Читать книгу Riita - Николай Гоголь, Nikolai Vasilievich Gogol - Страница 2

josta käy selville, mitä Ivan Ivanovitsh halusi, mistä syntyi keskustelu Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin kesken ja miten se päättyi.

Aamulla – se tapahtui heinäkuussa – Ivan Ivanovitsh makasi katoksen alla. Päivä oli helteinen, ilma raskas ja sadetta tietävä. Ivan Ivanovitsh oli jo ennättänyt käydä niittomiesten luona kylässä, ennättänyt kysellä vastaan tulevilta talonpojilta ja akoilta, mistä, minne, mitenkä ja miksi. Hän lepäsi nyt matkastaan väsyneenä. Maatessaan hän katseli pitkän aikaa aittoja, pihamaata, vajoja, kanoja, jotka juoksentelivat pihalla, ja ajatteli itsekseen: "Hyvänen aika, millainen isäntä olenkaan! Mitäpä ei minulla olisi? Siipikarjaa, rakennuksia, viljaa, viinaa, sekä puhdistettua että makeata, ja mitä vain mieli tekee; puutarhassa on luumuja, päärynöitä, kaalia, papuja, unikkoja … Mitäpä ei minulla olisi? Tahtoisinpa todella tietää, mitä minulta puuttuu!"

Kyseltyään itseltään näin syvämietteisesti Ivan Ivanovitsh vaipui ajatuksiinsa. Sillä välin hänen katseensa etsi uusia esineitä, harhaili aidan yli Ivan Nikiforovitshin pihalle, jossa sen kahlehti huvittava näky. Laiha akka kantoi vanhoja vaatteita ulos ja ripusti ne köydelle tuulettumaan. Vanhanaikainen univormu kuluneine olkalappuineen ojensi pian hihansa ilmaan ja syleili kullalla kirjailtua naisten viittaa. Sitten ilmaantui vaakunanappinen aatelispuku, jonka kaulus oli koin syömä; valkoiset kashmirikankaasta tehdyt, tahraiset housut, jotka joskus olivat olleet Ivan Nikiforovitshin yllä, mutta nyt tuskin mahtuisivat hänen sormiinsa. Senjälkeen ripustettiin toiset, venäläisen l-kirjaimen muotoiset housut ja sininen kasakkanuttu, jonka Ivan Nikiforovitsh neuloutti noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän valmistautui sotaväkeen ja antoi viiksiensä ruveta kasvamaan. Tätä seurasi toinen sotavarustus, miekka, joka terävänä kärkenä pisti ylös ilmaan. Jo liehuivat ruohonvihreän kauhtanan liepeet vaskisine, viidenkopeekan suuruisine nappeineen. Liepeitten välistä näkyi kultanauhainen liivi, jonka etumus oli kuvioitu. Liivin peitti pian isoäiti-vainajan vanha hame, jonka jokaiseen taskuun mahtui vesimeloni. Kaikki tämä yhdessä vaikutti Ivan Ivanovitshiin mieltäkiinnittävästi. Auringon säteet sattuivat milloin siniseen, milloin vihreään hihaan, milloin punaiseen kaulukseen, milloin kultaiseen nauhaan tai kimaltelivat miekan kärjessä, mikä vaikutti sen, että kaikki näytti hyvin omituiselta muistuttaen nukketeatteria, jota muutamat ympäri kulkevat henkilöt esittävät kylissä, etenkin, kun on paljon kansaa yhteen sullottuna katsomassa kultakruunuista Herodes-kuningasta tai vuohta taluttavaa Antoniusta; näyttämön takana vinkuu viulu ja mustalainen näppäilee sormilla huuliaan matkien rummun ääntä, mutta kohta menee päivä mailleen ja eteläisen yön tuore viileys laskeutuu huomaamatta lihavain maalaistyttöjen pyöreille hartioille ja täyteläisille rinnoille.

Pian kömpi akka aitasta ähkien ja laahaten selässään vanhaa satulaa, jonka jalustimet olivat rikki, pistolikotelot hajalla ja kultaompeleinen, vaskella silattu, muinoin tulipunainen päällys haalistunut.

