keskusteluaan pastorin kanssa.

"Pastori, ratsastatteko mielellänne?" kysyi hau ja loi Robertiin keikailevan katseen.

"Ratsastan", vastasi pastori tyvenyydellä, johonka ei Gabriellen intokaan vaikuttanut mitään, "ennen olin hyvinkin huvitettu siitä, mutta viime vuosien kuluessa ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Mutta täällä teillä ainakin on aikaa", jatkoi Gabrielle entiseen tapaansa, "en voi ymmärtää että koko päivä kuluisi köyhien luona käymiseen ja tutkistelemiseen. Meillä on täällä kaksi mainiota ratsua; jos teitä haluttaa, voimmehan joskus yhdessä…"

Pastori ei kuitenkaan ehtinyt vastata nuoren tytön ehdotukseen, sillä Gabriellen puhuessa, ilmestyi kreivitär portaille synkkänä ja onnettomuutta ennustavana kuin äkkiä nouseva ukkospilvi. Nuoriin tyttöihin katsahtamatta, meni hän surkean näköisenä pastoria vastaan ja ojensi sanaakaan lausumatta hänelle kätensä aamu-tervehdykseksi.

Kun tämä oli tapahtunut, kääntyi hän, yhä yhtä synkän näköisenä

Gabriellen puoleen ja sanoi tylysti:

"Gabrielle ja lapset tietävät, että aamiainen on valmis kello yhdeksän ja että minä toivon teidän silloin säntillisesti saapuvan pöytään. Nyt soitan jo toista kertaa."

"Pyydän anteeksi", kiiruhti pastori vastaamaan, "mutia se oli minun syyni, minä viivytin neiti Barnekenia liian kauan."

"Kun velvollisuus kutsuu, ei saa antaa viivyttää itseään", sanoi kreivitär ja vaalea, marttyyrimainen hohde levisi hetkeksi hänen surullisille kasvoilleen; "kysymyksessä oleva asia on kyllä vähäpätöinen, mutta ensimmäinen elämän ohjeeni on: uskollisuus vähässä, tottelevaisuus pikku asiassakin, ja sitä sääntöä koetan painaa lastenkin mieleen."

Pastori ei vastannut; hän nyykähytti vaan päätään, meni viemään hattunsa ja keppinsä etehiseen ja seurasi sitten kreivitärtä ruokasaliin.

Pikku tytöt, joissa äitipuolen varoitukset aina herättivät silmänräpäyksen kestävän raukeuden, menivät siivosti perässä ja kaikkein viimeisenä tuli Gabrielle, jonka kalpeat posket hehkuivat mielikarvaudesta, kun häntä tällä tavalla oli nuhdeltu vieraan kuullen.

Hän ei voinut kääntää pois silmiään äitipuolensa vartalosta heidän kulkeissaan pitkän käytävän läpi, joka penkereelle vievältä ovelta johti ruokasaliin. Tuossa selässä oli jotakin, joka ärsytti häntä raivoon asti, oli aivan kuin se olisi aaltoillut mielistelemisestä ja tukahdetusta kiukusta…

"Minä vihaan häntä", lausuu Gabrielle itsekseen, ja puristi kiivaasti nyrkkiään, "minä vihaan häntä…"

Aamiaista syödessä tuli kreivitär kuitenkin koko joukon paremmalle tuulelle. Pastori oli nyt hänen vieressään ja vampyyrin kaltaisella voimalla, joka on omituinen muutamille naisille, osasi hän ikäänkuin imemällä vetää puoleensa koko hänen huomionsa ja tällä menetyksellä karttui hänelle taas hyvää mieltä ja ystävällisyyttä.

Gabrielle sitä vastoin ei puhunut eikä syönyt paljo mitään koko aamiaisen kestäessä. Pastori ojensi hänelle useampia kertoja leipäkoria ja ruokavateja, ja loi häneen tutkivan katseen, mutta Gabrielle vaan pudisti päätään ja työnsi kieltävästi pois hänen ojennetun kätensä.

