Читать книгу Dorian Grayn muotokuva - Oscar Wilde - Страница 5

Sisällysluettelo

Astuessaan sisään he näkivät Dorian Grayn. Tämä istui pianon ääressä, selin heihin ja selaili Schumannin lauluja. "Lainaa minulle nämät laulut, Basil", hän sanoi. "Minä tahtoisin tutustua niihin. Ne ovat kerrassaan ihastuttavia."

"Se riippuu kokonaan siitä, miten sinä istut tänään, Dorian."

"Ah, minä olen väsynyt istumaan mallina, enkä minä huoli koko kuvaa itsestäni", vastasi poika, kiertäen ylimielisesti ja kiivaasti pianotuolin ympäri. Kun hän huomasi lordi Henryn, niin hieno puna kohosi hetkeksi hänen poskiinsa ja hän nousi ylös. "Suo anteeksi, Basil, mutta en tiennyt että kukaan oli sinun seurassasi."

"Tämä on lordi Henry Wotton, Dorian, vanha ystäväni Oxfordin ajoilta. Kerkesin juuri kertoa hänelle, mikä mainio malli sinä olet, ja nyt sinä pilasit kaikki."

"Ette ainakaan ole pilannut minun iloani saadessani tutustua teihin, mr. Gray", sanoi lordi Henry, astuen eteenpäin ja ojentaen kätensä. "Tätini on usein puhunut teistä minulle. Te olette suuresti hänen suosiossansa, ja pelkäänpä samalla myös yksi hänen monista uhreistansa."

"Nykyään olen lady Agathan mustassa kirjassa", vastasi Dorian näyttäen hullunkurisen katuvalta. "Lupasin tulla hänen kanssansa viime tiistaina erääsen klubiin Whitechapelissa, mutta minulta unohtui koko juttu. Meidän oli määrä soittaa duettoa yhdessä — kolme duettoa muistaakseni. En tiedä, mitä hän minulle sanonee. En uskalla käydä häntä tervehtimässäkään."

"Ah, kyllä minä välitän rauhan teidän välillänne. Hän on hyvin ihastunut teihin. Enkä todellakaan usko laiminlyöntiänne kovin vaaralliseksi. Kuulijakunta luuli varmaan kuuntelevansa duettoa. Kun täti Agatha istuu pianon ääreen, niin hän pitää ääntä aivan kahden verosta."

"Se ei ole imartelevaa hänelle, eikä juuri mikään kohteliaisuus minullekaan", vastasi Dorian nauraen.

Lordi Henry katsahti häneen. Niin, hän oli todellakin hyvin kaunis, miten kauniit nuo hienosti kaarevat, punertavat huulet, nuo vilpittömät, siniset silmät ja kiharaiset, kullankarvaiset hiukset. Hänen kasvoissaan oli jotakin, joka heti herätti luottamusta. Niissä oli nuoruuden avomielisyyttä sekä nuoruuden intohimoista puhtautta. Saattoi selvästi huomata, ettei maailma ollut häntä turmellut. Ei ihme, vaikka Basil Hallward häntä jumaloikin.

"Te olette aivan liiaksi kaunis uhrautuaksenne hyväntekeväisyydelle, mr. Gray, aivan liiaksi kaunis." Ja lordi Henry heittäytyi sohvalle ja avasi sikarikotelonsa.

Maalari oli sekoittanut värejänsä ja laittanut pensselit kuntoon. Hän näytti alakuloiselta, ja kuullessaan lordi Henryn viimeisen huomautuksen, hän vilkaisi häneen, ja hetken epäiltyään, sanoi: "Harry, minä tahtoisin valmistaa tänään tämän kuvan. Olisinko mielestäsi kovin epäkohtelias, jos pyytäisin sinua lähtemään?"

Lordi Henry hymyili ja katseli Dorian Graytä. "Pitääkö minun lähteä, mr.

Gray?" hän kysyi.

"Ah, älkää lähtekö, lordi Henry. Basil näyttää tänään olevan pahalla tuulella ja silloin minä en voi sietää häntä. Sitä paitsi tahtoisin tietää, miksi minun ei pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä."

"En minä huoli sanoa sitä teille, mr. Gray. Se on niin ikävä aine, että siitä pitäisi puhua vakavasti. Mutta en minä lähde pois täältä, koska te pyysitte minua jäämään. Sinulle se kai on yhdentekevää Basil? Sinä olet usein sanonut olevasi mielissäsi, jos mallisi on tilaisuudessa juttelemaan jonkun kanssa."

Hallward puri huuliaan. "Jos Dorian haluaa, niin tietysti sinun täytyy jäädä. Dorianin oikut ovat lakeja kaikille muille paitsi hänelle itsellensä."

Lordi Henry tarttui hattuunsa ja hansikkoihinsa.

"Sinun kehoituksesi jäämään on kovin kiihkeä, mutta minun täytynee sittenkin lähteä. Olen luvannut tavata erästä henkilöä Orleansissa. Hyvästi, mr. Gray. Tulkaa jonakin iltapuolena tervehtimään minua Curzon streetin varrelle. Olen melkein aina kello viideltä kotona. Kirjoittakaa minulle kun tulette. Olisin pahoillani, jos ette tapaisi minua."