"Siinäpä tyhmä akka!" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Kohta kai hän laahaa itse Ivan Nikiforovitshin ulos tuulettumaan!"

Ja totisesti: Ivan Ivanovitsh ei vallan pahasti erehtynytkään arveluissaan, sillä noin viiden minuutin kuluttua tulivat Ivan Nikiforovitshin nankinikankaiset housut näkyviin ottaen haltuunsa melkein toisen puolen pihamaata. Sitten akka kantoi ulos lakin ja pyssyn.

"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Minä en ole koskaan nähnyt pyssyä Ivan Nikiforovitshin luona. Mitä hän sillä tekee? Hän ei ammu, mutta pyssy pitää olla! Mitä varten hän sitä pitää? Ja niin mainio pyssy näyttää olevan! Minun on kauan jo tehnyt mieli sellaista. Kernaasti ottaisin tuon omakseni, jotta saisin huvitella itseäni ampumisella."

"Akka hoi!" huusi Ivan Ivanovitsh viittilöiden kädellään.

Akka tuli aidan luo.

"Mitä sinulla siinä on, eukkoseni?"

"Näettehän itsekin – pyssy."

"Mikä pyssy se on?"

"Kuka sen tietää? Olisipa se omani, niin ehkäpä tietäisin, mistä on tehty, mutta se on isännän pyssy."

Ivan Ivanovitsh nousi seisomaan, alkoi tarkastella pyssyä joka puolelta ja unohti aivan haukkua akkaa siitä, että hän oli tuonut sen, samoin kuin miekankin, ulos tuulettumaan.

"Se mahtaa olla rautaa", jatkoi akka.

"Hm! Vai rautaa? Miksi olisi se rautaa sitten?" jupisi Ivan Ivanovitsh itsekseen. "Onko se kauankin jo ollut isännällä?"

"Paljon mahdollista."

"Mainio pyssy!" jatkoi Ivan Ivanovitsh. "Minäpä pyydän sen omakseni. Mitä hän sillä tekee? Tai vaihdan sen johonkin. Onko isäntäsi kotona, eukkoseni?"

"Kotona on."

"Mitä hän tekee? Makaako?"

"Makaa."

"Se hyvä, silloinpa pistäyn hänen luonaan."

Ivan Ivanovitsh pukeutui, otti käteensä ryhmysauvan suojellakseen itseään koirilta, joita on Mirgorodin kaduilla paljon enemmän kuin ihmisiä, ja läksi.

Vaikka Ivan Nikiforovitshin talo oli aivan Ivan Ivanovitshin talon vieressä ja aidan yli oli helppo kavuta talosta toiseen, meni Ivan Ivanovitsh kuitenkin kadun kautta. Tältä kadulta oli poikettava kujaan, joka oli niin kapea, että jos kahdet yhden hevosen vetämät ajoneuvot osuivat siinä kohtaamaan toisensa, niin ne eivät voineet sivuuttaa toisiansa, vaan jäivät siihen siksi, kunnes ne takapyöristä vedettiin kumpikin taaksepäin kadulle. Jalankulkijan kukittivat takiaiset, jotka kasvoivat kahden puolen kujaa pitkin aidan vierustaa. Tälle kujalle päin olivat toiselta puolelta Ivan Ivanovitshin vaja ja toiselta Ivan Nikiforovitshin aitta, portti ja kyyhkystarha. Astuttuaan portin luo Ivan Ivanovitsh avasi rämistäen säpin. Sisältä kuului koirien haukuntaa. Mutta monikarvainen koiralauma juoksi häntäänsä heilutellen takaisin nähtyään tulijan tutut kasvot. Ivan Ivanovitsh astui poikki pihan, jolla oli kirjavanaan intialaisia kyyhkysiä Ivan Nikiforovitshin omakätisesti ruokkimia, melonien ja vesimelonien kuoria, paikoin ruohoa, särkynyt rattaan pyörä, tynnyrin vanne tai likainen poikanulikka, joka piehtaroi paitasillaan, sanalla sanoen: kuva, josta taidemaalaaja pitää. Tuulettumaan ripustettujen vaatteiden varjo peitti melkein koko pihan antaen sille jonkun verran viileyttä. Akka tuli Ivan Ivanovitshia vastaan kumartaen syvään, haukotteli ja jäi liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Talon edessä komeili kuisti, jonka kattoa kannatti kaksi tammista pylvästä, – epävarma suoja aurinkoa vastaan, jonka kanssa tähän aikaan vuotta ei ole leikittävä, sillä se pusertaa etenkin jalankulkijasta kuuman hien aina kiireestä kantapäähän. Tästä saatamme ymmärtää, kuinka voimakas oli Ivan Ivanovitshin halu saada tuo välttämätön ase, kun hän lähti liikkeelle sellaisessa helteessä, vieläpä poiketen jokapäiväisestä tavastaan kävellä ainoastaan iltasella!

