Читать книгу Vankilasta ja Siperiasta - Oskar Relander - Страница 4

Sisällysluettelo

Yöllä marraskuun 26 päivää vastaan 1916 satuin virumaan valveilla vuoteellani ja mietiskelin, mitä minun oli puhuttava lukukauden lopettajaistilaisuudessa syyslukukauden päättyessä. Minä arvelin ottaa aiheeksi kuinka ne raskaat olot, joissa elimme, jotka painoivat meidän maatamme ja koko maailmaa, kävisivät keveämmiksi ja selviäisivätkin, jos ihmisillä olisi hyvää tahtoa.

Aamulla soi telefooni, kysytään olenko kotona. Ennenkuin olin ehtinyt tulla telefooniin, oli kysyjä poistunut. Sentraalissa muistivat kumminkin, mistä oli soitettu — poliisikamarista. Kysyjät olivat sieltäkin jo poistuneet, oli ollut komisarjuksia ja konstaappeleja. Tarkemmin arvailematta laittauduin valmiiksi. Kohta soikin ovikello. Sisään tulee komisarjus von Gross kahden siviilipukuisen miehen saattamana ja ilmoittaa, että hän kuvernöörin käskystä on tullut vangitsemaan minut, ja että minun on otettava vaatteita ja rahaa mukaan, sillä mahdollisesti on edessä pitempikin matka Venäjälle.

Sen enempiä tutkimuksia, kuulusteluja, kyselyjä, selityksiä tai syytöksiä ei pidetty eikä tehty nyt, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään. Neljä kuukautta aikaisemmin oli kyllä santarmieversti Petin tehnyt minulle yhden ainoan kysymyksen, joka koski minua itseäni: Olinko muka erottaessani seminaarista erään oppilaan sanonut, että jos Suomi joutuisi Saksan alle, sillä olisi paljon parempi olla kuin Venäjän alla. Siihen minä vastasin, että enhän minä ole niin äärettömän typerä, että minä sellaisessa tilaisuudessa menisin sellaista sanomaan. Petinkin yhtyi siihen ja merkitsi, että ei ole sanonut. Siinä oli kaikki. Vaimolleni oli kuvernööri Pfaler myöhemmin sanonut, että minä olin "regeringsfientlig" — hallitukselle vihamielinen. Arvattavasti syitä oli useitakin, mutta ovatko ne minulle viaksi luettavat, sen arvostelkoot muut.

Herra von Gross jäi asuntooni, kun minä valmistauduin matkalle: luovutin seminaarin kassan ja seminaarin kanslianhoidon varajohtajalle, tein lyhyen luettelon johtajan tehtävistä etenkin ensi aikoina, järjestelin omia asioitani ja varustelin vaatteitani. Hyväksi onneksi sekä seminaarin että yksityiset asiani olivat niin selvillä, että ne eivät tuottaneet minulle mitään vaikeutta, niiden puolesta olin valmis muutaman tunnin perästä lähtemään matkalle. Vaimoni sattui olemaan Viipurissa, poikani eivät myöskään olleet kotona. Joitakuita virkatovereita ja sukulaisia kävi luonani vähän asioita selvittämässä.

Kello 2 päivällä lähdettiin asemalle. Siellä näin kuinka suurella joukolla minua oli tultu hakemaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä paitse Grossia, toiset univormussa toiset siviilipukuisia. Asemalle kokoontui suuri määrä ihmisiä, monet kävivät jäähyväisiä sanomassa. Asemalla oli varmaan useampia satoja saattajia, jotka äänettöminä heiluttivat nenäliinojaan junan liikkeelle lähtiessä. Päivä oli pilvinen ja harvinaisen hämärä.

Matkalla saivat sisareni, jotka satunnaisesti olivat samassa junassa, tulla samaan vaunuosastoon kanssani, mutta ennen Viipuriin tuloa oli heidän poistuttava. Kuvaavaa kylläkin: he saivat olla seurassani, mutta se ei saanut näkyä. Vartioivat poliisimiehet koettivat tarkoin kuunnella, ettemme puhelleet mitään vaarallisia asioita.