"Basil", huudahti Dorian Gray, "jos lordi Henry Wotton lähtee, niin minä myöskin. Sinä et koskaan maalatessasi avaa huuliasi, ja on niin kauhean ikävää seisoa tässä ja näyttää iloiselta. Pyydä häntä jäämään. Minä vaadin sitä."

"Jää Harry, Dorianille mieliksi, niin olen sinulle kiitollinen", sanoi Hallward katse kiintyneenä tauluunsa. "Se on aivan totta, etten koskaan työtä tehdessäni puhu enkä kuuntele myöskään. Ja se on kai hirveän ikävää onnettomille malleilleni. Minä pyydän sinua jäämään."

"Mutta mitä minä teen tuolle miehelle, joka odottaa minua Orleansissa?"

Maalari nauroi. "En minä usko että siitä seuraa mitään ikävyyksiä. Istu sinä alas, Harry. Ja nyt, Dorian, nouse tuolle korotukselle, äläkä liiku liiaksi, älä myöskään pane vähintäkään huomiota siihen mitä lordi Henry sanoo. Hän vaikuttaa paljon pahaa kaikkiin ystäviinsä, minua yksin lukuunottamatta."

Dorian Gray nousi korotukselle kasvoissaan nuoren kreikkalaisen martyyrin ilme ja irvisti hiukan tyytymättömästi lordi Henrylle, joka oli jo ehtinyt voittaa hänen suosionsa. Lordi Henry oli niin aivan erilainen kuin Basil. He olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Ja kuinka sointuva ääni hänellä oli. Hetken kuluttua hän sanoi: "Onko teidän vaikutuksenne todellakin niin paha, lordi Henry? Niin paha kuin Basil väittää?"

"Ei ole mitään hyvää vaikutusta olemassa, mr. Gray. Kaikki vaikutus on epäsiveellistä — epäsiveellistä tieteelliseltä kannalta katsoen."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi että jos koettaa vaikuttaa toiseen ihmiseen, niin samalla koettaa antaa hänelle oman sielunsa. Silloin toinen ei ajattele enää luonnollisia ajatuksiaan, eikä luonnollinen into lämmitä häntä. Hänen hyveensä eivät ole enää hänen omiansa. Hänen paheensa, jos sellaista kuin pahetta on lainkaan olemassa, ovat lainattuja. Hänestä tulee toisen henkilön sävelten kaiku, hän näyttelee osaa, joka ei ole hänelle aiottu. Elämän tarkoituksena on itsensä kehitys. Saada ilmi oma luontomme — kas siinä kunkin ihmisen tehtävä maailmassa. Nykyaikana ihmiset pelkäävät omaa itseänsä. He ovat unhoittaneet korkeimman kaikista velvollisuuksista, sen velvollisuuden, joka on jokaisella ihmisellä itseänsä kohtaan. Tietysti he ovat armeliaita. Ravitsevat nälkäisiä ja antavat kerjäläisille vaatteita. Mutta heidän oma sielunsa menee hukkaan. Rodun rohkeus on kadonnut. Ehkei meillä ole sitä koskaan ollutkaan. Me pelkäämme yhteiskuntaa, siinä on koko siveellisyyden perustus, ja me pelkäämme Jumalaa, — siinä piilee taas uskonnon salaisuus — nuo molemmat voimat ne meitä hallitsevat. Ja kuitenkin —"

"Käännä pääsi hiukan enemmän oikealle, Dorian, ole hyvä", sanoi maalari vaipuneena kokonaan työhönsä ja huomaten vain ilmeen pojan kasvoissa, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Ja kuitenkin", jatkoi lordi Henry matalalla, sointuvalla äänellään, liikuttaen sulavasti kättänsä, mikä liike oli ollut hänelle ominainen aina Etonin kouluajoilta saakka, "minä luulen, että jos yksikin ihminen eläisi oikein täydellistä ja kokonaista elämää, päästäisi valloilleen joka ainoan tunteensa, ilmaisisi jokaisen ajatuksensa, toteuttaisi kaikki unelmansa — niin luulen että maailma unohtaisi kaikki keskiaikuiset tautinsa ja voimakkaan ilon vallassa palaisi takaisin helleniläiseen ihanteesen. Ehkäpä johonkin vielä hienompaankin ja rikkaampaankin. Mutta rohkeinkin ihminen meidän parissamme pelkää itseään. Barbarien itsekidutus jatkuu yhä edelleen meidän aikanamme kieltäymyksenä, joka katkeroittaa meidän elämämme. Me saamme kärsiä rangaistuksen omien laiminlyöntiemme vuoksi. Jokainen vietti, jota me yritämme hillitä, itää meidän sielussamme ja myrkyttää meidät. Ruumis tekee kerran syntiä, ja on silloin vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen puhdistus. Jäljelle ei jää muuta kuin muisto nautinnosta, tai turhat omantunnonvaivat. Ainoa tapa, millä voi vapautua kiusauksesta, on antautua sille alttiiksi. Vastustakaa sitä, niin teidän sielunne halajaa sitä, mitä te siltä olette kieltänyt, himoitsee sitä, minkä teidän suvaitsemattomat lakinne ovat tehneet suvaitsemattomaksi ja laittomaksi. Sanotaan että suurimmat maailmantapaukset ovat tapahtuneet aivoissa. Aivoissa, yksinomaan aivoissa, maailman suurimmat synnitkin ovat tapahtuneet. Te, mr. Gray, te itse, joka olette niin sanomattoman nuori ja viattoman lapsekas, teillä on ollut intohimoja, jotka ovat peloittaneet teitä, ajatuksia, jotka ovat täyttäneet teidän mielenne kauhulla, unia sekä päivällä että yöllä, joiden muistokin vain voipi nostaa häpeän punan poskillenne."