Äkkiä tunsi hän omituisen, tuikean katseen kohtaavan itseään äitipuolensa silmistä. Tästä säpsähti hän kuin pieni lapsi, joka äkkiä näkee käärmeen pään nousevan vierestään.

"Nyi se tulee", ajatteli hän kauhistuneena, "tunnen, että hän aikoo sanoa jotakin joka minua loukkaa; oi, jos vaan voisin juosta tieheni, jos voisin päästä pakoon … tuntuu aivan siltä kuin hävyttömyys suhisisi ilmassa ympärilläni … oi, jos minä vaan…"

"Minkätähden et syö, Gabrielle?" kysyi kreivitär lyhyesti. "Mikä sinua vaivaa? Oletko sairas? Siinä tapauksessa lähetämme heti noutamaan lääkäriä."

"En ole sairas", vastasi Gabrielle ja maailman tapoihin tottunut nuori tyttö arasteli pienen lapsen tavoin äitipuolensa tylyä katsetta, "minulla vaan ei ole nälkä."

"Mutta tämä ei toki käy laatuun", jatkoi kreivitär entiseen tapaansa, "sinun täytyy ruveta juomaan terveysvettä, saadaksesi takaisin ruokahalusi. Sinulla, rakas lapseni, ei todellakaan ole varaa käydä kalpeammaksi tahi laihemmaksi. Katsohan vaan ranteitasi, käy oikein säälikseni nähdä niitä."

Gabrielle ei vastannut; mutta itsekseen ajatteli hän, että jos kreivittäreltä menisi lihan palanen väärään kurkkuun, ei hän suinkaan tekisi mitään sen poissaamiseksi sieltä.

"Neiti Barneken on hankkiva itselleen paremman ruokahalun päivälliseksi", lausui pastori äkkiä, "hän ja minä olemme päättäneet aamupäivällä lähteä ratsastamaan, ja se on liikunto, joka tavallisesti kiihoittaa ruokahalua."

Kreivittären kasvot synkistyivät äkkiä.

"Vai niin", sanoi hän jääkylmästi ja loi samassa Gabrielleen katseen, joka sanoja selvemmin ilmoitti, että se ratsastus-retki tulisi tapahtumaan ainoastaan mielikuvituksessa.

Kreivitär täyttikin, mitä hänen katseensa oli luvannut. Heti aamiaisen jälkeen pyysi hän pastoria tulemaan kirjoitushuoneesensa, missä pidätti häntä pari tuntia keskustelemalla uuden vaivaistalon ehdotuksesta, jota hän aikoi pyytää kreivin esittämään seuraavassa kunnankokouksessa. Kun tämä aine, johon Robert oli erinomasti innostunut, oli loppuun käsitelty, kysyi kreivitär, lempeästi hymyillen, eikö pastori tahtoisi seurata häntä Enbyhyn, Lars Petter'in luo; vaimo siellä oli hyvin sairas ja hänen sieluntilansa äärettömän surullinen. Pastori oli tietysti heti taipuvainen. Kreivitär pukeutui sopivaan kävelypukuun, joka oli yksinkertainen, vaan aistikas ja kaunisti häntä. Käsivarrellaan oli hänellä pieni kori, täynnä kirjoja, rahaa y.m. ja kädessä pitkä päivänvarjo, jota hän käytti keppinä. Yhdentoista ajoissa pastori ja hän sitte läksivät Enbyhyn Lars Petter'in luokse.

Oli kuuma kesäpäivä ja tie Lars Petterin tuvalle, joka oli noin puolen penikulman matkan päässä Säboholmista, kulki melkein lakkaamatta auringonpaisteisten niittyjen yli ja pölyisiä maanteitä pitkin. Tavallisesti kreivitär ajoi käydessään köyhien luona, mutta tänään hän piti kävelemisen edullisempana, sillä jos hän olisi ajanut, ei koko matkaan olisi kulunut kuin pari tuntia, jota vastoin edestakainen kävely levähdyksineen ja keskusteluineen saattaisi kestää melkein koko aamupäivän.

