Читать книгу Raha - Эмиль Золя, Émile Zola, Еміль Золя - Страница 2

Viimeisen onnettoman tonttijuttunsa jälkeen kun Saccard'in täytyi jättää palatsinsa Monceau-puiston varrella velkojainsa käsiin välttääkseen vielä pahempaa keikausta, oli hänen ensimäinen ajatuksensa turvautua poikansa Maxime'n hoiviin. Kadotettuaan ensimäisen vaimonsa, joka lepäsi pienellä kirkkomaalla Lombardiassa, asui hän yksin pienessä talossa l'Impetratrice-kadun varrella, missä hän oli järjestänyt elämänsä viisaasti ja hävyttömän itsekylläisesti; siellä kulutti hän vainajan omaisuutta, mihinkään työhön ryhtymättä, hän kun oli heikko terveydeltään; kylmällä ja päättäväisellä äänellä kieltäytyi hän ottamasta isäänsä luokseen – ollakseen lopen hävittämättä heidän keskinäistä sopuaan – selitti hän ovelasti hymyillen.

Saccard'in täytyi niin ollen etsiä toista asuntoa. Hän oli jo vuokraamaisillaan pienen talon Passy'ssä, erään liikeasioista syrjään vetäytyneen kauppiaan pienen porvarillisen turvapaikan, kun hänen mieleensä johtui, että Orvideo-palatsin pohja ja ensikerros rue Saint-Lazaren varrella oli asumaton, akkunat ja ovet sulettuina. Ruhtinatar d'Orvideo, joka asui miehensä kuoleman jälkeen toisen kerroksen kolmessa huoneessa, ei ollut edes antanut ripustaa mitään osotekilpeä ajoportille, missä rikkaruoho kasvoi villinä. Käydessään ruhtinattaren luona liikeasioissa oli hän usein kummastellut hänen välinpitämättömyyttään tavotella hyötyä kiinteistöstään. Mutta ruhtinatar pudisti päätään, hänellä oli omat mielipiteensä rahojen suhteen. Mutta kun Saccard itse pyrki hänen vuokralaisekseen, vastasi hän heti myöntävästi ja luovutti hänelle mitättömästä summasta, 10,000 frangista, ruhtinaallisella loistolla rakennetut pohja- ja ensikerroksen, jotka varmasti olivat puolta enemmän arvoiset.

Ihmiset muistivat vielä sen loiston, jossa ruhtinas d'Orvideo oli elänyt. Hän oli suuremmoisen rahakeinottelun jälkeen muuttanut Espanjasta Parisiin ja miljonasateella ostanut ja korjauttanut tämän talon odotellessaan kultaista marmorilinnaa, jolla hän aikoi hämmästyttää mailmaa.

Häviöstään huolimatta laahasi Saccard perässään melkoisen joukon palvelusväkeä, entisen tavattoman suuren henkilökuntansa jätteet: kamaripalvelija, kokki ja hänen vaimonsa, joka hoiti liinavaatteita, toinen naispalvelija, jolla ei ollut mitään erityistä tointa, kuski ja kaksi tallirenkiä; tallissa oli hänellä kaksi hevosta ja vaunuliiterissä kolmet vaunut; pohjakerrokseen oli hän järjestänyt väelleen ruokasalin. Hänellä ei ollut kassassa 500 frangiakaan, joita hän olisi voinut kutsua omikseen, mutta hän eli aivankuin olisi omannut 2-300,000 frangin vuositulot. Hänen valtansa ulottui myös ensikerroksen suuriin huoneihin, kolmeen salonkiin, viiteen makuuhuoneeseen ja suureen ruokasaliin, johon voi kattaa pöydän 50 hengelle. Ruokasalista johtivat portaat toiseen kerrokseen pienempään ruokasaliin, ja ruhtinatar, joka hiljan oli vuokrannut tämän osan toisesta kerroksesta eräälle insinööri Hamelin'ille, joka asui sisarensa kanssa yhdessä, oli antanut sulkea portaitten oven. Hän jakoi vanhan kyökkikäytävän näitten vuokralaistensa kanssa Saccard'in yksin hallitessa suurta porraskäytävää. Saccard kalusti muutamia huoneita niillä tähteillä, joita hänellä vielä oli jälellä parc Monceau'sta, ja onnistui sentään luomaan eloa noihin synkkiin autioihin seiniin, joilta kiihkoisa käsi näytti repineen jok'ainoan koristuksen heti ruhtinaan kuoleman jälkeen. Ja täällä hän voi taas unelmoida suurista rikkauksista.

Ruhtinatar d'Orvideo oli siihen aikaan Parisin merkillisyyksiä. Viisitoista vuotta sitten oli hän antanut suostumuksensa avioliittoon ruhtinas d'Orvideon kanssa, jota hän ei rakastanut, ja totellut näin äitinsä, herttuatar de Combevillen nimenomaista käskyä. Kaksikymmenvuotias tyttö oli siihen aikaan sangen tunnettu kauneudestaan ja hurskaudestaan; hän oli hiukan liian totinen, mutta samalla loppumattomiin huvitettu seuraelämästä. Hän ei tuntenut niitä merkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä ruhtinaasta ja hänen kuninkaallisen omaisuutensa, joka arvostettiin 300 miljonaksi, alkulähteistä. Niihin miljoniin sisältyi kokonainen elämä hirmuisia varkauksia, joita ei oltu tehty metsätiellä ase kädessä, kuten entisajan jalot ryövärit, vaan nykyaikaisen rosvon tavoin siivon ulkonaisen käytöksen kautta, selvällä päivällä, pörssissä, missä hän oli riistänyt miljonansa herkkäuskoisten raukkojen taskuista ja levittänyt ympärilleen hävitystä ja kuolemaa. Vaikk'ei ruhtinattarella ollut aavistustakaan, että hänen puolisonsa miljonat oli koottu lian ja veren kautta, oli hän ensimäisestä kohtauksesta saakka tuntenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän ei voinut voittaa edes uskonnollisuutensa avulla; ja pian lisääntyi hänen vastenmielisyytensä entisestään sen johdosta, ettei hänellä ollut lasta tästä avioliitosta, johon hän oli mennyt kuuliaisuudesta. Hän olisi tyytynyt äidinonneen, hän jumaloi lapsia, ja lopuksi heräsi hänessä viha tuota miestä kohtaan, joka ei millään tavoin voinut tyydyttää hänen onnenvaatimustaan. Niin heittäytyi hän seuraelämän pyörteisiin, eli ennen kuulumattomassa loistossa, häikäisi koko Parisia juhliensa loistolla ja eli niin tuhlaten, että Tuilrie'ssakin häntä kadehdittiin. Mutta kun ruhtinas kuoli halvaukseen, muuttui elämä palatsissa hiljaiseksi ja synkäksi. Ei valoa, ei ääntä, ovet ja akkunat olivat suljetut, ja levisi huhu, että ruhtinatar, poistettuaan kiireellä kaikki huonekalut molemmista alemmista kerroksista, oli vetäytynyt kuin nunna toisen kerroksen kolmeen pieneen huoneeseen äitinsä entisen kamaripalvelijattaren, vanhan Sofian kanssa joka oli ollut hänen lapsentyttönään. Uudestaan näyttäytyessään oli hän puettuna yksinkertaiseen, mustaan villapukuun, hiukset peitettynä mustaan suippoon liinaan. Hän oli vielä kaunis, otsa valkea ja kasvot pyöreät mutta iho oli keltainen ja kasvot kuolleet ja niillä kivettynyt ilme, niinkuin sillä, joka kauan on ollut nunnana. Hän oli juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja viimeisestä syntymäpäivästään asti oli hän vain elänyt harjottaakseen hyväntekeväisyyttä mitä suurimmassa määrässä.

