Читать книгу Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan elämänvaiheet - Miguel de Cervantes Saavedra - Страница 3

Sisällysluettelo

joka esittää meille kuuluisan ritarin Don Quijote de la Manchan jokapäiväisessä ympäristössään ja mielitoimissaan.

Eräässä la Mancha-nimisessä Espanjan kolkassa eli joku aika sitten aatelismies sitä lajia, jotka voivat omakseen kutsua vain nirhateräisen peitsen, vankan rautapaidan, laihan ratsun ja pari metsäkoiraa. Päivälliseksi palanen lintupaistia, useammin härän- kuin lampaanlihasta valmistettua, sen tähteet uudestaan lämmitettyinä illalliseksi, perjantaisin hernerokka, lauvantaisin munapaisti ja jokunen kyyhkynen sunnuntaisin riittivät jo kuluttamaan kolme neljännestä hänen vuosituloistaan. Loput menivät vaatetukseen, johon juhlapäivinä kuului hieno verkatakki, samettihousut ja samasta kankaasta neulotut kengät; arkipuku oli oivallisesta kotikutoisesta kankaasta. Hänellä oli seuranaan taloudenhoitajattaren tapainen impi, joka oman puheensa mukaan oli hiukan yli neljänkymmenen, sekä veljentytär, joka ei vielä ollut kahtakaankymmentä täyttänyt; sitäpaitsi miespalvelija, joka suoritti kotiaskareet ja peltotyöt, hoiti tallia ja pilkkoi puut. Iältään aatelismiehemme oli viidenkymmenen korvilla. Hänen vartalonsa oli roteva ja voimakas, vaikka rutikuiva ja laiha, kasvot samaten kapeat ja laihat. Muuten oli hän aina aikaisin ylhäällä ja rakasti intohimoisesti metsästystä. Joku on väittänyt hänen nimensä olleen Quijano; mutta se ei meitä suurin liikuta, koska kertomuksessamme tulemme sen oikein mainitsemaan.

Joutilaina hetkinään (jotka vuoden päivistä käsittivät vähintäin kolme neljättä osaa) aatelismiehemme huvittelihe lukemalla ritariromaaneja; mutta niitäpä hän tutkikin niin hartaasti, että vallan unohti metsästyksen ja tilansa hoitamisen. Kerrotaanpa hänen lukuinnossaan myyneen tilastaan maapalasen toisensa perästä, jotta voisi ostaa lisää romaaneja, joita hänelle viimein karttui tuvan täysi.

Sanalla sanoen kelpo aatelismiehemme syventyi niin suuressa määrässä lukuunsa, että hän siinä vietti päivänsä ja yönsä; ja tästä loppumattomasta lukemisesta ja yövalvonnasta oli luonnollisena seurauksena, että hänen aivonsa peräti pehmenivät ja hän kadotti kaiken arvostelukyvyn. Hänen mielikuvituksensa täyttyi romaaneista ahmituilla taikajutuilla, tappeluilla, kaksintaisteluilla, haavoituksilla, rakkausseikkailuilla, lemmenkaiholla ja kaikenlaisilla hullutuksilla, joiden todenperäisyyttä hän ei ensinkään epäillyt. Hän myönsi kyllä Cid Ruy Diazin olleen kelpo ritarin, vaan ettei tämä kuitenkaan vetänyt vertoja Tulisen miekan ritarille, joka yhdellä ainoalla iskulla oli sivaltanut kaksi hirmuisen suurta jättiläistä keskeltä halki. Bernhard Carpiolainen oli myöskin väkevä sankari, koska oli Roncesvalin laaksossa voittanut loihditun Rolandin käyttämällä hyväkseen Herkuleen esimerkkiä, joka käsivarsiensa välissä oli musertanut kuoliaaksi Antaios-jättiläisen, mannun mahtavan pojan. Hän puhui myös suosiollisesti Morgan-jätistä, joka vaikka kuuluikin jättiläisten ilkivaltaiseen ja röyhkeään rotuun, pysyi kuitenkin siivona ja sovinnollisena. Muttei kenkään saavuttanut hänen ihailuaan siinä määrässä kuin Rinaldo Montalbanolainen, varsinkin kun hän näki tämän lähtevän linnastaan ja kukistavan kaikki mikä tielleen sattui, tai kun hän Barbarian maasta ryösti Muhametin kuvapatsaan, jonka historia tietää olleen puhtaasta kullasta. Lukiessaan kavaltaja Ganelonista hän olisi kernaasti poisantanut emännöitsijänsä, vieläpä veljentyttärensäkin, jos olisi saanut antaa hänelle sata potkua sydänalaan.

