Читать книгу Kahden reportterin seikkailut - Olli Karila - Страница 3

Sisällysluettelo

Pelisaleissa kävi kuin maininkien vaimeneva kohina. Vihreäfrakkiset virkailijat liukuivat ihmisjoukossa ja suhisevin äänin muistuttivat, että rahan ja intohimon pyhätössä täytyi olla hiljaa. Säihkyvien sähkökruunujen valossa loistivat kirjavaväriset marmoriseinät korinttilaisine pylväineen, kuvapatsaineen ja korkokuvineen, parketti kumisi satojen hillittyjen askelten ääntä, ja vihreäverkaisilla pöydillä liukuivat norsunluiset ja paperiset pelimarkat äänettömästi. Roulette pyöri, boule pyöri, poule royale pyöri, ja baccaraat-pöytien ääressä lentelivät kortit croupierin ilmiömäisen taitavan käden heitteleminä. Ihmisjoukko aaltoili, tungeskeli pöytien äärellä, pelasi, tarkkasi, odotti ja toivoi, toivoi rouletten neulan pysähtyvän heidän numeronsa kohdalle, toivoi korttien silmien täyttävän heidän toivomuksensa. Vanhat ja nuoret, elämäniloiset liikemiehet, huolettomat upseerit, nauravat huvimatkailijat, ijäkkäät, sairaaloisen kiihkeät naiset oli pelihimo vallannut, se jännitti heidän katseitaan, se saattoi heidän silmänsä kuumeisesti loistamaan, ja pelimarkkoja hermostuneesti hypistellen he tarkkasivat hengitystään pidätellen roulette-pyörän vinhaa vauhtia. Outo, kuumeinen ja kiihkeä ilmapiiri vaikutti kaikkiin, se pani käden vavahtelemaan, se punastutti ja kalvistutti kasvot, ja joskus puhkesi tappion katkeruus tai voiton riemu hillittyyn huudahdukseen. Mutta kaiken yllä vakavina, kylminä ja välinpitämättöminä istuivat tarkastajat korkeissa nojatuoleissaan ja ylimielisin silmäyksin kuin mammonan kuvat tarkastelivat jalkojensa juurella kiihkoilevaa laumaa.

Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui roulette-pöydän ääressä ja pelasi. Ja hävisi. Mutta pelasi kaikesta huolimatta. Hänen ystävänsä Matvei Matvejevitsh seisoi hänen tuolinsa takana ja katsoi hänen peliään, ja täytyisi valehdella, jos väittäisi hänen olleen tyytyväisen näkemäänsä. Päinvastoin. Matvei Matvejevitsh kiroili, ei ääneen, sillä sitä hän ei uskaltanut tehdä, ei pelihelvetin sääntöjen eikä suuriruhtinaan läsnäolon takia, mutta sisimmässään hän kiroili kahta voimakkaammin. Hän tunsi mielestään oikeutettua suuttumusta Ivan Ivanovitshin pelihimon takia. Olisi liikaa vaadittu, jos hän suorastaan periaatteellisesti olisi ollut pelaamista vastustavalla ja tuomitsevalla kannalla. Ei, mutta hän oli tilanneihminen, ja tietäen sen, että suuriruhtinaan koko irtain omaisuus — ja muunlaista omaisuutta ei suuriruhtinaalla ollutkaan — oli sijoitettu pelimarkkoihin, mikä sijoitus ei näyttänyt takaavan pääomaakaan, koroista puhumattakaan, ja tuntien, ettei hänellä olisi ollut mitään maukasta illallista, puolta tusinaa bierseideleitä ja pullollista unkarilaista viiniä vastaan, ent. todellinen salaneuvos Matvei Matvejevitsh tunsi melkein siveellistä suuttumusta ruhtinaallista ystäväänsä kohtaan.

Kun hän pari tuntia sitten oli Ivan Ivanovitshin kanssa lähtenyt kävelemään, oli hänen mielessään kangastanut miellyttävä mahdollisuus syödä kunnollinen illallinen rantakasinon parvekkeella. Mutta tuskin oli suuriruhtinas nähnyt pelisalien tulien loistavan puutarhaan, kun Matvei Matvejevitshin tuulentuvat oli kylmä todellisuus särkenyt. Jos ruhtinas olisi voittanut, olisi Matvei Matvejevitsh ollut maailman tyytyväisin ihminen, mutta kun hän hävisi, tunsi Matvei Matvejevitsh katkeroituvansa ruhtinaita kohtaan yleensä ja Ivan Ivanovitshia vastaan erikoisesti. Illallismahdollisuudet hupenivat hitaasti ja varmasti croupierin veltosti haravoidessa pankkiin norsunluisia pelimarkkoja, joitten joukossa oli aina myös suuriruhtinaan osuus.

Matvei Matvejevitshia väsytti seisominen, mutta hän ei kunnioituksesta uskaltanut lähteä sivuhuoneeseen istumaan, särkyneet illallishaaveet myllersivät hänen mieltään ja tietoisuus auttamattoman tyhjästä lompakosta teki Matvei Matvejevitshista ehdottoman pessimistin. Jonkinlaista tuskallista mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin tunne siitä, että hän oli marttyyri, että hän taisteli ja kärsi ruhtinaansa puolesta, ja slaavilaisen alistuvaisesti hän paisutteli tuota mieleenjohtumaa.

Matvei Matvejevitshin pulleahkot, hyväntahtoiset kasvot alkoivat punoittaa, hänen lyhyet lihavat sormensa takertuivat lujemmin tuolinnojaan ja pakostakin täytyi hänen vähänväliä vaihtaa jalkaa. Ruhtinas pelasi häiriintymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaiken muun ja vajonneen kokonaan tarkkaamaan roulette-pyörän liikettä. Hänen kalpeahkot kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja kyllästymistä, tummat silmät olivat puoliummessa ja naisellinen käsi hypisteli pelimarkkoja.

Niin jatkui peli tuntikausia. Matvei Matvejevitsh tunsi vajoavansa jonnekin syvälle ja kauas, hänen tajuntansa ohi livahti kuin varkain iloisia, meluisia kuvia entisestä Pietarista laskiaisineen, Pariisista, Rivieralta, tanssiaisista, päivällisistä, juhlista, paraateista, mutta voimakkaimpana, kiihoittavimpana kalvoi hänen mieltään muisto mustasta, suurirakeisesta kaviaarista, eräästä hänen mieliviinistään ja joistakin muista samansuuntaisista pöytäiloista. Matvei Matvejevitsh huokasi syvään, hänenkin maatilallaan oli nyt sanomalehtitietojen mukaan perustettu kommunistinen osuusviljelys, jonka komisariona oli hänen entinen sikopaimenensa.

Ja nyt hän oli täällä, kirotussa Danzigissa, yhdessä Ivan Ivanovitshin kanssa, ja huokaili haihtuneen illallishaaveen takia…

Häikäisevä kirkkaus tulvahti pelisaliin, kun virkailija vetäsi raskaat samettiset ikkunaverhot syrjään ja auringon sokaiseva valo pääsi vapaasti sisään. Biljoonat tomuhiukkaset sädehtivät sen vuossa, marmoripylväät kiilsivät lukemattomin värivivahduksin ja pöytien vihreä verka aivankuin elostui. Oli jo aamu, pelisalin ilma oli raskasta ja tukahuttavaa, sininen tupakansavu leijaili paksuina pilvinä ja croupier ja tarkastaja istuivat valjuina ja väsyneinä istuimillaan.

Ivan Ivanovitsh pelasi vielä ja Matvei Matvejevitsh tajusi istuvansa hänen vieressään. Roulette pyöri, mutta pysähtyi yhtä säännöllisesti kuin aikaisemminkin aina väärälle numerolle, ja pelimarkat — viimeiset — soluivat suuriruhtinaan käden ulottuvilta croupierin huostaan. Matvei Matvejevitsh ei enää tajunnut ajan kulumista, hän tunsi vastustamatonta, raivostuttavan voimakasta unen tarvetta, eikä mikään mahti voinut pitää hänen silmiään avoinna.

Viimein ruhtinas nousi ja tuskin huomattava ilon ja tyytyväisyyden hymy kirkasti croupierin kalpeat kasvot.

"Matvei Matvejevitsh, lähtekäämme aamiaiselle!"

Sanoilla oli ihmeellinen vaikutus ent. salaneuvokseen. Hän avasi silmänsä ja jaksoi ne pitää auki, hän jaksoi nousta ylös ja seurata ruhtinasta marmoriportaita alas ja sitten puutarhaan. Hm, lempo vieköön, ruhtinas oli sittenkin voittanut, ja jos illallinen olikin lopullisesti vaitiololla sivuutettu, ei aamiaista mitenkään sopinut halveksia.

Ivan Ivanovitsh hengitti raikasta aamuilmaa ja haisteli mereltä puhaltavaa tuulta.

"Matvei Matvejevitsh, mennään uimaan!"

Ent. salaneuvos katsoi hämmästyneenä ruhtinaaseen. Uimaan! Hän tunsi kylmiä väreitä selässään. Tietysti se virkistäisi, mutta sittenkin — näin aamulla! Mutta aamiaisen toivo oli kirkas ja voimakas, ja yhtäkkiä tunsi Matvei Matvejevitsh ihmeellistä reippautta ja yrittäen suoristaa hyllyvää ryhtiään hän ilmoitti suostuvansa.

Huh, hiekka oli kylmää, hiton kylmää, vesi suorastaan hirmuista, mutta Matvei Matvejevitsh kahlasi urhoollisesti, kunnes vesi ulottui aivan rintaan saakka. Hän heittäytyi veteen ja hänen onnistui todellakin kastautua, lähtien sitten peräytymään innolla ja taitavuudella, mistä vain venäläiset voivat peräytymisretkillään ylpeillä. Hän pukeutui hämmästyttävän nopeasti ja jäi sitten hampaat kalisten odottamaan Ivan Ivanovitshia, jolla ei ollut samanlaista kiirettä. Matvei Matvejevitsh ajatteli — eikä hän voinut mitään sille, että hänen ajatuksensa kulkivat samaa rataa kuin riihtä puivan hevosen — maukasta aamiaista lämpimine annoksineen ja snapseineen.

Rantakasinon parveke oli tyhjä, kun he molemmat hätäilemättä ja kiirehtimättä nousivat loivia portaita ylös. Tarjoilija, jonka kasvot todistivat, ettei pistäytyminen meressä hänellekään tekisi pahaa, riensi heidän luokseen, ja vanhan herkuttelijan hätäilemättömyydellä Matvei Matvejevitsh syventyi tutkimaan annoslistaa, antoi määräyksensä ja kiinnitti sitten huomionsa viinilistaan.

Neljännestunnin kuluttua, auringon alkaessa kohota yhä korkeammalle ja saadessa vihertävän meren loistamaan valkoisine purjeineen ja liitävine lokkeineen, kirkastui Matvei Matvejevitshinkin mieli hitaasti, mutta varmasti, ja leikellessään kylmää siankyljystä kolmannen snapsin painimeksi hän oli jo aivan loistavalla tuulella.