Hämmästys oli suuri Parisissa ja kaikellaisia merkillisiä huhuja läksi liikkeelle. Ruhtinatar oli perinyt koko omaisuuden, nuo paljon puhutut 300 miljonaa, jotka olivat myös sanomalehdistön puheenaiheena. Ja juttu jota enimmän uskottiin, oli romantista laatua. Väitettiin, että tuntematon, mustapukuinen mies oli äkkiä eräänä iltana ilmestynyt ruhtinattaren makuuhuoneeseen, juuri kun hän oli käymässä levolle, ilman että hän lainkaan oli päässyt selville, mistä salaisesta ovesta mies oli tullut. Eikä yksikään ihminen tiennyt, mitä tuo mies oli hänelle sanonut, mutta otaksuttavasti oli hän ilmottanut, mistä ne 200 miljonaa olivat kotosin, ja kenties ottanut ruhtinattarelta valan, että hän tulisi hyvittämään kaikki vääryydet, jos mielisi välttää kauheita seurauksia. Sitten oli mies hävinnyt. Joko hän sitten nyt totteli haudan toiselta puolen tullutta käskyä tai johtuivat myöhemmät tapahtumat heränneestä oikeudentunnosta hänen tarkastettuaan miehensä paperit, kukapa sen tiesi, mutta viisi leskeysvuottansa oli hän elänyt vain kieltäymystä ja sovitusta varten. Tässä naisessa, joka ei koskaan ollut tuntenut rakkautta eikä äidiniloa, näytti koko pidätetty hellyys, erittäinkin tukahutettu rakkaus lapsiin, puhjenneen suorastaan intohimoksi köyhiä, heikkoja, osattomia, kärsiviä, noitten varastettujen miljonien oikeita omistajia kohtaan, joita hän hoiti ja joita kohtaan hän osotti kuninkaallista auliutta. Se muodostui hänen ihanteekseen, hän piti itseään tästälähin pankkiirina, jonka haltuun köyhät olivat tallettaneet 300 miljonaa siinä tarkotuksessa, että ne tulisivat mahdollisimman hyvin käytettyä. Kaupungissa oli hänellä suuri konttori, jossa oli kaksikymmentä apulaista. Kotona, kolmessa pikku huoneessaan, otti hän vastaan vain lähettiläänsä, neljä viisi apulaistaan, ja siellä vietti hän päivänsä kirjotuspöydän ääressä, kuten suuren liikehuoneen päällikkö, kaukana kaikista rauhan häiritsijöistä. Hänen unelmansa oli huojentaa kaikkea inhimillistä kurjuutta, mailmaan tulostaan kärsivistä lapsista puutteessa ja kurjuudessa kuoleviin ukkoihin saakka. Viisi vuotta oli hän tuhlannut rahoja molemmin käsin. Vielä muutamia vuosia ja hänen omaisuutensa olisi mennyttä, ilman että jäisi edes korkoja leipään ja maitoon, joista hän yksinomaan eli. Kun hänen vanha palvelijattarensa Sofia joskus keskeytti tavallisen äänettömyyden soimaten häntä ja ennustaen, että hän vielä kuolisi kurjuudessa, hymyili hän väsyneesti ihanaa, toivokasta hymyä, ainoata mikä enää näkyi hänen värittömillä huulillaan.

Erään aikomansa ja suuremmoiseksi suunnittelemansa työkodin johdosta joutui ruhtinatar tekemään Saccard'in tuttavuutta. Tämä oli yksi sen tontin omistajia, jonka ruhtinatar aikoi ostaa tarkotusta varten. Saccard'in reipas liikeasioitten suorittamistapa miellytti häntä ja hän kutsui tämän luoksensa, kun ei voinut päästä yksimielisyyteen urakoitsijoittensa kanssa. Nämä varastivat häntä säälimättömästi kustannusarviota tehdessä; joukko urakoitsijoita eli hänen kustannuksellaan, puhumattakaan kaikesta siitä, mikä hävisi huonon valvonnan kautta; köyhien rahat vähenivät. Ja juuri Saccard avasi hänen silmänsä ja pyysi saada laskut tarkastaakseen, muuten aivan omanvoitonpyytämättömistä vaikutteista, ainoastaan huvin vuoksi järjestääkseen tämän huiman miljonatanssin, joka herätti hänen ihailuaan. Hän ei koskaan elämässään ollut käyttäytynyt rehellisemmin. Näissä laajoissa suuremmoisissa yrityksissä oli hän kaikista toimeliain, kunniallisin auttaja, uhrasi aikansa omia rahojaankin, saavuttaakseen vain ilon tuntea noitten tavattomien summien kulkevan käsiensä läpi. Työkodissa ei juuri muita tunnettukaan kuin hänet, sillä ruhtinatar ei koskaan itse seurannut työtä, eikä astunut jalallaankaan hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän istui piiloutuneena kolmeen pikku huoneeseensa kuin näkymätön hyvä haltijatar, kun taas Saccard kulki ympäri jumaloituna ja siunattuna, koko sen kiitollisuuden seuraamana, josta ruhtinatar ei näyttänyt lainkaan välittävän.

Saccard hautoi jo silloin erästä epämääräistä tuumaa, joka hänen muutettuaan Orvideo-palatsin vuokralaiseksi sai määrätyn muodon ja muuttui palavaksi haluksi. Miksi ei omistautua kokonaan hoitamaan ruhtinattaren hyväntekeväisyyslaitoksia? Tänä epätoivon ja epävarmuuden aikana, jouduttuaan voitetuksi keinottelun taistelukentällä ja tietämättä, miten päästä uudelleen rikkaaksi vaikutti tämä häneen kuin uudestasyntymä, kuin äkillinen ilmestys: jakaa noita kuninkaallisia lahjoja, kanavoida tuo kultavirta, joka vieri yli Parisin! Oli vielä jälellä 200 miljonaa, mitä suuremmoisia töitä niillä voisikaan suorittaa, mitä satumaisia ihanuuksia loihtia maasta! Puhumattakaan siitä, että hän voisi hedelmöittää nuo miljonat, tehdä ne kahden, kolmenkertaisiksi, käyttää niitä niin, että voisi luoda koko uuden mailman! Tavallisessa innossaan näki hän kaikki jättiläismittasuhteissa, häntä elähytti ainoastaan ajatus kylvää nuo rahat rajattomina almuina, hukuttaa koko Parisi onneen, ja hän tuli aivan liikutetuksi, ja ruhtinatarta kohtaan oli hän itse rehellisyys, ei soutakaan solunut hänen omaan taskuunsa. Ja tämä unelma oli muuten sangen läheisessä sukulaisuudessa koko hänen mielikuvitukseensa: painaa Parisi jalkojensa juureen. Olla kuningas hyväntekeväisyyden valtakunnassa, köyhien jumaloitu kaitselmus, tulla kuulummaksi kuin yksikään inhimillinen olento, olla koko mailman ihailun esineenä, se oli enemmän kuin hänen kunnianhimonsa milloinkaan oli voinut uneksia.

