Читать книгу Maanalaiset - Olli Karila - Страница 4

1.

Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä mistään.

"Annan sinulle viisitoista minuuttia aikaa pukeutua vanhoihin kenttävaatteisiin, ei sotilasmallisiin. Ota mukaan kaikki käsillä olevat rahasi. Browningi ja kaikki patruunat. Sadetakki ja saappaat. Tupakkaa. Mars, mars! Me lähdemme aivan heti."

"Me?" kysyi Kivinen hiukan hämmästyneenä.

"Niin, me. Etkö ole sanomalehtimies?"

"Toistaiseksi."

"Hankit uutisia?"

"Elämäntehtäväni."

"Siis valmistaudu silmänräpäyksessä. Me lähdemme nyt uutisia hankkimaan, ei lääninhallituksen pikkumoskaa, vaan sellaisia jymyuutisia, joitten otsakkeet ulottuvat yli sivun."

"Soo! Vai lähdemme! Me, Akseli Kivinen, me lähdemme heti sonnijalostusliiton syyskokoukseen. Siitä ei saa tosin jymyuutista, mutta sen hankkimiseksi ei tarvitse myöskään kenttäpukua, kapitaalia eikä browningia."

Koskela muutti hiukan leikillisen sotilaallista sävyään kiusoittelevaksi.

"Me lähdemme hankkimaan uutisia bolsheviikeista."

Nyt ei Kivinenkään enää malttanut näytellä välinpitämätöntä.

"Mitä sinä niistä tiedät?" hän kysyi.

"Toistaiseksi jokseenkin yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta minä tiedän, mistä saa enemmän tietää. Älä kysele, vaan laittaudu valmiiksi!"

Kivinen kiirehti alkoovin taa ja sieltä alkoi kuulua laatikoitten aukomista ja sulkemista. Koskela ojentautui mukavasti nojatuolissa ja sytytti savukkeen. Hän oli vähän alle keskipituinen, mutta hartiakas, tanakka. Kasvot olivat jyrkkäpiirteiset, leuka voimakas, iho ahavoittunut, silmät kirkkaan ruskeat, tukka lyhyeksi sotilasmaisesti leikattu. Kasvojen ilme ja suun juonne ilmaisi uhmaa ja rohkeutta. Jääkäri, pääsi katsojalta väkisinkin, ja jääkäri hän olikin.

Kivinen ei vitkastellut. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi verhon takaa, vanhoissa kuluneissa metsästysvaatteissa, toisessa jalassa ja toisessa kädessä saapas. Hän alkoi kiskoa sitäkin jalkaansa, mutta vasta pienen voimasanan lausuttuaan onnistui hänen vetää hiukan kuivunut ja kutistunut saapas jalkaansa.

"Valmis!" ilmoitti hän asennossa, pistettyään kirjoituspöydän laatikosta taskuunsa browningin ja pari makasiinia sekä muutamia savukelaatikoita.

"Hyvä. Oletko syönyt ja juonut?"

"Syönyt kyllä, mutta en juonut."

Koskela vilkaisi kelloon. "Ehdimme käydä kahvilassakin."

"Kestääkö retkemme kauan?" rohkeni Kivinen kysyä.

"En tiedä. Pari päivää ainakin, korkeintaan kaksi viikkoa."

"Soo, vai pari viikkoa. Sitten täytyy minun soittaa toimitukseen. Pistävät vielä koko maailman nurin narin luullessaan minut ehkä varastetuksi.

"— Prr! Saanko 11 50! Kiitos. Onko toimituksessa? Kivinen puhuu. Laittakaa joku toinen sinne härkäpäitten kokoukseen. Minä lähden oikein extra-uutisia hankkimaan. Älkää huolehtiko, vaikka viipyisin parikin viikkoa. Prr! — Hahhaa, toimitussihteeri aikoi kai jotain kysyä, mutta minä soitin korvaan. Miettikööt! Siis, me olemme valmiit lähtemään, mutta minä haluaisin tietää, minne me oikeastaan lähdemme. Viipuriin, Helsinkiin, Ouluun, Kajaaniin?"

"Me lähdemme Ruotsiin", virkkoi Koskela tyynesti.

"P—na! Ruotsiin? Uimallako? Passitta?"

"Sinä älä huolehdi siitä, vaan usko olemuksesi minun huomaani. Me lähdemme purjeveneellä, ja mitä passeihin tulee, niin täytyy sinun vallan hyvin tietää, että suomalainen passi on riikinruotsalaisten keskuudessa täydellisesti arvoton kapine. Jos tahdomme, että meille osoitetaan jonkunlaista arvonantoa, niin on meidän mentävä sinne papereitta. Avosylinhän otettiin siellä vastaan ahvenalaiset asevelvollisuuskarkurit ja kaikennäköiset punikkipäälliköt."

"Niinpä niin, mutta mepä emme olekaan asevelvollisuuskarkureja emmekä punikkipäälliköitä emmekä aio sellaisiksi tullakaan."

"Me aiomme tulla ja me matkustamme Ruotsiin pakoon täällä Suomessa vallitsevaa hirmuista valkoista terroria", lausui Koskela pilkallisesti.

Kivinen vihelsi iloisen säveleen. "Sillä tavalla. Me siis lähdemme toden teolla seikkailemaan."

"Just vissist! Muuten, talar ni svenska?"

"Joo!"

"Speak you english?"

"Yes, very well!"

"Ali right sitten. Lähtekäämme kahvilaan, niin minä annan sitten sinulle hiukan tietoja, mutta muista, sanaakaan ei saa hiiskua. Te sanomalehtineekerit ette malta milloinkaan olla vaiti."

"Olen hiljaa kuin kala."

Kivinen heitti ylleen sadevaippansa, painoi lierihatun silmilleen, sammutti sähköt, ja ystävykset astuivat kadulle.

"Minäpä en jätäkään palamaan sähköä viikkomääriksi, niinkuin se Phineas

Foggin palvelija jätti kaasun kolmeksi kuukaudeksi."

Ulkona vihmoi syyssade, vanha Turku näytti ylen autiolta ja kuolleelta ja tuomiokirkontorni häipyi pimeyteen, kun salapoliisi ja sanomalehtimies kiiruhtivat muutamaan tuttuun toisen luokan kahvilaan, kaulukset ylösnostettuina, kädet syvällä taskuissa ja hatut painettuina silmille.

— Kaksi bolsheviikkia, — arvelivat vastaantulijat ja poliisikin kiinnitti heihin katseensa.

Koskela lopetti kertomuksensa.

"Summa summarum: Onnellisen sattuman avulla olemme päässeet bolsheviikkien 'postilaitoksen' jäljille. Ainakin yhdestä 'postikonttorista' olemme täysin selvillä. 'Ekspeditööri' joutuu kiinni, kunhan ensin on kuljettanut meidät Ruotsiin. Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan ei keksimämme 'postikonttori' ole ainoa. Niitä on useampia, mutta ne ovat täydellisesti tietämättömiä toisistaan. Se kyllä haittaa niitten toimintaa, mutta turvallisuus on paljon suurempi. Ne tiedetään vain keskuksessa, ja sellainen on varmastikin Tukholmassa. Sieltä käsin hoidetaan kiihoitustyötä etupäässä Suomessa. Venäjällä on tietenkin pääkeskus, mutta yhteys sinne on vaikea ja vaarallinen. Senvuoksi on Tukholman keskus, joittenkin yleisten ohjeitten mukaan, itsenäinen laitos. Sieltä kulkevat langat muuallekin. Bolsheviikkijärjestöjä on joka maassa, yksinpä Etelä-Ameriikan valtioissa, Kiinassa ja Intiassa. Se on kuin jättiläishämähäkki, joka on kutonut limaisen verkkonsa yli koko maapallon. Minulla on tietoja, että kohtapuoleen bolsheviikit yrittävät. Ja Tukholmassahan nähdään. Bolsheviikkien järjestötoiminta on koko lailla hyvässä vauhdissa. 'Myyrät' toimivat, Mutta mekin toimimme, ja saammepa nähdä, kumpi voittaa. Meillä on ainakin tällä hetkellä se etu, etteivät bolsheviikit tiedä meidän aikovan tunkeutua heidän salaisuuksiinsa."

Koskela vilkaisi kelloonsa. "Nyt on aika lähteä. Minä maksan kahvin."

"Niin sitä mennään", tuumi Kivinen fatalistisesti. "Aikomukseni oli mennä ensin sonnijalostusliiton kokoukseen ja sitten saunaan, mutta nyt…"

… "lähdetäänkin kukistamaan suurta valtakuntaa ja mahtavaa hallitusta. Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä mistään."

Ystävykset painuivat iltapimeille kaduille.

2.

Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustavat hyvässä sovussa Pohjanlahden yli.

Matkalla virkkoi Koskela: "Sinulla on siis punakaartilaisen paperit taskussasi. Ja muista nimesi, se on Backberg. Minä taas olen Luotola. Keskusteluihin älä antaudu, vaan anna minun hoitaa se puoli. Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa selittää tilannetta sinulle perinjuurin. Ole vain salaperäinen ja umpimielinen, se sopii hyvin ja on vaaratonta. Ja merkin muistanet: anna miehelle Mannerin markanseteli ja lausu samalla kolme sen ensimäistä numeroa."

"Selvä on."

Miehet jatkoivat kulkuaan äänettöminä, painuen rantaa kohti, poikkesivat muutamaan kivitaloon, kulkivat takapihalle ja nousivat pimeitä keittiörappusia myöten toiseen kerrokseen. Ovella ei ollut nimikilpeä, mutta kahden lyhyen ja yhden pitkän soittopainalluksen jälkeen avattiin ovi ja aukkoon ilmestyi keski-ikäinen, levottomasti vilkuileva mies. Suu vetäytyi irvistyksen tapaiseen hymyyn, kun hän tunsi Koskelan.

"Päivää, toverit!" Tervehdys oli kysyvä.