"Vaietkaa!" änkytti Dorian Gray, "vaietkaa! Te panette pääni pyörälle. Minä en tiedä, mitä teille vastaisin. Vastaus on olemassa, mutta minä en voi sitä löytää. Älkää puhuko. Antakaa minun ajatella. Tai mielemmin, antakaa minun koettaa olla ajattelematta."

Lähes kymmenen minuuttia hän seisoi liikkumatta, huulet avoinna, silmissä kumma loisto. Hän tunsi himmeästi, että aivan uusi voima alkoi vaikuttaa hänessä. Mutta samalla hänestä tuntui kuin tuo voima olisi kohonnut hänen omasta sielustansa. Nuo muutamat sanat, joita Basilin ystävä oli lausunut hänelle — epäilemättä aivan satunnaisia sanoja, jos kohta tahallisia paradokseja — olivat kosketelleet jotakin salaista kieltä, joka tähän asti oli pysynyt aivan äänettömänä, mutta joka nyt värähteli tahdissa hänen valtasuonensa kanssa.

Samalla tavalla soitto saattoi vaikuttaa häneen. Soitto oli usein saattanut hänet aivan suunniltaan. Mutta soitto ei koskaan puhjennut sanoiksi. Se ei luonut uutta maailmaa, vaan pikemmin uuden kaaoksen. Mutta sanat! Yksinomaan sanat! Miten julmia ne olivat! Kuinka eläviä, selviä ja kauheita! Niitä oli mahdoton päästä pakoon. Ja kuitenkin mikä viehättävä tenho niissä piili! Ne näyttivät voivan antaa plastillisen muodon muodottomille esineille, niissä oli omaa musiikkiansa, joka oli yhtä suloista kuin viulun tai luutun ääni. Vain sanat! Onko mitään niin todellista kuin sanat?

Niin, poikavuosiltaan hän muisti tapauksia, joita hän ei ollut voinut ymmärtää. Nyt hän ne ymmärsi. Elämä leimahti äkkiä hehkuvana hänen edessään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi kulkenut keskellä liekkejä. Miksei hän ollut ymmärtänyt sitä ennemmin?

Lordi Henry tarkasteli häntä hieman hymyillen. Hienolla psykologisella aistillaan hän tiesi milloin olla vaiti. Hän tunsi suurta mielenkiintoa. Häntä hämmästytti se äkillinen vaikutus, joka oli seurannut hänen sanojansa. Hänen mieleensä johtui kirja, jonka hän kuudentoista vanhana oli lukenut, kirja, joka hänelle oli paljastanut paljon uusia, ennen aavistamattomia asioita, ja hän ihmetteli tokko Dorian Gray tällä hetkellä koki jotakin samankaltaista. Hän oli vain ampunut nuolen ilmaan. Oliko se osunut maaliin? Miten ihastuttava tuo poika oli!

Hallward maalasi tuolla ihmeellisellä varmuudellaan, joka oli hänelle niin ominaista, tuolla rohkeudella ja tosihienoudella, joka taiteessa aina todistaa suurta voimaa. Hän ei huomannut äkillistä hiljaisuutta.

"Basil, en jaksa seisoa enää", sanoi Dorian Gray äkkiä. "Minä lähden istumaan ulos puutarhaan. Täällä on tukehduttavan kuuma."

"Rakas ystävä, olen kovin pahoillani. Maalatessani en voi ajatella mitään muuta. Mutta sinä et ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänään. Seisoit niin ihmeen hiljaa. Minä olen saanut juuri sen ilmeen kuvaan, jota halusin — huulet puoleksi auenneina ja silmiin kirkkaan loisteen. En tiedä mitä Harry on sanonut sinulle, mutta hän on varmaan loihtinut sinun kasvoihisi tuon ihmeellisen ilmeen. Luultavasti hän on imarrellut sinua. Älä usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo."

"Ei hän ole imarrellut minua yhtään. Ehkäpä juuri senvuoksi en usko sitä, mitä hän on sanonut."

"Te tiedätte varsin hyvin että te uskotte", sanoi lordi Henry luoden häneen haaveelliset, väsähtäneet silmänsä. "Minä tulen teidän kanssanne puutarhaan. Täällä atelierissa on hirvittävän kuuma. Basil, anna meille jotakin kylmää juoda, jotakin mansikkamehua."

"Tietysti, Harry. Paina kelloa vain, ja kun Parker tulee, niin sano hänelle, mitä haluat. Minä maalaan vain tämän taustan, sitten tulen teidän luoksenne. Älä pidätä Doriania kovin kauan. En koskaan ole ollut paremmalla maalaustuulella kuin tänään. Tästä tulee minun mestariteokseni. Tämmöisenäänkin se on minun mestariteokseni."