Saccard päästi mielikuvituksensa vielä enemmän valloilleen. Mikäpä estäisi häntä menemästä naimisiin ruhtinatar d'Orvideon kanssa? Se vain selventäisi heidän keskinäissuhdettaan, estäisi pahansuopia selittelyjä. Kuukauden päivät luovi hän taitavasti, kehitteli suuremmoisia suunnitelmia, uskoi itsensä vähitellen vastustamattomaksi, ja eräänä päivänä esitti hän aivan rauhallisena ehdotuksensa, julkaisi hänelle suuren suunnitelmansa. Hän tarjosi ruhtinattarelle yhtiökumppanuutta, hän olisi tuleva ruhtinaan varastaman omaisuuden pesänselvittäjäksi, hän tarjoutui jakamaan ne köyhille kymmenkertaisena määränä. Ruhtinatar istui ainaisessa mustassa puvussaan, suippoliina päässä, ja kuunteli tarkkaavaisena, eikä hänen keltaisilla kasvoillaan näkynyt pienintäkään mielenliikutusta. Hän laski niitä etuja, mitä tuo yhtiökumppanuus hänelle tuottaisi; kaikki muu oli hänestä yhdentekevää. Hän pyysi miettimisaikaa seuraavaan päivään, mutta antoi sitten kieltävän vastauksen. Hän oli ehkä huomannut, ettei hän enää voisi yksin olla almutyönsä herra, eikä hän suvainnut toimintaansa rajotettavan, vaikkapa toiset kutsuisivatkin hänen menettelyään mielettömyydeksi. Mutta hän selitti olevansa onnellinen saadessaan pitää Saccard'in neuvonantajanaan, hän osotti, miten suuressa arvossa hän piti Saccard'in apua pyytämällä häntä edelleen johtamaan työkotia, jonka varsinainen hoitajamies hän oli.

Kokonaisen viikon suri Saccard rakkaan suunnitelmansa haaksirikkoa – tuo suuremmoinen hyväntekeväisyysihanne, joka oli asetettu näyttämölle miljonien avulla, oli liikuttanut hänen vanhaa rosvosydäntään, aivankuin surumielinen laulu voi houkutella kyyneleet kurjimmankin rikollisen silmiin. Taas oli hän lyöty maahan ja hän oli pudonnut korkealta, hän tunsi joutuneensa syöstyksi valtaistuimelta. Raha ei ollut ollut hänelle ainoastaan välikappaleena kaikkiin mahdollisiin aineellisiin nautinnoihin, vaan myöskin tienä ruhtinaalliseen kunniaan ja loistoon; kunniasta ei hän koskaan ollut saanut tarpeekseen. Hänet valtasi raivo sen johdosta, että häneltä kerta toisensa perästä riistettiin hänen toiveensa. Ja kun ruhtinattaren tyyni ja päättävä kielto mursi hänen toiveensa, valtasi hänet mieletön taisteluhalu. Ja nyt heräsi uudelleen hänen vihansa Gundermann'ia kohtaan, hänen raju kostonhimonsa: kumota Gundermann, se oli hänen ensimäinen ja viimeinen halunsa joka kerta kuin hän hävisi taistelussa. Jos hän joskus huomasikin tällaisen yrityksen lapsellisuuden, niin voisihan hän kumminkin koettaa luoda itselleen aseman hänen rinnallaan, pakottaa hänet jakamaan valta kanssaan, kuten kahden naapurimaan kuninkaat, jotka ovat yhtä mahtavia ja kutsuvat toisiaan serkuiksi? Nyt halusi hän taas vastustamattomasti pörssiin; hänen päänsä oli täynnä kaikellaisia liikesuunnitelmia; hän oli sellaisessa kuumeisessa tilassa, ettei hän tiennyt mihin ryhtyä. Mutta eräänä päivänä anasti muuan jättiläissuunnitelma etusijan kaikkien muiden edellä.

Muutettuaan Orvideo-palatsiin oli Saccard joskus nähnyt insinööri Hamelin'in sisaren, tavattoman hyvin kehittyneen naisen, jota kutsuttiin nimellä rouva Caroline. Heti ensi silmäyksellä oli hän huomannut tämän naisen muhkean valkean tukan, joka hopeaisen sädekehän tavoin ympäröi vielä nuorekkaita kolmekymmenkuusivuotiaita kasvoja. Jo kahdenkymmenenviiden vuoden iässä oli hän saanut valkeat hiukset. Hän ei ollut koskaan ollut kaunis, sillä nenä ja leuka olivat liiaksi ulkonevat, suu liian suuri ja huulet liian paksut, vaikka ne ilmaisivat rajatonta hyvyyttä. Mutta nuo hienot, valkeat, silkinpehmeät hiukset lievensivät jonkunverran kovia piirteitä ja antoivat hänelle hymyilevän isoäidillisen miellyttävyyden, samalla kun kasvoilla kuvastui rakastavan nuoren naisen tuoreus ja nuoruusvoima. Hän oli pitkä vahvarakenteinen ja asento oli muhkea ja ylhäinen.

Joka kerta kohdatessaan hänet seurasi Saccard häntä silmillään, kadehtien tuota korkeaa vartaloa – sillä hän itse oli pienempi – ja sitä terveyden loistoa, joka naisesta uhkui. Ja myöhemmin sai hän talonväeltä tietää Hamelin-sisarusten tarinan.