"Strastvui, tavarish!" Koskela vastasi oikein, ja miehet astuivat sisään. Eteisessä paloi himmeä sähkö, ja pieni huone, johon seikkailijamme johdettiin, teki siisteydestään huolimatta ikävän ja vieroittavan vaikutuksen.

"Jaha, te olette siis täällä. Entä sitten?"

Mies oli äärimmäisyyteen saakka epäluuloinen. Mutta kun miehet olivat ojentaneet hänelle markan setelin ja lausuneet tunnuksen, oli hän vakuutettu.

"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Koskela levottomasti.

"On", vastasi mies yksikantaan.

"Hyvä, että pääsemme lähtemään tänä iltana. Me emme halua viipyä päivääkään liian kauan. Sitten: mikä on hintanne?"

Miehen silmät välähtivät ja hän mietti hetken ennenkuin vastasi.

"Kolmetuhatta."

"Oletteko hullu? Me emme ole mitään kapitalisteja."

"Ette, sen tiedän hyvin", virkkoi mies ilkeästi. "Kapitalistit pääsevät

Ruotsiin vähemmälläkin. Mutta tehän olettekin punakaartin…"

"Hiljaa, ne asiat eivät teitä liikuta. Maksan kaksituhatta."

"Ei riitä."

"No emmehän me voi Ruotsiin tulla pennittöminäkään. Viimeisen kerran: kaksituhatta viisisataa."

Mies jäi tuumimaan. Kivinen istui kuin tulisilla hiilillä, mutta

Koskela oli kylmä ja tyyni.

"Hm. Olkoon, vaikka luulenkin, ettette ole aivan tavallisia punakaartilaisia…"

Kiviseltä salpautui hengitys. Olisiko mies…?

Mutta Koskela hymähti pilkallisesti: "Luuletteko meitä ehkä venäläisiksi kansankomisarioiksi?"

"Sinne päin…"

Kiviseltä pääsi helpotuksen huokaus, kun taas Koskela virkkoi käskevällä äänellä:

"Luulkaa mitä luulettekin, mutta muistakaa pitää luulonne omina tietoinanne."

Mies ei virkkanut mitään, mutta kun Koskela veti kohtalaisen viinapullon pohjattomista taskuistaan, palasi äskeinen irvistys miehen kasvoille.

"Ryypätään!" kehoitti Koskela tehden leveän sakilais-eleen. Mies kiitti ja maistoi.

"Miten asiat menevät?" tiedusteli Koskela huolettomasti.

"Mikäpäs tässä. Hoitaa postia ja siinä kaikki."

"Järjestötoiminta lienee vaikeaa?"

"Kai se on, minä en tiedä, kun en ole päällikkömiehiä ja kaikki toimivat salaa, tietämättä toisistaan. Tulee postitse määräys, et tiedä mistä, täytät sen ja sitten tulee maksu. Se on hiljaista hommaa."

"Joo, nyt sitä osataan. Hyvästi on järjestetty. Muuten, voin sen sanoa, tulee kohta parempaakin. Alkaa olla aika toimia." Koskela virkkoi tämän niin salaperäisesti ja varmasti, että mies hätkähti.

"Jokohan. Mutta rahaa lähetetään edelleenkin?" Ilmeisesti piti mies rahojen saamista tärkeimpänä "toimintana".

"Tietysti. Nyt kai voimme lähteäkin." Koskela pisti viinapullon takaisin taskuunsa, sillä liikaa ei sopinut miehelle antaa.

"Lähdetään vain. Ruokaa on veneessä."

Mies kiskoi päälleen ijänikuisen palton, sammutti sähköt, ja sitten seurue pilkkopimeässä kompuroi rappuja alas, tullen kadulle, joka johti rantaan. Varovaisesti ja ympärilleen vilkuen kulkivat miehet rantaa pitkin jonkunverran ulos kaupungista, ja muutaman valkaman luona antoi opas pysähdysmerkin. Kolmisin työnnettiin raskas ja suuri vene vesille, purjeet, jotka peitettyinä olivat valmiiksi asetettuina pohjalle, nostettiin ylös, ja navakan pohjoistuulen kiidättämänä alkoi vene rientää etelää kohti. Mies istui perässä ohjaamassa.

"Tämähän käy mutkattomasti", kuiskasi Kivinen toverilleen.

"Toistaiseksi, mutta odotahan, kun päivä valkenee ja me tulemme saaristoon. Vene kyllä kestää myrskyäkin, mies tuntuu olevan tottunut purjehtimaan, mutta tullimiehet ovat pahana paikkana. No, eiköhän se onnistu meille, mikä on niin monelle punikille onnistunut."

Tuuli oli kohtalainen, samoin sade, ja pimeys täydellinen. Pakoilmaksi oli ilma mainio, mutta purjehtimiselle vaarallinen. Koskela virkkoi tästä miehelle, mutta tämä vakuutti osaavansa ja tuntevansa väylät. Äänettömänä kuin aave kiiti vene eteenpäin, hyppien aalloilla. Miesten savukkeet hehkuivat punaisina pilkkuina harmaassa vihmassa. Kivistä puistatti vilu.

Niin jatkui kulku tunti tunnilta. Miehet kyyröttivät äänettöminä, hengittäen meren raikasta suolailmaa ja kuunnellen tuulen tohinaa mastossa ja laineitten loiskutusta laitoja vastaan.

"Ette suinkaan tule merikipeiksi?" tiedusti äkkiä punainen perämies.

"Ei toki, kyllä olemme merta maistaneet!" vakuutti Koskela.

Alkoi vähitellen sarastaa aamu, ja viimein nousi itäiseltä rannalta näkyviin aurinko, saaden meren välkkymään kaikissa väreissä. Taivaalla ajelehti tummia ja synkkiä pilviä. Lakkapäinen meri tarjosi mahtavan näyn. Vene kiiti nuolena, ilmeisesti tuuli oli yltymässä.

"P—na, näyttää tulevan myrsky ja majakkaan on vielä matkaa", tuumi perämies tarkastellen taivasta.

Mutta matka joutui. Miehet aterioivat äänettöminä, syöden suolakalaa, leipää, sekä ryypäten tynnörissä säilytettyä vettä. Kiviseltä ei syönti sujunut.

Puolenpäivän aikaan, kun oli jo täysi myrsky, päästiin vihdoinkin majapaikkaan, muutaman pienen kalliosaaren eteläiseen suojaiseen lahteen, jonne perämies oli osannut ilman karttoja, vain kompassin avulla, lukemattomien saarien ja salmien välitse. Vene karahti loivaan hiekkarantaan, ja miehet hyppäsivät tyytyväisinä kovalle kamaralle. Kivinenkin tuntui muuttuneen toiseksi mieheksi saatuaan kiinteää jalkojensa alle. Vedettyään veneen ylös rannalle miehet läksivät pieneen majaan, jonka isäntä oli jo tullut heitä vastaan. Paljoa ei puhuttu, opas teki muutamia merkkejä, ja Koskela ja Kivinen ojentautuivat heti makaamaan tuvan penkille; opaskin seurasi heidän esimerkkiään. Ulkona pauhasi syysmyrsky. Iltapäivällä miehet heräsivät, söivät vahvasti ja paneutuivat uudelleen nukkumaan. Vasta hämärissä, kun myrskykin oli hiljentynyt, lähdettiin uudelleen liikkeelle, kun Koskela oli ensin perämiehelle maksanut puolet kuljetusmaksusta. Vene halkoi Pohjanlahden vihreitä vesiä. Taakse jäivät saaret ja salmet. Avoin, rajaton ulappa aukeni eteen. Tullilaivoja ei näkynyt, ja kohta peitti täydellinen pimeys aaltoilevan meren.

Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustivat hyvässä sovussa yli Pohjanlahden Riikinruotsia kohti muutaman ohuen lautakappaleen varassa.

"Tuttu tie, mutta outo seura", virkkoi jääkäri Koskela toverilleen.

Kivinen hymähti.

3.

Kivinen lausuu mielipiteensä merimatkasta ja osoittautuu reportterimaisen tiedonhaluiseksi.

"O, mamma-Svea, suloinen olet ainakin merimatkan jälkeen!" Kivinen lausui paatosmaisella, jos kohta hiukan vapisevalla ja väsyneellä äänellä, kun toverukset, selvittyään kahden päivän harhailusta oikukkaalla Pohjanlahdella, olivat viimeinkin päässeet Ruotsin kamaralle ja eronneet perämiehestään, joka, odottamatta mahdollisia uteliaita kysymyksiä ruotsalaisten viranomaisten taholta, oli jo kääntänyt venheensä keulan kohti Suomen rantoja. Merimatka oli ollut kohtalaisen vaiherikas, kun sumussa oli eksytty suunnalta, mutta kaikki oli kuitenkin lopulta sujunut hyvin, vaikka Kivinen saikin maksaa runsasta veroa ahventen valtakunnalle.

Aamu oli vielä aikainen, ilma tyyni ja ihana, kuuraa puissa ja maassa. Toverukset kulkivat autiota ja mutkittelevaa polkua sisämaahan päin, sivuuttivat vielä nukkuvan huvilayhteiskunnan ja päätyivät pieneen, tien varrella olevaan havupuumetsikköön. He tunkeutuivat kuusten suojelevaan syliin ja istahtivat, molemmat yhtaikaa kuin käskystä, sammaltuneelle ja jääriitteiselle kivelle. Sanaakaan puhumatta Koskela kaivoi pienestä repustaan ruokaa, ja kulautettuaan vanhasta taskumatista viimeiset pisarat ryhtyivät seikkailijat vakavin naamoin syömään, joka toimitus ainakin Kiviseltä näkyi käyvän kuin tanssi. Hän olikin jo paastonnut kohtalaisen rupeaman.