"Ivan Ivanovitsh", — he käyttivät tätä korutonta puhuttelutapaa — "luuletteko, että kenraalimme saa järjestetyksi konferenssin mielemme mukaan. Totta puhuen, Ivan Ivanovitsh, minä en ole milloinkaan sietänyt juutalaisia, en ollenkaan, mutta Amos Andrejevitsh on jonkinlainen poikkeus säännöstä. Hän on liukas mies ja osaa kyllä yhtä ja toista. Ja hän palvelee nyt hyvää asiaa. Voimat täytyy koota, sanon minä, ja koota ne teidän, Ivan Ivanovitsh, nimen ja olennon ympärille. Ah, Volga-maatushka!" huudahti Matvei Matvejevitsh hempeämielisesti kaataen itselleen neljännen snapsin ja ajatellen Volgan sampien kaviaaria.

Ivan Ivanovitsh nyökkäsi vaieten. Hän ei mielellään puhunut politiikkaa. Politiikka oli ikävää ja Ivan Ivanovitsh ei mitään niin kammonnut kuin ikävää. Hänellä oli kyllä velvollisuuksia, hän tunsi ja tunnusti, että täytyihän hänenkin tehdä jotakin pyhän Venäjän hyväksi, mutta Ivan Ivanovitsh tunsi tehneensä tarpeeksi asettuessaan asioitten johtoon, s.o. antaessaan muitten vapaasti toimia hänen puolestaan. Niinkuin esimerkiksi Amos Andrejevitshin, jonka hän oli palkinnut kenraalin arvolla ja nimittänyt sotaministeriksi valtakuntaan, jota hänellä ei ollut, ja armeijaan, josta hän ei uskaltanut uneksiakaan.

Matvei Matvejevitsh söi. Hän kosti sen, ettei ollut syönyt illallista, ja hänen vilpitön innostuksensa ja kiintymyksensä käsilläolevaan tehtävään nostatti ymmärtävän hymyn suuriruhtinaan kasvoille. Matvei Matvejevitsh ei sitä huomannut, ja vaikka olisi huomannutkin, ei olisi pahastunut. Matvei Matvejevitsh oli ihminen, ja hän uskalsi myöskin olla ja esiintyä ihmisenä.

Ateria loppui ja Matvei Matvejevitsh laski ruokaliinan pöydälle, valitsi sikaarin ja sen sytytettyään nojautui tuolin selkään.

"Tämä Zoppot on sittenkin aika hauska paikka", totesi hän puhaltaen valtavan savupilven.

Ruhtinas nyökäytti päätään.

"Se ei tosin vedä vertoja Rivieralle, mutta täälläkin voi sentään ihminen elää säädyllisesti."

Ruhtinas nyökäytti taas päätään, mutta hänen mieltään askarrutti jokin ajatus. Matvei Matvejevitshkin vaikeni ja jäi nauttimaan sikaarista, autereisesta ilmasta, hivelevästä tuulesta, rannattomasta loistavasta merestä ja yleisestä rauhallisuuden ja tyytyväisyyden tunteestaan. Matvei Matvejevitsh tunsi taaskin muuttuvansa horjumattomaksi ja jyrkäksi optimistiksi ja häntä jollakin tavoin kainostutti ajatus, että yöllä oli ollut vajota pessimismiin.

"Lähdemmekö nukkumaan, Matvei Matvejevitsh?"

Ent. salaneuvoksella ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan. Pieni uni ei tekisi pahaa, ei ollenkaan. Sitten olisi taas illalla virkeämpi. Hän ilmoitti myöntyvänsä.

"No niin, lähtekäämme sitten! Pidähän huolta laskusta!"

Jos sanoisimme, että Matvei Matvejevitsh tyrmistyi näistä sanoista, kuvaisimme vain tuhannesosan voimalla sitä mielenliikutusta, mikä hänet valtasi. Matvei Matvejevitshin pienet silmät jäykistyivät, hänen päänsä asento jännittyi ja sikaari pysähtyi puolitiehen. Hän menetti hetkeksi käsityskykynsä sekä tapahtuneesta että olletikin tapahtuvasta.

"Lasku!" änkytti hän vihdoin. "Lasku!"

Ivan Ivanovitsh katsoi häntä kummissaan, niinkuin hiukan epämiellyttävää ja ikävystyttävää pilailua.

"Tietysti lasku! Onhan meidän maksettava aamiaisestamme."

Matvei Matvejevitsh tarttui etikkapulloon, mutta huomasi viime hetkessä, ettei se sopisi hermojen rauhoituslääkkeeksi.

"Mutta paras Ivan Ivanovitsh, millä minä maksan laskun? Eihän minulla ole rahaa ollenkaan."

Nyt vajosi Ivan Ivanovitsh takaisin istuimelleen, josta hän jo puoliksi oli kohottautunut ja näytti todella harmistuneelta.

"Sinulla ei ole rahaa! Jätä nyt leikki pois! Eihän minulla ole yhtään pfennigiä, menetin kaikki tuolla pelihelvetissä."

Majesteetillisesti kuin sankari antiikkisessa draamassa peitti Matvei Matvejevitsh punoittavat kasvonsa lihavilla sormillaan ja nojautui pöytää vastaan, pöytää, jonka valkoisella liinalla lepäsivät äsken niin kiihoittavan aamiaisen surkeat tähteet.

Menettänyt!

Ja Matvei Matvejevitsh kun oli luullut, että Ivan Ivanovitsh oli viimeisillä minuuteilla jotakin voittanut, voittanut ainakin kahden aamiaisen hinnan. Raskaasti huoaten kohottautui Matvei Matvejevitsh ylös ja katsoi ystäväänsä, jonka kasvot kuvastivat myös melkein kauhua. He olivat ankkurissa, auttamattomasti ankkurissa, ei niinkuin ennen Pietarissa ja Moskovassa ja Pariisissa, jolloin kaikki oli ollut vain hauskaa ja jännittävää, jolloin hovimestari oli säteillyt kuin Saharan keskipäivän aurinko, vaan proosallisen epäluuloisessa Danzigissa, jossa tulitikkulaatikkokin täytyi maksaa käteisellä. Ja he, suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh, pyhän Venäjän tuleva tsaari, Puolan kuningas, Suomen suuriruhtinas y.m. y.m. ja hän, Matvei Matvejevitsh, todellinen salaneuvos! Se oli liian uskomatonta, ollakseen totta, mutta myöskin liian totta, ollakseen uskomatonta.

"Ja nyt… ", aloitti Matvei Matvejevitsh.

"… mitä me teemme…", jatkoi suuriruhtinas.

"… pelastuaksemme kunnialla…", täydensi Matvei Matvejevitsh.

"… tästä hiton harmillisesta jutusta?" lopetti Ivan Ivanovitsh.

Molemmat miettivät.

"Rahaa ei meillä ole, ei täällä eikä kotona."

"Ei."

"Entäpä jos", ja Matvei Matvejevitsh alensi ääntään ja vilkaisi torkkuvaan palvelijaan, joka oli heihin melkein selin, "entäpä jos livistäisimme! Se olisi jännittävää! Tulisimme sitten toisen kerran ja maksaisimme, jos tahtoisimme, vaikka luulenkin, että meitä on täällä niin paljon nyletty, ettei olisi ollenkaan kohtuutonta että tarjoaisivat meille vaivaisen aamiaisen."

Ivan Ivanovitsh pudisti päätään, mutta Matvei Matvejevitshin valtasi jokin poikuusaikuinen puuska ja hän tarttui lujasti Ivan Ivanovitshin käteen.

"Koettakaamme! Kukaan ei näe ja yritys onnistuu."

Ruhtinas epäröi, mutta taipui. Molemmat nousivat äärimmäisen hiljaa ja alkoivat hiljaa hiipiä sivuportaita kohti, Matvei Matvejevitshin koko ajan pitäessä tarkkaan silmällä tarjoilijaa, niin tarkkaan, että hän jätti tarkastamatta kulkusuunnan, sillä seurauksella, että törmäsi keveätä rautaista puutarhatuolia vastaan, se horjahti, Matvei Matvejevitsh kurottautui epätoivoisesti sitä tavottamaan, jalka liukahti, salaneuvos menetti tasapainonsa ja puutarhatuolin rämisevä ja salaneuvoksen jysähtävä kaatuminen herättivät tarjoilijan, joka hämmästyneenä katseli salaneuvoksen enemmän sammakkoa kuin salaneuvosta muistuttavia, epätoivoisen arvokkaita yrityksiä päästä jaloilleen. Pakoyritys oli auttamattomasti epäonnistunut. Mutta Matvei Matvejevitsh, huolimatta kaatumisesta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä, hallitsi hermonsa ja meni kylmäverisesti sanomalehtihyllyn luo, valitsi itselleen pari lehteä ja palasi arvokkaasti paikalleen, Ivan Ivanovitshin sanatonna seuratessa.

"Hyi hitto!" puuskutti salaneuvos sanomalehden takana. "Olipa käydä hullusti. Mitä me nyt teemme?"

Oli todellakin helpompi kysyä kuin vastata. Ivan Ivanovitsh sai äkkiä loistavan ajatuksen.

"Minä menen hakemaan kenraalimme Amos Andrejevitshin!"

Matvei Matvejevitshin kasvot kirkastuivat. Kenraali oli kyllä juutalainen, mutta tilanne ei sallinut valikoida, kunhan vain juutalaisella oli tarpeeksi rahaa. Ajatus oli loistava siltä kannalta, mutta ei siltä, että Ivan Ivanovitsh lähtisi kenraalia hakemaan. Matvei Matvejevitsh olisi paljon mieluummin itse uhrautunut, vaikka hänen olemuksensa todistikin, että hän mahdollisuuden mukaan vältti liikehtimistä. Ivan Ivanovitsh nyökkäsi keveästi ja poistui arvokkaasti, tarjoilijan osaamatta edes aavistaa, mikä tarkoitus hänen poistumisellaan oli.