Viipurissa oli poliisimies Heinjärvi asemalla vastassa ja tiukasti kielsi ketään asemalla olevista tuttavistani puhuttelemasta minua. Useamman miehen vartioimana vietiin minut autolla poliisikamariin, jossa pienen kuulustelun jälkeen vietiin putkaan. Mutta ennenkuin koppiin suljettiin, otettiin kaikki vaaralliset esineet pois: kaikki mitä taskuissa oli, päällystakin taskussa sattui olemaan yksi sembramännyn pähkinä, sekin otettiin, kellot, henkselit, kaulukset, kengän nauhat, lukkoneulat sukista, paidan napit, luultavasti siksi etten saisi hirttää tai muuten vahingoittaa itseäni.

Lääninvankilaan ei viety, kun sinne ei vielä oltu tehty mitään ilmoitusta.

Koppi, n:o 1, johon minut suljettiin, oli varmaankin tyypillinen vankikoppi, vaikka minä en semmoisia ollut ennen nähnyt: paksut kiviseinät, ikkuna pieni, katon rajassa, valkeaksi maalatut seinät kirjoituksia täynnä. Rautapöytä ja tuoli olivat seinässä kiinni. Vuodetta vähän parannettiin ja sitten kopin ovi lukkoon.

Vasta sitten kun olin yksin lukkojen takana, valtasi suru, suuri suru mielen. Mitä kaikkea oli tulossa, mikä minua odotti. Enkä sittenkään arvannut, että niin monenlaisia vaiheita oli edessä kuin todella oli. Koetin nöyrtyä ja sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi.

Illalliseksi söin muutamia omia voileipiäni, jotka olin saanut pitää. Koko yön paloi sähkölamppu kopissani ja yön kuluessa käytiin pariin kertaan ovessa olevasta tirkistysreiästä katsomassa, onko mies vielä tallella. Käytävässä oli kello, mitä ei muissa vankiloissa muuten ole, jonka lyönneistä voi seurata yön kulkua.

Aamulla herää elämä poliisiputkassakin. Viereisistä kopeista alkoi kuulua puhetta, toraa, kiroilemista, laulua. Vartijat kävivät jossain kopissa riitelemässä, kuului torumista ja vastaan inttämistä. Laulu oli oikeastaan aivan inhoittavaa, josta ei voinut tietää oliko se miehen vai naisen. Taisikin olla pojan. Huomasin joutuneeni kirjavaan seuraan.

Kopin ikkuna oli niin korkealla, ettei voinut nähdä ulos, ja oli se jotenkin pieni. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, enimmät suomea, mutta myös venäjää, oli unkarinkieltäkin. Siinä oli jos jonkinlaista, valituksia, uhkauksia, kirouksia, hävyttömyyksiä. Joku sanoo olleensa jo useampia kuukausia Pekosen nälkäparantolassa, eikä oltu ainoatakaan kertaa tutkittu. Eräässä kirjoituksessa uhattiin kauheasti Venäjän keisaria. Se oli muuten varsin ikävä kirjoitus vankilan seinässä. Olisivathan he sen perustuksella voineet tuomita vaikka minut kuolemaan, sillä en minä millään olisi voinut näyttää toteen, että se oli siinä ennen minun tuloani. Toiset kirjoitukset olivat niin epäselviä ja tuhrittuja, etten niitä ensinkään osannut lukea. Mutta kun sellaiseenkin pitemmän aikaa tuijottaa, selviää se itsestään.

Aamulla sai käydä käytävässä peseytymässä. Pariin kertaan käytiin huonetta tarkastamassa. K:lo 12 annettiin ruokaa: leipää ja hyvää rokkaa. Käytettiin myös ylhäällä jonkun sihteerin luona, joka valmisti minusta lyhyen elämäkerran. Käytävässä oli kaikenlaista väkeä, jotka poliisi oli korjannut: irtolaisia, varkaita y.m., parin mustalaispojan taskuja paraillaan tutkittiin.

Kello 2 päivällä lähdettiin viemään lääninvankilaan. Annettiin kaikki tavarat takaisin, rahat, henkselit, lukkoneulat y.m., sai pukeutua kunnolleen. Ja niin lähdettiin kahdella hevosella. Saattajia oli kaksi, toinen oli varustanut käsiraudat, mutta toinen kielsi niitä käyttämästä.

Synkän syyspäivän iltahämärissä ajoimme läpi Viipurin kaupungin. Lääninvankilan portilla sanoi portinvartija, niinkuin sittemmin kuulin, vanhin vartija, hyväntahtoisesti: oletteko te taloon tulevia.