Pastoria lämpö suuresti rasitti; hän oli kyllä muuten ravakka jalkamies, mutta puolipäivän kuumuus, jota ainoastaan ani harvoin joku varjo vähensi, vaikutti hänessä päänkivistyksen ja saattoi hänet hikoilemaan niin, ettei kävely suinkaan hauskaa ollut.

Kreivitär sitä vastoin kulki auringonpaisteisten niittyjen yli niin uutterasti, että se olisi kunnostuttanut päiväläis-naistakin. Hänen laiha, hermostunut ruumiinsa ei milloinkaan tuntenut väsymystä, kun hän oli asettanut itselleen päämäärän. Nytkin hänen kulkeissaan pastorin vieressä, lepäsi hänen kasvoillaan pontevuus, joka teki melkein hervaisevan vaikutuksen hänen seuralaiseensa, jonka väsymystä hän ei ollut huomaavinaankaan ennenkuin he saapuivat metsistöön, missä hän jo edeltäpäin oli päättänyt, että he levähtäisivät hetkisen hauskasti keskustellakseen.

Levätä he kyllä saivat, mutta ei edes kreivittären pontevuuskaan saanut aikaan hauskaa keskustelua. Pastori vastasi vaan muutamilla sanoilla, eikä kreivittären ystävällisten kasvonliikkeiden eikä mielisteleväin huomautusten onnistunut poistamaan tyytymättömyyttä, joka kuvautui hänen muuten niin avonaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.

Heti heidän saavuttuaan Lars Petterin luo, katosi kuitenkin tämä pieni tyytymättömyys kokonaan. Kärsivällisesti ja hellästi kuunteli pastori sairaan valituksia ja koetti parhaan taitonsa mukaan häntä lohduttaa ja rauhoittaa.

Kreivitär istui läheisyydessä tuolilla. Hän kuunteli, kädet ristissä, innostuneena, harras ilme kasvoillaan, vakavia sanoja, jotka nuoren papin matala, sointuva ääni teki vielä liikuttavammiksi.

He viipyivät pari tuntia tuvassa; kreivitär tiedusteli väen ruumiillisia tarpeita, auttoi itse toista tyttöä tekemään vuodetta, Lars Petterin muuttaessa sairasta, lahjoitti heille rahaa ja lääkkeitä, antoi heille joukon terveys-opillisia ohjeita ja käytännöllisiä neuvoja. Kaiken tämän teki hän hartaalla, myötätuntoisella huolenpidolla, joka saattoi sairaan nyyhkyttämään kiitollisuudesta ja ihailusta.

"Totta on", sanoi Lars Petter kynsien päätään, "että meidän kreivittäremme vertaista ei ole missään, sen olen aina sanonut ja sanoissani pysyn."

Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin, kun hän, päätään pudistaen ja useampia kertoja toistaen sanan "vaiti, vaiti", torjui torpan asukkaiden kiitollisuutta. Suloinen liikutus valtasi hänen mielensä ja poisti hetkeksi omituisen, kalvavan levottomuuden, joka aina häntä vaivasi. Hän loi pastoriin pikaisen, tietämättään aran ja rukoilevan katseen, ikäänkuin hänessä vallitsevat hellät tunteet olisivat vastustamattomalla tavalla vaatineet jotakin myötätuntoisuuden osoitusta, sanaa, katsetta… Mutta hänen salaiset rukouksensa jäivät vastauksetta; pastori ei näyttänyt häntä ymmärtävän, hän ei edes ollut huomaavinaan hänen katsettaan, vaan jatkoi yhä ystävällistä puhettaan Lars Petterin tytön kanssa.