Matvei Matvejevitsh istui ja katseli merelle. Sitten hän luki tai oli lukevinaan. Ja poltti sikaareita, kunnes kurkkua alkoi kuivaa. Hän oli varma siitä, että kenraalilla on rahaa ja siihen luottaen hän tilasi joitakin olutseideleitä. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, vieraita tuli ja meni, merenranta tarjosi kirjavan näyn kylpijöineen ja uimakojuineen, helle alkoi tuntua, mutta Matvei Matvejevitsh istui yhtä uskollisesti kuin edellisenä yönä oli seisonut. Hän onnitteli itseään, että oli sittenkin valinnut hiukan paremman osan yöhön verrattuna, sitten hän arveli, että Ivan Ivanovitsh voisi jo vallan hyvin palatakin, sitten hän alkoi kursailematta haukotella, joi muutamia seideleitä ja katsoi kelloaan. Kautta patriarkan parran, Ivan Ivanovitsh oli viipynyt poissa kokonaista kuusi tuntia. Matvei Matvejevitsh kirosi puoliääneen, hän tunsi kylmän väreitä selässään sitä mahdollisuutta ajatellessaan, että Ivan Ivanovitshia oli jokin onnettomuus kohdannut, ja ehti jo kirota ja manata nykyaikaiset hirmunopeat kulkuneuvot, mutta alistui sitten kohtaloonsa, minkä lieventämiseksi tilasi itselleen herkullisen päivällisen. Jos hän joutuisi kiinni jatkuvasta petkutuksesta, niin petkutussumma voisi haitatta olla hieman suurempikin. Emme voi sanoa, että Matvei Matvejevitshin mieli olisi ollut loistava, mutta siitä huolimatta päivällinen kyllä maistui, ja kulautettuaan voileipäruokien välillä muutamia ryyppyjä, varmistui salaneuvos ihmeellisesti uskossaan siihen, että pelastus oli vielä tuleva, muodossa tai toisessa. Ryhtyessään käsiksi paistiin ajatteli Matvei Matvejevitsh kärsimyksen jalostavaa vaikutusta ihmiseen ja huokasi, sillä hän oli mielestään jalostunut jotenkin tarpeeksi, yöllä ja nyt ravintolassa istuessaan.

Salaneuvos olisi huudahtanut ääneen ilosta, ellei maukas kalkkunakukon viipale olisi sattunut paraikaa olemaan suussa, sillä hän huomasi vihdoinkin Ivan Ivanovitshin ja hänen kanssaan kenraalin ja sotaministerin, monsieur Amos Aron Nagelkopfin. Molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä.

Ravintolassa oli runsaasti vieraita, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota kenraaliin. Ja kuitenkin hän olisi sen, olematta itserakas, ansainnut. Paljon suuremmalla syyllä kuin joku Chaplin, joku operettitähti tai kolmannen luokan diplomaatti. Sillä kenraali Amos Aron Nagelkopf oli lajissaan ensimäinen ja ainokainen. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta hän tunsi kaikki, oli ollut kaikkialla ja tiesi kaikki. Hän oli osoittanut ja moneen kertaan todistanut, etteivät edes maailmansodan aikuiset kovennetut ja tiukennetut passi- ja matkustusmääräykset, jotka tavallisilta kunniallisilta kuolevaisilta ehkäisivät kaiken matkustuksen, mitään itse asiassa ja käytännössä merkinneet, että parhaimpienkin poliisilaitosten osote- ja henkilöllisyysosastot toimivat naurettavan huonosti, ja tämän kaiken todistamiseksi hänen olisi tarvinnut ainoastaan mainita, että hän venäläisten hyökätessä Karpaateille oleskeli Moskovassa; kun Bukarest valloitettiin, oli hän ensimäisten joukkojen mukana kaupungissa ja kun länsirintama alkoi horjua, istui hän tyynesti Pariisin bulevardikahviloissa. Hän olisi ehkä saattanut kertoa yhtä ja toista mielenkiintoistakin Kappin yrityksestä, Unkarin Kaarlen retkistä, hän olisi jotakin tietänyt Fiumesta ja d'Annunziosta eikä myöskään kenraali Zeligovskin politiikka hänelle olisi ollut mikään kysymysmerkki. Mutta vaikka hän oli oleillut kaikkialla, ei häntä, niinkuin jo mainittiin, kukaan tuntenut. Kukaan ei tietänyt, että tuhatsavupiippuinen Lodz oli hänen kotikaupunkinsa, kukaan ei olisi osannut kertoa, miten hän tuli jättäneeksi uskonveljensä, jotka sen kaduilla paimentelevat pieniä hanhilaumoja tai myyskentelevät kolmasti käännettyjä ja viidesti käytettyjä vaatteita, kuinka hän oli tullut ensin Varsovaan, sitten Pietariin, Berliiniin, Pariisiin, kuinka Lodzin inhoittava löyhkä oli hänelle enää kalpea ja valju muisto ja koko hänen entisyydestään jäljellä vain rotunenä, musta tukka ja valkoiset hampaat sekä sammumaton halu ja himo saada valtaa, voimaa ja rikkautta. Hän ei ollut sotapäällikkö, ei valtiomies, ei taiteilija; hän oli liikemies, tukkukauppias, mutta hän ei ostanut eikä myynyt, ei käytettyjä eikä uusia vaatteita, ei hoidellut tehdasta, ei keinotellut valuutalla eikä osakkeilla, vaan hän kauppasi politiikkaa, osti ja myi poliittisia tosiasioita, diplomaattisia suunnitelmia ja asiakirjoja, periaatteenaan todellinen liikeperiaate: kaikkia on palveltava. Ja hän olikin kaikkia palvellut, keskusvaltoja ja ympärysvaltoja, puolueettomia maita, bolsheviikkeja, uusia valtioita, valkoista rotua ja värillisiä rotuja. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja, hän vaati vain, että rahan tuli olla oikeaa, ja jos sillä oli huonompi kurssi, niin sitä enemmän. Jos hän olisi otaksunut, että maailma on tarpeeksi uudenaikainen ja rehellinen, hän olisi avannut jossakin suuremmassa paikassa konttorin ja maalauttanut sen kylttiin:

O.y. Politiikka.

Ostetaan ja myydään poliittisia asiakirjoja, suunnitelmia

ja mielipiteitä, hankitaan nopeaan ja kohtuullisin hinnoin

kaikkea alaan kuuluvaa tavaraa.

Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi aikansa ja sen ihmiset eikä maalauttanut mitään kylttiä, eipä käyttänyt edes nimikilpeä eikä millään tavalla tehnyt liikkeestään reklaamia.

Tapa, millä hän oli joutunut tekemisiin suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa, ansaitsisi oman selvityksensä, mutta siihen tuskin lienee sittenkään syytä. Pääasia on, että monsieur Nagelkpof oli tyytyväinen uuteen seuraansa, syistä, jotka ehkä voivat myöhemmin selvitä, ja että taas Ivan Ivanovitsh oli tyytyväinen, sen todistaa parhaiten se seikka, että hän oli tämän Israelin kansan jälkeläisen koroittanut kenraaliksi, kylläkin ilman vastaavaa virkaa ja olletikin vastaavaa palkkaa, ja nimittänyt hänet sotaministerikseen, mikä toimi ei sotilaallisesti muodostunut kovinkaan rasittavaksi, sillä kahdesta, mitä sotaan tarvitaan, nimittäin armeijasta ja vihollisesta, Ivan Ivanovitshilla oli ainoastaan vihollinen. Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf oli antanut niin monta hyvää neuvoa suuriruhtinaalle poliittisissa, taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä, että Ivan Ivanovitsh ei ollenkaan epäillyt, etteikö kenraali pystyisi johtamaan myöskin armeijaa, jos sellainen mistä ilmestyisi. Ivan Ivanovitshilla oli käsitys, että sotapäällikkö tarvitsee hiukan taitoa ja runsaasti onnea, ja hänest tuntui, niinkuin kenraali Amos Aron Nagelkopfilla ainakin jälkimäistä olisi ollut riittävästi.

Kenraalin roteva olemus uhkui hyvinvointia, silmissä oli alati naurava ilme ja suu oli harvoin, jos milloinkaan kiinni. Hänessä oli sulavuutta ja arvokkuutta, oli velikultaa ja maailmanmiestä, mutta ennenkaikkea liikemiestä, nopeata, taitavaa liikemiestä, minkä näki hänen käsiensä liikkeistä, kun hän vähänväliä hieroi niitä vastakkain, hänen maireasta hymystään ja vilkkuvista silmistään, jotka näyttivät arvostelevan kaikkea sen mukaan, kuinka monta prosenttia voisi saada voittoa.

Kenraali ojensi kätensä Matvei Matvejevitshille.

"Te olette käynyt haihduttamaan ikäväänne päivällisellä! Olin oikeassa, kun sanoin sen jo etukäteen Ivan Ivanovitshille. Teitä ei niin helposti lannisteta."

Kenraali nauroi, Matvei Matvejevitsh, joka nyt vasta täysin tunsi kalkkunakukkonsa maukkauden, nauroi myös ja Ivan Ivanovitshkin hymyili.

Jos Matvei Matvejevitsh luuli, että päivän epämiellyttävät yllätykset supistuivat tähän, niin hän erehtyi hyvin ikävästi. Kun he kaikki kolme, Matvei Matvejevitsh kylläisenä ja tyytyväisenä, Ivan Ivavovitsh ikävystyneenä kuten aina ja kenraali Amos Aron Nagelkopf puheliaana ja vilkkaana saapuivat kaupunkiin ja hotelliinsa tultuaan istahtivat nojatuoleihin, aukeni ovi ja Saska, Ivan Ivanovitshin ja Matvei Matvejevitshin kamaripalvelija, lähetti, henkivartija y.m. tuli huoneeseen, teki yritteliään ja hyvää tahtoa mutta heikonpuoleista kykyä todistavan hovikumarruksen ja ojensi tarjottimella, ei hopeatarjottimella, sillä sellaista ei hotellissa ollut, vaan tavallisella nikkelitarjottimella Ivan Ivanovitshille paperin.

"Teidän Majesteettinne, suvaitkaa vastaanottaa", Saska puhutteli aina hovitapojen mukaisesti — "lasku huoneista ja ruuasta. Se on maksettava ennen klo 6:ta tänä iltana, uhalla, että Teidän Majesteettinne häädetään huoneesta."

Saska kumarsi uudelleen ja liukui äänettömästi huoneesta. Sen taidon hän oli oppinut ties mistä, ja se olikin hänen ainoita avujaan, ellei ota lukuun hänen ehdottomasti tsaarivaltaisia periaatteitaan, jotka hän oli imenyt henkeen ja vereen entiseltä isännältään, eräältä hoviräätäliltä, jonka palveluksesta hän kuitenkin, huolimatta poliittisten mielipiteitten yhtäläisyydestä, oli saanut yhtä nopeat kuin tepsivätkin lähdöt, sillä seurauksella, että hyvä onni ja sattuma oli hänelle hankkinut pääsyn keisarillisen hovin palvelusväen joukkoon, ollen nyt samaisesta palvelusväestä ainoa, joka oli seurannut Ivan Ivanovitshia.

Ivan Ivanovitsh istui äänetönnä, Matvei Matvejevitsh tunsi haihtuvansa ilmaan tukevasta päivällisestä huolimatta ja kenraali Amos Aron Nagelkopfkin naputteli hermostuneesti pöytään sormillaan. Niin, tosiaankin, hotellilasku! Sen oli Ivan Ivanovitsh tyyten unhoittanut. Hän ei ollut tottunut kiinnittämään huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin, mutta hän näki nyt selvästi edessään, että pikkuseikat ovat toisinaan elävässä elämässä yhtä ratkaisevia kuin millimetrin tai puolen hairahdus tähtäyksessä joissakin tarkka-ammuntakilpailuissa.

