Читать книгу Komisario Palmun erehdys / Ошибка комиссара Палму. Книга для чтения на финском языке - Мика Валтари - Страница 3

Sali oli valoisa ja komea. Sen leveistä ikkunoista avautui näköala puutarhaan talon taakse. Myös siltä puolelta eristi muuri puutarhan ulkomaailmasta. Mutta muurissa oli pieni, köynnösten reunustama portti, josta hiekkatie johti taloon. Mainitsen sen jo tässä yhteydessä, koska sillä tuli olemaan tietty merkityksensä kertomuksen kulkuun.

Sisään astuessani kohdistui huomioni tietenkin ensimmäiseksi itse saliin ja siellä oleviin ihmisiin.

Sali oli mukavasti ja ylellisen huolimattomasti kalustettu. Siellä oli houkuttelevia nojatuoleja, sohva, pikkupöytiä, tupakkatelineitä, pyörillä liikkuva tarjoilupöytä lukuisine pulloineen, komea radio ja seinissä lukuisia värikkäitä tauluja. Mutta päivänvalossa ja tarkemmin katsoessa juorusivat tahrat kalliissa matossa ja lasien kiiltäviin puupintoihin jättämät renkaat, huolimattomuudesta ja huonosta elämästä. Hehkumaan unohtunut savuke oli polttanut mustan juovan ruusupuisen pöydän pintaan ja muuan tuoli oli rakoillut liitoksissaan, ikään kuin sitä olisi paiskeltu pitkin lattiaa.

Huoneessa oli lukuisia ihmisiä, mutta silti siellä vallitsi painostava äänettömyys. Kaikkien katseet kohdistuivat komisario Palmuun umpimielisinä, pidättyvinä, ikään kuin uhmaavina. Olin vaistoavinani huoneen ilmapiirissä jotakin poikkeuksellisen jännittynyttä ja uh-kaavaa.

Luettelen nyt henkilöt siinä järjestyksessä kuin he osuivat silmiin.

Salin sivuseinää hallitsi iso taulu, jossa kolme naista poimi omenoita puusta jostakin syystä ilman pienintäkään verhoa alastomuutensa peittona. Päättävästi selin siihen kääntyneenä istui salin epämukavimman tuolin reunalla jäykässä asennossa vanha nainen. Ja niinkuin taulu omalla tavallaan hallitsi seinää, niin hän hallitsi omalla tavallaan koko sitä puolta huoneesta.

Hänellä oli päällysvaatteet yllään ja päässä kulunut musta hattu. Luisevassa kourassaan hän puristi sateen-varjoa, joka oli lyhyt ja paksu kuin sotanuija, ja jalassa hänellä oli läskipohjaiset kävelykengät. Hänen pukunsa vanhuuttaan kellertävä pitsikaulus ulottui luisevaan, jäykkään leukaan asti kuin panssari. Hatun alta näkyvät hiukset olivat harmaat, mutta vielä verraten rypyt-tömistä kasvoista katsoivat yllättävän suuret ja ulkonevat, ilmeettömän siniset silmät. Hän loi arvostelevan katseen ensin Palmuun ja sitten ohimennen minuun.

»Vihdoinkin!» hän sanoi ja koputti kiivaasti sateen-varjonsa kärjellä lattiaan.

Hän oli vanhaneiti Amalia Rygseck, vanhan ukko Rygseckin ainoa tytär, joka omisti neljäsosan Rykämön konsernin osakkeista. Mutta se ei ollut tehnyt häntä on-nelliseksi, sen näki heti hänestä.

Samalla puolella huonetta, mutta turvallisen välimatkan päässä hänestä istui mukavassa tuolissa ja mu-kavassa asennossa, silkkiverhoinen sääri toisen päälle kohotettuna, vielä verraten nuori nainen. Hän oli huomattavan kaunis ja huomattavan taitavasti maalattu ja hänen hartioitaan verhosi ilmeisen ylellinen minkkistoola. Hän oli täyteläinen ja solakka, mutta hänen tumman-harmaitten silmiensä yllättävää kovuutta lievensi eräänlainen odottava, kylmäverinen uteliaisuus, kun hän katsoi Palmuun.

Hän oli Brunosta erossa elävä rouva Rygseck ja nähdessäni hänen silmänsä tunsin vaistomaisesti, että mi-näkin mieluummin olisin elänyt erossa hänestä.

Tyttö – Airi Rykämö – oli ponnahtanut seisomaan astuessamme sisään ja katsoi meihin kiivaasti hengittäen, pelästynein, onnettomin silmin. Veli nousi myös is-tuimeltaan ja tarttui kevyesti kädellään häntä ranteesta kuin pidättääkseen häntä. Heistä molemmista näki heti, että he kuuluivat yhteen, olivat veli ja sisar. Mutta jos Airi Rykämö niin sanoakseni oli kuin keväinen sunnuntaipäivä, niin Aimo Rykämö puolestaan ainakin tänään vas-tasi ruumiillistunutta maanantaiaamua. Hänen savuketta pitelevät sormensa vapisivat, kasvot olivat kalpeat ja laikukkaat ja koko olemuksesta kuvastui mitä selvimpänä paha omatunto, fyysillinen ja moraalinen kohmelo.