Lordi Henry meni puutarhaan ja löysi Dorian Grayn, joka oli kätkenyt kasvonsa viileihin sireenikukkiin ja kuumentapaisesti imi niiden tuoksua, ikäänkuin ne olisivat olleet viiniä. Lordi Henry astui hänen luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäälleen. "Se on oikein se", hän sanoi puoliääneen. "Ei mikään muu kuin aistit voi parantaa sielua, samoinkuin ei mikään muu kuin sielu voi parantaa aisteja."

Nuorukainen säpsähti ja vetäytyi pois. Hän oli avopäin ja lehdet olivat pörröittäneet hänen kiharansa ja saattaneet vanukkeihin kaikki nuo kultaiset säikeet. Hänen silmissään ilmeni pelkoa, ikäänkuin hänet olisi äkkiä unesta herätetty. Hänen hienosti veistetyt sieramensa värähtelivät ja kätkössä oleva hermo vavahutteli hänen punoittavia huuliaan.

"Niin", jatkoi lordi Henry, "siinä on yksi elämän suurimpia salaisuuksia — parantaa sielu aistin keinoilla ja aistit sielun avulla. Te olette ihmeellinen olento. Te tiedätte enemmän kuin mitä te luulette tietävänne, samoin kuin te tiedätte vähemmän kuin mitä te haluaisitte tietää."

Dorian Gray rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päänsä pois. Hän ei voinut olla pitämättä tuosta kookkaasta, miellyttävästä nuoresta miehestä, joka seisoi hänen vieressänsä. Hänen romantiset, oliivinväriset kasvonsa ja elähtänyt ilmeensä huvittivat häntä. Hänen hillitty, pehmeä äänensä oli tavallaan tenhova. Hänen viileät, valkeat, kukkamaiset kätensä, nekin olivat ihmeellisen viehättävät. Ne liikkuivat hänen puhuessansa kuin musiikki ja näyttivät puhuvan omaa kieltänsä. Mutta hän pelkäsi häntä ja häpesi omaa arkuuttaan. Miksikä vieraan piti tulla herättämään häntä täyteen tajuntaan? Hän oli tuntenut Basil Hallwardin jo kuukausimääriä, mutta heidän välinen ystävyytensä ei ollut muuttanut häntä. Äkkiä oli nyt vieras tullut hänen tielleen, joka näytti paljastavan hänelle elämän salaperäisyyden. Vaan mitä pelon syytä hänellä oikeastaan oli? Eihän hän ollut mikään koulupoika eikä nuori tyttö. Tuo pelko oli kerrassaan mieletöntä.

"Mennään istumaan siimekseen", sanoi lordi Henry. "Parker on tuonut meille juotavaa, ja jos te seisotte vielä tuossa paahteessa, niin teidän ihonne pilaantuu aivan, eikä Basil enää koskaan maalaa teitä. Älkää päivetyttäkö itseänne. Se ei sopisi teille."

"Mitä se tekisi?" sanoi Dorian Gray nauraen, käyden penkille istumaan puutarhan perällä.

"Se merkitsisi teille paljonkin, mr. Gray."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi että teidän nuoruutenne on hurmaava eikä maailmassa mikään muu ole arvokasta, paitsi nuoruus."

"Ei minun mielestäni, lordi Henry."