Heidän isänsä oli ollut lääkärinä Mont-sallier'issä, hän oli ollut etevä tiedemies ja innokas katolikko ja kuollut jättämättä jälkeensä minkäänlaista omaisuutta. Isän kuollessa oli tytär kahdeksantoista ja poika yhdeksäntoistavuotias; ja veljen päästyä polyteknilliseen opistoon seurasi sisar mukana Parisiin, jossa sai kotiopettajattaren paikan. Sisar varusti veljensä taskurahoilla niitten kahden vuoden aikana, jotka hänen kurssinsa kesti; edelleenkin kun veli oli suorittanut erotutkintonsa aikana, jolloin oli vaikea saada paikkaa, huolehti Caroline hänestä. Molemmat sisarukset pitivät paljon toisistaan ja halusivat elää aina yhdessä. Rikas naimiskauppa tarjoutui aivan odottamatta. Nuoren tytön miellyttävä olento ja hyvä pää oli kiinnittänyt erään panimomestarin mieltä, hän oli miljonienomistaja ja Caroline oli tutustunut häneen siinä talossa, jossa hän oli kotiopettajattarena. Georges neuvoi häntä antamaan myöntävän vastauksen, mutta sen sai tyttö katkerasti katua, sillä muutamien vuosien perästä oli Caroline pakotettu hakemaan eroa pelastaakseen henkensä miehensä käsistä, joka joi ja uhkasi puukottaa hänet raivoisien mustasukkaisuuskohtauksiensa vallassa. Hän oli silloin 26 vuotias ja yhtä köyhä kuin ennenkin, sillä hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta vastaan elatusta mieheltä, jonka hän oli hylännyt. Mutta hänen veljensä oli monien vastuksien perästä saanut paikan, joka oli hänen mieleensä; hän matkusti Egyptiin erään komitean mukana, jonka tehtävänä oli suorittaa ensimäiset suunnitelmat Suezin kanavan rakentamiseksi ja hän otti sisarensa mukaansa. He asuivat Aleksandriassa vuoteen 1859, sittemmin muutti Hamelin Syriaan. Hän kehotti Caroline'a muuttamaan Beirut'iin, jos hän pian saisi oppilaita; itse hän erään ranskalaisen yhtiön tukemana rakensi ajotien Beirut'ista Damaskus'een; ensimäinen Libanon'in vuoriseutuihin rakennettu tie. Siellä asuivat he kolme vuotta. Georges oli koonnut kokonaisen kasan suunnitelmia ja ihanteita, ja nyt tunsi hän välttämättömän tarpeen palata Ranskaan, jos mieli panna nämä yrityksensä toimeen, muodostaa yhtiöitä hankkia pääomaa. Mutta Parisissa ei Hamelin'ia seurannut onni. Neljänneksen toista vuotta oli hän taistellut suunnitelmiensa puolesta onnistumatta löytämään yhtään kannattajaa. Hän oli liian vaatimaton, liian vähän puhelias. Ja nyt oli hän joutunut Orvideo-palatsin toiseen kerrokseen, viiden huoneen huoneustoon, joka maksoi 1200 frangia, ja hän oli täällä kauempana menestyksestä kuin harhaillessaan Vähän-Aasian vuorilla ja laaksoissa. Heidän säästönsä hupenivat nopeasti ja pian olivat he joutuvat puille paljaille.

Juuri tämä seikka herätti Saccard'in huomiota, hän näki rouva Caroline'n käyvän päivä päivältä yhä alakuloisemmaksi ja hänen tasaisen, iloisen luonteensa synkkenevän veljen lisääntyvän rohkeudettomuuden johdosta.

Saccard sai kerran tilaisuuden hankkia Hamelin'ille erään pienen työn ja sillä keinoin pääsi hän tunkeutumaan sisarusten kotiin, tuli usein heidän luokseen ja vietti tunnin heidän salongissaan, heidän ainoassa suuremmassa huoneessaan, joka oli muutettu työhuoneeksi. Se oli säästäen kalustettu: pitkä kirjotuspöytä, toinen pienempi pöytä täynnä papereita ja puoli tusinaa tuoleja. Kaminin syrjällä oli kokonainen kasa kirjoja. Mutta seinillä oli sarja karttoja, joukko vaaleita vesivärimaalauksia. Siinä oli kaikki, mitä Hamelin oli koonnut Syriassa, koko hänen tulevaisuutensa. Vesivärimaalaukset olivat Caroline-rouvan, näköaloja sieltä, muotokuvia, pukukuvia, jotka hän oli kiinnittänyt paperille seuratessaan veljeään tämän matkoilla; kaikki nämä kokeet todistivat yksilöllistä käsitystä värillisessä suhteessa, mutta olivat muuten sangen vaatimatonta laatua. Saccard vajosi monta kertaa ajatuksiinsa näiden suunnitelmien ja vesivärimaalausten edessä, jotka häntä tavattomasti miellyttivät, eikä hän koskaan väsynyt pyytämästä selityksiä. Hänen hedelmällisissä aivoissaan oli jo kehittymässä suunnaton liikeajatus.

Eräänä aamuna tapasi hän Caroline-rouvan yksin istumassa pienen pöydän ääressä, jota hän käytti kirjotuspöytänään.

"Mitä tehdä? Kaikki käy huonosti. Minä en kyllä helposti kadota rohkeuttani, mutta totta puhuen olemme aivan puilla paljailla. Enimmän kiusaa minua veljeni voimaton toimettomuus, johon hän on pakotettu, eikä hän ole mikään vahva luonne, vaikka kyllä toimelias, kun on kysymys työstä. Olen etsinyt kotiopettajattaren paikkaa voidakseni ainakin auttaa häntä, mutta en ole löytänyt. Enhän minä sentään voi mennä apuvaimoksi."

Saccard ei ollut koskaan nähnyt häntä niin toivottomana ja peloissaan.

"Eikö hitto, niin huonosti ei liene sentään!" huudahti hän.

Caroline pudisti päätään, nyt oli hänen vuoronsa olla heikko, hän puhui katkeruudella olemassaolosta jonka hän muuten kesti niin ihmeteltävällä mielenlujuudella, olipa se kuinka surullinen tahansa. Ja kun Hamelin juuri saapui kotiin ja kertoi taas onnistumattomasta yrityksestä, vierivät suuret kyyneleet hitaasti hänen poskiaan pitkin. Hän ei sanonut sanaakaan, istui vain pöydän ääressä ja tuijotti eteensä kädet ristissä.

"Ja ajatelkaahan", huudahti Hamelin, "että miljonat odottavat meitä siellä kaukana, kun vain joku auttaisi meitä ne ottamaan!"

Saccard seisoi piirustuksen edessä, joka esitti paviljongia ja sitä ympäröivää suurta varastoaittaa.

"Mikä tämä on?" kysyi hän.

"Oh, se on minun päähänpistojani", selitti Hamelin, "se on suunnitelma unelmoimani yhtiön johtajan asunnoksi Beirut'issa – tiedättehän, Yhdyshöyrylaivaosakeyhtiön."

Hän innostui ja selitti lähemmin aiettaan. Itämailla oleskellessaan oli hän ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka puutteelliset kulkulaitokset siellä olivat. Muuan hänen pääsuunnitelmiaan, joka myös oli kaikkien hänen muitten yritystensä lähtökohtana, oli muodostaa kaikki eri yhtiöt yhdeksi miljonayhtiöksi, joka anastaisi Välimeren ja tulisi yksinvaltiaaksi sillä avaamalla linjoja kaikkiin Afrikan, Espanjan, Italian, Kreikan, Egyptin ja Aasian satamiin – aina Mustanmeren sisäosiin saakka. Se oli sangen teräväjärkinen ja isänmaallinen ajatus: sillä tavoin valloittaisi Ranska, niin sanoaksemme, Itämaat, puhumattakaan siitä, että Syria sen kautta tulisi lähemmäksi ja avoimeksi hänen aikeilleen.

"Aivan niin, renkaat!" mutisi Saccard itsekseen, "niillä näyttää olevan tulevaisuutta meidän päivinämme. Niin, tulevaisuus on suurten pääomien, suurten joukkojen työn keskityksen. Koko teollisuus ja kauppa on kerran muodostuva yhdeksi ainoaksi suurliikkeeksi, josta jokainen saa mitä tarvitsee."

Taas hän pysähtyi, tällä kertaa erään vesivärimaalauksen ääreen, joka kuvasi villiä maisemaa, aukeaa vuorionkaloa, jossa kasvoi pensaita ja kitukasveja.

"Oh", sanoi hän, "tämä kai on mailman loppu. Tästä ei joutune väentungokseen?"