Sinänsä he molemmat olivat kauniita lapsia. Heidän jäsenensä olivat pitkät ja solakat, kasvojen iho sileä ja hoidettu, molemmilla oli ruskeat silmät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Tytön yllä oli yksinkertainen konttoripuku, jonka kaulus ja hihansuut olivat valkoiset, ja tunsin, että mielelläni tahtoisin palvella samassa konttorissa kuin hän. Hänen olemuksessaan oli jotakin valpasta ja älykästä, vaikka hän nyt olikin hyvin onneton. Poika sen sijaan ei vaikuttanut nerolta nykyisessä tilassaan. Hän oli juuri sellainen nuorukainen, jota hyvän toverin tekee mieli ravistella, mutta jolle samalla pakosta täytyy antaa anteeksi paljon hänen hyvänahkaisuutensa tähden. Hyvänahkainen poika, joka on sortunut huonoille teille, tämä arvostelma suorastaan huusi hänen olemuksestaan syksyisenä maanantaiaamuna.

Ikkunan luona, selin huoneeseen, seisoi kookas, le-veähartiainen mies tuijottaen ulos syksyn harmauteen. Nyt hän kääntyi hitaasti ja levollisesti ja katsoi muista välittämättä suoraan Palmuun. Hän oli melkein yhtä pit-kä kuin minä – ja se on aika paljon. Hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja avoimet ja hänen olemuksessaan oli ensi hetkestä alkaen jotakin turvallista ja luottamusta herättävää. Ehkä parhaiten kuvaan häntä sanomalla, että hän ulkomuodoltaan oli juuri sellainen tarmon ja toimen mies, johon nuoret tytöt rakastuvat. – Mutta – ja kuta enemmän häntä katseli, sitä suuremmaksi muodostui tuo mutta —. Hänen ryhtinsä oli liian jäykkä, lii-an tärkeä niin nuorelle miehelle. Oli kuin hän liian raskaasti olisi joutunut raivaamaan itselleen oman tien ja liian varhain joutunut vastuunalaiselle paikalle olemaan ehdottomasti varma itsestään ja siksi perin herkästi vainuten ivaa tai arvostelua muiden taholta. Häneltä puut-tui aivan ilmeisesti sovittavaa huumorintajua ja se teki varmasti hänen elämänsä vaikeaksi. Jos hänen kehityksensä jatkuisi samalla tavoin, tulisi hänestä varmaan myöhemmällä iällään varsin sietämätön ihminen.

Hän oli insinööri Vaara, Rykämön konsernin apulaisjohtaja ja johtaja Rygseckin luottamusmies. Hän astui nyt ikkunan luota keskilattialle ja otti pelkällä ryhdillään asiain johdon ja tilanteen hallinnan käsiinsä.[18]

»Poliisilaitoksesta?» hän sanoi kysyvästi ja hieman alentuvasti kuin auttaakseen Palmua alkuun.

Tiesin hyvin, että Palmu oli jo ehtinyt mielessään valokuvata koko huoneen ja jokaisen siinä olevan henkilön ja muodostaa näistä oman käsityksensä. Mutta ulkonaisesti hän seisoi salin ovella hajamielisen epävarmana tirkistellen, kuin koko lihavalla olemuksellaan pyytäen anteeksi tunkeutumistaan sisään ja häveten joutumistaan näin hienoon seuraan.

»Niin – tuota —», hän änkytti, »olen komisario Palmu – apulaiseni – tulen täällä sattuneen ikävän ta-paturman vuoksi – tietysti vain pelkkä muodollisuus, mutta pitäisi varmaan laatia jonkinlainen pöytäkirja.»

Insinööri Vaara katsoi hieman säälivästi häneen ja hengähti pitkään herpautuen jännittyneestä asennostaan. Vanhaneiti Rygseck hymyili itsekseen ja painautui taas mukavampaan asentoon. Neiti Rykämö huokasi ja helpottui, kuin paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Veli hellitti hänen ranteensa ja istahti veltosti entiselle paikalleen. Aivan niin! He kaikki olivat odottaneet jota-kin muuta, he olivat pelänneet.

Insinööri Vaara huomautti suojelevasti, että he kaikki olivat jääneet odottamaan tiedonantoa sairaalasta. Poliisille ilmoittaminen oli ehkä ollut ennenaikainen toimenpide, mutta haluttiin varmistautua ja niin edespäin.

»Anteeksi», sanoi Palmu hämillisesti ja onnistui todella punastumaan. »Jos saan keskeyttää, meillä on sellainen tapa, että minun pitäisi saada muistiin läsnäolijain henkilötiedot ja aika, jolloin kukin saapui tänne. Ehkä saanen tehdä muutamia kysymyksiä ja apulaiseni tässä merkitsee vastaukset muistiin.»

Otin esille muistiinpanolehtiöni, kumarsin Amalia Rygseckille ja uskalsin istuutua pöydän ääreen voidakseni paremmin kirjoittaa. Palmu aloitti kyselynsä mahdollisimman hienovaraisesti koettaen saada kaiken mahdollisimman vähän muistuttamaan kuulustelua.

Nimi, ikä, arvo tai ammatti, osoite ja niin edespäin. En välitä kopioida suoraan muistiinpanojani, vaan luettelen seuraavassa tässä ensimmäisessä kuulustelussa esiintulleet faktat:

Vanhaneiti Amalia Rygseck saapui taloon arviolta klo 9.35. Hänen mukanaan oli rouva Rygseck. Hän oli käskenyt Batlerin heti herättää isäntänsä. Batler oli vastaan in-tettyään[19] mennyt yläkertaan ja palannut ilmoittaen, että herra oli luvannut tulla alakertaan otettuaan kylpynsä ja pukeuduttuaan. Molemmat naiset jäivät odottamaan saliin.

Rouva Alli Rygseck vahvisti nämä tiedot.