"Niin, te ette sitä vielä tunne. Kerran, kun te olette vanha ja ryppyinen ja ruma, kun ajatukset ovat uurtaneet vakoja teidän otsaanne ja intohimojen tuli polttanut merkkinsä teidän huuliinne, te tunnette sen kipeästi. Nyt, minne ikänä te tulette, te hurmaatte maailman. Kestäneekö sitä aina?… Teillä on ihmeellisen kauniit kasvot, mr. Gray. Älkää rypistäkö kulmianne. Se on aivan varma. Ja kauneus on yksi neron ilmaisumuodoista — se on korkeampikin kuin nero, koskei se kaipaa mitään selitystä. Se on tosiasia maailmassa, niinkuin auringonpaiste tai kevät-aika tai kuun hopeanhohde, joka kuvastuu synkän veden pintaan. Siitä ei voi väitellä. Sillä on jumalallinen hallitsijaoikeutensa. Se kohottaa prinsseiksi ne, jotka sen omistavat. Te hymyilette? Ah, te ette hymyile enää kadotettuanne sen… Ihmiset ovat joskus väittäneet, että kauneus on pintapuolista. Voihan se olla. Mutta ei se ainakaan ole yhtä pintapuolista kuin ajatus. Minun mielestäni kauneus on ihmeitten ihme. Vain typerät ihmiset eivät arvostele asioita ulkomuodon mukaan. Maailman todellinen salaperäisyys piilee näkyvässä, eikä näkymättömässä… Niin, mr. Gray, jumalat ovat olleet teille armeliaat. Mutta jumalat voivat nopeasti riistää pois lahjansa. Teille ei ole suotu kuin muutamia vuosia, joina te voitte elää todellisesti, täydellisesti ja kokonaisesti. Kun teidän nuoruutenne aika on kadonnut, niin teidän kauneutennekin on kadonnut, ja silloin te huomaatte, etteivät mitkään voitot teitä enää odota. Tai te saatte tyytyä noihin vähäisiin voittoihin, jotka entisyyden muistojen tähden tuntuvat katkerammilta kuin täydellinen häviö. Jokainen kuukausi vie teidät lähemmäksi julmaa kohtaloa. Aika kadehtii teitä ja koettaa hävittää teidän liljojanne ja ruusujanne. Te kellastutte ja laihdutte ja silmienne loisto katoaa. Ja te kärsitte julmasti… Oi, nauttikaa nuoruudestanne, niin kauan kuin se on teidän omanne. Älkää tuhlatko päivienne kultaa siihen mikä on ikävystyttävää, älkää yrittäkö turhaan korjata sitä mikä auttamattomasti on mennyttä. Älkää kuluttako elämäänne tyhmyydessä, jokapäiväisyydessä eikä tietämättömyydessä. Ne ovat vain meidän aikamme vääriä ihanteita ja sairaaloisia pyrintöjä. Eläkää! Eläkää tuota ihmeellistä elämää, joka on teidän omanne! Älkää olko käyttämättä mitään hyväksenne. Etsikää aina uusia nautintoja. Älkää pelätkö koskaan mitään… Uutta hedonismia — sitä juuri meidän vuosisatamme kaipaa. Ehkä te olette aiottu sen näkyväksi symboliksi. Teidän personallisuudellanne te voitte toteuttaa vaikka mitä. Maailma on teidän omanne yhden kokonaisen kevään… Tavatessani teidät minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan omasta todellisesta olemuksestanne, ettette tienneet miksi te voisitte kelvata. Teissä oli niin paljon viehättävää, että minun täytyi paljastaa teille hiukan omaa itseänne. Minä ajattelin, mikä vahinko, jos te menisitte hukkaan. Sillä teidän nuoruutenne aika on niin lyhyt — niin kovin lyhyt. Tavalliset metsäkukat kuihtuvat, mutta ne kukkivat jälleen. Kultavihma on ensi kesänä yhtä keltainen kuin nytkin. Kuukauden kuluttua on metsäköynnös täynnä purppuraisia tähtiä ja vuosi vuodelta nuo punoittavat tähdet tuikkivat sen vihreällä lehtitaivaalla. Mutta me emme saa koskaan nuoruuttamme takaisin. Ilonsuoni, joka tykkii meissä kahdenkymmenen vuoden vanhoina, menettää kiihkeytensä. Meidän jäsenemme jäykistyvät, aistimme veltostuvat. Me muutumme julmiksi nukeiksi, joiden mielissä intohimojen muisto kummittelee, nuo intohimot, joita me liiaksi pelkäsimme, nuo kiihkeät kiusaukset, joihin me emme uskaltaneet antautua. Nuoruus! Nuoruus! Elämässä ei ole mitään nuoruuden veroista!"

Dorian Gray kuunteli suurin silmin ihmetyksen vallassa. Sireenioksa putosi hänen kädestään maahan. Äkäinen mehiläinen surisi hetken sen ympärillä. Sitten se alkoi kulkea pitkin pienien kukkien puikeata kupua. Dorian tarkasteli sitä hetken aikaa tuolla tavattomalla mielenkiinnolla, jota me koetamme osoittaa aivan turhanpäiväisille esineille, kun jokin tärkeä asia peloittaa meitä, kun jokin uusi, selittämätön tunne saa meissä vallan, tai kun jokin kauhistuttava ajatus äkkiä ryntää meidän aivoihimme ja vaatii meitä antautumaan. Hetken kuluttua mehiläinen lensi pois. Dorian näki, että se kätkeytyi kellokukan kupuun. Kukka näytti värähtelevän ja keijui sitten hiljalleen edes-takaisin.

Äkkiä maalari ilmestyi atelierin ovelle ja viittasi heitä sisään. He katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Minä odotan teitä", hän huudahti. "Tulkaa sisään. Valo on aivan erinomainen, ottakaa lasit mukaanne."

He nousivat ja astuivat yhdessä tietä pitkin.

Kaksi vihreän ja valkoisen kirjavaa perhosta lensi heidän ohitsensa, ja päärynäpuussa puutarhan perällä alkoi rastas laulaa.

"Te olette iloinen, mr. Gray, että olette tavannut minut", sanoi lordi

Henry katsoen häneen.

"Kyllä, nyt minä olen iloinen. Mutta saapa nähdä, iloitsenko siitä aina."

"Aina! Se on hirveä sana. Minua värisyttää joka kerta kun kuulen tuon sanan. Naiset niin mielellään sitä käyttävät. He pilaavat jokaisen romaanin kun he toivovat sen ikuisesti kestävän. Sillä sanalla sitä paitsi ei ole minkäänlaista tarkoitusta. Ainoa ero oikun ja koko elämän kestävän intohimon välillä on se, että oikku kestää hiukan kauemmin."