"Se on luolatie Karmel'in alapuolella", vastasi Hamelin. "Sisareni teki luonnoksen kerran minun suorittaessani mittauksia läheisyydessä."

Ja hän lisäsi aivan tyyneesti:

"Liitupitoisen kalkkikiven joukossa on suuri hopeasuoni, niin, hopeakaivos, joka minun laskelmieni mukaan antaa tavattoman suuren voiton."

"Hopeakaivos?" kertasi Saccard kiihkeästi.

"Helposti voisi tehdä tien Karmel'ista St. Jean d'Acre'en", jatkoi Hamelin. "Ja minun luullakseni löytyisi rautaakin, sillä sitä on melkein kaikissa seudun vuorissa. Olen tutkinut uutta sulatusjärjestelmää, joka säästäisi paljon rahaa. Kaikki on valmiina, täytyy vain hankkia pääomaa."

"Karmel'in hopeakaivosyhtiö?" mutisi Saccard.

Mutta insinööri kulki pystyssä päin yhden piirustuksen luota toiselle, syventyneenä elämänsä suurtyöhön, suuren tulevaisuusajatuksen huumaamana.

"Ja kaikki nämä ovat vain pieniä esitöitä", jatkoi hän. "Katsokaapas tätä suunnitelmasarjaa, ne ovat tärkeimmät, kokonainen rautatieverkko, joka kulkee Vähän-Aasian halki kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Mukavien ja nopeitten kulkuteiden puute on pääsyynä siihen horrostilaan, jossa tuo rikas maa on niin kauan uinunut. Siellä ei ole edes kunnollisia maanteitä, matkustus ja tavarainkuljetus tapahtuu siellä muulien ja kamelien avulla. Ajatelkaapa mikä kumous se olisi, jos rautatielinjat tunkeutuisivat aina erämaan rajoille saakka! Kauppa ja teollisuus kymmenkertaistuisivat, sivistys voittaisi, Europa avaisi vihdoinkin Itämaan portit selkosen selälleen! Jos tämä kiinnittää teidän mieltänne, voin antaa yksityiskohtaisia selityksiä… Oh, saattopa nähdä, saattepa nähdä!"

Hän ryhtyi heti antamaan lähempiä selityksiä. Matkallaan Konstantinopoliin oli hän tehnyt rautatiejärjestelmän luonnoksen. Ainoa vaikeus oli Taurus-vuoren läpileikkaus; mutta hän väitti tutkimustensa perusteella, että sekin kävisi päinsä ilman erikoisen suuria kustannuksia. Muuten ei hän ajatellut suorittaa koko ajatusta yhdellä kertaa. Saatuaan sulttaanin suostumuksen olisi viisainta aluksi rakentaa Päälinja Brussasta Beirut'iin Angoran ja Aleppon kautta. "Ja sitten … sitten…"

Hän ei sanonut ajatustaan loppuun, vaan hymyili, ei uskaltanut puhua, miten pitkälle hänen uskaliaita unelmiaan riitti. Se oli unelma!

"Ah niin, tasangot Taurus'en juurella", sanoi Caroline-rouva unelmoivalla äänellä, "mikä ihana paratiisi! Tarvitsee vain raapaista hiukan maata ja vilja kasvaa tukevana ja mehevänä. Hedelmäpuita – persikoita, kirsikoita, viikunoita, manteleja – . Ja mikä huoleton ja luonnollinen elämä keveässä, ikisinervässä ilmassa!"

Saccard puhkesi nauruun, kaikuvaan ja iloiseen, joka oli niin tavallinen, kun hän suunnitteli kelpo kaappausta. Ja kun nyt Hamelin ryhtyi puhumaan muista suunnitelmistaan erittäinkin pankin perustamisesta Konstantinopoliin, jossa hänellä oli suhteita vallanpitäjien, etenkin suurvisiirien kanssa, keskeytti Saccard hänet iloisesti:

"Sehän on oikea onnensopukka, jossa paistetut kyyhkyset lentävät suoraan suuhun!"

Hän laski luottamusta herättävästi kätensä pöydän ääressä istuvan

Caroline-rouvan olkapäille sanoen:

"Elkää menettäkö rohkeuttanne, rouvaseni! Minä pidän teistä niin äärettömästi, saattepa nähdä, että minä yhdessä veljenne kanssa voin tehdä jotakin, josta on hyötyä meille kaikille. Odottakaa vain kärsivällisesti."

Seuraavina kuukausina ystävyys yhä lujittui etupäässä senkautta, että Caroline-rouva valvoi Saccard'in leskimiestaloutta, hän antoi ensin neuvoja, mutta rupesi sittemmin itse sekaantumaan asioihin, kunnes Saccard eräänä kauniina päivänä tarjosi hänelle emännöitsijättären paikkaa. Miksikä ei? Voisihan hän senkautta saada toimen ja auttaa veljeään, sillä Saccard tarjosi hänelle 300 frangia kuussa. Ja hän suostui, pani talon kahdeksassa päivässä järjestykseen, erotti kokin ja tämän vaimon; kyökkipiika, kamaripalvelija ja kuski kykenivät hyvin hoitamaan tarpeelliset toimet. Hän piti ainoastaan yhden hevosen ja yhdet vaunut ja piti laskuista huolta siihen määrin, että neljäntoista päivän kuluessa menot olivat vähentyneet puoleen entisestään. Saccard oli ihastunut ja sanoi leikillään, että hän tällä keinoin varasti Carolinea, tämän olisi pitänyt vaatia määrätty prosentti kaikista säästöistä.

Saccard oli avannut oven molempien kerrosten välillä ja veljen järjestellessä itämaisia suunnitelmiaan ja papereitaan kulki sisar edestakasin molempien kerrosten väliä, antoi ainoan palvelijattaren järjestellä kotiasiat ja toimiskeli enimmäkseen Saccard'in asunnossa jaellen käskyjä aivankuin kotonaan. Saccard iloitsi nähdessään tuon korkeakasvuisen, komean naisen liikkuvan huoneissa kiintein, ylpein askelin, iloinen hymy nuorekkailla kasvoillaan, joita ympäröivät tuuheat, vaaleat hiukset. Hän oli ihastunut emännöitsijäänsä, laski että heidän ikäeronsa oli ainoastaan 14 vuotta ja ajatteli, mitä tapahtuisi, jos hän jonain kauniina päivänä tekisi tälle rakkaudentunnustuksen. Oliko ajateltavissa, että hän näinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli viettänyt erillään miehestään, oli elänyt kuin matkustava amazoni olematta suhteissa kehenkään mieheen? Ehkä hänen matkansa olivat suojelleet häntä. Saccard tiesi kumminkin, että eräs hänen veljensä ystävä, muuan herra Beaudoin, liikemies Beirut'issa, jonka piakkoin odotettiin palaavan takaisin, oli ollut niin rakastunut häneen, että odotti vain hänen miehensä kuolemaa naidakseen hänet. Caroline-rouvan mies oli nimittäin sairastunut juoppohulluuteen ja viety hullujenhuoneeseen. Olisihan tämä avioliitto voinut olla vain anteeksiannettavan, melkeinpä ymmärrettävän suhteen laillistuttamistoimenpide. Ja jos Caroline kerran oli ollut suhteissa yhteen mieheen, miksi ei hänestä voisi tulla numero kaksi?