Huone, johon Ivan Ivanovitsh astui, oli aivan pimeä, sillä akkunaluukut olivat suljetut. Auringon säde, joka pilkisti sisään akkunaluukkuun tehdyn läven kautta, oli hajaantunut sateenkaaren väreiksi ja kuvasi vastaiselle seinälle kirjavan maiseman ruokokattoineen, puineen ja pihalle ripustettuine vaatteineen, kaikki kuitenkin ylösalaisin. Tämän tähden vallitsi huoneessa ihmeellinen puolihämärä.

"Jumalan rauhaa!" sanoi Ivan Ivanovitsh.

"Aa, hyvää päivää, Ivan Ivanovitsh!" vastasi ääni huoneen nurkasta. Silloin vasta Ivan Ivanovitsh huomasi Ivan Nikiforovitshin, joka makasi lattialle levitetyllä matolla.

"Suokaa anteeksi, että olen näin luonnollinen."

Ivan Nikiforovitsh loikoi siinä ilki alasti, vieläpä paidattakin.

"Ei tee mitään. Nukuitteko hyvin viime yönä, Ivan Nikiforovitsh?"

"Nukuin. Entä nukuitteko te, Ivan Ivanovitsh?"

"Hyvin nukuin."

"Ja nyt olette noussut levolta?"

"Nytkö noussut? Herranen aika, Ivan Nikiforovitsh, kuinka saattaisi tähän saakka nukkua? Palasin jo äsken kylästä. Viljamaat ovat erinomaisen hyvässä kunnossa, vallan mainiossa! Ja heinä on niin pitkää, pehmeätä, mehevää!"

"Gorpina!" huusi Ivan Nikiforovitsh, "tuo Ivan Ivanovitshille viinaa ja kermapiirakoita".

"Kaunis ilma tänään."

"Älkää kehuko, Ivan Ivanovitsh. Piru vieköön, kun on niin kuuma, ettei tiedä minne menisi!"

"Vai piti sen pirun nyt taas siihen tulla. Kuulkaa, Ivan Nikiforovitsh, te vielä muistatte minun sanani, mutta silloin se on jo oleva myöhäistä: saattepa tulevassa elämässä kärsiä jumalattoman puheenne tähden."

"Millä minä olen loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh? En ole sanonut pahaa sanaa isästänne enkä äidistänne. Enpä todellakaan tiedä, millä olen teitä loukannut."

"Riittää jo, riittää, Ivan Nikiforovitsh!"

"Jumalavita, minä en ole loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh!"

"Ihmeellistä, ettei peltopyy jo noudata pillin ääntä."

"Mitenkä tahdotte, ajatelkaa mitä hyvänsä, mutta minä en ole teitä mitenkään loukannut."

"Minä en ymmärrä, miksei peltopyy jo noudata", puhui Ivan Ivanovitsh, ikäänkuin ei olisi Ivan Nikiforovitshia kuunnellut. "Kaiketi ei ole vielä se aika… mutta pitäisihän sen jo sentään olla."

"Sanoitte, että viljamaat ovat oivallisia?"

"Oivallisia, kerrassaan oivallisia!"

Seurasi vaitiolo.

"Mitä vaatteita te, Ivan Nikiforovitsh, olette levittänyt tuonne ulos riippumaan?" kysyi Ivan Ivanovitsh vihdoin.