Ivan Ivanovitshilla ei ollut rahaa, eikä hänellä ollut tietoa mistä sitä saadakaan. Hänellä oli ollut, mutta hänen rahansa olivat pelihelvetin pankissa. Hän oli pelannut. Tietysti hän oli pelannut. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä! Täytyihän ihmisen hiukan huvitellakin, koettaa jotenkin poistaa kirottua yksitoikkoisuutta. Ja hänkin oli vain ihminen. Mutta rahat olivat joka tapauksessa menneet.

Matvei Matvejevitshilla ei myöskään ollut rahaa. Hän oli syönyt, oli syönyt hermostuttavan säännöllisesti aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja tätä yksitoikkoisuuteen vivahtavaa säännöllisyyttä sotkeakseen yhtä säännöttömän säännöllisesti joitakin väliaterioita, kaikki niihin kuuluvine viineineen ja jälkiruokineen. Matvei Matvejevitsh piti viineistä, niinkuin Ivan Ivanovitsh piti rouletten pyörästä tai korteista, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf kauniista naisista. Niin, kenraali oli hakkaillut madame Heloise Pirardia jo viikon ajan, eikä Ivan Ivanovitsh saattanut otaksua, että kenraalinkaan kassa olisi tyhjentymätön.

Ivan Ivanovitsh piti laskua kädessään. Matvei Matvejevitsh huokasi, yhtä paljon surusta kuin hengästymisestäkin, ja kenraali tuijotti leikkiviä amoriineja.

"Amos Andrejevitsh, onko teillä rahaa?"

Kenraali kumartui kohteliaasti, mutta pudisti päähän.

"Ei ole, paras Ivan Ivanovitsh, mutta minun — tarkoitan meidän — täytyy saada rahaa millä keinoilla tahansa."

Matvei Matvejevitsh oli samaa mieltä ja hän oli valmis kiitollisuudella tarkkaavasti kuuntelemaan jokaista järkevää ehdotusta tämän päämäärän saavuttamiseksi. Kenraali ei tiennyt, että hänen sanoillaan tulisi olemaan, ellei nyt maailmanhistoriallinen niin ainakin historiallinen merkitys, Ivan Ivanovitsh ei aavistanut, että hänen kädessään oleva lasku johtaisi merkillisesti kansainvälisiin selkkauksiin. Matvei Matvejevitsh ei tietysti aavistanut mitään. Hän ei yleensä milloinkaan aavistanut mitään, lukuun ottamatta ruoka-ajan lähestymistä.

Kenraali mietti. Häntä kiukutti. Hänellä oli monta rautaa tulessa, paljon enemmän kuin Ivan Ivanovitsh olisi mielikuvituksensa ollessa villimmilläänkään saattanut otaksua ja enemmän kuin kenraali olisi tahtonut vihjaistakaan, mutta niille kaikille yhteistä ja ikävää oli se, etteivät ne vielä olleet tarpeeksi kuumia. Ivan Ivanovitsh Matvei Matvejevitsheineen ja Saskoineen oli myös yksi rauta kenraali Amos Aron Nagelkopfin tulessa, tällä kertaa sellainen, ettei kenraali tahtonut päästää sitä käsistään.

Mutta tilanne oli pulmallinen. Kenraalilla oli kyllä rahaa maksaa tuo kirottu lasku, mutta sitten hän jäisi aivan ilman pääomaa eikä hän sellaista mitenkään uskaltanut. Ei kävisi myöskään päinsä antaa Ivan Ivanovitshin, tsaariehdokkaan ja erään emigranttiryhmän toivon ja uskon joutua häädetyksi hotellista.

Kenraali nousi.

"Odottakaa! Minä käyn kaupungilla ja koetan tehdä voitavani. Tulen ennen kello kuutta. Näkemiin."

Kenraali poistui. Sekä Ivan Ivanovitsh että Matvei Matvejevitsh jäivät makaamaan nojatuoleihin, uskaltamatta ajatella ja uskaltamatta olla ajattelematta.

Ihmeellinen oli sattuma: kenraali ei poikennut huoneessaan eikä tietänyt mitään erään kylläkin rakkaan, mutta vähemmän toivotun vieraan saapumisesta. Hän näki eräässä kulmauksessa puolalaisen asiamiehen, pan Jozef Gurnickin ja seurasi tätä aina siihen saakka, kun tämä meni Suomen konsulaattiin, mutta ei nähnyt eikä aavistanutkaan minun läsnäoloani ja sitä, että olin huomannut hänen huomanneen Jozef Gurnickin. Ja kuitenkin tällä huomiollani oli melkoiset seuraukset sekä itselleni että kenraalille, jatkoin matkaani, sivuutin kenraali Nagelkopfin, joka odotti vastapäisellä puolen katua ja menin myöskin Suomen konsulaattiin.

Tästä hetkestä lähtien voin katsoa kesälomani seikkailujen alkaneen. Seuraavassa enemmän siitä, miten ja miksi astelin Danzigissa Suomen konsulaattiin.

— "Kas, Taksi! Pysyhän poissa!"

Tietysti se oli Laura, joka näin nenäkkäästi minua puhutteli. Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka uskalsi minua vielä kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä puhutella Taksiksi, vanhalla lapsuus- ja kouluaikaisella hyväily- ja pilkkanimellä. Minun nimeni on Max, Max Haapala. En totisesti ole milloinkaan pitänyt nimestäni enkä jaksa ymmärtää, mikä idea arvoisilla vanhemmillani lienee ollut kastaa supisuomalainen poika Maxiksi, josta tietenkin ensimäinen irvileuka väänsi Taksin. Mikään ei minussa muistuta taksikoiraa. Minulla on jäntevä vartalo, ystäväni sanovat vaaleahkoja, mutta päivänpolttamia kasvojani avoimiksi ja rehellisiksi, ja omasta mielestäni olen varsin laatuunkäypä nuori mies kaikissa suhteissa. Taksi-nimi aiheutti aikoinaan lukuisia epäjärjestyksiä koulussa ja epäilemättä kehitti luonteeni väkivaltaista puolta. Jos olisin ollut heikko, ei kamppailu Taksi-nimeä vastaan olisi tullut kysymykseenkään, mutta kun painissa ja nyrkkeilyssä saatoin melko vaivattomasti käsitellä kahta, jopa kolmeakin ikäistäni, saattoi Taksi-nimi kajahtaa ainoastaan poikkeustapauksessa, silloin kun olin ehdottomasti ja varmasti alakynnessä. Mutta Lauraan nähden eivät voimani auttaneet. Laura oli ensimäinen, joka avasi silmäni näkemään naissukupuolen kierouden: luottaen ritarillisuuteeni hän häikäilemättä esiintyi epäritarillisesti minua kohtaan. Ei sen puolesta, että olisin Laurasta välittänyt! En todellakaan. Niin no, oli kerran aika, konventin alaluokilla, jolloin olin jotakin tuntevinani, etenkin sen jälkeen kun ensimäinen — ja viimeinen — intohimoinen runokokeeni löysi tiensä paperikoriin eikä toverikunnan sanomalehden palstoille, mutta Laura oli siihen aikaan enemmän innostunut mäenlaskuun ja "ryöväri- ja poliisileikkiin" luistinradalla kuin jambin ja anapestin, alku- ja loppusointujen sokkeloihin, ja kävi niin, että Nietzsche ja Schopenhauer tulivat lohduttajikseni.

Tämä pitkä selostukseni on, jos katsotaan draamalliselta kannalta, sijoitettu harkitun sopimattomasti, sillä Lauran huudahdus hätkäytti minut todellakin, se oli täydellinen yllätys, yhtä varmaan kuin minun ilmestykseni hänen eteensä vaikutti samaa. En todellakaan olisi luullut häntä täältä tapaavani, Libaun hiekkadyyneiltä, kiireisesti solmiamassa tottelemattomia ruskeita suortuviaan, mikä todisti, että hän juuri oli noussut rannalle merestä. Olin kävellyt ajatuksissani pehmeässä, hohtavan valkoisessa, mutta upottavassa hiekassa ja miettinyt juuri, kannattaisiko riisuutua ja rientää meren ja vaahtopäisten maininkien syliin, kun kiertäessäni muuatta kitukasvuista pensasta Lauran huuto minut pysäytti.

Tapaaminen herätti minussa varsin sekavia tunteita. Lauran kanssa ei ole helppo tulla toimeen, hän voi olla kyllä huvittava, mutta pistävä myös, eikä hänellä ole tunteita. Tunteeton nainen on minulle kauhistus. Me olemme muutenkin Lauran kanssa vastakohdat: minä olen jäykkä vanhoillinen, Laura taas intoa ja tarmoa uhkuva radikaali, innostunut naisliikkeeseen (kerran hänen luonaan käydessäni työnsi hän käteeni kaksi vuosikertaa "Naisten Lehteä", silläaikaa kuin itse keitti kahvia), vaikka pukeutuukin pariisilaisesti, minä ihailen modernia maalaustaidetta, Laura ei häikäile julkisessa paikassakaan julistamasta sitä roskaksi ja niin edelleen, ja sitten me olemme kilpailijoita: Laura on "Päivän" reportteri, minä taas "Aamulehden", ja hän on tässä kilpailussa tehnyt minulle monia vielä maksamattomia kolttosia. Mikä minua enimmin kiukuttaa, on Lauran suojeleva käytös minua kohtaan. Mutta enhän minä voi mitenkään esiintyä suojelevana naista kohtaan, joka maksaa itse kahviannoksensa ravintolassa. Laura on lukenut kansantaloutta ja minä olen sitä mieltä, että tämä aine olisi kokonaan kiellettävä naisilta, niinkuin ennen latina. Laura suorastaan pursuu kansantaloutta, esittää viiden minuutin sitaattia minulle tuntemattomilta auktoriteeteilta ja pitää aina viimeisen sanan. Ainoa heikko kohta hänen kansantaloudellisuudessaan on se, että hän käyttää silkkisukkia. Kansantaloudellisesti se on tuhlausta minun mielestäni, mutta Laura sanoo, että miehet ovat tyranneja, itse he polttavat kallista tupakkaa ja juovat salakuljetettua virolaista, mutta eivät antaisi naisraukkojen edes "säädyllisesti pukeutua". Minun mielestäni on Lauran kanssa mahdoton loogillisesti väitellä, mutta Laura sanoo, että miehet turvautuvat "halpamaiseen todisteluun".