Vahtimestari otti kohteliaasti vastaan. Aikani odotettuani, taas tarkastettiin ruumista myöten, rahat, kynät, mitä vaan taskussa oli, otettiin pois. Sukkia ei tarvinnut riisua jaloista, mutta tarkoin kopeloitiin, ettei niissäkään mitään luvatonta ollut. On kumminkin myönnettävä, että tämä tarkastus toimitettiin hienotunteisesti eikä loukkaavasti. Se oli heidän niin tehtävä, eikä sille mitään voinut. Ja sitten vietiin koppiin, "itäpään nro 4:ään", joka on paraimpia koppeja koko vankilassa. Se on valoisa, suuri ikkuna rautatielle päin. Seinät valaistut, puhtaat, ilman kirjoituksia. Samoin katto. Tilaa oli niin paljon että viistoon nurkasta nurkkaan kävellessä tuli 12 askelta. Seinässä oli kiintonainen sänky, se annettiin olla päivälläkin alas laskettuna. Vankilan sääntöjä ja tapoja tuntemattomana en aluksi ollenkaan käsittänyt, kuinka suuri hyväntahtoisuuden osoitus se oli. Vuode oli mukiin menevä, ainoastaan päänalus oli liian matala, etenkin minulle pitkälle miehelle se joutui hartioitten alle, sillä muuten se putosi lattialle. Varmaan tämäkin kohta olisi korjattu, jos olisin siitä valittanut, mutta en tullut ajatelleeksikaan, että vangin sopisi jotain pyytää tai vaatia. Vielä oli huoneessa pöytä ja tuoli, ne eivät kumminkaan olleet seinässä kiinni. Nurkassa oli pieni hylly. Mutta kun minulla oli suuri ikkuna, saattoi tilavalla ikkunalaudalla pitää mitä oli pidettävää, niinkuin ruokaansa. Siinä oli myös hauska lukiessa pitää kirjaa. Vielä kuului kopin varustukseen kolme kirjaa: Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Pöydällä oli seidelintapainen lasiastia täynnä kirkasta vettä, sitä saatiin läheisestä vesikranasta ja oli se raitista ja hyvänmakuista ja sitä vaihdettiin pari kertaa päivässä. Seinällä oli taulu, jossa annettiin vangeille voimisteluohjeita. Ensimäisiä seikkoja johon kaipuuni kohdistui oli kellon puute. Olin tottunut elämään kellon mukaan ja tuntui se minusta käsittämättömältä, että voisi olla ilman kelloa. Kysyin sen vuoksi heti koppiin tultuani vartijalta, oliko ehkä käytävässä lyöpää kelloa. "Ei ole", sanoi vartija, "mutta kyllä sen ajan kulun tottuu muutenkin huomaamaan se joka täällä kauvemmin aikaa on, eri toimituksista vankilassa, läheisen konepajan vihellyksistä, junien kulusta y.m."

Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava: Aamulla k:lo 6 kuului soitto, tarkoitus oli, että silloin piti nousta peseytymään, mutta talvella pimeän aikana ei sitä vaadittu. Sitten kuului selvästi aamurukous, ensin voimakkaasti laulettuna pari virren värssyä ja sitten Herran siunaus. Hartaasti niitä aina kuuntelin ja tuotti niiden kuuleminen viihdytystä mielelle. K:lo 1/2 7 saapuivat vartijat, samassa alkoi koko vankilassa kuulua liikettä ja kolinaa. Ensin tuotiin koppeihin tulta lamppuihin. Sähkövaloa ei ollut, vaan käytettiin öljylamppuja, ja kun oli tulitikuista puute, toivat vartijat tulta päretikuilla. Sitten tyhjennettiin yöastiat, annettiin raitista vettä.

Joku aika sen jälkeen tuodaan aamiainen, lattialle oven eteen pannaan metalliselle asetille kolmisen silakkaa, tuopissa jonkun verran maitoa ja maljassa ruisjauhovelliä. Lusikka kuuluu kunkin kopin varsinaisiin varustuksiin. Ovessa, sen ulkopuolella on hyllyntapainen. Siihen on asetettu suuri palanen pehmeänpuoleista reikäleipää. Varmaankin ei tahdota suomalaisen tunteita loukata asettamalla leipää lattialle. Sillä leipähän se on se todellinen "Jumalan vilja". Päivälliseksi annetaan silakoita, leipää ja keittoa, herne-, liha- tahi ryynikeittoa, joskus puuroa, joskus perunoita. Muita aseita ei ole kuin se samainen lusikka. Illan suussa tuodaan tulta lamppuun. Hyvissä ajoin illalla tuodaan illallinen: leipää, ruisjauhovelliä ja silakkaa ja maitoa. Ruoka oli yleensä tyydyttävää. Sota-ajan vuoksi ei voitu kaikkea antaa mikä ohjelmaan kuului. Niin ei annettu voita ollenkaan, vaikka ohjesääntöjen mukaisesti olisi ollut annettava.