Sillä välin oli aamupäivää jo paljon kulunut ja huolimatta toivomuksestaan vielä voida viipyä köyhän väen luona, valtasi kreivittären, nähdessään pastorin väsyneet kasvot, äkkinäinen into päästä sieltä pois, jonka tähden hän jotenkin kiireellisesti heitti hyvästi ja lähti sitten, Lars Petterin kiitosten ja vaimon siunausten seuraamana, pastorin kanssa kotimatkalle.

Päivällisen jälkeen, jota syödessä vallitsi jotenkin raskas mieliala, koetti Gabrielle vielä kerran panna toimeen ehdoiteltua ratsastusretkeä Robertin kanssa. Tämä innostui siitä kohta; toivo jälleen saada nauttia huvia, josta hänen niin monen vuoden kuluessa oli täytynyt luopua, tuotti hänelle lapsellisen ilon.

"Nuoruudessani minua pidettiin hyvänä ratsastajana", sanoi hän leikkiä laskien, "ja jollei Jumala olisi minua ohjannut toisille teille, olisi minusta luultavasti tullut kelpo urheilija."

Kreivitär ei sanonut mitään, hän ei ollut kuulevinaankaan mitä molemmat nuoret puhuivat, vaan kumartui syvemmälle käsityönsä yli ja laski synkkänä uutterasti sen silmukoita.

Mutta kun tallirenki vähän aikaa sen jälkeen talutti hevoset portille ja Gabrielle kauniina ja varomattoman säteilevänä voittoriemusta tuli ulos hienossa ratsastus-puvussaan, sai kreivitär äkillisen hermotaudin kohtauksen. Pastori, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista kohtausta, kauhistui nähdessään nämät täristykset ja kuullessaan tuon raukeevan äänen, joka kuiskasi tuskin kuuluvasti: "vettä." Kalpeana ja liikutettuna seisoi hän kumartuneena sohvan yli, jolla kreivitär makasi, käsivarrellaan tukien hänen päätään sillä aikaa kun Gabrielle kaatoi vettä sairaan suuhun. Kun nuori tyttö äkkiä kuiskasi hänelle, että olisi paras, jos äitipuoli saisi olla yksin ja että he aivan hyvin saattoivat lähteä aijotulle ratsastusretkelle, katsoi hän kummastuneena Gabrielleen ja vastasi, että asiain näin ollessa, on mahdotonta kreivitärtä jättää.

Gabrielle ei vastannut mitään. Hän puristi kokoon huulensa ja kasvoilleen levisi marmorintapainen kylmyys. Pikaisella liikkeellä laski hän lasin kädestään pöydälle ja läksi huoneesta käskeäkseen tallirengin viemään pois hevosia.

Kreivittären kohtaus taukosi heti sen jälkeen kun Gabrielle oli hänet jättänyt; täristykset herkesivät vähitellen, silmät avautuivat ja raukeasti hymyillen saattoi hän pyytää pastorilta anteeksi siitä, että tämän oli täytynyt olla näkemässä hänen heikkouttaan.

Ratsastusretkestä ei enään tullut kysymystäkään; niin Gabrielle kuin pastorikin olivat kadottaneet halun siihen.

Seuraavana päivänä oli kreivitär taas aivan entisellään ja valmis jälleen viemään pastoria torpparien asuntoihin. Tällä kertaa hän sentään ajoi ja otti toisen pikku tytöistä mukaan. "Tahdon, että lapset varhain oppivat tuntemaan köyhien kurjuutta", lausui hän selitykseksi pastorille.

Tähän tapaan jatkoi hän seuraavina päivinä, kulki jalan tahi ajoi tuvasta tupaan, teki pastorin tutuksi kansan sielunelämään, kertoi hänelle tuumistaan parantaakseen työväen asemaa tiluksella j.n.e. Ja pastori kuunteli, kärsivällisesti ottaen osaa kaikkeen, jos kohta hänet väliin valtasikin väsymyksen tunne, lausumaton ajatus siitä, ettei tämä ollut sellaista lepoa, jota kreivitär oli hänelle luvannut ja jota hän niin hyvin tarvitsi sekä sielun että ruumiin puolesta.