"Niin, hyviä vaatteita, melkein uusia vaatteita, joiden se kirottu ämmä on antanut homehtua. Nyt minä annan tuulettaa ne. Kangas niissä on hyvää ja hienoa, tarvitsee vain kääntää, niin sitä voi käyttää uudelleen."

"Siellä oli eräs mieleiseni esine, Ivan Nikiforovitsh."

"Mikä sitten?"

"Sanokaapa, mitä te teette sillä pyssyllä, joka on vaatteiden mukana tuotu tuulettumaan?" Tässä Ivan Ivanovitsh veti nuuskarasiansa esiin. "Saanko pyytää suomaan minulle kunnian?"

"Älkäähän vaivatko itseänne, minä otan kyllä omastani." Ivan Nikiforovitsh alkoi haparoida ympärilleen ja löysi nuuskasarvensa. "Se ämmä on aika pässinpää! Vai on hän ripustanut pyssynkin ulos? Kylläpäs se Sorotshintsyn juutalainen tekee hyvää nuuskaa. En tiedä, mitä se mahtaa sotkea siihen, mutta hyvälle se vaan haisee. Siinä tuntuu olevan palsamia seassa. Ottakaa ja pankaa vähän poskeenne: eikö totta, palsamille haisee? Ottakaa, olkaa hyvä!"

"Sanokaa, Ivan Nikiforovitsh – minä yhä siitä pyssystä – mitä te sillä teette? Sehän on teille aivan tarpeeton."

"Tarpeeton? Voihan sattua, että tarvitsee ampua?"

"Hyvä Jumala, Ivan Nikiforovitsh, milloin te ampuisitte? Ehkä tulevassa elämässä? Mikäli tiedän ja muut muistavat, ette ole yhtä ainoatakaan sorsaa ampunut, eikä ole taivaallinen Isämme luonut ruumistanne sen mukaiseksi, että voisitte ampua. Teillä on komea ryhti ja arvokas muoto. Kuinka teidän sopisi soissa kahlata, kun te nyt jo tuuletatte vaatteita, joita pidän sopimattomana puheessa nimeltään mainita? Kuinka silloin kävisi? Ei, te tarvitsette lepoa ja rauhaa." (Ivan Ivanovitsh puhui tavattoman maalailevasti, kuten aikaisemmin jo huomautettiin, etenkin jos hän tahtoi saada jonkun vakuutetuksi. Kuinka hän puhuikaan! Hyvä Jumala, kuinka hän puhui!) "Niin, teidän pitää ajatella sopivampia toimia. Kuulkaa, antakaa se pyssy minulle!"

"Mitä te nyt?… Se on kallis pyssy. Sellaista ei nykyään löydä etsimälläkään. Minä ostin sen eräältä turkkilaiselta, kun varustauduin sotaväkeen, ja nytkö minä sen noin vaan lahjoittaisin! Kuinka saatattekaan?… Se on minulle välttämättömän tarpeellinen!"

"Mihin te sitä niin välttämättömästi tarvitsette?"

"Mihinkö? Entä kun rosvot hyökkäävät taloon?… Eikö se silloin ole välttämättömän tarpeellinen? Jumalan kiitos, nyt olen rauhallinen enkä pelkää mitään. Ja miksi? Siksi, että tiedän pyssyn olevan tavara-aitassa."

"Pyssy on hyvä, Ivan Nikiforovitsh, mutta sen lukko on rikki."

"Mitä se tekee, jos onkin rikki? Voihan sen laittaa ehjäksi. Pitää vain rasvata hamppuöljyllä, jottei ruostuisi."

"Teidän sanoistanne, Ivan Nikiforovitsh, ei ilmene minkäänlaista ystävällisyyttä minua kohtaan. Te ette tahtoisi tehdä mitään minun tähteni ystävyytemme osotteeksi."