Kun he astuivat sisään atelieriin, niin Dorian Gray laski kätensä lordi Henryn käsivarrelle. "Siinä tapauksessa olkoon meidän ystävyytemme vain oikku", hän mutisi punastuen omaa rohkeuttansa ja nousi sitten korotukselle asettuakseen asentoonsa. Lordi Henry heittäytyi suureen korituoliin ja katseli häntä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin penselin rapinaa kankaalla, silloin-tällöin vain Hallward astui askeleen taakse ja katseli työtään etäämmältä. Tomuhiukkaset hyppelivät kullanhohtavissa auringonsäteissä, jotka viistosti laskeutuivat sisään avonaisesta ovesta. Ruusujen tukehduttava tuoksu täytti ilman.

Neljännestunnin kuluttua Hallward lopetti työnsä, katseli kauan aikaa Dorian Graytä ja taas pitkän aikaa taulua, purren suuren pensselin vartta ja rypistäen kulmakarvojaan. "Se on aivan valmis", huudahti hän vihdoin ja piirsi punaisilla kirjaimilla nimensä taulun vasemmanpuoliseen nurkkaan.

Lordi Henry astui hänen luokseen ja tarkasteli taulua. Se oli todellakin ihmeellinen taideteos ja erinomaisen muotoinen.

"Rakas ystävä, minä onnittelen sinua sydämellisesti", sanoi hän. "Se on nykyajan hienoimpia tauluja. Mr. Gray, tulkaa tekin sitä katsomaan."

Nuorukainen sätkähti, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt. "Onko se todellakin valmis?" hän mutisi laskeutuen alas korotukselta.

"Aivan valmis", sanoi maalari. "Ja tänään sinä seisoit aivan erinomaisesti. Minä olen hyvin kiitollinen sinulle."

"Se on kokonaan minun ansioni", katkaisi lordi Henry puheen. "Eikö totta, mr. Gray?"

Dorian ei vastannut, vaan astui huolettomasti muotokuvan eteen ja kääntyi sitä kohti. Nähdessään sen hän vetäytyi taaksepäin, ja hänen poskiinsa kohosi hetkeksi ilon puna. Riemu säteili myös hänen silmistänsä, ikäänkuin hän olisi nähnyt itsensä ensi kertaa. Hän seisoi liikkumatta ja ihmeissään, hämärästi aavistaen, että Hallward puhui hänelle, mutta ymmärtämättä mitä hän sanoi. Hänen oman kauneutensa tunne valtasi hänet äkkiä kuin ilmestys. Hän ei ollut koskaan ennen sitä käsittänyt. Basil Hallwardin imartelut olivat tuntuneet hänestä vain ystävän liioittelulta. Hän oli kuunnellut niitä nauraen ja unohtanut ne jälleen. Ne eivät olleet jättäneet mitään vaikutusta hänen luonteesensa. Silloin lordi Henry Wotton tuli veisaten ihmeellisen ylistyslaulun nuoruudesta ja lausuen julman varoituksen sen katoavaisuudesta. Se herätti hänet oikeaan aikaan, ja nyt kun hän katseli oman ihanuutensa varjokuvaa, selvisi hänelle äkkiä tuon kuvauksen todellisuus. Niin, päivä koittaisi kerran, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyiset ja kuihtuneet, hänen silmänsä himmeät ja värittömät, hänen vartalonsa kumara ja kömpelö. Puna kalpenisi hänen huuliltaan ja kulta katoaisi hänen hiuksistansa. Sielu murtaisi hänen ruumiinsa. Hän muuttuisi julmaksi, vastenmieliseksi ja rumaksi.

Ajatellessaan sitä hän tunsi kovaa kipua, ikäänkuin häntä olisi veitsellä isketty, ja hänen herkät hermonsa värisivät. Hänen silmänsä synkkenivät tummiksi kuin ametistit ja peittyivät kyynelharsoon. Hänestä tuntui ikäänkuin jääkylmä käsi olisi laskeutunut hänen sydämelleen.

"Eikö se miellytä sinua?" kysyi vihdoin Hallward, jota nuorukaisen äänettömyys hiukan loukkasi, voimatta ymmärtää mitä se tarkoitti.

"Tietysti se häntä miellyttää", sanoi lordi Henry. "Kukapa ei siitä pitäisi? Se on suurinta mitä nykyajan taide on luonut. Minä maksan sinulle siitä mitä ikänä haluat. Minun täytyy se saada."

"Se ei ole minun omani, Harry."

"Kenenkä sitten?"

"Dorianin tietysti", vastasi maalari.

"Onpa hänellä hyvä onni."

"Kuinka surullista!" mutisi Dorian Gray, silmät yhä kiintyneinä muotokuvaan. "Miten haikeata! Minä vanhenen, tulen julmaksi, rumaksi. Mutta tämä kuva pysyy alati nuorena. Se ei koskaan tule tätä kesäpäivää vanhemmaksi… Jospa olisi päinvastoin! Jospa minä voisin pysyä aina nuorena ja kuva vanhentuisi! Siitä hyvästä minä antaisin vaikka mitä! Niin, ei mikään olisi minusta liian korkea hinta! Antaisin siitä vaikka sieluni!"

"Sellainen vaihtokauppa ei suinkaan olisi sinulle mieleen, Basil", sanoi lordi Henry nauraen. "Se uurtaisi liian syvät vaot sinun työhösi."

"Minä nousisin kiihkeään vastarintaan, Harry", sanoi Hallward.