Toverusten ulkonäkö viittasi kestettyihin vaivoihin. Kivinen, pitkä ja solakka keski-ikäinen mies, näytti voipuneelta, ja kasvot olivat merimatkan ja nälkäkuurin vaikutuksesta muuttuneet sinisenkalpeiksi. Mutta silmissä alkoi jo liekehtiä entinen eloisa veitikka, vaikka ne nyt olivatkin tähdätyt nopeasti hupeneviin evästähteisiin. Kasvojen soikea muoto, siniset silmät ja vaalea iho samoin kuin koko olennossa ilmenevä vilkkaus ja eloisuus viittasi karjalaiseen sukuperään. Koskela, jäykkä pohjalainen, ei näyttänyt niin paljon kärsineen merimatkasta, vaikka siniset juovat silmien ympärillä kyllä kertoivat valvonnasta.

"Kaikki loppuu aikanaan", Kivinen virkkoi, pistettyään poskeensa viimeisen palan. — "Kiikutteleepa, kissa vie, kohtalo poikiaan. Mutta soromnoo! sanoo ryssä."

Kivinen kaivoi taskustaan savukelaatikon, tarjosi toverilleen, ja mielihyvin ystävykset vetelivät sauhuja. "Nyt kelpaa!" Koskela lausahti. "Olisipa vain kunnollinen vuode, mutta nämä kivet ovat yhtä kylmiä kuin mamma-Svean vastaanotto. Ei edes poliisi osunut tiellemme."

"Eipä ollut väliäkään — eikä yleensäkään poliisia ole milloinkaan siellä, missä tarvitaan. Muuten, minä olen kyllästynyt tällaiseen. Minä protestoitsen. Sinä narraat minut lähtemään suinpäin kotoani, jättämään saunamatkan, kiikutat parin lahon laudankappaleen varassa yli Pohjanlahden, ja mitä varten? Jaa, minulla ei ole oikeastaan siitä mitään tietoa. Tämä on melkein kuin suurpolitiikkaa. Mutta minäpä en aio olla nappulana, en, vaikka olenkin tähän saakka seurannut sinua kuin lammas. Minä olen täysi-ikäinen ja äänivaltainen kansalainen enkä aio alistua minkäänlaiseen holhoukseen. Siis, lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman sarvia ja hampaita, kirkas ja selvä totuus: miksi, minne ja kuinka?"

"Siis", alotti Koskela. "Kuuntele. Kuten tiedät, kuulun valtiolliseen poliisiin, kun haavoittumiseni tähden en voi olla aktiiviupseeri. Me nappasimme tässä tuonnottain kaikessa hiljaisuudessa pari 'toveria', kaksi Rajajoen uimakandidaattia. Ja samaan aikaan saimme selville 'postikonttorin'. Kävi ilmi, että nappaamillamme miekkosilla oli ollut aikomus Ruotsiin. Heidän oli määrä tavata Tukholmassa joku bolsheviikkijärjestäjä. Tälle oli osoitettu kirje, ja se oli muutamassa postipaketissa, jossa lisäksi oli kiihoituskirjallisuutta. Perämiehemme, jolle paketti oli osoitettu, Sundströmin, oli määrä saattaa toverit yli Pohjanlahden. Kirjeessä mainittiin, että miehet osaavat ruotsia ja englantia. Myöskin Sundströmille oli kirje, jossa ilmoitettiin miesten saapumisesta, mutta kai varovaisuuden vuoksi ei ilmoitettu tuntomerkkejä…"

"Siis me…?" yritti Kivinen.

"Niin juuri", jatkoi Koskela. "Saimme selville koko jutun. Paketin, ilman kirjallisuutta, annoimme saapua Sundströmille. Minä sain tehtäväkseni itse näytellä toista vangituista miehistä ja hankkia toisen. En osannut kääntyä muitten kuin sinun puoleesi. Tiesin sinun osaavan sekä ruotsia että englantia ja olevan hiukan sekä tiedonhaluinen että kevytmielinen, mitä tämän tapaisiin pikkuseikkailuihin tulee. Minulla ei ollut aikaa selittää sinulle kaikkea enkä sitä tahtonutkaan, sillä erinäisissä suhteissa en luota sanomalehtineekerien vaiteliaisuuteen. Meillä on taskussamme kaikki toverien paperit, minulla on heiltä saatua rahaa, joka siis joutuu palvelemaan kokonaan toisia tarkoituksia kuin mihin se oli määrätty, matkustamme Tukholmaan Venäjän neuvostohallituksen salaisina lähettiläinä 'erityisiä tehtäviä varten', ja Sundström ja se majapaikan isäntä joutuvat päivän tai parin kuluttua kauniisti kiinni. Me taas käymme tuntemattomia kohtaloita kohti, minä viran puolesta, sinä taas luonteenomaisesta seikkailuhalustasi, joka kyllä minuunkin vaikuttaa, sekä kohtalon oikusta. Lähtiessämme olivat nimemme Backberg ja Luotola, vaikka emme niitä tarvinneetkaan, täällä on sinun nimesi Dahlberg ja minun Svensson, siis mahdollisimman tavallisia ruotsalaisia nimiä. Bolsheviikkijärjestäjä on kai saanut kirjeen, jonka hänelle on välittänyt ennen pitkää kiinni joutuva höyrylaivan lämmittäjä, eikä postipaketin avaamisesta ja oikeitten toverien kiinnijoutumisesta ole mitään tietoa muilla kuin meikäläisillä. Tämä on kyllä summamutikkapeliä, mutta rohkeus auttaa. Eteenpäin, silmät ja korvat avoinna! siinä tunnuslauseemme."

"Mutta maitse, sillä merellä olen epävarma", virkahti Kivinen. Toverukset nousivat ylös, heittivät repun kiven juurelle, siistivät hiukan itseään ja asuaan ja painautuivat varovaisesti maantielle.

Oli noita raikkaan seesteisiä aamuja myöhäisellä syksyllä, jolloin pohjolan seudut ovat niin kauniita. Mäennyppylälle noustua avautui matkailijoittemme eteen tyypillinen ja hiukan idyllinen ruotsalainen maalaismaisema siisteine taloineen, navettoineen, puutarhoineen ja peltoineen. Taivas kaartui korkeana ja kirkas ilma lähensi välimatkoja. Hiljaisuus oli täydellinen, raikas tuulonen hiveli poskipäitä ja reipas kulku verrytti merimatkan jäykistämiä jäseniä. Utumaiset savupilvet talojen yllä ilmaisivat heräämisen oireita kyläkunnassa.

"Minne me oikeastaan kuljemme?" kysyi Kivinen, ystävyksien asteltua muutamia minuutteja täydellisessä äänettömyydessä. "Ja missä me muuten olemme?"

"Jälkimäistä en tarkalleen tiedä. Tukholma on tietenkin päämäärämme, mutta sitä ennen täytyy meidän saada nukkua ja syödä kunnollisesti. Etsiskelen kyläravintolaa."

Matkailijat kulkivat kylän läpi, joutuivat laajalle viljelysalueelle ja sitten pieneen metsikköön. Pysähtyessään tupakoimaan kuulivat he edessäpäin rattaiden räminää, ja hetken kuluttua ajoi mutkan takaa näkyviin maitokuski.

"Anna minun hoitaa keskustelu. Minä opin aikoinani, ollessani Tukholman 'konttorissa', täkäläisen murteen aika hyvin", selitti Koskela.

Rehevällä, katkonaisella ruotsilla hän kertoi maitokuskille heidän olevan vähän liikeasioissa täällä ja tiedustavan jotakin ravintolaa. Mitään epäluuloa ei miehessä herännyt ja kernaasti hän antoi pyydetyn tiedon. Tuolla noin, vajaan kilometrin päässä. Suuri talo maantien varrella.

Entistä reippaammalla vauhdilla painautuivat seikkailijamme matkaan ja löysivät pitemmittä kyselyittä neuvotun, pienen siistin majatalon. Tilasivat syötävää ja juotavaa, Koskela puhui kaupoista isännän kanssa, tuskastuttavan kauan ja turhaan Kivisen mielestä, jota huoneen lämpö vastustamattomasti raukaisi. Viimein alkoi Koskelakin haukotella, ja toverukset vetäytyivät makaamaan, ensin tiedusteltuaan, milloin ja mitä kautta oli mahdollisuus päästä Tukholmaan.

Tultuaan huoneeseen Koskela kysyi ensi työkseen Kiviseltä, oliko tällä savukekoteloa.

"Mitäs sillä?" kysyi Kivinen.

"Minä jo pelästyin, kun ehätit tarjoamaan isännälle tupakkaa suomalaisesta laatikostasi, mutta tämä ei toki sitä huomannut, kun ehdin väliin koteloni kanssa. Pikkuseikat ovat tärkeitä, ja näyttelemisen pitää olla perinpohjaista."

Kivinen ei vastannut mitään, ja hetken kuluttua matkaili kaksi vastavallankumouksellista höyhensaarilla.

4.

Sananlaskulla toisinaan on ihmeellinen vaikutus, mutta Kivinen huomaa, että kaksi kettua ajaa samaa jänistä.

"Tuntuu aivan siltä kuin menisi matematiikan tenttiin", tuumi Kivinen, kun ystävykset illan hämärissä, onnellisesti selvittyään Tukholmaan, riensivät melkein autioita sivukatuja pitkin.

"Mutta tenteistäkin selvittiin pienillä juksuilla ja pienillä tiedoilla, ja nyt koetamme uudestaan. Rohkeasti vain. Meitä ei osaa epäillä kukaan, ja merkit luulen osaavani. Osoite oli mainitsemassani paketissa selvään ilmoitettu ja merkeistä oli mainittu, että 'tavalliset'. Ja ne 'tavalliset' luulen osaavani. Bolsheviikit ovat äärimmäisen varovaisia. He eivät ilmoita lopullisia osoitteita, vaan ne tiedetään vasta paikalla. Siellä kahvilassa ne kai tietävät 'tohtorinkin' osoitteen, mutta ennenkuin me saamme sen tietää, täytyy meidän käydä läpi pieni kiirastuli. No, yritetään. Jos hullusti käy, niin onhan meillä browningit, ja ampua me osaamme. Mutta kun pitää kielen suorana suussaan, niin menee vaikka leijonan kitaan."