No niin, olin saanut lomaa toimituksesta, tariffin mukaan puolitoista kuukautta, ja samalla määräyksen olla lehden kirjeenvaihtajana reunavaltioitten konferenssissa Varsovassa heinäkuun puolivälissä. En lähtenytkään särkiä narraamaan Saimaan rannoille kuten aikaisemmin, vaan päätin tehdä ulkomaamatkan huonovaluuttaisiin reunavaltioihin ja matkakuvauksia kirjoittamalla ansaita ainakin osan kuluistani. Pidin matkani salassa, pujahdin vaivihkaa "Ebba Munckiin" Helsingin satamassa ja saavuin Tallinnaan, jatkaen sieltä matkaani Eesti Vabariikin hieman vaatimattomissa rautatievaunuissa Tarton ja Valkin kautta Riikaan ja sieltä Libauhun, sillä tahdoin nähdä, kun kerran tilaisuus oli, jääkäriemme taistelualueet Missen rannoilla, Mitaut ja Olain kirkonkylät. Minulla oli jo valmiina kuvaus sateisesta ja sumuisesta suomaisemasta, jonka halki juoksuhaudat, rintavarustukset ja piikkilanka-aidat kiemurtelevat silmänkantamattomiin vehnä- ja ruispeltojen, suopälvekkeitten ja pikku metsikköjen lomitse. Olin varma, että draamallista voimaa uhkuva kuvaukseni miellyttäisi päätoimittajaa, mikä käytännössä merkitsi minulle runsasta senttipalkkiota. Hieman kevytmielisen huvitteleva iltakuvaus Riian "Casinosta" ja "Frankfurt am Mainista" jazzeineen, baarityttöineen ja meillä kiellettyine lihavamahaisine savisine likööripulloineen ei liene ollut myöskään hullumpi. Kotimaassa takasi rehelliselle miehelle ainoastaan nuha, lentsu ja espanjalainen laillisen iloillan muutamine satoine grammoineen; vilkas kuvaus barbaarisista kieltolaittomista maista ei kai vähentäisi "Aamulehden" miehistä lukijakuntaa.

Libau, tuo jääkärien ylistämä Libau, ei tuntunut minusta paratiisilta, ei sinne päinkään, mutta olihan eri asia saapua sinne kuraisista juoksuhaudoista kuin iloisen iloisesta Riiasta. Jotakin kuollutta, taantunutta, väsähtänyttä ja uinahtanutta oli Libaussa, tuossa epäilyttävän siistissä kaupungissa, jonka Rosenplatz osoittautui kurjaksi hiilitomuiseksi puistikoksi. Kun en osannut lätinkieltä, marssin "Libauscher Zeitungiin" ja tapasin toimittajan, jolta tiedustin kulkuvuoroja Danzigiin ja sensellaista. Hm, toimitushuoneusto ei ollut imponeeraava, muistutti meikäläistä kuopiontakaista toimitusta, mutta toimittajalla oli komea aatelisnimi, mies kuului yhteen Baltian mahtavimmista suvuista, vaikka aateluudesta ei ollutkaan enää muuta jäljellä kuin siisti kaulus ja puhtaat kalvosimet. Söin aatelisessa "Musse"-klubissa ja sain kunnian raaputtaa maatiaisen nimeni matrikkeliin, jonka sivuja koristivat keisarien ja kuninkaitten omakätiset nimikirjoitukset. Hiljaista ja nukkunutta ja tunnelmallista oli puolihämärissä klubihuoneissa ja vanhoilliset vaistoni virkosivat. Kulttuuria oli ympärilläni, traditiot katsoivat minua kaikkialta, kansanvaltaisen maan poikaa, mutta päivällinen ja sen höysteenä ollut laiha olut eivät olleet, paratkoon, kovinkaan aatelisia maultaan ja laadultaan, jos kohta eivät myöskään hinnaltaan.

Tyydytettyäni sangen stoalaisesti vatsani vaatimukset, sanoin kolminkertaisin kumarruksin ja viisinkertaisin kiitollisuudenvakuutuksin hyvästit ystävälliselle aateliselle toimitussihteerille ja lähdin kaupungille, jonka katujen varsilla liköörikaupat ja meren vahakorumyymälät olivat sekä lukuisimmat että huomattavimmat, kunnes jouduin Libaun kylpyrannalle valkoiselle hietikolle, vaivaismäntyjä kasvavalle. Autiota ja hiljaista siellä oli, autio oli rappeutunut "Kurhaus", uimakojut olivat hautautuneet hiekkaan ja navakka merituuli kahisutti surumielisesti rannan kaislakasoja. Mieleen hiipi alakuloinen tunnelma näitä pieniä pittoreskeja katsellessa vihertävän, vaahtoisen Itämeren rannalla, mutta juuri kun olin tähän luonteelleni ominaiseen romanttisuuteen vaipumassa, kajahti Lauran huudahdus ja minä näin hänet ja — Edit Bergin.

Edit Bergillä on musikaalisia taipumuksia ja juuri siksi en voi häntä sietää. En siedä naisia, joilla on musikaalisia taipumuksia. Minä itse en ole musikaalinen ja nautin ainoastaan torvisoittokunnan esittämästä "Porilaisten marssista" jossakin paraatissa. Ehkä minussakin piili aikoinaan joitakin musikaalisuuden ituja, mutta kotini naapuristossa asui muuan neiti, jolla oli musikaalisia taipumuksia, ja kun neljän vuoden aikana olin pakottanut itseni olemaan raivostumatta — turhaan — pianonrämpytyksestä, tuntuvat minusta senjälkeen maailmantaiteilijan viulusoolo ja neekerikylän sotatanssirämpytys jotenkin samanlaisilta ja yhtä vähän nautittavilta. Sivistyksessäni on aukko, ehdoton ja auttamaton, mutta siihen on syynä nainen, jolla oli musikaalisia taipumuksia. Muuten on Edit kunnon tyttö, säntillinen kuin tyttökoululainen ja yhtä säädyllinen, ei ymmärrä mitään Vapaudesta, lukee saksalaisia siirappikirjailijoita ja on innostunut historiaan niinkuin vain nainen voi olla, ja nimet ja vuosiluvut muodostavat hänen historiallisen harrastuksensa ja tietämyksensä pääkiinnekohdan. Hänellä on lempeä ja hiljainen puhetapa, mutta hän on sietämättömän itsepäinen, on tunteellinen ja kuuluu eläinsuojelusyhdistykseen ja neuvoo kerjäläispojan menemään huoltokeskukseen, antamatta kahtakymmentäviittä penniä hänelle, ei kitsaudesta, vaan periaatteesta. Edit on pitkänpuoleinen, solakka — ystävättäret sanovat laihaksi —, käyttää tummia värejä ja suoria viivoja pukeutumisessaan ja kampaa tukkansa säädyllisen ja minusta runottoman sileäksi. Sormet ovat ylhäiset ja kasvoilla asuu ankeus kuin muistona niiltä ajoilta, jolloin sormia rääkättiin oktaavipituutta varten. Hänellä on periaate, että voi olla taiteilija olematta boheemi, mutta luulen, että hän periaatteineen tai ilman niitä jää joka tapauksessa istumaan taiteen puun alimmille oksille ja luultavasti menee onnelliseen avioliittoon jonkun historian- ja suomenkielen lehtorin kanssa, jonka korvien rumpukalvot saattavat kestää pianonsoittoa muutaman tunnin päivässä.

Laura ja Edit yhdessä, siinä olisi ollut kammoittava yhtymä kenelle hyvänsä, ei vain minulle, toisella puolen häikäilemätön aktiivisuus, toisella läpitunkematon pettämätön passiivisuus. Mutta kohtaloaan ei voi kukaan paeta ja niinpä seisoin muutaman minuutin pensaan suojassa, ennenkuin Laura lupasi astua näkyviin.

"Oletko sinä täällä?" sanoi Laura ja ojensi kätensä.

"Teet tarpeettomia kysymyksiä, sikäli kuin saatat aisteihisi uskoa", vastasin, mutta puristin hänen ja Editin kättä.

Lauralla oli hyvin tummanpunainen kävelypuku ja samanvärinen hattu, Edit oli tietenkin harmaa. Laura ei näyttänyt ollenkaan hullummalta, ollakseen kansantaloudellinen nainen, istuessaan siinä raikkaana ja tuoreena ja punaisena valkoisella hiekalla, ja hänen silmänsä, jotka eivät olleet vähimmässäkään määrin omituiset, olivat kuitenkin yhtä eloisat ja vilkkaat kuin kissanpoikasella päivänpaisteessa. Hänen nenänsä olisi Praxiteles ylimielisesti hyljännyt mallina käytettäväksi, mutta sen urhea yiöspäin pyrkiminen antoi kasvoille reippaan ja yritteliään leiman, ja valkoisesta hammasrivistä olisi mikä teatteridiiva tahansa ollut ylpeä.

"Luuletko, että valuuttamme paranee, kun sinä rehentelet tuolla merenvahapiipullasi?" kysyi Laura iskien kiinni heti mieliaineeseensa.

Raitis merituuli ja kävely ja minun yleensä vapaa tunnelmani antoivat minulle voimaa ja uskallusta vastata musertavasti:

"Luuletko sinä, että valuuttamme paranee, kun kaikki nuoret naiset kuluttavat markkojamme turhiin ulkomaanmatkoihin, käyttävät pariisilaisia silkkisukkia ja englantilaisia pukukankaita, sensijaan että istuisivat Sysmässä ja kirnuisivat voita ja kutoisivat pellavista ja villoista itselleen kestäviä ja halpoja pukukankaita?"

Lauraa ei nolattu niin helpolla ja ylimielinen olankohotus oli ainoa vastaus.

"Et suinkaan sinä aikone Danzigiin?" sanoi hän hetken kuluttua.

"Aionpa niinkin."

"Ja sitten Varsovan konferenssiin?"

"Aivan oikein."

"Kauhistuksen kanahäkki! Luulin saavani olla yksin, mutta tietenkin koettaa 'Aamulehti' jollakin tavoin saada palstantäytettä kurjasti hoidettuun uutisosastoonsa. No niin, eihän tässä muukaan auta! Saat tulla!"

"Vai niin", vastasin ainoastaan tästä pyytämättömästä luvasta hymähtäen.

"Kuules, Edit", sanoi Laura kääntyen musikaalisen naisen puoleen, "luuletko, että tuosta miehestä meille olisi jotakin hyötyä tai huvia? Kelpaahan hän kyllä lipunostajaksi, voi auttaa matkatavaroita kannettaessa ja valloittaa paikkoja rautatievaunussa. Käytännöllisen hyödyn takia hän ehkä voi seurata meitä, vai mitä?"

Edit nyökkäsi ajattelevana. Minä tunsin, että vanha aatamini alkoi taas osoittaa elonmerkkejä. Käytännöllistä hyötyä! Keskusteltiin ainoastaan siitä, saisinko tulla mukaan, mutta ei ollenkaan siitä, haluttiko minua.

"Nuori nainen", aloin minä hiljaa, mutta lujasti, "minä en ole mikään sateenvarjo tai hattuaski tai muu sellainen, jota liikutellaan tai ollaan liikuttelematta mielen mukaan. Kysymys ei ole vain siitä, saanko minä tulla mukaanne, vaan myöskin siitä, haluanko minä. Ja minä en tiedä ollenkaan, haluanko."