Insinööri Erik Vaara oli saapunut täsmälleen klo 9.45. »Tiesin, että Bruno nousee joka aamu neljännestä vailla kymmenen.» Batler oli sanonut isäntänsä menneen jo kylpyyn ja tulevan kohta. Insinööri oli jäänyt saliin odottamaan naisten seurassa.

Ylioppilas Aimo Rykämö oli saapunut noin klo 10. »Ehkä vähän ylikin, helkkaristako minä sen tietäisin?» Batler oli tarjonnut hänelle ryypyn ja hänkin oli jäänyt saliin odottamaan.

Konttoristi Airi Rykämö oli saapunut vasta noin klo 10,20. Silloin oli onnettomuus jo todettu. Hän oli saanut turhaan soittaa ovikelloa kauan aikaa. Insinööri Vaara oli vihdoin avannut hänelle oven tullessaan kylpyhuoneesta soittamaan hallin puhelimesta ja parilla sanalla maininnut, mitä oli tapahtunut.

Hovimestari Veijonen, liikanimeltä Batler, entinen tarjoilija, oli palvellut talossa kolmatta vuotta. Hän oli aa-mulla noussut varhain siistiäkseen salin, sillä illalla oli ollut myöhään vieraita. Hän oli koputtanut isäntänsä hereille vanhaneiti Rygseckin vaatimuksesta ja avannut oven insinööri Vaaralle ja Aimo Rykämölle. Vihdoin vanhaneiti oli hermostunut odottamiseen. Hänen vaatimuksestaan Batler noin klo 10.15 oli mennyt yläkertaan, mutta Bruno-herra ei vielä ollut palannut kylpyhuoneesta. Hän oli tullut hieman levottomaksi ja mennyt alas koputtamaan kylpyhuoneen oveen. Kukaan ei vastannut ja ovea koettaessaan hän oli havainnut sen olevan sisäpuolelta lukossa. Silloin hän oli tullut hyvin levottomaksi ja palannut kiireesti saliin. Insinööri Vaara, Aimo-herra ja hän olivat kolmisin lähteneet kylpyhuoneen ovelle, murtaneet oven ja nähneet Bruno Rygseckin makaavan vedessä kylpyaltaassaan kylpytakki yllä, kasvot alaspäin. Yhteisvoimin he olivat nostaneet hänet ylös ja aloittaneet tekohengityksen insinööri Vaaran ohjeitten mukaan. Heti saatuaan tekohengityksen alulle oli insinööri Vaara mennyt soittamaan lääkärille. Ambulanssi oli saapunut noin klo 10.40.

Insinööri Vaara vahvisti nämä tiedot. Hän lisäsi soittaneensa ensin Rygseckien perhelääkärille, tämän neuvosta hälyttäneensä ambulanssin ja sitten Batlerin kanssa neuvoteltuaan soittaneensa myös poliisilaitokselle ilmoittaakseen tapahtumasta. Hänen käsittääkseen ei mitään toimenpiteitä ollut laiminlyöty pikaisen avun saamiseksi. Hän oli nuoruudessaan oppinut tekohengityksen antamisen.

Aimo Rykämö vahvisti edelliset tiedot.

Miten oli mahdollista, että he kaikki sattuivat ole-maan täällä tänä aamuna? Miksi he olivat tulleet? Neiti Amalia Rygseck aloitti torjunnan: »En ymmärrä, mitä se tähän asiaan kuuluu! Minulla oli yksityistä asiaa Brunolle eikä poliisilla ole sen kanssa mitään tekemistä!»

Hän ei sanonut sitä varsinaisesti hyökkäävään sävyyn, vain eräänlaisena jäätävänä toteamuksena ja samalla ojennuksena tunkeilevalle Palmulle. Seurauksena oli, että kaikki muutkin stereotyyppisesti vetosivat yksityisasioihin, jopa Aimokin. Hänellä tosin oli jo kielellään jokin avomielinen tunnustus, mutta hän tuli vilkaisseeksi Amalia-tätiinsä ja vaikeni äkkiä.

Tällä tavoin joutui kuulustelu kuolleeseen pisteeseen. Ja syntyi painostava vaitiolo. Luonnolliseksi ja melkeinpä yksitoikkoiseksi kehittynyt kyselytunnelma kiristyi äkkiä. Hiljaisuutta kesti vain tuokion, mutta uudelleen ehti mi-nussa vahvistua vaikutelma, että tässä talossa oli enemmän salattavaa kuin pinnalta katsoen saattoi arvata.

Sitten kilahti hallin puhelin keskellä hiljaisuutta niin räikeästi, että kaikki säpsähtivät. Satuin juuri silloin katsomaan Airi Rykämöä, hän kalpeni ja kädet vavahtivat rajusti.

Batler astui hillityn äänettömästi vastaamaan, mutta insinööri Vaara torjui hänet tieltään ja pääsi parilla harp-pauksella puhelimen luokse. Puhelu oli aivan lyhyt. Hitaasti astuen, eteensä kuin jonnekin näkymättömään tuijottaen, hän palasi saliin. Jännitys salissa oli niin sietämätön, että selkäpiitäni karmi.[20]

»Sairaalasta soitettiin», sanoi insinööri Vaara koettaen tehdä äänensä niin tunteettomaksi kuin mahdollista.

»Niin – ei ole toivoa enää. Bruno on kuollut. Hän oli kuollut luultavasti jo nostaessamme hänet vedestä.»