Koskela, joka tunsi hyvin kaupungin, kulki tietoisesti eteenpäin, pysytellen enimmäkseen sivukaduilla, sillä ystävykset olivat edelleenkin merimatkaisissa pukimissaan. Noin puolen tunnin kuluttua Koskela pysähtyi muutaman kadun kulmaan, sytyttäen savukkeen. Parin kolmenkymmenen metrin päässä lankesi hämärälle kadulle valojuova kahvilan ikkunasta, ja raolla olevasta ovesta virtasi valkoista höyryä.

"Tuossa se on. Siis, vielä kerran: menemme reilusti ja vilkuilematta sisään. Toivon, että jokin pöytä on vapaana. Ellei, niin anna minun toimia. Tilaamme jotakin ja koetamme antaa merkit. Lopusta koetamme selviytyä järkemme mukaan. Eteenpäin mars!"

"Perässä tullaan!" Kivinen murahti, ja päättävästi astuivat ystävykset sisään kahvilan ovesta.

Aluksi eivät he tahtoneet mitään eroittaa, sillä kirkas valaistus teki kadun hämärään tottuneet silmät sokeiksi, mutta muutaman hetken kuluttua he saattoivat huomata olevansa tavallisessa, tupakansavuisessa ja huolimattomassa kolmannen luokan kahvilassa. Huoneita oli kaksi, niissä yhteensä noin parikymmentä pöytää. Yleisöä oli kahvila puolillaan. Toisessa huoneessa oli myymäläpöytä, jonka takana lihavahko nainen hoiti kassaa ja pari lyhythameista ja avokaulaista neitosta piti huolta tarjoilusta. Kahvila teki epäsiisteydestään huolimatta kirkkaassa valaistuksessa verrattain vaarattoman vaikutuksen.

Koskela pysähtyi kylmäverisesti ovelle ja loi silmäyksen vieraitten yli, tarkastellen samalla sopivaa pöytää. Vapaa pöytä olikin mukavassa nurkkauksessa lähellä ovea. — Ainakin karkuun päästään, — mietti Koskela mielessään, istuutuen pöydän ääreen, Kivisen noudattaessa esimerkkiä, kun he ensin olivat heittäneet lakkinsa naulakolle, mutta päällystakit jättäneet avattuina ylleen.

Koskela istahti rennosti takakenoon ja tarjosi toverilleen savukkeen, jättäen laatikon, juuri ostamansa ruotsalaisen, pöydälle. Muuan neitosista astui heidän luokseen ja Koskela tilasi kahvia. Kahvilan muihin vieraisiin ei ystävysten saapuminen ollut näköjään tehnyt mitään vaikutusta. Koskela tarkasteli yleisöä, mutta ei huomannut mitään erikoisempaa. Tavallista kolmannen luokan kahvilayleisöä.

Saatuaan kahvia ryhtyivät ystävykset sitä kaikessa rauhassa hörppimään. Gramofooni narisi ja puhisi jotakin, joka ennen oli ollut kai marseljeesi, mutta ylettömästä käyttämisestä muuttunut joksikin käsittämättömäksi epäsointujen kokoelmaksi.

"Kas siinä kuvaavaa", kuiskasi Kivinen. "Marseljeesi gramofoonilla on marseljeesin irvikuva, samoin kuin bolshevistinen 'vallankumous' on kurja ryssäläinen mukaelma Ranskan suuren vallankumouksen hetkistä." Koskela hymähti, alkaen ajatuksissaan piirrellä savukelaatikon kanteen jotakin, hörppien kahvia ja tupakoiden. Kivinen tupakoi ja tarkasteli yleisöä. Kuin huomaamatta napautti Koskela muutamia kertoja sormillaan pöydänlaitaan. Lihava kassanhoitajatar muuttui heti tarkkaavaiseksi ja kun Koskela kutsui neitosta luokseen, riensi kassanhoitajatar pöydän luo. Koskela siirsi savukelaatikon nurkalle ja pyysi sangen välinpitämättömällä äänellä virvoitusvettä. Nainen ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota tilaukseen, mutta katseli sensijaan savukelaatikkoa, jonka kanteen Koskela sangen tyylittömästi oli tekstannut sananlaskun: "Pyri eteenpäin, menestys varma."

Kivinen koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka jännitys kohosikin.

"Jaha, kaksi pulloa! Saahan sitä, saa, kun on millä maksaa ja jaksaa", koetti nainen laskea leikkiä, mutta kumartui äkkiä ja kuiskasi: "Mitä?"

"Tohtori!" kuiskasi Koskela.

"Odottakaa! Merkki?"

"Kaksi. Turku. D.N."

"Hyvä. —katu 19. D. 3. 2 l. 1 p. 2 l."

Koskela merkitsi luvut huomaamatta savukelaatikon kanteen, pistäen sen sitten taskuunsa. Kuiskaava keskustelu ei vienyt kuin silmänräpäyksen ajan. Nainen korjasi pois kahvivehkeet ja toi hetken kuluttua virvoitusvettä. Ystävykset huoahtivat, kun hän poistui.

"Selvä sitä myöten!" virkkoi Kivinen hiljaa. "Mitä nuo luvut merkitsivät?"

"Ensin osoite ja sitten soittopainallukset: kaksi lyhyttä, yksi pitkä ja sitten kaksi lyhyttä. Järjestelmä ei ole kovinkaan nerokas, mutta huonopa on tietämättömän ja tuntemattoman lähteä yrittämään. Juokaamme ja lähtekäämme sitten matkaan, sillä meidän täytyy hankkia vielä yösijakin. Ahaa, kysytäänpä täältä. Totta kai voivat sellaisen neuvoa, jossa ei tarvita passeja."

Koskela nousi laiskasti ylös ja astui myymäläpöydän luokse, pyytäen laatikon savukkeita. Lähellä olevat pöydät olivat tyhjät. Nainen katsoi kysyvästi.

"Yösija?" kuiskasi Koskela.

"—katu 85."

"Merkki?"

"Rehellisyys maan perii."

Koskela sai savukkeensa, maksoi, ja ystävät aikoivat poistua kahvilasta. Silloin nousi muutaman pöydän äärestä pieni ja pyöreähkö, keikailevasti, mutta rappiolla olevaan pukuun puettu herrasmies ja riensi heitä kohti.

"Anteeksi, mutta herra taisi ottaa minun hattuni", virkkoi hän

Kiviselle.

Koskelan silmät välähtivät ja käsi sukelsi salamannopeasti taskuun.

Kivinen jähmettyi ja vavahti.

"Anteeksi, kyllä tämä on minun omani", sai hän soperretuksi, kääntyen samalla niin, että joutui selin yleisöön.

Pikku miehen silmät vilkahtivat. Hän pujahti nopeasti vaatenaulakon luo ja tarkasti sen. Sitten hän kääntyi Kivisen puoleen, koko naama autuaassa hymyssä.

"Pyydän todellakin anteeksi, että erehdyin, mutta minulta on jo viety kokonainen varasto lakkeja, palttoita, kalosseja ja kävelykeppejä."

Kivinen oli nauruun purskahtamaisillaan, mutta hän hillitsi itsensä ja väänsi kasvonsa mitä happamimpaan irvistykseen. Yleisö ei sitä nähnyt, koska hän oli selin.

Pikku mies kumarsi, mutta kuiskasi samassa, niin että Koskelakin kuuli:

"Odota. Vanha osoite."

Ystävykset astuivat kadulle, mutta vasta kuljettuaan jonkun matkaa kysyi Koskela hämmästyneenä:

"Kuka se oli?"

"Olle, vanha Olle, sanomalehtimies, salapoliisi, pakinoitsija ja — orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja. Hänet opin tuntemaan muutamalla Ruotsinmatkallani, mutta hän näkyy tuntevan minut vaikka minkälaisessa asussa. Meidän täytyy mennä hänen asuntoonsa, sillä hän ei voi lähteä heti kahvilasta. Muuten ihmeteltävä mies, kuten aina. Hän on juuri siellä, mistä langat lähtevät. Hän ei ollut siellä sattumalta, eikä tuollaisessa puvussa ilman syytä. Hänkin on jäljillä. Kaksi kettua ajaa samaa jänistä, ja luulen, että meidän on erittäin hyödyllistä hiukan vaihtaa tietoja hänen kanssaan. Hänelle voi uskoa mitä tietoja tahansa, ei hän niitä julkaise. Haa, haa, vanha Olle oli siis ensimäinen tapaamani tuttava. Olisihan minun pitänyt se arvata."

5.

Jääkäri, sanomalehtineekeri ja orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja suunnittelevat punaisen ruton hävittämistä ja vallankumoustehtailun lopettamista.

Ystävykset kulkivat verkalleen hämäriä katuja pitkin, sillä Kivinen ei halunnut ruveta odottelemaan ruotsalaisen ystävänsä asunnon seutuvilla, kun tämä ei kuitenkaan voinut pienen välinäytöksen jälkeen heti poistua kahvilasta, ellei tahtonut herättää epäluuloja punaisen kahvilan punaisessa yleisössä. Seikkailijat kulkivatkin juuri sellaisella nopeudella, että he saavuttuaan Ollen asunnon edustalle huomasivat pyöreän ruotsalaisen rientävän vastaan toiselta suunnalta. Olle oli varovaisuudessaan valinnut toisen tien.