"Sinä alat kehittyä kyllä terveeseen suuntaan", lausui Laura kylmästi, "mutta älä koeta minulle esiintyä koppavampana kuin uskallat olla. Sinä tulet mukaan ja sillä hyvä!"

"Onko se oikein sopivaa", kuiskasi Edit.

"Kittiä kans, totta kai", sanoi Laura ja nousi hiekasta. "Nyt voimme lähteä hiukan kaupungille ja sitten laivaan."

Teimme niin ja Laura malttoi pysyä suhteellisen siedettävänä koko ajan. Illan tullen olimme me itse ja tavaramme suuressa saksalaisessa höyrylaivassa ja päivän alkaessa juuri painua taivaanrannan taa, höyrysimme suojaisesta satamasta ohi hyljätyn näköisen laajan sotasatama-alueen merelle.

Itämeri oli juhlallisen kaunis auringonsäteitten leikkiessä sen vaahtopäälaineilla ja veden, vihertävän ja sinisen ja harmaan, kimallellessa tuhansin värein, valoin ja varjoin. Vesivuoret vyöryivät laivaa kohti, laiva nousi niitten harjalle ja painui taas laaksoon. Se oli hurmaavaa, raitista leikkiä ja Laura hihkui ihastuksesta, mutta tunnin, puolitoista kannella seistyäni aloin tuntea joitakin omituisia oireita, koetin urhoollisesti kiinnittää katseeni kaukaisuuteen, mutta väkisinkin vajosivat silmäni veden pyörryttävään viheriään ja valkoiseen myllerrykseen, kunnes minun täytyi todeta, että olin merisairas. Vilkaisin ympärilleni: Edit oli kadonnut, mutta Laura piteli kaiteesta, hiukset roiskuvien vesipisaroitten kastelemina, puku tuulen painamana vartalon mukaiseksi, ja oli iloisen ja tyytyväisen näköinen. Pujahdin niin salaa kuin saatoin alas ja painuin hyttiini. Pahin meni ohitse, mutta tunsin, että turvallisinta oli olla pätkällään, ja tuudittauduin veden loiskeesta, puolisäännöllisestä keinumisesta ja koneen jyskytyksestä uneen, josta heräsin vasta aamulla Pillauhun saavuttuamme. Totesin, ettei laiva keinunut ja totesin sen myös, ettei kone jyskännyt, ja hytin akkunasta tirkistettyäni näin, että laiva oli laituriin lujasti kiinnitetty. Pukeuduin nopeasti ja riensin ruokasaliin, jossa sekä Laura, terveenä ja hyvinvoipana, että Edit, hiukan kalpeana ja väsyneenä, jo istuivat. Otin pienen ruokatäräyksen, söin hiukan suolaista ja sitten mainion siankyljyksen, ja aloin tuntea itseni täysin ihmiseksi, kun tupakkakin maistui.

Pillau on pieni hansatyylinen rantakaupunki taitteisine punaisine liuskakivikattoineen ja vanhoine rakennuksineen, vaikka emme ehtineetkään siihen tarkemmin tutustua. Painuimme uudelleen Itämerelle. Tuuli kävi yhtä navakkana kuin ennenkin, meri loisti ja laineet vaahtosivat ja, mikä pahinta, laiva alkoi jälleen keinua yhtä epämiellyttävällä tavalla ja vähintäinkin yhtä epämiellyttävillä seurauksilla. Ihminen voi yhtä ja toista, mutta tunnustan itseni ainakin toistaiseksi kykenemättömäksi taistelemaan meritautia vastaan. Sinne jäivät Itämeri ja laineet ja raitis tuuli ja hajahiuksinen Laura, kun painuin alas kajuuttaan ja oikaisin itseni vuoteelle. Kiukutti, mutta kiukku ei auttanut, ei vaikka Laura oli tehnyt voitavansa pumpatakseen minut täyteen enemmän tai vähemmän valikoituja, mutta aina yhtä sattuvia sukkeluuksia viikinkitaipumuksistani ja merikarhuolemuksestani. Lauraan ei pysty mikään, hän oli yhtä hyvätuulinen ja yhtä ärsyttävä Pillausta lähdettäessä kuin sinne saavuttaessakin.

Oli jo ilta, kun Danzigin tornit piirtyivät taivaanrannalle, mutta vasta kun olimme päässeet aallonmurtajan suojaan, kiipesin kannelle. Danzig on maalauksellinen kaupunki, hansatuntu kaikkialla, ja liukuessamme Neufahrwasseria pitkin, ohi idyllisen pienen Weichselmunde-linnoituksen, särjettyjen rantapattereitten, sukellusvenehylkyjen, loppumattomien varastomakasiinien ja kapeitten, korkeitten talojen, tunsi siirtyvänsä keskiaikaan, jolloin ahkerat ja ahneet saksat lastasivat korkeakokka-aluksensa suolalla ja kankailla ja ryydeillä ja makealla mummalla ja purjehtivat pohjoiseen aina Viipurin lahteen ja Pohjanlahden perukoille. Laura ehti tehdä lukemattomia parannusehdotuksia hygieenisessä, kansantaloudellisessa ja ties missä suhteessa, Edit tietenkin tutki jostakin saamaansa historiallista opasta ja minä tyydyin vain yksinkertaisesti tarkkaamaan ja nauttimaan silmien edessä aukeavaa ja alati muuttuvaa satama- ja rantakuvaa.

Freie Stadt Danzigin tulli- ja passitarkastus oli perinpohjainen, akateemisen säntillinen saksalaiseen malliin, mutta selvittiin siitäkin ja ajettiin Frankfurter Hofiin. Laura yritti olla pilkallinen, mutta pysyin lujana ja suoriuduin nukkumaan, ja tällä kertaa oli Lauran taivuttava, kun musikaalinen nainen myös ilmoitti noudattavansa esimerkkiäni. Vasta aamupuolella vakuuttauduin siitä, etten keinunut Itämerellä, vaan tukevassa hotellivuoteessa, ja aurinko oli korkealla, kun viimeinkin laskeuduin ruokasaliin. Aterioimme — sain vihdoinkin kunnollista bieriä — ja sitten Laura määräsi minut menemään konsulimme luo järjestämään eräitä pieniä, aina kiusallisia, mutta välttämättömiä muodollisuuksia. Sanoin, että määräsi, ja niin hän todellakin teki, eikä minun ritarillisuuteni antanut minulle röyhkeyttä vastustaa. Luulen, että Laura olisi kuitenkin ajatellut, jos olisi tietänyt, että tämä käynti konsulin luona oli alkuna jonkunverran jännittävään ja kaikkea muuta kuin lepoaikana soveliaaseen tapahtumasarjaan. Sillä Laura ei ole seikkailunhaluinen, hän on sotainen rauhanrakkaudessaan, ja vaikka ei pelkääkään hiirtä, niin pelkää hän kissoja ja etenkin härkävasikoita. Edit ei pelkää mitään, mutta hän ei kai myöskään milloinkaan — vahingossakaan — joudu sellaiseen tilanteeseen, että olisi pakoitettu osoittamaan rohkeuttaan. Laura ei anna suurta arvoa rohkeudelleni eikä vapaussodassa saamani risti ole kyennyt muuttamaan hänen mielipiteitään. Hän viittaa vain niihin reservivänrikkeihin, jotka ansaitsevat arvonsa makaamalla piilotettujen perunasäkkien päällä kellareissa. Lähdin siis ulos.

Danzig on siisti kaupunki, niinkuin kaikki saksalaiset. Mutta siinä on jotakin levotonta, väliaikaista, mikä ei sovellu yhteen kapeitten, paikoin mutkikkaitten katujen, sammaltuneitten vanhojen rakennusten, varjoisten holvikäytävien, juhlallisten historiallisten kirkkojen ja sanalla sanoen sen viehättävän idyllisen museomaisen näön kanssa. Uusi viini ei tunnu oikein sopivan vanhaan leiliin. Onhan Danzig monessa suhteessa ihmeellisimpiä kaupunkeja maailmassa, kiitos Versailles-rauhan rikkiviisaitten laatijain. Se on samannimisen valtion pääkaupunki, valtion, joka ei ole valtio, eikä kaupunki, eikä oikeastaan mitään. Varsinaista maaseutua kuuluu Danzigin valtioon juuri senverran, että danzigilaiset perheenemännät saavat riittävästi kotimaisia vihanneksia soppiinsa, ja siinä onkin kaikki. Danzig on kuin juureton kukka, joka puolelta sitä ympäröi vieras valtakunta, raja on melkein pyssynkantaman päässä joka puolella, ja rajan mukana tullit ja sensellaiset. Danzigilla on hallussaan Weikselin suu, mutta muu Weikseli kuuluu Puolalle, tulli- ja kuljetuskysymykset ovat hämäriä, eikä Danzig voi elää kauttakulkuliikenteellä ja laivarahtauksella niinkuin ennen, sen asetehtaat on rauhan vuoksi suljettu, kauppaa ei voi käydä ja sanalla sanoen danzigilaiset saavat olla itsenäisiä miten haluavat, mutta mitään kunniallista elinkeinoa he eivät voi harjoittaa. Valtion suurin tulolähde onkin Zoppotin pelihelvetti, ja siellä puolalaiset ja juutalaiset ja monet muut maksavat kyllä runsaat verot valtiolle ja kaupungille. Danzig on ihanteellinen kaupunki poliittiselle juonittelijalle, siellä kulkevat lukemattomat langat ja valtaa pitävät saksalainen senaatti ja eduskunta presidentteineen, puolalainen ylikomisario ja kansainliiton valtuutettu, puhumattakaan siitä, että Saksan ja ympärysvaltain lähettiläillä ja edustajilla on suuri vaikutusvalta kaupungin ja valtion asioihin.

Ajattelin tätä kaikkea katuja pitkin astellessani, kunnes, kuten jo aikaisemmin mainittu, mieltäni ja huomiotani kiinnitti kenraali Amos Aron Nagelkopf, jonka tosin en tiennyt olevan kenraalin, mutta joka epäilemättä oli hyvin huvitettu pienestä tummasta herrasmiehestä, joka juuri oli poikennut Suomen konsulaattiin. En osannut aavistaa tällä kohtauksella olevan mitään merkitystä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä suunnitelmia iloinen ja vilkas Amos Aron hautoi tunnustetusti terävähkössä päässään.

Nousin muutamia portaita ja soitin. Palvelija avasi ja kysymykseeni konsulista vastasi hän myöntävästi. Tunsin konsulin persoonallisesti ja tervehdys oli molemminpuolin sekä iloinen että sydämellinen. Konsulin huoneessa oli äsken kadulla näkemäni herra. Konsuli esitti.

"Toimittaja Haapala Helsingistä — herra Gurnicki Varsovasta."

Ahaa, mies oli siis puolalainen. Kumarsin kohteliaasti, mutta tunsin itseni auttamattoman kömpelöksi vilkaistuani vieraan kumarrusta, joka oli niin moitteettoman notkea ja sulava, ettei sirompaa kai olisi voitu vaatia "aurinkokuninkaankaan" hovissa seremoniamestariltakaan.