Kaikki nousivat vaistomaisesti seisomaan hetken vakavuuden pakottamina. Sitten Amalia Rygseck risti kätensä sateenvarjonsa kahvan ympärille ja sanoi levollisesti kummallisen lauseen:

»Bruno vältti maallisen tuomarin, mutta taivaan tuomiota hän ei vältä[21].» Hän loi hitaasti katseensa vuorotellen kuhunkin läsnäolijaan ja jatkoi painokkaasti: »Minä toivon rauhaa hänen onnettomalle sielulleen!»

Mutta hänen sävynsä sanoi sanoja selvemmin, ettei hänen hyvä toivomuksensa todennäköisesti voinut enää paljon tähän asiaan vaikuttaa ja että Bruno tästä lähtien oli katsottava kadotetuksi.[22]

Airi Rykämö kohotti kädet rinnalleen silmät pelosta mustina ja kuiskasi kauhistuneesti: »Voi, täti —!»

Eroava rouva Rygseck kohotti maalattuja, kauniita kasvojaan ja kuiskasi itsekseen: »Voiko se tosiaan olla totta?» Hänen katseensa tähtäsi kuin uuteen, kauniiseen tulevaisuuteen ja äänessä oli samalla kertaa huojennusta ja yllättymistä.

Nuoriherra Aimo Rykämö käytti tilaisuutta hyväkseen kaikkien huomion ollessa kohdistuneena insinööri Vaaraan ja Amalia-tätiin, täytti salavihkaa lasin vieressään olevalla tarjoilupöydällä ja kulautti kenenkään huomaamatta ryypyn. Mutta hän oli luonnottoman kalpea ja kädet vapisivat armottomasti.

* * *

Havaittuaan, ettei kukaan aikonut enää sanoa mi-tään, otti Palmu johdon käsiinsä. Hänen ryhtinsä suoristautui, silmiin tuli terävä ilme ja hän sanoi huomattavasti muuttuneella äänellä:

»Kokki, pidä huolta, että ruumis noudetaan ruumiinavausta varten. Minä tutustun nyt tapaturmapaikkaan. Ja minun on pakko huomauttaa, että kukaan ei saa toistaiseksi ilman minun lupaani poistua talosta.»

Salissa syntyi hämmentynyt, vastustava sorina, mutta Palmu katkaisi sen komentamalla terävästi: »Batler! Te seuraatte mukana!» Hän astui ulos salista työntäen Batlerin edellään, ja kaikki jäivät tuijottamaan meidän jälkeemme tyrmistyneinä Palmun äkillisestä muodonvaihdoksesta. Suljin hienotunteisesti oven jäljessämme antaakseni heille aikaa rauhoittua vaikutelmasta, että susi oli viskannut lampaanvillat hartioiltaan[23].

Kokki meni hallin puhelimen ääreen, ja Batler opasti Palmun ja minut hallista takan vieressä olevasta sivuovesta portaita alas kellarikerrokseen. Jouduimme yksinkertaiseen välikköön, jota valaisi maan tasalta, ristikon suojelemasta ikkunasta tuleva valo ja josta toiset portaat veivät yläkertaan. Väliköstä alkoi kapeahko käytävä, joka päättyi talon taakse johtavaan takaoveen. Aivan yläkerrasta laskeutuvien portaiden vastapäätä oli seinäsyvennyksessä kylpyhuoneen ovi.

Nyt ovi oli runneltu ja raollaan, puu oii halkeillut saranoiden ja kädensijan kohdalta ja lattialle oli karissut valkoisia maaliliuskoja.

Sähkönappula oli ulkopuolella oven vieressä. Batler kiersi valon palamaan, sysäsi oven auki ja väistyi sivuun sanoen lakoonisesti: »Kylpyhuone!»

Ensimmäinen mielikuva astuessamme sisään oli Pompeiji[24].

Sillä vaatimaton sana kylpyhuone oli tosiaan harhaanjohtava. Paremminkin tämä huone oli ylellinen pie-noisuimahalli. Seinät, lattia ja katto oli muurattu hohtavista kaakelilevyistä. Lasilevyjen takana katonrajaa kier-tävät vahvat sähkölamput valaisivat huoneen huikaisevan kirkkaaksi. Lattiaan upotettu allas oli mitoiltaan suunnilleen kaksi kertaa kolme metriä. Sen seinämään kiinnitetyt, välkkyvät metallitikkaat johtivat pohjaan. Nyt allas oli tyhjä.

Oven vieressä oli pesuallas hanoineen ja sen kohdalla kattoon asti ulottuva kuvastin. Sivuseinään kiinnitetyillä lasilevyillä oli kokoelma hopeakahvaisia harjoja ja kampoja, metallipurkkeja ja erilaisia pulloja. Koukuista riippui paksuja ja lämpimiä, karkeita ja ohuita pyyhkeitä. Erillään niistä riippui läpimärkä, tummanpunainen kylpytakki, josta yhä pisaroi hitaasti lattialle vettä, niin että sen alle oli muodostunut vähäinen lätäkkö. Mutta muuten huone oli kuiva ja siisti.

Altaan toisella puolella oli joustava leposohva irtopäällyksineen ja sen jalkapäässä suurikupuinen alppiaurinkolamppu.

»Katso noita parrana jo vehkeitä!» sanoi Kokki kunnioituksesta kuiskaavalla äänellä ja kohotti vaistomaisesti kättään koskeakseen niitä. Hän oli jo soittanut puhelunsa ja hiipinyt jäljessämme.