Ruuasta puhuttaessa mainittakoon, että joka maanantai käydään vangeilta kysymässä kutka haluavat omalla kustannuksellaan lisäruokaa. Useimmat näkyivät haluavan vehnäleipää. Näin ainakin kannettavan kokonaisia pinoja vehnäleipiä vankilan käytävissä. Muistui niin mieleeni, kuinka ennen aikaan kotiseudullani katselin kaupungista maalle kulkevia maalaisia. Hiljalleen ajaa helkyttelivät he, ken paremmilla, ken huonommilla ajopeleillä, mutta melkein jokainen söi ajaessaan pulkkaa — vehnäleipää.

Minulle annettiin oikeus syödä omaa ruokaa. Parin päivän perästä ruvettiin sitä porttöörillä tuomaan. Omaiseni lähettivät mitä parasta voivat keksiä, sen lisäksi hedelmiä ja makeisia. Suorastaan herkuttelin. Tuntui melkein vaikealta, kun minulla oli niin paljon parempi ruoka kuin ehkä kellään muulla tässä rakennuksessa.

Ruuan suhteen minua painoi sama ajatus kuin myöhemmin Pietarin Peresilnajassa. Tuntui siltä kuin syöminen vankilassa tulisi pääasiaksi. Kaikenlaiset muut ilot, nautinnot, virkistykset, toimet, niin henkiset kuin ruumiilliset olivat kielletyt. Ainoastaan ruokaa sai ja hyvää. Syöminen oli muutenkin päivän suuri tapahtuma, se katkaisi yksitoikkoisuuden, silloin joutui jonkunlaiseen yhteyteen kopin ulkopuoleisen elämän kanssa, silloin oli käytävissä elämää ja touhua. Syöminen tuli siten elämän keskeiseksi osaksi, pääosaksi, tärkeimmäksi. Tämä syömisen tärkeä asema minun mieltäni usein suuresti vaivasi. Tuntui niinkuin se painaisi minut alas eläimellisyyteen. Välistä teki mieli heretä syömästä niin hyvin, ja tyytymään haukkaamaan vain hiukkasen hengenpitimiksi.

Joku aika illallisen jälkeen tuli iltatarkastus. Alakerrassa puhallettiin vihellyspilliin yksi kerta, toisessa kerroksessa kahdesti ja kolmannessa, jossa minä olin, kolmasti. Silloin oli kunkin vangin asetuttava keskellä lattiaa seisomaan, joku vartija kävi ovessa olevasta tirkistysreijästä katsomassa, että oli paikoillaan. Sen jälkeen pantiin lisäsalvat oviin, ettei yön aikana pääsisi karkaamaan. Joku aika sen jälkeen kuului vielä virren veisuu ja Herran siunaus. K:lo 9 annettiin merkki lamppujen sammuttamiseen.

Hyvin pian huomasi mukavimmaksi elää tämän päiväjärjestyksen mukaan, nousta silloin kun merkki annettiin ja mennä makaamaan määräajalla. Mitä iloa ja etua minulla siitä olisi ollut, vaikka se olisi minulle ehkä sallittukin, maata pitempään aamulla ja valvoa myöhempään illalla kuin muut. Kellotta pian tottui olemaan, aamu- ja iltamerkeistä ja ateria-ajoista tiesi tärkeimmät ajankulut, ja mitä minä sen tarkemmalla ajantiedolla olisin tehnyt. Heti aamulla nousin ylös, peseydyin, pukeuduin, tein vuoteeni. Lattiani sen sijaan lakasin myöhemmin päivällä, jolloin oli valoisa, jotta näki hyvin joka sopukan. Tirehtöörin luvalla sain pitää sänkyni alhaalla päivälläkin, ja makailinkin keskipäivän aikaan minkä sujui, mutta iltapäivällä ja illalla en maannut, ennenkuin varsinaisesti menin nukkumaan, ettei yöuni häiriintyisi.