Mutta äkkiä kohtasi Caroline-rouvaa suuri suru. Eräänä aamuna tuli hän itkettynein silmin ja vaalein poskin, eikä Saccard'in onnistunut saada tietää syytä siihen; hän väitti vain olevansa ihan ennallaan. Vasta seuraavana päivänä ymmärsi hän kaikki tavatessaan sisarusten asunnon pöydältä ilmotuskoriin jossa tiedotettiin, että herra Beaudoin oli nainut Englannin konsulin tyttären, hyvin rikkaan ja hyvin nuoren neidin. Isku oli kohdannut häntä sitä kovempana, kun se tuli tämän kortin muodossa, ilman valmistuksia, ilman jäähyväisiä. Koko onnettoman naisen tulevaisuus meni näin murskaksi, hän kadotti toivon, josta hän oli riippunut kiinni vastoinkäymisten hetkinä. Ja aivankuin julman kohtalon ivaa oli, että hän juuri pari päivää sitten oli saanut tiedon miehensä kuolemasta; hän oli siis neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan toivonut, että hänen onnenunelmansa toteutuisi. Ja nyt oli koko hänen elämänsä pirstaleina, ja hän oli kuin maahan lyöty.

Samana iltana odotti häntä toinen hämmästys: mennessään, kuten tavallista, Saccard'in huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan seuraavan päivän tehtävistä, mainitsi tämä hänelle onnettomuudesta niin osanottavalla äänellä, että hän purskahti itkuun ja itsekään tietämättä, miten se tapahtui, ikäänkuin tämä raju mielenliikutus olisi riistänyt hänen tahdonvoimansa, tunsi hän Saccard'in syleilyn, ja niin oli hän tämän miehen oma.

Tultuaan tajuntaansa ei Caroline tuntenut minkäänlaista harmia häntä, eikä itseänsäkään kohtaan, mutta hänen synkkyytensä yhä lisääntyi. Miksi hän oli antautunut niin pitkälle? Eihän hän rakastanut tuota miestä, enemmän kuin tämäkään rakasti häntä. Eipä silti, että hänen ikänsä ja ulkonäkönsä olisi ollut mahdoton naisen rakkaudelle: eihän hän ollut nuori eikä kaunis, mutta hänen eloisat kasvonsa, hänen pieni pirteä vartalonsa miellyttivät häntä, ja kun hän ei tuntenut Saccard'ia perinpohjin, uskoi hän tämän mielellään kelvolliseksi, tavattoman lahjakkaaksi, kykeneväksi toteuttamaan veljensä suuret tuumat ja yhtä kunnialliseksi kuin muutkin. Mutta minkä tuhmuuden hän nyt oli tehnyt! Hän, joka yleensä oli niin viisas ja kokenut ja niin itsensä herra, oli vaipunut hänen syliinsä tietämättä miten ja mistä syystä, itkukohtauksessa, kuin hentomielinen näyttelijätär! Kun Saccard lohduttaakseen häntä oli maininnut herra Beaudoin'ia uskottomaksi rakastajaksi, jonka alhainen menettely ansaitsisi ainoastaan unohduksen, oli hän vastustanut ja vakuuttanut, ettei hän koskaan ollut ollut tämän rakastajatar, ja Saccard oli aluksi luullut, että kaikki johtui vain naisellisesta ylpeydestä, mutta sitten oli hän toistanut vakuutuksensa niin päättävästi ja niin kirkas ja vakuuttava ilme silmissään, että Saccard uskoi häntä, uskoi, että hän oikeuden- ja kunniallisuudentunteen vaikutuksesta oli säilyttänyt siveellisyytensä, että Beaudoin oli kärsivällisesti odottanut kaksi vuotta, mutta sitten väsynyt ja nainut toisen, langennut rikkauden ja nuoruuden pauloihin. Ja ihmeellisintä oli, että tämä vakuutus, jonka olisi luullut kiihottavan Saccard'ia entistä enemmän, vaikutti aivan päinvastaisesti: se masensi hänet, sillä hän ymmärsi hyvin, kuinka kohtalokkaaksi hänen tuhmuutensa nyt voisi tulla heille molemmille.

Neljätoista päivää oli Caroline-rouva syvästi masentunut. Hänen ainoa lohdutuksensa oli vapaina hetkinä seistä otsa ruutua vastaan suuressa työhuoneessa ja katsella yli puutarhan hotelli Beauvilliers'ia, jossa hän oli heti ensi päivästä tänne muutettuaan aavistanut köyhyyden ja huolien asuvan, kätketyn, salaisen köyhyyden, joka niin syvästi liikutti sydäntä ponnistuksillaan säilyttää ulkonainen loisto.

Beauvilliers'in perhe, joka muinoin, paitsi suuria maatiloja Tourenne'ssa ja Anjoir'ssa, omisti loistavan palatsin rue de Grenelle'n varrella, piti enää hallussaan vain tätä vanhaa taloa, joka edellisen vuosisadan alussa oli rakennettu eräänlaiseksi huvilaksi kaupungin ulkolaitaan, vaan jota nyt ympäröivät suuret mustat rakennukset. Harvalukuiset, kauniit puut seisoivat kuin kaivossa, portaita peitti sammal, ne olivat sortuneet ja rakoiset. Siinä näytti olevan palanen vangittua luontoa, joka mykässä epätoivossa taisteli hävitystä vastaan, pieni hiljainen sopukka, jonne aurinko tunkeutui vain kylmin, tukahtunein, vihertävin sätein. Ja tässä kosteassa kellarihiljaisuudessa, sortuneitten puutarhaportaitten yläpäässä, näki Caroline kreivitär de Beauvilliers'in, pitkän, laihan, noin kuusikymmenvuotiaan naisen, joka oli aivan valkohiuksinen. vanhamallisesti puettu, mutta sangen ylhäisen näköinen. Hänen takanaan näkyi aina tytär Alice Beauvilliers, joka oli 25 v. ikäinen, mutta niin hento ja pikkuinen, että olisi voinut pitää häntä keskenkasvuisena tyttönä, ellei olisi nähnyt hänen kuihtunutta ihoaan ja jo elähtäneitä piirteitään. Hän oli uusi painos äidistään, vaikka notkeampi, vailla hänen ylhäistä asentoaan ja suhteettoman pitkäkaulainen; hänen ainoa miellyttäväisyytensä oli kuolevan aristokratian surumielinen loisto. Molemmat naiset asuivat täällä kahden, senjälkeen kuin poika, Ferdinand de Beauvilliers oli liittynyt paavin henkikaartiin.

Vähitellen alkoi Caroline tuntea lämmintä myötätuntoa molempia naisia kohtaan, ja kun hänellä oli näköala yli puutarhan, sai hän tilaisuuden luoda silmäyksen heidän jokapäiväiseen elämäänsä, jonka he huolellisesti salasivat kadunpuoleiselta sivulta. Tallissa oli aina yksi hevonen ja vaunuliiterissä vaunupari joita hoiti vanha palvelija, ollen samalla palvelija, kuski ja portinvahti; sen lisäksi oli heillä kyökkipiika, joka myös teki kamarineidon virkaa. Pienessä vajassa, jonka he luulivat olevan piilossa uteliailta silmiltä, askarteli palvelija lakkaamatta pesemässä heidän kuluneita ja paikkaisia liinavaatteitaan. Vanha kuski paikkaili neidin rikkinäisiä kenkiä, kyökkipiika siveli mustetta kreivittären rikkinäisten käsineitten sormempäihin; tytär peri äidin vaatteet, jotka laitettiin hänelle erinomaisen nerokkaasti; hatut riittivät vuosikausiksi, niihin lisättiin vain uusi nauha tai uusi kukkanen.