Konsuli keskusteli monsieur Gurnickin kanssa hetkisen, minkä jälkeen puolalainen uudisti kumarruksensa ja lähti.

"Siinä on vaikutusvaltainen mies", lausui konsuli oven sulkeuduttua.

"Niinkö", virkahdin ja siirryin huomaamattani ikkunan viereen. Kenraali Nagelkopf oli edelleen vastapäisellä puolella odottamassa. Puolalainen meni yli kadun ja samassa kenraalikin lähti liikkeelle, puolalainen huomasi hänet, pysähtyi, he tervehtivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa yhdessä. Viittasin konsulille ja kysyin, tunsiko hän mahdollisesti tuota toista.

"Se on jokin kenraali Nagelkopf, mikäli tiedän. Jos olisin diplomaatti, pitäisin korvani auki ja suuni kiinni tuon miehen läsnäollessa."

Nyökkäsin päätäni ja kysyin tarkemmin puolalaisesta.

"Hän palvelee Puolan ulkoministeriössä ja tietää nähtävästi hyvin paljon, vaikka ulkonaista asemaa ei miehellä olekaan juuri minkäänlaista. Nyt hän otaksuttavasti puuhaa jotakin Varsovan konferenssin valmistamiseksi."

* * * * *

Tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti ja johdonmukaisesti, ja ennenkuin saatoin aavistakaan, olin niitten keskellä ja polttopisteessä.

Konsulin luota palattuani lähdimme kaikki kolme kävelemään kaupungille, kunnes ehdotin konsulin neuvon mukaan matkaa Zoppotiin. Nousimme autoon ja ennenpitkää kiidimme vinhaa vauhtia kaupungista, yli parin kapean sillan, ohi keisari Wilhelm II:n perustaman komean teknillisen opiston suuren lehtokujan viivasuoralle, sileälle ja leveälle tielle, jota molemmin puolin reunusti ihana poppeli-, lehmus-, vaahtera- ja pyökkipuisto. Raitiovaunut ja auto-omnibukset ponnistelivat samaan suuntaan, joku yksityinen loistoauto viiletti nuolena ohitsemme, mutta se ei häirinnyt nautintoamme, joka minustakin oli melkoinen, sillä nopea vauhtimme esti Lauraa lausuilemasta tavanmukaisia tyhmyyksiään ja pakoitti hänet äänettömänä joko ihailemaan tai olemaan ihailematta puistomaisemaa.

Auto kääntyi sivutielle, jonka kahden puolen oli puutarhojen kätkemiä kivisiä, liuskakattoisia ja yleensä saksalaistyylisiä huviloita korkeine pensasaitoineen. Siellä täällä liehui lipputangossa Danzigin punainen, kahden valkoristin ja kruunun koristama lippu. Auto mutkitteli kapeilla kaduilla tai kujilla, pysähtyen viimein kunnianarvoisan, vaaleanharmaan kivirakennuksen eteen, jonka arvasin Oliwan tuomiokirkoksi. Astuimme kirkkoon. Se on vanha fransiskaanien luostarin kirkko, selvää romaanista tyyliä, täynnä naivin hartaita puuleikkauksia pyhästä historiasta, aatelisten kilpiä ja sukumerkkejä, freskoja ja joitakin sotalippuja, valaistus samalla kertaa kirkas ja tunnelmallinen. Laura käveli kirkossa sangen ennakkoluulottomasti, minä tyydyin taaskin ihailemaan kokonaisvaikutusta ja yritin vaivuttautua tunnelmaan, mutta Edit — taaskin itselleen uskollisena — kulki kuvalta kuvalle ja vertasi niitä kirjaansa, luki siitä nimiä ja vuosilukuja ja nautti omalla tavallaan historiasta.

Äkkiä tulvahti koko temppeli täyteen säveliä: urut olivat alkaneet soida. Vaistomaisesti istuuduin penkkiin, hienoon, samettireunuksiseen aatelispenkkiin. Edessäni näin pari surupukuista naista, jotka olivat painaneet päänsä penkinnojaa vastaan. Urut soivat edelleen ja väkisinkin niitten syvä ja harras sävelmä sekä kirkon hämärä tunnelma tempasi minut mukaansa nauttimaan. Huomasin vasta hetken kuluttua, että Laura istui vieressäni. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin kaukaisuuteen, niissä oli melkein uneksiva ja lempeä katse, ilme sellainen, etten sentapaista milloinkaan ollut Laurassa huomannut, siinä oli jotakin naisellista ja vienoa, jolle kansantalous ja kovaääninen liberalismi olivat vieraita. Mielessäni välähti muuan talvi-ilta siihen aikaan, jolloin olin vielä koulussa ja runoilin ja olin hiukan pihkassa Lauraan, kuinka hänen ilmeensä kerran kirkon ohi kuljettaessa, urkujen äänen tunkeutuessa ulos pehmeään talviseen hämärään, muutamaksi hetkeksi oli muuttunut uneksivaksi eikä puoleen tuntiin sanonut ainoatakaan kirpaisevaa sukkeluutta.

Istuimme molemmat ja kuuntelimme. Tyynesti, vienosti ja vaikuttavasti kumpusivat säveleet näkymättömistä uruista, palavain kynttiläin heikko, mutta huumaava aroomi tuntui sieraimissa ja silmät sulkeutuivat puoleksi viihdyttävässä hämärässä.

"Kuinka kaunista!" kuiskasi Laura hiljaa, ja äänestä päättäen ei tässä Laurassa ollut hituistakaan siitä, joka luki "Naisten Lehteä" ja kansantaloutta. Otaksuin jo hetken, että Laurassakin oli joskus herkkyyttä.

Jos Lauran mielenmuutos liekin ollut vilpitön ja aito, ei se ollut ainakaan pitkäaikainen. Noustuamme jälleen autoon ja pysähdyttyämme Kurhausin luona Zoppotissa, oli Laura taasen oma tavallinen itsensä.

Kylpyläelämä oli vilkkaimmillaan. Saksalaiset "mutterit" paimentelivat lapsilaumojaan, juutalaiset liikemiehet pönäköine ja pyntättyine Saaroineen ja Raakeleineen liikkuivat mahtavina ja tietoisina lompakkonsa paksuudesta, pariisilaispukuisia puolattaria liukui ohi, venäläisiä, englantilaisia ja ranskalaisia. Ulkoilmaravintolain pikkupöytien ääressä istui iloisia seurueita, kaikkialla kuului puhetta ja melua, kahvilaorkesterien säveleet sulautuivat maininkien kohuun ja lapsiparvien riehakkaan mekastukseen. Laura aivan pursui huomautuksia, ja tultuamme hietikolle, joka erehdyttävästi muistutti sunnuntaipäivää jossakin neekerikylässä Atlannin rannalla Afrikassa, syventyi hän hartaasti vertailemaan Rousseaun teoriaa luontoon palaamisesta ja sen silminnähtävää soveltamista käytäntöön. Valkoisella, hienon hienolla pehmeällä hietikolla makasi, istui ja käveli määrätön ihmispaljous, lapsia, nuoria ja vanhoja, kaikkia sukupuolia ja kansallisuuksia, kaikissa mahdollisissa ja etenkin mahdottomissa värivivahduksissa, lapset laittelivat hiekkalinnoja, polskuttelivat vettä, ijäkkäät naiset olivat kaivautuneet kuumaan hiekkaan tai loikoilivat uimakojuissa, uimapukuiset nykyaikaiset Eevat, kirjavat kuin perhoset ja iloiset kuin leivoset, kisailivat keikari-Aatamien kanssa hiekalla ja vedessä. Hiekka hohti aurinkoa ja lämpöä, meri vihreänä ja sinisenä ja harmaana tarmoa ja reippautta, ja kaiken yllä sädehti elämänilon ja -voiman tunto.

Oi nainen! Kun mies vetää ylleen uimapuvun, riittää hänen mielestään se, että se on uimiseen sovelias, mutta nainen, hän käyttää uimapukuunsa kaikki huutavat ja kirkuvat värit, ruusukkeet ja nauhakkeet, tekee itsestään milloin tarhapöllön, sammakon, kalan tai meritähden, mutta aina myös naisen, joka ei hetkeksikään unohda, että hänen tehtäväänsä kuuluu miehen valloittaminen ja kiehtominen.

Kuljimme rantaa pitkin ja tarkastelimme näkyä. Minulla oli valokuvauskone mukanani ja näppäilin muutamia kuvia tilanteista ja asennoista, joitten humoristisesta vaikuttavaisuudesta saattoi olla varma. Viimeisen kuvan näpättyäni tarkastin hieman lähemmin valokuvausintoni uhreja, ja tunsin äkkiä, että toinen, kookas ja täyteläinen uimapukuinen mieshenkilö, joka makasi nojaten päätään aito koketilta vaikuttavan ranskattaren polviin, oli kenraali Amos Aron Nagelkopf. En tietänyt, että kenraalin mielentila oli vähässä ajassa ihmeellisesti parantunut, en sitä, että erään suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin hotellilasku oli maksettu ja että kenraali veltosti hiekalla lojuessaan ajatteli ovelaa temppua, joka takaisi hänelle taas joksikin aikaa huolettoman olon ja elämän.

Illalla istuimme rantakasinon parvekkeella moniväristen lyhtyjen valossa ja söimme illallista. Sivulla istui kenraali Amos Aron Nagelkopf monsieur Gurnickin ja kahden hienosti puetun naisen kanssa, joista toinen oli hietikolla istunut ranskatar. Jos olisin tuntenut, olisin nähnyt lähelläni myöskin ent. salaneuvos Matvei Matvejevitshin, joka uusin innoin ja heikentymättömin voimin oli taas käynyt käsiksi velvollisuuteensa, illallisen syömiseen, ruokaillen tällä kertaa yksin, sillä Ivan Ivanovitsh oli lähtenyt härnäämään onnetarta ja roulette-pyörää.

Konsulilta olin saanut suositukset, Laura valehteli ikänsä vuotta suuremmaksi ja runsaanlaisen pääsymaksun suoritettuamme nousimme kaikki kolme pelihelvettiin leveitä, komeita marmoriportaita, joita peittivät upottavat, pehmeät matot. Salit olivat yleisöä tulvillaan, kevyttä, iloista ja huvittelevaa yleisöä, joka tahtoi osan matkakassastaan käyttää tällä miellyttävällä tavalla tukeakseen Danzigin kaupungin hieman sekavia raha-asioita.

Tietysti me pelasimme, Laura etupäässä. Olen aina ollut varma, että pieni viehättävä kiusaus käytännössä kykenee kumoamaan vuorenvahvuiset teoriat ja ainakin Lauraan nähden piti tämä paikkansa. Laura pelasi ja menetti. Minä uskalsin jo koettaa leikilläni häntä hillitäkin, muistuttaen hänen teorioistaan, mutta Laura puolustautui helposti.