Aamulla vartijain tultua kuului liikettä kaikkialta. Ne vangit, jotka saivat käydä jossakin töissä, päästettiin liikkeelle. Toisia käytettiin kuulusteltavina, toiset kävivät kirjastossa, Siten oli monenlaista liikettä ja hälinää. Päivällisen jälkeen oli vartijoilla puolentoista tunnin lepoaika, silloin pantiin kaikki vangit koppeihin ja yhteishuoneisiin, ovet lukkoon, kaikki ruokalevolle. Tuli omituinen rauhallinen, hiljainen hetki keskellä päivän hälinää. Määrähetkellä iltapuolella alkoi taas sama liike ja elämä kuin aamupuolellakin.

Pitkin päivää kävelytettiin niitä vankeja, joille se etuoikeus myönnettiin. Toiset kävelivät peräkkäin pihalla. Toisia, arvattavasti vaarallisia vankeja varten oli laitos, jossa kukin sai kävellä yksin. Ympyränmuotoisen korkean aituuksen sisällä oli seitsemäntoista kävelypilttuuta. Keskipisteessä oli torni vartijaa varten, tornin ympärillä kapea käytävä ja siitä ovi kuhunkin pilttuuseen. Tornistaan vartija pitkällä kepillä sulki ja avasi kunkin pilttuun oven. Minut luettiin vaarallisimpien vankien joukkoon. Parina ensimäisenä päivänä ei annettu ollenkaan kävellä, ja sitten näissä kävelyputkissa. Korkeat seinät ympäröivät kutakin putkaa kaikilta puolilta. Mutta näkihän taivaan pilvineen ja hiukan puiden latvoja. Matkaa tuli pilttuun seinivieriä kävellen 25-27 askelta. Kun ahkeraan käveli koko ajan, voi matkaa tulla astutuksi, kierrokset sormilla lukien, kaksi kilometriä.

Kävelemästä tullessani huomasin, että kunkin kopin ovella seisoi vangin nimi, numero ja minkälaatuinen vanki kopin asukas oli. Minun koppini ovella seisoi laatalla: matkavanki numero se ja se, ja laatan toisella puolella nimi.

Suuresti vaikutti ajan rattoisampaan kulumiseen, että sai lukea. Niinkuin mainitsin, oli kussakin kopissa Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Niitä luin ahkerasti. Uuden Testamentin ehdin lukea melkein läpi. Virsikirjaa luin myös säännöllisesti. Vankien rukouskirjan luin tarkoin ja oli se minusta kaikin puolin sopiva tarkoitukseensa. Kuulin perästäpäin neiti Mathilda Wredeltä, että siihen yleensä oltiin tyytymättömiä. Siinä muka liian räikeästi kuvattiin vankia suureksi syntiseksi ja rikolliseksi. Vangin rukouskirjassa ei mitenkään saanut viitata siihen että hän oli suurempi syntinen kuin muutkaan, eikä saanut olla erityisesti häntä varten sovitettuja rukouksia. Minä en tätä ymmärtänyt. Päinvastoin, jos koska, niin rukoillessaan kai vangin piti tunnustaa olevansa rikollinen ja syntinen. Sitäkin enemmän kun hän tämän rukouksensa suoritti koppinsa yksinäisyydessä, ilman sivullisia todistajia. — Muutakin luettavaa sain vankilan kirjastosta. Luin Vallacen kaksiosaisen ison teoksen Venäjästä, Lindaun "Från orienten" y.m. Lukuni järjestin määräajoiksi, milloin luin uskonnollisia kirjoja, milloin muuta. Luku sujui hyvin. Luin pöydän ääressä, luin seisaalta ikkunan ääressä, luin eri asennoissa sängyssä lamppu ja kirja jakkarallani. Sanomalehtiä ei annettu lukea, kuulin että jonkun aikakauskirjan olisi ehkä tirehtöörin erityisellä luvalla voinut saada, mutta en ehtinyt sitä hommata itselleni.