"O, sinä täällä! Ja olet ollut Tukholman punaisimmassa kahvilassa!! Salaperäisenä! Terve, terve, mutta käykäämme sisään! Ystäväsi tehnee samoin, jos saan luvan pyytää. Kadulla ei ole oikein sopivaa esittäytyä, ei ainakaan meikäläisten. En luule, että kahvilassa olisi mitään epäluuloa herännyt, mutta varovaisuus ei monta kertaa ole haitaksi. Olkaa hyvä!" — Ruotsalainen puheli vilkkaasti ja eloisasti rappuja noustaessa ja kiivettäessä viidenteen kerrokseen.

"Katsokaas, minä olen vieläkin pirteä, vaikka on jo muutamia vuosia hartioillani, sillä saan joka päivä useitakin kertoja harjoitella vuorilla kiipeilemistä. Se vahvistaa sydäntä ja keuhkoja. Hissi on monen sairauden alku."

Olle Nordgrenin poikamiehen-asunto oli hauska ja aistikas, vaikka hiukan omituinen kaikenmoisine kokoelmineen, suunnattomine kirjahyllyineen ja tupakkavehkeineen. Värit ja muodot olivat sopusointuisia ja viihtyisiä, ja koko asunto antoi aavistuksen vanhasta miespolvien sivistyksellisestä ilmapiiristä.

Astuttuaan isännän työhuoneeseen, joka samalla oli kirjasto ja tupakkahuone, Kivinen kääntyi Ollen puoleen ja esitteli Koskelan, mainitsematta kuitenkaan tarkemmin hänen tointaan ja ammattiaan.

"Kautta vanhan maineeni, jääkäri, luultavasti ainakin luutnantti ja varmasti salapoliisi ja silloin tietenkin valtiollinen", puhkesi Olle puhumaan puristaessaan sydämellisesti Koskelan kättä. "Tervetuloa!"

"Mutta kuinka…?" Koskela tunsi joltistakin hämmästystä.

"Oh, ei mitään ihmeellistä", Olle naureskeli. "Teidän uhkailmeenne ja ryhtinne — niistä ei voi erehtyä. Näin sitäpaitsi, teidän heittäessänne päällystakkia yltänne, jääkärimerkin melkein kainaloitten kohdalla. Te salaatte sitä ja kukapa muu kuin salapoliisi sitä piilottelisi, samoin kuin mitä syytä jääkärillä olisi kuljeskella salapuvussa ja istua punaisissa kahviloissa. Te olette siis salapoliisi, eikä taas jääkäriä voi ajatella tavallisena salapoliisina. Ulkomuodostanne päättäen olette sivistynyt, anteeksi, jos niin sanon, ja niin ollen upseeri, ja luutnantin arvo parhaiten sopii teidän iällenne, sillä jos olisitte ollut korkeampi, olisitte haavastanne huolimatta, joka vaivaa vasenta kättänne, voinut jäädä sotilaspalvelukseen. Siinä ovat päätelmäni. Niistä ei kuin yksi ole varma, mutta toinen tukee toistaan, ja lopputulos on huudahduksestanne päättäen oikea. Pyydän anteeksi, mutta minulla on toisinaan heikkouteni saattaa ihmisiä hiukan hämille."

Ystävykset nauroivat katketakseen pikkumiehen loistavalle johtopäätöskyvylle ja vajottautuivat mielellään isännän osoittamiin syviin ja pehmeisiin nojatuoleihin. Vieraanvarainen isäntä asetti ulottuville sievän tupakkapöydän ja kiirehti sivuhuoneeseen, kai antamaan määräyksiä taloudenhoitajattarelle illallisesta. Sitten hän palasi huoneeseen, hykerrellen käsiään, kasvot autuaassa hymyssä ja miehen kokoon verraten suhteeton sikaari röyhyten suupielessä.

"No, suomalaiset 'lahtarit' ovat siis tulleet tänne. Mitä varten ja millä tavalla?"

Kivinen vilkaisi Koskelaan. Olle hymähti ja virkkoi:

"Valtiosalaisuuksia, vai? Kivinen, sinä tiedät uteliaisuuteni, mutta myös vaiteliaisuuteni. Muuten, me olemme samoilla asioilla, te luultavastikin viran, minä oman huvini vuoksi. Vaihtakaamme tietoja."

Koskela nyökkäsi hyväksyvästi. — "Olkoon menneeksi, kun me olemme kuitenkin jo melkein paljastetut. Ja hyötyä lienee siitä meille. Anteeksi imarteluni, mutta luulenpa, että teidän kanssanne on hauska työskennellä."

"Minä melkein luulisin, että minä voisin sen sanoa teistä, sillä katsokaas, minulla lienee todellakin hiukan enemmän praktiikkaa tällä alalla", Olle pisti viattomasti väliin.

"Minä kerron", virkahti Kivinen. Hän teki lyhyesti ja selvästi selkoa matkasta ja omista tiedoistaan, Koskelan täydentäessä kertomusta omilla havainnollaan ja tiedoillaan. Olle seisoi kahareisin vieraittensa edessä ja savuutti hirmuista sikaariaan, nyökkäillen väliin.

"Hyvä", lausui hän painokkaasti, kun Kivinen oli lopettanut. — "Sangen hyvä. Te tiedätte osaltanne enemmän kuin minä, mutta jotakin minäkin sentään tiedän. Meidän on koottava ja tarkasteltava tietomme ja sitten ryhdyttävä toimimaan. Mutta ennen tätä kansainvälistä bolshevismivastaista konferenssia maistelkaamme, jos sallitte minun tarjota, mitä tukholmalainen nykyään kykenee hankkimaan ruumiillisen olemuksensa ylläpitämiseksi."

Taloudenhoitajatar oli tuonut illallisen pöytään, ja seurue ryhtyi innolla ja antaumuksella sitä kuluttamaan. Koskela söi hartaasti kuin sotilas ja Kivinen innostuneena kuin suomalainen kortillaeläjä, kun taas Olle nautti vieraittensa hyvästä ruokahalusta. Kun tukholmalainen illallinen, joka sivumennen sanottuna ei ollut huonoimpia, oli nautittu, ryhtyivät miehet vakavaan keskusteluun.

"Ergo", alotti Olle, "ensiksi on selvitettävä, mitä me tiedämme ja mihin me pyrimme, ja sitten keskustelemme tavasta."

"Tjah, tarkoituksemme ei ole enempi eikä vähempi kuin bolsheviikkien kiihoitustoiminnan ja kumousvalmistelujen lopettaminen Suomessa, sekä mahdollisuuden mukaan muuallakin. Langat lähtevät Tukholmasta, ja siksi me olemme täällä", virkkoi Kivinen.

"Niin, me yritämme paljastaa bolsheviikkien myyräntyön Ruotsissa, josta käsin sitä harjoitetaan myöskin Suomessa. Meillä on toiveita onnistumisesta, sillä, kuten Kivinen kertoi, meillä on punaisten 'lähettiläitten' paperit taskussamme ja koetamme salaperäisen tohtorin avulla päästä kunnollisille jäljille. Mitään yksityiskohtaista toimintasuunnitelmaa ei voida laatia, vaan menettely kussakin tilaisuudessa täytyy suurimmaksi osaksi jättää vapaan harkinnan varaan. Se on minun mielipiteeni", lopetti Koskela.

"Hyväksyn täydelleen teidän näkökohtanne", lausui Olle. "Mutta punaisten toiminnassa on monta eri puolta, ja ne kaikki olisivat paljastettavat. Ensiksikin asiamiesverkko, siten että ainakin pääjohtajat tehdään vaarattomiksi, sitten postikulku, kiihoituskirjallisuuden painattaminen ja levittäminen, salainen kiihoitus, lakkojen järjestely ja sitten varsinaiset kumoushankkeet asehankintoineen j.n.e. Tukholmassa on ainakin kiihoituskirjallisuuden painatus- ja levityskeskus ja sitten jonkunlainen keskuspostiasema. Täällä yhtyy monia lankoja, mutta luulen, että meidän on kiinnitettävä huomio pääasiallisesti suurimpiin johtajiin ja kiihoituskirjallisuuden painattamiseen. Siten riistettäisiin vaikuttava ase bolsheviikkien käsistä, sillä Tukholmasta lähetetään kirjallisuutta useampiin maihin. Asiaintila on muuten omituinen täällä Tukholmassa. Kaikki tietävät, että punaista kumouksellista toimintaa täällä harjoitetaan sangen laajassa mittakaavassa, mutta kukaan ei koeta sitä paljastaa. Bolsheviikkilähetystö on kaiken pahan pesä. Sen siipien suojassa toimii täällä lukemattomia enemmän tai vähemmän hämäräperäisiä ja kirjavamaineisia olioita. Siihen on vaikea päästä käsiksi ulkoapäin, mutta te, jotka pääsette salapuvussa tunkeutumaan roistojen keskuuteen, teillä on suuremmat mahdollisuudet. Vaikka ei mitään yksityiskohtaista toimintasuunnitelmaa voidakaan laatia, on kuitenkin kuljettava tietoisesti jotakin erityistä päämäärää kohti. Diplomaattisesti on asia varsin arkaluontoinen, mutta meidän on koetettava, jos tahdomme veijarit todella paljastaa, tehdä paljastuksemme niin, että poliittisiin syihin liittyy suoranaisia rikosoikeudellisia syitä. Bolsheviikit on saatava syytteeseen myöskin tavallisista törkeistä rikoksista, ja tämän seikan en luule olevan vaikeaa. Mutta varovaisesti on toimittava ja päästävä mahdollisimman pitkälle ennenkuin paljastuksiin ryhdytään. Bolsheviikit ovat liukkaita kuin ankeriaat."

6.