Sitä paitsi oli toinenkin seikka, joka näinä päivinä häiritsi hänen mielensä sopusointuisuutta. Hänen oli nimittäin mahdotonta saada tavata Gabrielle yksin. Ensimmäisestä aamusta asti, jolloin he kohtasivat toisensa lehmuskäytävässä, ei hän ollut puhunut Gabriellen kanssa muuta kuin ruokapöydässä tahi kreivittären läsnäollessa. Nuori tyttö näytti häntä karttavan; jos he joskus sattuivat tapaamaan toisensa, kreivittären olematta mukana, onnistui Gabriellen aina löytää joku tekosyy, minkä nojalla saattoi poistua.

Oli jotakin niin salaperäisen lumoavaa tällä tavalla joka päivä ja joka hetki nähdä hänet, oppia tuntemaan hänen askeleensa, hänen äänensä värähdykset, eikä kuitenkaan voida ajatuksia vaihtamalla lähestyä häntä. Tämä kainous, joka niin suuresti erosi kreivittären innokkaasta ystävällisyydestä, ympäröi nuoren tytön puhtauden hohteella, mikä veti puoleensa ja lumosi hänen mielikuvituksensa. Jos hän, istuessaan juttelemassa kreivittären kanssa, vaikka vaan etäältäkin kuuli Gabriellen äänen tahi näki hänet vilahdukselta, saattoi hän, niin ettei kreivittären haukansilmäkään huomannut muutosta hänen ulkomuodossaan, vaipua suloiseen haaveiluun aivan kuin hän olisi kuullut etäisen laulun epäselviä säveleitä.

"Tämän nuoren tytön olennossa on salaperäisyys, jota ei kukaan ymmärrä ja hän itse kaikkein vähin", mietti hän, "hänen sielunsa syvyydessä kätkeytyy puhtaus, joka pintapuolisuuden ja teeskentelynkin lävitse tunkeutuu esiin … hän on liian hyvä nykyiselle elämäntavalleen … toinen ympäristö, uudet vaikutukset … niin, hän on totuuden rakkautensa, rehellisyytensä kautta likempänä Jumalan valtakuntaa kuin moni, joka luulee siellä olevansa…"

Se nais-ihanne, jota hän jo lapsuuden ijästä asti oli pitänyt niin puhtaana ja kirkkaana, että jo hänen ajatuksensakin sitä tahrasivat, alkoi vähitellen esiintymään selvissä, määrätyissä muodoissa; se ei enää ollut paljas mielikuva, jota oli mahdotonta saavuttaa, se oli elävä, todellisuudesta otettu kuva, jota ympäröi hänen mielikuvituksensa sille luoma puhdas hohde.

Robertin ollessa Säboholmissa, oli kreivittärellä ajoittain perherakkauden palajavia kohtauksia. Silloin piti kaikkein, — Gabriellen, pikku tyttöjen, kreivittären itsensä ja neiti Ahlbornin, keski-ikäinen nainen, joka oli kreivittären oikea käsi ja jota talossa kutsuttiin "mamselliksi", kokoontua arkihuoneesen tahi kuistille ompelemaan esiliinoja ja hameita tiluksen köyhille. Silloin luki pastori aina ääneen. Tahi ajettiin vaunuissa jollekin likiseudulla olevalle paikalle, jossa sitten asettauduttiin metsäiselle mäelle ja syötiin päivällistä. Gabrielle ei tiennyt mitään ikävämpää kuin nämät huvimatkat. Niillä vallitsi jäykkä, juhlallinen mieliala, joka ei laisinkaan sopinut tuollaisiin maahuveihin; jos puuttui suola-astia tahi veitsi joltakin, saattoi kreivitär näyttää tyytymättömältä ja kummastuneelta, ja "Ahlborn" raukka oli koko kotimatkan ja vieläpä osan yöstäkin pahoillaan tuosta pienestä onnettomuudesta.