Caroline tiesi jo heidän tarinansa. Kreivitär de Beauvilliers oli ollut hyvin onneton miehensä kanssa, joka oli ollut harhaileva sälli mutta hän oli kärsinyt hiljaisuudessa valittamatta. Eräänä iltana tuotiin kreivi kotiin vähissä hengin kuula rinnassa. Puhuttiin onnettomuustapauksesta metsästysretkellä, vaikka luodin oli ampunut muuan metsänvartija, jonka vaimon tai tyttären hän oli vietellyt. Ja pahinta oli, että hänen kanssaan oli hävinnyt tuo muinoin niin suuri omaisuus, nuo tavattomat, jo vallankumouksen kautta vähentyneet maatilat, joista kreivi ja hänen isänsä olivat tehneet lopun. Jo kahdeksan vuotta sitten jäädessään leskeksi kaksikymmenvuotiaan pojan ja seitsentoistiaan tyttären kanssa raunioitten ja köyhyyden keskelle oli kreivitär selittänyt elävänsä ennen vedellä ja leivällä kuin sietävänsä mitään nöyryytystä. Siitä saakka oli ollut hänen ainoana ajatuksenaan säilyttää säätynsä, saada tytär naimisiin tasa-arvoisen miehen kanssa ja poika Ranskan armeijaan. Ferdinand oli alussa tuottanut hänelle suurta surua, tehnyt nuoruudentyhmyyksiä ja velkoja, jotka äiti sai maksaa, mutta kun hänelle oli vakavasti huomautettu perheen asemasta oli hän luvannut parannusta. Hän oli pohjaltaan hyväluontoinen, mutta täydellinen nolla kyvytön kaikkeen toimintaan, eikä hänelle löytynyt paikkaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Nyt astuttuaan paavin palvelukseen oli hän edelleen äitinsä salaisen surun aiheena sillä hänen terveytensä oli heikko, vaikka hän näytti sangen miehekkäältä. Hänen suonissaan virtasi pilaantunut ja heikko veri ja Roman ilmanala oli hänelle vaarallinen.

Mitä Alicen avioliittoon tulee, lykkäytyi se niin pitkälle, että suruinen äiti usein sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan tytärtään, joka jo alkoi vanheta ja kuihtua tästä odotuksesta. Alice laski leikkiä avioliitosta ja sanoi, että hän tunsi olevansa luotu vanhaksipiiaksi, mutta öisin hän itki ja tunsi olevansa yksinäinen ja hyljätty. Aivan ihmeellisen säästäväisyyden avulla oli kreivitär saanut haalituksi kokoon 20,000 frangia, Alicen koko myötäjäiset; haaksirikosta oli hän myös pelastanut muutamia kalleuksia, rannerenkaan, sormuksia ja korvarenkaat, joitten arvo oli 10,000 frangia; heikot myötäjäiset, jotka juuri riittäisivät ensimäisiin välttämättömiin menoihin, jos odotettu kosija ilmaantuisi. Mutta vielä hän ei ollut kadottanut rohkeuttaan, hän taisteli entiseen tapaan, säästi ja näki nälkää salaa, eli viikkokausia perunoilla ilman voita voidakseen lisätä 50 frangia tyttären myötäjäisiin.

Ruhtinatar d'Orvideo saattoi Carolinen vihdoin tämän perheen yhteyteen. Ruhtinatar oli saanut päähänsä perustaa eräänlaisen tarkastuskomitean uuden työkotinsa vaalintaa varten. Tähän komiteaan valittiin kymmenen naista, jotka kokoontuivat kaksi kertaa kuukaudessa. Ensimäisenä oli hän valinnut kreivitär Beauvilliers'in, joka ennen muinoin oli ollut hänen ystävättärensä, mutta, ruhtinattaren sittemmin vetäydyttyä syrjään elämästä, yksinkertaisesti vain hänen naapurinsa. Komitea menetti sattumalta sihteerinsä ja Saccard, jolla edelleen oli sangen paljon sananvaltaa hallinnossa, kiirehti ehdottamaan Caroline'a aivan erinomaisena sihteerinä, jonka vertaa ei ollut löydettävissä.

Komitean viimeisessä kokouksessa oli Caroline niinmuodoin tavannut kreivitär Beauvilliers'in, mutta tämä oli tervehtinyt häntä sangen kylmästi, salaten siten hämmennyksensä, sillä kreivitär luultavasti aavisti, että tässä oli sen kurjuuden todistaja, jota hän koetti salata. He tervehtivät kumminkin tästä lähtien toisiaan, kun heidän katseensa kohtasivat, olisihan ollut liian epäkohteliasta olla olevinaan tuntematta toinen toistaan.

Hamelin'illa ja Saccard'illa oli joka aamu pitkiä keskusteluja Idän kysymyksestä. Suuret olivat heidän toiveensa, mutta tielle ilmaantui aina lukuisia vaikeuksia. Mutta insinöörillä oli mahtavia suojelijoita Konstantinopelissa, hänellehän oli luvannut apuaan itse suurvisiiri Fuad-pasha, erinomaisen etevä mies, joka oli kaikkien uudistusten innokas kannattaja, ja tämän kautta luuli hän saavansa kaiken, mitä hänelle oli tarpeen. Toiselta puolen, vaikka hän ennustikin Portin välttämätöntä romahdusta, piti hän tätä asianhaaraa pikemminkin etuna, hallitus, joka aina on rahapulassa ja jonka vuosivuodelta täytyy turvautua lainoihin, ei juuri tarjoa erityistä turvaa, mutta suosii aina yksityisiä yrityksiä, niinpiankuin se niissä näkee pienimmänkin voittomahdollisuuden. Ja eikö tämä olisi käytännöllinen tapa ratkaista tuo ijankaikkinen pulmallinen Idän kysymys, innostuttaa Portti tähän suureen sivistyskysymykseen ja vähitellen auttaa valtakuntaa eteenpäin, niin ettei se enää seisoisi tarkotuksettomana rajamuurina Europan ja Aasian välillä? Kuinka isänmaallista osaa ranskalaiset yhtiöt tulisivatkaan esittämään siinä näytelmässä!

Eräänä aamuna jutteli Hamelin tyynesti ohjelman salaisesta osasta, jota hän hymyillen kutsui "työn ruunuksi".

"Kun me niin olemme päässeet kaikkivaltiaiksi siellä, perustamme uudelleen Palestinan kuningaskunnan ja asetamme paavin valtaistuimelle. Ensi aluksi täytyy tyytyä Jerusalemiin, Jaffa satamakaupunkina. Sitten julistetaan Syria riippumattomaksi ja yhdistetään valtakuntaan. Kuten tiedätte, on aika lähellä, jolloin paavi ei voi jäädä Romaan ja alistua niihin nöyryytyksiin, jotka häntä siellä odottavat. Siihen mennessä täytyy meillä olla kaikki järjestyksessä."