Olle kertoo sanomalehdestä, joka ylevästä ohjelmastaan huolimatta on huonossa taloudellisessa asemassa, ja tekee selvää bolshevistisen kumoustehtailun yleisistä liikeperiaatteista.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Olle kuitenkin lopetti, jatkaen:

"Minulla on omat rautani tulessa. Ensimäisille jäljille pääsin muutamassa kuvaavassa tilaisuudessa. Oli joku työläisten kokous, ei varsinaisten työläisten, vaan tuollaisten ikuisten työttömien. Huomiotani kiinnitti muuan puhuja, joka, vaikka puhuikin ruotsiksi, äänsi oudolla tavalla. Jälkeenpäin totesin hänet Suomesta paenneeksi Suomen ruotsalaiseksi, joka kai oli ottanut osaa talviseen kapinaan. Hän puhui kiihoittavasti, mielettömän kiihoittavasti, mutta puhe näytti tekevän vaikutuksensa, ja huippuunsa kohosi kiihko, kun puhuja äkkiä hyppäsi lavalta ja ryntäsi muutaman hiukan sivussa seisoneen miehen kimppuun, huutaen: 'Kuolema lahtareille! Hän on brigadisti!' Mutta ennenkuin puhuja oli päässyt väkijoukon läpi, oli mieskin kadonnut, ja totisesti se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaiseen. Arvasin silloin puhujan bolsheviikiksi ja päätin seurata häntä. Kun tilaisuus oli loppunut ja väkijoukko hajaantunut, lähti puhujakin pois muutaman miehen kanssa, jonka kadunkulmassa sähkövalossa tunsin erään ruotsalaisen maaseutulehden, vasemmistososialistisen, aputoimittajaksi. Mielenkiintoni kasvoi entisestään ja seurasin miehiä varovaisesti. He menivät samaan kahvilaan, jossa tekin äsken olitte, ja antautuivat pitkään keskusteluun, josta en kuitenkaan kuullut muuta kuin että se koski raha-asioita ja jotakin avustusta. Ja tämä avustus, se on tietenkin avustusta sanomalehdelle. Toimittajat aikovat myydä itsensä bolsheviikeille. Ja nyt, kun olen kuullut teidän tietonne, käsitän senkin lauseen, jonka ohimennessäni kuulin kahvilassa: 'ei voi päättää ennenkuin tohtori…' enempää en kuullut, mutta siihen lienee lisättävä sana tulee. Avustusta ei voida siis antaa ennenkuin tohtori tulee. Ja nyt hän on tullut ja te voitte omien asioittenne ohella ottaa selvän tästäkin 'avustuksesta'. Se olisi aikamoinen julkinen tappio riippumattomille, jotka kulkevat käsikädessä bolsheviikkien kanssa."

"Milloin tämä tapahtui?" kysyi Kivinen innokkaasti.

"Kahdeksan päivää sitten."

"Etkö seurannut miehiä enemmän?"

"Minut petettiin ja niin yksinkertaisesti, että suututtaa. Kahvilasta on neljä, sanoo neljä uloskäytävää, kaksi yleisön puolelta ja kaksi keittiön puolelta. Miehet menivät takahuoneeseen. Minä odottelin, ja kun heitä ei alkanut kuulua, läksin katsomaan. Ei ketään! He olivat menneet, ja senjälkeen en ole heitä tavannut, vaikka olenkin joka päivä joko käynyt kahvilassa erilaisissa salapuvuissa tai vakoillut lähistöllä."

"Hyvä", virkkoi Koskela. "Me koetamme tehdä voitavamme. Muuten, minä olen kiinnittänyt huomioni muutamaan seikkaan ja luulen, että se voi hyödyttää meitä. Tarkoitan passitehtailua. Suomeen tulee punikkeja, jotka ovat varustetut mainioilla passeilla, suomalaisilla, ruotsalaisilla, venäläisillä, saksalaisilla j.n.e. Niitä valmistetaan täällä ja luultavasti jossakin kirjapainossa, jonka yhteydessä on leimasintehdas ja kuvalaattalaitos sekä valokuvaamo. Jos näin onnellisesti olisi, voisimme paljastaa koko laitoksen selvien rikosoikeudellisten syitten nojalla, tarvitsematta kiihoittaa ruotsalaisia bolsheviikkeja 'poliittisella vainolla'. Bolsheviikit eivät uskalla hiiskuakaan siinä tapauksessa."

"Hyvä!" Kivinen, Koskela ja Olle huudahtivat yhtaikaa, ja edellinen jatkoi:

"Meillä on niin ollen nyt toimintasuunnitelma likimain selvä. Tulemme 'tohtorin' luo, koetamme varovasti päästä kosketuksiin paikallisten johtajien kanssa ja jollakin tekosyyllä yritämme päästä kirjapainoon. Siellä voimme tehdä havaintoja. Muuten, minä luulen bolsheviikkien vartioivan ja pitävän kirjapainoaan salassa tarkasti, ja hyvin vastenmielisesti paljastavan sitä vähänkin asiattomille. Meidän pitää menetellä harkitusti. Olle voi auttaa ulkoapäin. Huomenna alotamme tutustumalla 'tohtoriin'."

"Niin teemme", lausui Koskela. "Mutta muuan seikka. Me joudumme epäilemättä tekemisiin useitten henkilöitten kanssa. Ne tietenkin esiintyvät salanimillä. Meille on kuitenkin tärkeätä tietää, kenen kanssa todella olemme tekemisissä. Tavallinen kuvailu ei riitä. Täytyisi saada tarkka kuva, mutta me emme osaa piirtää emmekä voi ottaa valokuviakaan."

"Valokuvia voitte ottaa", virkkoi Olle painokkaasti. Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti laatikosta pienen esineen, joka osoittautui kelloksi. "Tämä on sarjavalokuvakone pienoiskokoa. Käyttö on helppoa, ja valokuvaaminen voi tapahtua aivan huomaamatta."

Ystävykset tarkastelivat kapinetta. Se oli erehdyttävästi kellon näköinen, mutta vetonappulan kohdalla oli aukko, jonka kautta voitiin ottaa pikkukuvia, suurenpuoleisten postimerkkien kokoisia. Kivinen pisti sen taskuunsa, opittuaan sitä käyttämään.

"Mitenkäs me menettelemme yösijaan nähden?" kysyi Koskela. "Minulla ei olisi mitään halua mennä sinne bolsheviikkipesään tänä iltana."

"Eikä teidän suinkaan tarvitse mennäkään. Pyytäisin jäämään luokseni", kiiruhti isäntä selittämään.

"Ja sen me teemmekin Ollen luvalla. Jos bolsheviikit jotakin epäilisivät, niin voimmehan ilmoittaa että me olimme vähän huvittelemassa. Sen ne kyllä ymmärtävät."

"Siis päätetty!" lausui Olle. Hän meni toiseen huoneeseen, ja hetkisen kuluttua toi taloudenhoitajatar teetarjottimen. Voimakas, miellyttävä tuoksu levisi huoneeseen.

"Ainoa, missä minä olen samaa mieltä ryssien kanssa, on se, että tee on hyvää", pilaili Koskela, maistaen tuoksuvaa juomaa.

Juonnin lomassa Olle alkoi haastaa:

"Bolsheviikit ovat omaksuneet itselleen aivan järjestelmälliset 'liikeperiaatteet' vallankumoustehtailussaan. Tämä järjestelmä on niin kyynillinen, niin petomainen, että tsaarivallankin menettelytavat ovat kunniallisempia. Ne ovat vähitellen paljastuneet, ja nyt niiden pitäisi olla selvillä jokaiselle järkevälle ihmiselle. Bolshevismilla on mahdollisuuksia joka maassa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, mutta kaikkialla niitä on, sillä missään maassa eivät ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Bolshevismi on aasialainen lupaus-uskonto. Se lupaa kaikki. Se pesiytyy sinne, missä on kurjuutta ja köyhyyttä, tietämättömyyttä ja pimeyttä, sortoa ja taantumusta. Sen toimintaohjeena on: mitä pahempi, sen parempi. Se koettaa salaa auttaa ja tukea taantumusta kaikissa maissa saadakseen syytä kumoukselle, mutta todelliset edistyspuolueet ovat sen pahimmat viholliset. Taantumus kerää joukkoja bolshevismille, edistys niitä riistää. Bolshevismi koettaa kärjistää tilannetta joka maassa. Nälkä ja työttömyys ovat sen parhaita aseita. Niitä se yrittää kaikin tavoin lisätä. Sen tarkoitus saavutetaan lakoilla, jotka synnyttävät työttömyyttä ja nälkää, sekä lisäksi maatalouslakot suoranaisesti nälkää. Bolsheviikit koettavat lisäksi tehdä voitavansa sotkeakseen eri maitten diplomaattiset välit, joista nykyään, mitä tulee eurooppalaisten valtioitten suhteisiin esim. Ameriikkaan, riippuu suuressa määrin elintarpeiden saanti. Lakkoja saavat bolsheviikit aikaan kiihoituksella, maanalaisella toiminnalla. Suoranainen suurten kumousten valmistelu on myöskin muistettava, vaikka sillä voi tietenkin olla merkitystä vasta silloin kun muut seikat ovat suotuisia. Mutta bolsheviikit ovat huomanneet, ettei heidän asiansa onnistu, jos yritetään maa kerrallaan muuttaa bolshevistiseksi. He pyrkivät nykyään todenteolla maailmanvallankumoukseen ja järjestävät yhtaikaisia levottomuuksia kaikkialla. Kuumeinen työ on käynnissä, ja me olemme toimivan tulivuoren kraaterilla. Punainen hämähäkki kutoo verkkoaan yli koko maapallon. Sillä on käytettävissään paljon rahaa, on miehiä ja kykyä. Mutta yksi seikka on vaikea, ja se on yhteys. Me, jotka nyt yritämme vaikeuttaa heidän toimintaansa, meidän on kiinnitettävä päähuomiomme 'postinkulun' lakkauttamiseen. Bolshevikeilla on ketju, jossa rengas liittyy renkaaseen, mutta kun yksi rengas on kunnolleen hävitetty, silloin ketju katkeaa. Itse poliittista ja yhteiskunnallista maaperää emme me kolme kykene ratkaisevasti muuttamaan, mutta meidän on tehtävä voitavamme postinkulun, lakkojärjestelyn ja kiihoituksen lopettamiseksi. Ja siinä onkin meillä työtä tarpeeksi. Jos saamme edes ruotsalaiset bolsheviikit jossakin määrin paljastetuiksi ja, mikä olisi suurenmoista, ryssäläisen bolsheviikkilähetystön karkoitetuksi, eivät vaivamme olisi menneet hukkaan. Siten me myös ratkaisevasti vaikuttaisimme Suomessa harjoitetun maanalaisen toiminnan hävittämiseksi. No, ken elää, se näkee!"