»Kynnet pois[25]!» sanoi Palmu kääntämättä päätään ja tuijotti yhä kuin hypnotisoituneena koukusta riippuvaa, märkää kylpytakkia. »Batler!» hän jatkoi eräänlainen tyyni masennus äänessään ja kääntämättä vieläkään katsettaan kylpytakista. »Ketkä kaikki ovat käyneet tässä huoneessa tapaturman havaitsemisen jälkeen?» Batler astui hiljaisen palvelevasti lähemmäksi. »Kaikki, herra komisario!» hän sanoi avoimen yksinkertaisesti. »Ihan kaikki.» »Naisetkin?»

»Naisetkin», vahvisti Batler.

Ehkä Palmun hievahtamattomuus sai hänet tuntemaan, että asioissa oli jotakin vikaa, sillä hän jatkoi epäröiden: »He olivat tietenkin uteliaita näkemään, mitä oli tapahtunut, ja tarjosivat apuaan.»

Palmu jätti nyt kylpytakin ja kääntyi Batlerin puoleen pitäen kätensä selän takana arvatenkin hillitäkseen itsensä kuristamasta häntä.

»Täällä on hyvin siistiä», hän huomautti pahaenteisen viattomasti.

»Niin», myönsi Batler vaatimattomasti kuin torjuen kaiken imartelun. »Ambulanssin tultua tyhjensin altaan, ripustin kylpytakin naulaan ja pyyhin lattiat ja seinät.»

»Jaaha», sanoi Palmu edelleenkin hyvin lempeästi. »Ja mistä saitte päähänne siistiä huoneen niin kiireesti?»

»Mutta komisario!» sanoi Batler melkein soimaavasti, kuin ei lainkaan olisi käsittänyt Palmun tarkoitusta. »Lattia oli aivan liukas vedestä ja saippuasta. Se oli suorastaan hengenvaarallinen. Vanhaneiti Rygseck kompastui ja oli taittaa niskansa hänkin tullessaan huoneeseen. Hän käski minun korjata saippuan, ennen kuin ta-pahtuisi toinen onnettomuus.»

»Saippuan?» Komisario Palmu kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

»Niin, isäntänihän oli ilmeisesti liukastunut saippuaan», selitti Batler hieman ihmetellen Palmun hidasta käsityskykyä. »Hän oli polkenut saippuan aivan litteäksi ja saippua oli liukunut hänen jalkansa alla jättäen pitkän viirun lattiaan ja ponnahtanut sitten seinään. Hän oli kaatunut taaksepäin ja lyönyt pudotessaan päänsä altaan reunaan, sillä takaraivossa oli iso kuhmu. Sen tähden hän hukkui.»

»Ja saippuan olette varmaan heittänyt pois?» kysyi Palmu hyväntahtoisesti.

»En suinkaan», torjui Batler närkästyneesi! »Käsitin tietysti, ettei sitä sopinut heittää pois. Se on tässä.»

Hän astui pesualtaan luo ja otti saippua telineestä punertavan, jo melkein kuivuneen saippuan ojentaen sitä Palmulle. Mutta Palmu ei ottanut sitä vastaan, tuijotti vain tuokion ja hymähti sitten halveksivasti.

Ensimmäisen kerran havaitsin Batlerissa hermostumisen ja epävarmuuden merkkejä. Hän punastui hiukan, mutta kohotti katseensa ja katsoi avoimesti komisariota silmiin. »Nyt ymmärrän, herra komisario!» hän sanoi. »Minun ei kai olisi pitänyt koskea siihen. Mutta olen ollut jo kaksi vuotta Bruno-herran palvelijana ja – ja – aivan vaistomaisesti – mitään ajattelematta puristin saippuaa käsissäni, jotta se olisi saavuttanut entisen muotonsa, kun korjasin sen lattialta.»

Palmu ei sanonut mitään, tuijotti vain terävästi häneen. Batler punastui yhä enemmän. »Minun olisi tietysti pitänyt antaa sen olla sellaisenaan. Ehkä siinä oli hänen kantapäänsä jälki – tai – tai —» Hän saavutti mielenmalttinsa ja häpesi hieman. Kuin omaa ajatuksenjuoksuakin seuraten hän jatkoi hiljaisemmin: »Mutta mehän mursimme oven auki. Se oli kiinni sisäpuolelta. Ja hän oli tosiaan kompastunut. Eihän saippualla ole mitään merkitystä.»

»Ei, saippualla ei luultavasti ole mitään merkitystä», myönsi Palmu, mutta hänen ilmeestään näin, että hän ajatteli jo muita asioita. Hitaasti hän astui oven luokse ja kumartui tutkimaan kädensijan kohtaa. Tuokion sitä katseltuaan koskematta mihinkään hän väistyi sen verran sivuun, että Kokki ja minä pääsimme myös näkemään.

»Niinkuin näette, on ovi rakenteeltaan mitä yksinkertaisin», hän aloitti hiljaisen luennoitsijan sävyyn. »Varsinaista lukkoa ei ole lainkaan, ovessa on vain pyöreä joustava lukon kieli, joten ovi avautuu nykäisemällä tai työntämällä kädensijasta ja sulkeutuu samalla tavoin. Sisäpuolella on tuollainen tavallinen salpa, joka voidaan työntää eteen, milloin kylpijä haluaa olla häiriintymättä. Salpa luistaa kuonissaan tavallisissa oloissa aivan vaivattomasti, mutta nyt kärki, joka sopii ovenkehyksessä olevaan kouruun, on vääntynyt ja itse kourunreunat taipuneet ovea murrettaessa voimakeinoin ulkopuolelta auki. Tällaisia salpoja käytetään usein hotellihuoneissa lukon lisäksi, jotta matkustaja nukkuessaan voi olla varma siitä, ettei esimerkiksi siivooja yleisavaimellaan pääse avaamaan ovea.»