Saccard kuunteli suu selällään hänen puhuvan tästä aivankuin mailman tavallisimmasta asiasta katolilaisen vankalla uskonvakaumuksella. Itsekään ei hän milloinkaan välttänyt mielikuvituksen rohkeimpiakaan unelmia, mutta näin pitkälle ei hän milloinkaan ollut uskaltanut mennä. Tämä näköään vaatimaton tiedemies löi hänet hämmästyksellä.

"Se on mieletöntä!" huudahti hän. "Portti ei luovuta Jerusalemia."

"Miksikä ei?" jatkoi Hamelin tyynesti. "Se on suuressa rahapulassa. Jerusalem on sille raskas taakka, Turkin hallitus tahtoo päästä siitä erilleen. Usein ei se lainkaan tiedä miten menetellä, kun eri uskokunnat riitelevät pyhän haudan omistamisesta. Olen ajatellut asiaa tarkoin … ottanut huomioon kaikki… Lähestyy katolilaisuuden uusi aikakausi, sen voittokulku. Voitaisi kenties väittää, että paavi tällä tavoin joutuu liian kauaksi Europasta ja sen harrastuksista. Mutta mikä loisto häntä ympäröisi, kun hän hallitseisi pyhässä kaupungissa, missä Kristus itse vaelsi ja puhui. Se on hänen perintönsä, siellä täytyy olla hänen valtakuntansa keskus, Ja olkaa huoletta, me teemme tämän valtakunnan mahtavaksi ja lujaksi, me suojaamme sitä kaikkia häiritseviä valtiollisia hyökkäyksiä vastaan ja sen kulunkiarvion perusteena on oleva – paitsi maan omia tulolähteitä – suuri pankki jonka osakkeita omistavat kaikki mailman katoliset."

Saccard hymyili: tämä suurisuuntainen tuuma ihastutti häntä, vaikkakin hän vielä epäili toteuttamismahdollisuutta; mutta hän ei kuitenkaan voinut olla antamatta jo nimeä tälle pankille, ja hän huudahti keksintöönsä ihastuneena:

"Pyhän haudan aarrekammio! Mitä? Eikö se kuulu komealta? Se liike menestyy!"

Mutta samassa kohtasi hän Carolinen viisaan katseen: hänkin hymyili, mutta ivallisesti, hiukan harmistuneesti, ja Saccard häpesi kiihkoaan.

"No niin, rakas Hamelin, me teemme kaikessa tapauksessa parhaiten ollessamme puhumatta 'työn ruunusta', kuten sanotte. Väki ehkä tekisi pilkkaa meistä. Ja muuten on meidän ohjelmamme kylliksi rikas; on parasta piilottaa äärimäiset seuraukset, kunniakas loppu, itselleen työhön vihityille."

"Aivan oikein, se on aina ollut minun mielipiteeni", selitti insinööri.

"Tämä on meidän salaisuutemme."

Ja näin oli päätös tehty: Hamelin'in itämaiset suunnitelmat oli pantava täytäntöön; koko tuo suuri suunnitekokoelma oli otettava esille keksijänsä salkusta. Ensi aluksi oli perustettava vaatimaton pankki, jotta liike saataisiin käyntiin, ja sitten he vihdoin Onnettaren avulla kohoavat markkinoiden herraksi ja vallottavat mailman!

Seuraavana päivänä kun Saccard kävi ruhtinatar d'Orvideon luona hakemassa hänen määräyksiään työkodin suhteen, muisti hän entisen suunnitelmansa naida tämä hyväntekeväisyyden valtakunnan kuningatar ja aivan yksinkertaisesti päästä köyhien omaisuuden haltijaksi. Ja hän hymyili, sillä nyt tuntui hänestä tuo aate melkein yksinkertaiselta. Hän oli luotu elämään, eikä sitomaan niitä haavoja, joita elämä iskee voitettuihin. Nyt oli hän vihdoinkin valmis ottamaan paikkansa siinä onnen kilpajuoksussa, joka vuosisatojen ajan oli pannut ihmiskunnan liikkeelle voittamaan enemmän iloa, enemmän valoa.

Myöhemmin päivällä tapasi hän Carolinen yksin työhuoneessa. Hän seisoi tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, ihmeissään nähdessään kreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä alhaalla puutarhassa aikana, jolloin he muuten eivät tavanneet näyttäytyä siellä. Molemmat naiset lukivat kirjettä ja näyttivät sangen masentuneilta; luultavasti kirje Ferdinandilta, pojalta, jolla kenties ei ollut aivan loistava asema Romassa.

"Katsokaapas", sanoi Caroline huomattuaan Saccard'in, "nyt ovat nuo molemmat raukat taas saaneet surullisia tietoja. He herättävät yhtä paljon sääliäni kuin kurjin kadun kerjäläinen."

"Entäpä sitten?" huudahti Saccard. "Pyytäkää heitä jonain päivänä pistäytymään luokseni. Me teemme heidätkin rikkaiksi, heidät, kuten kaikki muutkin ihmiset."

Ja innoissaan kietoi hän käsivartensa Carolinen vyötäisille ja aikoi painaa suudelman hänen huulilleen. Mutta Caroline veti nopeasti päänsä pois ja tuli vakavaksi ja kalpeaksi.

"Ei – ette saa."

Ensi kerran yritti Saccard lähestyä sen päivän perästä, jolloin Caroline hetken täydellisessä tiedottomuudessa oli antautunut hänelle. Nyt, kun tärkeimmät liikeasiat olivat järjestyksessä, tahtoi hän myös saada suhteensa Carolineen selväksi. Tämän kiivas liike kummastutti häntä hieman.

"Enkö saa? Tulisitteko pahoillenne?"

"Tulisin, hyvin pahoilleni."

Hän tyyntyi ja hymyili.

"Muuten … tunnustakaa, ettette itsekään ole vallan vakavissanne?"

"Minäkö? Minä jumaloin teitä!"

"Ei, elkää sanoko niin, tehän saatte niin paljon muuta ajateltavaa. Sitäpaitsi … vakuutan mielelläni lahjoittavani teille vilpittömän ystävyyden, jos te todellakin olette sellainen toimelias mies, joksi teitä luulen, ja jos saatte toimeksi ne suuret yritykset, joista puhutte. Niin, niin … on paljo parempi olla ystäviä!"

Saccard kuunteli hänen sanojaan hymyillen edelleen alakuloisena. Caroline ei siis tahtonut tietää hänestä, hänestä tuntui ilkeältä jouduttuaan tämän rakastajaksi yhdeksi ainoaksi kerraksi, satunnaisen hämmennyksen johdosta. Mutta oikeastaan oli vain hänen turhamaisuutensa haavotettu.

"Siis … vain ystäviä?"

"Niin, minä olen tuleva toveriksenne, olen auttava teitä … ystäviä, oikein hyviä ystäviä!"

Hän ojensi Saccard'ille poskensa; tämä tunnusti, että hän oli oikeassa, ja painoi lujan suudelman hänen molemmille poskilleen.