Viimein, kun hänen järkensä oli jo vallan sekasin, sai hän niin hullun päähänpiston kuin konsanaan mielipuolen aivoissa on kummitellut. Hän kuvitteli nimittäin valtion edun ja oman maineensa vaativan, että hän vaeltavana ritarina lähtisi maailmaan etsimään seikkailuja, kostamaan kaikenlaisia vääryyksiä ja antautumaan alttiiksi monenlaisiin vaaroihin, joista sitte niittäisi kuolematonta kunniaa. Miesparka näki unelmissaan jo valloittaneensa kuningaskruunuja, ja vähin voittosaalis, mihin hän voisi tyytyä, oli Trapezuntin valtaistuin. Näitten koreain kuvittelujen hurmaamana hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin heti lähteä valloittamaan tulisen kaipauksensa esineitä.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli etsiä käsiin esi-isänsä ruostuneet aseet, jotka tähän asti olivat viruneet jossakin tomuisessa loukossa. Hän puhdisti ja kiillotti niitä niin hyvin kuin taisi; mutta nähtyään ettei rautalakista ollut enää muuta jälellä kuin silmäverho, valmisti hän taitavasti puuttuvat osat pahvista, niin että hänellä pian oli kädessään ainakin kypäriltä näyttävä esine. Sitte oli koeteltava kestikö se miekaniskua; mutta jo ensi iskusta meni tuo kokonaisen viikon uutteran työn hedelmä vallan mäsäksi. Tällainen heikkous väkevän käden edessä ei häntä ollenkaan miellyttänyt, kun oli kysymys omasta turva-aseesta, ja korvatakseen vahinkonsa kävi hän uudella innolla työhön. Tällä kertaa hän vahvisti tekelettään hienoilla rautalangoilla, jotka kiinnitti kypärin sisäpuolelle; ja huolimatta enää ryhtyä vaaralliseen kokeiluun, piti hän kättensä työtä kyllin vankkana ja kelvollisena suojelusaseena.

Sitte johtui hänen ajatuksensa ratsuunsa; ja vaikka tämä elukka parka oli vain luuta ja nahkaa, näytti se hänestä olevan niin hyvässä kunnossa, ettei olisi vaihtanut sitä Aleksanterin Bukefaloon eikä Cidin Babiecaan. Häneltä meni neljä päivää kyllin komean nimen keksimiseen sille, sillä mahdotonta oli, että niin mainion ritarin ratsulla olisi mikään tavallinen nimi. Pitkät päivät mietittyään, valittuaan, hylättyään ja arvosteltuaan hän viimein umpimähkään nimitti ratsunsa Rosinanteksi,[1] mikä nimi hänen mielestään oli kyllin komea, merkitsevä ja arvokas maailman ensimmäiselle hevoselle.

Annettuaan hevoselleen niin kauniin nimen johtui hän myöskin miettimään nimeä itselleen; ja jälleen viikon päivät sinne tänne tuumailtuaan hän päätti kutsua itseään don Quijoteksi. Mutta muistellessaan miten mahtava Amadis ei ollut tyytynyt ainoastaan omaan nimeensä, vaan oli tahtonut liittää siihen isänmaansakin nimen ja sen kautta sankariteoillaan saavuttaa maallensakin mainetta, liitti myöskin hän nimeensä paikkakuntansa nimen ja kutsui itseään don Quijote de la Manchaksi (Manchalaiseksi), jotta hänen sukunsa ja kotiseutunsa hänen kauttaan tulisivat tunnetuiksi ja ylistetyiksi kautta lavean maailman.

Täten siis puhdistettuaan aseensa, tehtyään kuvun kypäriinsä, annettuaan hevoselleen kauniin nimen ja itselleen vieläkin muhkeamman, ei häneltä enää mielestään puuttunut muuta kuin sydämmen valtijatar. Vaeltava ritari ilman rakastajatarta oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu ja kuin ruumis, josta sielu puuttuu. "Jos onnettomuudeksi", tarinoi hän itsekseen, "tai pikemminkin onnekseni tielläni sattuisin tapaamaan jonkun jättiläisen (niinkuin vaeltavalle ritarille usein tapahtuu), jonka ensi iskulla kaadan maahan tai halkasen kahtia ennenkun hänet lopullisesti surmaan, niin eikö olisi ihanata omata lemmitty, jolle hänet lahjoittaisin ja jonka luokse hänet lähettäisin polveansa notkistaen sanomaan: 'Rouvani, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saarten herra, jonka voittamaton ja verraton ritari don Quijote de la Mancha on kaksinottelussa kukistanut; hänen käskystään saavun nyt heittäytymään teidän korkeutenne jalkoihin jotta päättäisitte hengestäni ja vapaudestani'." Oh, kuinka ylpeäksi ritarimme tunsikaan itsensä pidettyään tämän kauniin puheen, ja kuvailkaa hänen iloansa, kun hän viimein luuli löytäneensä sydämmensä mieleisen lemmityn! Tämä oli, kuten luullaan, muuan sievä talonpoikaistyttö johon hän muka olisi kerran rakastunut, ilman että tytöllä oli ollut siitä vähintäkään aavistusta tai että hän olisi hiukkaakaan välittänyt uroostamme. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo, ja hänet nyt ritari valitsi ajatustensa ikuiseksi hallitsijattareksi. Mutta ensin hän tahtoi tällekin antaa uuden nimen, joka ei komeudessa jäisi hänen omastaan jälkeen ja joka tavalla tai toisella muistuttaisi jostakin prinsessasta; sen vuoksi hän viimein nimitti hänet Dulcinea del Tobosoksi, koska tyttö oli kotoisin Toboso-nimisestä kylästä, ja tämä nimi miellytti häntä ainakin yhtä paljon kuin ne, jotka itselleen ja hevoselleen oli keksinyt.