Kokki oli ilmeisen kiinnostunut. »Kerran ravintolassa menin toalettihuoneeseen —», hän aloitti, mutta Palmun katse sai hänet katkaisemaan äkkiä kesken muistelmansa.

»Katsokaa nyt tarkasti, että ymmärrätte molemmat», sanoi Palmu hieman ääntään korottaen. »Kuvitelkaa, että tulen sisään ja painan siis oven jäljessäni kiinni. Saadakseni kylpeä häiriintymättä.»

»Kylpeä?» toisti Kokki loukkaantuneena äskeisestä keskeytyksestä. »Miksi komisarion pitäisi kylpeä?»

Palmu ei katsonut huomautusta vastauksen arvoiseksi. Hän kääntyi minun puoleeni arvokkuutensa säi-lyttäen jatkaakseen selitystään: »Kohotan salvassa ole-vaa nuppia ja työnnän sen avulla salpaa eteenpäin, niin että sen kärki uppoaa ovenkehyksessä olevaan kouruun[26]. Kun se on paikoillaan ja hellitän nupin, painuu nuppi omalla painollaan kohdalleen tähän puolipyöreään pykälään.»

Hän vilkaisi minuun, mutta ilmeeni ei nähtävästi tyydyttänyt häntä ja hän jatkoi kärsivällisesti: »Halutessani jälleen avata oven kohotan nuppia ja vedän salvan syrjään nupin luistaessa salvan mukana ja painuessa taas lepoasentoonsa toiseen samanlaiseen pykälään[27]. Käsitätkö?»

»Komisario», sanoin, »minullakin on silmät päässäni!»

»Niin, mutta usein ihmettelen, mitä niillä oikeastaan teet», huomautti Palmu arvoituksellisesti. Kokki valpastui äkkiä, kumartui katsomaan salpaa ja nyökkäsi sitten hitaasti päätään kuin vahvistaen komisario Palmun omat päätelmät.

Mutta Palmu kääntyi jo uudelleen Batlerin puoleen. »Oliko isännällänne tapana kylpiessään salvata ovi sisäpuolelta?» hän kysyi.

Batler katsoi kummeksivasti häneen. »Mistä minä sen voisin tietää? Minun oli määrä olla aina näkymättömissä, milloin minua ei tarvittu. Jos hän tarvitsi apuani, hän soitti. Silloin ei ovi koskaan ollut lukossa. Jos kutsumatta olisin häirinnyt häntä, hän olisi erottanut minut.» Hän epäröi ilmeisesti.

»Tämän mukaan voisi olettaa, ettei hän tavallisesti pitänyt ovea salvassa», huomautti Palmu ja katsoi tutkivasti Batleriin.

Mutta Batler kiirehti vastustamaan. »Ei suinkaan! Paremminkin – jaa – kuinka sen selittäisin. Nimittäin kylpyhuone oli eräänlainen nähtävyys talossa. Herra näytti sen yleensä kaikille vierailleen. Hän oli ylpeä siitä. Saattoi – hm – sattua, että joskus iltaisin, kun oli vieraita, nämä pukivat uimapuvut ylleen ja menivät yhdessä kylpemään ja minä – hm – tarjoilin heille. Ja jos joku varhainen vieras odotti häntä hänen noustessaan, niin herra saattoi kutsua hänet mukaansa mennessään kylpyyn – jos vieras oli kyllin tuttu nimittäin.»

Batler niin sanoakseni puhui rivien välistä[28]ja tunsi it-sensä vaivautuneeksi koettaessaan keksiä mahdollisimman hienotunteista muotoa huomioilleen. Palmu katsoi terävästi häneen, mutta Batler piti silmänsä itsepintaisesti lattiaan luotuina.

»Jos ymmärrän viittailunne oikein», hän sanoi, »tar-koitatte, että juuri tänä aamuna herra Rygseckillä kyl-piessään saattoi olla syytä salvata ovi sisäpuolelta. Häntä odottavat vieraat olivat siksi tuttuja, että heidän päähänsä saattoi pälkähtää pistäytyä kylpyhuoneeseen häntä ta-paamaan. Ja teidän käsityksenne mukaan nämä esil-läolleet – hm – yksityisasiat olivat siksi epämiellyttävää laatua herra Brunolle, että hän katsoi parhaaksi ensin pukeutua, ennen kuin antautui neuvotteluihin.»

»Herra komisario!» sanoi Batler ja kohotti torjuvasti kätensä. »En ole sanonut mitään sellaista.»

»No niin, no niin», huiskautti Palmu. »Kuulustelussa kävi ilmi, että kaikki tiesivät herra Brunon nousevan ta-vallisesti neljännestä vailla kymmenen. Oliko hän tosiaan niin säännöllinen?»

»Siinä asiassa hän oli erittäin täsmällinen», vakuutti Batler. »Hänellä oli oma herätyskello, hyvin tarkka herätyskello, joka herätti hänet täsmälleen 9.45 soittamalla erään – hm – sävelmän.»

»Minkä sävelmän?» Palmu kävi tarkkaavaiseksi.

Batler jäykistyi hieman. »Minulla on syytä olettaa», hän sanoi torjuvasti, »että se oli sävelmä hengellisestä laulusta ’Nyt ylös sieluni[29].’»

»Sehän on – sehän on —», mutisi Kokki närkästyneenä. Mutta Palmu vaiensi hänet viittauksella.