Eräänä päivänä, heinäkuun lopulla — pastori oli silloin ollut lähes kuukauden Säboholmissa. eikä vielä ollut kysymystäkään, että hän lähtisi sieltä pois — teki seurue tuollaisen huviretken erääsen, lähiseudulla olevaan, luonnonihanuudestaan tunnettuun kartanoon. Tämä retki oli onnistuneimpia kreivittären yrityksistä; ei mitään puuttunut, veitset, suola-astiat, kaikki oli palkoillaan yhtä tarkasti, kuin jos pöytä olisi ollut katettu Säboholmin suuressa salissa. Kreivitär oli erinomaisen hyvällä tuulella, kutsui Gabriellea "Bellaksi" ja Mimmiä ja Ebbaa "palleroisiksi", pastori oli ottanut mukanaan runoja, joita hän lausui auringon laskiessa. Gabrielle oli ääneti, hajamielisenä ja antoi äitipuolen yksin puhua. Seuraus tästä oli, että he vasta kymmenen ajoissa, kun kaste jo oli laskenut ja kesäyön hämäryys alkoi levittää keveätä huntuaan, läksivät paluumatkalle.

Mennessä olivat kreivitär, Mimmi ja pastori ajaneet ensimmäisessä vaunussa, Gabrielle, Ebba ja "Ahlborn" jälkimmäisessä, mutta paluumatkalla tuli Gabrielle, salaperäisten voimain vaikutuksesta, istumaan kreivittären vieressä, pastoria vastapäätä. Oli mahdotonta tietää, kuka oli aikaansaanut tämän muutoksen tahi kuinka se yleensä oli voinut tapahtua ilman kreivittären suostumusta, mutta kaikki kävi niin nopeasti, niin viimeisessä silmänräpäyksessä, että kreivitär ensi kerran elämässään huomasi itsensä petetyksi. Tästä seurasikin, että kreivittären hyvä tuuli yhtäkkiä katosi; hän sai kovan hampaan pakotuksen, kääntyi poispäin ja tuijotti jäykästi ojaan. Kun pastori vähän väliä ystävällisesti kysyi mitenkä hänen hampaittensa laita oli, vastasi hän niin kumealla, tylyllä äänellä ja luoden häneen niin martyyrimaisen katseen, ikäänkuin hammassärky olisi ollut parantumattoman maailman-kivun uusin ilmestysmuoto.

Mutta Gabrielle ei antanut äitipuolensa synkkämielisyyden häiritä itseään. Nuori tyttö istui taaksepäin nojautuneena vaunuissa, kädet sylissä ja kasvoillaan uneksiva, syvämielinen hymyily, joka todisti hänen tällä hetkellä olevan välinpitämättömän ukkospilvestä, mikä hänellä oli vieressään. Myöskin Robert antoi hetken mielialan viekoitella itseänsä ensi kerran näyttämään vähän niitä tunteita, jotka päivä päivältä olivat saaneet yhä suuremman vallan hänen sydämmessään. Hän ei voinut olla aina vähän väliä luomatta puhuvia katseita Gabriellen kasvoihin, jotka vienossa kesäyön hämärässä esiintyivät kaikessa siinä puhtaassa, neitsyeellisessä loistossa, jolla hänen mielikuvituksensa aina ympäröi nuoren tytön kuvaa.

Vaunut, joita veti kaksi vilkasta araabialaista hevosta, vierivät salaman nopeudella tasaisella maantiellä; metsät ja niityt näkyivät vaan vilahdukselta, ja näköalan laajetessa, loisti sieltä täältä yksinäinen valo taivaan rannalla, jonka keveät sumut peittivät hienoilla, epämääräisillä värityksillä.