Dorian Gray kääntyi häneen. "Sen kyllä uskon, Basil. Sinä rakastat taidettasi enemmän kuin ystäviäsi. Minä en merkitse sinulle enempää kuin vihreä bronssikuva. Tuskin niinkään paljon."

Maalari sätkähti hämmästyneenä. Nuo sanat eivät kuulostaneet Dorianin puheelta. Mitä oli tapahtunut? Hänhän näytti aivan suuttuneelta. Hänen kasvonsa punoittivat ja hänen poskensa paloivat.

"Niin", jatkoi Dorian, "minä merkitsen sinulle vähemmän kuin sinun norsunluinen Hermeksesi tai hopeafaunisi. Ne pysyvät sinulle aina rakkaina. Kuinka kauan sinä välität minusta? Kunnes saan ensimäisen ryppyni, eikö niin. Minä tiedän nyt, että kun ihmisen kauneus katoaa, niin on samalla kaikki kadonnut. Sinun taulusi on sen minulle opettanut. Lordi Henry Wotton on aivan oikeassa. Kauneus yksin maailmassa on jonkun arvoista. Kun huomaan vanhenevani, niin minä otan itseni hengiltä."

Hallward kääntyi kalpeana hänen puoleensa ja tarttui häntä käteen kiinni. "Dorian! Dorian!" hän huudahti, "älä puhu tuolla tapaa. Minulla ei koskaan ennen ole ollut sinun kaltaistasi ystävää, enkä koskaan saa toista samankaltaista. Ethän sinä kadehti aineellisia esineitä, eikö totta? — sinä, joka olet niitä kaikkia kauniimpi!"

"Minä kadehdin kaikkia niitä, joiden kauneus ei katoa. Minä kadehdin tuota kuvaa, jonka minusta olet maalannut. Miksi se saa pitää sen, mikä minun on pakko kadottaa? Joka ainoa haihtuva hetki ryöstää minulta jotakin ja antaa sille. Oi, — jospa olisi vain päinvastoin! Jospa kuva voisi muuttua ja minä voisin pysyä alati tällaisena! Miksi sinä sen maalasit? Vielä kerran se minua pilkkaa — armottomasti pilkkaa!" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän vetäisi kätensä irti ja heittäytyi sohvalle peittäen kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin rukoillen.

"Tämän sinä olet tehnyt, Harry", sanoi maalari katkerasti.

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on Dorian Grayn todellinen luonto — siinä kaikki."

"Sitä se ei ole."

"Jollei ole, niin mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"

"Sinun olisi pitänyt mennä silloin kun minä pyysin", mutisi Basil.

"Minä jäin sinun pyynnöstäsi", vastasi lordi Henry.

"Harry, minä en voi riidellä yhtä aikaa molempien parhaiden ystävieni kanssa, mutta te saatatte minut vihaamaan parasta teosta, minkä koskaan olen saanut aikaan, ja siksi minä sen tuhoan. Mitäpä muuta se olisi kuin kangaspalanen ja väriä? Minä en tahdo, että se pilaa meidän kaikkien elämän."

Dorian Gray kohotti kultaiset kutrinsa tyynyistä ja katsoi Basiliin kalpein kasvoin ja kyyneltynein silmin, kun tämä astui ikkunan vieressä olevan maalipöydän ääreen. Mitä hän aikoi tehdä? Hänen sormensa etsivät kiihkeästi jotakin tinatuubien ja kuivettuneiden pensselien joukosta. Niin, hän etsi pitkää palettiveistä, jonka terä oli ohutta, joustavaa terästä. Vihdoin hän sen löysi. Hän aikoi sillä puhkaista kankaan rikki.

Käheästi huudahtaen nuorukainen hyppäsi ylös sohvalta ja hyökäten Hallwardin luo hän riisti veitsen hänen kädestään ja heitti sen atelierin toiseen päähän. "Sinä et saa, Basil!" hän huusi. "Se olisi murha!"

"Olen iloinen että vihdoinkin annat työlleni arvoa, Dorian", sanoi maalari kylmästi toinnuttuaan hämmästyksestään. "Minä en luullut sinun sitä tekevän."

"Enkö panisi sille arvoa? Minähän rakastan sitä, Basil. Se on osa minusta itsestäni. Sen minä tunnen."

"No hyvä, heti kun olet kuiva, minä vernissaan sinut, panen sinut kehyksiin ja lähetän sinut kotiin. Sitten voit tehdä itselläsi mitä ikänä haluat." Ja hän astui lattian yli ja soitti teetä. "Sinä haluat kai teetä, Dorian? Ja kai sinäkin, Harry? Vai halveksitteko te niin yksinkertaista nautintoa?"

"Minä ihailen yksinkertaisia nautintoja", sanoi lordi Henry. "Niihin monimutkaisen ihmisen täytyy lopulta turvautua..Mutta minä en pidä kohtauksista muualla kuin näyttämöllä. Mitä ihmeellisiä olentoja te molemmat olette! En muista kuka lie määritellyt ihmistä järkeväksi eläimeksi. Se ainakin oli liian nopea määritelmä. Ihminen on kaikkea muuta kuin järkevä, ja siitä minä olenkin hyvilläni. Mutta minä toivoisin ettette te riitelisi kuvasta. Paljoa parempi jos olisit antanut sen minulle, Basil. Tuo tyhmä poika ei sitä lainkaan tarvitse. Mutta minulle se olisi hyvin tarpeen."