»Se on sivuseikka. Jatkakaa, Batler!»

»Hän nousi heti kuunneltuaan sävelmän loppuun, vis-kasi vain kylpytakin ylleen ja laskeutui makuuhuoneen vierestä johtavia pikkuportaita myöten tänne. Haalea vesi oli valmiina altaassa. Sillä välin asetin valmiiksi keittiössä tarjottimelle aamuteen, ranskanleipää, voita ja marmeladia sekä puoli lasillista tuoretta appelsiinimehua. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän soitti sitten ta-vallisesti makuuhuoneensa vieressä olevasta työhuoneesta.»

»Työhuoneesta?» yllättyi Palmu kysymään. »En tiennyt, että Bruno Rygseckillä oli tapana tehdä työtäkin.»

»Hän sanoi sitä työhuoneeksi», kertoi Batler hienotunteisesti. »Joka tapauksessa – puolta tuntia kauemmin hän ei milloinkaan viipynyt kylpyhuoneessa.»

»Mutta – mutta —», tuumi Palmu, »tällainen tapojen säännöllisyys ei nähdäkseni sovi lainkaan siihen luonnekuvaan, jonka kuulemani perusteella olen isännästänne muodostanut.»

»Tjaa, herra komisario, mitään muita säännöllisiä ta-poja hänellä ei ollutkaan», myönsi uskollinen palvelija alistuvasti. »Hänellä olikin tapana – hm – leikkisästi sanoa, että tottumus nousta määräaikana vuoteesta oli ainoa side, joka enää yhdisti hänet järjestyneeseen yhteiskuntaan ja sitä säilyttäviin voimiin. Siksi hän tahtoi pitää kiinni tästä tavasta. Se oli hänelle niin sanoakseni oikku, sillä joskus edellisenä iltana myöhään valvot-! tuaan hän saattoi kylvyn ja teen jälkeen mennä uudelleen vuoteeseen ja nukkua iltapäivään asti.»

»Oletan, että kaikki hänen tuttavansa tunsivat tämänhänen heikkoutensa?» kysyi Palmu.

»Kaikki hänen tuttavansa tunsivat sen», vahvisti Batler vakavana.

Palmu mietti hetken. Sitten hän viittasi meitä seuraamaan ja astui välikköön. Poistuttuamme kaikki kylpyhuo-neesta hän nykäisi oven kiinni ja sammutti valon sieltä kiertämällä oven vieressä olevaa sähkönappulaa. »Ja nyt!» hän sanoi. »Näyttäkääpä, miten mursitte oven auki!»

Batler kavahti. »Minä en murtanut ovea auki. Insinööri Vaara teki sen.»

»Samantekevää. Näyttäkää vain, missä te seisoitte ja muut seisoivat ja miten kaikki tapahtui», neuvoi Palmu. »Älkää unohtako mitään, mutta koettakaa olla lyhyt. Pelkään, että salissaolijat pian hermostuvat.»

»Kaikki kävi aivan yksinkertaisesti», selitti Batler. »Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Havaittuani siis, että kylpyhuoneen ovi oli lukittu sisäpuolelta eikä kukaan vastannut koputuksiini, hain salista insinööri Vaaran ja Aimo-herran. Tulimme hallista alas näitä portaita, in-sinööri ensimmäisenä, minä viimeisenä. Insinööri meni suoraan ovelle ja koputti lujasti. Kuuntelimme kaikki pienen hetken. Myös Aimo-herra koputti, mutta in-sinööri sysäsi hänet syrjään. Ensin hän ravisti ovea kädensijasta, sitten hän yritti iskeä sen auki kyynärpäällään, mutta kun sekään ei auttanut, hän otti pari askelta vauhtia ja potkaisi oven auki, niin että rytisi. Minä kier-sin sähkönappulaa ja törmäsimme kaikki sisään, minä viimeisenä. Salpa oli murtunut ja ovi halkeillut saranain kohdalta, niin luja oli potkaisu.»

»Ja sitten huomasitte heti, mitä oli tapahtunut?» otakui Palmu. »Koettakaapa tarkasti muistella, mitä teitte ja mitä kukin sanoi.»

Batler pinnisti muistiaan ja jatkoi jokaista sanaa harkiten: »Luulen, että insinööri Vaara osoitti ensimmäiseksi altaaseen ja sanoi ’katsokaa’. Jähmetyimme kaikki se-kunnin ajaksi ja melkein samassa hetkessä Aimo-herra osoitti saippuaa ja sanoi ’saippua’. Otaksun, että kaikki samalla kertaa käsitimme, miten onnettomuus oli tapahtunut.»

»Saippua oli lennähtänyt seinän viereen ja lattiassa oli liukas juova», muisteli Palmu. »Niin, ei tainnut olla vaikeata arvata. Entä sitten?»

»Nostimme hänet altaasta ja asetimme hänet lepovuoteelle alppiaurinkolampun alle. Nostin lampun syrjään ja insinööri Vaara aloitti heti tekohengityksen. Tarkoitan, ensin riisuimme kylpytakin hänen yltään ja insinööri tart-tui hänen vyötäisiinsä kohottaen häntä, niin että pää riippui alaspäin, jotta vesi olisi päässyt juoksemaan suusta.»

»Käsitän», kiirehti Palmu. »Mutta miten nostitte hänet altaasta. Ette kai tarkoita, että sukelsitte sinne nostamaan häntä?»