Välillä kävelin, yhdestä kopin nurkasta toiseen, kävelin pitkätkin matkat. Kun satuin saamaan kiinni jostakin hauskasta ajatuksesta, aloin sitä punoa ja kehittää, milloin pidin esitelmiä, milloin puheita monenlaisissa tilaisuuksissa, suunnittelin sanomalehtikirjoituksia tai muita sellaisia, keskustelin tuttavieni kanssa. Saattoi mieli kuohahtaa, tunnelma täyttää koko olemuksen, olo tuntua oikein hauskalta. Ja sitä myöten kun ajatukset juoksivat, sujui käyntikin. Välistä kävelin niin vinhaa vauhtia nurkasta nurkkaan että päätä pyrki huimasemaan. Välistä kun mielikuvituksessani pidin puhetta, isänmaallista puhetta jossain tilaisuudessa, jossa oli paljon kansaa koolla, ja tietysti saavutin suuren menestyksen ja sain yleisen innostuksen kohoamaan korkealle, saatoin äkkiä pysähtyä ja nauraa itselleni, nauraa ajatuksilleni ja hymyillä koko vankilassaololleni. Se minusta suorastaan tuntui tolkuttomalta.

Välistä taas pessimismi valtasi mieleni. Minä suorastaan antauduin sen valtaan, seisoskelin jossain nurkassa ja kävelin hiljalleen pää riipuksissa. Annoin kaiken käydä pahimmin päin. Suorastaan hekumoitsin pessimismissä. Tilannehan oli omituinen. Olin kaikin puolin terve, ruoka oli hyvä, erinomainenkin, paraita makeisia välipalaksi, vaatteet siistit ja puhtaat, kaikki ihmiset joiden kanssa jouduin tekemisiin ystävällisiä, ja myötätuntoa tiesin nauttivani laajalti ulkopuolella vankilan. Mutta samalla olin vanki, olin pantu viralta, tulevaisuuteni oli aivan epätietoinen. Näistä vastakkaisista vaikutteista kai johtui, että kun antautui synkkiin ajatuksiin, syntyi siitä merkillinen yli reunojen kuohuva surumielinen huumaus. Kaiken takana oli kumminkin yksi äärettömän kipeä kohta, ankaran vakava, toivottoman surullinen.

Tein muuten varsin merkillisiä huomioita mielialojen vaihtelusta vankilassa. Lienevätkö muut huomanneet samaa. Aamulla herättyä, mutta ennen ylösnousemista on mieli hilpeä ja rohkea. Heti ylösnoustua se painuu alas. Yleensä on mieliala aamupäivällä ja keskipäivällä raskas. Silloinhan toimintahalu on virkein, ja kun se ei saa tyydytystä, tulee mieli tyytymättömäksi ja suruiseksi. Illalla seuraa päivän sisäisiä taisteluita illan rauha. Se saattaa vallata mielen omituisen voimakkaasti, tyytyväisyys täyttää olemuksen vankilassakin.

Oikein iloitsin voimisteluohjeista, jotka olivat kopin seinällä ja mielessäni siunailin sitä joka oli keksinyt ne ja hommannut joka koppiin. Ne olivat erittäin hyvin kokoonpannut ja oli niissä sopivia neuvoja terveydenhoidon suhteen vankilassa. Koetin voimistella näiden ohjeiden mukaan määräaikoina. Pyrkihän se välistä unohtumaankin, mutta kun muistin, että vaimoni oli kehoittanut minua säännöllisesti voimistelemaan, koetin täyttää velvollisuuteni.

Vankila kuului olleen ylen määrin täynnä, jonka vuoksi moneen yhden hengen koppiin oli täytynyt panna kolme henkeä, samoin olivat yhteishuoneet täpö täynnä. Kahta henkeä ei koppiin panna, sillä kaksi kuuluu riitaantuvan, mutta jos on kolme, moudostuu riitaisuuksien sattuessa kahden puolue yhtä vastaan, ja äkäisinkin tulee siten kurissa pidetyksi. Jostakin läheisestä kopista, jossa varmaankin oli kolme asukasta, kuului joka ilta tahdikasta astuntaa ja komentosana "käännös". Siellä voimisteltiin.

Suuresti kaipasin vankilassa paperia ja kynää. Kirjoitettavaa olisi tietysti ollut vaikka mitä laatua. Kirjeitä sain kirjoittaa yhden. Lauantaina kävi vartija kopeissa kysymässä, kutka haluavat kirjoittaa kirjeitä. — Kelle kaikille tämä oikeus myönnettiin, ei ollut tiedossani. — Sunnuntai-aamuna tuotiin sitten pienenpuoleinen paperiarkki, kirjeenkuori, kynä ja mustetta. Maanantaina kirje haettiin. Kirjeet tietysti sensuroitiin, ennenkuin ne lähetettiin. Kuulin vankilan virkamiehiltä, että näiden kirjeiden lukeminen oli heidän ikävimpiä tehtäviään. Jokainen, jolle se oikeus myönnettiin, käytti tilaisuutta ja tahrusti paperiarkkinsa täyteen. Mutta moni kirje kuuluikin olleen enemmän aiottu sitä tarkastavaa vankilan virkamiestä varten, kuin kirjeen saajaa varten.