"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte sanoa, etten minä osota teille minkäänlaista ystävyyttä? Ettekö häpeä? Teidän härkänne ovat alinomaa minun laitumellani, enkä minä ole niitä sieltä karkottanut. Kun lähdette Pultavaan, niin pyydätte aina minun vaunujani lainaksi – ja olenko minä niitä koskaan teiltä kieltänyt? Teidän poikamöllinne kiipeilevät aidan yli minun pihalleni ja leikkiä juoksentelevat koirieni kanssa – enkä minä puhu mitään: juoksennelkoot niin paljon kuin haluttaa, kun vain eivät koske mihinkään!"

"Koska ette tahdo lahjottaa sitä, niin vaihtakaa se johonkin."

"Mitä te annatte siitä sitten?" Samassa Ivan Nikiforovitsh kohosi kyynärpäänsä nojaan ja katsoi tarkasti Ivan Ivanovitshiin.

"Minä annan sen ruskean sian, jonka olen kasvattanut. Se on mainio emäsika! Saattepa nähdä, että se ensi vuonna saa porsaita."

"En ymmärrä, kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte tuollaista puhua. Mitä minä teidän siallanne tekisin? Ehkä uhraisin sen pirulle sielumessuksi?"

"Taas! Ilman pirua ette näy tulevan toimeen. Se on synti, Jumalan tähden, synti, Ivan Nikiforovitsh!"

"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte todellakin tarjota siitä pyssystä piru ties mitä – sian!"

"Minkätähden on minun sikani – piru ties mitä?"

"Minkätähdenkö? Ajattelisitte itse vähäsen. Minun pyssyni on hyvä ja se teidän – piru ties mikä, sika! Jollei tämä olisi teidän suustanne, niin voisin pitää sitä loukkauksena itseäni kohtaan."

"Mitä pahaa on minun siassani sitten?"

"Miksikä te minua oikein luulette? Että sika…"

"Rauhottukaa, rauhottukaa! Minä en aio enää… Pitäkää pyssynne!

Ruostukoon se aitan nurkassa. En tahdo puhua siitä enempää."

Seurasi vaitiolo.

"Puhutaan", alkoi Ivan Ivanovitsh, "että kolme kuningasta on julistanut sodan meidän tsaariamme vastaan".

"Niin, Pjotr Fedorovitsh siitä kertoi minulle. Mikä sota se olisi? Ja mikä on syynä siihen?"

"Varmaan ei saata sanoa, mikä on syynä siihen, Ivan Nikiforovitsh. Mutta minä otaksun kuninkaiden tahtovan kääntää meidät kaikki Turkin uskoon."

"Kas niitä hölmöjä, mitä tahtovat!" lausui Ivan Nikiforovitsh nostaen päätään.

"Mutta nähkääs, juuri sentähden julisti tsaari vuorostaan sodan heitä vastaan. 'Ei', sanoi hän, 'kääntykää te itse kristinuskoon'."

"Entä sitten? He saavat kaiketi selkäänsä meidän miehiltä, Ivan Ivanovitsh."

"Niin saavat. Te ette siis tahdo vaihtaa pyssyänne, Ivan Nikiforovitsh?"

"Minusta on kummallista, että te, Ivan Ivanovitsh, joka olette oppinut mies, puhutte kuin alaikäinen. Luuletteko, että minä olen mikään tolvana…"

"Rauhottukaa, rauhottukaa. Olkoon Jumalan nimessä ja ruostukoon siihen paikkaan, minä en ainakaan siitä enää puhu."

Tuotiin viinaa ja piirakoita.

Ivan Ivanovitsh otti ryypyn ja alkoi syödä hapankermapiirakkaa. "Kuulkaahan, Ivan Nikiforovitsh, minä annan paitsi sikaa vielä kaksi säkkiä kauroja. Tehän ette ole kauroja kylvänytkään. Tänä vuonna pitää teidän siis kaikissa tapauksissa ostaa kauroja."

"Herranen aika, Ivan Ivanovitsh! Teidän kanssa puhuessa pitäisi mahan olla herneitä täynnä." (Tämä ei ole vielä mitään: Ivan Nikiforovitsh saattoi laskettaa paljon pahempia lauseita.) "Onko koskaan kuultu tai nähty, että joku vaihtaisi pyssynsä kahteen säkkiin kauroja? Enpä luule, että panisitte turkkitakkianne siitä likoon?"