»En toki!» Batler torjui nopeasti tällaisen epäilyksen. »Laskeuduin tikkaille vedenrajaan ja yletyin juuri kylpytakin liepeeseen. Tällä tavoin sain helposti vedetyksi ruumiin tikkaiden kohdalle. Ruumishan liikkui kevyesti vedessä, sillä ihmisen ominaispaino on —»

»Jätetään ominaispaino!» keskeytti Palmu. »Kylpytakin liepeistä oli siis verraten helppo nostaa hänet kuiville. Entä sitten?»

»Insinööri Vaara aloitti tekohengityksen. Neuvottuaan meille, mitensitä oli jatkettava, hän meni soittamaan lääkärille. Minä annoin tekohengitystä ja Aimo-herr a hieroi hänen jalkojaan. Silloin juuri huomasin, että häneliä oli kuhmu takaraivossaan ja kiinnitin myös Aim herran huomion siihen. Päättelimme, että hän pudotessaan oli menettänyt tajuntansa kolauksen takia. Insi nööri Vaaran perässä tuli Airi-neiti sisään.»

»Mitä hän sanoi?» keskeytti Palmu.

»Hän tuli aivan väkisin, vaikka insinööri tahtoi estää häntä. Hän oli tavattoman järkyttynyt, niin, luulen, että hän oli kaikkein kauhistunein tapaturman johdosta. ’Se ei ole totta, se ei voi olla totta’, hän huusi. Insinööri Vaara – niin, luulen, että insinööri melkein läimäytti häntä saadakseen hänet vaikenemaan. Ja samaan sohinaan tulivat muut naiset, vanhaneiti Rygseck kompastui heti ensimmäiseksi ja kiljahti ja tarrautui insinööriin, jottei olisi kaatunut, ja käski minun viedä saippuan pois ja rouva Rygseck – luulen, että hän oli vähän hysteerinen, sillä hän nauroi!»

»Nauroi?» toisti Palmu kysyvästi ja Kokki hätkähti moista naisellista tunteettomuutta.

»Niin, hän todella nauroi», vahvisti Batler. »Vanhaneiti oli hyvin – tjaa – huvittavan näköinen liukastuessaan ja tarrautuessaan insinöörin kaulaan. Mutta hän suuttui tästä, niin että vapisi.»

»Ja sitten?» kiirehti Palmu.

»Sitten oli sellaista mylläkkää ja naiset palasivat saliin insinöörin selitettyä, miten kaikki oli tapahtunut. Insinööri jatkoi tekohengityksen antamista ja minä jäin hiiliin odottamaan ambulanssia opastaakseni paarinkantajat aikaa hukkaamatta kylpyhuoneeseen. Heidän vietyään ruumiin pois menivät kaikki muut saliin odottamaan – hm – herra komisarion saapumista. Siistin kylpyhuoneen, niinkuin jo aikaisemmin olen selittänyt, ja menin sitten omaan huoneeseeni ja viivyin siellä komisarion tuloon asti?»

»Miksi niin?» kysyi Palmu valpastuen.

»Minun oli vaihdettava housuja», kertoi Batler yksinkertaisesti. »Kastuin pahasti puuhaillessamme, sillä jouduin suorittamaan niin sanoakseni – hm – karkeimman työn.»

Hän vaikeni ja seurasi tuokion vaitiolo. Palmu tuijotti tuumivasti eteensä ja sanoi sitten: »Siinä oli siis kaikki!»

»Siinä oli kaikki», vahvisti Batler.

»Ja te olette selostanut ruumiin löytämisen ja sitä seuranneet tapaukset lisäämättä mitään ja salaamatta mi-tään?» kysyi Palmu tuijottaen hajamielisesti, melkein uneksivasti häneen.

Batler kohtasi tyynesti ja horjumattomasti hänen katseensa. »Aivan niin, herra komisario!» hän sanoi kohteliaasti.

»Siinä tapauksessa juttu on selvä», sanoi Palmu ja huokasi hiukan. Mieleni valtasi eräänlainen alakuloinen ma-sennus. Mutta Palmun seuraavat sanat saivat minut ällistyksestä säikähtämään. Sillä ilmettäkään muuttamatta Palmu jatkoi:

»Ja tämäkin tapaus todistaa jälleen, että jokainen murhaaja tekee jonkin erehdyksen. Se voi olla hyvin pie-ni, hyvin mitätön erehdys, mutta siihen sortuvat virheettömimmätkin laskelmat.»

Batler astahti askelen taaksepäin ja hänen kätensäkohosi hitaasti kurkulle, kun komisarion sanojen tarkoi-tus selvisi hänelle. Hänen kasvonsa kävivät harmaiksi, mutta hän yritti ryhdistäytyä ja hymyillä.

»Komisario suvaitsee laskea leikkiä», hän sanoi avuttomasti. »Sehän oli tapaturma. Minun selitykseni kai sen parhaiten todistaa.»

»Ettekö tosiaankaan käsitä, Batler, että jos kaikki, mitä olette kertonut, on totta, niin sen perusteella voi tehdä yhden ainoan johtopäätöksen.» Palmu puhui hyvin rauhallisesti.

»Että se oli tapaturma!» sanoi Batler itsepintaisesti.

»Päinvastoin, hyvä Batler, päinvastoin! Teidän todistuksenne mukaan se oli murha!»

Katsoimme kaikki yhtä hölmistyneinä toisiimme. »E-en voi ymmärtää!» änkytti Batler.

Ja siinä hän oli oikeassa, sillä en minäkään voinut ymmärtää.

Ja Kokki – ilmeestä päätellen hänkin oli jäänyt kärryiltä pois[30]. Se oli minulle ainoa lohdutus.