Kun vielä mainitsen, että sain kahdesti käydä oikein hyvässä, siistissä ammeessa, olen kertonut miten hyvää huolta minusta pidettiin.

Vanginvartijoista on vaan hyvää sanottavaa. Kaikki he tunnollisesti täyttivät tehtävänsä. Se jo tuntui erittäin miellyttävältä, että vartija aamulla ensi kertaa koppiin tullessaan ystävällisesti sanoi hyvää huomenta ja samoin illalla hyvää yötä. Minua on aina miellyttänyt tämä tapa, mutta ei se koskaan ole tuntunut niin suuriarvoiselta kuin vankilassa. Kaikki vartijat kohtelivat minua ystävällisesti, tekisipä mieli sanoa, melkein kunnioittavasti. Muudan vanhempi mies sanoi, että poikkeuslakia sovittamalla saisi melkein kenen tahansa panna vankeuteen. — Muudan vartija kertoi, että hänen nuoruutensa unelma oli ollut tulla kansakoulunopettajaksi. Vanginvartijan toimesta hän sanoi, että siinä harvoin tuntee työn iloa. Sama mies kerran lausui merkilliset sanat, kun oli puhetta vaikeista taloudellisista ajoista: "Tokkohan koskaan enää tulee pienille eläjille taloudellisessa suhteessa niin edulliset ajat kuin oli ennen sotaa". — Joku vartija pistäysi silloin tällöin koppiini puhelemaan, lausui arvelunsa päivän tapahtumista ja halusi kuulla mielipiteeni.

Kaikki vankilan virkamiehet osoittivat minulle suurta hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Ensimäisenä päivänä vankilassa ollessani tuli vartija koppiini ja lausui lyhyen määräyksen "pastorin puheille". Minä arvelin, että se kai oli vankilan tapoja, että ensimäisenä päivänä viedään papin puheille saamaan häneltä sopivia neuvoja. Pastori Friman pyysi ystävällisesti sohvaan istumaan, muisteli minun kanssani yhteisiä nuoruuden muistoja, tarjosi luettavaa, oli kaikinpuolin herttaisen ystävällinen. Useimpina päivinä kävi hän sitten puheillani. — Vankilaan tullessani sattui minulla olemaan hartiassani pieni ajos. Tavallisissa oloissa en olisi siihen itse huomiota kiinnittänyt, vielä vähemmin kukaan muu. Nyt kävi vankilan lääkäri, professori Granberg, paljosta työstään huolimatta sitä huolellisesti hoitamassa, samalla ystävällisesti puhellen kanssani.

Vankilan tirehtööri Stråhlman osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja auliutta, antaen minun virkahuoneessaan tavata omaisiani ja tuttaviani. — Kaikkia vankilan virkamiehiä ja vartijoita kohtaan tulen pitkin ikääni tuntemaan suurta kiitollisuutta.

Kun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä mahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty kävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun minun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut voivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä. Kenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään estettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä aikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona, jutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä ollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän kaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.

Vaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä muutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka keskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat selvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen pyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä oli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan tervehtimään. — Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse keksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä asettua asumaan. — Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen hauskasti ja rattoisasti.

Nämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen virkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen mukaisia.

Kun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin jonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita suomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään ollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin. Luultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle annettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen ylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin ajateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma siitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta puolestaan ajoi tätä asiata.

Eräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen. Siellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin allekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi karkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan virkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa rauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän kylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös kysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin torstai, 7 p. jouluk. 1916.

Sitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut Kostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita karkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo vanhoilta ajoilta.

Tavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain Rajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset vartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta pelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti tirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi — tai kenen ansio se lie ollut — että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin saakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti matkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan suomalaisen vartijan perille asti.

Torstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen miehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani, lompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani olemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.

Olin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo oli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein pitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin ihmisen elämästä pois pudonnut aika.