7.

Vastavallankumoukselliset tutustuvat vallankumoustohtoriin, mutta eivät suo hänelle jälleentuntemisen iloa.

"Nyt vasta oikea näytteleminen alkaa, ja sen onnistumisesta riippuu paljon", lausui Kivinen, kun seikkailijat seuraavana aamuna kulkivat tohtorin asunnolle.

"Riippuu, muun muassa kokonaisuudelle verrattain yhdentekevät, mutta meitä sitä enemmän koskevat henkemme", lausahti Koskela kuivasti.

Ystävykset olivat Ollen välityksellä saaneet hankituksi itselleen siistit, käytetyt puvut, eikä heissä enää näkynyt mitään merkkejä merimatkasta. He olivat puetut mahdollisimman jokapäiväisesti, ei ollut ainoatakaan vaatekappaletta, joka olisi millään huomattavalla tavalla eronnut tuhansien keskisäätyisten tukholmalaisten puvuista.

"Voitko keksiä, mikä meidän tarkoituksemme 'virallisesti' voisi olla?" kysyi Kivinen. "Meidän on osattava ruotsia ja englantia. Ruotsin taidon ymmärrän, mutta englanti?"

"Tjah, vaikea sanoa", tuumi Koskela. "Luultavastakin joitakin järjestelytoimenpiteitä, ehkä kiihoitusta. Englanninkielen osaamista en ymmärrä. Olisiko joitakin henkilöitä, joitten kanssa on keskusteltava englanniksi, asiakirjoja englanniksi kirjoitettava tai englannista käännettävä? En tiedä, mutta kai siitä pian selvän saamme. Täytyy varustautua yllätysten varalta. Emme saa antaa huomata, että mistään hämmästyisimme."

"Tästä matkasta taitaa tulla pitempiaikainenkin", arveli Kivinen.

"Hyvä, jos parissa viikossa selviydymme. Ka, odottakoot siellä Turussa.

Ja täällä ei meillä toistaiseksi ole mitään hätää…"

"Ei ainakaan rahojen vuoksi", hymähti Koskela, "sillä bolsheviikit ovat kyllä varustaneet meidät tarpeellisella matkakassalla. Me harjoitamme jonkun Rahjan 'stipendiaatteina' bolshevismitutkimuksia."

Talo, jossa "tohtori" asui, oli komeatyylinen, viisikerroksinen kivirakennus puiston laidassa. Käytävä oli aistikkaasti somistettu veistoksilla ja freskoilla.

"Ei tämä 'roletääri' näy roletäärisesti asuvan", virkahti Kivinen ystävysten noustessa kolmanteen kerrokseen.

Merkkisoitot kajahtivat ja hetken kuluttua lakeijamaisesti puettu mies avasi oven, luoden tutkivan silmäyksen odottajiin. Seikkailijat asettivat sormensa määrättyyn asentoon.

"Astukaa sisään!" kehoitti palvelija.

Ystävykset astuivat eteiseen, jonka ainoana kalustuksena oli vaatenaulakko.

"Onkohan tohtori kotona?" kysyi Koskela ja teki merkit, Kivisen noudattaessa esimerkkiä.

"Odottakaa! Keitä olette?" lausui palvelija hillityllä äänellä.

"Turku. Kaksi. D N."

"Hyvä. Odottakaa!" toisti palvelija ja poistui sivuovesta, palaten hetken kuluttua ja ilmoittaen:

"Tohtori ottaa vastaan. Riisukaa päällysvaatteenne!"

Palvelijan ohjaamina saapuivat seikkailijamme pitkän käytävän toiseen päähän, kulkivat muutaman erittäin ylellisesti kalustetun huoneen läpi ja astuivat toiseen. Palvelija poistui, neuvoen hetkisen odottamaan. Ystävykset jäivät kahden.

"Istukaamme! Älä tee liikettäkään, älä heitä uteliasta katsettakaan!" kuiskasi Koskela Kiviselle, ja matkailijat laskeutuivat vanhanaikaiselle sohvalle. Syntyi täydellinen hiljaisuus, jännittävä odotus.

Huone oli, vastakohtana edelliselle, sangen yksinkertaisesti kalustettu: kirjoituspöytä, muutamia tuoleja, sohva, kaappi ja pari suurta kirjahyllyä. Kaikki näytti hyvin järjestetyltä, rauhalliselta tiedemiehen asunnolta, ja viihtyisyyttä loivat utumaiset ikkunaverhot ja muutamat vihreät huonekasvit.

"Hyvää päivää!" Tervehdys kaikui niin oudolta, niin kumealta, että ystävykset säpsähtivät ja käänsivät päätään. Sivuovesta oli tullut tohtori. Ystävykset nousivat ylös, jääden odottavaan asentoon, ja heidän katseensa koettivat tutkia tohtorin jokaisen piirteen ja painaa sen muistiin.

Molemmat vavahtivat melkein yhtaikaa. Tuoko?

Heidän edessään oli pieni, näivettynyt, kalpea mies. Silmät olivat tummat, samoin tukka, ja pään takaosa oli suhteettoman korkea. Piirteet olivat säännölliset, mutta niissä oli jotakin selittämätöntä, joka teki ne vastenmielisiksi. Ohuet, yhteenpuristetut huulet ja jyrkkä leuka antoivat kovan ilmeen. Nenä oli suora ja säännöllinen, mutta ehkä liian pieni. Tohtori oli puettu tavalliseen seurustelupukuun.

"Jaha, esitelkää itsenne!" virkkoi hän lyhyesti ja käskevästi ja kasvoille ilmestyi ilkeä epäluuloinen hymy. Toverit ojensivat hänelle "lähettiläspaperinsa". Tohtori tutki niitä ääneti ja kauan.

"Hyvä. Olen tohtori Kurt Ralphston."

Ystävykset kumarsivat ja istuutuivat jälleen tohtorin viittauksesta. Hän itse asettui nojatuolille kirjoituspöydän edessä, silmäillen tovereita läpitunkevasti selittämättömän värisillä silmillään.

"Missä olitte viime yönä?" laukaisi hän aivan äkkiarvaamatta, hellittämättä katsettaan.

"Grand Hotel Monacossa", vastasi Koskela kylmästi.

Tohtori ei vastannut mitään. Ystävykset alkoivat tuntea tilanteen muuttuvan epämiellyttävän yksitoikkoiseksi.

"Mitkä ovat ohjeenne?" kysyi tohtori, nojautuen eteenpäin.

"Me asetumme tohtorin käytettäviksi, ei muuta", lausui Koskela.

"Mistä tiedätte minut oikeaksi henkilöksi."

"Te teitte merkin, astuessanne huoneeseen?"

"Riittää. Olen tyytyväinen. Te tulette tänne uudelleen tänä iltana klo 8. Missä asutte?"

"Meillä ei ole vielä asuntoa, mutta aiomme sen heti hankkia.

'Hotelliin' emme halua muuttaa erinäisistä syistä."

"Menkää. Minulla ei ole aikaa." Tohtorin ääni kävi äkkiä kiihkeäksi ja kärsimättömäksi, ja pienet silmät leimahtivat. Ystävykset poistuivat. Käytävässä oli palvelija odottamassa ja tämä saattoi heidät ulko-ovelle, auttaen ensin päällysvaatteet heidän ylleen. Kadulle tultuaan ystävykset aivan vaistomaisesti huoahtivat.

"Hänkö se olikin!" virkkoi Kivinen hämmästyneenä ja vapautunein mielin sytytti savukkeen.

"Niin kuka?" tiedusti Koskela odottavasti.

"Tohtori Sergei Altdorff-Danin-Selski, pietarilainen ihmeparantaja, spiritisti ja tsaarivallan santarmikätyri."

"Hänkö? Ei, tämä on puolalais-saksalainen, mielisairas lakimies Max Zombiewski, joka karkasi hullujenhuoneesta ja sittemmin Köpenhaminasta käsin harjoitti kumouksellista kiihoitusta Saksassa!"

"Mistä sinä hänet tunnet?" kysyi Kivinen.

"Minä opin tuntemaan hänet komennuksillani."

"Ja minä näin hänet Pietarissa puhumassa vallankumouspäivinä. Sitten hän katosi, mutta bolsheviikkivallankumouksen aikana luin jonkun uutisen hänestä, en muista missä ja mitä siinä kerrottiin."

"Hän lienee kuitenkin yksi ja sama henkilö, vallankumousaikojen 'harhailevia sieluja', sillä ainakin pari uutista hänen kuolemastaan olen jo lukenut."

"Kuka hän lienee?" tuumi Kivinen.

"Jaa, siihen on kai mahdoton antaa vastausta. Hänen isänsä oli saksalais-juutalainen, äiti itävaltalais-puolalainen, ja hän lienee syntynyt Venäjällä, elänyt likipitäin kaikissa maissa, opiskellut ja tehnyt rikoksia kaikkialla. Olen kuullut häntä syytettävän sekä kavalluksista että ainakin parista murhasta. Saksassa hänet pistettiin hulluinhuoneeseen, mutta anarkistit kai hänet aatetoverinaan vapauttivat."