"Olen täysi-ikäinen ja hallitsen vapaasti omaisuuttani."

Me pelasimme kaikki ja kaikki menetimme. Tosin pari kertaa voitimmekin, mutta emme tietenkään malttaneet lakata, vaan yritimme edelleen, sillä seurauksella, että katsoimme lopulta tulleemme kyllin verotetuiksi ja poistuimme. Oli kaunis, tähtikirkas kesäyö, pimeämpi, paljon pimeämpi kuin meillä pohjolassa, mutta Zoppot oli kuin tuikkiva valomeri, kahviloitten ja ravintolain ja kesäteatterien lamput loistivat kaikkialta, huvilat olivat valaistut ja teillä liukui autoja häikäisevine lyhtyineen. Ilakoivia ihmisiä kulki ohi, nauru ja riemu kaikui vapaana ja rohkeana hämärässä, kirjavalakkiset saksalaiset ylioppilaat kuiskailivat aina vanhaa ja aina uutta Kätcheneilleen ja venäläiskaunottaret jättivät ohimennessään jälkeensä huumaavan hajuvesien tuoksun. Ilo oli välitöntä ja tarttuvaa ja minäkin sain tartunnan, pujottauduin nopeasti Lauran ja Editin väliin, otin kummankin käsivarren kainalooni ja hypähdin pari melkein tanssiaskelta. Laura huudahti vilpittömästi kummastuneena, Edit tuntui hiukan vastustelevan, mutta rauhoittui sitten kuitenkin. Ehdotin loppuillan vietettäväksi operettiteatterissa ja ehdotukseeni suostuttiin. Oli jo aamupuoli, kun vihdoinkin torkuimme auto-omnibuksen huojuvalla katolla ja viilettelimme typötyhjää "suurta lehtokujaa" pitkin kaupunkiin ja hotelliin.

Seuraavana iltana oli Zoppotissa kylpyläkarnevaalit ja "venetsialainen ilta", ja matkaseurani tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana. Varustauduimme siis niihin, kun ensin olin Lauralta ottanut lupauksen, että hän ei puhuisi halaistua sanaa teorioistaan koko aikana, minkä lupauksen Laura myös hetken mietittyään antoikin. Kun aikaa oli vielä runsaasti, päätimme ennen iltaa pistäytyä Helan niemelle, minkä päätöksen myös toteutimme.

Etsiessämme rannalta sopivaa moottorivenettä, joka veisi meidät tuolle Puolaan kuuluvalle niemelle, huomasin taas kenraali Nagelkopfin, joka keskusteli erään rotevaluisen mustapintaisen purjevenemiehen kanssa kylpylälaiturilla. Sovimme oman koneenkäyttäjämme ja perämiehemme kanssa hinnasta, mikä meistä tuntui huimaavalta ja pakoitti minut miettimään, millä tavoin saisin tyylini kehitetyksi yhä hiotummaksi ja siis myös paremmin maksetuksi.

Meri oli melkein tyyni, moottori kulki nopeaan ja tasaisesti ja minä nautin tästä merimatkasta yhtä paljon kuin olin Itämerta inhonnut Libaun ja Danzigin välillä. Helan laiturin luona oli joukko somia kalastajaveneitä ja pari moottoria sekä Puolan sotalaivastoon kuuluva rannikkoristeilijä "Marsalkka Pilsudski". Laiturillaolijat kiinnittivät huomioni äkkiä kokonaan. Ensimäinen, jonka huomasin, oli ilmetty, täydessä puvussaan keikaroiva kasakkasotilas yrjönristeineen ja pystylakkeineen. Niin, Helan niemelle oli sijoitettu sotavankeja eikä niillä tosiaankaan näyttänyt täällä olevan kovin ikävät oltavat. Kirkas taivas, vihreä meri ja tuoksuva mäntymetsä takasivat terveellisen ympäristön. Puolan hallitus piti huolen ruuasta ja juomasta, ja työn teosta ei ollut taikaa, sillä sitä ei mikään mahti maailmassa saa bolshevikia tekemään.

Helan kylä on idyllinen kalastajakylä, puhtaasti hollantilaisine, nukkemaisine ja siisteine taloineen, joitten huoneet muistuttivat laivakajuuttoja kaksiosaisine ovineen, vanhoine hienoine porsliineineen ja hollantilaissukuisine asukkaineen, joista vanhat mummot valkoisine tärkättyine päähineineen, nuoret tytöt pönkkähameineen ja meren ruskettamat miehet merenvahapiippuineen johdattivat mielen kukkien ja patojen maahan. Ihailimme kylää, kahlasimme upottavassa polttavassa hiekassa ja nousimme vihdoin korkeaan tulikuumaan rautaiseen majakkatorniin, mistä katse sai vapaasti kiitää rannattomalle Itämerelle pohjoisessa ja yli Danzigin, Zoppotin ja kuin kirjavatilkkuisen maaseudun viljelyksineen ja puutarhoineen. Tätä niemeä ja sen nokassa sijaitsevaa kaupunkia olivat ruotsalaiset sotalaivat aikoinaan pommittaneet ja sitten kaupungin kokonaan hävittäneet, mutta hollantilainen siirtolaisasutus säilyi kaikesta huolimatta, Helan kaupunki muuttui Helan kyläksi ja matkailija tuntee Zoppotista tullessaan siirtyneensä ajassa ja elämässä vuosisatoja taaksepäin.

Meille tuli nälkä ja saimme kuin saimmekin, kiitos Lauran silmien vaikutuksen muutaman talon riuskaan nuoreen isäntään ja minun kohteliaan kumarrukseni saman talon todella ihastuttavalle tyttärelle, nauttia ateriamme tuollaisessa talossa, syödä porsliinilautasilta, jotka olisivat ihastuttaneet ketä antikviteettikeräilijää tai taiteentuntijaa tahansa. Keskustelu oli vilkasta, jos kohta ei milloinkaan voinut olla varma siitä, miten omat sanat ymmärrettiin tai mitä toisen sanat itse asiassa merkitsivät. Käyttelimme tarkkaan kaiken taitomme saksan-, venäjän- ja ruotsinkielissä, ja koettelimme arvailla isäntäväkemme puheesta, mihin kieleen mikäkin sana kuului. Mutta iloisia me olimme ja se olikin pääasia.

Hämärsi jo tuntuvasti, kun vihdoin lähdimme kuivalta, mäntypihkaiselta niemeltä ja nousimme moottoriin. Saapuisimme juuri kreivin aikaan karnevaaleihin. Laura jutteli, Edit lauloi hillitysti ja minä katselin tummaa hämärtyvää merta, kunnes äkkiä kaikki kuulimme — olimme silloin muutaman kilometrin päässä rannasta — vedestä hätähuutoja, naurua ja polskuttelua. Pysäytimme moottorin ja kuuntelimme. Aivan oikein.

Apuun! Apuun!

Jokin huviseurue kai oli kärsinyt haaksirikon. Käänsimme moottorin ääntä kohti.

Kieltämättä kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi pientä jännitystä. Hän oli ryhtymässä nyt tekoon, jollaiseen hän ei ollut tottunut, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Sitä hän mietti loikoillessaan edellisenä päivänä hietikolla, sitä hän oli miettinyt yöllä.

Hitto sittenkin, Jozef Gurnicki ei ollut helposti käsiteltävissä. Kenraali oli kyllä tehnyt pienen kaupan, myynyt pari pientä diplomaattista tietoa ja saanut niistä maksun, mikä riitti Ivan Ivanovitshin hotellilaskuun, Matvei Matvejevitshin säännöllisen ruokajärjestyksen ylläpitoon y.m.s. vähäpätöiseen, mutta kenraali Nagelkopf tarvitsi rahaa, hän tarvitsi paljon rahaa ja hänen täytyi sitä tavalla tai toisella saada. Hän oli keskustellut Heloisen — tahtoo sanoa madame Pirardin kanssa suunnitelmasta ja saanut sen järjestykseen. Jozef Gurnickilla oli rahaa, hän oli rikas eikä pieni suonenisku häntä nujertaisi. Sitäpaitsi hänellä saattoi olla papereita, mitkä ehkä olivat kultaakin kalliimpia. Hm, täytyi uskaltaa, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf esitti Jozef Gurnickille madame Heloise Pirardin ja tämän ystävättären, mademoiselle Olga Volkovskajan ja he viettivät illan yhdessä.

Seuraavana iltana he lähtivät purjehtimaan. Tuuli oli kohtalainen, vene kiiti kevyenä ja madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja juttelivat kevyesti ja viehättävästi kohteliaan Jozef Gurnickin kanssa, kenraali Amos Aron Nagelkopfin nojatessa veneen laitaan ja poltellessa sikaaria. Rotevaluinen ja mustapintainen venemies istui perässä ja hoiteli purjeita ja peräsintä.

Jozef Gurnicki ei aavistanut mitään, eikä kenraalikaan, vaikka aavistikin jotain, olisi voinut aavistaa sitä, mikä seurasi. Ei, mutta madame Pirardin silmien välkkeestä olisi ehkä voinut jotakin päätellä, samoinkuin hänen ja mademoiselle Volkovskajan puvuista, jotka olivat keveitä ja utuisia kuin unelma, vanhaa koulutyttötermiä käyttääksemme. Molemmat viehättävät naiset muistuttivat kuivalle vedettyjä vedenneitoja ja somat uimamyssyt sitoivat heidän kiharansa. Jos Jozef Gurnicki olisi ollut varsinainen salapoliisi, hän ehkä olisi ruvennut epäilemään heidän todellakin enemmän uima- kuin iltapäiväpukua muistuttavaa vaatetustaan, heidän jalkineitaan, jotka eivät painaneet untuvaa enemmän ja heidän koko olennossaan ilmenevää iloisen hermostunutta odotusta.

Jozef Gurnicki, Puolan ulkoministeriön vaikutusvaltainen virkamies, rikas tehtailija ja maailmanmies, kuunteli juuri kohteliaasti hymyillen madame Pirardin esitelmää Pariisista ja katseli hänen vienosti ruskettunutta kaulaansa, kun perältä kajahti tuikea ja raaka ääni: "Kädet ylös, arvoisa herrasväki!" Jozef Gurnicki ei uskonut korviaan, mutta silmiään hän uskoi, nähdessään metrin päässä isokokoisen revolverinpiipun ammottavan pahaenteisen onttona rotevaluisen ja mustapintaisen venemiehen kädessä. Kenraali oli jo nostanut kätensä, molemmat naiset, naisellisesti huudahtaen, nostivat myös, ja Jozef Gurnicki ei siekaillut noudattaessaan heidän hyvää esimerkkiään. Koska kenraalikin antautui, ei vastarinnasta kai ollut toivoa. Merenpinta oli tyhjä, purjeita näkyi, mutta ne olivat kaukana, kun taas revolverinpiippu oli epämiellyttävän lähellä.