"Jos annat sen kelle muulle hyvänsä, Basil, kuin minulle, niin en suo sitä sinulle koskaan anteeksi!" sanoi Dorian Gray. "Enkä minä salli, että ihmiset sanovat minua tyhmäksi pojaksi."

"Tiedäthän että kuva on sinun, Dorian. Minä lahjoitin sen sinulle jo ennenkuin sitä oli olemassakaan."

"Ja te tiedätte aivan hyvin olleenne hiukan tyhmä, mr. Gray, ettekä voi väittää mitään vastaan, kun teille muistutetaan että olette vielä varsin nuori."

"Tänä aamuna olisin voinut väittää sitä vastaan hyvinkin kiihkeästi, lordi Henry."

"Niin, tänä aamuna! Te aloitte vasta silloin elää."

Ovella kuului kolkutus ja palvelija tuli sisään kantaen täyteläistä teetarjotinta ja laskien sen pienelle japanilaiselle pöydälle. Kuului kuppien ja lautasten kilinää ja teekeittiön kohinaa. Nuori poika toi sisään kaksi pyöreää kiinalaista maljaa. Dorian Gray astui pöydän luo ja kaatoi teetä kuppeihin. Molemmat herrat astuivat hitaasti lähemmäksi ja tarkastelivat maljojen sisällystä.

"Mennään tänä iltana teatteriin", sanoi lordi Henry. "Varmaan jossakin teatterissa on jotakin hyvää. Olen tosin luvannut syödä päivällistä Whitellä, mutta vain yhden vanhan ystävän kanssa. Voinhan lähettää hänelle sähkösanoman ja sanoa että olen sairas, tai että myöhempi sopimus estää minua tulemasta. Olisihan se sopiva puolustus, sillä siinä olisi suoruuden suloutta."

"On niin vaivalloista pukeutua frakkiin", mutisi Hallward. "Ja kun on saanut sen niskaansa, niin se näyttää niin rumalta."

"Aivan niin", vastasi lordi Henry miettiväisesti, "yhdeksännentoista vuosisadan seurapuku on inhottava. Se on niin synkkä, niin painostava. Synti yksin on väririkasta meidän nykyaikaisessa elämässämme."

"Sinun ei pidä puhua tuollaista Dorianin kuullen, Harry."

"Minkä Dorianin? Senkö joka kaataa meille teetä, vai senkö, joka kuvasta katsoo meihin?"

"Ei kummankaan."

"Minä lähtisin mielelläni teidän kanssanne teatteriin, lordi Henry", sanoi nuorukainen.

"Sitten te lähdette; ja sinäkin tulet, Basil, eikö totta?"

"En todellakaan voi. Minulla on niin paljon työtä."

"No niin, me menemme sitten kahden, mr. Gray."

"Suurimmalla mielihyvällä."

Maalari puri huultaan ja astui kuppi kädessä taulun luo. "Minä jään kotiin oikean Dorianin kanssa", hän sanoi surullisesti.

"Tuoko on oikea Dorian?" huudahti muotokuvan originaali hyökäten hänen luokseen. "Olenko todellakin tuon näköinen?"

"Olet; sinä olet aivan tuon näköinen."

"Kuinka ihmeellistä, Basil!"

"Ainakin sinä ulkomuodoltasi olet tuon näköinen. Mutta kuva ei koskaan muutu", huokasi Hallward. "Se on sentään jotakin."

"Mitä melua ihmiset pitävät uskollisuudesta!" huudahti lordi Henry. "Yksin rakkaudessakin se on vain psykologinen kysymys. Se ei ole missään tekemisessä meidän tahtomme kanssa. Nuoret ihmiset tahtovat olla uskollisia, mutta eivät kykene. Vanhat ihmiset tahtovat olla uskottomia, eivätkä voi kuitenkaan. Muuta ei juuri voi sanoa."

"Älä mene teatteriin tänä iltana, Dorian", sanoi Hallward. "Jää minun luokseni päivällisille."

"Minä en voi, Basil."

"Minkä vuoksi?"

"Sentähden että lupasin mennä lordi Henry Wottonin kanssa."

"Ei hän pane sinuun sen enempää arvoa vaikka pidätkin lupauksesi. Itse hän aina rikkoo omansa. Minä pyydän ettet menisi."

Dorian Gray nauroi pudistaen päätään. "Minä rukoilen sinua."

Nuorukainen epäili ja silmäsi lordi Henryyn, joka tarkasteli heitä pilkallisesti hymyillen teepöydän luota.

"Minun täytyy, Basil", hän vastasi.

"No niin", sanoi Hallward ja astui pöydän luo laskien kuppinsa tarjottimelle. "On jo myöhäistä, ja koska teidän täytyy vielä pukeutua, niin ei teillä ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Harry. Hyvästi, Dorian. Tule pian käymään. Tule huomenna."

"Tietysti."

"Ethän vain unohda?"

"Tietysti en", sanoi Dorian.

"Kuules … Harry!"

"Niin, Basil!"