Metsissä, joiden kautta tie kulki, vallitsi syvä hiljaisuus. Yön salaperäiset äänet, vaunujen tasainen liikunto, tähdet, jotka sieltä täältä vilkkuivat tumman sinisellä taivaalla, jonka yli hämäryys oli levittänyt ohuen, mustan huntunsa, herätti Robertissa ja Gabriellessa omituisia tunteita, joita he sanoitta havaitsivat. Elämän ihanuus, nuoruuden runollisuus, jonka tämä retki hiljaisena, lämpimänä kesäyönä oli loihtinut esiin kaikessa sen voimassa, kosketti heidän mieltään ja täytti sen yhtaikaa suloisella ja tuskallisella kaipauksella tuohon sanomattomaan, joka oli heitä, niin likellä, että heidän vaan tarvitsi mielestään ojentaa kätensä siihen tarttuakseen ja joka kuitenkin oli yhtä salaperäisen etäällä kuin metsien syvyys tahi taivaan ylevyys…

Kun he kahdentoista aikana saapuivat kotiin ja vaunut pysähtyivät Säboholmin portille, auttoi Robert ensin kreivitärtä astumaan alas, joka, lausuttuaan lyhyen, synkän kiitoksen, heti kiirehti ylös portaita, sanomatta kenellekään hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi Robert ja ojensi kätensä Gabriellelle. Nuori tyttö tarttui siihen arasti ja osotti liikettä, mikä suuresti erosi hänen tavallisesta, varmasta käytöksestään, vaan päästi sen heti kun Robert oli auttanut hänet alas.

"Hyvää yötä", sanoi hän äkkiä, vähän kumartaen päätään ja kääntyen portaita kohti.

"Hyvää yötä", vastasi Robert hiljaa. Sitten lisäsi hän hellällä, pehmeällä äänellä; "Kiitoksia tästä illasta!"

Gabrielle ei vastannut. Hän kumarsi vielä kerran päätään ja riensi ylös portaita huoneesensa.

Tuuti tunnilta istui hän avonaisen ikkunan ääressä, katsellen ulos. Hiljaisuuden läpi kuuli hän ruisrääkän laulun, joka kesäyönä kaikuu niin tenhoavana ja viehättävänä; puutarhasta levisi ruusujen tuoksu, milloin voimakkaampana, milloin heikompana aina miten tuulahdukset toivat sen mukanaan; taivaalla sammui tähti toisensa perästä päivänkoiton lähestyessä, ainoastaan tuolla kaukana tuulimyllyn siipien yli loisti suuri, yksinäinen tähti, jonka kiilto tunki valkenevan avaruuden läpi…

Kyyneleet nousivat nuoren tytön silmiin, hänen istuessaan katselemassa luonnon hiljaista, hidasta heräjämistä. Hän itki joka hetkeltä yhä kiihkeämmin, samalla kertaa tuntien itsensä sanomattoman onnelliseksi. Kaikki, mikä hänessä oli teeskenneltyä, haihtui äkkiä ja hänen sydämmensä pohjalle kätkeyvä runous virtasi vapaasti esiin. Tämä tunne salaisesta onnellisuudesta, joka — hänen tietämättään mitenkä ja milloin — oli hänessä herännyt, kun hän istui vaunuissa ja tunsi Robertin katseen itseään kohtaavan, täytti hänet nyt ikäänkuin hurmaava uni, jota hän ei rohjennut uskoa — ikäänkuin outo ja samalla niin tuttu satu, jota hän innostuneena kuunteli…

"Oi, jospa se olisi niin, jospa se olisi niin", ajatteli hän useita kertoja vavisten, ikäänkuin olisi peljännyt ajatuksillaankaan koskettaa tätä vienoa unelmaa, — "jospa ei olisi olemassa mitään muuta ja tämä ainoa olisi kaikki kaikessa…"

Hänet valtasi haaveksiva kaipaus päästä pois todellisuudesta, kokonaan antautua tähän uneksimaansa elämään, — ja omituiset, ihanat kuvat, täynnä lempeä ja kesäyön suloisuuden ympäröiminä liikkuivat kiihoittavina hänen mielikuvituksessaan.