"Sen tiedän varmasti, että hän oli tsaarivallan salaisessa palveluksessa. Hän on mies, jolla ei ole isänmaata, ei moraalia, ei mitään käsitystä suhteista ja suhteettomuudesta, ei…"

"… järkeä eikä sydäntä. Ja sellaiset rakentavat nykyään ihannevaltakuntaansa verellä, raudalla ja tulella, miljoonien kärsimyksillä ja kuolemalla. Hyvä on, ettei tohtori saanut kokea jälleentuntemisen iloa meidät kohdatessaan. Hän on vaarallisempi käsitellä kuin silmälasikäärme. Muuten, huomasitko, kuinka omituista oli hänen käyttäytymisensä etenkin lopussa? Hän hermostui aivan ilman mitään syytä. Hän on hullu, mutta hänen hulluutensa on sellaista laatua, että se voi olla vaarallista täysjärkisellekin ihmiselle. Nyt rientäkäämme Ollen luo ja tehkäämme tiliä hänelle huomioistamme."

8.

Ystävykset keskustelevat siistissä seurassa toimenpiteistä vallankumouksen jatkamiseksi ja syventämiseksi.

Ystävysten saavuttua Ollen asuntoon ilmoitti taloudenhoitajatar hänen poistuneen toimitukseen, mutta luvanneen pian palata. Koskela ja Kivinen päättivät odottaa, etenkin kun heillä ei ollut mihinkään kiirettä. Koskela ryhtyi tutkimaan aamulehtiä ja Kivinen alkoi kirjoittaa matkakuvausta seikkailijoitten tähänastisista vaiheista, pahoitellen mielessään, ettei voinut lähettää lehdelleen riviäkään, ellei tahtonut saattaa vaaraan kaikkia tulevia tutkimuksia.

Olle saapui tunnin kuluttua, uteliaana ja vilkkaana kuten tavallisesti. Kivinen teki selvää "audienssista" tohtorin luona ja lausui heidän molempain arvelut tohtorin henkilöllisyydestä. Olle, joka tunsi likipitäin kaikki joko hyvää tai pahaa mainetta saavuttaneet henkilöt, vahvisti ystävysten olettamukset ja antoi lisätietoja. Tohtori oli tunnettu kosmopolitikko, — mielisairas, mutta siitä huolimatta tai juuri sentähden mitä vaarallisin seikkailija ja rikollinen. Koskela ehdotti silloin äkkiä, että tohtori ilman muuta vangittaisiin tavallisena rikollisena ja että hänen luonaan pidettäisiin kotitarkastus. Olle vastusti ehdotusta sillä perusteella, ettei tohtoriin nähden oltu esitetty mitään vaatimuksia hänen pidättämisekseen eikä hän Ruotsissa ollut tehnyt mitään rikosta. Kotitarkastus ei mitään hyödyttäisi, sillä sellaiset ketut eivät pitäneet kotonaan mitään todistuskappaleita. Kivinen yhtyi Olleen, ja Koskela peruutti ehdotuksensa. Iltapäivällä hankkivat matkailijat Ollen välityksellä huoneen muutamasta hotellista, kun ensin Koskela oli salaperäisenä pistäytynyt kaupungilla ja tullut takaisin, mukanaan leimatut passit sekä Kiviselle että itselleen. Illan viettivät kaikki kolme yhdessä Ollen luona, harkiten menettelytapoja ja koettaen arvailla tohtorin aikomuksia ystävyksiin nähden ja näille annettavien tehtävien laatua.

Kellon lähetessä puolta seitsemää nousi Koskela ylös, tarkasti revolverinsa, varmisti sen ja pisti takaisin taskuunsa, Kivisen tehdessä samoin. Ystävykset pukeutuivat, ja Ollekin läksi mukaan, eroten kuitenkin heistä jo rappusissa. Ilma oli kylmä ja kolakka. Mitään puhumatta riensivät ystävykset eteenpäin, varjontapaisen miehen seuratessa heitä toisella puolen katukäytävää, kuitenkin niin, että elleivät toverit olisi tienneet Ollen seuraavan, eivät he olisi sitä arvanneet, sillä vanha reportteri osasi tehtävänsä.

"Perillä!" virkkoi Kivinen, kun he olivat saapuneet tohtorin rappukäytävän luo.

"Ja Olle on toisella puolella katua. Hyvä, jos meille kävisi hullusti, emme ainakaan kostamatta kaadu."

Lakeija laski miehet pitemmittä kyselyittä sisään, johtaen heidät tällä kertaa tohtorin työhuoneen vieressä olevaan, ylellisesti kalustettuun huoneeseen. Paksut matot ja lattiatyynyt, heleäväriset verhot seinillä, matalat, omituisen tyyliset huonekalut ja hajuvedet antoivat huoneelle itämaisen leiman. Mutta jyrkkänä vastakohtana tälle puolittain runolliselle ympäristölle olivat huoneessa olijat: tohtori ja kolme muuta, jotka lattiatyynyillä lojuen tupruttivat sakeita sauhuja. Ne olivat ilmeisiä roistontyyppejä. Kaksi heistä oli puettu tavalliseen, siistiin pukuun, mutta kolmas oli aito sakilainen, uskollinen jäljennös jostakin siltasaarelaisesta ihannetyypistä.

Tohtori tervehti lyhyesti ja viittasi vapaalle sohvalle. Ystävykset istuutuivat, ja sattui niin, että Kivinen joutui istumaan puoleksi varjoon muutaman huonekasvin ja pikkupöydän taa. Salamannopeasti sukelsi Kivisen käsi liivintaskuun ja sieltä puikahti esiin pienoinen muistikirja ja kynä. Kivinen oli pikakirjoittaja.

"Nämä toverit ovat lähettejä, ja tässä on koolla Tukholman johtava kolmikko", esitteli tohtori, viitaten ystävyksiin ja sitten kolmeen jätkään. Koskelan silmät leimahtivat, mutta tuli sammui siinä samassa hetkessä.

"Tehkää selkoa matkastanne ja kertokaa oloista Suomessa!" käski tohtori, ja Koskela, joka oli varustautunut tapauksen varalle, alkoi tehdä selvää ennen laatimansa suunnitelman mukaan, värittäen kertomusta melkein huomaamatta. Suomessa hän kertoi toiminnan olevan koko vaikeaa, ja monien toverien oli ollut poistuttava maasta, sikäli kuin hänelle oli kerrottu. Tohtori kuunteli ääneti, mutta Tukholman kolmikon jäsenet murahtelivat väliin hyväksyvästi.

"Hyvä on. Ettekö kuulleet mitään Axelinista?"

"En", virkkoi Koskela varovaisesti.

"P—na!" kirosi muuan tukholmalaisista. — "Mies on hävinnyt kuin tuhka tuuleen ja pettänyt asian. Vastustin jo silloin koko aietta. No, lähetettiin kuitenkin, juoppo, ja annettiin mukaan 50,000 kruunua. Nyt kai kittaa jossain nurkassa Suomen viinaa kitaansa eikä välitä tämän taivaallista koko asian järjestämisestä. Hän on ansainnut tuomion, mutta, lempo soikoon, kuka sen panee täytäntöön, kun ei häntä löydy!" Koskela nauroi sisimmässään. Vallankumouksellisten joukossa oli nähtävästi heikkoja sieluja, jotka pitivät iloista elämää tärkeämpänä kuin vallankumouksen menestymistä.

"Ryhtykäämme asioihin. Te saatte olla mukana, koska teidän tehtävänänne on toistaiseksi järjestellä asioita täällä minun ohjeitteni mukaan. Öhberg pyytää avustusta, vai kuinka?" — Tohtori kääntyi toisen siististi puetun miehen puoleen.

"Niin, avustusta 'Kansan Voimalle'. Aluksi 15 tuhatta kruunua valmistuksia varten ja sitten 10,000 kuukausittain."

Kivinen oli seuraavinaan tarkkaan keskustelua, mutta hänen sormensa liikkuivat nopeasti ja joka sana tuli merkityksi.

Tohtori teki muutamia merkintöjä muistikirjaansa. Syntyi äänettömyys. Kivinen pisti välinpitämättömästi kätensä taskuun ja veti esille savukekotelon. Senjälkeen hän vilkaisi kelloonsa, nosti sen pöydän kulmalle ja veti vireeseen. Koskela pidätti hengitystään. Kivinen pisti rauhallisesti kellon taskuunsa takaisin.

"Öhberg pyytää mahdottomia. Voimme myöntää aluksi 10,000 ja sitten sanokaamme 8,000 kuukausittain. Ja sitten, muistakaa, ei mitään vastaväitteitä, vaan on kirjoitettava, mitä käsketään. Ja lehteä on levitettävä. Se käy paremmin päinsä kuin lentolehtisten levittäminen, ja vaikutus on myöskin suurempi. Huolehtikaa asiamiesten hankkimisesta." Tohtori puhui ja käskevästi.

"Ja te", hän kääntyi Kivisen puoleen, "te saatte matkustaa Upsalaan ja liittyä toimitukseen. Onko teillä passit?"

Kivinen hätkähti, mutta hillitsi itsensä. "On kyllä. Me saimme kaikki tarpeelliset paperit jo Suomessa", hän vastasi.

"Nyt on saatava työ käyntiin. Ei saa enää viivytellä. Mielialaa on valmisteltava. Päämääränä olkoon ensiksi pienempien, sitten yleislakon aikaansaaminen. Tukholman osaston on toimittava tarmokkaasti. Asiamiesverkko täytyy saada tehokkaammaksi. Ja te", tohtori viittasi Koskelaan, "teidän on alettava täällä harjoitukset. Olettehan sotilas?"

"Olen toki!" Koskela saattoi myöntää omantuntonsa mukaan olevansa sotilas. Kunhan ei vain kysyttäisi arvoa ja hän siten joutuisi kiinni. Mutta ei, tohtori näkyi tyytyvän vastaukseen.

"Kaikki on alettava alusta. Kymmenen miestä kerrallaan. Ensin päälliköt, ja nämä saavat harjoittaa sitten miehet. Pitäkää huoli, että saadaan huone ja että miehet saapuvat vuorollaan." Tohtori puhui maassa lojuvalle jätkälle.