Mutta kun päivä koitti ja luonto alkoi heräämään, katosi tämä haaveksiminen ja hänet valtasi tulevan päivän kaipaus, äsken herännyt, tulinen halu valoon, elämään. — — —

Gabrielle ei ollut ainoa Säboholmissa, jolle tämä yö tuotti levottomuutta. Robertin huoneessakin vieraili unettomuus aamuun asti. Ajatellessaan uutta suuntaa, johon hänen elämänsä alkoi kääntymään ja joka, hän tunnusti sen nyt, jo ennen hänen tuloaan Säboholmiin välistä oli hänelle aavistuksena haamoittanut, täyttyi hänen sydämmensä vavistuksella. Rakkaus ei hänestä ollut mikään leikki, ei mikään miellyttävä ajanviete; syvä kunnioitus, jota hän lapsuudestaan saakka oli tuntenut naista kohtaan ja joka hänen itsensä kieltävän ja ankarasti siveellisen nuoruutensa kuluessa vähitellen oli muuttanut sen naisihanteen melkein liioitelluksi kunnioittamiseksi, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut, mutta jota hän ei vielä milloinkaan ollut todellisuudessa kohdannut, teki hänet nyt, tämän ihanteen ensi kerran ilmaantuessa aistillisessa muodossa, liikutetuksi ja hämmästyneeksi ikäänkuin hän olisi seisonut elämän käännekohdan edessä. Oliko tämä se morsian, minkä Herra oli hänelle aikonut, oliko tämä se nuori tyttö, joka antaisi hänen maistaa naisen myötätuntoisuuden, naisen rakkauden taikavoimaa, johonka hän uskoi lapsen halveksimisella ja miehen kiihkeällä ikävöimisellä.

Ääni hänen sydämmensä syvyydestä, arvosteleva ääni, joka väliin, hänen ollessaan enin ihastuneena, kuiskasi hänen korvaansa laimentavasti: "Sinä olet hupsu, intomielinen haaveksija!" vastasi nytkin kieltävästi. Mutta kaikkien niiden tunteiden kuohu, jotka hän nyt ensi kerran irroitti siteistä, minkä velvollisuus ja jumalanpelko olivat hänelle asettaneet, voitti tämän äänen ja hänen luonteensa luottamus ja kiihotus lakkauttivat kaikki arvelemiset ja pakottivat hänen lyhyen vastarinnan jälkeen luovuttamaan Gabriellelle sen paikan sydämmessään, jonka hän tähän asti mustasukkaisesti oli kieltänyt jokaiselta naiselta.

On kyllä totta, että hän kauvan ja lämpimästi rukoili Jumalaa johtamaan hänen menetystapaansa ja varjelemaan häntä käymästä omia teitään, mutta nämät rukoukset, niin vilpittömästi ja vakavasti kuin hän ne lausuikin, olivat ainoastaan uskonnollisia tunteen ilmauksia, joilla hän koki lieventää levottomuuttaan. "Herra johda minua … osoita minulle tahtosi!" huudahti hän kerran toisensa jälkeen ja pani kätensä kiihkeästi ristiin; mutta jos hänellä olisi ollut voimaa tutkia sydäntään tahi jos joku muu olisi voinut tehdä sen hänelle, olisi hän huomannut olevansa tuossa vaarallisessa tilassa, kohisevassa mielentilassa, jolloin rukouksemme, olkoot sitten kuinka palavat tahansa, eivät saa muuta vastausta kuin oman sydämmemme pöyhkeät vaatimukset ja olisi nähnyt päätöksensä jo itse teossa olevan tehdyn.